Mitridates itse jäi Aasiaan, valiten asuinpaikakseen Pergamon, ja lähetti päällikkönsä Arkelaon Kreikanmaahan, jossa hän toivoi yhtä suuren vihan roomalaisia kohtaan vallitsevan kuin Aasiassakin. Koko joukko kreikkalaiskaupunkeja antautuikin heti Mitridateen puolelle, niiden joukossa varsinkin Atena. Nyt saapui Sulla Kreikanmaahan ja marssi suoraa päätä Atenaa kohti sekä koetti kaikin voimin nopeasti päästä kaupungin herraksi. Saadakseen piiritysneuvoja hakkuutti hän puut Akademian metsiköstä ja poistaakseen varain puutetta ryösti hän Delfin temppelin. Näljän hätä pian alkoi hirveästi raivota Atenassa, ja silloin täytyi kaupungin ruveta hieromaan sovintoa, mutta kuitenkin otettiin se äkkiarvaamatta väkirynnäköllä. Ryöstäen ja murhaten tunkeutuivat Sullan sotamiehet kaupunkiin ja panivat toimeen hirvittävän verisaunan. Vasta seuraavana päivänä hillitsi Sulla sotamiestensä hurjan raivon ja armahti kaupunkia, sanoen "antavansa anteeksi monelle muutamien, eläville kuolleiden tähden".
Kahdessa verisessä taistelussa voitti Sulla Arkelaon. Viimeinen ja verisempi taistelu pysyi kauan ratkasematta. Jo yrittivät roomalaiset peräytymään, vaan silloin Sulla rohkeasti hyppäsi maahan ratsunsa seljästä ja tempasi lippumiehen kädestä kotkamerkin, sanoen: "Tässä minä tahdon kuolla! Jos teiltä kysytään, missä luovuitte päälliköstänne, niin sanokaa: Orkomenon luona!" Sotamiehet häpeissään palasivat ja vihollinen voitettiin ankaralla taistelulla niin perin pohjin, että Arkelaon itsensä täytyi pysyä kaksi päivää piilossa eräässä suossa, ennenkuin hänen onnistui päästä pakoon.
Sittemmin ollessaan suullisesti Sullan puheilla täytyi Mitridateen tyytyä voittajan määräämiin ehtoihin. Kuninkaan piti luovuttaa kaikki valloituksensa, maksaa 2,000 talenttia ja antaa pois 70 laivaa. Vähä-Aasian kaupungeista kiskottiin sitte äärettömiä summia; heidän täytyi yhdessä maksaa pakkoveroa 20,000 talenttia ja sitä paitsi kalliilla tavalla ravita ja vaatettaa Sullan sotajoukkoa. Näillä kiskomisilla hankki hän itselleen runsaat varat kohta alkavaan sisälliseen sotaan.
Sullan paluu ja hirmuhallitus. Hyvin varustetun sotajoukon kanssa, jossa oli runsaasti 40,000 miestä, palasi Sulla Italiaan. Mutta kansanpuolueella, jota moni Italian kansa, varsinkin samnilaiset, auttoivat, oli lähes viisi kertaa suurempi sotavoima. Heti Sullan tultua meni moni ylhäinen mies väkinensä hänen puolelleen; toinen konsuli voitettiin, toisen väki houkuteltiin luopumaan ja samnilaiset kukistettiin. Kuullessaan nämä tappiot huudahti Karbo, kansanpuolueen uusi johtaja, että Sulla oli yht'aikaa leijona ja kettu, mutta kettu oli vaarallisempi leijonaa.
Roomaan marssittuaan kokosi Sulla Bellonan temppeliin senaatin ja piti sille mahtavan ja uhkaavan puheen. Temppelin edessä "suuressa sirkuksessa" surmattiin sill'aikaa hänen käskystään 6,000 vangittua samnilaista, ja kun onnettomain kuolonuhrien valitushuudot kuuluivat temppeliin ja senaattorit peljästyen hypähtivät ylös istuimiltaan, lausui Sulla jääkylmällä välinpitämättömyydellä: "älkää tuosta huoliko, kokoontuneet isät, siinä vain muutamia pahantekijöitä minun käskystäni kuritetaan." Kansankokouksessa hän sitte julkisesti lausui, ett'ei hän aikonut säästää ketään, joka oli kantanut aseita häntä vastaan, ja hän piti sanansa hirvittävällä tavalla.
Pääkaupungissa alkoi heti julma murhaileminen. Sydämmettömällä säännönmukaisuudella teki Sulla tuon tuostakin varsinaiset luettelot kuolemaan määrätyistä henkilöistä. Näiden "proskriptsionein" kautta, kuten noita listoja sanottiin, joutui kuoleman uhriksi toista sataa senaattoria, 2,500 ritaria ja ääretön paljous muita kansalaisia. Kenen nimi oli luettelossa, hän oli kuoleman oma, hänen omaisuutensa anastettiin ja hänen lapsensa julistettiin perinnöttömiksi; murhaaja sitä vastoin sai palkinnoksi kaksi talenttia. Näinä kauhun päivinä tehtiin hirvittäviä rikoksia; orjat kavalsivat isäntiänsä, lapset surmasivat vanhempiansa, temppelit ja alttarit tahrattiin viattomain verellä. Runsain määrin tyydyttelivät voittajat yksityistäkin kostonhimoansa sekä toisten omaisuuden himoitsemistansa; moni menetti henkensä ainoastaan puutarhansa, huvilansa tai aarteitensa tähden. Murhaajat, ollen enimmäkseen palkattuja gallialaisia, hakkasivat uhrinsa kuoliaaksi, missä hyvänsä heitä tapasivat, ja astuivat sitte surmatun veristä päätä kantaen saamaan palkintoansa. Näiden kauhujen vaikutuksen ollessa vielä ihan tuoreena piti Sulla loistavan riemuretken, jolloin hän kerskailevasti levitteli äärettömiä aarteitansa, jotka oli tuonut sotaretkeltään.
Sullan valtiomuoto ja kuolema. Heti palattuaan nimitytti Sulla senaatilla itsensä diktaattoriksi elinajakseen. Säätäen koko joukon lakeja koetti hän nyt uudistaa ja vahvistaa vanhaa yhteiskunta-järjestystä, joka oli kansanvallan voimistuessa osaksi hajonnut. Täyttääkseen suurta aukkoa, jonka sisällinen sota oli tehnyt senaattiin, valitsi hän 300 miestä ritarisäädystä sen jäseniksi. Lisäten niiden virkain pitäjiä, jotka oikeuttivat pääsemään senaattiin, edisti hän myöskin sen neuvoskunnan merkityksen karttumista. Senaatti sai takaisin tuomiovallan. Viroissa voitiin täst'edes yletä ainoastaan määrätyssä järjestyksessä; vähintään kaksi vuotta täytyi kulua, ennen kuin kukaan sai astua uuteen virkaan, ja vähintään kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai uudestaan astua virkaan, jossa oli ennen ollut. Siten tahtoi Sulla estää tähän asti virkamiesten asettamisessa vallinneita epäkohtia ja varsinkin saman henkilön pääsemistä monta kertaa peräkkäin konsuliksi. Tietysti vähennettiin melkoisesti varsinkin kansantribunien valta. He eivät saaneet tehdä mitään lakiehdotuksia, heidän veto-kieltonsa lausumisoikeus rajoitettiin ja sen väärinkäytöksestä säädettiin sakkoja. Sitä paitsi määrättiin, että kansantribunina ollut ei koskaan enää sittemmin saanut astua mihinkään muuhun valtionvirkaan. Muutamissa maakunnissa järjestettiin verotuslaitos uudestaan. Italiassa koko joukko sotilassiirtokuntia tehtiin niistä kaupungeista, jotka Sulla oli määrännyt sotamiehilleen: entiset omistajat menettivät mahtikäskyn kautta maansa ja asuntonsa, jotka Sullan sotilaat heti anastivat. Muuten säädettiin myöskin lakeja, jotka tarkoittivat oikeusolojen turvaamista ja ylellisyyden leviämisen vastustamista.
Kaikkein ihmeeksi luopui Sulla vapaaehtoisesti diktaattorin-arvostaan (79) ja antoi kansalle jälleen oikeuden asettaa konsuleja. Sitte käveli hän yksityishenkilönä edes takaisin Rooman torilla ikään kuin kehoittaen ketä hyvänsä vaatimaan häneltä tiliä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti pois peljätyn miehen tieltä, sillä vaikka hänellä ei enää ollutkaan valtaa, suojelivat häntä vanhat sotilaansa. Kansalle hän toimitti muhkeat pidot, joita kesti monta päivää. Sitte siirtyi hän komeaan huvilaansa Kuma-kaupungin luo. Näyttelijäin ja kevytmielisten naisten seurassa vietti hän siellä elämää, joka ei suinkaan ollut hänen ylellisyyslakiensa mukaista. Välistä kirjoitteli hän elämäkertaansa ja toisinaan otti työkseen yleisiä toimia. Hän kuoli vuonna 78 erään kertomuksen mukaan syöpäläisten paljoudesta, joita oli äärettömästi hänen kasvanut, vaan toisen tiedon mukaan äkillisestä veren juoksusta.
Sullan valtiomuoto oli kuin linnaksi rakennettu kansan valtaa vastaan, joka ilman tätä hillitsevää voimaa ehkä olisi turmeltunut vallattomuudeksi. Diktaattorin mieliala oli kuitenkin liian väkivaltainen ja kiivas yritykseen, joka vaati suurinta varovaisuutta. Hänen parannuksensa olivat rohkeat ja epäilemättä hyvää tarkoittavat ja ne pantiin myöskin toimeen johdonmukaisesti ja voimakkaasti. Mutta ne eivät perustuneet vallitsevaan ajanhenkeen, jota ne päin vastoin uhoittelivat. Senpä tähden ne eivät myöskään juurtuneet kansan mieleen. Mutta vaikkapa ajan suunnan mahtava virta vähitellen huuhtoikin pois sulut, joita Sulla asetteli sitä vastaan, niin kuitenkin näyttää lainsäätäjä tällä lakityöllään koettaneen edes osaksi sovittaa, mitä hän oli rikkonut proskriptsioneillaan ja muuten esimerkillään.
Pompejus ja Caesar.
Sullan kuoltua oli Pompejus eittämättä etevin mies Rooman tasavallassa. Hänen ulkonaisessa käytöksessään oli hiljaista tyyneyttä ja kohteliasta erillään-pysyväisyyttä, jotka tuottivat suurempaa loistoa hänen tavattomille sielunlahjoilleen, kuin luonto oli hänelle antanut. Rakastaen hiljaista perhe-elämää oli hän silloisista roomalaisylimyksistä niitä harvoja, joiden siveellinen elämä oli moitteeton. Jonkinmoinen mukavuutta tavoitteleva hitaisuus levitti ikäänkuin sumua hänen olemuksensa ympärille, mutta ratkasevina hetkinä välähteli siitä rohkea päättäväisyys ja toimikykyinen voima. Näitä ominaisuuksia osoitti hän jo aikaisin. Hänen isänsä Pompejus Strabo, joka menestyen taisteli liittolaissodassa ja kuului ylhäisten puolueesen, ei ollut suosittu sotamiestensä kesken. Kerran he tekivät kinastuksenkin ja tarttuivat aseihin. Päällikkö itse ei uskaltanut astua heidän eteensä, mutta nuori Pompejus riensi keskelle joukkoa, kehoitti sotamiehiä kiivaasti järjestykseen ja viskautui viimein pitkäkseen leirinportin eteen, sanoen, ett'ei kukaan ollut pääsevä pois leiristä muuten kuin hänen ruumiinsa ylitse. Niin mahtavasti vaikutti tämä päättäväisyys, että kapina tuota pikaa lakastui.
Mariuksen hallitessa Roomassa eli Pompejus tiluksillaan, mutta hänen kuoltuaan alkoi hän taas toimia. Huomatessaan ylhäisimpäin ja korkeimmissa viroissa olijain joka taholta tulvivan Sullan leiriin, ei hän tahtonut osoittaa olevansa pakolainen eikä kykenemätön avunhakija. Senpä tähden hän omilla varoillaan pestasi sotilaita ja moni myöskin meni hänen puolelleen, niin että hänelle pian kokoutui kolme legionia. Sullan lähestyessä joukkoineen käski Pompejus koko väkensä asettumaan ikään kuin katselmukseen muhkeimmissa varustuksissansa. Sen nähtyään Sulla hyppäsi maahan ratsunsa seljästä, astui Pompejukselle vastaan ja tervehti häntä imperaattoriksi. Sitte Pompejus voitti Sisiliassa kansanpuolueen. Hänen palatessaan sanoi Sulla häntä "suureksi" ja nousi istuimeltaan hänen edessänsä, mutta kun Pompejus pyysi riemusaattoa, ei diktaattori sitä myöntänyt, koska sellainen kunnia voi tulla ainoastaan konsulien ja preettorien osaksi. Rohkeasti vastasi Pompejus: "useammat ihmiset kumartavat nousevalle kuin laskeutuvalle auringolle." "No, vietä sitte riemusaattosi!" virkkoi Sulla äkeissään; mutta sen riemusaaton jälkeen olivat he ystävät ainoastaan puolittain.
Vähän nuorempi Pompejusta oli hänen tuleva kilpaveljensä ja voittajansa Julius Caesar. Tässä henkilössä olivat harvinaisella tavalla yhtyneinä molempain puolueiden edut ja edellisten puolueenjohtajain paraat ominaisuudet. Kuuluen ylhäiseen sukuun, joka sanoi polveutuvansa kuningas Ankus Martiuksesta, jopa myöskin trojalaisesta sankarista Aineiaasta, peri hän syntymänsä kautta jotakin ylevää ja suurta; hienoista, melkein naisekkaista kasvoista, notkeasta käynnistä ja sievästä, kohteliaasta seurustelutavasta näkyi selvään ylimys. Mutta Mariuksen sukulaisena oli hän liian lähellä kansanpuolueen päämiestä, voidakseen pysyä sille puolueelle vieraana, varsinkin kun hänen sielun ominaisuutensa tekivät hänet kansan suosikiksi. Sekä ajatuksissa että töissä osoitti hän tyyntä selvyyttä ja varmaa johdonmukaisuutta, joka näkyi sekä hänen yksinkertaisesta ja samalla vakuuttavasta esitystavastaan että vielä enemmän hänen toimintatavastaan, hän kun ei koskaan erehtynyt oikeasta hetkestä, ei koskaan luopunut perusaatteistaan eikä jättänyt mitään työtä keskoiseksi.
Sullan palattua, jolloin kaikki vapisivat tuon mahtavan miehen edessä, otti Caesar puolisokseen Cinnan tyttären ikään kuin hän ei vielä ennen olisi ollut kyllin lujasti sidottu kansanpuolueesen. Sulla silloin käski häntä eroamaan nuoresta vaimostansa. Sellaista mahtavan diktaattorin käskyä oli nöyrästi totellut Pompejus, joka myöskin oli tähän aikaan rakentanut Sullalle vastenmielisen avioliiton. Mutta Caesar pysyi horjumattoman itsepäisenä eikä totellut. Silloin kirjoitettiin rohkean nuorukaisen nimi proskriptsioni-luetteloon. Kaksi ylimystä, Julius-suvun sukulaista, rukoili hartaasti diktaattorilta armoa kuolemaan tuomitulle, kunnes hän viimein kyllästyen heidän anelemiseensa taipui ja sanoi: "Olkoon menneeksi sitte! Mutta omaksi turmioksenne se tulee, sillä siinä nuorukaisessa on enempi kuin yksi Marius."
Roomasta matkusti Caesar Vähä-Aasiaan, aikoen siellä erään etevän opettajan johdolla edistyä puhetaidossa. Matkalla merirosvot, joita silloin liikkui kaikilla vesillä, ottivat hänet kiinni ja pitivät kuusi viikkoa vankinaan. Kun rosvot pyysivät lunnaiksi kahtakymmentä talenttia, moitti Caesar heitä, että pyysivät niin vähän hänen arvoisestaan miehestä, ja lupasi maksaa viisikymmentä. Hän lähetti seuralaisensa lainaamaan lunnaiksi rahaa, mutta pysyi itse lähes neljäkymmentä päivää rosvojen luona ja saavutti sellaisen kunnioituksen, ett'ei hän näyttänyt olevan heidän vankinsa, vaan herransa. Kun rosvot eivät kyenneet käsittämään runoelmia, joita hän heille luki, sanoi hän heitä raaoiksi barbaareiksi. Käydessään levolle käski hän heitä olemaan hiljaa, ja milloin rosvot eivät totelleet, uhkasi hän ikään kuin leikillä ristiin naulita heidät. Kun rahat saapuivat ja Caesar pääsi vapaaksi, hankki hän Miletosta laivoja ja hyökkäsi äkisti rosvojen päälle ja vangitsi heidät. Karttaakseen tarpeetonta kiduttamista kuristutti Caesar kuoliaaksi kaikki vangit, mutta heidän ruumiinsa ristiin naulittiin tuon uhkauksen sanain mukaan.
Caesarin palattua Roomaan huomattiin piankin hänen kaunopuheisuutensa ja muut etevät ominaisuutensa. Epäilemättä hän myöskin heti osoitti, mille puolelle hän tahtoi asettua. Kun Mariuksen leski tähän aikaan kuoli, piti Caesar, hänen veljensä poika, muistopuheen ja sitte rohkeasti vastoin nimenomaan julistettua kieltoa pystytti jälleen Mariuksen kuvapatsaan. Kansa katsoi tätä tekoa enteeksi ja Caesaria tulevaisuuden mieheksi.
Luovuttuaan preettorin virasta läksi Caesar Roomasta hallitsijaksi Espanjaan. Helposti voitiin huomata, että hänen kunnianhimonsa tavoitteli suuria pyrinnöitä. Matkalla Alppein ylitse saapui hän huonoon kylärähjään. Hänen seuralaisensa silloin kysyivät, kilpailtiinko sielläkin arvosta ja kunniasijasta. "Tietysti," vastasi Caesar, "ainakin minä ennemmin tahtoisin olla ensimmäisenä miehenä tällaisessa kylässä kuin toisena miehenä Roomassa."
Pompejus Sertoriusta vastaan (76-72). Orjasota (73-71). Sertorius, Mariuksen jaloimpia puoluelaisia, oli päässyt pakenemaan Afrikkaan. Lusitanilaiset kutsuivat häntä päälliköksensä ja hän otti vastaan tarjouksen. Kohta osasi hän tehdä itsensä niin rakastetuksi, että monta Espanjan kansaa liittyi häneen. Hän harjoitteli väkeänsä roomalaiseen sotataitoon ja opetutti espanjalaisten lapsille kreikkalaista ja roomalaista sivistystä. Johtotaitonsa avulla puolustautui hän kauan montakin roomalaispäällikköä vastaan, käyden vain pikku sotaa, johon vuorinen maa erittäin hyvin soveltui. Menestyksen mukaan laajeni myöskin hänen näköpiirinsä, niin että hän teki läheisen liiton kuningas Mitridateen kanssa, järjestääkseen hänen avullansa kaikki olot parempaan kuntoon. Pompejus, joka nyt lähetettiin Espanjaan, varusti suurimmaksi osaksi yksityisillä varoillaan suuren sotajoukon, 30,000 miestä jalkaväkeä ja 1,000 ratsumiestä. Eipä hän pitkään aikaan kuitenkaan saanut mitään tehdyksi taitavalle vastustajalleen. Viimein kuitenkin Sertoriuksen kavalasti murhasi oma alapäällikkönsä Perperna ja ryhtyi johtamaan hänen sotajoukkoansa. Pompejus marssi heti Perpernaa vastaan ja saavutti täydellisen voiton. Vangittu päällikkö antoi Pompejukselle paperinsa, jotka todistivat monen roomalaisen senaattorin salaa kuuluneen Mariuksen puolueesen. Mutta Pompejus poltatti ne paperit lukematta ja mestautti Perpernan.
Samaan aikaan raivosi Italiassa hirmuinen orjakapina. Jo kauan olivat roomalaiset ilokseen katselleet julkisissa huvituksissa miekkailijain eli niin sanottujen gladiaattorein taistelua keskenään hengen edestä. Alussa käytettiin siihen vankeja ja kuolemaan tuomittuja pahantekijöitä; mutta kun kansan mieltymys sellaisiin näytelmiin kasvoi, ostettiin orjia, harjoitettiin niitä erityisissä miekkailukouluissa ja sitte vuokrattiin miekkailuhuvien toimittajille. Sellaisesta miekkailukoulusta Kapuasta karkasi rohkea trakialainen Spartakus, joka ennen oli ollut sotamiehenä, 60 tai 70 kumppanin kanssa. Roomalaisen päällikön takaa-ajamina pysähtyivät nämä orjat Vesuvius-vuoren kukkulalle ja roomalaiset piirittivät vuoren. Mutta piirittäjäin maatessa eräänä yönä leirissään hinautuivat miekkailijat palmikoituja viiniköynnöksiä myöten alas pitkin jyrkkiä rinteitä, hyökkäsivät makaavain vihollisten päälle ja tuottivat heille perinpohjaisen tappion. Kohta kasvoi nyt orjain luku, niin että heitä oli kokonainen sotajoukko. Kahdella voitolla raivasi Spartakus väelleen tien Alpeille, aikoen siellä päästää väkensä, jossa oli enimmäkseen gallialaisia ja trakialaisia, hajalle, niin että kukin voisi palata kotiinsa. Mutta saaliinhimoiset joukot halusivat ryöstää Roomaa ja pakottivat hänet palaamaan. Krassus, sen ajan rikkain roomalainen, yksin uskalsi ruveta kaupungin peljästyneiden porvarien johtajaksi. Senaatti kutsui myöskin Pompejuksen takaisin Espanjasta. Krassus tahtoi saavuttaa voiton kunnian ennen Pompejuksen palaamista ja Spartakus puolestaan toivoi voittavansa vastustajansa ennen odotetun avun saapumista. Niinpä tapahtui verinen taistelu Silarus-joen varrella Etelä-Italiassa, jonne orjapäällikön oli täytynyt peräytyä. Spartakus kaatui, orjajoukko joutui perin tappiolle ja Krassus sitte ristiin naulitutti noin 6,000 vankia Rooman ja Kapuan välisen tien varrelle. Ainoastaan 5,000 orjaa oli päässyt pakoon. Mutta kun he koettivat Alppein ylitse rientää kotiseuduilleen, tulivat he äkkiarvaamatta vastaan palaavalle Pompejukselle, joka heidät surmautti joka miehen.
Krassus ja Pompejus valittiin konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi (70). Molemmat kilvalla koettivat hankkia kansan suosiota ja olivat kauan keskenään vihamiehinä. Rikas Krassus ravitsi kansaa 10,000 pöydässä ja jakoi sille viljaa kolmeksi kuukaudeksi. Pompejus sitä vastoin uudisti kansantribunien entisen vallan, jonka Sulla oli lakkauttanut, ja jakoi valtiollisten rikosten tuomiovallan senaatin ja ritarien kesken. Hyvin mietityllä esiytymisellään osasi hän myöskin kunniansa loistolla viehättää kansaa. Kun sensorit pitivät tavanmukaista ritarien tarkastusta, saapui siihen myöskin konsuli Pompejus, taluttaen niinkuin muutkin hevostaan ohjista. Sensorin kysymykseen, oliko hän ollut niin monella sotaretkellä, kuin oli säädetty, vastasi hän: "Olen ja aina oman päällikkyyteni alaisena!" Suurella huudolla ilmasi kansa siihen mieltymyksensä ja koko joukko saattoi häntä kotiinsa.
Pompejus Aasiassa. Katilinan salaliitto. Idästä nousi uhkaavia vaaran pilviä. Merirosvot, joiden paraina turvapaikkoina olivat Kreta ja Kilikia, hävittivät peljättävällä voimalla kaikkia Välimeren rantamaita ja Mitridates alkoi taas Roomaa vastaan laveanlaatuisen sodan. Merirosvoja vastaan oli jo moni roomalainen päällikkö taistellut ilman ratkasevaa voittoa. Jo oli näiden pahantekijäin hallussa viidettä sataa valloitettua kaupunkia ja toista tuhatta hyvin varustettua laivaa. Silloin eräs kansantribuni viimein ehdotti, että sotapäällikölle, nähtävästi Pompejukselle, annettaisiin kolmeksi vuodeksi rajaton valta kaikkein valtakunnan rantojen yli sekä hänen käytettäväkseen koko merivoima ja runsaat rahavarat. Caesar kannatti tehokkaasti tätä ehdotusta, joka myöskin hyväksyttiin.
Pianpa nyt kukistettiin merirosvojen hirvittävä voima. Välimeri jaettiin kolmeentoista piiriin ja määrättiin kuhunkin eri päällikkö. Nämä tehokkaalla yhdysvaikutuksella puhdistivat läntiset rannat, jota vastoin Pompejus päävoiman kanssa purjehti suorinta tietä Aasiaan. Jo matkalla antautui monta merirosvoa ja heitä kohdeltiin säästäen, että muut helpommin taipuisivat kuuliaisuuteen. Ratkasevalla merivoitolla päätettiin viimein tämä sotaretki. Kolmessa kuukaudessa oli siis Pompejus uudistanut turvallisuuden merillä, valloittanut tuhat linnoitettua paikkaa ja ottanut 20,000 rosvoa vangiksi, jotka muutti Kilikian sisäosaan, jossa heistä syntynyt kaupunki sai Pompejopolis-nimen.
Heti kun Pompejus tavallisella ripeydellään oli kolmessa kuukaudessa lopettanut tämän sodan, ehdotti eräs kansantribuni, että hänelle uudestaan annettaisiin laaja valta hänen lopettaakseen uutta Mitridateen alkamaa sotaa, jota toinen päällikkö Lukullus oli tähän asti käynyt. Ehdotus hyväksyttiin, mutta eipä Pompejus tästä nimityksestä juuri iloinnut. "Voi noita alinomaisia taisteluja!" huudahti hän; "jospa kerrankin saisin turvassa kateudelta elää maatilallani puolisoni kanssa!" Syystäpä hän tähän aikaan saattoikin olla kyllästynyt kunnianosoituksiin.
Nopea oli nytkin Pompejuksen menestys. Mitridateen täytyi heti alussa peräytyä aina Eufratin rannalle asti. Eräänä yönä kerrotaan kuninkaan unissansa olleen purjehtivinaan monen seuralaisen kanssa Ponton vesillä; mutta yht'äkkiä näki hän aluksensa hajonneen ja kaikkein seuralaistensa kadonneen. Siitä unesta herätti hänet sanansaattaja ilmoittaen Pompejuksen äkkiarvaamatta hyökänneen päälle. Kaikki vastustus oli turha. Laskeutuva kuu valasi veristä kenttää, jossa toistakymmentä tuhatta Mitridateen miestä makasi. Voitettu pakeni kohta sukulaisensa Armenian kuninkaan Tigraneen luo. Mutta Tigranes, huomaten voimattomuutensa, luopui hänestä ja laski nöyrästi kuninkaallisen otsakoristeensa Pompejuksen jalkain juureen, tyytyen siihenkin, että sai pitää valtakuntansa. Mitridates silloin pakeni Krimin niemelle ja varusti siellä uutta sotaretkeä.
Pompejus läksi etelää kohti Syriaan, teki sen maan Rooman maakunnaksi ja ratkasi Palestinassa kahden Makkabi-sukuisen veljeksen valtaistuin-riidan.
Kuultuaan Mitridateen kuolleen hänen omassa perheessään tapahtuneen kavalluksen uhrina palasi Pompejus Pontoon ja järjesti siellä perin pohjin kaikki Aasian asiat. Ponton ja Kilikian hän teki Rooman maakunniksi, erotteli ja asetteli ruhtinaita, sekä paloitteli ja yhdisteli heidän maitansa. Viimein hän voitostaan iloiten palasi Italiaan (61).
Roomassa tällä välin syntyi lavea salaliitto, joka uhkasi kaupungin rauhaa. Katilina, ollen hyvälahjainen ja ylhäissukuinen, mutta pahatapainen ja suunnattomasti velkautunut mies, oli tuon rikoksellisen yrityksen alkuunpanija. Häneen yhtyi tyytymättömiä ia köyhtyneitä henkilöitä kaikista yhteiskunnan luokista. Kymmenen senaattoria ja monta muuta ylhäistä miestä oli salaa hänen liitossaan ja samalla hän osasi koota puolellensa suuren joukon irtainta roskaväkeä. Salaliittolaiset aikoivat surmata konsulit, sytyttää kaupungin tuleen ja sitte alottaa hirmuhallitusta tuon sekasorron aikana. Mutta konsuli Cicero, Rooman suurin puhuja, alhaissukuinen, mutta isänmaallinen ja jalomielinen mies, sai ilmi ja tukeutti nuo vehkeet. Oltuaan itse murhanyrityksen uhrina kutsui hän senaatin "suojelevan Jupiterin" temppeliin. Katilina oli myöskin niin uhkarohkea, että saapui sinne. Sanoilla "kuinka kauan käytät väärin kärsivällisyyttämme, Katilina?" alkoi konsuli pontevan puheen, paljastaen hänen aikeensa ja osoittaen hänen oikean luonteensa kaikille kunnon kansalaisille. Katilinan lähellä istuvat senaattorit siirtyivät hänestä etemmäksi kuin ruttotautisesta. Häpeissään ja kiukuissaan kiiruhti Katilina kaupungista sen sotajoukon turviin, jonka hänen puoluelaisensa olivat tällä välin koonneet Etruriassa. Ciceron valppauden kautta saatiin kuitenkin Roomaan jääneet salaliittolaiset syyllisinä vangituiksi. Viimein Katilinan joukkokin voitettiin Etruriassa ja päällikkö itse kaatui hurjasti taistellen. Salaliittolaisten asia oli sitte päätettävänä senaatissa. Kaunopuheisesti varoitti Caesar läsnä olijoita tekemästä kuolemantuomiota, joka ilman kansan päätöstä hänen mielestään oli laiton; mutta taipumattoman Kato nuoremman ja konsuli Ciceron vaikutuksesta tehtiin päätös päinvastaiseen suuntaan.
Pompejuksen paluu. Triumviraatti. Mielten ollessa vielä kuohuksissa näistä tapauksista nousi Pompejus sotajoukkoineen Italian rannalle maalle. Hänen edellään kulki kummallisimpia huhuja, ja kaikki olivat levottomat, kun näet pelättiin hänen heti johtavan sotaväkensä Roomaa vastaan ja asevoimalla perustavan yksinvaltansa. Mutta heti Italian manterelle päästyään kutsui Pompejus kokoon sotamiehensä, piti heille puheen, kiittäen heitä hyvästä palveluksestaan, ja päästi koko väen hajalle. Tätä Pompejukseen lainkuuliaisuutta ylisteltiin syystä kyllä hyvin suuresti. Kun hänen nähtiin aseettomana ja ainoastaan muutamain ystävien seurassa, matkustavan Italian kaupunkein kautta, tulvi suuret ihmisjoukot kokoon häntä katsomaan ja saattamaan. Roomassa piti hän kolmannen riemusaattonsa, joka kesti kaksi päivää ja oli loistavampi kaikkia, kuin siihen asti oli nähty. Tauluissa, joita kannettiin riemusaaton edellä, oli luettavana 15 voitetun kansan, 1,000 valloitetun linnan, lähes 900 kaupungin ja 800 laivan nimet; sitä paitsi oli hän jälleen rakennuttanut 39 hävitettyä kaupunkia. Kalleuksien joukossa, joita kannettiin, oli 33 helmikruunua, 9 kaapin täyttä kultaisia juoma-astioita, Mitridateen kallis sormus- ja jalokivi-kokoelma, hänen kullasta valettu, 8 kynärää korkea rintakuvansa, hänen kuningasistuimensa ja paljo muita kalleuksia. Voittajan edellä astui 324 ylhäistä vankia ilman kahleita, niiden joukossa viisi Mitridateen lasta, Triganeen puoliso ja toinen poika sekä juutalaisten kuningas Aristobulus. Viimein saapui jalokivistä loistavissa riemuvaunuissa Pompejus itse, yllänsä Mitridateen aarekammiosta otettu varustus, jonka sanottiin olleen Aleksanderin omana.
Jos Pompejus oli luullut voivansa hallita Rooman yhteiskuntaa ilman sotajoukkoa ainoastaan nimensä loistolla, niin pettyi hän siinä kokonaan. Katon toimesta, joka oli yksinvallan verivihollinen ja johon myöskin Pompejuksen vihamiehet Krassus ja Lukullus yhtyivät, kohtasi hän odottamatonta vastarintaa; senaatti meni vastustuksessaan niinkin pitkälle, ett'ei hyväksynyt hänen Aasiassa toimittamaansa järjestystä. Pompejus silloin liittyi kansanpuolueesen, mutta väkivaltaisen ja pahamaineisen kansantribunin Klodiuksen yhteys vahingoitti hänen pyrintöjänsä. Paremmaksi tueksi tuli hänelle Caesar, joka, pidettyään hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Espanjassa, nyt saapui Roomaan hakemaan konsulin virkaa ja jonka onnistui heti tultuansa sovittaa keskenään Pompejus ja Krassus. Nämä kolme miestä tekivät nyt liiton auttaakseen toinen toistansa. Pompejus, Krassus ja Caesar eli kunnia, rikkaus ja nero nyt siis kolmena eri henkilönä yhtyivät hallitsemaan Roomaa. Heidän puoluelaisensa olivat yhtyneinä sekä senaatissa että kansankokouksessa mahtavana enemmistönä, jota ei kukaan voinut vastustaa. Caesar, joka nyt todellakin tuli konsuliksi vuodeksi 59, hyväksytti kansankokouksella Pompejuksen toimittaman Aasian järjestyksen sekä saattoi aikaan päätöksen, että osa valtion maista oli jaettava sotamiehille, jotka siten vielä enemmin kiintyivät liitossa oleviin johtajiin. Vuoden lopulla Caesar määräytti itselleen Illyrian ja lähimmän Gallian maaherrakunnaksi viideksi vuodeksi ja senaatti siihen vielä lisäsi etäisemmänkin Gallian maaherruuden, salaisesti toivoen Caesarin siellä sotkeutuvan kaikenlaisiin vastuksiin ja siten paraiten pysyvän poissa Roomasta. Vahvistaakseen yhteyttänsä Pompejuksen kanssa antoi Caesar tyttärensä Julian hänelle vaimoksi. Hän osasi myöskin poistaa Roomasta kaksi miestä, jotka olivat arvanneet hänen salaiset aikeensa ja saattoivat tulla vaarallisiksi niille. Ne miehet olivat Kato ja Cicero. Kato lähetettiin Kypros-saareen tekemään sitä Rooman maakunnaksi ja kansantribuni Klodiuksen toimesta täytyi Ciceron lähteä maanpakoon. Kohtapa saatiin kokea, että Caesar oli oikeassa sanoessaan: "maakunnastani Galliasta minä tallaan kaikkia teitä jaloillani."
Caesar Galliassa (58-49). Maakunnassaan Galliassa teki Caesar urhotöitä, joiden rinnalla Pompejuksen sotakunnia hälveni. Alppein tuonpuolisesta Galliasta oli roomalaisilla ainoastaan kaakkoinen osa (Provence, Daufine ja osa Languedoc'ia). Sitä maakuntaa uhkasi vaarallinen rynnäkkö, jonka sotaisat helvetialaiset ja muut heidän naapurikansansa aikoivat tehdä, saadakseen parempia asuinpaikkoja. Liikkeelle läksi noin 370,000 ihmistä, niiden joukossa vähintään 90,000 sotakuntoista miestä. Kun moni gallialaiskansa valitteli näiden tulokasten hävittelyä, läksi Caesar sukkelasti heille vastaan. Kaksikymmentä päivää kului helvetialaisilta laivasiltain tekoon Saone-joen poikki. Kun sitte kolme sotaväen osastoa ehti joen yli, hyökkäsi Caesar yht'äkkiä neljännen päälle, joka vielä oli joen toisella puolella, ja voitti sen täydellisesti. Toisena päivänä teetti hän sillan ja vei väkensä joen yli. Helvetialaiset, nähdessään Caesarin saaneen aikaan yhdessä päivässä, mitä he tuskin olivat ehtineet kahdessa kymmenessä, peljästyivät ja alkoivat hieroa sovintoa, vaikka turhaan. Ratkaseva taistelu oli lähellä nykyistä Autun'ia, jossa roomalaiset kiihkoisen taistelun kautta saavuttivat täydellisen voiton. Helvetialaiset peräytyivät niinkuin ennen kimbriläiset vaunulinnaansa, jossa he vielä kauan yhdessä vaimojensa ja lastensa kanssa puolustautuivat epätoivon rohkeudella. Vasta sitte, kuin tämä viimeinen turva oli valloitettu, läksivät he pakoon. Mutta sittemmin nöyrtyen voittajan edessä saivat he häneltä rauhan ja luvan palata kotimaahansa.
Germanialainen kuningas Ariovistus oli gallialaiskansan sekvanilaisten liittolaisena tullut Reinin toiselta puolen suuren ihmisjoukon kanssa. Mutta hän riistikin sekvanilaisilta kolmannen osan heidän maastansa ja aikoi sinne tuoda vielä enemmän maanmiehiänsä ja siten hankkia lujaa jalansijaa Galliassa. Ne kansat, jotka pelkäsivät itsellensä tulevan Ariovistuksen vaaralliseksi, kääntyivät Caesarin puoleen. Caesar, katsoen tarpeelliseksi estää germanialaisten vaarallista siirtymistä Galliaan, vaati Ariovistusta päästämään vapaiksi niitä, jotka hän oli pakottanut alammaisuuteensa, ja kielsi häntä tuomasta enempää germanialaisia Reinin yli. Ariovistus vastasi ylpeästi, ja silloin alkoi sota. Ratkaseva taistelu oli lähellä sekvanilaisten pääpaikkaa, nykyistä Besançon'ia. Germanialaisten hurjan urhollisuuden ja hirvittävän näön sanoma levitti kauhua roomalaisjoukkoon, mutta kuitenkin onnistui Caesarin voimakkaalla puheella rohkaista legionejansa. Ariovistus puolestaan kauan kartteli taistelua, koska hänen joukkonsa mukana kulkevat tietäjänaiset olivat julistaneet, ett'ei hän ollut voittava ennen uutta kuuta. Saatuaan sen kuulla päätti Caesar heti hyökätä, koska ehkä hänen sotamiehensä siten saattoivat katsoa tuota ennustusta hyväksi enteeksi roomalaisille. Germanialaiset olivat asettuneet vaunulinnan eteen, jonka sisällä heidän vaimonsa ja tyttärensä seisoivat tukka hajalla käsiään väännellen ja rukoillen miehiä suojelemaan heitä orjuuden surkeasta kohtalosta. Nyt alkoi verinen taistelu. Germanialaisten hurja urhollisuus ja kiihkeä raivo eivät saaneet mitään aikaan roomalaisten horjumatonta levollisuutta ja varmaa sotataitoa vastaan. Lyhyet, vaan terävät roomalaismiekat tekivät tiheään sulloutuneissa vihollisjoukoissa hirvittävää tuhoa. Yli 80,000 germanialaista sanotaan kuolleen taistelussa tai pakomatkalla. Itse Ariovistus pääsi hengen vaaralla pienessä veneessä pois Reinin toiselle puolen.
Verisessä taistelussa voitti Caesar sitte belgialaisten mahtavimman kansakunnan ja pakotti kohta koko sen mahtavan heimon, jonka hallussa oli Gallian pohjoinen kolmas osa, antautumaan Rooman alammaisuuteen. Tämän menestyksen jälkeen päästi hän sotajoukkonsa hajautumaan talvimajoille.
Caesarin viettäessä talvea Lukassa (56) tulvi sinne senaattoreja ja ritareja ikäänkuin jonkun hallitsijan puheille, niin että kerrankin oli koko 120 liktoria hänen porttinsa edessä. Pompejus ja Krassus tulivat myöskin sinne ja triumvirit tekivät liittonsa uudestaan, sopien, että Pompejus ja Krassus olivat tulevat konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi ja sitte saavat viideksi vuodeksi Krassus Syrian ja Pompejus Espanjan, sekä Caesar vielä viisi vuotta pitävä päällikkyytensä Galliassa.
Seuraavana vuonna vei roomalainen päällikkö ensi kerran sotajoukkonsa Reinin yli. Koblentsin ja Bonnin välille teki Caesar ihmetyttävän nopeasti sillan ja marssi salaperäiseen, muinaisaikana ja tähän asti tuntemattomaan, joen takaiseen maahan, Germaniaan. Synkkiä metsiä ja syviä järviä hän siellä ensiksi näki, mutta asujamet olivat jättäneet majansa tyhjiksi ja vetäytyneet syvemmälle sisämaahan taistelemaan siellä maananastajaa vastaan. Koska Caesar arvattavasti tarkoittikin ainoastaan germanialaisten pelottamista uusista sotaretkistä Galliaa vastaan, palasi hän tällä kertaa 18 päivän kuluttua jälleen Reinin yli. Kohta sen jälkeen nousi hän maalle Britanniaan, joka maa oli roomalaisille tuttu ainoastaan tarinain kautta, ja antoi sen villeille, nahkapukuisille asujamille ensi kokemuksen Rooman suuresta voimasta. Vielä kerran meni hän Reinin yli, mutta silloinkin germanialaiset peräytyivät sisämaihinsa. Mitään ratkasevaa taistelua ei ollut, mutta niin paljon kuitenkin vaikutti hänen esiytymisensä, että germanialaiset täst'edes eivät enää niinkuin siihen asti auttaneet kapinoitsevia gallialaisia, vaan päin vastoin joskus roomalaisia.
Taistelut, jotka Caesarilla tähän asti olivat kestettävänä, olivatkin vain olleet suurenmoisen taistelun enteitä, joka kohta oli alkava. Salainen tyytymättömyys oli kauan vallinnut gallialaisten kesken, heidän huomattuaan, mitenkä roomalainen sotavoima yhä enemmin kasvoi ja miten Caesar yhä lujemmin liitti tätä maata Rooman valtakuntaan. Kohta nousivat kaikki Seine- ja Garonne-jokien väliset kansanheimot kapinaan tulisen ja voimakkaan Vercingetorixin johdolla. Ratkaseva taistelu tapahtui Alesian edustalla (lähellä nykyistä Dijon'ia), johon Vercingetorix oli sulkeutunut 80,000 miehen kanssa. Caesarin piirittäessä tätä kaupunkia 60,000 miehellä marssi 250,000 miehen suuruinen gallialaisjoukko apuun. Roomalainen päällikkö teetti ensin suunnattomilla voimain ponnistuksilla piiritysvallin ympäri koko kaupungin ja sitte vähän ulommaksi toisen suojelusmuuriksi kaupungille avuksi rientävää sotajoukkoa vastaan. Näiden kaksoismuurien sisällä pysyivät roomalaiset lujassa asemassa, hyvällä menestyksellä puolustautuen sekä kaupungista että ulkoa päin tuon tuostakin tehtyjä kiukkuisia hyökkäyksiä ja rynnäkköjä vastaan. Vähitellen hajoitettiin sotalaumat piiritysmuurin ulkopuolelta ja piiritetyssä kaupungissa alkoi nälkä raivota. Silloin Vercingetorix teki jalon päätöksen pelastaa maanmiehensä oman henkensä alttiiksi panemisella. Komeassa sotapuvussaan ratsasti hän Caesarin teltan eteen ja heittäytyi maahan hänen jalkainsa juureen. Mutta Caesar panetti hänet heti kahleihin, säästääkseen hänet riemusaattoansa varten. Kun Alesia nyt antautui, oli gallialaisten vastustus kokonaan kukistettu. Caesar oli tässä sodassa valloittanut 800 kaupunkia, kukistanut 300 kansanheimoa, surmannut miljoonan sotilasta ja ottanut kaksi sen vertaa vangiksi. Vielä tärkeämpää oli, että hänelle siten vähitellen kasvoi karaistunut, voittoon tottunut ja ainoastaan häneen kiintynyt sotajoukko, jolla hän kykeni kukistamaan vanhaa yhteiskunta-järjestystä.
Caesarin ja Pompejuksen taistelu. Krassuksen kuoltua sotaretkellä partilaisia vastaan jäivät Pompejus ja Caesar paremmin kilvoittelijoiksi kuin liittolaisiksi. Juuri tähän aikaan kuoli myöskin Julia, johon Pompejus oli kiintynyt hellällä rakkaudella, ja silloin hajosi kokonaan näiden kahden mahtavan miehen liitto. Caesar ihastutti suurta ihmisjoukkoa äskeisten urhotöittensä loistolla ja suurella anteliaisuudella. Pompejus sitä vastoin liittyi senaattiin, joka Katon ja Ciceron johtamana katsoi Caesarin mahtavaa vaikutusta valtiolle vaaralliseksi. Senaatin päätöksellä vaadittiin nyt Caesaria viidennen virkavuotensa loputtua hajoittamaan sotajoukkoansa. Hän sanoikin mielellään tottelevansa, jos vain Pompejuskin hajoitti oman väkensä. Mutta senaatti uhkasi katsovansa Caesaria valtion viholliseksi, eli ei hän heti hajoittanut sotaväkeänsä. Kahden kansantribunin, jotka olivat vastustaneet tätä julistusta, täytyi väkivaltaa karttaakseen valepuvussa paeta Caesarin luo, joka nyt, kun oli kansantribunien pyhyyttä loukattu, sai vääryyden kostamisaihetta. Tavallisella ripeydellään pani hän siis sotajoukkonsa heti liikkeelle. Pienen Rubikon-joen rannalla, joka viellä erotti hänen sotaväkensä varsinaisesta Italiasta, seisoi hän kauan epäilevänä ja vakaviin ajatuksiin vaipuneena. "Olkoon niin," sanoi hän viimein, "marssikaamme mihin jumalat meitä tahtovat ja vihollisten uhkaukset kutsuvat. Arpa on heitetty."
Kun Pompejusta kehoitettiin varustautumaan odoteltua vihollista vastaan, sanoi hän voivansa jalkaa polkemalla saada maasta legioneja. Vaan nyt Caesarin äkisti hyökätessä Italiaan hän perin hämmästyi. Kohta jo kaupunki toisensa perästä antautui Gallian voittajalle. "No, polje nyt jalkaa!" huudettiin äkeissään ja pilkaten Pompejukselle. Hänen täytyi kohta äkkipikaa poistua Italiasta ja Caesar kohta sen jälkeen marssi Roomaan. Moni pelkäsi nyt Mariuksen ja Sullan hirmuisten aikojen palaavan, mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Caesar ylevää lempeyttä ja jalomielisyyttä, jonka vertaista ei tähän asti ollut nähty. Rahakammion vaskiovet hän kuitenkin murratti auki ja otti koko valtion rahaston mukaansa. Kansantribunille, joka asettui estäen hänen tiellensä, lausui hän hyväntahtoisen mahtavasti: "Nuorukainen, sodassa ovat lait vaiti!"
Valloitettuaan Italian 60 päivässä purjehti Caesar nopeasti Espanjaan, jossa Pompejuksen legionit olivat. Saavutettuaan siellä helposti voiton palasi hän Italiaan ottamaan vastaan konsulin virkaa ja läksi sitte heti itäisiin maakuntiin, jossa Pompejus sill'aikaa oli ryhtynyt laajoihin varustuksiin. Alussa kärsi Caesar vähäisen tappion Illyriassa. Sieltä hän siirtyi Tessaliaan, jonne Pompejus häntä seurasi.
Suurella tasangolla Farsalon luona alkoi nyt (48) taistelu, joka pitkäksi ajaksi oli ratkaseva maailman kohtalon. Pompejuksella oli suurempi sotajoukko, mutta Caesarilla kelvollisempaa väkeä ja varsinkin suuri joukko germanialaisia, jotka hän oli ottanut Rooman sotapalvelukseen. Caesarin eteen päin ryntäävä jalkaväki, nähdessään vihollisen varustautuvan horjumattoman rohkeasti kestämään rynnäkköä, pysähtyi itsestään puolitiehen ja marssi sitte tiheissä riveissä esiin, sotamiehet ensin viskaten heittoaseensa ja tarttuen heti miekkaan; suuri oli silloin mieshukka kummallakin puolella. Pompejuksen ratsuväki sill'aikaa teki kierroksen vasenta siipeä vastaan. Alussa täytyi Caesarin ratsumiesten peräytyä, mutta kohta marssivat rintaman taa sijoitetut germanialaiset vastustamattomalla voimalla esiin. "Sotamiehet, tavoittakaa vihollista kasvoihin!" huusi Caesar näille. Roomalaiset ylimykset, joita Pompejuksen ratsuväestö ainoastaan olikin, pelkäsivät, kuten sanotaan, niin kovin muotonsa rumentumista, että heti kääntyivät ja pakenivat vuorille. Silloin juuri marssi esiin myöskin jalkaväen kolmas linja, joka ei vielä ollut kahakassa käynyt, ja ratkasi taistelun silläkin taholla. Nyt alkoi voitettu sotajoukko etsiä pelastustansa paon turvissa. Pahoillaan ja sanaakaan lausumatta meni Pompejus leiriinsä ja ikään kuin huumautuneena istuutui telttaansa. Mutta kun voittaja ryntäsi leirin varustusta vastaan, nousi voitettu päällikkö, vaihtoi purpuraviittansa toiseen pukuun ja ratsasti yöllä meren rantaan. Suurella verenvuodatuksella valloitettiin sill'aikaa leiri. "Säästäkää kansalaisia!" huusi moneen kertaan Caesar kiihtyneille sotamiehillensä.
Pompejus päätti anoa turvaa Egyptin kuninkaalta, jonka hän luuli olevan kiitollisuuden velassa, koska Pompejus oli korottanut hänen isänsä valtaistuimelle. Mutta kuningas, ollen vielä liian nuori hallitsemaan, totteli viekkaan Akillaan neuvoja, ja tämä koetti varsinkin miellyttää voittajaa. Pienellä veneellä, jossa Akillas istui ynnä ennen Pompejuksen palveluksessa ollut roomalainen Septimius, oli nyt avun hakija noudettava laivasta. Pompejuksen tultua veneesen kesti kauan tuskallista äänettömyyttä. Salaten sisällistä levottomuuttansa puhutteli Pompejus viimein Septimiusta sanoen: "Minusta tuntuu, ystäväni, ikään kuin minä jo tuntisin sinut. Emmekö ole joskus olleet sotakumppaneja?" Septimius vain nyökkäsi, mutta ei virkkanut sanaakaan; samaa äänettömyyttä kesti yhä edelleen. Pompejuksen noustua maalle pisti Septimius takaa ja Akillas edestä päin häntä miekallaan. Tuntien kuoleman olevan jo varmana veti Pompejus levollisen arvokkaasti togan kasvoillensa ja laskeutui kuolemaan rannalle. Eräs hänen vapautettu orjansa hautasi hänet vanhan roomalaisen sotamiehen avulla, ja hautamerkkiin kirjoittivat he: "Tässä lepää suuri Pompejus."
Kolmen päivän kuluttua saapui Caesar Aleksandrian satamaan. Miehestä, joka toi hänelle vastaan Pompejuksen päätä, kääntyi hän inholla pois, mutta sen sijaan otti vastaan ja kauan katseli kyynelsilmin entisen ystävänsä sinettisormusta. Akillaan Caesar mestautti ja nuoren kuninkaan tuomitsi menettämään valtakuntansa. Kuningas sitte joutui taistelussa tappiolle ja hukkui paetessaan Niilin laineihin.
Caesarin valta ja kuolema. Caesar, voitettuaan Mitridateen pojan Farnakeen niin nopeasti, että siitä kirjoitti: tulin, näin, voitin, palasi Roomaan, jossa hänet nimitettiin diktaattoriksi. Ystävilleen lahjoitteli hän nyt virkoja ja kunniapaikkoja, vihollisiaan lepytti jalomielisellä lempeydellään, lievitti kansan hätää verojen vähennyksellä ja viljan jakelemisella. Kohta onnistui hänen etevällä valtiokyvyllänsä jälleen rauhoittaa eripuraisuudesta kiihtynyt pääkaupunki.
Pompejuksen puoluelaiset ja kuolemaisillaan olevan tasavallan ystävät olivat tällä välin koonneet Afrikkaan sotajoukon. Viipymättä vei siis Caesar legioninsa sinne, pakotti taitavilla liikkeillä vastustajansa ratkasevaan taisteluun Tapson luona (46) ja saavutti täydellisen voiton. Tasavallan uuttera puolustaja Kato, huomaten kaiken toivon jo loppuneen, valmistautui rauhallisesti kuolemaan ja syöksyi omaan miekkaansa. Moni Pompejuksen entinen ystävä ja käskyläinen seurasi hänen esimerkkiään. Lempeän suruisesti lausui Caesar: "minä kadehdin sinun kuolemaasi, Kato, kun et suonut minun lahjoittaa sinulle elämää."
Mutta Espanjaan kokoutuivat taas Caesarin viholliset Pompejuksen molempain poikain johdolla ja koettivat häntä vastaan saada aikaan kapinaa. Senpä tähden Caesar viipyi ainoastaan vähän aikaa Roomassa ja läksi Espanjaan. Ratkaseva taistelu tapahtui Mundan luona lähellä nykyistä Sevillaa. Hänen sotamiehensä, jotka olivat voittaneet niin monessa taistelussa, alkoivat täällä horjua. Caesar silloin laskeutui ratsunsa seljästä maahan ja astuen vastaan peräytyville kysyi heiltä, aikoivatko he jättää päällikkönsä kahden lapsen käsiin. Sotamiehet palasivat ja voittivat, vaikka taistelu olikin kyllä ankara. Caesar lausui sitte ennen taistelleensa voiton, vaan sinä päivänä oman henkensä tähden. Nyt oli tasavaltaisen puolueen vastustus kokonaan kukistettu.
Lainsäätävänä diktaattorina pani Caesar, selvästi käsittäen tulevaisuutta, toimeen suurenmoisen uudismuodostuksen Rooman yhteiskunnassa. Tosin hän, tuo vanha kansan johtaja, tahtoi rakentaa valtaansa kansanvallan leveälle pohjalle. Mutta sille kansanvallalle, johon hän kohosi, oli muinaisajan käsitys liian ahdas. Tähän asti oli pidätetty hallitus ja lakien suojelus ainoastaan Rooman kansalaisten vähemmistölle, jota vastoin senaatin ja kansan virkamiesten joka vuosi raastelemat maakunnat olivat melkein ihan ilman oikeuksia. Caesar tahtoi järjestää maakunnille laillista asemaa ja säännöllisempää hallitusta. Hän enensi senaatin jäsenten luvun 900:ksi, osaksi ottamalla siihen maakuntain asujamia, varsinkin gallialaisia, ja hän sääsi varmat ohjeet ja laillisen edesvastauksen maakuntain maaherroille. Edistääkseen maakuntain varallisuutta ryhtyi hän moniinkin toimiin: hän aikoi jälleen rakentaa hävitettyjä kaupunkeja, niinkuin Kartagon ja Korinton, sekä katkaista kanavalla Istmos-taipaleen, että siihen avautuisi tärkeä kulkuväylä. Mutta hän myöskin tajusi tarvitsevansa suuria aikeitaan toteuttaakseen suurempaa, uskonnon kautta pyhitettyä valtaa. Vanha kuninkuus hänestä näytti jotenkin soveliaalta tähän tarkoitukseen, varsinkin sen tähden, että moni maakunta oli vanhastaan tottunut kuninkaalliseen hallitukseen. Mutta Roomassa oli kuninkaan nimi aina Tarkviniusten ajoista asti hyvin vihattu, jonka tähden Caesar siellä otti toisen arvonimen. Tavallisesti konsuli, joka johti sotaväkeä, käytti varsinkin saavutetun voiton jälkeen imperaattori- (käskijä)-nimitystä, ja Caesar rahoissaan käytti myöskin sitä. Hänen rohkea aikomuksensa oli nyt vielä kerran tehdä suurenmoisia sotaisia urhotöitä ja yhteydessä niiden kanssa panna toimeen valtiomuodon muutos. Hän näet aikoi alkaa sotaretken partilaisia vastaan, kostaakseen heille Krassuksen tappiota, ja sitte, kuten sanottiin, kukistaa getalaiset, jotka nyt alkoivat tulla vaarallisiksi vihollisiksi, ja viimein kukistetun Germanian kautta palata Roomaan. Mutta koska kansan uskon mukaan ainoastaan roomalainen kuningas saattoi voittaa partilaiset, tahtoi Caesar senaatilla tunnustuttaa itselleen oikeuden käyttää Rooman alueen ulkopuolella kuninkaan nimeä ja arvomerkkejä.
Katkera tyytymättömyys heräsi, kun Caesarin lopulliset tarkoitukset siten tulivat ilmi. Kohta syntyi senaatissa salaliitto Brutuksen, Caesarin luullun ystävän, ja Kassiuksen johdolla, ja Caesarin kuolema määrättiin 15 päiväksi maaliskuuta vuonna 44 e.Kr., jona päivänä diktaattori piti tehtämän "kuninkaaksi Rooman ulkopuolelle".
Caesar oli jo kauan tästä saanut varoituksia. "Parempi kuolla kuin aina peljätä!" oli hänen vastauksensa. Eräässä seurassa Lepiduksen luona tuli Caesarin kuoleman edellisenä iltana puheeksi, mikä kuolema olisi suotavin. "Odottamaton", vastasi hän heti kohta. Hän ei koskaan uskonut aavistuksia. (Pompejus sitä enemmin!), vaan nyt karttui niitä ihmeellisesti. Pyhät kilvet temppelissä kilahtelivat; uhrieläimillä ei ollut maksaa, kaikki ovet ja ikkunat avautuivat äkkiä Caesarin makuuhuoneessa, Ja hänen vaimonsa Kalpurnia näki hänen murhastansa unta. Sydämmestänsä rukoillen kielsi tämä 15:nen päivän aamuna häntä sinä päivänä ulos menemästä, ja Caesar, joka siihen asti ei koskaan ollut huomannut taika-uskoa Kalpurniastansa, arveli lähettää konsuli Antoniukselle sanoman, että hän kokoukseen ei tule. Vaan Brutuksen orpana, kaiholla odottavien liittolaisten käskystä tullen, sai hänet kuitenkin lähtemään. Matkallakin varoitettiin häntä vielä, vaan Caesar ei niistä ollut tietävinään, ja sanoi iloisesti Spurinnalle, joka häntä oli varoittanut maaliskuun idus- (15:stä) päivästä: "Spurinna, maaliskuun idus-päivä on tullut." — "Vaan ei vielä mennyt!" vastasi ennustaja.
Kokous oli keräytynyt Pompejuksen kuriaan. Kurian edessä rupesi yksi liittolaisista pitkään puheesen Markus Antoniuksen kanssa, jonka urhollisuutta peljättiin; sill'aikaa kävi Caesar istumaan. Liittolaiset piirittivät hänet; yksi heistä tuli esiin pyytämään Caesaria armahtamaan hänen maanpakoon ajettua veljeänsä. Kun Caesar eitti, tempasi liittolainen togan hänen hartioiltansa, ja toinen pisti häntä väkipuukollansa. "Kirottu Kaska! mitä sinä teet?" huusi Caesar ja pisti rautaisen kirjoituspiirustimen murhaajan käden lävitse. Vaan nyt seurasi pistos toisensa perästä, ja niin vimmatusti, että murhaajat sattumalta toisiansakin haavoittivat. Muutamia hetkiä teki Caesar urhokkaasti vastarintaa. Vaan kun älysi Brutuksenkin olevan murhaajiensa joukossa, ei hän virkkanut enää muuta kuin: "Sinäkin, Brutus?" peitti kasvonsa levätillä ja kaatui 23 pistoksella haavoitettuna Pompejuksen muistokuvan juureen kuoliaana maahan.
Senaattorit pakenivat eri haaroille, vaan Caesarin murhaajat kulkivat riemuiten Rooman katuja, huutaen: "Hirmuvaltias on kuollut, valtakunta on jälleen vapaa!" Kansa hämmästyi, vaan ei yhdistynytkään heidän huutoonsa. Silloin pakenivat liittolaiset Kapitoliumiin, tietämättä, mitä nyt oli tehtävä. Senaatin piti julistaa Caesarin olleen hirmuvaltiaan ja heitättää hänen ruumiinsa Tiberiin; vaan Antonius vastusti tätä ehdotusta, huomauttaen, että sitte kaikkein, joille Caesar oli antanut viran ja arvon, pitäisi myöskin paikastansa luopua. Murhaajille silloin kyllä annettiin anteeksi, mutta Caesarillekin suotiin juhlallinen hautaus.
Antonius ja Oktavianus.
Caesarin viimeisinä ikävuosina oli konsuli Antonius, rohkea ja mistään lukua pitämätön, mutta erittäin hyvälahjainen mies, ollut etevimpänä hänen seurapiirissänsä. Tämä Antonius nyt heti otti haltuunsa valtion rahaston ja Caesarin paperit. Sitte hän toimitti Caesarin hautajaiset juhlallisuuksilla, jotka enemmin kiihdyttivät kansan vihaa murhamiehiä kohtaan. Suuren suojelusvartiaston ympäröimänä esiytyi Antonius Caesarin vallan perijänä, anteli omavaltaisesti virkoja ja arvoja, sääsi uusia asetuksia ja koetti viimein kansanpäätöksen avulla väkisin riistää murhamiehen veljeltä Decimus Brutukselta Alppein etelänpuolista Galliaa.
Mutta mahtava Antonius sai kohta kilpaveljen, joka alussa näytti jotenkin mitättömältä mieheltä, vaan aikaa myöten tuli vielä mahtavammaksi. Hän oli Caesarin sisaren tyttären poika, jonka Caesar oli ottanut ottopojakseen, ja käytti sentähden Caesar Octavianus-nimeä. Hän oli nyt vasta 18 vuoden ijässä ja oli tähän asti ainoastaan harjoitellut opintoja, Mutta hänessä oli maltillinen kiihkoton sielu, selvä ajatusvoima ja runsaat ymmärryksen lahjat, jotka ominaisuudet tekivät hänet juuri soveliaaksi mieheksi hankkimaan lepoa ja rauhaa väsyneelle, häiriöön saatetulle maailmalle. Aikoen maksaa kansalle ne lahjoitukset, jotka Caesar oli testamentissaan määrännyt, pyysi hän Antoniukselta murhatun irtainta omaisuutta, mutta sai eittävän vastauksen. Silloin hän heti möi maatilukset ja niistä karttuneilla rahoilla suoritti määrätyt maksut. Siten hän sai puolelleen suuren Caesaria suosineen kansanjoukon. Antoniuksen kanssa riitautumisensa ja hiljaisen käytöksensä tähden tuli hän myöskin mieluiseksi senaatille, jota Cicero-vanhus johti. Kun nyt Antonius ryhtyi anastamaan Alppein etelänpuolista Galliaa, tarjoutui heti Oktavianus muutamilla Caesarin legioneilla, jotka olivat antautuneet hänen puolellensa, auttamaan senaattia ja marssi yhdessä molempain konsulien Hirtiuksen ja Pansan kanssa kilpaveljeänsä vastaan. Taistelussa Mutinan luona Antonius viimein voitettiin, vaikka toiselta puolen siinä myöskin molemmat konsulit kaatuivat. Kun nyt senaatti voiton jälkeen kylmästi kohteli Oktavianusta, koskapa muka nyt jo tultiin toimeen hänettäkin, marssi hän legioneinensa suoraa päätä Roomaa vastaan ja valitutti itsensä konsuliksi. Valtion rahaston varoilla palkitsi hän runsaasti sotamiehiänsä ja tuomitutti Caesarin murhamiehet maanpakoon. Mutta voidakseen kerrassaan musertaa tasavallan puolustajat katsoi hän paraaksi liittyä Antoniukseen.
Toinen triumviraatti (43). Pienessä vähäisen Renus-joen saaressa lähellä Bononia- (nykyistä Bologna)-kaupunkia yhtyivät Antonius ja Oktavianus neuvottelemaan; edelliseen liittyi myöskin Gallian maaherra Lepidus. Oktavianus tuli toiselta, Antonius ja Lepidus toiselta puolelta joen rantaan, joista kummastakin oli saareen silta. Päällikköjänsä seuranneet sotajoukot seisoivat kumpikin rannallansa, vaan päälliköt kaikki kolme muutamain seuralaistensa kanssa nousivat eräälle saaren kukkulalle, josta he näkyivät sotaväelle kummallekin joen rannalle. Epäillen vielä toisiansa tutkituttivat he ensin toinen toisensa vaatteet, nähdäkseen, ett'ei kummallakaan ollut kanssansa murha-aseita. Kolme päivää kesti neuvottelu. Viimein sovittiin, että nämä kolme liittolaista ottivat nimen "triumvirit valtion hallitusmuodon järjestämistä varten", sekä anastivat itselleen viideksi vuodeksi korkeimman vallan. Keskenään jakoivat he valtakunnan läntiset maakunnat siten, että Oktavianus sai Afrikan ja saaret, Lepidus Espanjan ja Gallia Narbonensiin sekä Antonius muun Gallian. Kun taistelu Caesarin murhamiehiä vastaan saatiin loppuun, piti kahdeksantoista kaupunkia Italian rikkaimmissa ja kukoistavimmissa seuduissa jaettaman asuinpaikoiksi sotamiehille, jota paitsi heidän piti saaman runsaita rahapalkintoja. Kostaakseen kerrassansa ja verisesti vihollisilleen sekä anastaakseen heidän omaisuutensa päättivät triumvirit panna toimeen proskriptsioneja, vielä hirmuisempia kuin Sullan aikana; nythän olikin kolmen sotajoukon ahneus ja kolmen päällikön kostonhimo tyydytettävänä.
Rooma ei tiennyt aavistaa mitään, ennen kuin yht'äkkiä joukko sotamiehiä tunkeutui kaupunkiin ja surmasi koko joukon kuolemaan määrättyjä henkilöitä. Juhlallisesti marssivat sitte triumvirit sotajoukkojensa etupäässä kauhistuneesen kaupunkiin. He heti julkasivat proskriptsioni-luettelonsa, määräsivät suuret palkinnot tuomittujen henkilöiden murhaamisesta ja kielsivät kuolemanrangaistuksen uhalla kansalaisia auttamasta tuomittuja millään tavalla. Nyt alkoi pitkällinen murhaileminen; ruumiit heitettiin Tiberiin taikka myöskin petojen revittäviksi. Surmattujen päät vietiin triumvireille ja omaisuus anastettiin.
Kuoleman uhrien joukossa herätti varsinkin Cicero-vanhus kaikissa sääliä. Saatuaan tiedon proskriptsionista oli hän päättänyt paeta Makedoniaan. Kuitenkin hän ensin meni maatilallensa lähelle nykyistä Gaetaa sekä levottomana ja neuvottomana viipyi siellä. Mutta hänen orjansa, nähtyään joukon sotamiehiä tulevan, pakottivat hänet istuutumaan kantotuoliin ja läksivät kantamaan meren rantaan. Tiellä kohtasivat he taaskin toisen murhamiesjoukon. Nähdessään, että oli mahdoton päästä pakoon, lasketti Cicero kantatuolin maahan, pisti ulos päänsä ja otti vastaan kuoliniskun. Hänen päänsä asetettiin puhelavalle, josta hänen äänensä oli niin usein kaikunut, ja Antoniuksen puoliso, kostonhimoinen Fulvia, pisteli hänen kieltänsä hiusneuloilla.
Vähä-Aasiassa yhtyivät tällä välin Brutus ja Kassius, jotka kumpikin olivat saaneet kootuksi melkoiset sotavoimat. Kun nyt triumvirein sotajoukko marssi Antoniuksen ja Oktavianuksen johdolla heitä vastaan, aavistettiin kyllä, että tasavallan viimeinen taistelu oli alkava, ja sisällisen levottomuuden aavistukset tuottivat vapauden ystäväin eteen hirvittäviä kauhukuvia. Kerran sanotaan Brutuksen istuneen yöllä syviin ajatuksiin vaipuneena. Yölampun hämärässä valossa näki hän silloin pitkän, kummallisen olennon tulevan luoksensa äänettömin askelin. "Kuka sinä olet?" kysyi Brutus kammoen. "Minä olen", kuului vastaus, "sinun paha henkesi, ja Filippin luona tapaamme taas toisemme."
Filippin luona Makedoniassa oli sitte ratkaseva taistelu, Antonius, johtaen toista siipeä Kassiusta vastaan, voitti, jota vastoin Brutus siivellänsä voitti Oktavianuksen ja valloitti hänen leirinsä. Kassiukselle, joka ei vielä tiennyt Brutuksen voitosta mitään, lähetti Brutus ratsuosaston sitä ilmoittamaan. Kassius, nähdessään ratsuväkeä lähestyvän, luuli heitä vihollisiksi ja surmautti itsensä orjillaan, siten säilyäkseen vankeudesta. Kun "viimeinen roomalainen", joksi Brutus häntä sanoi, täten oli kuollut, tuli Brutuksen omakin kohtalo pian ratkaistuksi. Sotamiehet pakottivat hänet parin viikon kuluttua ryhtymään taisteluun yhtyneitä triumvireja vastaan, ja silloin Antoniuksen mahtava päällikkökyky kokonaan musersi tasavaltaisen sotavoiman. Brutus, nähdessään kaikki olevan hukassa, syöksyi, niinkuin ennen Kato, miekkaansa. Silloin oli tasavalta kukistunut (42).
Antoniuksen ja Oktavianuksen taistelu. Tämän voiton jälkeen jakoivat triumvirit uudestaan keskenänsä Rooman valtakunnan siten, että Oktavianus sai läntiset maakunnat ja Antonius itäiset. Lepidus, jota toiset hänen mitättömyytensä tähden halveksivat, sai toistaiseksi Afrikan.
Antonius läksi Vähä-Aasiaan ja antautui siellä ylelliseen ja irstaasen elämään, varsinkin siitä asti, kuin hän alkoi elellä yhdessä Egyptin kauniin kuningattaren Kleopatran kanssa. Kilikiassa ollessaan hän kutsui kuningattaren eteensä vastaamaan siitä, että hän oli kannattanut Brutuksen ja Kassiuksen pyrinnöltä. Kleopatra, tahtoen tässä tilaisuudessa viehätyksensä voimalla lumota Antoniusta, koetti tehdä ensi esiytymistään niin hurmaavaksi kuin mahdollista. Komealla laivalla, jossa oli kullattu peräkeula, hopeoidut airot ja purpurapurjeet, lasketteli hän hitaasti Kydnos-jokea vastavirtaan. Suloinen soitto kaikui airojen tahdin mukaan; kauneita, viehätyksen jumalattariksi puettuja neitosia seisoi palvellen hänen sivullansa; pikku pojat rakkauden jumalina löyhyttelivät viileyttä hänen päällensä. Itse hän Afroditen puvussa istui komealla vuoteella kultakirjaisen teltan alla. Antonius tuli hänen kutsumuksestaan ja ikään kuin sokeni lumouksesta. Siitä hetkestä asti hän eli Kleopatran kanssa lakkaamattomassa hekkumallisten nautintojen touhussa, unhottaen puolisonsa, tulevaisuutensa ja kilpaveljensä.
Tällä välin Oktavianus pontevasti vahvisti valtaansa lännessä. Suuren Pompejuksen poika Sekstus Pompejus, joka oli laivastollaan jonkun ajan vallinnut Välimertä, joutui viimein perin pohjin tappiolle taistelussa Messinan luona Oktavianuksen sotapäällikköä Agrippaa vastaan; silloin hän pakeni Frygiaan, jossa hänet kohta surmattiin. Vähäpätöinen Lepidus sitte sysättiin kokonaan syrjään. Hän oli näet koonnut puolelleen osan Pompejuksen sotajoukosta ja koetti nyt asevoimalla kohota siitä alhaisesta asemasta, johon hänet oli viime aikoina sysätty. Kahdenkymmenen legionin johtajana vaati hän nyt uhkamielisesti Sisiliaa. Mutta Oktavianus piti niin vähän lukua Lepiduksesta, että hän vähäisen seurueen kanssa meni hänen leiriinsä ja siellä sai enimmät sotamiehet puolellensa. Lepidus, nähdessään sotaväen luopuvan, heittäytyi voittajan jalkain juureen ja rukoili henkensä säästämistä. Oktavianus ei katsonutkaan tarpeelliseksi vuodattaa hänen vertansa, vaan antoi hänen pitää ylipapin viran, johon Lepiduksen täytyi vast'edes tyytyä.
Kun Fulvia raivostuneena Antoniuksen elämästä Kleopatran kanssa oli kuollut, saapui Antonius Italiaan (40), jolloin triumviraatti uudistettiin ja Antonius sai vaimokseen Oktavianuksen sisaren, jalon Oktavian. Mutta kohtapa Oktaviakin surukseen näki puolisonsa kietoutuneen lumoavan kuningattaren pauloihin. Hän läksi itse matkustamaan itämaille, saadakseen jos mahdollista miehensä pelastetuksi tuosta yhteydestä. Mutta kun Oktavia ehti Atenaan, tuli Antoniukselta kielto matkustamasta etemmäksi, koska hän muka paraillaan oli sotaretkellä partilaisia vastaan. Kohta Antonius julkisestikin hylkäsi Oktavian ja julisti Kleopatran lailliseksi puolisoksensa. Oktavianus itse syvimmästi loukkautui Antoniuksen käytöksestä hänen sisartansa kohtaan ja samalla katsottiin Antoniuksen liittoa Kleopatran kanssa valtakunnalle vahingolliseksi.
Senaatti julisti sodan, tosin ei Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan, jonka asiasta Antonius ei erottanut itseään. Aktium-niemen luona Hellaan länsirannalla oli (31) meritaistelu, johon Rooman tasavallan historia loppuu. Antoniuksella oli korkeat, raskaat, tornilla varustetut laivat, jotka tiheässä rivissä näyttivät lujalta muurilta. Oktavianuksella sen sijaan oli pienet, nopea- ja kevytliikkeiset laivat sekä johtajana merisankari Agrippa. Kauan oli taistelu ratkasematta. Mutta viimein Antoniuksen rintamaan ilmestyi aukko, johon vastustajan pikku laivoja tunkeutui. Silloin Kleopatra äkisti purjehti pois egyptiläisten laivojensa kanssa. Antonius, tuntien purpurapurjeista hänen laivansa, ohjasi sokeana rakkaudesta laivansa pikimmiten samaa tietä. Hänen laivastonsa jatkoi ilman johtajaa vielä vähän aikaa taistelua, mutta viimein täytyi sen peräytyä. Hänen maajoukkonsa seisoen rannalla odotti seitsemän päivää turhaan käskyjä päälliköltänsä ja, kun sieltä ei mitään kuulunut, meni voittajan puolelle.
Seuraavana vuonna läksi Oktavianus Egyptiä vastaan. Antonius surmasi itsensä miekallaan. Kleopatra koetti viehätysvoimallaan lumota myöskin uutta voittajaa; mutta nähtyään Oktavianuksen pysyvän kylmänä ja aikovan säästää hänet riemusaattoansa varten surmasi hänkin itsensä. Egypti tuli Rooman maakunnaksi.
Rooma Caesarein aikana.
Augustus ja hänen aikansa.
Aktiumin voiton kautta oli Oktavianus päässyt Rooman herraksi. Palattuaan (29) piti hän kolme loistavaa riemusaattoa, jakeli paljon rahaa sotamiehilleen ja lahjoja kaikille kansalaisille. Hänen sanotaan neuvotelleen molempain ystäväinsä, urhollisen ja suoravaisen Agrippan sekä hienosti sivistyneen ja myöntyväisen Maecenaan kanssa; Agrippa oli neuvonut häntä antamaan valtaansa takaisin senaatille, Maecenas sitä vastoin pitämään sitä itse, mutta käyttämään sitä lempeästi ja laillisesti. Totellen Maecenaan neuvoa lopetti hän kansalaissodat ja alotti onnen ja rauhan aikakauden. Hänen luonnostaan lempeä ja hiljainen olentonsa sopikin hyvin sellaiseen tehtävään. Ennen, jolloin hän oli osallisena kostotöihin ja hänen sivullansa oli mistään lukua pitämätön Antonius, suostui hän, kuten näytti, kylmällä sydämmellä väkivaltaan ja verenvuodatukseen; mutta onni näyttää jalostuttavasti vaikuttaneen häneen, niin että hänen jaloutensa kasvoi samassa määrässä kuin menestyksensäkin. Kun hänellä oli maailma jalkainsa juuressa, laajeni myöskin hänen sielunsa näköpiiri ja hän oppi käsittämään kutsumuksensa merkityksen. Voidaan siis katsoa jälkimaailman syystä kyllä antaneen hänen pitää kunnianimensä Augustus (kunnian arvoinen), jonka imarteleva senaatti hänelle antoi pari vuotta hänen palattuansa Roomaan.