Viekkaudella ja väkivallalla pääsi hän hajallisten hunnilaisheimojen herraksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.
Ensinnä läksi Attila Itä-Rooman valtakuntaa vastaan ja vei peljättävän sotavoiman Tonavan yli. Kahdeksatta kymmentä vaurasta kaupunkia perin pohjin hävitettiin, koko lavea maa Adrian- ja Mustanmeren välillä kauheasti raastettiin. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin Itä-Rooman sotajoukot lähestyivät hunnilaiset vastustamattomasti Konstantinopolia. Heikon Teodosius II:sen, joka oli Arkadiuksen jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä rauha, jossa hän hunnilaisille antoi melkoisen maa-alan Tonavan eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta 2,100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa lähettiläitä hunnilaiskuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja. Matka kävi ensin hävitettyjen kaupunkein raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan muutamia sairaita ja perin köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää, taikka toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla tehty puunrungoista. Sitte kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin veneissä, joita saatettiin kantaa. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsryynejä. Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky välistä kaatoi kumoon. Viimein saapuivat he Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin seuduille, jossa oli säännötön joukko puurakennuksia, savimajoja tai kudottuja telttoja. Attila asui suuressa puupalatsissa, jonka sisähuoneet olivat runsaasti koristellut. Puuistuimellaan istuen otti kuningas vastaan lähettiläät. Heti tämän lähetystön lähdettyä matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningasta, mutta hän palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi myöskin täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.
Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Itä-Rooman keisarikuntaa vastaan oli Attila liitossa saaliinhimoisten vandalilaisten kanssa, jotka nyt olivat Espanjasta siirtyneet Afrikkaan ja sieltä meritse ryöstelivät kaikkia Välimeren rannikoita. Kun vandalilaisten nurjamielinen kuningas Geiserik sittemmin tyhjästä epäluulosta leikkautti nenän ja korvat poikansa vaimolta, länsigotilaisen kuninkaan Teodorikin tyttäreltä, täytyi hänen, Teodorikin kostoa peljäten, liittyä vielä lujemmin Attilaan, jota vastoin länsigotilaiset uudistivat ja vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt vastakkain kaksi suurta liittoa, toisen tarkoituksena vain ryöstäminen ja hävittäminen, toisen sisällä sen sijaan ne voimat, jotka tahtoivat pitää yllä lakia ja sivistystä.
Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen sisarta Honoriaa ja, kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, alkoi sodan. Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta marssi hunnilaiskuningas Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot osoittivat lavealti tietä, jota tämä hirmuinen mies vaelsi. Viimein hän ryhtyi piirittämään Orleansia. Jo olivat esikaupungit valloitetut ja muurit horjuivat murtimien iskuista; kaikki aseihin kykenemättömät kaupungin asujamet olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi vallille asetettu tähystäjä nähneensä tuolla taivaan rannassa pienen pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, jopa huomattiin roomalaisten ja länsigotilaisten sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia. Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigotilaisia kuningas Teodorik.
Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien paikoille, jotka tasangot hyvin soveltuivat hänen hunnilaiselle ratsuväelleen. Siinä syttynyt taistelu oli, kuten eräs senaikainen kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli hunnilaisineen keskellä, alammaiskansat siivillä ja varsinkin itägotilaiset asetettuina omia maanmiehiänsä länsigotilaisia vastaan, joita kohti kuningas muutenkin kehoitti koko sotajoukon tähtäämään päärynnäkkönsä. Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnilaiset koko suunnattoman voimansa länsigotilaisia kohti musertaaksensa vihollisväen päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri ratsastaessaan rivien välitse kehoitellen sotilaitansa. Mutta hänen poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigotilaiset alas kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa kuoleman koston innoissaan kestivät länsigotilaiset kunniakkaasti tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnilaisten rintaman läpi. Attilan täytyi peräyttää sotilaansa vaunurivin sisälle, jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaaan teettäneen suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettiin. Mutta linnoitetussa leirissään oli hän vielä hirvittävä kuin leijona luolassaan. Hän kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin rynnäkköön erosivat nyt länsigotilaiset ja läksivät kotiinsa. Peljäten väijymistä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei näkynyt mitään rauhattomuutta, läksi hän viimein liikkeelle ja marssi vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt (451) taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; alimman arvion mukaan on siinä kaatunut 162,000 miestä. Mutta roomalaiset ja gotilaiset olivat kuitenkin pelastaneet länsimaisen sivistyksen heikot jäännökset täydellisestä häviöstä. Tämän suuren urhotyön muisto juurtui syvälle kansan mieleen ja esiytyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.
Ihmeteltävällä voimalla tointui Attila tappiostaan. Hän marssi seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hirveästi häviteltiin. Osa hävitettyjen kaupunkein asujamista siirtyi silloin Brenta-joen suun edustalla oleville laguneille (lantaille) ja perusti sinne pieniä uutisasuntoja, joista Venetia-kaupunki on saanut alkunsa. Itse Roomaakin vastaan sanotaan hänen marssineen, mutta kaupungin piispan, kunnioitetun Leon, tulleen pappijoukon kanssa hänelle vastaan ja taivuttaneen hänet palaamaan ennustuksella, että jokainen Rooman valloittaja oli, niinkuin Alarik, kuoleva kohta Roomaa valloituksen jälkeen.
Seuraavana vuonna kuoli Attila äkisti juuri häitänsä viettäessään. Kerrotaan, että morsian, kaunis Hildigun, itse pisti häntä puukolla sydämmeen, siten kostaakseen omaa ryöstöänsä. Attilan mahtava valtakunta hajosi hänen kuoltuansa; hunnilaiset ajettiin takaisin itään päin ja monet alammaiskansat läksivät kukin omalle tahollensa. Eikä näiden tapaturmain perästä hunnien kansakunta enää pysynyt koossa, vaan hajosi eri heimokuntiinsa. Kutrigurit, utigurit, unugurit, ja varsinkin bulgarit tulevat tästä lähtein kuuluisiksi, kunnes taas muita suomensukuisia heimokuntia astuu historian alalle. Mainioin näistä oli viimein magyarien kansakunta, joka neljä sataa vuotta myöhemmin tunkeutui esiin ja valloitti jälleen Attilan entisen aseman Teiss-joen ja Tonavan varsilla. Nämä magyarit, meidän aikamme unkarilaiset, katsoivat Attilaa esi-isäksensä ja hänen valtaansa oikeaksi perinnökseen, jonka he loistavalla tavalla tahtoivat uudistaa. Niin on Suomen suku vuosisatojen perästä jälleen valloittanut sijansa Karpatien ja Tonavan välillä, ja Attilan muisto elää mainehikkaana unkarilaisten muinaistaruissa.
Itse Germaniankin kansoilla pysyi Attilan muisto kunniassa, ja laulut hänestä levisivät Skandinaviaan ja Islantiin saakka. Useissa Saksaa muinaisrunoissa on hunnilaiskuningas vielä Germanian suurena valtiaana, ja Nibelungien runoelma kertoo: "Siinä istui Unkarin-maalla kuuluisa Attila-kuningas, jonka vertaista ei ole ollut. Kahtatoista valtakuntaa hän hallitsi; kaksitoista kuningasta, kruunut päässä, häntä palvelivat; kaksitoista herttuata, kolmekymmentä kreiviä sekä epälukuiset ritarit ja asemiehet seisoivat hänen ympärillään. Se kuningas oli laupias ja hurskas; hänen vertaistaan ei ole ollut." Näin kaikui Attilan maine Saksan kansojen lauluissa vielä silloin, kuin kansainvaellusten mylläykset jo aikaa olivat unhottuneet.
Teodorik.
Attilan kuoleman jälkeen asuskelivat itägotilaiset Pannoniassa, tehden sieltä usein hävitysretkiä kreikkalaisen keisarikunnan alueelle. Viimein tehtiin sopimus keisarin kanssa ja sen vahvistukseksi lähetti Teodomir, yksi kolmesta itägotilaisia silloin hallitsevasta veljeksestä, poikansa Teodorikin Konstantinopoliin panttivangiksi. Tiedonhaluinen nuorukainen oppi siellä tuntemaan kreikkalaista taidetta ja valtiolaitoksia sekä hankki itselleen sivistystä, joka jalostutti hänen sankarivoimansa. Kun hän 18 vuoden ikäisenä palasi kotiinsa, valittiin hänet yksimielisesti itägotilaisten kuninkaaksi.
Itä-Rooman keisari Zeno, kokien saada germanialaisia keskenään riitaisiksi, houkutteli suurilla kunnian osoituksilla puolellensa nuoren Teodorikin, ja sitte onnistui keisarin taivuttaa hänet ryntäämään Moesiaan jätettyjä länsigotilaisia vastaan. Näiden kuningas astui leirinsä vallin eteen Teodorikille vastaan ja pontevin sanoin nuhteli häntä, että oli kaksikielisen kreikkalaishovin houkutuksista ryhtynyt sotaan omia heimolaisiansa vastaan. Niiden sanain tähden käänsi Teodorik aseensa kreikkalaista valtakuntaa kohti. Zeno pysyi Konstantinopolin muurien sisällä, katsellen sieltä tulen loistoa gotilaisten sytyttämistä kaupungeista ja kylistä. Kykenemättä voittamaan aseilla alkoi keisari hieroa sovintoa, teki uudestaan liiton Teodorikin kanssa ja taivutti hänet kääntymään toiselle taholle.
Länsi-Rooman keisarit olivat kauan germanialaisten päällikköjensä leikkikaluina, kunnes viimein heidän kauttansa kukistuivatkin. Attilan kuoleman jälkeisinä aikoina oli mahtava sveviläinen sotapäällikkö Ricimer mielensä mukaan asetellut ja erotellut keisareja. Kolmen vuoden kuluttua Ricimerin kuolemasta puettiin keisarilliseen purpuraan nuori Romulus Augustulus, erään ylimyksen poika, joka muinoin oli ollut Attilan seuralaisia. Kun germanialaisten palkkajoukkojen vaatimusta, että heille annettaisiin kolmas osa Italian maasta, ei voitu tyydyttää, nousivat he kapinaan Odoakarin johdolla, joka rugililainen ruhtinas myöskin oli Attilan ylimyksen poika, ja erottivat nuoren keisarin, säästäen kuitenkin hänen henkensä, jonka jälkeen hän eli eräällä maatilalla Kampaniassa. Länsi-Rooman keisarikunta kukistui (476) niin huomaamatta, että se aivan kuin itsestään sortui kokoon. Odoakar hallitsi germanialaisena sotakuninkaana (476-93) yleensä lempeästi ja hyvästi. Häntä vastaan taivutettiin nyt Teodorik lähtemään, kun näet Zeno, ollen Rooman valtakunnan ainoa keisari, lahjoitti hänelle Italian.
Itägotilaisten sotakuntoisia miehiä oli 200,000. Naiset, lapset ja vanhukset seurasivat lukemattomissa vaunuissa. Suuret karjalaumat ja ääretön joukko vaunuja irtainta tavaraa olivat sotaväen kuormastona. Elatuksekseen kuljettivat nämä siirtolaiset melkoiset varastot viljaa, jota naiset jauhoivat kantaen mukana kuljetetuilla käsikivillä. Näin laskeutuivat he (keväällä 489) alas Julisilta Alpeilta. Kolmessa taistelussa peräkkäin voitettiin Odoakar. Hän sulkeutui Ravennaan ja puolustautui siellä urhollisesti kolme vuotta, kunnes asujanten tyytymättömyys kärsimyksiinsä pakotti hänet avaamaan kaupungin portit (493). Rauhasopimus tehtiin siten, että molemmat kuninkaat päättivät tasa-arvoisina hallita Italiaa. Mutta ystävyys oli vain teeskennelty, sillä, kuten kerrotaan, Teodorik juhlallisissa päivällisissä pisti miekallansa turvatonta Odoakaria rintaan.
Kun nyt ainoakin vastustaja oli poissa tieltä, oli itägotilaiskuningas Italian rajaton hallitsija. Onnellisilla sodilla ja rauhallisilla neuvotteluilla levitti hän valtaansa aina Tonavaan asti. Sittemmin yhdisti hän valtakuntaansa osan Etelä-Galliasta ja ryhtyi tyttärensä pojan holhojana hallitsemaan Espanjan horjuvaa länsigotilaista valtakuntaa. Silloin oli Teodorikin valtakunta mahtavimpia maan päällä. Ravennassa ja Veronassa piti hän hovia. Sinne kokoutui kuninkaan seurueesen kuuluisia taistelijoita kaikista germanialaisista maista; yksinpä Skandinaviankin kaukaisista seuduista saapui sotilaita "Tidrek Berniläisen" luo, joksi he sanoivat Veronan hallitsijaa.
Viisaasti hallitsi Teodorik suurta valtakuntaansa. Eipä ollut suinkaan helppo keskenään sovittaa kahta erilaista kansaa, gotilaisia ja roomalaisia, varsinkaan kuin toiset olivat urholliset ja raa'at sekä Areion uskoa tunnustavat ja toiset sotaan kykenemättömät, hienosti sivistyneet ja uskonnoltaan kiihkeät katolilaiset. Teodorik koetti viisaalla sävyisyydellä poistaa kaikkia riidan ja katkeruuden aiheita, joita niin helposti voi syntyä. Itägotilaisten, jotka nyt saivat kolmannen osan Italian maasta, tuli vast'edes ainoastaan harjoitella sotatointa; sata tuhatta sotilasta, jaettuna neljääntoista osastoon, oli aina valmiina ja aseiden käyttöön tottuneena sotaväkenä. Maan omille asujamille jätti kuningas sen sijaan sisähallituksen, lainkäytön ja hallinnon. Entinen valtiomuoto ja Rooman lait pidettiin muuttamatta. Teodorik piti voimassa roomalaiset koulut, vaikka hän ei tahtonut gotilaisia panemaan niihin lapsiansa, "sillä", sanoi hän, "ken lapsena vapisee vitsaa, ei miehenäkään voi koskaan käyttää miekkaa". Mutta samalla hän osoitti oppeneimmille roomalaisille suurta kunnioitusta. Niinpä hän otti lähimmäksi ystäväkseen Kassiodoruksen, joka oli tavattoman oppinut ja syvätaitoinen mies, ja ylensi hänet korkeimpiin virkoihin. Kassiodoruksen kynästä ovat lähteneet kuninkaan asetukset, jopa hänen yksityiset kirjeensäkin. Itse ei Teodorik osannut kirjoittaa nimeänsäkään, vaan merkitsi ainoastaan neljä kirjainta läkkilevyn avulla, johon ne olivat leikatut. Mikäli hänellä oli taitoa, edisti hän rauhallisia ammatteja. Suosien rakennustaidetta suojeli hän huolellisesti Rooman ihanoita muinaisjäännöksiä ja koristeli molempia pääkaupunkejaan kauneilla kirkoilla ja palatseilla.
Mutta kirkollista hajallisuutta ei Teodorikin koskaan onnistunut poistaa. Hänen roomalaiset alammaisensa pitivät kiinni katolisesta uskostaan vakuutuksen voimalla, jopa myöskin suvaitsemattomuuden innolla. Kun nyt Konstantinopolissa keisari Justinus-vanhus, jota kaikessa johti sisaren poika Justinianus, sääsi ankaroita asetuksia Areion uskolaisia vastaan, loukkautui Teodorik itse siitä, ja samaan aikaan olivat hänen katoliset alammaisensa pahoillaan ankarasta rangaistuksesta, jota olivat eräässä tilaisuudessa saaneet kärsiä väkivaltaisuuksistaan juutalaisia kohtaan. Nähden siis suhteensa roomalaisväestöön olevan kireän eksyi hän epäluulosta koviin ja väkivaltaisiin tekoihin. Niinpä hän mestautti kaksi kunnioitettua senaattoria Boetiuksen ja Symmakuksen, joiden epäiltiin olevan salaisessa yhteydessä kreikkalaishovin kanssa. Sellaisilla teoilla veti hän vielä suuremmassa määrässä päällensä katolilaisen väestön vihan.
Omantunnon vaivat kiusasivat Teodorikkia hänen viimeisinä vuosinaan. Kun eräänä iltana suuren kalan pää tuotiin kuninkaalliseen pöytään, kerrotaan hänen kiivaasti, huudahtaneen ja sanoneen näkevänsä Symmakuksen haamun, jonka silmät raivoisasti säihkyivät ja suu täynnä pitkiä ja teräviä hampaita, uhkasi niellä hänet. Hän läksi heti huoneihinsa ja tunsi kylmyyden leviävän ruumiisensa, vaikka häntä peiteltiin tyynyillä. Kolme päivää sairastettuaan kuoli hän (526), kutsuttuaan vuoteensa viereen gotilaiset ylimykset ja roomalaiset virkamiehet ja vannotettuaan heillä uskollisuusvalan hennolle tyttärensä pojalle Atalarikille, jonka äiti Amalasunta oli johtava holhohallitusta. Eräs italialainen erakko kertoi uskovaiselle kansalle nähneensä jumalallisen koston henkien heittäneen Areion uskoisen kuninkaan sielun helvetin liekkeihin.
Klodvig.
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Châlons'in taistelusta frankilaiset, vaikka silloin jo asuivatkin Gallian pohjoisrajalla, eivät vielä olleet yhteisen päämiehen hallittavina, vaan moneen heimoon jakautuneina, joista Ala-Reinin eteläpuolella asuvat salilais-frankilaiset olivat etevimmät, ja heidän jälkeensä huomattavimmat olivat ripuarilais-frankilaiset, jotka asuivat salilaisten itäpuolella. Salilaisfrankilaisia hallitsi kuningassuku, jota kanta-isänsä mukaan on sanottu merovingeiksi. Tähän sukuun kuului Klodvig, suuren frankilais-valtakunnan perustaja. Hänen luonteessaan vallitsivat aikakauden yleiset ominaisuudet, raaka voima, väijyvä kavaluus, teeskenteleväisyys ja taikuus. Samalla hän myöskin oli elinvoimainen, toimelias, nopeasti päättäväinen ja rohkeamielinen.
Roomalaista ylimystä Syagriusta vastaan, joka vielä länsimaisen keisarikunnan kukistuttua piti maaherruutta Pohjois-Galliassa, lähti Klodvig sotaretkelle ja voitti hänet taistelussa Soissons'in luona (486), joka kaupunki sitte jonkun aikaa oli frankilaisen kuninkaan hovileirinä. Taistelun jälkeen näytti Klodvig mielenlaatuansa. Ryöstöretkellä olivat näet frankilaiset jostakin kirkosta ottaneet muun muassa kauniin astian. Kaupungin piispa sai Klodvigilta luvan, että se oli annettava takaisin. Kun sitte germanialaisen tavan mukaan saalista jaettiin, tahtoi kuningas paitsi omaa osaansa myöskin sitä kallisarvoista astiaa. Mutta eräs frankilainen, iskien sitä tapparallaan, lausui: "Kuningas, sinun ei pidä saaman saaliista enempää, kuin oikea arvanheitto sinulle määrää." Klodvig sillä kertaa hillitsi vihansa ja taipui. Mutta kun sotajoukko vuoden kuluttua kokoutui aseiden tarkastukseen, pysähtyi kuningas äkisti sen miehen eteen, joka oli ollut niin rohkeapuheinen, ja sanoi: "Eihän kellään ole niin huonosti hoidettuja aseita kuin sinulla; keihäs, miekka ja tappara, kaikki yhtä huonosti pidetyt!" ja löi samassa hänen tapparansa maahan. Kun mies kumartui ottamaan kirvestänsä, antoi kuningas tapparallaan hänelle sivulta päin kuolettavan iskun päähän, sanoen: "Samalla tavalla iskit sinä astiaa Soissons'issa."
Klodvigin avioliitto burgundilaisen prinsessan Klotildan kanssa tuotti tärkeitä seurauksia. Burgundilaisia hallitsi Gundebad, joka oli surmauttanut kanssahallitsevan veljensä, kivi kaulassa hukuttanut hänen puolisonsa, mestauttanut hänen poikansa ja heitättänyt heidän ruumiinsa kaivoon; surmatun tytärtä Klotildaa piti hän ankarasti vartioituna. Kun Klodvig nyt kosi prinsessaa, ei Gundebad uskaltanut vastustaa, vaikka häntä kyllä varoitettiin seurauksista. Jo lähtiessään osoitti Klotilda, miten kiihkeästi hän himosi kostaa isänsä ja äitinsä murhaajalle, sillä hän frankilais-saattajillansa poltatti matkan varrella burgundilaisten maatiloja ja uuteen kotiinsa saavuttuaan sytytti frankilaisten ja burgundilaisten välille sodan, joka päättyi burgundilaisten kukistukseen. Tästä avioliitosta seurasi kristinuskon tulo frankilaiseen kuningassukuun. Klotilda, ollen itse katolilainen kristitty, sai aikaan, että hänen esikoispoikansa kastettiin. Kun lapsi kohta sen jälkeen kuoli, sanoi Klodvig äkeissään: "Jos se olisi pyhitetty meidän jumalillemme, olisi se kyllä saanut elää; mutta se nyt kastettiin teidän Jumalanne nimeen eikä sentähden saanut jäädä eloon." Kuitenkin hän suostui Klotildan toisenkin pojan kastamiseen. Se myöskin sairastui, vaan kun se kuitenkin parani, onnistui Klotildan vähitellen taivuttaa puolisonsa lempeämmäksi kristinuskoa kohtaan.
Allemannilaiset, jotka olivat jo kauan asuneet Ylä- ja Keski-Reinin itäpuolella, siirtyivät (496) sen joen yli ja alkoivat anastella ripuarilais-frankilaisten aluetta. Klodvig riensi heimolaistensa avuksi ja taistelu syttyi (496). Jo alkoi voitto kallistua allemannein puolelle. Silloin Klodvig nosti kätensä taivasta kohti ja huusi: "Jesus, sinä, jota Klotilda sanoo elävän Jumalan pojaksi! Minä rukoilin omia jumaliani, vaan he ovat luopuneet minusta, jonka tähden minä en enää luota heihin. Jos sinä annat minun voittaa viholliseni ja minä saan tuntea sinun voimasi, jota kansat julistavat, niin minä kastatan itseni sinun nimeesi." Onni kääntyi pian, niin että Klodvig saavutti täydellisen voiton. Frankilaiset marssivat voittajina allemannilaisten alueelle.
Voiton jälkeen noudatti Klotilda Reims'in piispan Remigiuksen, joka toimitti kuninkaan kasteen katolisen jumalanpalveluksen koko komeudella ja juhlallisuudella. Tie Reimsin katuja pitkin palatsista kirkkoon oli koristettu maalatuilla tapeteilla, kartanot puettu juhlakoristuksiin ja kirkko valaistu tuhansilla vahakynttilöillä. Hengellisiä hymnejä ja virsiä laulaen astuivat papit saaton etupäässä, kantaen pyhiä evankeliumeja, ristiä ja lippua; heidän jäljessään talutti piispa kuningasta; sitte astui kuningatar ja viimein kansa. Kun kuningas kumartui kasteastian viereen, lausui piispa: "Kumarra nöyrästi niskasi! Palvele sitä, jonka olet polttanut, ja polta, mitä olet palvellut!" Kuninkaan kaksi sisarta myöskin kastettiin ja samoin kolme tuhatta miestä frankilaisesta sotaväestä. Tarina kertoo Klodvigin kasteessa puuttuneen öljyä voitelemiseen, koska pappi, jonka sitä piti tuoda, ei päässyt kansanjoukon läpi; silloin piispan rukouksesta laskeutui valkoinen kyyhky taivaasta ja toi nokassaan pienen pullon pyhitettyä öljyä, jolla sittemmin Klodvigin seurajatkin vast'edes voideltiin kuninkaiksi. Klodvigilla säilyi vielä kasteen jälkeenkin entinen pakanallinen raakuus. Kuullessaan kerran kerrottavan Kristuksen kärsimisen historiaa, huudahti kuningas äkisti ja hyvin kiivaasti: "Jospa minä olisin ollut siellä frankilaisineni, niin olisinpa kurittanut juutalaisia." Muut germanialaiset kuninkaat tunnustivat kaikki Areion oppia, niin että Klodvig, joka nyt oli kääntynyt katoliseen uskoon, oli ainoa oikeauskoinen kuningas kristikunnassa, jonka tähden Rooman piispa antoikin hänelle nimen "kaikkein kristillisin", jota nimeä hänen seuraajansakin sitte ovat kantaneet.
Jonkun ajan kuluttua kasteensa jälkeen läksi Klodvig kostosotaan Burgundin kuningasta Gundebadia vastaan. Hän voitti taistelussa Dijon'in luona (501) ja piiritti sitte kauan Gundebadia Avignon-kaupungissa sekä pakotti hänet viimein antautumaan.
Sitte alkoi hän sodan länsigotilaisten kuningasta Alarik II:sta vastaan. Sitä ennen kutsui hän etevimmät päällikkönsä kokoon ja puhui heille: "Minä en ilman suurta mielipahaa voi kauemmin kärsiä, että Areion uskolaisilla on suuri osa Galliaa; karkoittakaamme heidät Jumalan avulla tästä ihanasta maasta ja saattakaamme se valtamme alaisuuteen." Heti hän sitte läksikin sotajoukkoineen liikkeelle (507). Pariisissa hän teki lupauksen rakennuttaa kirkon pyhille apostoleille, jos hän onnellisesti palasi sodasta, ja samalla hän viskasi kirveensä, sanoen, että kirkko oli rakennettava siihen paikkaan, johon kirves putosi. Myöskin lupasi hän, jos hän voiton jälkeen onnellisesti saapui Tours'iin, lahjoittaa sotaratsunsa pyhän Martinuksen kirkolle. Vihollismaan katoliset asujamet tervehtivät frankilaisia ystävinään ja heidän avullaan marssi Klodvig Loire-joen yli. Tämän hänen retkensä kertomuksesta on hurskas kansanusko sittemmin saanut aihetta runoelmiinsa. Kahdeksan peninkulman päässä Poitiers'ista pysäyttivät pienen, mutta hyvin paisuneen joen laineet hänen retkensä, ja toisella rannalla näkyi länsigotilaisten leiri; silloin tuli metsästä valkoinen naaraspeura ja kaaloi joen yli; niin löysi sotajoukko sopivan ylimenopaikan ja riensi joen toiselle rannalle. Länsigotilaisten peräytyessä tunkeutui Klodvig yhä etemmäksi. Hänen öistä marssiansa johti, kuten sanottiin, leimuava tulenvalo, joka näkyi Poitiers'in tuomiokirkon päältä. Kello kolme aamusilla saavuttivat frankilaiset gotilaisjoukon ja taistelu alkoi. Kuninkaat ryhtyivät kaksintaisteluun, jossa Alarik kaatui Klodvigin käden kautta. Länsigotilaiset katsoivat joutuneensa siten tappiolle ja jättivät enimmät asumuksensa Etelä-Galliassa alttiiksi voittajalle.
Kuninkaan oleskellessa Tours'issa tuli kreikkalaisen keisarin Anastasiuksen juhlallinen lähetystö tuomaan hänelle konsulin arvomerkkejä. Kunniakoriste päässä ja yllä purpuravaippa ratsasti Klodvig tuomiokirkkoon, omin käsin runsaasti jaellen kulta- ja hopearahaa iloiselle ihmisjoukolle, joka lakkaamatta huuteli "konsnli"- ja "Augustus"-nimiä. Roomalainen väestö katsoi nyt häntä lailliseksi herrakseen ja frankilaistenkin silmissä sai hän suuremman arvon. Oikeauskoinen kuningas ei Tours'issa myöskään unhottanut velkaansa pyhän Martinuksen kirkolle. Hän tarjoutui maksamaan rakkaasta sotaratsustansa lunnaiksi sata kultarahaa. Mutta hänelle kohta kerrottiin, ett'eivät hevosta noutamaan lähetetyt miehet saaneet sitä liikahtamaan paikastansa. Klodvig suurensi summan kaksinkertaisesti ja silloin hevonen kyllä tuli. Kuningas tästä lausui: "Pyhä Martinus on kyllä hyvä auttaja, mutta kallis hän on."
Valittuaan nyt pääkaupungikseen Pariisin päätti kuningas samalla saattaa valtansa alaisuuteen itsenäiset frankilaisheimot. Ja sen yrityksensä pani hän toimeen kavalalla viekkaudella ja raa'alla väkivallalla, jotka olivat hänen luonteensa omituiset piirteet. Ripuarilaisten kuninkaan pojalle lähetti hän sanoman: "Isäsi on vanha ja ontuva haavoistaan; jos hän kuolee, saat sinä hänen valtakuntansa ja minun ystävyyteni." Poika surmasi isänsä hänen levähtäessään metsästysretkellä pyökkimetsässä ja lähetti sitte sanansaattajat Klodvigille tarjoamaan niin paljon, kuin hän tahtoi murhatun aarteista. Vaan kun hän sitte näytti Klodvigin miehelle isänsä aarteita ja kumartui arkun päälle ottamaan siitä jotakin, nosti eräs frankilainen tapparansa ja halkasi hänen päänsä takaa päin. Nyt kutsui Klodvig kokoon ripuarilaiset ja kertoi heille, että kuninkaan olivat pojan käskyläiset murhanneet ja sitte tuntematon mies oli surmannut pojan hänen tarkastaessaan isänsä aarteita. "Minä", lisäsi hän teeskennellen, "olen aivan viaton koko asiasta, enkä minä voi koskaan vuodattaa sukulaisteni verta, sillä se on rikos. Nyt minä en voi muuta kuin antaa teille yhden neuvon. Yhtykää minuun, elämään minun turvissani!" Riemuiten silloin ripuarilaiset nostivat Klodvigin kilvelle ja tunnustivat hänet kuninkaaksi.
Nyt tuli Pohjois-Gallian frankilaisten pikku kuningasten vuoro. Klodvig houkutteli muutamia erään sellaisen kuninkaan miehiä puolellensa lahjoittamalla heille kullatuita vaskisia asekoristuksia, sanoen niitä puhtaaksi kullaksi. Nämä miehet silloin ottivat kiinni herransa ja veivät hänet sekä hänen veljensä, kädet seljän taa sidottuina, Klodvigin eteen. "Sinä olet", sanoi Klodvig muka hyvin vihoissaan kuninkaalle, "häväissyt sukuamme, kun annoit sitoa itsesi; parempi sinun olisi ollut kuolla." Ja hän halkasi tapparallaan vangin pään. Veljelle hän sanoi: "Jos olisit auttanut veljeäsi, niin ei häntä olisi sidottu", sekä surmasi hänetkin. Kun kavaltajat sitte valittivat, että heitä oli petetty kultakoristimilla, vastasi hän: "Vääristä teoista annetaan väärää kultaa. Olkaa iloissanne, ett'en teitä kavalluksestanne kiduta kuoliaaksi."
Viimeisenä elinvuotenaan (511) kutsui Klodvig kirkolliskokouksen Orleans'iin ja siellä hyväksyttiin sääntöjä, jotka myönsivät kirkolle suuria etuoikeuksia, yhdistivät likeisesti kirkon ja valtion sekä antoivat kuninkaalle suuren vallan kirkollisissa asioissa.
Klodvigin neljä poikaa jakoivat keskenänsä uuden valtakunnan, jota täst'edes sanottiin Ranskaksi. Heidän hallitusaikanaan valloitettiin Burgundin valtakunta (532); sen viimeinen kuningas ja hänen puolisonsa vietiin Orleans'iin, jossa heidät elävänä haudattiin syvään kaivoon. Klodvigin pojat kukistivat myöskin germanialaisen Tyringi-valtaknnnan, pakottivat frankilaisten alammaisuuteen baierilaiset ja valloittivat Provencen.
Keisari Justinianus (527-65).
Teodorikin kuoleman jälkeisenä vuonna nousi Itä-Rooman valtaistuimelle Justinianus, alhaissukuinen mies, mutta olennoltaan majesteetillinen sekä ymmärtäväinen, järjestyshaluinen ja väsymättömän toimelias. Hänen puolisonsa Teodora, kotoisin Kyprosta, oli eläinvartian tytär. Isänsä aikaisin kuoltua antautui hän teaatterin alalle ja vietti kevytmielistä, kuljeksivaa elämää. Mutta palattuaan Kostantinopoliin muutti hän kokonaan elintapansa ja rupesi harrastamaan hurskautta ja siveyttä. Justinianus, jolla jo silloin oli hyvä toivo päästä enonsa keisari Justinuksen seuraajaksi, ihastui hänen kauneuteensa, miellyttävään seurustelutapaansa ja suuriin luonnonlahjoihinsa, ja viimein hän otti hänet puolisoksensa sekä korotti hänet kanssansa valtaistuimelle, johon Teodora puolestaan myöskin levitti loistoa. Lähinnä edellisten keisarien aikana oli tullut tavaksi, että patriarkka juhlallisesti pani kruunun valtaistuimelle nousseen hallitsijan päähän merkiksi, että valta on Jumalalta. Nyt Justinianus kruunautti myöskin Teodoran; kansa teki uskollisuusvalan hänelle niinkuin keisarillekin ja Teodoran nimi oli Justinianuksen nimen vieressä kaikissa asetuksissa ja julkisissa kirjoituksissa.
Hallituksensa alusta asti koetti Justinianus uudistaa valtakunnan entistä laajuutta valloittelemalla alueita, jotka oli menetetty. Taitava päällikkö Belisarios käytti tätä varten hyvällä menestyksellä valtakunnan miekkaa. Hän oli jo aikaisin osoittanut etevyyttänsä sodassa persialaisia vastaan. Mielenmaltilta, rehellisyydeltä ja johtokyvyltä oli hän muinaisajan suurten sankarien vertainen ja niitä ominaisuuksia kaunistivat horjumattoman uskollisuuden ja alammaisuuden kristilliset hyveet.
Vandalilaisia vastaan, jotka vielä asuskelivat Luoteis-Afrikassa, aljettiin ensinnä sota. Heidän kuninkaansa Gelimerin voitti Belisarios ja marssi Kartagoon. Voitettu pakeni erääsen vuorilinnaan, jossa hänet kolmekuukautisella piirityksellä pakotettiin näljän tähden autautumaan. Sanansaattajalle, jonka Belisarios lähetti, kirjoitti tämä onneton kuningas: "Lähetä minulle, hyvä ystävä, harppu, sieni ja pala leipää!" Harpulla säestäen tahtoi hän laulaa valitusvirtensä, sienellä kuivata kyyneleet silmistänsä ja leivällä sammuttaa nälkäänsä. Kohta sen jälkeen täytyi kuninkaan yhä kiihtyvän näljänhädän tähden antautua vangiksi. Belisarios pani hänet hopeakahleihin ja vei Konstantinopoliin. Siellä voitollinen päällikkö piti keisarin luvalla loistavan riemusaaton. Ensinnä kuljetettiin suurta sotasaaliista ja vankeja. Belisarios, ympärillänsä Gelimer ja muutamia muita etevimpiä vankeja, astui nöyrästi jalkaisin kilparadalle, jossa Justinianus ja Teodora istuivat kultaisilla valtaistuimilla. Belisarios kumartui ensinnä keisarillisen parikunnan eteen ja suuteli heidän jalkapallejansa. Gelimer, astuen kuninkaalliseen purpuraan puettuna päällikön takana, teki samoin. Voitettu kuningas, jonka nöyryys vaikutti suuresti keisarillisten mieleen, sai keisarilta suuret maatilukset Galatiasta. Mutta entinen vandalilaisten valtakunta tuli (534) Itä-Rooman maakunnaksi eli exarkaatiksi, kuten sitä sanottiin.
Tämä onnistunut yritys houkutteli vielä suurempiin vehkeihin. Italiassa vallitsi itägotilaisten kansakunta; mutta roomalaisessa väestössä, vaikka sen tila epäilemättä oli onnellisempi kuin keisarien hallitessa, pysyi kuitenkin muisto roomalaisnimen muinaisesta kunniasta sekä leppymätön viha noita Areion uskoisia barbaareja vastaan. Juuri tähän aikaan oli kuninkaallisessa huonekunnassa tapahtunut häiriöitä, jotka heikonsivat gotilaisvallan voimia. Teodorik Suuren tytär Amalasunta oli nuoren poikansa kuoltua nähnyt tarpeelliseksi vahvistaa hallitustansa uudella avioliitolla ja sen vuoksi nostanut kanssahallitsijaksi erään sukulaisensa, nimeltä Teodato. Mutta puolisojen välille nousi pian riita; Amalasunta vangittiin ja surmattiin. Tästä keisari Justinianus, joka oli Amalasuntan kanssa liitossa ollut, otti syyn sekautuaksensa Italian asioihin. Vuonna 535 valloitti Belisarios Sisilian, lähti siitä seuraavana vuonna Etelä-Italiaan ja sai vähällä vaivalla sen kaikki kaupungit haltuunsa. Teodato, joka ei osoittanut sitä sotaista kuntoa, kuin nykyinen hetki vaati, kadotti kansansa luottamuksen ja hänet surmattiin. Hänen sijaansa itägotilaiset nostivat kuninkaaksi Vitiges-nimisen soturin ja ryhtyivät nyt ankariin puolustuskeinoihin. Belisarios oli jo saanut Roomankin valtaansa ja asettui 5,000 miehen kanssa tähän maailman muinoiseen pääkaupunkiin. Silloin Vitiges kokosi gotilaiskansan kaikki voimat, kuten kerrotaan, 150,000 miestä, ja tuli Roomaa saartamaan maaliskuussa 537. Piiritys kesti kokonaisen vuoden. Mutta niin suuri oli Belisarion taito, niin kykenemättömät olivat gotilaiset piiritystyöhön, että Vitigeen vihdoin täytyi vetäytyä tiehensä. Seuraavina vuosina vaihteli sodan onni, ja ylinen Italia kärsi hirmuisia hävityksiä. Milanon suuri kaupunki oli mennyt keisarin puolelle; mutta joutuneena taas gotilaisten valtaan hävitettiin se perin juurin. Frankilainen Austrasian kuningas Teudebert oli myöskin tullut Alppien yli ja pääsi vastuksetta Po-joen poikki, koska sekä gotilaiset että itäroomalaiset toivoivat häneltä apua. Mutta avun sijasta hän käänsi voimansa molempia vastaan ja tahtoi omaksi edukseen ryöstää ja valloittaa. Vihdoin alkoivat gotilaisten voimat loppua. Vitiges sulkeusi pääkaupunkiinsa Ravennaan ja Belisarios rupesi häntä piirittämään. Tämän suuren kenraalin sotataito oli gotilaisiakin ihastuttanut; he tarjosivat hänelle gotilaisvallan kruunua, jos hän tahtoi keisarista luopua ja ruveta heidän kuninkaaksensa. Belisarios oli siihen suostuvinansa ja hänet päästettiin tammikuussa 540 näljistyneesen Ravennaan. Mutta silloin hän heti teki Vitigeen vangiksensa ja vei hänet sitte valloitettujen aarteiden kanssa Konstantinopoliin.
Tätä Belisarion uskollisuutta ei keisari palkinnut muulla kuin kateudella ja epäluulolla. Suuren päällikön täytyi heittää työnsä kesken, ja Italian lopullinen valloitus uskottiin kelvottomille kenraaleille, joita vastaan gotilaiset hyvällä onnella uudistivat sodan. Kuten Prokopius, Belisarion käsikirjuri ja tämän sodan historioitsija, kertoilee, olivat itägotilaiset sekä lukuisaa että kookasta ja väkevää kansaa, niin että häpesivät tulleensa voitetuiksi Belisarion vähäväkisellä joukolla; heidän omat vaimonsa heitä silmiin sylkivät, osoittaen heidän heikkoja voittajiansa. Nyt he kuninkaaksensa valitsivat jalon soturin Totilaan, joka melkein joka haaralla ajoi keisarilliset joukot pakoon. Vihdoin täytyi Justinianuksen taas lähettää Belisarios Italiaan, mutta niin huonosti väellä ja rahoilla varustettuna, ett'ei mitään kunnollista voitu toimeen saada. Sill'aikaa Italia kärsi kaikkia sodan rasituksia. Rooman kaupunki joutui kahdesti gotilaisten valtaan, ja maaseuduilta kaikki viljelys alkoi hävitä. Belisarios, joka näki menettävänsä entisen maineensa, pyysi viiden vuoden kuluttua eron komennosta, ja nyt Totilas miehuudella ja viisaudella voitti yhä enemmän alaa. Hänen laivastonsa valloitti Sardinian ja Korsikan, ryösti Sisiliaa ja häiritsi itse Kreikanmaan rannikoita.
Mutta vuonna 552 tuli Konstantinopolista Italiaan uusi sotapäällikkö, eunukki Narses. Tämän miehen pienessä, heikossa ruumiissa asui sankarin henki; hänen paljas silmäniskunsa oli kylläksi hämmästyttämään hänen käskyläisiään, niin että muutama alapäällikkö, jolta taistelu kerran kävi onnettomasti, ennen tahtoi kaatua kuin tulla voitettuna Narseen eteen. Narseelle oli annettu vahva ja hyvin varustettu sotajoukko, jolla hän marssi Ravennasta etelään. Taginan tykönä, lähellä Tiberin lähteitä, jossa roomalaiset muinoin tasavallan aikana olivat gallialaisia voittaneet ja näiden hautakumpuja (busta gallorum) vielä näkyi, sattuivat Narses ja Totilas yhteen. Gotilaisten ratsuväki ryntäsi urhollisesti esiin, mutta Narseen sotarinta, joka oli asetettu puolikuun muotoon, sulki heidät sakarainsa väliin ja lähetti pilvittäin nuolia heidän joukkoonsa. Illan tullen täytyi gotilaisten kääntyä pakoon, itse Totilas sai paetessaan surmansa, ja 6,000 hänen miehiään makasi kaatuneina tantereella.
Tämän taistelun perästä Narses valloitti Rooman, joka nyt viidennen kerran vaihetti haltijoita. Mutta gotilaiset kokoutuivat Ticinoon (Paviaan) ja nostivat kilven päälle Teias nimisen sota-urhon kuninkaaksensa. Tämä heti riensi etelään, suojellaksensa Kuman kaupunkia, jossa hänen veljensä vartioitsi gotilaiskuningasten aarteita. Tultuansa Vesuviuksen juurelle hän asettui pienen, mutta syvän joen taakse, nojaten vasempaa kylkeänsä mereen, josta laivastonsa hänelle yhtenään toimitti tarpeellisia elatusvaroja. Kuusikymmentä päivää puolusti Teias tätä asemaansa, kunnes laivaston päällikkö petollisesti hänestä luopui. Gotilaiset sitte vetäytyivät lähiselle Maitovuorelle (Mons Lactis), mutta siellä heitä näljänhätä alkoi näännyttää. Silloin he kaikki päättivät etsiä mainehikasta kuolemaa taistelutantereelta ja marssivat tiheinä riveinä vuorelta alas. Ensimmäisenä sotarivissä taisteli heidän kuninkaansa, kilpi vasemmassa kädessä, miekka oikeassa; hänen ympärillänsä kiihtyi taistelu tuimimmaksi, mutta Teias väisti kilvellänsä kaikki viskatut keihäät ja kaatoi miekallansa paljon vihollisia. Vihdoin hänen kilvessänsä riippui kaksitoista keihästä; hän ei kuitenkaan jättänyt asemaansa, vaan käski tuoda uuden kilven. Mutta kilpeä vaihettaissa, hän tuokioksi paljastui, ja muutama keihäs puhkasi hänen rintansa. Näin kaatui itägotilaisten kuningas. Hänen päätänsä kannettiin rungosta erotettuna keihään nenänsä ympäri. Mutta gotilaisten into ei siitä ensinkään lannistunut, vaan he vielä koko seuraavankin päivän jatkoivat taistelua. Vasta kolmannen päivän aamulla nuo jäljelle jääneet lähettivät sanan Narseelle, pyytäen häneltä vapaata lähtöä. Siihen Narses suostuikin, ja niin loppui itägotilaisten viimeinen ponnistelu, jota tavallisesti nimitetään Noceran taisteluksi (553). Itägotilaisten valtakunta oli nyt kukistettu, niin kuin vandalienkin. Mutta Italia sai pian jälleen havaita, että keisarillinen hallitus oli raskaampi kantaa kuin gotilaisten vieras valta.
Nähtävästi oli Justinianuksen tarkoitus valloittaa takaisin kaikki ne Rooman maakunnat, jotka barbaarien haltuun olivat joutuneet. Senpä vuoksi hän nyt kääntyi Espanjaan, jossa länsigotilaistenkin valtakunnassa oli eripuraisuutta syttynyt. Kartagena ja joku osa merenrannikkoa joutui keisarin valtaan, ja jos taidolla ja innolla olisi sotaa jatkettu, ei olisi länsigotilaisten valta luultavasti kauan kestänyt. Mutta Itä-Rooman keisarikunta oli liian heikko ja veltostunut täyttämään niin suuria toimia. Mitä se lännessä oli valloittanut, alkoi jo sen kädestä pois luikahtaa. Suuri "Rooman keisarikunta" ei enää voinut uudistua entiseen merkitykseensä, ja Itä-Roomaa nimitetäänkin tästä lähin tavallisesti Kreikan tai Byzantionin keisarikunnaksi.
Justinianuksen hallituksesta jäi suuria muistomerkkejä myöskin hänen valtakuntansa sisällisiin asioihin. Suosien rakennustaidetta teetti hän kaikkialle kalleita vedenjohto-laitoksia, siltoja, sairashuoneita, kirkkoja ja linnoja. Yksistään Konstantinopoliin rakennutti hän viisikolmatta uutta kirkkoa, joista suurenmoinen Sofian kirkko oli komein. Kymmenen tuhatta työmiestä oli monta vuotta sitä rakentamassa, kunnes se viimein voitiin juhlallisesti vihkiä, ja silloin Justinianus, itsekin hämmästyen sen suurenmoista komeutta, huudahti: "Ylistetty olkoon Jumala, minä olen voittanut sinut, Salomo!" Koko rakennus on kreikkalainen risti sovitettuna suorakulmioon. Keskellä kohoaa laaja, vaan matala kumpu, leväten paksujen pylvästen varassa. Kirkon laiva oli erotettu kuorista ristikkolaitoksella, jonka kummassakin päässä seisoivat keisarin ja patriarkan valtaistuimet; ristikon ja alttarin rappujen välipaikka oli pappeja varten. Kirkon seinät olivat peitetyt välkkyvällä marmorilla ja sisäpuolelta kalleilla maalauksilla. Alttariin käytettiin 40,000 naulaa hopeaa ja pyhät astiat olivat puhtaasta kullasta ja jalokivillä koristetut. Tämä rakennus on pysynyt ainiaan sen taidetavan etevimpänä tuotteena, jota sanotaan bysantinilaiseksi.
Oppineella Tribonianuksella teetti keisari järjestetyn kokoelman kaikista voimassa olevista Rooman laeista. Siihen liitettiin myöskin kokoelma kuuluisain lainoppineiden selityksiä ja lausuntoja ynnä lyhyenlainen oppikirja opetusta varten. Corpus Juris-nimellä on tämä suuriarvoinen lakiteos säilynyt nykyaikaan asti. Kuitenkin sääsi jo Justinianuskin "uusia asetuksia", joissa hän omain ja puolisonsa oikkujen mukaan mielivaltaisesti muutteli voimassa olevaa lakia, ja hänen seuraajansa tekivät siinä hänen esimerkkinsä mukaan.
Toinen Jnstinianuksen hallitusaikana huomattava teko on silkinviljelyksen tuonti Rooman valtakuntaan. Silkkiä olivat alkuansa tuoneet kauppakaravaanit, joiden tie kulki Persian kautta. Mutta koska Justinianus oli melkein koko hallitusaikansa sodassa sitä valtakuntaa vastaan, täytyi silkin tuonnin siltä taholta tietysti lakata. Keisari aikoi sentähden lähettää laivaston purjehtimaan Arabian lahdesta Indian ympäri tuomaan silkkiä suorastaan Kiinasta. Kun paraillaan keskusteltiin tätä yritystä, jota muuten katsottiin hyvin uhkarohkeaksi, saapui Konstantinopoliin kaksi munkkia, jotka olivat matkustelleet Persiassa ja Indiassa saarnaamassa kristinuskoa. Heillä oli mukanansa muutamia silkkikoteroita (kokongeja) ja he myöskin näyttivät, miten silkkimatoja oli hoidettava. Justinianuksen käskystä matkustivat munkit uudestaan Indiaan ja toivat onteloissa sauvoissaan koko joukon hedelmöitettyjä silkkimadon munia. Justinianus silloin perusti Europan ensimmäiset silkkitehtaat Konstantinopoliin, Atenaan, Korintoon ja Tebeen. Kauan oli Byzantionin valtakunta Europassa ainoa maa, jossa harjoitettiin tätä tuotteliasta teollisuutta.
Teodora kuoli jo 549. Sen jälkeiset Justinianuksen hallitusvuodet eivät olleet enää niin loistavat kuin aikaisemmat. Valtakuntaa hävittelivät pohjoispuolelta villit bulgarilaiset, jotka luultavasti olivat hunnilaisten tai heidän alammaiskansojensa jälkeläisiä ja asuivat Moesiassa, sekä itäpuolelta persialaiset, tullen yhä peljättävämmiksi. Sitä paitsi synkistytti tätä ajanjaksoa myöskin salaliitto, joka tehtiin keisarin henkeä vastaan. Eräs näistä rikoksellisista ilmoitti kidutuspenkillä myöskin Belisarios-vanhuksen osamieheksi. Sotapäällikkö kutsuttiin tutkittavaksi, mutta viattomuutensa tunnossa hän ei edes vastannut sanaakaan esitettyihin syytöksiin. Häntä pidettiin joku aika omassa kodissaan vankina, mutta hän kuolikin kohta ja silloin koko hänen omaisuutensa omistettiin keisarin rahakammariin. Justinianus kuoli (565) jo kahdeksan kuukauden kuluttua pahoin kohdellun palvelijansa kuolemasta.
Alboin ja Rosamunda.
Langobardilaiset, urhollinen, mutta villi germanialaisheimo, olivat lähteneet Itämeren rannoilta liikkeelle ja viimein asettuneet Pannoniaan. Lähellä, Tonavan toisella puolella, asuvain gepidiläisten kanssa he olivat alinomaisessa vihollisuudessa. Langobardilaisten reippaimpia kuninkaita oli Alboin. Liitossa villin tatarilaiskansan avarilaisten kanssa hyökkäsi hän gepidiläisten päälle, joita silloin johti kuningas Kunimund. Tulisessa taistelussa heidät kokonaan voitettiin ja Kunimund kaatui. Alboin sitte yleisen tavan mukaan teetti kaatuneen kuninkaan pääkallosta juoma-astian ja otti hänen tyttärensä, kauniin Rosamundan, puolisokseen. Avarilaiset asettuivat voitettujen gepidiläisten alueelle, mutta Alboin siirtyi sotajoukkoineen suurempien tapausten näyttämölle.
Justinianuksen seuraaja Justinus II erotti Italian sijaishallitsijan (exarkin) Narseen virastaan. Kerrotaan keisarinna Sofian kirjoittaneen hänelle pilkallisen kirjeen ja sanoneen Narseen paraiten sopivan kehräämään naisten kanssa palatsissa. Narses siihen muka vastasi: "Minä kyllä sinulle, keisarinna, kehrään vyyhden, jota et niinkään helposti saa selville." Samalla hän siirtyi Neapoliin, josta käsin hänen kerrotaan kutsuneen langobardialaisia tulemaan ja asettumaan Italiaan.
Langobardilaistensa ja 20,000 saksilaisen kanssa tunkeutui Alboin Alppein yli. Seudut, joiden kautta hän marssi, muuttuivat kammottaviksi erämaiksi. Peloissaan pakenivat asujamet saariin, kivilouhikkoihin tai soille ja kätkivät sinne omaisuutensa jäännökset. Venetia, jota asemansa suojeli, sekä lujasti linnoitetut Genua ja Ravenna ja etäisempi Rooma saivat myöskin ottaa turviinsa suuren joukon pakolaisia. Pavia teki sitkeätä vastarintaa kolme vuotta, jonka tähden Alboin suutuksissaan vannoi miekalla surmaavansa koko väestön viimeiseen henkeen asti, kun vain kerran sai kaupungin valloitetuksi. Neljäntenä vuonna sitte kaupunki viimein rynnäköllä valloitettiin. Mutta kun Alboin ratsasti portista sisälle, kompastui hänen ratsunsa eikä sitä saatu nousemaan maasta jaloillensa. Kuninkaan seurueesta nyt astui eräs esiin, sanoen: "Herra, sinä lausuit vihassasi sopimattoman sanan ja sentähden pidättää Jumala hevostasi. Peruuta uhkauksesi ja anna anteeksi kaupungille, niin ratsusikin kantaa sinua etemmäksi." Alboin pisti miekkansa tuppeen ja ratsasti rauhallisesti kaupunkiin, jonka asujamet ottivat hänet nöyrästi vastaan. Pavia tuli langobardilaisten valtakunnan pääkaupungiksi ja sen päämaata, Po-joen laaksoa, ruvettiin sittemmin sanomaan Lombardiaksi.
Palatsissa lähellä Veronaa toimitti Alboin kerran asekumppaneilleen juhlapidot. Kun kaikki jo olivat viinistä kiihtyneet, käski kuningas tuoda voitetun Kunimundin pääkallomaljan ja soturit joivat siitä. "Kaada astia uudestaan täyteen viiniä," käski Alboin juomanlaskijaa, "ja vie kuningattarelle, että hän iloitsisi isänsä muistosta." Rosamunda tuskan valtaamana lausui ainoastaan: "Tapahtukoon herrani tahto!" Hän kosketti maljaa huulillaan, mutta alkoi siitä hetkestä asti himoita kostoa.
Hän kääntyi kuninkaan kilvenkantajan Helmikiin puoleen ja koetti taivuttaa häntä murhaamaan Alboinia, luvaten ruveta hänen lemmityksensä. Mutta kun Helmikis ei itse tahtonut ryhtyä murhan tekoon, saatiin eräs väkevä ja vahvaruumiinen gotilainen ottamaan se tehtävä huoleksensa. Kuninkaan maatessa kerran päivällislepoansa käski Rosamunda kaikkien olemaan hiljaa palatsissa. Sitte hän veti puolisonsa käsien välistä miekan ja sitoi sen lujasti kiinni seinään. Silloin astui sisään murhamies. Alboin heräsi pian, tapasi miekkaansa, mutta kun ei saanut sitä irti, sieppasi pallin ja puolustautui sillä, kunnes viimein kaatui murhamiehen kovista iskuista. Langobardilaiset surivat kauan kuningastansa ja hautasivat hänet palatsin rappusten alle.
Välttääkseen kansan raivoa täytyi Rosamundan paeta uuden puolisonsa Helmikiin kanssa Ravennaan, jonne he myöskin ottivat Alboinin aarteet. Kreikkalainen sijaishallitsija Longinus saavutti nyt Rosamundan rakkauden. Voidakseen rakentaa avioliittoa tämän uuden rakastajansa kanssa ryhtyi Rosamunda toimittamaan pois tieltä toistakin puolisoansa. Kun Helmikis kerran oli kylpyammeessa, tarjosi Rosamunda hänelle pikarissa myrkytettyä viiniä, josta hän joikin noustuaan ylös kylvystä. Mutta pianpa hän huomasi juoneensa kuoleman. Hän silloin, pannen uhkavasti puukkonsa Rosamundan sydämmelle, pakotti hänet juomaan, mitä oli pikarissa jäljellä. Niin kuolivat he molemmat yhdessä.
Tällaista tapain raakuutta näkyy kansainvaellusten aikakaudella liiankin usein.
Kirkon miehiä.
Kirkko, vaikka ollen itse monin puolin turmeltunut ja väärentynyt, julisti kuitenkin vapahduksen evankeliumia, joka kykeni korottamaan raa'at mielet Jumalan puoleen, lievittämään tapain raakuutta ja antamaan lohdutusta kärsiväisille ja sorretuille. Vielä se kasvatti miehiä, jotka väsymättömän ja uhrautuvaisen uutterasti vaikuttivat seurapiirissään taikka kulkivat etäisiin maihin julistamaan metsissä ja soilla puutteen ja kuoleman vaarain keskellä Jumalan sanaa pakanakansoille.
Benediktus.
Länsimaisen luostarielämän uudistaja Benediktus vetäytyi jo nuorukaisena pois Rooman turmeluksesta elämään yksinäisyydessä. Lähellä pientä luostaria Apenninein vuoriston jylhimmässä seudussa oleskeli hän jonkun aikaa. Mutta kun hän ei sielläkään katsonut olevansa kyllin yksinään, lasketti hän itsensä syvään vuorenluolaan, voidakseen aivan häiritsemättä harjoittaa hurskasta mietiskelyänsä. Eräs luostarin munkki antoi hänelle niukasta leivästään osan, laskien sen ynnä vesipullon nuoralla alas luolaan. Siellä oleskeli Benediktus kolme vuotta, kunnes viimein paimen etsiessään vuoren juurelta rotkoihin kadonnutta lammasta sattumalta löysi paikan, jossa pyhä mies oleskeli. Hurskaan Benediktuksen maine levisi nyt laajalti. Läheisen luostarin munkit sanoivat häntä apotikseen. Mutta kun hän täälläkin huomasi tavat hyvin raaistuneiksi eikä saanut niitä mitenkään parannetuksi, läksi hän taas jälleen erämaihin.
Kaikensäätyisiä ihmisiä kokoutui pyhän miehen ympärille saamaan häneltä neuvoja ja kuulemaan hänen opetustansa. Mestariinsa mieltyneen oppilasjoukon kanssa läksi Benediktus perustamaan yhteiskuntaa, josta voimakkaampi uudistava henki leviäisi. Kasino-vuorella Kampaniassa seisoi keskellä erämaata vanha, autioksi jäänyt Apollon temppeli. Benediktus hajoitti sen ja perusti (529) sen sijalle luostarin, joka tuli muiden luostarien malliksi. Levottomina aikoina, jotka seurasivat Teodorikin kuolemaa, siirtyi monta murheellista ja sorrettua sielua villiytyneestä maallisesta elämästä luostarien yksinäisiin turvapaikkoihin.
Kaikkein luostarien munkit olivat velvolliset elämään ainaisessa köyhyydessä ja naimattomina sekä ehdottomasti tottelemaan apottiansa. Kaikista maan iloista piti heidän luopuman, elääkseen yksinomaan taivasta varten. Ennen kuin kukaan teki nämä lupaukset, piti hänen Benediktuksen luostarisääntöjen mukaan kestää vuosikautinen koetusaika; mutta jos hän vielä sen vuoden lopussa pysyi lujana päätöksessään, kuului hän luostariin koko ikänsä, hän oli "Jumalalle uhrattu" eikä voinut palata maalliseen elämään. Pukunaan käytti hän siitä lähtein karkeata villaviittaa, joka oli nuoralla kiinni vyötetty, ja ajeli päänsä, niin että siihen jäi vain kaitainen hiusseppele muka muistuttamaan Vapahtajan orjantappura-kruunua.
Benediktuksen munkkikunnassa vallitsi periaate, että munkkien tuli omalla työllään yllä pitää itsensä ja luostarinsa. Alinomaisen mietiskelemisen ja hurskaan työttömyyden sijaan, jotka vallitsivat itämaisessa luostarielämässä, tuli täällä toimelias, käytöllinen suunta, joten nämä luostarit vaikuttivat varsin hyvää-tekevästi länsimaihin. Usein perustettiin niitä autioihin seutuihin, ja silloin tulivat erämaat viljellyksi, suot kuivatuksi ja koko seutu hedelmälliseksi. Puutarhan hoidossa ja monessa hyödyllisessä käsityössä olivat munkit kansalle hyvänä esimerkkinä. Luostareista levisi sankarillisia uskon julistajia, jotka pyhän innon vaikutuksesta kulkivat villien pakanain maissa. Sellaiseen aikaan, jolloin tieteitä ja oppia uhkasi myöskin hävitys, oli niidenkin jäännöksillä luostarit ainoana turvapaikkana; varsinkin juuri benediktiläisten huolenpidosta on klassillisen muinaisajan kirjallisuutta säilynyt jälkimaailmalle.
Benediktiläisluostareita syntyi vähitellen yli koko Italian ja sitte myöskin Ranskassa, Englannissa ja Saksan maalla.
Gregorius Suuri, paavina 590-604.
Se suuri valtiollinen yhteys, jonka Rooma muinoin oli sivistyneesen maailmaan perustanut, oli jo auttamattomasti kukistunut. Turhaan oli Justinianus I koettanut keisarikuntaa jälleen kohottaa entiseen arvoon ja mahtavuuteen. Länsimaat jäivät lopullisesti barbaarikansojen valtaan, ja erityisiä kansallisuuksia alkoi syntyä roomalaisuuden raunioille. Mutta jos tämä olikin tarpeellinen edistysaskel ihmiskunnan historiassa, niin yhtä tarpeellista myöskin oli, ett'ei kaikki yhteys kumminkaan maailmasta häviäisi. Sen vuoksi se kirkollinen side, joka hengellisesti liitti nämä hajonneet jäsenet yhdeksi kristikunnaksi, oli juuri tähän aikaan niin erinomaisen tärkeä. Eikä voinut näinä raakuuden aikoina kirkollinen yhteys kansojen välillä pysyä paljaalla hengellisellä perustalla; siihen tarvittiin ulkonainen ja näkyväinen hallintojärjestys, siihen tarvittiin luja kirkollinen valta. Semmoisen vallan ottivat Rooman piispat rakentaaksensa. Sama Rooma, joka jo kerran oli aseiden voimalla laskenut maailman ikeensä alle, rupesi nyt uudelleen valloitustoimiin, mutta tämän kerran ainoastaan saarnalla ja sanalla. Näinpä syntyy Paavikunta, keskiajan mahtavin voima. Myöhemmin tuli aikoja, jolloin kristikunta ei enää tarvinnut semmoista hengellistä holhojaa, ja jolloin paavit käyttivät suurta valtaansa ihmiskunnan rasitukseksi. Silloin paavikunnankin täytyi kukistua. Mutta emme sentähden saa unohtaa, mitä jaloa virkaa se kerran oli täyttänyt, mitä yleviä aatteita se oli kannattanut.
Jo kristikunnan ensimmäisistä ajoista saakka oli Rooman piispalle myönnetty joku arvon etevyys länsimaiden seurakunnissa. Hän oli Nikaian kokouksen päätöksestä ainoana patriarkkana lännessä, sill'aikaa kuin Antiokian, Jerusalemin, Aleksandrian ja Konstantinopolin piispat keskenänsä jakoivat samaa arvoa itämaissa. Huomattava on sekin, että Rooma oli maailman vanha pääkaupunki, ja että itse Rooman seurakuntaa pidettiin sen apostolin perustamana, jolle Vapahtaja oli sanonut: "sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä tahdon rakentaa seurakuntani; minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet" (Mat. 16: 18, 19). Mutta muut länsimaiden seurakunnat olivat enimmäksi osaksi istutuksia tästä yhteisestä emäseurakunnasta, johon sen vuoksi heidän silmänsä hädän aikana tavallisesti luottivat. Semmoinen hädän aika oli nyt monessa paikassa; sillä barbaarit, jotka Rooman entisissä maakunnissa vallitsivat, olivat enimmiten joko pakanoita tai Areion-uskoisia. Ihan luonnollista oli siis, että Rooman hengellisen paimenen piti ottaman tuo vaikea toimi päällensä, asettaa yhteinen katolinen usko jälleen kuntoonsa. Tällä työllä hän palveli ihmiskunnan suuria etuja ja ansaitsi sen kiitollisuutta. Että hän samassa palveli omaa vallanhimoansa eikä aina pitänyt väliä keinojen vilpittömyydestä, on asia, jota tosin ei sovi eittää eikä myöskään kiittää.
Ensimmäinen Rooman piispa, joka selvästi käsitti tämän tehtävänsä ja väsymättömällä innolla siinä työskenteli, oli Gregorius I, tavallisesti "Suureksi" kutsuttu. Hän oli roomalaisen senaattorin poika ja lähtenyt vanhasta Aniciusten suvusta, joka keisarikunnan viime aikoina oli ollut mainio rikkaudesta ja mahtavuudesta. Noustuansa korkeimpiin virkoihin hän äkkiä kyllästyi kaikkeen maalliseen komeuteen, muutti palatsinsa Aventinus-vuorella Roomassa luostariksi ja päätti pyhittää elämänsä hurskauden harjoituksiin. Mutta näinä ahdingon aikoina vaati kirkonpalvelus todellisempaa tointa kuin paljasta munkkielämää, ja Gregorius, jonka luja luonne ja lempeä, mutta innokas mieli oli tunnettu, temmattiin pian uusille työaloille. Vihdoin kun piispa Pelagius kuoli, kutsuttiin papiston ja kansan yhteisellä äänellä Gregorius piispan istuimelle (590). Tämä korotus tuntui hänestä melkein katkeralta, ikään kuin häneltä olisi riistetty se pyhä levollisuus, jota siihen aikaan käsitettiin täydellisimmäksi jumalisuudeksi. "Olen tahtonut," kirjoitti hän, "Mariana istua Herran jalkain juuressa, kuuntelemassa hänen puhettansa, ja katso, minä olen temmattu Marttana askaroitsemaan ulkonaisissa toimissa."
Mutta näihin toimiin hän nyt ryhtyi niin taitavalla kädellä, että vähässä ajassa koko länsimainen kristikunta liittyi hänen ympärillensä. Lähinnäkin tuntui hänen vaikutuksensa itse Italiassa. Siinä langobardit, jotka uskonnoltaan olivat areiolaisia ja kansallisestikin roomalaisten katkerimmat vihamiehet, yrittivät joka hetki valtaansa levittämään. Konstantinopolista ei ollut apua odottamista ja Italian väestön täytyi itsensä ruveta puolustustansa valvomaan. Tässä isänmaallisessa asiassa rupesi Gregorius sekä neuvonantajaksi että varsinaiseksi auttajaksikin; sillä Rooman kirkko sattui olemaan erinomaisen rikas tiluksista ja tuloista, ja Gregorius pani ilolla kaikki sen varat alttiiksi, missä joku hätä oli autettavana. Viisaalla säästäväisyydellä hän osasi saada nämät varat riittämään kaikkiin tarpeihin. Hän ruokki köyhiä ja raajarikkoja, hän kustansi lähetyssarnaajia kaukaisiin maihin ja paransi omassa hippakunnassaan kirkkoveisuun ja ulkonaisen jumalanpalveluksen; hän sanalla sanoen ei laimin lyönyt mitään, joka Rooman piispan tavalliseen virkaan oli kuuluvaa. Mutta sen ohessa ja lisäksi hän valvoi Italian turvallisuutta paljon innollisemmin kuin maalliset hallitusmiehet. Barbaarien vastustaminen oli hänestä pyhä velvollisuus, johon hän kehoitti kaikkia kansalaisia, mutta olletikin kaupunkien piispoja. Kun keisari ei enää maksanut sotaväelle palkkaa, niin Gregorius sen maksoi; kun Roomassa ei ollut kylläksi sotaväkeä, hän väestölle toimitti aseita käteen; kun Beneventon langobardit ahdistivat Neapolia, hän lähetti sinne päällikön johtamaan puolustusta; jos sotaonni oli vastainen, hän yritteli sovintoa, ja kun Ravennan exarkki ei tahtonut sovinnon ehtoihin suostua, hän uhkasi rakentaa rauhan omin päin. Näin moninainen toiminta teki Gregoriuksesta koko Italian sekä hengellisen että maallisenkin paimenen. Kansa alkoi nousta pitkästä orjuuden unesta, ja Italia näki jälleen, mitä ei isoon aikaan ollut nähty, omia kansallisia sotajoukkoja.
Langobardien vihollisena ja vastustajana Gregorius ei kuitenkaan unohtanut kristillisiä velvollisuuksiansa heitä kohtaan. Sveviläiset ja länsigotilaiset olivat Espanjassa äskettäin luopuneet areiolaisuudesta, ja Gregorius ei säästänyt mitään vaivaa johtaaksensa langobardejakin samalle uralle. Tätä tarkoitusta varten hän viljeli ahkeraan kirjevaihtoa katolisen Teodolindan kanssa, joka baierilaisten ruhtinaallisesta huonekunnasta oli tullut langobardilais-kuuinkaan puolisoksi. Vaikutus tästä käännytystoimesta oli jo Gregoriuksen elinaikana huomattava, ja puolen vuosisataa myöhemmin oli katolisuuden voitto langobardienkin joukossa varma ja päätetty.
Samalla tavalla Gregoriuksen huolenpito ulottui kaukaisempiinkin maihin ja kansoihin. Kuinka hänen toimellansa anglosaksien kansa Britanniassa eli Englannissa käännettiin kristinuskoon, saamme kohta nähdä. Espanjassa ja frankienkin valtakunnassa kuunneltiin hänen sanaansa kunnioituksella, ja vaikka hän suuremmalla nöyryydellä, kuin olisi sopinut odottaakaan, tunnusti itseänsä Itä-Rooman keisarin alammaiseksi, hän kuitenkin Kristuksen nimessä puhui totuuden tälle maalliselle valtiaalle. Silmin nähtävää on, kuinka paavin valta nyt tekee ensimmäisen askeleensa siihen mahtavaan käskijänvirkaan, jonka se sittemmin anastaa. Jo Gregorius Suuri oli erinomaisen arka roomalaisen piispanistuimen arvosta. Kun Konstantinopolin piispa oli nimittänyt itsensä "oikumeniseksi" eli koko maailman piispaksi, teki Gregorius siihen kiivaan vastalauseen, ja kun tämä ei auttanut, hän itse otti nimen: "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum Dei), tahtoen tällä ylellisellä nöyryydellä toisen ylpeyttä häväistä. Nimi Papa (isä), jota siihen saakka oli annettu piispoille yleensä, tuli tästä ajasta Rooman piispan yksinomaiseksi arvonimeksi; se on Europan eri kielissä eri tavalla muodostunut ja suomeksi siitä on tehty sana paavi. Tällä nimellä me Rooman piispoja tästä lähin mainitsemme.
Ne viat, jotka myöhemmin turmelivat paavien vaikutusta, tavataan jo Gregoriuksessa, vaikka vienommassa muodossa. Hän oli valmis uskon levittämiseksi käyttämään väkinäisiäkin keinoja ja käski Sardinian piispan niin kauan rasittaa kirkon tilusten talonpoikia, kunnes ne pakanuudesta kääntyisivät oikeaan uskoon. Samoin hän maallisia tieteitä ei paljon suvainnut, mutta perusti kirkonmenon ulkonaisella loistavuudella sen katolisen taikauskon, joka vähitellen pilasi opin puhtauden. Näin hän laski paavikunnan perustukset sekä hyvässä että huonossakin merkityksessä. Kuitenkin on muistettava, ett'ei mikään suuri valta ole maailmassa noussut, joka ei ole ensin jalosti täyttänyt jotakin suurta ihmiskunnan tarvetta ja sillä tavoin itse ansainnut korotustaan. Niinpä paavikuntakin tähän aikaan.
Anglosaksien kääntymys kristinuskoon. Kun Rooman hallitus hävisi Britanniasta, olivat maan asukkaat koettaneet asettaa omaa kansallista hallitusta, mutta pian joutuneet ahdinkoon, koska eivät osanneet puolustaa itseänsä Skotlannin raakoja heimokuntia vastaan. Silloin eräs brittiläisten ruhtinas Wortigern kaakkoisessa osassa maata oli kutsunut avuksensa joukon jutilaisia, anglilaisia ja saksilaisia, joiden kotoperä oli nykyisessä Slesvigissä ja Holsteinissa. Nämä tulivat ensin v. 449 ja ajoivat brittiläisten viholliset pakoon. Mutta sitte he kääntyivät niitä vastaan, jotka olivat heidät kutsuneet ja alkoivat valloittaa koko Britanniaa. Ensin he perustivat Kent-nimisen kuningasvallan eteläpuolelle Temsin suuta. Sitte tuli uusia saksalaisjoukkoja, joiden kautta syntyi kuningasvallat Sussex (eteläsaksi), Wessex (länsisaksi) ja Essex (itäsaksi). Lisäksi asettui Britannian saaren itäisimpään kulmaan angleja, jotka tälle paikkakunnalle antoivat nimen Itä-anglia; pohjoispuolelle Humberia syntyi kaksi kuningasvaltaa Deira ja Bernikia, jotka sitte yhdistettiin nimellä Northumberland; ja vihdoin sydänmaihin perustettiin seitsemäs valtakunta nimellä Merkia. Tähän valloitustyöhön kului lähes 150 ajastaikaa. Brittiläiset, jotka kyllä urhollisesti koettivat isänmaatansa suojella ja joiden sankarien joukossa mainitaan Arthur kuningas ja hänen pyöreän pöytänsä urhot, tungettiin kuitenkin pois asuinsijoiltansa. Moni pakeni meren yli Armorikaan, jota siitä ajasta sanottiin Bretagneksi. Muut taas suojelivat itsenäisyyttänsä Britannian läntisessä ja lounaisessa kulmassa, Walesissa ja Cornwallisissa, joista edellisessä vielä meidän aikoinammekin asuu sen alkuperäinen kelttiläisen kansallisuus.
Mutta suurin osa Britannian saarta oli sillä tavoin joutunut germanialaisten valloittajain haltuun ja sai heistä nimen Angleinmaa eli Englanti. Itse kansaa kutsuttiin tavallisesti anglosakseiksi; he palvelivat Vodania ja muita pakanallisia jumalia ja hävittivät juuria myöten sekä kristinuskon että kaiken muunkin entisen sivistyksen. Mutta juuri siihen aikaan, kuin anglosaksit olivat lopullisesti vahvistaneet valloituksensa, eli 6:nen vuosisadan lopulla, tuli heille ensimmäiset lähetyssaarnajat, ja tämä tapahtui, niinkuin jo olemme sanoneet, paavi Gregorius Suuren toimesta.
Tämä mies oli munkkina ollessaan kerran sattunut Rooman torilla näkemään kaupaksi tuotuja orjia, joiden valkeaverinen iho ja siniset silmät häntä ihmetyttivät. Hän oli kauppiaalta kysynyt niiden syntyperää ja saanut kuulla, että he olivat pakonoita Britanniasta ja että niitä sanottiin "angleiksi". "Onpa kaunis nimi ja enkelin muotokin," oli Gregorius silloin lausunut; "semmoistenhan pitäisi olla enkelien veljinä taivaissa!" Sen perästä ei Gregorius luopunut ajattelemasta anglosaksien käännyttämistä. Vihdoin piispaksi tultuaan hän v. 596 lähetti Augustinus-nimisen munkin neljänkymmenen seuralaisen kanssa matkalle Gallian kautta Englantiin. Kentin valtakunnassa silloin hallitsi kuningas nimeltä Ethelbert, jonka puoliso Berta oli Pariisin kuninkaan Haribertin tytär ja siis kristitty. Bertan suosio toimitti lähetyssaarnaajille hyvän menestyksen, ja itse kuningas otti kasteen jo seuraavana vuonna. Näin perustettiin ensimmäinen piispanistuin Kentin pääkaupunkiin Canterburyyn. Sieltä kristinusko levisi Essexiin, niin että vuosisadan kuluttua kaikki anglosaksit olivat kääntyneet pois Vodanin palveluksesta. Kristinuskon kanssa seurasi myöskin opin harrastus ja korkeampi sivistys, Englannin papisto ja munkit tulivat pian kuuluisiksi sekä uskon innosta että opista, ja itse anglosaksien raaka kieli tuli kirjallisesti viljellyksi.
Winfrid (Bonifacius).
Jo ennen Winfridiä oli kristittyjä saarnaajia käynyt Saksan metsissä; mutta ei kukaan heistä ollut niin menestynyt toimissaan kuin hän. Hän oli syntynyt Englannissa ja meni siellä benediktiläisluostariin. Mutta tuntien vastustamatonta kutsumusta julistamaan pakanoille evankeliumia läksi hän meren yli Frislantiin auttamaan toista sananpalvelijaa Vilibrord-vanhusta. Jonkun ajan kuluttua läksi hän vaeltamaan pitkin Rein-joen vartta ylös päin. Siellä hän näki pakanuuden kaikessa raakuudessaan ja taikuudessaan. Tosin hän siellä täällä tapasi kristittyjä seurakuntia, mutta niin raaistuneita ja huonosti hoidettuja, että papit, pitämättä huolta virastaan, kuljeksivat ase kädessä sodissa taikka elää mellastelivat koirineen ja haukkoineen metsissä. Innolla ryhtyi nyt Winfrid työhön: hän saarnasi ja kastoi, hän rakensi kirkkoja ja perusti seurakuntia. Mutta nähden tarvitsevansa korkeamman vallan tukea liittyi hän likeisesti Rooman kirkkoon sekä siten saikin paavi Gregorius II:lta ja hänen seuraajaltaan hyvää apua aljettuun yritykseensä. Sitä paitsi sai hän myöskin tehokasta apua frankilaisen valtakunnan silloiselta mahtavalta hovi-mestarilta Kaarle Martellilta. Paavi antoi hänelle Bonifacius-nimen.
Matkoillaan saapui hän myöskin Hessiin. Metsäin ja rämeiden keskellä seisoi siellä uhrimetsikkö ja siinä tavattoman suuri pyhä tammi. Rohkeasti iski Bonifacius kirveellään tammeen ensi iskun ja hänen seuraajansa auttoivat häntä. Kansa kummastuksissaan odotteli Jumalan tulta musertamaan väkivallan tekijöitä. Kohta kaatui mahtava puu ja sen mukana koko seudun pakanuus. Tammesta rakensi Bonifacius rukoushuoneen, jossa Kristuksen oppia aljettiin saarnata villeille pakanoille.
Alussa Bonifacius ei asunut missään määrätyssä paikassa. "Kaikkein menestyksen tähden", kirjoitti paavi, "ei voida sallia sinun pysyä yhdessä paikassa. Älä siis jätä tekemättä monia vaivaloisia matkoja äläkä päättämättä aljettua työtä, kunnes Herran päivänä voit sanoa: Katso, tässä minä olen ja lapset, jotka minulle annoit; niistä en ole yhtäkään kadottanut." Näillä vaelluksillaan perusti Bonifacius monta luostaria ja hippakuntaa Saksan maahan. Hän tuli viimein arkkipiispaksi ja hänen olinpaikakseen määrättiin Mainz-kaupunki.
Bonifaciuksella oli jo ikää kahdeksatta kymmentä vuotta, kun hänessä uudestaan syttyi palava halu saarnata evankeliumia villeille frisiläisille. Hän purjehti pitkin Reiniä myötävirtaan heidän maahansa muutamain pappien ja munkkien seurassa. Nuoruuden innolla hän saarnasi, hävitteli epäjumalain temppelejä ja rakensi kirkkoja. Suuri joukko frisiläisiä ottikin sillä kerralla häneltä vastaan kasteen. Eräille heistä määrättynä kasteen-uudistus-päivänä (5 p. kesäk. 755) astui Bonifacius aikaisin aamusella ulos teltastaan valmistelemaan juhlallista toimitusta. Silloi syöksyi hänen päällensä joukko aseellisia pakanoita kostamaan loukattujen jumaliensa puolesta. Bonifaciuksen kumppanit yrittivät puolustamaan häntä, mutta hän lausui: "Pysähtykää; neuvoohan pyhä sana, että me emme saa kostaa pahaa pahalla, vaan hyvällä." Rukoillen ja pitäen evankeliumikirjaa päänsä päällä otti vanhus vastaan surmaavan iskun. Hänen ruumiinsa vietiin äsken perustettuun Fulda-luostariin ja haudattiin sinne.
Arabialainen kansanvaellus.
Muhammed ja hänen oppinsa.
Punaisenmeren ja Persianlahden välillä on Arabian niemimaa, suurimmaksi osaksi kolkkoja erämaita. Ainoastaan lounainen nurkka eli Jemen on hedelmällinen ja luonnon tuotteista rikas maa, jossa kasvaa sokuriruoko, kahvipensas ja viljat ja josta saadaan maustimia ja pyhää savua; tämä maa harjoitti myöskin vanhimpina aikoina suurta karavaanikauppaa. Äärettömillä hieta-aavikoilla, joita arabialaisen täytyy kameleillaan, noilla "erämaan laivoillaan", kulkea tapaamatta juuri missään palmupuuta, joka varjoaisi auringon polttavalta paahteelta, ja lähdettä, joka virvoittaisi janoavaa, on ammoisista ajoista asti vaellellut paimentolaisheimoja, tottuen hedelmättömässä luonnossa kärsimään puutteita ja kuljeksivassa elintavassaan kestämään vaaroja.
Päätemppeli Kaaba (joka oikeastaan on pyhänä pidetyn mustan kiven nimi, josta kehittynyt tarina ulottuu aina Abrahamin aikaan asti) oli Mekka-kaupungissa ja sitä hoiteli koreishitein arvokas heimo. Mutta jumalanpalvelus, jota harjoitettiin Kaabassa, oli monella tavalla turmeltunut ja sekautunut pakanallisista lisäyksistä.
Sellaisten olojen parantajaksi ilmestyi Muhammed. Hän syntyi Mekassa 571 köyhistä, mutta kunnioitetuista, koreishitein heimoon kuuluvista vanhemmista. Häntä kasvatettiin kauppiaaksi ja hän kulki pitkillä kauppamatkoilla, varsinkin Damaskoon. Niinpä hän kasvoi kauniiksi nuorukaiseksi, jonka voimakkaassa, kaunismuotoisessa ruumiissa asui rohkea henki, suurta tavoitteleva mieliala ja vilkas kuvitusvoima. Viidenkolmatta vuoden ijässä nai hän rikkaan lesken, jonka isännöitsijänä hän oli ollut, ja pääsi siten itsenäiseksi mieheksi. Tästä lähtein alkoi hän ryhtyä suuren tehtävänsä suorittamiseen. Taikauskoinen epäjumaluus, joksi uskonto oli arabialaisilla turmeltunut, inhotti häntä, mutta yhtä vähän häntä miellytti myöskään juutalaisten siihen aikaan syvälle vaipunut jumaluusoppi tai kristittyjen pyhäinpalvelus ja uskonriidat. Hän alkoi enimmäkseen pysyä yksinäisyydessä mietiskelyä harjoitellen.
"Jumalallisten neuvonpäätösten yönä" ilmestyi, kuten kerrotaan, hänelle enkeli Gabriel luolassa Mekan likitienoolla, pitäen kädessään kirjaa ja sanoen: "Katso tätä kirjoitusta; Jumala on valinnut sinut profeetaksensa." Muhammed silloin vastasi, että hän ei osannut lukea. Mutta enkeli heitti hänet kolme kertaa maahan ja sitte hän osasi. Muhammed kertoi tämän ilmestyksen vaimolleen ja muille perheensä jäsenille. He olivat hänen salaperäisestä ja juhlallisesta käytöksestään jo kauan aavistaneet jotakin ihmeellistä ja uskoivat nyt hänen profeetallisen kutsumuksensa sekä tulivat hänen ensimmäisiksi tunnustajikseen. Muhammed oli silloin neljänkymmenen vuoden ijässä.
Hänen kerran maatessaan taivasalla lähellä Mekkaa ilmestyi, sanotaan, hänelle enkeli Gabriel helmistä ja kullasta loistavassa puvussa, otti sydämmen profeetan rinnasta, puristi siitä pois mustan pisaran, joka on synnin siemen, sekä pani sen jälleen paikoilleen viisaudella ja armolla täytettynä. Sitte enkeli vielä toi hänen luokseen ihmeratsun El-Borakin, nopean kuin leimaus ja puhuvaisen. Profeetta nousi ratsun selkään ja oli yht'äkkiä Jerusalemissa, jossa hän suoritti rukouksensa. Borakin seisoessa temppelin ulkopuolella vei enkeli portaita myöten, joiden astuimet olivat kullasta, hopeasta ja helmistä, Muhammedin ylös kaikkiin seitsemään taivaasen. Kukin niistä oli niin korkealla, että tavallisen ihmiskäsityksen mukaan olisi tarvittu 500 vuotta ehtiäkseen taivaasta toiseen; mutta taivaisen saattajansa taluttaessa kulki profeetta tämän matkan muutamassa silmänräpäyksessä. Kaikki oli siellä kultaa ja kalleita kiviä, kaikki loisti häikäsevästi ja joka taivaassa tervehtivät tulijaa enkelit ja patriarkat. Niin saapuivat he seitsemännen taivaan ovelle ja siihen Gabrielin täytyi pysähtyä; mutta Muhammed astui sisälle siitäkin, ja siinä oven päällä oli kirjoitettuna: "Yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeettansa." Hän astui ijankaikkisen valtaistuimen eteen; hänen sielunsa täyttyi sanomattomasta suloisuudesta ja hän tunsi vilpoisuuden tunkeutuvan aina sydämmeensä asti, kun Jumalan käsi kosketti hänen olkapäätänsä. Siellä hän sai täydellisimmän opetuksen Jumalan tahdosta sekä lupauksen, että hänen nimeänsä ei koskaan pitänyt erotettaman Jumalan nimestä. Keskustelun päätyttyä astui hän alas; Gabriel saattoi hänet takaisin Jerusalemiin; siellä seisoi Borak vieläkin odottamassa ja vei hänet Mekkaan.
Yhä suuremmaksi kasvoi profeetan uskolaisten luku. Koreishitit katselivat pelolla hänen vaikutusvaltaansa ja tekivät salaliiton häntä vastaan. Muhammedin täytyi paeta heidän vainoansa pois Mekasta. Kerran hän, kertoo tarina, pakeni joka taholla väijyviä vihollisiaan pieneen luolaan. "Meitä on vain kaksi", lausui hänen kumppaninsa peloissaan, kun viholliset alkoivat lähestyä luolaa. "Jumala on kolmantena", vastasi Muhammed luottavaisesti. Ja katso, hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle, jonka tähden viholliset eivät edes ryhtyneetkään mihinkään tarkastelemiseen. Onnellisesti saapui Muhammed Medinaan, joka kaupunki kaikissa kilvoitteli Mekan kanssa ja nyt tunnusti Muhammedin profeetaksi. Tämä onnellinen pelastus oli pitkän menestysjakson alkuna. Muhammedin paosta (622), n.s. hedshra'sta, alkoivat sen tähden hänen puoluelaisessa ajanlukunsa.
Viimein joutui Mekka Muhammedin valtaan (630). Riemuiten ajoi hän punaisessa puvussa muhkealla kamelilla kaupunkiin. Koreishitit saivat anteeksi ja vihamiehiä kohdeltiin säästäen. Mutta kaikki epäjumalain kuvat temppelistä rikottiin ja heitettiin ulos. Vähitellen tunnustivat melkein kaikki Arabian heimot hänet koko maan herraksi. Juutalaisia, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä luvatuksi Messiaaksi, hän vainosi ankarasti. Jopa hän lähetti kehoituksen kreikkalaiselle keisarille ja Persian kuninkaalle, että he ottaisivat vastaan hänen oppinsa. Laajoja sodan suunnitelmia tehdessään kuoli hän 632. Arabialaiset voivat ainoastaan töin tuskin tulla vaakutetuksi, että heidän suuri profeettansa voikaan kuolla.
Muhammedin oppia sanotaan islamiksi (tarkaksi itsensäkieltämiseksi) ja sen tunnustajain nimitys on moslemin ("jumalalle alammaiset", josta väärentämällä on saatu nimitys musulmannit). Jumala on islamin mukaan äärettömän kaukana luonnosta; hänen olentonsa on sen tähden ihmislapsille käsittämätön ja hänen tahtonsa voi heille ilmestyä ainoastaan sokeana, käsittämättömänä kohtalona. Ihminen ei ole luonnostaan paha, eikä siis myöskään tarvitse lunastusta, vaan valistusta. Sen tähden on Jumala eri aikoina lähettänyt profeettoja, niinkuin Mooseksen, Eliaan, Kristuksen ja viimeksi Muhammedin, joka on suurin ja etevin.
Islamin siveysoppi on enimmiten ulkonaisten käskyjen ja määräysten noudattamista, jotka koskevat rukouksia, pyhiinvaelluksia, pesemisiä ja almujen antoa. "Rukoukset", sanotaan siinä, "vievät puolitiehen taivaaseen, paastoaminen vie perille ja almut avaavat oven; sen tähden hurskas rukoilkoon viisi kertaa päivässä, kymmenes osa tuloistansa pitää hänen antaa köyhille ja kerran elämässänsä tehdä pyhiinvaellus Mekkaan." Muhamettilainen saa pitää neljää vaimoa. Viiniä hän ei saa juoda eikä myöskään maistaa sianlihaa. Muhammedin siveysoppi tyytyy siis ulkonaisiin sääntöihin, eikä tiedä mitään sydämmen uudesta syntymisestä, jota kristinusko vaatii.
Tärkein uskonnollinen velvollisuus oli taisteleminen tulella ja miekalla uuden uskon puolesta. "Parempi on", sanottiin, "taistella uskonnon ja isänmaan puolesta kuin viettää seitsemänkymmentä vuotta rukouksissa. Sotilas, joka taistelee vain niin kauan kuin kameli hengehtää, on varma paratiisiin pääsemisestänsä. Kenen jalat pölystyvät taistelussa Herran asian hyväksi, hän pääsee suurena tuomion päivänä etemmäksi ijankaikkisten tuskain asunnosta, kuin nopeinkaan ratsumies ehtii rientää tuhannessa vuodessa."