Uppiniskaisista herttuoista, joita vastaan Konradin täytyi taistella, oli varsinkin Saksin herttuan Oton poika ja seuraaja Henrik hyvin kiusallinen vastustaja. Nuori Henrik oli jo osoittanut sekä itsenäisyyttä ja vallanhimoa että myöskin urhollisuutta, reippautta ja viisautta. Konrad kuolinvuoteellansa kutsui luokseen veljensä Eberhardin ja kehoitti häntä valituttamaan juuri Henrikkiä valtakunnan päämieheksi. Kuoleva kuningas siten osoitti ylevää jaloutta, kun hän valtakunnan edun tähden unhotti oman vihollisuutensa.
Eberhardin saapuessa tapaamaan saksilaisten mahtavaa herttuaa ja pyytämään häntä ryhtymään valtakunnan hallitukseen oli Henrik, kuten myöhempi tarina kertoo, paraillaan metsällä linnustamassa; sentähden on hänellä historiassa kauan ollut nimi Henrik Linnustaja. Valtakunnan-kokouksessa ruhtinaat ja ylimykset valitsivat Eberhardin neuvosta hänet kuninkaaksi ja kansa hänet myöskin siksi tunnusti.
Viisaasti ja voimakkaasti uudisti Henrik järjestyksen valtakunnassa ja yhdisti siihen Lotringin sekä ryhtyi sitte sotaan peljättäviä unkarilaisia vastaan. Kohtapa hän kuitenkin huomasi tarvittavan pitempiä valmistuksia, jos tahdottiin onnellisesti ja ainiaaksi vapauttaa valtakuntaa näistä vihollisista. Sen tähden hän teki heidän kanssansa yhdeksäksi vuodeksi aselevon ja sitoutui sill'aikaa maksamaan unkarilaisille vuotuista veroa.
Aselevon tuottamana rauha-aikana rakennutteli Henrik Saksiin lujia linnoja, joiden muurit voisivat suojella piiritystaitoon tottumattomain unkarilaisten hyökkäyksiltä. Siten tuli moni vanhempi kaupunki linnoitetuksi ja uusiakin perustettiin. Edistääkseen asettumista kaupunkeihin antoi Henrik, kuten sanotaan, niiden asujamille monta etuoikeutta ja määräsi, että maaorjain, jotka asettuivat kaupunkeihin, pitää pääsemän vapaiksi. Syystä kyllä voidaan siis Henrikkiä sanoa kaupunginrakentajaksi.
Paranteli hän myöskin sotalaitosta ja koetti varsinkin kehittää saksilaisten keskuudessa ratsupalvelusta, saattaakseen siten paremmin sotia ratsastavia unkarilaisia vastaan.
Kun sitte yhdeksän vuoden kuluttua unkarilaisten lähettiläät saapuivat taaskin kantamaan veroa, sanotaan Henrikin heille kullan sijasta antaneen rupisen koiran. Uhkaillen poistuivat lähettiläät ja kertoivat kotimaahansa palattuaan tuon häväistyksen. Kohta sotatulet kutsuivat unkarilaisten saaliinhimoisia joukkoja kokoutumaan kostoretkelle Pohjois-Saksaa vastaan. Palavat talot ja kylät pian levittivät tietoa heidän hyökkäyksestänsä.
Henrik läksi saksilaistensa kanssa ratkasevaan taisteluun hirvittävää vihollista vastaan. Syntinsä tunnustaen ja pyhää ehtoollista nauttien valmistautui hänen kansansa kuolemaan, jos siksi tulisi, ja asettui sitte taistelujärjestykseen; itse Henrik asettui etupäähän ja hänen edellänsä kannettiin ylienkeli Mikaelin sotalippua. Ensin lähetettiin Tyringin nostoväki ärsyttämään vihollista taisteluun ja teeskennellyllä paolla houkuttelemaan, heitä päävoiman luo. Rajusti silloin ratsujoukot syöksyivät vastakkain. Tyringiläiset viimein peräytyivät; mutta heitä seuraavat unkarilaiset, nähdessään saksalaisen pääjoukon tiheät rivit, tulivat levottomiksi ja läksivät lyhyen taistelun jälkeen pakoon. Koko kahdeksan päivää ajettiin heitä takaa. Heidän leiristään saivat voittajat runsaan saaliin ja vapauttivat paljon saksalaisia vankeja. Henrik kumartui viimein koko sotaväkensä kanssa polvilleen kiittämään Jumalaa voitosta.
Kolmen vuoden kuluttua kohtasi Henrikkiä halvaus. Käsittäen sen kuoleman enteeksi tahtoi hän aikanaan toimittaa talonsa ja kutsui sentähden Erfurtiin valtakunnan-kokouksen, jossa neuvoteltiin hänen poikansa Oton vallanperimisestä. Kohta sen jälkeen uusi halvauksen kohtaus lopettikin hänen elämänsä.
Otto Suuri (936-973)
Henrikin kuoltua pidettiin valtakunnan-kokous Aachenissa, jossa herttuat ja muut ylimykset tunnustivat Oton kuninkaaksensa sekä astuivat sitte hänen kanssansa tuomiokirkkoon, jossa papit ja kansa olivat koossa. Mainzin arkkipiispa täydessä virkapuvussaan talutti Oton keskelle kirkkoa ja näytti häntä kokoutuneelle kansalle sekä sitoi hänen vyöllensä Kaarle Suuren miekan, puki hänelle ylle kuninkaan manttelin, antoi käteen valtikan ja voiteli hänet pyhällä öljyllä. Kölnin arkkipiispan avulla hän viimein laski kruunun Oton päähän ja talutti kuninkaan valtaistuimelle, josta hän näkyi kansalle majesteettiuden koko loistossa. Se oli merkillinen paikka, jossa kaikki tämä tapahtui, sillä hautaholvissa lattian alla istui kultaisella valtaistuimella Kaarle Suuren maalliset jäännökset.
Menestyen taisteli Otto slaavilaisia heimoja vastaan, koettaen heitä kukistaa ja kääntää kristinuskoon. Böömi pakotettiin antautumaan valtakunnan alammaisuuteen ja maksamaan veroa.
Italiassa eli tähän aikaan kovasydämminen ja vallanhimoinen mies, Ivrean rajakreivi Berengar. Hänen sanottiin myrkyttäneen Italian nuoren kuninkaan Lotarin sekä sitte ottaneen vangiksi hänen leskensä, kauniin Adelheidin, aikoen häntä naittaa pojallensa. Adelheid inholla torjui tuon yrityksen ja aikoi paeta Saksanmaalle, mutta hänet saatiin uudestaan kiinni; Berengarin hävytön puoliso silloin kaatoi hänet tukasta vetäen maahan ja astui hänen päällensä. Kaunis ruhtinatar sitte suljettiin Garda-järven rannalle etäisen linnan torniin. Hurskas pappi Martin, ruhtinattaren suvun ystävä, teki salaa reiän tornin muuriin ja kaivoi maanalaisen käytävän, vapautti sitä tietä ruhtinattaren ja vei hänet veneellä järven yli. Monenlaisten vaarojen ja seikkailujen kautta jatkettiin pakoa. Adelheidin täytyi vainoojiansa piileskellä ruisvainioissa ja elää kalalla, jota eräs sääliväinen kalastaja toi. Viimein hän saapui Kanossa-linnaan, joka seisoi veden ympäröimällä kalliolla. Linnan herra, rajakreivi Azzo, otti ruhtinattaren suojelukseensa, vaikka siten joutuikin sotaan Berengarin kanssa. Adelheid oli kuullut paljon puhuttavan Otosta, pyysi nyt häneltä apua sekä tarjosi hänelle kättänsä ja Italian kruunua. Otto läksi (951) sotajoukon kanssa Alppein ylitsi, valloitti Berengarin pääkaupungin Pavian ja vietti siellä hyvin komeasti häitä kauniin Adelheidin kanssa.
Unkarilaiset hyökkäsivät taaskin Saksaan ja kerskasivat kopeasti, että heidän hevosensa muka juovat kuiviksi kaikki Saksan joet. Suuri sotajoukko, jossa kerrotaan olleen 100,000 miestä, tunkeutui Baijeriin ja teki rynnäkön Lech-joen varrella olevaa Augsburgia vastaan. Kaupungin asujamia rohkasi piispa Udalrik, astuskellen pappispuvussaan keskellä nuolisadetta kehoittelemassa taistelijoita ja taivuttamassa heitä yöllä korjaamaan muureihin tulleita vammoja; naiset astuivat juhlasaatossa pitkin kaupunkia, rukoillen Jumalalta apua.
Jopa saapui kaupunkiin sanoma, että kuningas Otto oli tulossa saksalaisen sotaväen kanssa. Unkarilaiset luopuivat uuden rynnäkön aikeestaan ja peräytyivät jonkun matkaa pitkin Lech-joen oikeaa rantaa, jota vastoin saksalaiset olivat vasemmalla rannalla. Otto antoi sotaväkensä paastota ja valmistautui seuraavaksi päiväksi veriseen taisteluun. Se oli 10 päivä elokuuta 955. Malttamattomina uittivat unkarilaiset taistelun kiihkossaan hevosensa Lechin yli ja kahakoivat pitkin koko saksalaisten rintamaa. Ensin he hurjasti parkuen syöksyivät böömiläisiä vastaan, jotka joutuivatkin tappiolle, ja sitte shwabilaisia vastaan, jotka myöskin alkoivat sekasorrossa väistyä. Frankilaiset silloin urhollisen herttuansa Konradin johdolla syöksyivät taisteluun, ajoivat unkarilaiset takaisin ja vapauttivat kaikki saksalaiset vangit. Jopa marssi myöskin Otto saksilaisinensa esiin. Kiivas oli taistelu, mutta viimein hajoitettiin unkarilaiset ja he paeten syöksyivät Lechiin, joka kohta huuhteli joukottain hukkuvien ruumiita. Taistelukentältä pakoon päässeet saivat surmansa kiukustuneiden baierilaisten käden kautta. Suuresta unkarilaisjoukosta sanotaan ainoastaan seitsemän miestä palanneen kotimaahansa, heiltäkin nenät ja korvat pois leikattuina. Tämän hirmuisen tappion jälkeen unkarilaiset eivät enää häirinneet Saksanmaata. Heidän puoleisellensa rajalle perustettiin Itämarkki eli rajakreivikunta, josta alkoi ja kehittyi myöhempi Itävalta.
Puolisonsa kuningatar Adelheidin kanssa teki Otto sitte komean retken Italiaan. Hänen saapuessaan Roomaan se neuvoskunta, joka vieläkin sanoi itseään senaatiksi, tuli hänelle vastaan "kultaportille". Pietarin kirkon hopeaportin edessä teki Otto valan aina suojella Rooman kirkkoa. Seuraavana päivänä paavi hänet voiteli Rooman keisariksi (962) ja pani hänen päähänsä kruunun suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, joka riemuhuudoilla tervehti häntä caesarein seuraajaksi.
Toisella Rooman matkalla vähän myöhemmin kruunautti keisari paavilla myöskin nuoren poikansa Oton ja aikoi hänelle puolisoksi kreikkalaista prinsessaa, Romanos II:sen tytärtä Teofanoa, toivoen siten saavansa morsiuslahjaksi Apulian ja Kalabrian. Mutta silloinen keisari, Teofanon isintimä Nikeforos, voimakas ja valtioviisas mies, ei suostunut siihen ehdotukseen, vaan kohteli pahoin lähettiläitä. Sota, jonka nyt Otto alkoi Ala-Italiassa, tuli kuitenkin kohta päätetyksi. Nikeforos näet surmattiin ja hänen seuraajansa, haluten pysyä hyvässä sovussa Saksan mahtavan keisarin kanssa, lähetti Teofanon Italiaan, jossa hänet Roomassa juhlallisesti naitettiin prinssi Otolle. Vanha keisari palasi sitte puolisoineen ja nuoren parikunnan kanssa saksalaiseen linnaansa Quedlinburgiin. Hän eli ainoastaan yhden vuoden poikansa häiden jälkeen, mutta sai sinä aikana nauttia urhotöistä rikkaan vaikutuksensa ja vaivojensa hedelmiä. Kaarle Suuren kuolemasta asti ei ollut kukaan hallitsija esiytynyt niin mahtavana kuin Otto I.
Otto II. Otto III. Henrik II.
Harvoin on historian lehdille voitu kirjoittaa hallitsijasukua, jonka kaikki jäsenet olisivat olleet hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat ruhtinaat. Saksilainen suku on kuitenkin sellainen. Vikoihin katsoen ovat nämä keisarit aikakautensa lapsia, mutta heidän ansionsa ovat kaikiksi ajoiksi sopivia esikuvia.
Otto II oli luonnostaan tuntehikas sekä italialaisen äitinsä ja kreikkalaisen puolisonsa vaikutuksen alainen; niinpä hän ei viihtynytkään Saksanmaan erämaissa ja karkeiden soturitapain keskellä, vaan halusi etelän kauniimpiin seutuihin ja hienostuneempaan elämään. Kulutettuaan muutamia vuosia verisissä taisteluissa Saksan uppiniskaisia herttuoita vastaan sekä tunkeuduttuaan sodassa Ranskaa vastaan aina Pariisiin saakka läksi Otto siis kiireesti Italiaan, jonne häntä sekä taipumus että kunnianhimo kutsuivat.
Uudistaen siellä Apulian ja Kalabrian vaatimukset, jotka maat muka olivat Teofanon morsiuslahja, joutui hän sotaan kreikkalaista keisarikuntaa vastaan. Tähän aikaan tuli joukottain sarasenilaisia Sisiliasta Italian mannermaalle. Kreikkalainen keisari antautui likeiseen liittoon näiden kanssa. Otto joutui nyt taisteluun noita odottamattomia vihollisia vastaan sekä kärsi perinpohjaisen tappion eräässä taistelussa Kalabriassa. Töin tuskin päästyään pakenemaan taistelusta harhaili hän yksikseen meren rannalla, ollen joka hetki vangiksi joutumisen vaarassa. Viimein hän huomasi laivan, vaan kohta tunsi sen kreikkalaiseksi ja siis viholliseksi. Toivoen pysyvänsä tuntemattomana ratsasti hän ulos mereen laivaa kohti ja pyysi päästä siihen. Eräs laivamies tunsi hänet, mutta oli siksi jalomielinen, ett'ei ilmaissut häntä. Otto taivutti kreikkalaiset purjehtimaan erääsen rantakaupunkiin, sanoen siellä antavansa heille keisarin aarteet. Muutamat hänen miehensä saivat sanan hänen tulostaan ja läksivät rannalle ottamaan häntä vastaan. Laivan lähetessä rantaa hyppäsi Otto rohkeasti mereen ja ui siihen paikkaan, jossa hänen miehensä odottivat. Hän palasi Roomaan ja ankarasti kukisti erään kapinan yrityksen. Mietiskellessään uusia sotia kreikkalaisia vastaan kuoli hän 983.
Vainajan poika Otto III oli silloin vasta kolmen vuoden ijässä. Äidiltään Teofanolta ja isänsä äidiltä Adelheidilta, jotka hänen alaikäisyytensä aikana hoitivat hallitusta, sai hän loistavan kasvatuksen. Hovilaiset sanoivat häntä "ihmelapseksi" hänen aikaisin kehittyneiden sielunlahjojensa ja tavattomain tietojensa tähden. Ollen pehmeäluontoinen ja haaveksivainen ei hän sopinut raakaan sotilaselämään, mutta rakasti opinnoita ja eli koko sielullaan muinaisajan suurissa muistossa.
Gerbert, ihmelapsen opettaja, jonka Otto II kutsui hoviinsa, seisoi kuin tiedon jättiläinen paljon korkeammalla pimeää aikakauttansa. Espanjassa oli hän tutustunut morilaisten tieteelliseen kirjallisuuteen ja suuri luonnonvoimain tajunta vaikutti, että taikauskoinen ympäristönsä katsoi häntä velhoksi. Suuretieteellisiin aineihin oli hän hyvin tutustunut ja hänen juuri sanotaan saattaneen arabialaiset numerot käytäntöön Europassa. Muinaisklassillinen aika muistoineen oli hänelle rakas ja muinaisista kirjailijoista olivat hänelle hyvin tutut kaikki, kuin siihen aikaan oli saatavissa.
Heti hallitukseen päästyänsä läksi Otto Roomaan, jossa vanhan tasavallan ajatus vielä kummitteli muutamain levottomassa mielessä. Hän kruunautti siellä itsensä keisariksi, ja sen paavin kuoltua, joka hänet kruunasi, korotti hän heti opettajansa ja ystävänsä Gerhertin hänen seuraajakseen. Uusi paavi otti nimekseen Sylvester II ja teki keisarin kanssa suunnitelmia suuriin uudistuksiin: hallitusistuin oli muutettava Roomaan ja caesarein valtaistuin siellä uudistettava kaikessa muinaisessa loistossaan. Mutta ennen kuin ne aikeet ehdittiin panna toimeen, korjasi kuolema ensin oppineen paavin ja kohta sen jälkeen (1002) myöskin nuoren, syvällisesti sivistyneen keisarin.
Henrik II, joka polveutui Otto I:sen veljestä oli viimeinen saksilainen keisari. Hän on saanut puhtaasta elämästään ja suuresta kunnioituksestaan kirkkoa kohtaan nimen Pyhä. Munkkilaitosta hän niin suuresti ihaili, että aikoi hallituksensa lopulla itsekin ruveta munkiksi. Hän otti polvillansa vastaan keisarinkruunun paavin käsistä. Mutta saksalaisia herttuoita, lombardialaisia ylimyksiä ja Ala-Italian kreikkalaisia vastaan piti hän hyvällä menestyksellä yllä keisarin mahtivaltaa. Hänellä oli myöskin suuri vaikutusvalta piispain asettamisessa, ja hän piti vaaria, että he täyttivät velvollisuutensa. Hänen kuollessaan (1024) sammui saksilainen hallitussuku.
Läänityslaitos ja sen leviäminen.
Keskiaikana kehittyi omituinen yhteiskunnallinen muoto, jota on sanottu läänityslaitokseksi eli vieraskielisellä nimellä feodaali-järjestelmäksi.
Sen ensi aiheena olivat vanhain germanialaisten omituiset tavat ja se kehittyi edelleen kansainvaellusten aikana varsinkin frankilaisilla. Kun germanialainen päällikkö tuli valloitetun maan kuninkaaksi, omisti hän suuren joukon kruunun tiluksia itselleen. Hänen seuralaisensa anastelivat myöskin tiluksia, joita sitte sanottiin allodiumeiksi ja joihin he saivat täyden omistusoikeuden, kun sitoutuivat tekemään sotapalvelusta. Mutta kiinnittääkseen itseensä eteviä miehiä ja palkitakseen palvelijoitansa antoi kuningas osan tiluksistaan lääniksi (feudum) eikä lahjaksi: sellaisen läänin saajaa sanottiin vasalliksi, joka nimitys johtuu kelttiläisestä gwas- (palvelija-) sanasta, ja hänet velvoitettiin erityiseen uskollisuuteen ja personalliseen palvelukseen antajaa kohtaan, jota sanottiin lääniherraksi. Nämä kuninkaan vasallit tulivat kukin paikkakunnassaan hyvin mahtaviksi sekä osaksi hankkivat itselleen vasalleja samalla tavalla kuin kuningaskin, osaksi pakottivat vapaat tilalliset, allodiumein isännät, alammaisuuteen taikka ottivat vastaan heidän vapaatahtoisen antautumisensa käskynalaisuuteen. Roomalaisessakin väestössä oli vielä jäljellä useampia itsenäisiä maatilallisia. Alimpana yhteiskunnassa olivat orjat puolivapaita lampuotia eli vuokramiehiä, jotka olivat kiinnitetyt maahan n.s. maaorjiksi. Sisäisen hajallisuuden, alinomaisten sotien ja heikon hallituksen aikana joutui pikkutilallisten vapaus ja omaisuus suureen vaaraan. Kuninkaan olisi pitänyt vahvistaa lakia ja säilyttää rauhaa, mutta hän ei likimainkaan jaksanut täyttää sitä velvollisuuttansa. Niinpä tuli tavaksi, että heikommat antautuivat jonkun mahtavan miehen turviin ja joutuivat personalliseen alammaisuuteen hänelle. Näin kehittyi vähitellen monijaksoinen alammaisuussuhde, joka ulottui ylimmästä lääniherrasta, kuninkaasta, vähäisimpään alavasalliin saakka.
Kun Ludvig Hurskaan kuoltua herttuanarvo uudistettiin Saksassa, tulivat herttuat kruunun etevimmiksi lääninsaajiksi eli vasalleiksi ja heidän onnistui vähitellen tehdä arvonsa perinnölliseksi. Toisessa asteessa olivat kreivit, jotka Kaarle Suuri oikeastaan asetti kruunun virkamiehiksi, mutta jotka seuraavina levottomuuden aikoina anastivat itsenäisen vallan kukin paikkakunnallaan. Vähitellen alkoi heidänkin arvonsa tulla perinnölliseksi, aikaisimmin Ranskassa, sitte myöskin Saksassa. Viimein tinkivät mahtavat vasallit itselleen ylt'yleensä samat edut. Siten tuli perinnöllisyyden perusaate vähitellen voimaan koko läänityslaitoksessa. Kuningas peri valtaistuimensa, (vaikka tosin se vasta myöhään tunnustettiin sitovaksi ohjeeksi), vasalli peri linnansa ja maaorja orjuutensa. Tilus siten yhdistettiin likeisesti suvun kanssa: kuningasta ja valtakuntaa katsottiin yhteen kuuluviksi ja ylimyssuvut alkoivat käyttää perintötilusten nimeä sukunimenä.
Vasallin personallinen uskollisuus lääniherraa kohtaan sisälsi hänen etevimmät velvollisuutensa; siihen perustui koko läänityslaitos. Sellaiseen uskollisuuteen piti vasalliksi rupeavan sitoutua tunnustuksella, joka useimmiten tapahtui siten, että vasalli ojensi kätensä lääniherralle ja teki uskollisuuslupauksen. Läänivelvollisuuksiin sitoutuneen vasallin piti varustettuna saapuman, milloin herransa kutsui sotaan, ja lähtemän hänen kanssansa sotaretkille määrätyksi ajaksi ja niin monen miehen kanssa, kuin oli sovittu. Omaisuudellansa piti hänen auttaa lääniherraansa sattuvissa tarpeissa. Lääniherran tuomioistuimessa, joka ratkasi oman piirinsä oikeusriidat, tuli hänen myöskin olla lautamiehenä. Lääniherran kutsumuksesta täytyi vasallien saapua kokouksiin ja neuvotteluihin. Nämä olivat huomattavimmat uskollisuusvelvollisuudet; jos niitä ei täytetty, julistettiin läänisopimus rikotuksi ja vasalli karkoitettiin väkivallallakin läänistään. Pienemmissä lääneissä olivat tietysti uskollisuusvelvollisuudetkin pienemmät; jotenkin tavallista oli näet antaa lääniksi myöskin yksityisiä toimia, markkinaoikeuksia, metsästysmaita, jopa lähteitäkin ja mehiläisparvia.
Ranskassa tulivat suuret kruununvasallit viimeisten karolingien hallitusaikana hyvin itsevaltaisiksi. Omalla alueellaan he anastivat kaiken vallan, alkoivat lyödä omaa rahaa, käydä keskenään sotaa sekä tuomita alammaisiansa ja vaatia, että heitä itseään piti ainoastaan vertaistensa saaman tuomita. Kohta he myöskin anastivat vapauden veronmaksusta eivätkä katsoneet olevansa korkeimman esivallan valvonnan alaisina. Kuninkaalla oli viimein ainoastaan Laon-kaupunki ja sen lähin ympäristö hallussaan, hän vaipui mitättömäksi nimihallitsijaksi, ja vasallit vallattomuudellaan ja keskinäisillä sodillaan saattoivat kaikki epäjärjestykseen. Parempi järjestys alkoi vaikka hyvin hitaasti kehittyä, kun Karolingi-suku sammui ja Kapet-suku nousi (987) valtaistuimelle. Neljän ensimmäisen Kapet-kuninkaan (987-1108) onnistui omalla viisaudellaan ja kirkon avulla jotenkin vahvistaa kuninkaan ylintä lääniherran-valtaa.
Saksassa olivat Karolingi-suvun sammuttua herttuat osoittaneet suurta itsenäisyyttä, mutta voimakkaat saksilaiset keisarit kuitenkin hyvällä menestyksellä pitivät yllä valtakunnan ylipäämiehyyttä. Saksilaisen suvun sammuttua Henrik II:sen kuollessa korotettiin ruhtinasten vaalilla keisariksi arvokas Konrad II, joka tuli uuden frankilaisen keisarisuvun kantaisäksi. Hänen läänityslakinsa, joita seurattiin sekä Italiassa että Saksassa, kehittivät edelleen feodaalijärjestelmää. Niiden mukaan oli joka lääni, niin hyvin suurempi kuin pienempikin, kulkeva perintönä isältä pojalle, ja joka vasallilla, niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin, piti oleman oikeus vedota lääniherransa tuomiosta keisariin. Rajoittaakseen riitoja oli Ranskassa koetettu panna toimeen "Jumalan rauhaa", jonka mukaan kaikkein kahakoiden piti lakkaaman joka viikko keskiviikko-illasta maanantai-aamuun saakka ja sitä paitsi suurten juhlain ajaksi. Konrad koetti saattaa tätä rauhaa voimaan myöskin Saksassa. Hänen voimakkaan seuraajansa Henrik III:nen aikana (1039-56) kohosi keisarillinen lääniherruus vallan ja mahtavuuden kukkulalle. Hän piti voimakkaasti yllä Jumalan rauhaa ja koetti avonaisten läänien peruuttamisella vahvistaa keisarinvaltaa, vaikka hänen kuitenkin täytyi kohta antaa ne läänit jälleen pois. Mutta hänen hemmoitellun ja ajattelemattoman poikansa Henrik IV:nen aikana häiriytyi taas hyvä järjestys, joka oli kehittynyt monen etevän keisarin toimesta.
Englannissa pysyi kauan voimassa germanialainen itsehallinto, niin että sitä noudatettiin vielä Knut Suurenkin aikana. Kun Knutin kuoltua vanha kuningassuku kohta jälleen korotettiin valtaan ja eräs sen jäsen Edvard Tunnustaja nousi valtaistuimelle, ei yleensä tapahtunut mitään muutosta. Mutta täälläkin oli mahtavia herroja (lordeja), joilta heikompain täytyi saada turvaa. Varsinainen läänityslaitos pantiin kuitenkin voimaan vasta sitte, kuin normandialainen herttua Vilhelm Valloittaja pääsi (1066) maan herraksi. Lääniaateli oli täällä kuitenkin paljon riippuvaisempi kuninkaasta kuin mannermaalla ja maaorjuus oli paljon lievempi.
Siten tuli vähitellen läänityslaitos voimaan koko Keski-Europassa. Kuninkaat kestivät kaikkialla kovia taisteluita järjestyksen ylläpitämiseksi ja kuuliaisuuden hankkimiseksi. Vuorten huipuilla seisoivat itsenäisten lääniherrain linnat ja niiden juurella alustalaisten majat yhdessä paikassa, kirkko keskellä. Suuret ylimyssuvut, joiden jäsenet sodassa palvelivat ratsain, alkoivat kehittyä eri luokaksi, ritaristoksi. Kaupunkeja näiden ritarien herruus rasitti kovin ja maaorjuuteen sidottu maalaiskansa köyhtyi sodista, kiskomisista ja orjantyöstä.
Vilhelm Valloittaja.
Vilhelm oli Normandian herttuan Robert II:sen äpäräpoika ja pääsi hänen seuraajakseen. Hänellä oli kookas hallitsijanvartalo, karkea käytös ja synkännäköinen muoto. Ollen luonteeltaan kova kuin rauta huoli hän vähän ihmisten rakkaudesta tai vihasta ja hänen kukistumattoman tahdonvoimansa tieltä täytyi kaikkein esteiden poistua. Säälin tunteita hän ei ollenkaan tajunut, vihassaan oli hän hirmuinen. Umpimielisyydessään hän kammoksui seuraelämää ja viihtyi paraiten metsäin syvyydessä, jossa hän mielellään vaeltelikin pitkillä metsästysretkillä. Hän valmisteli suuria aikeita viisaasti kuin täysin oppinut valtiomies ja pani ne toimeen musertavalla voimalla eikä koskaan tyytynyt puoleen voittoon. Toimiskeleva mies hän oli ja hyvin sopiva suuren valtakunnan perustajaksi.
Jo 1051 oli hän käydessään sukulaisensa kuningas Edvard Tunnustajan luona saanut häneltä lupaan Englannin perimysoikeuden. Kun Englannin mahtavin mies Harald Godvininpoika jonkun ajan kuluttua joutui Ranskan rannalla haaksirikkoon ja Vilhelmin vangiksi, täytyi hänen vapaaksi päästäkseen vannoa auttavansa Vilhelmin toimia luvatun kruunun saannissa.
Alussa vuotta 1066 kuoli kuningas Edvard, mutta Harald Godvininpoika silloin julistutti itsensä kuninkaaksi. Kun Vilhelm muistutti hänelle lupaustansa, vastasi hän, ett'ei pakkovalalla ole sitovaa voimaa ja että hän, laillisesti valittu kuningas, aikoi kaikin voimin puolustaa valtaistuintansa.
Vilhelm nyt rakennutti vahvan laivaston ja varusti suuren sotajoukon. Hän sai myöskin puolellensa paavin, joka sitte julisti Haraldin pannaan ja nimitti Vilhelmin sen tuomion toimeenpanijaksi. Vilhelm tietysti otti mielellään vastaan sen tehtävän.
Samaan aikaan Norjan kuningas Harald Hårdråde saapui sotaretkelle Englantiin, jossa hänellä oli puolellaan Harald Godvininpojan oma veli. Verinen taistelu oli lähellä Yorkia; norjalaiset urhollisesti taistellen joutuivat tappiolle ja heidän kuninkaansa kaatui.
Jo parin päivän päästä laski Normandian laivasto Englannin etelärannalle. 60,000-miehinen sotajoukko kokoutui Vilhelmin lippujen ympärille. Harald riensi sinne sotaväkineen, joka miesluvultaan oli paljon heikompi, ja tuhoavainen taistelu alkoi lähellä Hastingsia (14 p. lokak.). Normandialaisessa sotajoukossa oli ratsuväki vahvin, englantilaisessa jalkaväki. Molemmat ryntäsivät suurella voimalla yhteen ja miehiä kaatui paljo kummaltakin puolelta. Keskellä kiihkeintä taistelua levisi normandialaisten kesken huhu, että heidän herttuansa oli kaatunut. "Kyllä minä elän", huusi Vilhelm kauas kaikuvasti ja otti kypärän päästään, "ja minä Jumalan avulla valloitan Englannin." Teeskennellyllä paolla saattoi hän englantilaisten rintaman epäjärjestykseen ja kannusti sitte ratsunsa suoraan englantilaisten päälippua kohti. Siinä syttyi verinen ottelu. Normandialaisen ratsuväen ankarat rynnäköt viimein hajoittivat englantilaisten puolustuslinjan. Keihään tapaamana, joka sattui silmään, kaatui kuningas Harald ja samoin hänen etevimmät ylimyksensä kaatuivat; sotajoukon jäännökset hajosivat pakoon. Siihen paikkaan, johon Harald kaatui, pystytti Vilhelm telttansa keskelle taistelukenttää, joka oli täynnä ruumiita.
Kun Lontoo kohta sen jälkeen avasi porttinsa, kruunautti Vilhelm seuraavana joulupäivänä itsensä Englannin kuninkaaksi. Englannin ylimysten toimeen panemat kapinat kukistettiin julman ankarasti ja joka voiton jälkeen alkoi kuningas hallita yhä kovemmin. Ankara läänityslaitos pantiin toimeen. Englanti jaettiin 700 paronikuntaan ja 60,000 ritarinlääniin, jotka suurimmaksi osaksi annettiin normandialaisille. Uskollisuusvala otettiin sekä vasalleilta että myöskin heidän alavasalleiltaan. Tuomioistuimissa ruvettiin käyttämään Ranskan kieltä. Suuret maa-alat hävitettiin ja muutettiin metsästysmaiksi; kauan pysyivät muistossa kovat rangaistukset, jotka kohtasivat jokaista, ken uskalsi kaataa yhdenkään otuksen kuninkaan metsistä. Kiukustuneen väestön kurissa pitämiseksi rakennettiin joukko lujia linnoja, muiden muassa myöskin Lontoon Tower-linna. Anglosaksilainen yhteiskuntalaitos jätettiin kuitenkin suureksi osaksi entiselleen ja siihen kuuluvia lakitapoja, joita sanottiin "Edvard Tunnustajan laeiksi", Englannin kansa rakkaudella säilytti.
Viimeisinä vuosinaan joutui Vilhelm sotaan Ranskan kuninkaan Filip I:sen kanssa ja hyökkäsi hänen maahansa. Siellä kuninkaan kerran ratsastaessa poltetun kaupungin suitsuavilla raunioilla kompastui ratsu ja heitti kuninkaan maahan, jonka putoamisen seurauksista hän kuoli (1087).
Gregorius VII.
Tapojen raaistuminen, joka viimeisten karolingien aikana ja lähinnä heidän jälkeensä levisi maalliseen yhteiskuntaan, ulottui myöskin kirkon alalle, jossa raakuus, tietämättömyys ja taikuus pääsivät vallalle. Kun sitte maallinen yhteiskunta jonkun verran uudistui läänityslaitoksen kehittymisestä, tuli kirkko siten vain yhä maallisemmaksi ja syvemmälle sorretuksi. Maallisemmaksi se tuli siten, että hippa- ja apottikuntia kohta ruvettiin katsomaan lääneiksi ja piispat tavallisesti itse olivat hallitsijain vasalleja sekä itse puolestaan toisten maallikkovasallien lääniherroja. He sotkeutuivat myöskin moninaisiin riitoihin ja sotiin, joihin saivat aihetta sukulaisuussuhteistansa. Sorretuksi tuli kirkko siten, että maallinen valta käytti väärin kirkollisten läänien antamisoikeuttansa. Sitä pahaa tapaa sanottiin simoniaksi, kun näet verrattiin siten asetettuja piispoja velho Simoniin (Ap T. 8: 19). Sitä koetettiin lakkauttaa Henrik III:nen aikana mutta yhä se kuitenkin levisi suurempaan valtaan.
Paavikunta ei suinkaan ollut herätyksenä eikä esikuvana vaan päin vastoin oli jo kauan ollut ruttopaisumana, joka selvästi näytti kirkon siveellisen turmeluksen. Tunnottomat ja törkeissä paheissa elävät paavit antoivat toinen toisensa jälkeen inhottavaa esimerkkiä kristikunnalle. Parempi järjestys alkoi Henrit III:nen voimakkaista toimista. Monta kertaa peräkkäin asetti hän paavin ja joka kerran kelvollisen miehen. Näin maallinen valta pani alulle kirkon uudistuksen.
Paraimpia paaveja oli Leo IX. Hän matkusti itse uutterasti pitämässä pappiskokouksia ja hävittämässä juurtuneita väärinkäytöksiä, varsinkin simoniaa. Kohta paaviksi nimityksensä jälkeen tapasi hän Clugnyn luostarissa Burgundissa munkki Hildebrandin, jonka voimakas olemus ja rohkeat ajatukset mahtavasti vaikuttivat häneen; Leo huomasi hänet juuri sellaiseksi tulevaisuusmieheksi, kuin kirkko tarvitsi.
Hildebrand oli saanut kasvatuksensa eräässä Rooman luostarissa. Toimittuaan muutamia vuosia kirkon palveluksessa oli hän siirtynyt yksinäisyyteen Clugnyn luostariin. Ankara kuri ia haaveksiva henki, jotka siellä vallitsivat, vaikuttivat mahtavasti hänen luonteensa kehitykseen. Luostarikammiostansa oli hän liikutetulla mielellä katsellut maallisen yhteiskunnan raakuutta, laittomuutta ja verisiä taisteluja ja tullut vakuutetuksi, että oikeutta kunnioitettaisiin ja rauhaa rakennettaisiin maan päällä, jos kirkko tulisi hallitsevaksi eikä olisi hallittavana. Niistä ajatuksista innostuneena puhui hän pontevia sanoja Leo IX:lle ja moitti häntä, että oli ottanut hengellisen virkansa vastaan maallisen miehen kädestä. Hildebrandin puhe vaikutti niin syvällisesti, että Leo riisui pois arvonsa merkit, joita jo oli ruvennut käyttämään, eikä ennen katsonut itseään paaviksi, kuin kansa ja papisto vanhan tavan mukaan hänet Roomassa siksi valitsivat. Hän otti myöskin mukaansa Hildebrandin, joka sitte hänen ja kahden hänen seuraajansa aikana tuli paavillisen hallituksen johtajaksi ja jota sentähden usein sanottiin "meidän herramme paavin herraksi".
Heti Henrik III:nen kuoltua ryhdyttiin tärkeään toimeen paavin istuimen riippumattomaksi tekemistä varten siten, että paavin vaali jätettiin vast'edes kardinaalein tehtäväksi, joita silloin olivat Rooman lähimmän ympäristön piispat ja itse kaupungin korkein papisto. Yhä selvemmin näkyi myöskin pyrintö saattaa maallisia valtakuntia paavin istuimesta riippuviksi; niin Leo IX:nen aikana Robert Guiskard otti Ala-Italian lääniksi pyhältä isältä, samoin hyväksyttiin myöskin Vilhelm Valloittajan aikomus anastaa Englanti.
Vuonna 1073 valittiin Hildebrand itse paaviksi, jona hän käytti nimeä Gregorius VII. Muodoltaan ja ulkonaiselta ryhdiltään oli hän mitättömän näköinen, mutta hänessä asui rohkea ja mahtava henki. Kirkon ja valtion keskinäisestä suhteesta lausui hän käsityksensä näillä sanoilla: "Kirkko on sielu, maallinen valtio ruumis, ja niinkuin sielun toiminta ylläpidetään ruumiin ylläpitämisellä, niin on myöskin maallisen valtion päämies, keisari, velvollinen suojelemaan kirkkoa ynnä sen omaisuutta, maita ja tiluksia. Mutta kirkon päämiehen, paavin, valta johtuu välittömästi Jumalalta ja sitä voidaan verrata aurinkoon; keisarilla ja kaikilla maallisilla hallitsijoilla on ainoastaan paavin lahjoittama valta, niinkuin kunkin lainaa valonsa auringosta."
Rohkeissa ja syvälle koskevissa kirkkolaeissa panikin Gregorius aatteensa voimaan. Celibaatti-lailla velvoitti hän papit elämään naimattomina; siten he irtautuivat monesta maallisen elämän velvollisuudesta ja saattoivat, kun heillä ei ollut huolenpitoa perheestä, käyttää koko vaikutusvoimansa kirkon hyväksi. Tätä lakia ei kuitenkaan voitu panna toimeen ilman kiivasta vastustusta, kun näet jo ennestään naineita pappeja pakotettiin pannan uhalla heti luopumaan vaimoistansa. Toisessa laissa kielsi Gregorius jyrkimmästi kaiken simonian, määräten ankaraa kirkollista rangaistusta jokaiselle, ken möi tai osti hengellisiä virkoja. Kolmannessa laissa määrättiin, miten investituura eli hengellisten virkamiesten asettaminen oli tapahtuva. Tähän asti oli maallinen lääniherra tavallisesti asettanut piispat, antaen virkaan astujalle sormuksen ja sauvan, joista sormuksen piti merkitsemän piispan kihlausta kirkon kanssa ja sauvan hänen paimentointansa. Nyt Gregorius viran menettämisen uhalla kielsi hengellisiä ottamasta investituuraa vastaan kenenkään maallikon kädestä. Tämä laki tietysti kiihotti maallisen vallan taisteluun.
Saksan keisarinistuimella istui silloin Henrik IV, jonka ajattelemattomuus ja kopeus ennustivat turmiota. Kun hän ankarasti ja mielivaltaisesti kohteli saksilaisia, tekivät he viimein kapinan ja piirittivät Harzburg-linnan, jossa hän oleskeli. Töin tuskin onnistui hänen pimeänä yönä paeta rotkojen kautta polkuteitä myöten Hessiin. Siellä hän sai kannatusta monelta vasalliltaan, jotka ennen olivat hänelle vastahakoiset. Hän marssi heidän kanssansa kapinoitsijain maahan sekä voitti perin pohjin saksilaiset ja tyringiläiset. Maa hävitettiin kokonaan ja asujamilta riistettiin kaikki oikeudet. Hädässään kääntyivät saksilaiset paavin puoleen.
Gregorius oli aluksi kehoittanut Henrikkiä päästämään vapaaksi saksilaiset piispat, joita hän oli vanginnut, sekä antamaan takaisin heidän kirkkonsa ja tiluksensa. Investituura kuitenkin oli tärkein riidanaihe. Viimein lähetti paavi Henrikille käskykirjeensä hengellisten asettamisesta, ilmoittaen tahtonsa ja uhaten pannalla jokaista, ken ei sitä totellut. Kun Henrik ei tuosta ollut millänsäkään, kutsui paavi häntä Roomaan puolustamaan itseänsä. Mutta Henrik piti kirkolliskokouksen Wormsissa ja siellä Gregorius, syytettynä keksityistä rikoksista, tuomittiin menettämään virkansa. Se tuomio ynnä häväistyskirje lähetettiin Gregoriukselle, joka juuri silloin piti kirkolliskokousta Roomassa.
Paavi ryhtyi nyt rohkeaan ja paljon vaikuttavaan toimeen. Hän julisti (1076) Pietarin seuraajana pannaan keisarin, joka siten suljettiin kristikunnan yhteydestä ja julistettiin kelvottomaksi hallitsemaan vasallejansa. Kaikkiin tämä pannaan julistus vaikutti syvästi. Saksilaiset nousivat uudestaan kapinaan ja saivat kannatusta monelta taholta. Ruhtinaat ilmoittivat valitsevansa valtakunnalle toisen päämiehen, ell'ei Henrik ollut vuoden kuluessa pannasta päästettynä.
Henrik päätti silloin itse lähteä Italiaan ja siellä nöyrtyä paavin edessä. Hänen vihollisruhtinaansa sulkivat Italian puoliset Alppein solat, niin että hänen täytyi puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten palvelijain kanssa tehdä pitkä kierros Burgundin kautta Mont Cenisin yli Italiaan. Niissä jylhissä, tiettömissä vuoristoissa oli matka sangen vaivaloinen. Oli keskitalvi ja kova pakkanen; kylmä tuuli kulutti nahan pois kasvoista. Kalliot olivat suunnattoman lumenpaljouden peitossa, joka usein oli kylmänyt yhtä kovaksi kuin jää, niin että oppaat ainoastaan suurimmalla vaivalla pääsivät vuoriston harjalle. Vielä vaarallisempi oli laskeutuminen. Miehet kulkivat ryömimällä lakkaamattomassa kuiluihin putoamisen vaarassa; kuningatarta ja hänen palvelijoitansa laskettiin nahkoihin käärittyinä alas nuorilla; hevosia hinattiin jalat sidottuina yhteen, mutta enimmät niistä kuolivat. Viimein päästiin kuitenkin alas tasangolle.
Henrikin tulon sanoma levisi nopeasti. Lombardian ylimykset ja piispat, ollen Gregoriuksen vihollisia, tarjosivat keisarille apuansa; mutta hän vastasi arkamaisesti, että nyt ei ollut puhetta taistelusta, vaan katumuksen ja parannuksen teosta. Paavi oli juuri aikonut lähteä Augsburgiin kokoutuville valtiopäiville, vaan pakeni nyt lujaan Kanossa-linnaan, joka oli hänen uskollisen ystävänsä, Toskanan rajakreivittären Matildan hallussa, ja jäi sinne odottamaan keisarin tuloa.
Henrik saapuikin, mutta katumuspuvussa ja mieleltäänkin katuvaisena. Matildan välityksellä, jota oli pyytänyt, pääsi hän ulompaan linnanpihaan ja sai katumuspuvussa seisoa siellä kolme päivää paljain jaloin lumessa, nauttimatta mitään ravintoa. "Hän seisoi", kirjoitti Gregorius itse eräässä kirjeessään, "kolme kokonaista päivää linnanportin ulkopuolella eikä lakannut ennen rukoilemasta apostolista armahdusta, apua ja lohdutusta, kuin liikutti kaikkia läsnäolijoita sellaiseen sääliin, että he kyynelsilmin rukoilivat hänen puolestansa ja lausuivat kummastelevansa sydämmemme tavatonta kovuutta. Muutamat myöskin huusivat, että meidän käytöksemme osoitti pikemmin tyrannin julmuutta kuin apostolista ankaruutta."
Neljäntenä päivänä pääsi nöyryytetty katumuksen tekijä paavin puheille. Hänet silloin päästettiin pannasta, kuitenkin niillä ehdoilla, että hänen täytyi palata Saksaan ja olla ryhtymättä valtansa käyttämiseen, kunnes valtiopäivillä ratkaistiin, saiko hän enää pysyä hallituksessa vai eikö. Hän läksi näöltään kyllä nöyränä, mutta mieli täynnä kiukkua ja kostonhimoa.
Henrik kokosi kohta ympärilleen entiset ystävänsä ja puoluelaisensa eikä luvannut paaville suojelusta, jonka tähden Gregorius ei voinut tulla Augsburgin valtiopäiville. Ruhtinaat silloin valitsivat Rudolf Shwabilaisen kuninkaaksi, mutta hän kaatui taistelussa ja Henrik antoi hänen herttuakuntansa ystävälleen ja uskolliselle vasallilleen Fredrikille, Hohenstaufi-suvun kantaisälle. Joukko Saksan piispoja julisti Mainzin kokouksessa paavin erotetuksi virastaan. Gregorius uudisti pannan julistuksen. Fredrik Hohenstaufi jäi nyt taistelemaan kapinoitsevia saksilaisia vastaan, vaan Henrik itse läksi Italiaan ja piiritti siellä Roomaa toista vuotta; paavi sulkeutui San Angelo-linnaan. Viimein paavin vasalli Robert Guiskard läksi normannilaisjoukon kanssa lääniherrallensa avuksi. Henrikin täytyi peräytyä ja Gregorius vietiin turvaan Salernoon, jossa hän kuoli seuraavana vuonna (1085). Hänen viimeiset sanansa, "minä olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä; sentähden kuolen maanpaossa", osoittavat, miten lujasti hän uskoi asiansa oikeuteen. Tosin hän siinä erehtyi, että uskoi voivansa maallisella vallalla pitää yllä totuuden hengellistä valtakuntaa; mutta koko hänen aikakautensa eli samassa erhetyksessä.
RISTIRETKIEN AIKAKAUSI.
Turkkilaiset ja byzantionilaiset.
Sill'aikaa kuin kristityt länsimaat yhä lujemmin liittyivät paavikuntaan, hajosi itämainen kaliflkunta jakelemisista ja perinnöllisten, melkein itsenäisten maaherran-virkojen perustamisesta. Kalifin arvokkaisuutta piti yllä lukuisa henkivartiasto, valikoitu turkkilaisten sotaisesta kansasta, joka alkuaan oli asunut Ylä-Aasiassa. Mutta henkivartiaston päällikkö emir-al-onirah tuli samoin kuin frankilainen "major domus" valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi, niin että kalifin valta viimein vaipui ihan mitättömäksi. Koko joukko enemmin tai vähemmin itsenäisiä valtioita syntyi nyt. Sisä-Aasiassa hallitsivat sotaan kykenemättömät hallitussuvut veltostuneita kansoja, joiden keskuudessa kauppa ja teollisuus, tieteet ja taiteet kukoistivat. Länsi-Aasiaan sitä vastoin perustettiin ikään kuin vahvaksi etumuuriksi Europpaa vastaan turkkilais-seldshukkien sotilasvalta, joka kahden voimakkaan sulttaanin Alp-arslanin ja Malek-shahin aikana (1063-92) vahvistui hirvittävän mahtavaksi. Kreikkalainen keisarikunta kadotti silloin enimmät alueensa Vähä-Aasiassa, ja turkkilaiset uhkasivat Konstantinopolia idästä päin samaan aikaan, kuin Robert Guiskard yhtä uhkaavana läheni lännen puolelta. Malek-shahin kuoltua jakautui seldshukkilaisvalta pienemmiksi sulttaanikunniksi. Siten syntyi Vähä-Aasiassa vahva sotilasvaltio Ikonium ja Syriassa toisia turkkilaisvaltoja, joiden hallitsijat jonkun aikaa pitivät Jerusalemiakin hallussaan. Egypti oli jo sataa vuotta aikaisemmin tullut eri valtakunnaksi, jonka kalifit sanoivat polveutuvansa fatimidein suvusta.
Melkoisesti heikontunut Byzantionin keisarikunta oli siis häviön vaarassa; mutta se pelastui vakautuneen yhteiskunta-järjestyksensä ja valtiotaidon kautta, jota Komnenus-sukuiset keisarit osasivat käyttää. Valtaistuinta suojeli henkivartiasto, varjakot, joka pitkän aikaa oli melkein yksinomaan sinne siirtyneitä ruotsalaisia; suuri osa sotajoukostakin oli vieraita palkkasotureita. Lahjoilla ja suurilla lupauksilla pidettiin slaavilaisia barbaarikansoja ystävinä taikka myöskin yllyteltiin heitä toinen toistansa vastaan. Ristiretkien alkaessa hallitsi valtakuntaa keisari Aleksius, taitava ja neuvokas, vaikka samalla viekas ja vehkeilevä valtiomies. "Rohkeutensa", sanotaan hänestä, "tuotti hänelle voiton muutamissa taisteluissa ja sotajuonensa toisissa. Välistä saavutti hän voiton kunnian sitenkin, että pelkoa teeskennellen läksi pakoon. Sekä paeten että takaa ajaen osasi hän voittaa ja uhoitteli vihollista, joka jo luuli voittaneensa hänet. Näin oli hän ikäänkuin jalka-ansa, joka aina kääntää kärkensä ylöspäin, heitettäköönpä se maahan miten hyvänsä."
Jo Gregorius VII oli paavinistuimelle noustessaan aikonut länsimaiden kootun voiman johtajana lähteä valloittamaan pyhää maata uskottomilta. Kreikkalaiset myöskin pyysivät apua länsimaisilta uskonveljiltään. Kohta hänen kuolemansa jälkeen alkoi hänen valmistelemansa taistelu levitä suurenmoiseksi ja sytyttää sotaista uskonkiihkoa. Eivätpä nämä "ristiretket" kuitenkaan saavuttaneet varsinaisia voittojansa Aasiassa, vaan Europassa.
Ristiretket Aasiaan.
Kristittyjen hurskaat pyhiinvaellukset Palestinaan alkoivat levitä yleisemmiksi noin v. 1000 paikoilla, koska silloin ilmestyskirjassa lausutun "tuhatvuotisen valtakunnan opin" väärinkäsityksestä odoteltiin maailman häviötä. Turkkilaiset monella tavalla loukkasivat ja ryöstivät pyhiinvaeltajia ja kun he Europpaan palattuaan sitä valittivat, kiihtyi siellä suuri mielipaha, ja yhä vahvemmaksi kasvoi täten pyhän maan valloittamisen halu pois uskottomain hallusta.
Ensimmäinen ristiretki (1096-99)
Pietari Amiensilainen, ollen niitä tulisia luonteita, jotka suurten tapausten edellä herättävät kansain voimat urhotöihin, oli itse pyhiinvaeltajana nähnyt uskonveljiensä hädän. Hänen mielipahansa kiihtyi haaveksimiseksi, jonka houreissa hän luuli huomanneensa itseään taivaallisten näkyjen vaatineen kutsumaan länsimaita taisteluun. Hän toi kreikkalaiselta patriarkalta suosituskirjeen Gregoriuksen seuraajalle paavi Urbanus II:lle, joka kiitteli hänen aikomustansa ja antoi hänelle siunauksensa. Pietari vaelteli sitte Italiassa, Ranskassa ja Luoteis-Saksassa. Pyhiinvaeltajan kaappu yllä, nuora vyöllä ja risti kädessä ratsasti hän, kalpea ja kuihtunut mies, aasilla maasta maahan ja kaupungista toiseen. Kaduilla ja toreilla, teillä ja kirkoissa kehoitti hän kansaa tarttumaan aseihin ja liikuttavilla sanoilla kuvaili pyhän maan kohtaloa.
Keisari Aleksius laittoi myöskin paavin luo lähettiläitä pyytämään länsimaisten kansain apua turkkilaisia vastaan. Piacenzan kirkolliskokouksessa antoi Urbanus näiden lähettilästen esittää Konstantinopolia uhkaavan vaaran.
Yleinen kirkolliskokous kuulutettiin pidettäväksi Clermontissa (1095) ja sinne saapui loistava joukko piispoja, apotteja, ruhtinaita ja maallisia herroja. Yhdeksän ensimmäistä istuntoa käytettiin länsimaisen kirkon asioihin; kymmenennessä oli keskusteltava Jerusalemiin tehtävästä retkestä. Silloin läksi paavi kirkosta, jossa kokousta oli siihen asti pidetty, ja asettui korkealle paikalle, keskelle lukematonta ihmisjoukkoa, joka täytti koko avaran tasangon kaupungin ympärillä. Pietari Amiensilainen, seisoen hänen vieressään, sai ensinnä puheenvuoron, kuvaili vielä kerran rääkkäykset, joita hän itse oli nähnyt kristittyjen pyhiinvaeltajain saavan kärsiä. Sitte puhui paavi itse kehoittaen frankilaisten urhollista kansaa lähtemään pyhälle retkelle. Huuto "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!" kaikui innostuneen ihmisjoukon suusta. Kaikki tahtoivat päästä mukaan tälle retkelle ja kiinnityttivät merkiksi olkapäähänsä punaisen ristin; siitä näitä sotia on sanottu ristiretkiksi.
Että saataisiin ristiretkeläisten luku suuremmaksi, päätettiin lahjoittaa vapaus kaikille maaorjille, kuitata kaikkein velallisten velat ja antaa anteeksi kaikille pahantekijöille, jotka ottivat ristinmerkin. Ruhtinaat ja ritarit varustautuivat huolellisesti ja suuri väenjoukko oli maltiton heidän hitaisuudestansa. Kiihtynyt mielikuvitus näki merkkejä taivaalla: kerrottiin, että oli nähty kahden liekitsevän ritarin taistelevan ja sen heistä voittavan, jolla oli ristinmerkki. Kerrottiinpa myöskin Kaarle Suuren nousseen haudastansa johtamaan sotajoukkoja. Kun maltittomuutta oli mahdoton kauemmin hillitä, läksi roskaväki, joka tietysti ensinnä joutui valmiiksi, liikkeelle Pietari Amiensilaisen y.m. johdolla. Se oli säännötön, haalittu joukko, joka ryöstellen kulki Saksan ja Unkarin kautta; kun se saapui Konstantinopoliin, vietiin se salmen yli Vähä-Aasiaan, jossa turkkilaiset surmasivat heidät melkein kaikki.
Tämän esinäytelmän jälkeen läksivät ruhtinaat ja herrat hyvin varustettuine joukkoineen liikkeelle (elok. 1096). Ensinnä marssi Ala-Lotringin herttua, jalo Gottfrid Bouillonilainen, joka rehellisyydeltään ja hurskaudeltaan sopi kaikkein esikuvaksi. Voidakseen tehokkaasti ottaa osaa tähän pyhään sotaan oli hän myönyt tai pantannut maansa. 90,000-miehisen sotavoiman kanssa marssi hän hyvässä järjestyksessä Saksan, Unkarin ja Bulgarian kautta Konstantinopoliin, jonne vähitellen muutkin saapuivat.
Toulousen Raimond, jo vanha mies, läksi johtamaan Etelä-Ranskan sotakuntoista väkeä; ollen suunnattoman rikas, käytti hän suuria summia pyhän retken kelvolliseen varustukseen. Vähempiarvoinen oli toinen ranskalaisjoukko, jota johti Ranskan kuninkaan Filip I:sen veli Vermandois'in herra Hugo.
Normandian herttua Robert, Vilhelm Valloittajan vanhin poika, oli kevytmielinen ja levoton ruhtinas, joka ritarillisten seikkailujen halusta läksi tuolle pitkälle retkelle. Hänen kanssansa oli suuri joukko urhollisia normandialaisia ja pohjoismaalaisia. Saadakseen rahoja oli hän pantannut herttuakuntansa veljelleen Englannin kuninkaalle.
Robert Guiskardin poika, Tarentumin ruhtinas Bohemund, läksi myöskin, mutta hänen tarkoituksensa oli kostaa kreikkalaiselle keisarille ja valloittaa itselleen uusi valtakunta, koska oli kadottanut Neapolin. Viekkaudelta ja kavaluudelta oli hän muita päälliköitä etevämpi.
Robert Guiskardin sisarenpoika Tankred johti toista Italian normannilaisjoukkoa. Kunnioituksesta ja rakkaudesta Bohemundia kohtaan läksi hän retkelle. Hän oli ristiretkein sankareista kaunein sekä rohkeudeltaan ja jalomielisyydeltään kuuluisa.
Kreikkalainen keisari Aleksius ja hänen väkensä hämmästyivät nähdessään kaikki nämä sotilasjoukot ja alkoivat katua, että olivat koskaan kutsuneet heitä. Moni ristiretkeläinen tunsi Konstantinopolin marmoripalatseja ja kullatuita torneja katsellessaan kovaa kiusausta valloittamaan sitä komeaa kaupunkia. Mutta Gottfridin onnistui hillitä kaikki sellaiset ehdotukset; itse hän vannoi Aleksiukselle uskollisuutta, todistaakseen aikeidensa puhtauden, ja kaikki muut, paitsi Raimond, saatiin vähitellen tekemään samoin. Sen jälkeen keisari antoi heille ruokavaroja sekä laivoja Vähä-Aasiaan ylimenoa varten, mutta pidätti itselleen kaikkein niiden maiden herruuden, jotka he ehkä valloittivat. Kun kaikki joukot kokoutuivat Nicaean luo, joka kaupunki oli Ikoniumin sulttaanin omana, ja myöskin Pietari Amiensilainen sinne saapui, tarkastettiin koko ristijoukko ja huomattiin siinä olevan kaksisataa tuhatta miestä jalkaväkeä ja toista sataa tuhatta hyvin varustettua ratsumiestä.
Kun Nicaea antautui kreikkalaiselle keisarille, marssivat ristiretkeläiset Vähä-Aasian sisämaahan päin ja voittivat Dorylaeumin luona Ikoniumin sulttaanin.
Silloin turkkilaiset kärsivät niin suuren tappion, ett'eivät enää koko matkalla Vähä-Aasian läpi uskaltaneet mitään varsinaista vastarintaa yrittää; he väistyivät joka paikassa tieltä ja hävittivät ainoastaan maakunnan elatusaineet, että kristitylle armeijalle niistä ei olisi hyötyä. Kovin rasitettuna kaikkinaisesta puutteesta sekä kesän helteestä, pääsi risti-lauma sillä tavoin Kilikian ja Armenian seuduille. Mutta tähän aikaan tuli jo ensimmäinen eripuraisuus näkyviin. Tankred ja Balduin olivat lähetetyt Kilikian rannikkoa valloittamaan, mutta tällä retkellä he riitautuivat Tarson omistamisesta ja kiihtyivät ennen pitkää niin kiivaiksi, että jo syntyi verinen taistelu heidän välillänsä. Molemmat kuitenkin pian huomasivat, mitä vaaroja tämmöisestä eripuraisuudesta voisi syntyä, ja erkanivat jälleen sovinnossa, Tankred kääntyi rannikkoa pitkin etelään, marssiakseen pääarmeijan kanssa Antiokiaa vastaan. Mutta Balduin otti jonkun satamäärän ritareita mukaansa ja lähti oman onnensa nojaan itää kohden, valloittaen talven kuluessa armenialaisen väestön avulla monta kaupunkia ylisen Eufratin varrella.
Täällä Eufratin toisella puolen ja Armenian vuorimaan juurella oli pieni kristillinen ruhtinaskunta, Edessa, jonka hallitsijana oli armenialainen Toros eli Teodoros. Kaupungin rikkaus ja väkiluku oli melkoinen, ja vaikka turkkilaisia emirejä oli ylt'ympäri vallitsemassa ja viholliset tavan takaa rosvoilivat itse muurien edustalla, olivat edessalaiset kuitenkin säilyttäneet vapautensa. Kun huhu levisi Balduinin urhotöistä Eufratin tienoilla, lähetti Toros hänelle sanan, tarjoten hänelle perintöoikeuden Edessan ruhtinasarvoon, jos hän rientäisi kaupungin avuksi. Balduin ei viivyskellyt, vaan tuli Edessaan, ja juhlallisessa kansankokouksessa vanha ruhtinas hänet nyt julisti ottopojaksensa painaen häntä paljastettua rintaansa vasten. Sillä tavoin Toron pian kuoltua Balduin, Gottfrid Bouillonin veli, tuli Edessan ruhtinaaksi. Se oli ensimmäinen latinalainen valtakunta, kuin näin oli itämailla perustettu, ja sen rajat levisivät joka suunnalle onnellisten sotaretkien kautta:
Tällä välin oli ristiretkeläisten pääjoukko saapunut (lopulla lokak. 1097) Antiokian luo, joka silloin vielä oli suuri kaupunki ja lujasti linnoitettu, ja ryhtyi heti piiritykseen. Kohta alkoi sellainen ruokavarain puute hätyyttää, että täytyi teurastaa hevoset taikka tulla toimeen nahalla, puun kuorilla ja muilla inhottavilla aineilla. Moni menetti rohkeutensa ja pakeni; niiden joukossa oli myöskin Pietari Amiensilainen, joka kuitenkin saatiin kiinni ja häpeäkseen tuotiin takaisin. Moni myöskin kuoli nälkään taikka kaatui turkkilaisen linnaväen tiheitä hyökkäyksiä torjuessa. Piirityksen kestettyä täten jo yhdeksän kuukautta onnistui viekkaan Bohemundin taivuttaa suurten lahjain lupauksilla eräs kaupungin asujan toimittamaan hänen haltuunsa kaupungin lujin torni. Yöllä nousi kuusikymmentä sotilasta Bohemundin johdolla määrättyyn torniin ja he avasivat kolme kaupungin porttia, joista ristiretkeläiset marssivat sisään; mutta itse linna oli vielä valloittamatta.
Kolmen päivän kuluttua kaupungin valloituksesta saapui suuri turkkilaisjoukko valloittamaan sitä takaisin. Ristiretkeläiset, nyt vuorostaan piiritettyinä, joutuivat taas hirvittävään näljänhätään. Moni menetti rohkeutensa niin kokonaan, että lasketti itsensä nuorilla alas muureilta ja pakeni.
Tässä surkeassa tilassa teki hurskas usko ihmeitä. Eräs Raimondin joukkoon kuuluva pappi astui päällikköjen eteen ja kertoi itselleen unessa pyhän Andreaan näyttäytyneen ja sanoneen: "Mene Antiokiaan veljeni Pietarin kirkkoon; jos läheltä pääalttaria kaivat maata, löydät sieltä sen keihään kärjen, joka lävisti Vapahtajamme kyljen. Se rauta, kannettuna sotajoukon edellä, tuottaa kristityille vapahduksen." Raimond astui papin ja kahdentoista valitun miehen kansa osoitettuun kirkkoon ja sotaväki sill'aikaa odotteli porttien edessä. Jo alkoi mielissä kyteä epävarmuutta ja epäilystä, kun pappi itse paljain jaloin ja ainoastaan paita yllä laskeutui kuoppaan, kehoittaen läsnäolijoita hartaasti rukoilemaan. Hämärässä hän kaikkein muiden hiljaa rukoillessa viimein löysi keihäänkärjen. Nyt heräsi kukistumaton innostus. Seuraavana aamuna torvien rämistessä ja valkopukuisten pappien veisatessa marssi kristitty sotajoukko ulos kaupungin porteista. Pyhää keihäänkärkeä kannettiin silkkiin, hopeaan ja kultaan kärittynä sotaväen edellä. Turkkilaisten suunnaton joukko voitettiin ja ristiretkeläisten aseilta säilynyt vähäinen jäännös pakeni Eufratin toiselle puolelle. Tässä osoitti suurta uljuutta varsinkin Tankred, joka ajoi aina yöhön saakka takaa voitettuja.
Antiokiasta marssivat ristiretkeläiset Jerusalemia vastaan, jonka tällä välin Egyptin kalifi oli valloittanut turkkilaisilta. Kesäkuun 6:na päivänä 1099 saapuivat he Emauksen kukkulalle, johon pyhä kaupunki muureineen ja torneineen näkyi taivaisessa loistossaan.
Mutta ristiretkeläisjoukko oli jo huvennut 20,000 mieheksi, jota vastoin kaupungissa oli vähintään kahta vertaa suurempi varustusväki; sitä paitsi oli se ympäröity kaksinkertaisilla muureilla. Kuivassa, aution tapaisessa seudussa, josta ei löytynyt mitään lähteitä, nääntyi ihmisiä janoon ja juhtia kuoli joukottain. Betlehemin läheisestä metsästä täytyi hakea puita piiritystarpeihin. Mutta ristiretkeläisten hurskas into voitti kaikki ne esteet.
Viiden viikon kuluttua sotajoukon tulosta ryhdyttiin yleiseen rynnäköön. Mistään esteistä säikkymättömällä rohkeudella syöksivät ristiretkeläiset esiin joka taholta. Mutta puolustus oli yhtä voimakas. Hyökkääjät otettiin vastaan sakealla nuoli- ja kivituiskulla ja muureilta levittivät heittokoneet suurta tuhoa. Murtimilta suojeltiin muureja täyteen sullotuilla heinä- ja olkisäkeillä. Niin taisteltiin koko päivä.
Seuraavana aamuna (15 p. heinäk.) uudistettiin rynnäkkö ja silloin onnistui ristiretkeläisten murtaa ulkomuuri; mutta sen sisällä oli toinen, paksumpi ja korkeampi, täynnä heittokoneita. Kristittyjen piiritysneuvoille viskoivat sarasenilaiset palavaa pikeä ja tulikiveä, sytyttäen ne siten tuleen. Kun jo kaikki ponnistukset näyttivät turhilta, oltiin Öljymäellä näkevinään pitkän ritarin haamu, joka säteilevällä kilvellään viittaili pyhää kaupunkia kohti. Se ihmeellinen näky innostutti uudestaan ristiretkeläisiä. Tuleen sytytetyistä olkisäkeistä levisi sakea savu, painuen kaupunkiin päin ja pakottaen puolustajat peräytymään muureilta. Piiritystornista laskettua siltaa myöten astui Gottfrid ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Tankred ryntäsi sisään eräästä portista ja huutaen "se on Jumalan tahto! se on Jumalan tahto!" syöksyivät ristiretkeläiset kohta kaupunkiin joka taholta.
Samana hetkenä, kuin evankeliumin kertomuksen mukaan Kristus kärsi sovituskuoleman (kello 3 i.p.), tunkeutuivat hänen tunnustajansa vihan kiihkosta vimmoissaan onnettomaan kaupunkiin. Siellä ryhdyttiin toimittamaan verisaunaa, josta historioitsija kauhistuu. Ei minkään ikäisiä, ei mies- eikä naispuolisia säästetty. Hirmuisimmin murhaeltiin Omarin moskean ympärillä, joka oli ylennyt entisen Salomonin temppelin sijaan. Siinä surmattiin noin 10,000 ihmistä, joiden veri juoksi lämpöisinä punavirtoina alas marmorirappuja myöten; monta lävistettiin, toisia paistettiin elävältä ja muutamain täytyi pudottautua alas korkeista torneista. Gottfrid ei sekautunut julmuuksien tekoon, vaan läksi kohta palvelijainsa seurassa temppeliin rukoilemaan.
Kolmantena päivänä kaikki ristiretkeläiset yhdessä vaelsivat pyhälle haudalle. He riisuivat aseensa, puhdistivat itsensä verestä ja astuivat paljain jaloin valkoisissa vaatteissa pyhän haudan kirkkoon sekä toimittivat siellä polvillaan rukouksensa. Moni ryömi paljain polvin Kristuksen haudalle sekä suuteli sitä itkien.
Muutamain päiväin kuluttua kokoutuivat päälliköt valitsemaan kuningasta. Kaikki äänet tulivat Gottfrid Bouillonilaiselle. Mutta hän nöyrästi hylkäsi tarjotun arvon, sanoen: "En minä koskaan kanna kultakruunua siellä, jossa Vapahtajani kantoi orjantappurakruunua." Hän tyytyi vain "pyhän haudan puolustajan" nimitykseen. Ja sen arvonimen hän kyllä ansaitsikin. Jo seuraavassa kuussa voitti hän suuren sarasenilaisjoukon, joka tuli valloittaman takaisin Jerusalemia. Hän kuoli jo seuraavana vuonna, mutta hänen jalo ja moitteeton olemuksensa pysyi aina länsimaisten ritarien esikuvana,
Gottfridin veli ja seuraaja Balduin, joka siihen asti oli hallinnut Edessan piiriä, otti "Jerusalemin kuningas"-nimen. Uuden valtakunnan valtiomuoto järjestettiin läänityslaitoksen mukaisesti. Jerusalemin kuninkaalla, korkeimmalla lääniherralla, oli monta vasallia; niistä oli huomattavimmat Tripoliin ja Edessan kreivit ja Antiokian ruhtinas (Bohemund). Niinpä oli nyt ainakin kerrakseen päästy tarkoituksen perille, jota varten ristiretkeläiset olivat taistelleet.
Toinen ristiretki (1147-49).
Kun Edessa, Jerusalemin kuningaskunnan etuvarustus, joutui turkkilaisten käsiin, julistettiin uusi ristiretki tehtäväksi sen jälleen valloittamista varten. Ranskan kuningas Ludvig VII ja Saksan keisari Konrad III olivat osamiehinä. Tällä kerralla hurskas Clairvaux-luostarin apotti Bernhard saattoi sanan voimalla yrityksen toimeen.
Eräällä sotaretkellä vasalliansa Champagnen kreiviä vastaan oli Ludvig sytyttänyt tuleen Vitry-kaupungin, jolloin myöskin kirkko joutui liekkien uhriksi ja 1,300 ihmistä, jotka olivat sinne paenneet, kuolivat surkeasti. Tuota tekoansa kuningas sitte katui katkerasti. Rauhoittaakseen levotonta omaatuntoansa tahtoi hän sovittaa syntiään uuden ristiretken tekemisellä, ja sitä hänen aikomustaan vahvisti pyhä Bernhard. Valtakunnan hengelliset ja maalliset ylimykset ("parlamentti") kutsuttiin kokoon. Bernhard piti siellä innokkaan puheen, jonka jälkeen huuto "se on Jumalan tahto!" kaikui niinkuin ensimmäisenkin ristiretken edellä. Polvilleen laskeutuen pyhän miehen eteen otti kuningas häneltä vastaan paavin lähettämän ristin; kuningatar ja läsnä olevat ylimykset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitte siirtyi Bernhard ulos kedolle suuren ihmispaljouden luo, joka ei ollut sopinut kaupunkiin. Yhdessä kuninkaan kanssa nousi hän tilapäisesti tehdylle puhelavalle, ja tuskin ehti hän alkaa puheensa, kun jo läsnä olijat joka taholta huusivat "risti! risti!" Bernhardilla oli niitä kanssansa, mutta ei läheskään kylliksi; leviteltyään ne leikkuutti hän omat vaatteensa ristinmerkeiksi. Matkustellen maaseudulla innostutti hän kansaa kaikkialla. Kohta kokoutui Ludvigin lippujen ympärille 100,000 ranskalaista.
Bernhard meni myöskin Saksan puolelle ja saarnasi ristiretkeä pitkin Rein-joen vartta. Keisari kauan oli kahden vaiheella. Eräänä päivänä Bernhard toimittaessaan Speierissä messua keisarin ja monen saksalaisruhtinaan läsnä ollessa keskeytti äkisti pyhän toimituksen puheella, kehoittaen kaikkia sotaan pyhän haudan puolesta. Sitte hän esitti, mitenkä Jesus Kristus oli viimeisenä päivänä ristiänsä kantaen sanova kaikkein maan kansakuntain edessä keisarille: "O ihminen, kaikkea hyvää, kuin olen voinut tehdä, olen myöskin tehnyt sinulle. Minulta sinä sait vallan loiston, rikkautta, viisautta, miehuullista rohkeutta ja ruumiin voimia, mutta mitä olet sinä puolestasi tehnyt minulle?" Hyvin liikutettuna keskeytti Konrad sanoen: "Kyllä tiedän, mitä olen velvollinen Jesukselle Kristukselle, ja vannon meneväni, minne hänen tahtonsa kutsuu minua." Innostus levisi yhtä yleiseksi Saksassa kuin ennen Ranskassa ja Konradille kokoutunut sotavoima ei ollut pienempi kuin Ludvigin.
Nämä molemmat sotajoukot marssivat, toinen kahta kuukautta myöhemmin kuin toinen, Saksan kautta Tonava-jokea pitkin ja saapuivat hyvässä järjestyksessä Konstantinopoliin, ensin Konrad saksalaisten, sitte Ludvig ranskalaisten kanssa. Kreikkalainen keisari pelkäsi ristiretkeläisiä ja sen tähden näköjänsä kohteli heitä ystävällisesti, mutta salaa teki niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Konrad päätti lähteä kreikkalaisten opasten johdolla lyhempää, mutta vaarallisempaa tietä Vähä-Aasian sisämaiden kautta, vaan hän ei päässyt pitkälle; kaikkialla näkyi kreikkalaisten petollisuutta; lähteet olivat usein myrkytetyt, leipä kalkin sekaista ja kaupungit sulkivat porttinsa. Eräänä aamuna olivat kreikkalaiset oppaat poissa ja saksalaiset neuvottomina autiossa, vedettömässä seudussa, jossa vielä lisäksi alkoi joka taholla näkyä lukemattomia turkkilaisia ratsumiehiä. Saksalaiset kärsivät suurenlaisen tappion. Ristiretkeläisten tila oli nyt niin tukala, että Konrad johti sotaväkensä takaisin Nicaeaan ja palasi itse Konstantinopoliin.
Ranskalaiset olivat Nicaean luona kohdanneet voitetun saksalaisjoukon jäännökset. Kuningas Ludvig, ottaen opiksi sotakumppaniensa onnettomuuden, valitsi toisen tien ja läksi marssimaan pitkin meren rannikkoa. Mutta kun ranskalaiset saapuivat Laodicaean toiselle puolelle Kadmos-vuoristoon, hyökkäsivät turkkilaiset heidän päällensä ja he kärsivät suuren tappion. Ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, saapuivat etelärannalle Attaliaan ja siellä kuningas nousi pienen seurueen kanssa laivaan. Muiden ristiretkeläisten tuli jatkaa matkaansa maitse, mutta kreikkalaiset, pitämättä lupauksiaan, pettivät heitä, kavalsivat uskonveljiänsä turkkilaisten käsiin taikka kohtelivat heitä niin pahoin, että he vapaaehtoisesti antautuivat turkkilaisten vankeuteen. Ludvig saapui vähäisen seurueen kanssa Antiokiaan, menetettyänsä sotajoukostansa kolme neljäsosaa. Sieltä matkusti hän Jerusalemiin. Samaan aikaan saapui myöskin Konrad Palestinaan melkein yksinään, kuin yksityinen pyhiinvaeltaja. Molemmat he nyt yhdessä ryhtyivät Jerusalemin kuninkaan Balduinin kanssa piirittämään Damaskoa. Mutta kaikkia kristittyjen urhollisuuden näytteitä vastaan puolustautui kaupunki itsepäisesti ja viimein syttyi myöskin kristityssä sotajoukossa eripuraisuutta, joka heikonsi kaikkia yrityksiä. Sen tähden luovuttiin piirityksestä ja molemmat länsimaiset hallitsijat palasivat Jerusalemiin. Mutta Ludvig viipyi vielä lähes vuoden pyhässä maassa, hänen kun ei mielensä tehnyt lähteä paluumatkalle, saamatta täällä mitään aikaan. Vasta sitte taipui hän palaamaan, kuin yhä uusia hartaita kehoituksia saapui arvokkaalta apotti Sugerilta, joka kuninkaan poissa ollessa hoiti Ranskan hallitusta. Molemmat hallitsijat siten saapuivat onnellisesti omiin valtakuntiinsa, mutta heidän suuret sotajoukkonsa olivat ihan tyhjiin hävinneet.
Toisen ristiretken huono loppu tuotti pyhälle Bernhardille monta katkeraa nuhdetta, koska hän oli onnellisen voiton ennustuksillaan saattanut niin paljon ihmisiä perikatoon. Ristiretkein into Aasiaan päin myöskin melkoisesti jäähtyi.
Kolmas ristiretki (1189-92).
Islami saavutti joksikin ajaksi voimaa ja sisällistä vahvuutta suuren sulttaani Saladdinin kautta, joka yleni Egyptin hallitsijaksi. Sekä hänen muodossaan että koko esiytymisessään oli jotakin haaveksivaista. Nuoruudessaan oli hän viettänyt varsin vallatonta elämää, mutta koraanin luvusta heräsi hänen sielussaan yliaistillisen maailman ajatus, joka jalostuttaen vaikuttaa maalliseen elämään, sekä hengellinen voima, jonka tulee vallita alhaisempia viettejä; silloin hän luopui kaikista huveista ja noudatti sitte elämässään tarkkaa siveyttä. Taisteluissa hän oppi tuntemaan kristityt ritarit, joiden ylevä ja uskonnon jalostuttama henki mahtavasti vaikutti häneen; kertoopa joku historioitsija hänen erään aselevon aikana pyrkineen ja tulleen otetuksi heidän yhteyteensä. Hurskaassa uskon kiihkoisuudessa kilpaili hän ristiretkeläisten kanssa, rukoili ja paastosi ahkerasti sekä luki koraania yksinpä istuessaan ratsun seljässäkin sotilaisjoukkojen keskellä. Hän oli valtioviisas ja kykeni tekemään suuria suunnitelmia. Sanansa pitämisestä, jalomielisyydestä ja ylevyydestä näytti hän monta kaunista esimerkkiä, mutta saattoi kuitenkin olla myöskin ankara ja verenhimoinen, milloin hänen uskonsa sitä vaati. Tällainen se mies oli, joka kukisti Gottfrid Bouillonilaisen perustaman valtakunnan.
Aselevon aikana, jonka Saladdin ja Jerusalemin kuningas olivat sopineet, hyökkäsi eräs kristitty ritari egyptiläisen karavaanin päälle ja ryösti sen eikä sitte antanut vaadittua hyvitystä, vaan päin vastoin uhkasi myöskin samoin kohdella muhamettilaisia pyhiinvaeltajia. Silloin alkoi Saladdin sodan. Kuningas voitettiin ja otettiin ynnä ritarin kanssa vangiksi. Kun heidät molemmat vietiin Saladdinin eteen, antoi hän itse janoiselle kuninkaalle jäällä vilvastettua juotavaa, mutta iski kovasti sapelillaan rikoksellista ritaria. Itse Jerusalemin täytyi lyhyen piirityksen jälkeen antautua (1187). Sulttaani ei toimittanut mitään sellaista verisaunaa, kuin kristityt olivat tehneet; mutta hän otatti pois ristin Omarin moskean huipusta, ja länsimaisten kristittyjen täytyi hänen nähtensä lähteä pois kaupungista.
Jerusalemin autautumisen sanoma vaikutti Europassa suurinta hämmästystä. Paavi kehoitti uudelle ristiretkelle ja erityinen vero, "Saladdinin kymmenykset", määrättiin koottavaksi pyhän maan takaisin valloitusta varten. Kolme Europan mahtavinta ruhtinasta, Saksan keisari Fredrik I, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonanmieli, päättivät lähteä retkelle. Keisari Fredrik, jo harmaantunut, mutta vielä voimakas sankari, kruunasi tällä retkellä urhotöistä rikkaan elintoimensa. Filip Augustilla, joka silloin oli 23 vuoden ijässä, oli enempi valtiomiehen viisautta kuin ristiretkeläisen intoa. Ihan toisenlainen oli Englannin kuningas Rikard Leijonanmieli, joka kokonaan laiminlöi valtakuntansa hallituksen, mutta huimapäisellä urhollisuudellaan ja ritarillisilla urhotöillään herätti aikalaisissaan ihmettelyä; tästä kuninkaasta tuli nyt Saladdinille kyllin kykenevä vastustaja.
Keisari Fredrik marssi 70,000-miehisen joukon kanssa vanhaa tietä kreikkalaisen valtakunnan ja Vähä-Aasian kautta, voitti Ikoniumin sulttaanin ja meni Taurus-vuoriston ensimmäisten solain lävitse. Mutta hän kuoli Salef-jokeen: maltittomana sotaväkensä hitaisesta ylimenosta siltaa myöten kannusti hän hevosensa virtavaan veteen, jonka pyörteet hänet saivat valtoihinsa, niin että, kuten muutamat kertovat, hänet vasta ruumiina vedettiin maalle (1190). Tällä välin varustautuivat molemmat toiset kuninkaat kaikin voimin. Välttääkseen vaarallista ja vaivaloista matkaa maitse päättivät he purjehtia meritse. Italialaiset kaupungit Venetia, Genua ja Pisa sitoutuivat runsaasta maksusta viemään sotajoukon meren ylitse.
Englantilaiset läksivät vesille Marseillesta, ranskalaiset Genuasta (1190). Heti heidän yhdyttyään Messinassa alkoi eripuraisuus molempain kuningasten kesken, niin että he lakkaamatta kinastellen viipyivät koko talven Sisiliassa. Kun he sitte seuraavana vuonna pääsivät Välimeren itärannassa maalle ja alkoivat piirittää Akre-kaupunkia, ei vieläkään ollut mitään sopua heidän keskensä. Viimein sovittiin, että englantilaiset saivat rynnätä eri ja ranskalaiset eri päivänä vuorotellen, ja tämä urhollisuuden kilpailu tuotti voiton. Kaupunki antautui ja Saladdinin tuli maksaa vangitun varustusväen lunnaiksi 200,000 dukaattia. Kun ne rahat viipyivät niiden hankinnan vaikeuden tähden, surmautti nurjamielinen Rikard siihen paikkaan 2,000 sarasenilaista vankia.
Itävallan herttuaa Leopoldia, joka oli saksalaisen sotajoukon jäännöksen kanssa ottanut osaa piiritykseen, oli erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on melkein todistamaton, Rikard pahasti loukannut, niin että hän saksalaisineen palasi kotiinsa. Kohta sen jälkeen myöskin Filip August, pahoillaan Rikardin ylpeydestä ja kopeudesta, purjehti pois, mutta jätti kuitenkin Burgundin herttuan johdolla 10,000 miestä Rikardin avuksi.
Loistavan urhollisesti Rikard sitte taisteli Saladdinia vastaan. Yhdessä taistelussa hän voitti; mutta voiton jälkeen Burgundin herttua hänestä luopui äkisti ja läksi väkinensä kotiin. Rikardilla oli sitte ainoastaan vähäinen joukko johdettavanansa, mutta hän taisteli leijonan rohkeudella, joka on tehnyt hänet kuuluisaksi sarasenilaisten tarinoissa. Lakkaamattomien pikkukahakkain kautta eteni hän niille kukkuloille saakka, joille Jerusalemin tornit ja muurit näkyivät etäältä näköpiirin rajalta. Rikard, tuntien itsensä liian heikoksi saamaan mitään aikaan, peitti kasvonsa käsillään, sanoen: "ken ei voi valloittaa pyhää kaupunkia, hän ei ansaitse sitä nähdäkään." Saladdinin kanssa teki hän jonkun ajan kuluttua aselevon kolmeksi vuodeksi eikä salannut, että hän sillä välin aikoi koota voimia uudelle ristiretkelle.
Mutta suurten ristiretkien aika oli nyt lopussa. Niihin kiihdyttävä innostus oli sammunut vastoinkäymisistä. Europan kansat alkoivat kääntää huomiotansa muihin hyödyllisempiin tehtäviin.
Ristiretket Europassa.
Hurskas, väärälle tielle osunut uskonnollinen harrastus, joka pakotti ristisotilaita vapauttamaan pyhää maata, sai myöskin Europassa aikaan ne veriset sotaretket, joilla tarkoitettiin väkisin kääntää pakanakansoja kristinuskoon, hävittää vieraan uskon tunnustajain valtakuntia, jopa myöskin kurittaa sellaisia kristittyjä, jotka eivät nöyrästi taipuneet roomalaisen pyhän isän alammaisuuteen. Tosin nämä sodat saivat alkunsa surkuteltavasta mielten eksytyksestä; mutta sen pahan ohella, jota ne ovat tehneet, ovat ne myöskin levittäneet kristinuskon siunausta ja laajentaneet inhimillisen sielunsivistyksen toimialaa.
Ristiretket Pohjolassa.
Pohjois-Europassa asui vielä tähän aikaan kolme pakanallista kansakuntaa, suomalaiset, virolaiset ja vendiläiset. Suomalaisia vastaan teki Ruotsin kuningas Erik Pyhä paavin kehoituksesta (1157) ristiretken, pannen siten alulle kristinuskon levittämisen heidän maahansa. Tämä hurskas kuningas, joka itki taistelukentällä kaatuneita, että he olivat joutuneet hukkaan taivaan valtakunnalta ja oikealta uskolta, oli eittämättä ristiretkein aikakauden jaloimpia henkilöitä. — Virolaisia vastaan taistelivat Tanskan kuninkaat ja vendiläisiä vastaan sekä Tanskan että Saksan ruhtinaat.
Kuningas Valdemarin ja piispa Absalonin retki Rygeniin. Valdemar I:sen aikana alkoi Tanska kehittyä suureksi ja mahtavaksi. Sen vaurastuksen tehokkaimpia edistäjiä oli arkkipiispa Absalon, syntyisin mahtavasta Hvidesuvusta sekä yhtä etevä arkkipiispana kuin myöskin sotilaana ja valtiomiehenä. Pakanalliset vendiläiset siihen aikaan usein häiritsivät Tanskaa merirosvoiluillaan. Mutta Absalon piti linnastaan, joka oli lähellä sittemmin Köpenhaminan kaupungiksi kasvanutta kalastuspaikkaa Havnia, piti tarkkaa vaaria näistä vihollisista ja ahdisteli heitä tuon tuostakin heidän omassa maassaan.
Vuonna 1168 purjehti Rygeniä vastaan laivasto, jossa sekä kuningas että piispa Absalon olivat johtajina. Heti maalle noustuaan ryhtyivät tanskalaiset piirittämään ja ankarasti ahdistamaan pääkaupunkia Arkonaa. Heidän onnistui sytyttää kaupunginportin torni tuleen ja palo levisi, vaikka asujamet joukottain riensivät sammuttamaan. Kuninkaan käskystä tekivät tanskalaiset samaan aikaan rynnäkön. Asujamet silloin joutuivat niin ahtaalle, että he viimein antautuivat. Kuningas lupasi antaa heille armon, jos he antoivat pois epäjumalansa Svantevitin kaikkine aarteinensa, panivat toimeen kristillisen jumalanpalveluksen sekä antautuivat Tanskan alammaisuuteen.
Keskellä kaupunkia aukealla paikalla seisoi Svantevitin puinen temppeli; ulkopuolelta oli rakennus koristettu monilla kummallisen muotoisilla, maalatuilla puukuvilla ja sisältä jaettu kahdeksi saliksi, joista sisempi oli kaikkein pyhin. Siinä seisoi Svantevitin suunnattoman suuri puukuva; sillä oli neljä päätä, niskat yhteen sovitettuna, ja kädessä suuri pikari, valettu jostakin sekametallista. Kerran vuodessa vietettiin jumalan juhlaa; pappi täytti pikarin viinillä ja, jos juoma päivän kuluttua astiasta vajeni, ennusti siitä huonoa vuotta, vaan muuten hyvää; silloin asetettiin myöskin suuri hunajakakku jumalan eteen ravinnoksi. Svantevitin varalla elätettiin valkoista hevosta, jolla hänen luultiin öiseen aikaan ratsastavan ulos taisteluihin.
Kuninkaan miehet astuivat nyt temppeliin kukistamaan epäjumalaa; suuri ihmisjoukko seisoi ulkona odotellen Svantevitin kyllä näyttävän voimaansa väkivallan tekijöille. Miehet tarttuivat kirveihinsä, mutta pitelivät niitä hyvin varovasti, ett'ei mitään vahinkoa tapahtuisi, jota kansa saattaisi katsoa jumalan lähettämäksi rangaistukseksi. Hakattiin jalat poikki kuvalta, joka silloin kaatui seinää vasten: sitte hakattiin seinään reikä, jolloin suuri puujumala kovalla kolinalla putosi maahan. Asujamia käskettiin nuorilla vetämään kuvaa ulos kaupungista, mutta sitä he eivät uskaltaneet, vaan pakottivat siihen pahantekijöitä ja muukalaisia, koska vielä pelkäsivät jumalan kostoa. Muutamat itkivät ja valittivat, toiset nauroivat, kun näkivät, miten huonoa jumalaa he niin kauan olivat palvelleet. Kun kuva siten hinattiin tanskalaisten leiriin, riensivät sotamiehet ja päälliköt kummastellen sitä katselemaan. Illan tullessa kokoutuivat ruoanlaittajat puujumalan ympärille ja hakkasivat sen pikku paloiksi sekä keittivät niillä puilla illallisen. Svantevitin temppeli revittiin ja sen paikalle rakennettiin piiritystarpeiksi hakatuista puista kristillinen kirkko.
Tanskalainen historioitsija Saxo, joka eli vähän jälkeen tämän ajan ja kirjoitti isänmaansa vanhemman historian, on myöskin kuvaillut tämän tapauksen.
Volmarin taistelu. Valdemar I:sen nuorempi poika Valdemar II Seier (Voittokuningas) teki monta onnellista sotaretkeä pakanoita vastaan. Vuonna 1219 purjehti hän hyvin varustetulla, 1,200 aluksen suuruisella laivastolla Liivinmaahan, jossa villit virolaiset asuivat; häntä seurasi Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpoika ja hänen veljensä Århusin piispa Pietari Sunenpoika. Laivaston saapuessa perille näkyi lukematon aseellinen pakanajoukko seisovan rannalla valmiina torjumaan vihollisten hyökkäystä. Kuningas silloin peljästyi ja katsoi olevan parasta palata, mutta piispa Pietari kehoitti häntä pysymään rohkeana ja lupasi Jumalan puolesta voittoa.
Taistelu oli lähellä nykyistä Tallinnaa (Rääveliä). Koko taistelun ajan seisoi piispa Andreas niinkuin muinoin Mooses vuorella, kädet ojennettuina taivasta kohti, ja kerrotaan tanskalaisten olleen niin kauan voitolla, kuin kädet pysyivät ylhäällä, mutta kun ne väsymyksestä painuivat alas, silloin voiton kallistuneen vihollisten puolelle, jonka tähden ympärillä seisovat piispat ja papit kannattivat hänen käsiänsä niin kauan, kuin taistelua kesti. Eräänä hetkenä, jolloin onni oli tanskalaisille vastainen, menettivät he lippunsa; silloin, kertoo tarina, tuli taivaasta alas punainen lippu, keskellä valkoinen risti. Se oli n.s. dannebrogi, joka jo ammoin oli ollut Tanskan valtakunnan lippuna. Virolaiset voitettiin perin pohjin ja siitä lähtein alkoi kristinusko levitä niihin seutuihin.