Kristinuskon kanssa tuli joksikin ajaksi myös tanskalaisten herruus. Valdemar perusti Tallinnan ja Narvan kaupungit sekä Tarton piispanistuimen. Sittemmin levittivät kalparitarit Liivinmaasta päin valtaansa näihin seutuihin ja pääsivät yksin valtaan niissä maissa, joihin tanskalaisten ristiretket ulottuivat, kun näet seuraava Tanskan kuningas Valdemar Atterdag luovutti heille Vironmaan.
Neljäs ristiretki (1203-1204).
Mahtava ja nerokas paavi Innocentius III koetti kaikin voimin virkistää länsimaisten kansain melkoisesti jäähtynyttä innostusta ristiretkiin. Paitsi pyhän maan valloitusta tarkoitti hän vielä enemmin kreikkalaisen kirkon saattamista Rooman alammaisuuteen. Suuri joukko ranskalaisia parooneja, jotka olivat kokoutuneet Champagneen turnajaisiin, otti uuden matkustelevan saarnaajan kehoituksesta ristinmerkin. Etevimmiksi osanottajiksi tulivat Montferratin rajakreivi Bonifacius Pohjois-Italiasta ja Flanderin kreivi Balduin. Venetialaiset, joiden kauppa ja rikkaus olivat suunattomasti kasvaneet tänä aikakautena, saatiin lupaamalla heille 85,000 hopeanaulaa sekä puolet kaikesta, mitä ehkä saataisiin valloitetuksi, rupeamaan osallisiksi tähän yritykseen, joka on historiassa nimitetty "neljänneksi ristiretkeksi". Kaupungin päämies, 94-vuotinen Dandolo, läksi itse mukaan. Toinen huomattava henkilö retkellä oli Champagnen marski Geoffroi de Villehardouin, joka on kirjoittanut vilkkaan ja miellyttävän kertomuksen tästä sotaretkestä. Kun ristiretkeläiset eivät heti voineet suorittaa luvattua summaa, myönnettiin heille maksuajan pitennystä, mutta täytyi heidän siitä hyvästä valloittaa tasavallalle Zara-kaupunki, joka oli antautunut Unkarin kuninkaalle. Kun se oli tehty, saapui kreikkalainen prinssi Aleksius, jonka setä oli sysännyt veljensä valtaistuimelta, ja pyysi ristiretkeläisiä auttamaan häntä jälleen valtaan. Hän sitoutui avun korvaukseksi maksamaan 200,000 hopeanaulaa, yhdistämään kreikkalaisen kirkon roomalaiseen ja antamaan apua ristiretkelle. Ristiretkeläiset saapuivat nyt Konstantinopoliin, karkoittivat vallananastajan ja korottivat valtaistuimelle Aleksiuksen isän, joka otti poikansa kanssahallitsijakseen.
Mutta kun nuoren keisarin, voidakseen pitää ristiretkeläisille antamiansa lupauksia, täytyi ryhtyä suuriin kiskomisiin ja sitä paitsi pakottaa maanmiehiänsä tuohon yhteyteen vihatun Rooman kirkon kanssa, kasvoi siitä heti yleinen tyytymättömyys, jota vielä tulokasten väkivaltaisuudetkin kiihdyttelivät. Kaupungissa käydessään sytyttivät flanderilaiset sotamiehet tuleen moskean (eli synagoogan); leikit levisivät myöskin läheisiin rakennuksiin ja tulipalo raivosi kokonaisen viikon kaupungin tiheimmissä osissa. Siitä alkaneen mielten kuohun aikana anasti Aleksiuksen hovimestari, eräs Dukas-suvun jäsen, äkkiarvaamatta korkeimman vallan.
Ristiretkeläiset tietysti eivät sitte enää voineet toivoakaan vaatimuksiensa täyttämistä; he päättivät siis valloittaa kaupungin itsellensä. Kaksipäiväisen ankaran rynnäkön jälkeen marssivat voittajat Konstantinopoliin; uusi palo raivosi, paljon tuhoavampi kuin edellinen, monta kauhistavaa väkivaltaisuutta tehtiin ja kalleita aarteita joutui ryöstäjäin käsiin. Sofian kirkosta revittiin "kaikkein pyhimmän" kallis esirippu kultarimpsujen tähden; kalleista metalleista tehty alttari rikottiin ja jaettiin pikkupaloiksi valloittajain kesken; kultaiset kuvapatsaat ja komeat hopea-astiat paloiteltiin metalliarvonsa tähden. Korvaamattoman arvokkaat taideteokset, muinaisajan kalliit jäännökset, joutuivat ahneuden saaliiksi, ja suurten, siihen aikaan maailman etevimpien kirjakokoelmain hävitys tuotti koko ihmiskunnalle korvaamattoman vahingon. "Niin suurta saalista ei ole saatu mistään kaupungista aina siitä asti, kuin maailma luotiin", sanoo tämän sotaretken historioitsija.
Flanderin kreivi Balduin korotettiin valloitetun valtakunnan keisariksi, ja omaksi lääniherran-piirikseen sai hän Konstantinopolin lähimpine ympäristöineen; muut retkeläisten johtajat ottivat vasalleina kukin jonkun alueen haltuunsa: siten syntyi Tessalonikan kuningaskunta, Atenan herttuakunta, Akaian ruhtinaskunta y.m. Venetialaiset omistivat Adrianmeren rannikon, suuren osan Peloponnesosta ja Arkipelagin saaret, jotka heidän käsissään tulivat tärkeiksi kauppapaikoiksi. Innocentius III oli jyrkästi paheksinut ryöstelyä, vaan hyväksyi kuitenkin uuden valtakunnan, varsinkin kuin sen keisari, käyttäen "pyhän istuimen ritari"-nimitystä, tunnusti itsensä paavin vasalliksi, ja kreikkalainen kirkko, oltuaan niin kauan Rooman kirkon kilpaveljenä, nyt tuli sen alammaiseksi.
Tämä "latinalainen keisarikunta", joksi sitä sanottiin, ei kuitenkaan elänyt kauan. Uusi kreikkalainen keisari, joka oli asettunut Nicaeaan, valloitti Konstantinopolin (1261) ja uudisti vanhan valtakunnan. Mutta venetialaiset pitivät valloituksensa, joten siis ainoastaan he saivat neljännestä ristiretkestä pysyväistä etua.
Ristiretki Espanjassa. Alhambra.
Espanjan morilainen valtakunta tuli perustetuksi arabialaisen kansanvaelluksen viimeisen urhotyön kautta, ja sen valtakunnan mahtavuuden kukisti yksi ristiretkien viimeisiä mahtavia voimainponnistuksia.
Pohjois-Espanjan kristittyjen voima oli tänä väliaikana melkoisesti kasvanut. Asturiasta oli kreivikunta Kastilia irtautunut ja tullut eri kuningaskunnaksi. Viimein yhdistettiin siihen vanha Leonin valtakunta; kuningaskunnat Kastilia ja Leon tulivat siitä lähtein Espanjan mahtavimmiksi kristityiksi valtioiksi. Kaksi muuta valtakuntaa, Navarra ja Aragonia, syntyi Kaarle Suuren valloitusten pohjalle. Alinomaisissa sodissa morilaisia vastaan kehittyi asujamissa suvaitsematon uskonkiihko ja uljas, vallanhimoinen sankarivoima.
Ristiretkein aikakauden alussa perustettiin vielä lisäksi yksi kristitty valtakunta, Portukali. Sen ensimmäinen perustaja, Burgundin kreivi Henrik, nai Kastilian kuninkaan tyttären ja sai (1094) myötäjäisiksi apeltaan lääniksi kaikki Minhon ja Mondegon väliset maat, jotka jo oli valloitettu tai vast'edes vielä valloitettiin. Seitsemällätoista voitolla valloitti Henrik morilaisilta osoitetun alueen. Hänen poikansa korotettiin omain sotilastensa toimesta kuninkaaksi, ja hän vahvisti sitä arvoaan kunnialla voittaen (1139) viisi yhdistynyttä morilaiskuningasta.
Erään kastilialaisten kärsimän tappion jälkeen kuulututti paavi Innocentius III yleisen ristiretken morilaisia vastaan. Noin 80,000 ranskalaista, saksalaista ja italialaista ristiretkeläistä saapui silloin Espanjaan, enimmäkseen morilaisten aarteiden himon houkutuksesta. He ensi aluksi ryöstelivät Toledon rikkaita juutalaisia ja tahtoivat sitte, tehdystä välipuheesta huolimatta, rynnäköllä anastaa ja ryöstää Kalatrava-kaupungin, mutta Kastilian kuningas uskollisesti valvoi tehdyn sopimuksen pitämistä. Toiveissaan pettyneinä monikin enemmin saaliinhimoinen kuin uskonkiihkoinen ristiretkeläinen palasi jälleen Pyreneain yli.
Nykyisen Marokon keisari Muhammed, jonka omana Espanjan morilainen valtakunta oli siihen aikaan, oli kiivas muhamettilainen. Ristiretkein hengen innostuttamana kutsui hän islamin tunnustajat pyhään sotaan kristittyjä vastaan. Suunnaton joukko sotilaita kokoutui hänen lippujensa ympärille ja läksi hänen johdollaan Afrikasta Andalusiaan, jossa Espanjan morilaiset uskonkiihkosta yhtyivät heihin. 600,000 sotilasta, palavina taistelun innosta ja elävinä islamin muinaisen mahtavuuden uudistustoivosta, marssi nyt uhkaavasti Kastiliaan päin.
Kastilian, Aragonian ja Navarran kuninkaat yhdistivät viipymättä urholliset joukkonsa. Portukalista tuli myöskin paljo jaloja sotilaita. Ulkomaisista ristiretkeläisistä oli kyllä monta palannut kotimaihinsa, mutta jäljelle jääneitä, jotka olivat enimmäkseen ranskalaisia, kiihdytti tulinen innostus. Nämä sotajoukot yhteensäkin olivat paljon heikommat sarasenilaisia, mutta läksivät kuitenkin rohkeasti heitä vastaan. Tolosan luona Sierra Morenan eteläpuolella joutuivat viholliset vastakkain.
Muhammed oli anastanut solakkeet, joiden kautta kristityt aikoivat marssia vuoriston yli, ja toivonut siten joko saavansa pakotetuksi heidät peräytymään taikka myöskin hävitetyksi heidän sotaväkensä vuorten yli mennessä. Kuninkaat tuon huomattuaan hämmästyivät ja tulivat neuvottomiksi, mutta eräs paimen silloin heille ilmoitti tietävänsä salaisen vuoritien ja lupasi näyttää sen. Sotajoukko seurasi paimenen opastusta; vaivaloisia polkuja myöten kallioiden ja virtain ylitse kiipesivät kristityt ylös vuorten huipuille saakka, ilmestyen yht'äkkiä kummastuneiden morilaisten nähtäväksi. Rukouksilla, synnintunnustuksilla ja pyhän ehtoollisen nauttimisella valmistautuivat he kahtena seuraavana päivänä taisteluun, myöskin papit ja piispat, joita oli suuri joukko mukana leirissä.
Kolmantena päivänä (16 p. heinäk. 1212) asettui sotaväki taistelujärjestykseen. Kastilian sotilaat seisoivat kuningas Alfonsin johdolla keskustassa ja kuninkaan sivulla oli Toledon arkkipiispa, jonka edellä kannettiin paavin lähettämää suurta ristiä, ristijoukon etevintä sotalippua. Navarran kuningas väkinensä oli oikealla siivellä ja Aragonian sotilaat oman kuninkaansa johdolla vasemmalla puolella. Ranskalaiset ristiretkeläiset marssivat etujoukkona muun sotaväen edellä; heitä johtivat Narbonnen arkkipiispa ja eräs parooni Poitousta.
Morilaiset ilman mitään järjestettyä rintamaa täyttivät suunnattomilla joukoillaan suuren kentän. Satatuhatta kelvollista ratsumiestä, puettuina keveihin haarniskoihin ja istuen ripeäin ratsujen seljässä, oli heidän paraimpana voimanansa, jota vastoin jalkaväki oli huonoissa aseissa ja hyvin vähän taisteluun kykenevä. Muhammed oli valittujen ritarien kanssa sijoittunut eräälle kukkulalle ja näyttäytyi sieltä kansallensa, koraani toisessa ja käyrä sapeli toisessa kädessä. Kukkulan ympärille oli hän pingoituttanut vahvoja rautavitjoja ja neljälle sivulle asettanut urhollisimmat ratsuväkensä osastot.
Vihollisen suuren suuria laumoja vastaan taistelivat kristityt kauan toivottomasti. Keskellä hurjaa taistelua seisoi Kastilian kuningas ja nähdessään kristittyjen jo alkavan horjua lausui Toledon arkkipiispalle: "Piispa, tässä me kuolemme!" "Ei, herra kuningas," vastasi hän, "tässä me taistelemme ja voitamme." Ristilippua kantava munkki silloin syöksyi vihollisten keskelle; arkkipiispa ja kuningas seurasivat häntä. Kuningastansa ja pyhää ristiä pelastamaan syöksyivät kastilialaiset vastustamattomalla voimalla ja pääsivät vihollisjoukkojen lävitse. Samaan aikaan olivat Aragonian ja Navarran kuninkaat voittaneet kumpikin siivellänsä. Yhteisin voimin ryntäsivät sitte kaikki kolme joukkoa kukkulaa kohti, kilvoitellen keskenänsä uljaan urhollisuuden osoittamisessa. Viimein pääsi Navarran kuningas morilaisen ratsuväen läpi, tunkeutui aitaukselle asti ja katkoi vahvoilla iskuilla vitjat, joilla morilaisen hallitsijan asema oli ympäröity. Sen tapauksen muistoksi piti Navarran kuningaskunta sitte kolmea vitjain palasta vaakunassaan.
Muhammed peräytyi pois taistelusta; kun hänen sotilaansa eivät häntä enää nähneet, läksivät hekin pakoon. Noin satatuhatta morilaista sanotaan tässä taistelussa kaatuneen kristittyjen käden kautta. Toledon arkkipiispa ja muut papit, jotka olivat kuninkaan kanssa taistelussa, veisasivat voitonvirren (Te Deum) heti siinä taistelukentällä.
Tolosan tappio kukisti ainiaaksi morilaisten vallan Espanjasta. Kohta joutui heidän pääkaupunkinsakin, muhkea Kordova, kristittyjen käsiin (1236). Asujanten täytyi silloin poistua tästä kaupungista, joka oli niin kauan ollut morilaisten mahtavuuden ja kaunotaiteiden pääpaikkana; suuri osa komeista rakennuksista hävitettiin ja Abdarrahmanin muhkea moskea muutettiin tuomiokirkoksi. Kaupunkiin kyllä toimitettiin uusiksi asujamiksi kristityitä, mutta eipä se enää koskaan vaurastunut entiseen loistoonsa.
Morilaiset, suljettuina etelärannikolle, tekivät kauniin Granadan uudeksi pääkaupungiksensa, josta heidän muinaisen mahtavuutensa ilta-aurinko vielä jonkun aikaa loisti. Lähelle Granadaa kasvoi komea Alhambra, viimeisten morilaiskuningasten hallituspalatsi, joka vielä raunioinakin kertoo entistä loistoansa. Kahden pylväskäytävillä ympäröidyn pihan ympärillä on vaihteleva joukko palatsirakennuksia, torneja ja huvihuoneita. Keskellä toista pihaa, joka ylt'yleensä oli kivitetty valkoisella marmorilla, oli vesisäiliö, niin syvä, että siinä sopi uida, ja joka puolelta ympäröity kukkapenkeillä ja pomeransipuu-kujilla. Toisen niin sanotun leijonapihan keskellä oli kaunis taideteos, suuren suuri alabasterimalja, kahdentoista valkoisen marmorileijonan kannattamana. Sen keskellä seisoi toinen pienempi, josta vettä suihkusi suurempaan ja siitä sitte alas laajaan säiliöön, johon myöskin joka leijonan kuonosta suihkusi kirkas vesisade. Palatsin parvekkeilta oli ihanin näköala vuorten lumihuipulle päin. Sisällä välkkyi seinäin mosaikkiverhot ja kattojen tippukiven mukaan muodostetut holvit vaihtelevan monivärisinä. Saleissa levittivät kirkkaat suihkukaivot viileyttä, korkeilta parvekkeilta kaikui suloisin soitto ja hoviväki istuen kauneilla matoilla kuunteli tuossa alhaalla; kalleita savustimia paloi tuoksua levittäen ylhäällä holveissa.
Mutta sill'aikaa kuin morilaiskuninkaat pitivät juhliansa Alhambran saleissa ja heidän kansansa uutteruus muutti ympäristön pelkäksi yrttitarhaksi, tunkeutuivat kristityt yhä suuremmaksi karttuvalla voimalla uhkaavasti aina lähemmä Granadan muureja.
Hohenstaufit.
Helposti todella olisi kristikunta saattanut joutua rasittavan pappisvallan sorrettavaksi, ell'eivät maalliset hallitsijat olisi pontevasti vastustaneet hengellisten vaatimuksia. Varsinkin johtivat vastustusta Saksan keisarit, he kun muka olivat caesarein perillisiä ja sentähden tahtoivat esiytyä kristikunnan ylimpinä lääniherroina. Kauan vastusti Henrik V paavin vaatimusta, että ainoastaan hän yksin saisi antaa hengellisiä virkoja, kunnes keisarin viimein täytyi Wormsin konkordaatilla eli välipuheella (1122) taipua pääasioissa. Keisari Lotar Saksilainen oli paavin kuuliainen palvelija; mutta kun hänen kuoltuansa hohenstaufi-suku, jonka päämaana oli Shwabi, nousi valtaistuimelle, alkoi mahtava taistelu paavin vallan ja keisarin vallan välillä.
Ensimmäinen hohenstaufi-sukuinen keisari oli Konrad III, joka kävi toisella ristiretkellä. Saksanmaassa oli hänellä voimakkaana vastustajana Henrik Ylpeä, joka kuului mahtavaan Welf-sukuun. Hänellä oli sekä Baijeri että Saksi, mutta Konrad riisti häneltä molemmat. Tästä syttynyttä sotaa jatkettiin vielä Henrikin kuoltuakin, kun näet hänen veljensä Welf taisteli hänen nuoren poikansa Henrikin puolesta, jota sittemmin sanottiin Leijonaksi ja jolle Konradin täytyi viimein antaa Saksi. Tämän keisarin kuoltua valitsivat ruhtinaat valtakunnan päämieheksi hänen veljensä pojan.
Fredrik I Barbarossa (1152-90).
Hän oli kuninkaallisen näköinen mies: suurivartaloinen ja ruumiin rakennukseltaan voimakas, otsa korkea, silmät terävät, kasvot majesteetilliset, vaikka vähän ankarat ja tylyt: tukka vaalea ja parta punertava, jonka tähden italialaiset sanoivat häntä Barbarossaksi (punaparraksi). Hallitsijan sielu hänellä oli myöskin; lempeydellään voi hän saavuttaa suosiota ja ankaruudessaan hän oli hirmuinen. Hänen käsityksensä mukaan oli Rooman keisariudella vielä jäljellä muinainen täysvaltaisuus, ja sitä tehdäkseen tyhjästä sananparresta eläväksi todellisuudeksi taisteli hän urhotöistä rikkaan elämänsä ajan.
Roomassa sitä vastoin oli vanhan tasavallan puolittain hälvennyt muisto nyt, niinkuin ennen Ottojen aikana, suuri voima, joka voi saattaa mielet kuohuksiin. Munkki Arnold Brescialainen haaveksi tuota hämärää muinaisajan kuvaa; innostuttavan kaunopuheisesti kuvaili hän kansanjoukoille vanhaa Roomaa, mitenkä se laillisen vapauden ja tasavaltaisten hyveiden voimasta mahtavana kukisti maailman; hän vertasi siihen myöhäisempää Roomaa, jossa paavi kietoi omattunnot kahleihin ja lain voima oli lakastunut. Siitä kiihtyi kapina, jonka kautta paavi karkoitettiin Roomasta ja vanha tasavalta jälleen uudistettiin, mikäli oli mahdollista. Rohkea henki alkoi kehittyä Pohjois-Italian kaupungeissa, sillä vilkas kauppa, suuri rikkaus ja investituurariidan aikana saavutettu itsehallitus oli opettanut ne pitämään vapautta suuressa arvossa. Pitämään yllä Rooman keisarikuntaa marssi Fredrik kohta hallitukseen astuttuansa "Rooman tasavaltaa" vastaan.
Ensin näytti Fredrik valtaansa Pohjois-Italian kaupungeille sekä otti Paviassa vastaan Lombardian kruunun. Sieltä hän marssi edelleen Roomaa vastaan. Paavin istuimelle oli juuri noussut Hadrianus IV:nen nimellä kardinaali Nikolaus Albanolainen, joka äsken oli Ruotsissa pitänyt Linköpingin kokouksen ja Norjaan asettanut arkkipiispan. Hänelle Fredrik antoi kiinni otattamansa Arnold Brescialaisen. Tämä onneton haaveksija sidottiin jo samana yönä polttoroviolle, joka aamun koitteessa sytytettiin. Paavi saapui Fredrikin leiriin ja vaati kopeasti Saksan hallitsijaa pitämään jalustinta pyhän isän laskeutuessa ratsunsa seljästä. Ruhtinasten neuvosta Fredrik tuohon taipuikin, mutta lausui: "Enpä suinkaan voi olla muuta kuin kömpelö tässä, sillä tallirenkinä en ole koskaan ollut."
Fredrikin lähestyessä Roomaa laittoivat roomalaiset hänen luoksensa lähettiläitä, jotka tasavallan puolesta lupasivat hänelle keisarin arvon, jos hän suostui maksamaan viisituhatta naulaa hopeata ja vannoi suojelevansa kaupungin uutta hallitusmuotoa. Mutta tylyllä vastauksella keisari ilmasi heille, että vanhat ajat olivat jo ammoin menneet. "En minä ole tullut", sanoi hän, "ottamaan mitään vastaan teiltä, vaan pelastamaan teitä sisällisistä ja ulkonaisista riidoista." Peljästyneinä veivät lähettiläät tämän äreän vastauksen kaupunkiinsa. Seuraavana aamuna Fredrik paavin seurassa juhlallisesti marssi kaupunkiin sekä otti sotajoukkonsa läsnä ollessa vastaan keisarin kruunun.
Rooman keisari koetti kaikin tavoin panna uudestaan voimaan Rooman lakia, joka oli kauan ollut unhotettuna länsimaissa. Amalfista oli 20 vuotta ennen Fredrikin kruunausta löydetty Justinianuksen lakikokoelman kopio. Rooman lakia aljettiin nyt selittää ja lukea Bolognassa, jonka yliopisto Fredrikiltä sai tärkeimmät oikeutensa ja jonka lakimiehet kohtakin vaikuttivat hyvin suuresti koko yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Lombardian kaupungeista oli varsinkin Milano kuuluisa kopeudestaan ja uhkamielisestä vapaudentunnostaan. Fredrik kuitenkin pakotti kaupungin antautumaan keisarin yksinvallan alaisuuteen: keisarin valtaistuimen eteen täytyi kaupungin pappien, ylimysten ja konsulein astua paljain jaloin ja miekka niskaan sidottuna tunnustamaan kuuliaisuuttansa ja rukoilemaan armoa. Sitte pidettiin loistavat valtiopäivät Ronkalin kedolla lähellä Piacenzaa. Bolognan lainoppineet ja kaupunkein valtuusmiehet olivat sinne kutsutut. Siellä säädettiin keisarillisen itsevaltiuden perusteet, kaupungeilta riistettiin oikeus nimittää hallitusmiehensä ja keisarille määrättiin vero maksettavaksi.
Kun paavi Hadrianus IV heti antautui tyytymättömäin kaupunkien puolelle, saivat he siitä rohkeutta julkiseen vastarintaan. Ensin keisari ryhtyi ahdistamaan Krema-kaupunkia, joka kesti seitsemän kuukautta ankaraa piiritystä. Kiukkuisesti taisteltiin molemmin puolin: saksalaiset heittivät palloa surmattujen kaupunkilaisten irti hakatuilla päillä ja kaupunkilaiset repivät vangittuja saksalaisia paloiksi muureilla. Piiritystorniin, jota kuljetettiin yhä lähemmäksi kaupunkia, sidotti keisari koko joukon kremalaisten lapsia, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa, siten pelottaakseen piiritettyjä vahingoittamasta tornia. Nähdessään lapsensa porvarit ensin valittivat ääneensä, vaan sitte ylistivät lapsia onnellisiksi, että jo niin nuorina saivat uhrata elämänsä isänmaan vapauden eteen, sekä käänsivät enempää vitkastelematta heittokoneensa tornia kohti. Krema viimein valloitettiin; asujamet saivat vapaasti lähteä pois, mutta kaupunki ryöstettiin ja hävitettiin perin pohjin.
Kreman piirityksen aikana kuoli Hadrianus IV. Häntä seurasi keisariuden jäykkä vihollinen Aleksander III. Uusi paavi heti julisti pannaan keisarin ja kaikki hänen kannattajansa sekä rohkasi Milanoa sitkeään vastarintaan. Sen uhkamielisen kaupungin luo johti nyt Fredrik suuren sotajoukon ja vannoen eitti panevansa ennen keisarinkruunua päähänsä, kuin kaupunki oli hajoitettu maan tasalle. Tämä piiritys kesti koko kaksi vuotta ja näytti hirvittävillä esimerkeillä, miten viha villistyttää. Viideltä ylhäiseltä vangilta, jotka piiritettyjen ensimmäisessä uloshyökkäyksessä saatiin kiinni puhkasivat saksalaiset pois silmät ja kuudennelta leikkasivat nenän, mutta jättivät hänelle silmät, että osaisi johtaa toiset takaisin kotiin. Näljänhädän pakosta täytyi Milanon porvarien viimein antautua. (1162). Kaupungin konsulit ja 20 etevintä ylimystä, kaikilla paljaat miekat kaulasta riippumassa, astuivat saksalaisten leiriin antamaan voittajalle kaupunkia asujamineen ja tavaroineen. Parin päivän kuluttua tulivat taas konsulit ja heidän kanssansa 300 jalointa ritaria kantaen kaupungin porttien avaimia ja sotalippuja. Seuraavana päivänä tulivat vielä kaupungin asujamet kaikki paljain jaloin, nuora kaulassa ja tuhkaa pään päällä. He astuivat ääneti keisarin ohitse, joka istui korkealla valtaistuimella, ja laskivat kaupungin päälipun hänen jalkainsa juureen. Kansa lankesi polvilleen ja konsulit sen nimessä rukoilivat armoa kaupungille. "Te olette", vastasi keisari, "lain mukaan kaikki kuolemaan vikapäät; te saatte pitää henkenne, mutta minä teen teidät kykenemättömiksi harjoittamaan uusia rikoksia." Milano sitte hävitettiin perin pohjin, ainoastaan kirkot säästettiin; revittyjen rakennusten soraläjät vielä auralla tasoitettiin ja asujamet jaettiin neljään eri paikkaan. Kiitosjuhlassa, joka sitte pidettiin Paviassa, pani Fredrik jälleen kruunun päähänsä.
Vieraat hallitsijat tunnustivat korkeimmaksi lääniherrakseen suurivaltaisen keisarin. Böömin herttua, hänen uskollinen vasallinsa, otti häneltä vastaan kuninkaan arvon. Tanskan kuningas Valdemar Suuri kävi piispa Absalonin seurassa keisarin luona ja tunnusti hänet silloin vendiläisten maidensa suojelusherraksi. Muinaista Burgundin kuningaskuntaa, joka oli hajonnut eri osiin, koetti Fredrik liittää Saksaan. Niin sanotussa "Burgundin vapaakreivikunnassa" (Franche-Comtéssa) oli ilmestynyt eräs vallan anastaja, joka piti veljensä tytärtä kaunista Beatrix-prinsessaa vankina pimeässä torninkomerossa; mutta keisari saapui sinne pelastavana ritarina, vapautti vangin ja otti hänet puolisoksensa sekä yhdisti valtakuntaansa koko vapaakreivikunnan.
Lombardian kaupungit ärtyneinä saksalaisten virkamiesten kovuudesta alkoivat taas liittäytyä yhteen. Keisarin kannattajia vastaan, joita sanottiin ghibellineiksi (Waiblingenin mukaan, joka oli hohenstaufien vanhimpia pääpaikkoja Shwabissa), nousivat kaikkialla vapauden ystävät, niin sanotut guelfit (hohenstaufien saksalaisten vastustajain Welfien mukaan). Paavi Aleksander III auttoi tätä liikettä kaikin voimin. Mutta Fredrik marssi suuren sotavoiman kanssa suoraa päätä Roomaan ja valloitti kaupungin rynnäköllä. Aleksanderin täytyi paeta ja keisari toi Roomaan uuden nimittämänsä paavin, joka kruunasi keisarinnan. Mutta epäterveellisen ilman vaikutuksesta syntyi kulkutauti, joka riisti pois paraimman osan sotaväestä. Valepuvussa ja ainoastaan vähäisen seurueen saattamana täytyi Fredrikin palata Alppein ylitse Saksanmaahan, jossa hän vietti kuusi vuotta, vahvasti varustellen uutta sotaretkeä Italiaan.
Kun hän näiden vuosien kuluttua jälleen saapui Italiaan, käytiin sotaa kohta jälleen rakennetun Milanon ympärillä kauan ilman ratkasevaa voittoa, ja kulkutaudit tälläkin kertaa harventelivat saksalaisten rivejä. Silloin kohtasi Fredrikkiä kova isku; hänen mahtavin vasallinsa Henrik Leijona eitti enää kauemmin olla osallisena tässä sodassa. Taivuttaakseen häntä jäämään heittäytyi keisarivanhus alas hänen jalkainsa juureen ja syleili hänen polviansa; mutta Henrik pysyi taipumatta. Silloin lähestyi keisarinna Beatrix arvokkaasti puolisoansa ja sanoi: "Nouskaa ylös, rakas herra; Jumala teitä auttaa ja sitte saatatte muistaa tämän päivän ja tämän kopeuden." Keisari nousi, mutta Henrik heitti kylmät jäähyväset ja palasi väkinensä Saksiin.
Fredrik päätti kuitenkin vaikka heikommalla voimalla rynnätä kaupunkien sotaväen kimppuun, joka seisoi Legnanon luona (1176). Taistelun alkaessa lankesivat Milanon miehet polvilleen ja rukoilivat vihollisen nähden Jumalalta apua. Veriseksi tuli se taistelu. Kun voitto alkoi kallistua keisarin puolelle, syöksyi esiin 900 Milanon jaloa porvaria, jotka sanoivat itseään "kuoleman joukoksi" ja olivat sitoutuneet voittamaan tai kuolemaan. Saksalaisten päälippu silloin anastettiin ja keisari itse syöksyi kuoliaaksi kaatuvan ratsunsa seljästä maahan. Niin saavuttivat lombardialaiset täydellisen voiton. Voitetun keisarin täytyi nöyrtyä paavin edessä. Venetiassa, jossa he yhtyivät, odotteli häntä Aleksander paavillisessa puvussaan Markuksen kirkon ovella. Fredrik saavuttuaan sinne heittäytyi maahan paavin eteen ja suuteli hänen jalkojansa; ylösnoustuaan sai hän kiitosvirsien kaikuessa siunauksen ja hänet päästettiin pannasta. Viimein täytyi hänen myöskin tehdä lombardialaisten kanssa rauha, joka enemmän kaupungeille kuin hänelle tuotti kunniaa.
Saksanmaahan palattuaan Fredrik heti vaati Henrik Leijonaa edesvastaukseen vasallivalan rikkomisesta. Kun herttua ei saapunut kolmille valtiopäiville, jotka melkein peräkkäin kuulutettiin kokoon, julistettiin hänet, kuten sanottiin, valtakunnan-kiroukseen, jolloin hän menetti molemmat herttuakuntansa Saksin ja Baierin. Tehtyään turhaa vastarintaa saapui Henrik viimein valtiopäiville Erfurtiin sekä lankesi hyvin nöyryytettynä keisarin jalkain juureen. Hän tosin sai nyt armon, mutta hänet velvoitettiin poistumaan Saksanmaasta kolmeksi vuodeksi, jonka ajan hän oleskeli appensa Englannin kuninkaan Henrik II:sen luona. Palattuansa sai hän takaisin perintötiluksensa Braunshweigin ja Lyneburgin, mutta ne olivat vain vähäinen jäännös hänen entisistä alueistansa.
Vielä kerran kävi Fredrik Italiassa (1184), vaan ilman sotaväkeä, sillä eipä hän silloin enää ajatellut entisiä taistelujansa. Lombardian kaupungit ottivat häntä vastaan suurilla kunnianosoituksilla. Milanossa vietti hän (1186) loistavan komeasti poikansa Henrikin häitä Sisilian ja Neapolin perijän Konstantian kanssa. Siten Fredrik hankki suvullensa uuden vallan vaatimuksia, mutta nepä viimein saattoivat koko suvun häviöön.
Viimeiset vuotensa aikoi keisarivanhus käyttää pyhän maan takaisin valloitukseen. Hän oli, kuten jo kerrottiin, kolmannella ristiretkellä ja kuoli voiton tiellä kaukana valtakunnastansa. Hänet haudattiin Tyroon, vanhaan vapaakaupunkiin. Mutta Saksan kansassa elää tarina, että hän syvällä Küffhäuservuoren alla Tyringissä istuu silmät ummessa suuren kivipöydän vieressä. Niin kauan kuin ei mikään kotka karkoita korppeja raakkumasta vuoren huipun ympäriltä, niin kauan vanhus nukkuu salaisessa kammiossaan. Mutta kun kotka saapuu ja aika tulee, silloin Fredrik Punaparta nousee vielä kerran kantamaan Saksan miekkaa.
Fredrik II (1214-1250).
Fredrik Barbarossan poika Henrik VI, valloitettuaan Neapolin ja Sisilian sekä julmuksillansa tehtyään hohenstaufien vallan siellä hyvin vihatuksi, jätti sen valtakunnan perinnöksi hennolle pojalleen Fredrikille, joka isänsä kuoltua paavi Innocentius III:nen holhouksen alaisena saikin sen haltuunsa. Italiassa kasvoi Fredrik miellyttäväksi, jaloksi nuorukaiseksi. Hohenstaufein sukumerkit, vaalea tukka ja siniset silmät, tekivät hienon, elävän muodon sekä koko solakan ja nuorekkaan vartalon hyvin rakastettavan näköiseksi. Hänen mielensä, ollen luonnostaan kykenevä ottamaan vastaan kaikkea kaunista ja suurta, näytti hyviä luonnonlahjoja, jotka sivistyneen italialaisen kasvatuksen kautta monipuolisesti kehittyivät. Ollen pehmeäluontoinen ja mieltynyt nautintorikkaasen elämään osoitti hän hienoa arkatuntoisuutta ja lempeää jalomielisyyttä. Mutta tässä neitsyellisessä sielussa saattoi vaaran hetkinä ilmestyä rohkeaa toimintavoimaa ja miehekästä päättäväisyyttä, joista voitiin tuntea Fredrik Barbarossan jälkeläinen.
Saksassa Henrik VI:nen veli Filip Shwabilainen levottoman hallituksen jälkeen surmattiin ja hänen kilpaveljensä ja seuraajansa Otto IV, Henrik Leijonan poika, julistettiin pannaan ja hyljättiin. Innocentius III kehoitti ruhtinaita valitsemaan keisariksi Fredrikkiä, kun hän ensin lupasi erottaa Neapolin ja Saksan kruunut toisistaan ja vast'edes antaa molemmat valtakunnat erinänsä pojilleen. Kruunauksessansa Aachenissa sitoutui Fredrik myöskin vast'edes tekemään ristiretken pyhään maahan.
Järjestettyään Saksan asiat palasi Fredrik rakkaasen perintövaltakuntaansa Neapoliin. Neapolin, Palermon ja Messinan kaupunkeihin, joissa hän paraastaan oleskeli, yleni hänen käskystään muhkeita palatseja, jotka tulivat ritarillisen seuraelämän, rakkausseikkailujen ja iloisten juhlien näyttämöksi. Ollen itse taitava runoilija korotti hän omilla lauluillaan Italian murteen kirjakieleksi ja kaikista maista kokoutui runoilijoita tervetulleina vieraina hänen hoviinsa. Hänen itsenäinen, vapaamielinen henkensä ei pitänyt lukua aikakauden etuluuloista; papiston mielipahaksi otti hän seuraansa arabialaisia oppineita ja suojeli kirkon vainoamia sarasenilaisia, jopa itsekin näytti itämaiden elämään ja tapoihin mieltyneeltä. Huvitusten ohella, joita hän täysin määrin nautti, toimi hän myöskin tehokkaasti valtakuntansa vaurastuttamiseksi, mutta sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kirkon oma. Vilkastuttaakseen kauppaa teki hän ystävällisiä sopimuksia Syrian ja Egyptin muhamettilaisruhtinasten kanssa. Neapoliin perustettiin yliopisto, joka levitti ympärilleen vapaata tieteellistä valoa. Oppineella kanslerillansa Pietari de Vineis'illä toimitutti hän uuden lakikirjan, joka käytöllisesti sovitteli roomalaista oikeutta ja monessa kohdassa vastusti paavillista kirkkolakia. Kun hän alkoi kutsua kaupunkien edusmiehiä valtiopäivillensä, tuli hän siinäkin uuden ajan tienraivaajaksi. Siten kehittäessään perintömaitansa kukoistaviksi ja yhä enemmän suurentaessaan juopaa, joka aukesi hänen ja paavin välille, ajatteli hän kaikkein vähimmin ristiretkeä, jonka tähden sen lupauksen täyttäminen viivästyi.
Viimeinhän se lupaus kuitenkin oli pantava toimeen. Gregorius IX uhkasi Fredrikkiä pannalla, jos hän vielä kauemmin viipyi. Fredrik silloin sovitteli sotajoukon laivoihin, mutta kohta hänen täytyi palata, koska laivastolla alkoi raivota kulkutauti, joka tarttui häneen itseensäkin. Paavi, luullen tautia vain tyhjäksi verukkeeksi, julisti silloin heti keisarin pannaan. Osoittaakseen tarkoittaneensa totta läksi Fredrik heti parattuansa jälleen vesille. Mutta nyt pahastui paavi yhtä suuresti lupauksen täyttämisestä kuin ennen sen laiminlyömisestä ja kielsi kaikkia kristittyjä sotilaita auttamasta pannaan julistettua keisaria, joka nyt lisäksi vielä julistettiin kelpaamattomaksi taistelemaan kirkon pyhän asian puolesta. Mutta Fredrik suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan oli osannut odottaakaan. Hän oli kauan ollut ystävällisessä yhteydessä Palestinan yliherran Egyptin sulttaanin Malek el Kamelin kanssa, joka kerran oli lahjoittanut hänelle kalliin tähtitieteellisen teltan, jossa taivaan kappaleiden kulkua esitettiin taidokkaan koneiston avulla. Nyt Fredrik lähemmin tutustui hänen kanssansa ja taivutti hänet sovinnossa luovuttamaan Jerusalemin, Betlehemin ja Nazaretin sekä Tyron ja Sidonin. Sopimuksen mukaan piti myöskin muhamettilaisten saaman käydä omilla pyhillä paikoillansa. Nyt Fredrik marssi Jerusalemiin (1229). Ei kukaan pappi tahtonut kruunata pannaan julistettua keisaria, mutta hän itse otti etuluulottoman uhkamielisesti kruunun pääaltarilta ja pani sen päähänsä. Suvaitsevaisuutta, jota Fredrik oli osoittanut tehdessään sopimusta sulttaanin kanssa, kammoksuttiin kristityissä länsimaissa, siellä kun näet katsottiin uskottomain hävittämistä tulella ja miekalla kaikkein jumallisimmaksi teoksi.
Keisarin poissa ollessa oli paavi saarnauttanut ristiretkeä häntä vastaan. Paavin sotilaat, joilla oli pyhän toimensa merkiksi ommeltuna pukuunsa Pietarin avain, tunkeutuivat Neapoliin. Mutta Fredrik heti palattuansa karkoitti avainsotamiehet, marssi Kirkkovaltaan ja pakotti paavin rauhantekoon, jonka johdosta keisari maksamalla rahasumman pääsi pannasta. Pohjois-Italian kaupungeissa, joissa guelfien ja ghibellinein taistelu oli kauan raivonnut, oli keisarin puolue tähän aikaan tappiolla. Saksanmaassa oli houkuteltu kapinaan hänen oma poikansa Henrik, joka valtakunnan-hoitajana johti hallitusta. Fredrikin saavuttua sotajoukon kanssa Saksaan anoi velvollisuutensa unhottanut poika armoa ja saikin; mutta vehkeet uudistuivat ja puheltiinpa pojan tahtoneen myrkyttääkin isäänsä. Silloin Henrik vangittiin ja suljettiin erääsen Apulian linnaan, jossa hän jonkun ajan kuluttua kuoli. Kohta sen jälkeen Fredrik melkoisella voitolla (1237) tukeutti Lombardian kaupunkien kapinan. Milanolaiset menettivät siinä taistelussa pyhän sotamerkkinsä niin sanotun caroccion, vaunut, joissa seisoi raudasta tehty puu ja päällä suuri risti ja sen etupuolelle kuvattuna kaupungin suojeluspyhä Ambrosius. Keisari niissä vaunuissa vedätti elefantilla Milanon vangitun konsulin Roomaan.
Tähän aikaan olivat villit mongolilaiset, häviteltyään suuren osan Aasiaa, tunkeutuneet myöskin Europpaan. Hirvittävä oli heidän toimitapansa. Venäjällä he saavuttivat monta voittoa ja muuttivat yhdessä kuukaudessa neljätoista kukoistavaa kaupunkia raunioiksi. Rynnäkön tapaan hyökäten levittivät he julmaa hävitystä Puolaan ja Unkariin sekä tunkeutuivat Silesiaan, jossa saavuttivat (1241) niin suuren voiton, että ylikuninkaallensa lähettivät yhdeksän säkillistä kaatuneiden vihollisten korvia. Kun he nyt uhkasivat myöskin Saksanmaata, lähetti Fredrik Europan ruhtinaille kehoituksen tulemaan yhteiselle retkelle noita hirvittäviä raakalaisia vastaan. Mutta kun heidän suurkaaninsa silloin kuoli, peräytyivät he pois Saksan rajoilta itään päin, pitäen Europassa ainoastaan Venäjän ikeensä alla.
Gregorius IX kuoli samaan aikaan kuin mongolilaiset hyökkäsivät Silesiaan. Hän ei ollut suinkaan yksin neuvoin keisarin kanssa koettanut puolustaa kristikuntaa, vaan anastaa itselleen täydellistä herruutta Italiassa, ja sitä varten toiminut yhä kiihkeämmin keisaria vastaan. Hän oli auttanut Lombardian kaupunkien uutta kapinaa, julistanut keisarin pannaan, vieläpä kuuluttanut yleisen ristiretken juuri häntä eikä mongolilaisia vastaan.
Kohta Gregoriuksen kuoleman jälkeen valittiin paaviksi eräs keisarin entinen ystävä, joka otti nimekseen Innocentius IV. Kuultuaan vaalin päätöksen lausui Fredrik: "Pelkäänpä menettäneeni kardinaalein joukosta yhden ystävän ja saavani uudesta paavista vihollisen; eihän kukaan paavi voi olla ghibellini." Mitä Fredrik pelkäsi, kävikin toteen runsaimmassa määrässä. Uusi paavi siirtyi heti pois Lyoniin, jossa tunsi olevansa paremmassa turvassa, ja kutsui sinne yleisen kirkolliskokouksen, joka suurella komeudella avattiin (1245). Siinä kokouksessa syytettiin keisaria kaikista mahdollisista rikoksista ja paheista. Kokous juhlallisesti tuomitsi hänet helvettiin, päästi hänen vasallinsa uskollisuusvalastaan ja julisti hänet kruununsa menettäneeksi. Kun tämä tuomio ilmoitettiin Fredrikille, tuotti hän arkun, jossa hänen kruununsa olivat, ja pani yhden niistä päähänsä, sanoen: "Vielähän minä kannan kruunujani, ja niitä suinkaan ei paavi eikä kirkolliskokous minulta ota veristämättä käsiänsä."
Nyt alkanut taistelu tulikin veriseksi. Paavin käskystä levisi munkkeja kaikkiin maan ääriin saarnaamaan ristiretkeä keisaria vastaan, ja samalla lausuttiin hirvittävin sanoin pannaan-julistus sangen monessa kirkossa. Saksan keisarin kruunu luvattiin milloin kellekin ja Italiaa raateli sisällinen sota. Keisarin omassa seurapiirissä väijyskeli kavallus. Yksin Pietari de Vineiskin yritti myrkyttämään herraansa, mutta asia tuli ilmi ja hän surmasi itsensä vankeudessa. Keskellä tätä myrskyä seisoi Fredrik kauan pystyssä vasalleinsa ja ystäväinsä uskollisuuden turvissa. Poikansa Konradin taistellessa Saksassa kapinoitsijoita vastaan taisteli hän itse poikainsa Enzion ja Manfredin kanssa Italiassa. Tämän hurjan sodan aikana hajosi kaikki yhteiskunnallinen järjestys; lukemattomat rosvojoukot hävittelivät Saksanmaata, ja Italiassa pani puolueviha toimeen kauhistavia julmuuksia. Vaikka Fredrik välistä saavuttikin voittoja, kitui hänen hellätuntoinen sielunsa kuitenkin kaiken tuon kurjuuden näöstä, jota hänen voimansa ei riittänyt poistamaan. Samaan aikaan kuin hänen ystävänsä Pietari de Vineis häntä kavalsi, ottivat Bolognan asujamet vangiksi hänen rakkaimman poikansa Enzion. Surevan isän kerrotaan tarjonneen lunnaiksi niin pitkiä kultavitjoja, että ne täyttäisivät koko kaupungin ympäri, mutta ei edes siitäkään hinnasta annettu hänelle poikaansa takaisin. Vaikka Fredrik seisoikin niin paljon ylempänä aikansa käsityskantaa, ei hän kuitenkaan saanut synkkinä hetkinä torjutuksi pelkoa, että hän pannatuomion kautta oli joutuva ijankaikkiseen kadotukseen. Sisällisten tuskien kuihduttamana kuoli hän (1250) nuorimman poikansa Manfredin käsiin, jota ennen Palermon arkkipiispa hänet kuitenkin päästi pannasta ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen.
Kirkko ei voinut taivuttaa jaloa hohenstaufia, mutta sai kyllä sotketuksi yhteiskunnallisen järjestyksen ja nostetuksi vihan ja eripuraisuuden voimat pitkiksi ajoiksi raivoamaan.
Fredrik II:sen kuoleman jälkeen seurasi koko suvun häviö. Hänen poikaansa Konrad IV:ttä vastaan, joka nimeksi hallitsi kuohuvaa, sekasortoista Saksaa, saarnautti Innocentius kerjäläismunkeilla ristiretkeä. Nelivuotisen, sankarillisen taistelun jälkeen vaipuikin Konrad murtunein voimin hautaan (1254). Fredrikin toinen poika, jalomielinen, ritarillinen Manfred, puolustautui jonkun aikaa saksalaisten ja sarasenilaisten avulla onnellisesti Etelä-Italiassa. Mutta kun paavi Urbanus IV lahjoitti Neapolin kruunun voimakkaalle, mutta ankaralle ja tunnottomalle Kaarle Anjoulaiselle, Ranskan kuninkaan Ludvig Pyhän veljelle, kääntyi onni. Beneventin taistelussa (1266), joka italialaisten kavalluksen tähden alkoi päättyä Kaarlen eduksi, syöksyi Manfred, nähdessään kaikki jo olevan hukassa, vihollisen tiheimpään ryhmään ja kuoli siellä sankarikuoleman. Konrad IV:nen poika, nuori Konrad, jota italialaiset sanoivat Conradinoksi, kuusitoistavuotinen, hyvälahjainen nuorukainen, läksi kunnianhimon unelmissa pienen saksalaisen ritarijoukon kanssa Italiaan valloittamaan takaisin isäinsä valtakuntaa. Mutta Tagliacozzon taistelussa hän oman ajattelemattomuutensa tähden joutui äkkiarvaamattoman rynnäkön jalkoihin, vaikka hänellä voitto jo melkein oli kädessänsä. Kohta sen jälkeen otettiin hänet vangiksi ja julkisesti mestattiin Palermon torilla (1268). Hän oli viimeinen Hohenstaufi.
Tosin molemmat suuret keisarit Fredrik I ja Fredrik II olivat oman toimitapansa vikojen ja ristiriitaisuuksien tähden lähimpänä aiheena sukunsa perikatoon. He laiminlöivät varsinaista valtakuntaansa Saksanmaata, perustaakseen Italiaan suurta maailmanvaltaa, joka ei enää voinut herätä eloon. He ottivat kruununsa vastaan siltä paavikunnalta, jonka vastustamisen he kuitenkin asettivat tärkeimmäksi tehtäväkseen. Sitenpä heiltä, vaikka olivat koettaneet tehdä keisariutta maailmaa hallitsevaksi, se jäi heikommaksi kuin koskaan, ja myöhään se vasta siitä jälleen voimistui. Mutta eivät he kuitenkaan ole turhaan vaikuttaneet: he iskivät paavikuntaan sellaisia haavoja, ett'ei sekään enää koskaan vaurastunut entiseen mahtavuuteensa; he nostivat kirkon vallan-väärinkäytöksiä vastaan elinvoimaisen kansanhengen; he saattoivat esiin Rooman lain vielä kerran perustamaan yhteiskunnallista järjestystä Europpaan; ja he auttoivat yliopistoja, joiden tutkimukset edistivät keskiajan pimeiden henkien pakoon karkoittamista. Viimeisen hohenstaufin kukistus ei ollut paavikunnan voitto, vaikka se siltä näytti.
Englanti ensimmäisten Plantagenet-sukuisten kuningasten aikana.
Henrik II ja Tuomas Becket.
Englannin kuninkaan Henrik II:sen taistelu mahtavaa arkkipiispaa Tuomas Becketiä vastaan on merkillisimpiä keskiajan historian tapauksia.
Vilhelm Valloittajan tyttären pojan Stefanin hallitus oli rauhaton. Vilhelmin nuorimman pojan Henrikin tytär Matilda, joka oli naimisissa Anjoun kreivillä Gottfrid Plantagenetillä, vaati itselleen valtaistuinta. Siitä syttyi sisällinen sota. Viimein tehtiin sopimus, jonka mukaan Stefan sai hallita kuolemaansa asti, mutta häntä piti Gottfridin pojan Henrikin seuraaman. Tämän sopimuksen mukaan tulikin Henrik Englannin kuninkaaksi (1154). Hän oli jo sisällisten sotain aikana osoittanut sekä sotilaana että valtiomiehenä suurta etevyyttä. Hän oli väsymättömän toimelias ja koetti koko hallitusaikansa uutterasti uudistaa säännöllistä yhteiskunta-laitosta; joukko rosvolinnoja hajoitettiin, aatelin väkivaltaisuus hillittiin ja lainkäyttöä valvottiin tarkasti. Mutta koettaessaan rajoittaa korkeamman papiston itsevaltaisuutta sotkeutui Henrik vaaralliseen taisteluun kirkkoa vastaan.
Tuomas Becket oli alhaisesta asemasta ylennyt kuninkaan kansleriksi ja silloin hän kaikessa puolusti kuningasta. Mutta kun hän sitte kuninkaan esityksestä pääsi Kanterburyn arkkipiispaksi ja Englannin kirkon primakseksi eli pääksi, muuttui hän kokonansa mieleltään ja tuli maallisen vallan veriviholliseksi. Kansassa hän saavutti pyhyyden mainetta kiduttamalla ruumistansa; hän käytti likaista säkkikangaspaitaa, eli vedellä ja leivällä, ruoski usein itseänsä ja joka päivä polvillansa pesi kolmentoista kerjäläisen jalat. Mutta täten ulkonaisesti osoittaessaan nöyryyttä esiytyi hän samalla taipumattoman ylpeänä pappisvallan puolustajana.
Eräs kirkonpalvelija vietteli jonkun aatelismiehen tyttären ja murhasi sitte isän karttaakseen hänen kostoansa. Henrik vaati murhamiestä maallisen tuomioistuimen eteen, mutta Tuomas Becket sitä vastusti kirkon etuoikeuksien nojalla. Saadakseen tätä ja muita siihen kuuluvia asioita ratkaistuksi kutsui kuningas yleiseen kokoukseen Klarendoniin sekä aatelismiehiä että pappeja. Siellä ratkaistiinkin hengellinen ja maallinen tuomiovalta, pappien asettaminen ja heidän vasallisuhteensa y.m., kaikki maallisen vallan eduksi. Tuomas oli pakosta hyväksynyt ne päätökset, vaan peruutti kohta suostumuksensa ja pakeni Ranskaan. Sieltä hän kuulutti kaikkia niitä vastaan, jotka olivat tehneet taikka tottelivat Klarendonin sääntöjä, pannaan-julistuksen, jonka paavi Aleksander III sitte vahvisti.
Sopimus tehtiin viimein, jonka mukaan Tuomas palasi Englantiin ja otti haltuunsa hippakuntansa. Hallitsijan tapaisella komeudella marssi hän Kentin kautta. Yorkin arkkipiispan, joka oli hänen poissa ollessaan kruunannut kuninkaan vanhimman pojan, erotti hän joksikin ajaksi virkaansa toimittamasta; monta muuta piispaa, jotka olivat suostuneet kuninkaan toimiin, julistettiin pannaan. Henrik vihastui kovin, kun kuuli nämä toimet. "Eikö sitte minun miehissäni ole ketään, joka voisi vapauttaa minut tuosta vehkeilevästä papista!" huudahti hän harmissansa. Neljä kuninkaan seuruelilaisritaria kiihtyi noista sanoista ajattelemattomaan tekoon. He ratsastivat Kanterburyyn sekä surmasivat tuomiokirkon pääalttarin edessä Tuomas Becketin (1170) hänen juuri aikoessaan alottaa iltakirkkoa.
Se murha herätti kansassa suurinta kauhua. Tuomas Becketiä ylisteltiin pyhimykseksi ja tuhansittain vaelsi ihmisiä hänen haudallensa, jossa kerrottiin suuria ihmeitä tapahtuvan. Kääntääkseen kansan huomiota pois näistä tapauksista teki Henrik sotaretken Irlantiin ja saattoi suuren osan saaresta Englannin kruunun alaisuuteen. Mutta mielten kuohu pysyi entisellään, vieläpä vahvistuikin. Paavin kanssa tehtiin kuitenkin sovinto, jolloin kuningas sitoutui kumoamaan Klarendonin säännöt, tekemään ristiretken ja maksamaan suuren rahasumman. Sovittaakseen Englannin papistoa ja kansaa taipui Henrik tekemään nöyryyttäviä katumusharjoituksia Tuomas Becketin haudalla Kanterburyssa. Katumuspuvussa ja paljain jaloin vaelsi hän tuomiokirkkoon ja laskeutui heti alakirkkoon, johon arkkipiispan ruumis oli haudattuna ja jossa hänen muita pyhiä jäännöksiänsä vielä säilytettiin. Siellä kuunteli hän katumussaarnaa, ruoskitti itseään papeilla ja munkeilla ja vietti yönsä kovalla lattialla maanalaisessa kirkossa.
Henrikin viimeisiä vuosia häiritsivät hänen omain poikainsa toimittamat kapinat. Niistä vaikeuksista, joihin hän siten joutui, johtuivat suurimmaksi osaksi ne myönnytykset ja nöyryytykset, joihin hänen täytyi taipua kirkkoa kohtaan. Kaksi hänen poikaansa kuoli tämän taistelun kestäessä. Kolmaskin poika Rikard oli kauan vihamielinen isäänsä kohtaan. Kuultuaan, että neljäs poika Johan, josta isänsä aina oli luullut hyvää, oli myöskin ollut osallisena kapinassa, joutui hän surun valtaan ja vaipui kuihduttavaan kuumeesen, joka päätti hänen päivänsä (1189)
Henrik II oli aikansa mahtavimpia ruhtinaita. Paitsi Englantia oli hänen hallussaan myöskin suurin osaa Ranskan aluetta. Normandian ja Bretagnen oli hän perinyt äitinsä, Mainen, Anjoun ja Tourainen isänsä jälkeen, ja naidessaan Ludvig VII:nen erotetun puolison kuningatar Eleonoran sai hän Guiennen ja Gascognen. Mutta avioliitto tämän malttamattoman ja juonikkaan naisen kanssa tuli Henrikin onnettomuudeksi, sillä oikeastaan juuri Eleonora kiihotteli Henrikin poikia noihin rikoksellisiin kapinoihin.
Rikard Leijonanmielen paluu ristiretkeltänsä.
Täyttääkseen isänsä lupausta oli Rikard melkoisen sotajoukon kanssa osallisena kolmannella ristiretkellä. Hänen urhotöistään ja Saladdinin kanssa tekemästään aselevosta on jo edellä puhuttu.
Kotimatkalla sai Rikard kokea pahoja vastuksia. Kauan ajelivat häntä myrskyt merellä milloin minnekin. Viimein hän joutui haaksirikkoon Dalmatian rannalla, niin että hänen täytyi jatkaa matkaansa maitse ja kartella suuria vaaroja, kun näet hänen tiensä kävi vihamielisen keisari Henrik VI:nen valtioiden kautta. Pyhiinvaeltajan puvussa saapui hän Wieniin ja tuli siellä ilmi palvelijansa varomattomuuden tähden. Herttua Leopold vangitsi hänet ja sulki kahlehdittuna linnaan. Rahasummasta antoi Leopold Rikardin sitte keisari Henrikille, joka hänet kuljetutti syrjäiseen linnaan ja heitätti vankilakomeroon.
Niin vähäinen oli siihen aikaan liike kansojen kesken, että englantilaiset eivät pitkään aikaan tienneet, mitä oli tullut heidän kuninkaastansa. Viimein levisi maine kuninkaan olevan vankina. Kun vielä ei tiedetty, missä linnassa häntä pidettiin, ratsasti, kuten vanha tarina kertoo, hänen ystävänsä ranskalainen laulaja Blondel etsimään vankia ja saapui matkallaan myöskin Trifelsin likitienoolle, jossa linnassa Rikardia pidettiin. Siellä hän kuuli linnan tornissa säilytettävän ylhäistä vankia, jota ei kukaan saanut käydä katsomassa. Blondel istahti linnan muurin ulkopuolelle ja alkoi laulaa erästä laulua, jota hän tiesi kuninkaan rakastavan. Hän pysähtyi keskelle laulua ja ilokseen kuuli vangin tornissa jatkavan sitä tutulla äänellä. Näin saatiin tietää Rikardin olopaikka ja se tieto levisi kohta hänen valtakuntaansakin.
Englannissa oli tällä välin Rikardin veli Johan jatkanut hallitusta, ja hän teki, mitä suinkin voi, estääkseen kuninkaan paluuta. Rikardin irtipäästämisestä vaati Saksan keisari 100,000 hopeanaulaa. Englannin kansa kokosi mielellään tämän suuren summan (5,000,000 Suomen markkaa) ja Rikard palasi Englantiin sekä ryhtyi hallitukseen.
Kohta sen jälkeen Rikard kuitenkin joutui kuoleman uhriksi. Eräs hänen vasallinsa oli löytänyt aarteen ja lähetti siitä osan kuninkaalle. Mutta Rikard, haluten koota varoja tulevaa ristiretkeä varten, vaati koko aarretta. Saatuaan siihen vaatimukseensa eittävän vastauksen alkoi hän piirittää vastahakoisen vasallin linnaa. Muuan jousimies tapasi muurilta häntä nuolellaan. Haava ei oikeastaan ollut vaarallinen, mutta huolimattoman hoidon tähden tuotti kuninkaalle kuoleman (1199). Jousimies otettiin kiinni ja Rikardin kerrotaan kysyneen, miksi hän teki tuon työnsä, ja jousimiehen vastanneen siihen: "Sinun hurja sodanhimosi on tuottanut koko minun suvulleni kuoleman; nyt kohtasi kosto sinua."
Johan Maaton. Magna charta.
Johan oli tuttu rikokselliseksi pojaksi ja häijyksi veljeksi jo ennen nousemistansa Englannin valtaistuimelle (1199). Hallitusaikanaan hän vieläkin osoitti halpamaista luonnetta, pelkurimaisuutta, julmuutta ja irstaisuutta. Hän otatti kiinni vanhemman veljensä Gottfridin pojan Arturin, Bretagnen herttuan, jota hän katsoi kilpaveljekseen kruunun tavoittelemisessa, ja hänen kerrotaan omalla kädellään surmanneen hänet vankeudessa. Bretagnen säädyt silloin kääntyivät Ranskan kuninkaan Filip Augustin puoleen ja pyysivät häneltä apua. Filip August kutsui tuomioistuimensa eteen Johania, joka oli ranskalaisten aluettensa puolesta hänen vasallinsa. Kun Johan ei saapunut, tuomittiin hänet menettämään ranskalaiset lääninsä, joista nyt Normandia, Anjou, Maine ja Touraine joutuivat jälleen Ranskan kruunun omiksi.
Koska Johan ei tunnustanut paavin nimittämää Kanterburyn arkkipiispaa, jota paitsi hän oli tehnyt väkivaltaa sikäläiselle tuomiokapitulille, tuomitutti Innocentius III Englannin interdiktiin [yksityisen henkilön kiroamista sanottiin "pannaksi", koko maa sitä vastoin julistettiin "interdiktiin", ja silloin siellä pysähtyi melkein koko yhteiskunnallinen elämä kulussaan, kun ei saatu toimittaa mitään kirkollisia tehtäviä], päästi Johanin vasallit uskollisuuden valastaan ja käski Ranskan kuningasta valloittamaan Englantia. Filip August varustautuikin panemaan toimeen paavin käskyä. Silloin Johan peljästyi ja alentui ylelliseen nöyryytykseen, saadakseen paavilta anteeksi. Hän näet antoi koko valtakuntansa paaville ja julisti itsensä hänen verolliseksi vasallikseen. Annettuaan julkisesti kruununsa paavin lähettilään käsiin, sai hän paavin vasallina sen takaisin ja teki polvillaan uskollisuusvalan. Paavi nyt peruutti Filip Augustille antamansa kehoituksen ja suojeli Johania.
Suuret vasallit, jota sanottiin parooneiksi, etupäässä paavin asettama arkkipiispa, vaativat nyt Johania vahvistamaan ja tarkemmin määräilemään heidän oikeuksiansa. Kun Johan ei suostunut siihen, tekivät he keskenään liiton, johon myöskin Lontoon kaupunki yhtyi. Asevoimalla pakotettiin kuningas (1215) antamaan "suuri vapauskirja" (magna charta), jota siitä lähtein on katsottu Englannin laillisen yhteiskuntalaitoksen pohjaksi. Kuningas siinä sitoutui olemaan määräämättä mitään ylimääräisiä maksuja ja veroja ilman valtakunnan yleisen neuvoskokouksen suostumusta (joka sittemmin kehittyi niin sanotuksi parlamentiksi); ketään vapaata miestä ei pitänyt otettaman kiinni, vangittaman eikä ajettaman maanpakoon eikä myöskään häneltä riistettämän maatansa ilman hänen vertaistensa lausumaa laillista tuomiota, j.n.e. Asetettiin 25-jäseninen valiokunta valvomaan näiden määräysten toimeenpanoa. Jos kuningas rikkoi niitä, oli lupa käyttää häntä vastaan asevoimaa.
Ainoastaan hätäpakosta oli Johan hyväksynyt suuren vapauskirjan; sentähden hän myöskin kohta koetti päästä lupaustansa täyttämästä. Hän sai aikaan, että paavi Innocentius III jätti hyväksymättä vapauskirjan, joka julistettiin "sekä kurjaksi ja häpeälliseksi että myöskin sopimattomaksi ja rikokselliseksi". Johan alkoi sodan parooneja vastaan, jotka kovassa ahdingossaan kääntyivät kuningas Filip Augustin puoleen ja tarjosivat hänen pojalleen Ludvigille Englannin kruunua. Ludvig jo nousi sotajoukon kanssa maalle Englantiin, kun Johan kääntyi kuumetautiin, joka päätti hänen päivänsä (1216).
Ritarilaitos.
Ristiretkistä sai ritaristo uutta kehitystä. Pohjoismaiset sotilaat, jotka kylvelivät uutisasuntojansa Europpaan ja joiden jälkeläiset marssivat ristiretkeläisten ensi riveissä, huokuivat siihen voimaan rohkeaa, ylevälle pyrkivää henkeä, joka ilmestyi uhraavaisuutena, ylevämielisyytenä ja korkeampain voimain kunnioituksena. Kun ritari pyhitti miekkansa kristinuskon asialle, jalostui hän vähitellen itsekin kristillisyyden hengen vaikutuksesta: pyhän uskon kunnioitus ja heikkojen ja turvattomain suojeleminen alkoivat tulla velvollisuuksiksi, joista ritari etsi kunniatansa ja joita hän kunnianansa piti. Ristiretkillä omisti hän myöskin muhamettilaiselta ritaristolta hienoutta ja kohteliaita tapoja. Urhotyöt, joita ritari teki pyhässä maassa ja joita tarina ja runous asetteli ihmeelliseen valoon, antoivat omituisen loiston hänen nimellensä ja suvulle, joka sen peri.
Ritariksi pääsemiseen tarvittiin ensinnäkin aatelinen suku. Seitsenvuotiaana astui aatelispoika paashina jonkun arvokkaan ritarin palvelukseen, jossa hän sai harjautua asepalvelukseen ja ratsastukseen; paashi seurasi herraansa metsästysretkillä ja matkoilla, palveli häntä pöydässä ja sai sellaisissa tiloissa tottua kuriin ja kuuliaisuuteen sekä nähdä ritarillista esimerkkiä. Neljäntenätoista ikävuotenaan julistettiin hänet "vakaaksi" siten, että hänet juhlallisesti vyötettiin miekkavyöllä; silloin hän pääsi herransa aseenkantajaksi. Siinä toimessaan oli hän herransa kanssa sekä taisteluissa että ritarillisissa seuroissa ja sai runsaasti tilaisuutta osoittaa kuntoansa. Hänen piti valvoa herransa tallia ja asevarustusta, taluttaa esiin hänen sotaratsunsa ja kaikissa taisteluissa ratsastaa hänen takanansa. Mitään kirjaopetusta hän oikeastaan ei saanut; moni ritari ei osannut kirjoittaa edes nimeänsäkään. Mutta personallinen esimerkki kasvatti hänessä ritarikunnian ja ritarivelvollisuuksien tuntoa.
Ritarisääty. Täytettyään 21 vuotta voi aatelinen saada ritarin arvon, kuitenkin vasta sitte kuin oli tehnyt jonkun uljaan urhotyön. Ritarisäätyyn ottaminen tapahtui usein suurilla juhlallisuuksilla. Aseenkantaja vietiin ensin kylpyyn, joka oli puhdistuksen vertauskuva, ja siitä noustessaan sai hän uuden puvun. Sitte piti hänen paastota ja yksi yö valvoa kirkossa. Tehtyään päivän valjetessa synnintunnustuksensa sekä saatuaan papilta varoituksia ja siunauksen, lausui hän ritarilupauksensa ja otti polvillaan vastaan ritarilyönnin, jonka kautta hän pääsi uuteen arvoonsa. Vanhempi ritari näet löi häntä niskaan miekkansa lappeella sanoen: "Jumalan ja pyhäin nimessä lyön minä sinut ritariksi; ole urhollinen, peloton ja uskollinen." Sitte tuotiin uuden ritarin kypärä, jonka hän pani päähänsä, ja talutettiin esiin ratsu, jonka selkään hän hyppäsi. Usein myöskin urhollinen aseenkantaja lyötiin jonkun urhotyön jälkeen ritariksi heti taistelukentällä.
Ritari käytti arvonsa merkkeinä vitjoja ja kultaisia kannuksia. Muhkealta hän näytti, kun hän, yllänsä raskas, runsaasti koristeltu rautapuku, päässä kypärä, kädessä keihäs ja sivulla pitkä miekka, ratsasti samoin rautapukuisella hevollaan. Kilvessä oli suvun vaakunamerkki ja välistä myöskin liivitakissa tai lipussa.
Ken teki itsensä vikapääksi johonkin törkeään, kunniattomaan rikokseen, erotettiin häpeällä pois ritarisäädystä. Hänet vietiin julkiseen teloituspaikkaan, jossa hänen aseensa katkottiin ja palat heitettiin hänen jalkainsa juureen. Kannukset päästettiin irti, häntä leikattiin hänen ratsultaan ja vaakuna hangattiin pois hänen kilvestään, jota sitte vielä laahattiin liassa hänen nähtensä.
Turnajaiset ja kohteliaisuus. Juhlatiloissa pantiin toimeen juhlallisia aseleikkejä eli turnajaisia. Läheltä ja kaukaa kokoutui silloin ritareja ja ylhäisiä naisia, kaikki mitä komeimmassa puvussa. Osanottajat ilmoittautuivat valituille taistelutuomareille eikä ketään päästetty osalliseksi, joka oli vikapää mihinkään kunniattomaan tekoon. Turnauspaikka oli hiekoitettu ja aitauksella ympäröity, jonka takana miehiset katsojat seisoivat; naiset istuivat ylemmillä parvekkeilla. Sotamusiikin soidessa ratsastivat kiireestä kantapäähän rautapukuiset ritarit esiin välkkyvissä varuksissaan; kuuluttajat huusivat tanterelle erityiset taistelijaparit. Silloin ratsastettiin joukko joukkoa vastaan (tornei) taikka kaksi ritaria keihäät ojossa vastakkain (dust). Ken voimakkaalla sysäyksellä heitti vastustajansa pois satulasta taikka musersi keihäänsä hänen rintahaarniskaansa vastaan, häntä katsottiin voittajaksi. Kun täten oli katkaistu keihäitä, kuten sanottiin, jatkettiin usein taistelua miekoilla, koettaen hakata pois toinen toisensa kypärän koristeita sekä taitavasti ratsua käännellen torjua vastustajan iskuja ja samalla itse tehdä niitä tuntuvasti. Ritareille, jotka osoittivat suurinta urhoutta, annettiin voiton palkinnoita. Rumpujen ja torvien rämistessä huudettiin kuuluvasti jokaisen eri voittajan nimi; hän otti sitte naisten kädestä vastaan palkinnon: kultavitjat, miekan, sormuksen tai jotakin muuta sellaista. Juhlapäivällisillä, joita sitte pidettiin, oli hänellä kunniasija ja atrian jälkeen hän alotti tanssin. Naisen kunnioitus antoi alun ritarein erinomaiselle kohteliaisuudelle naisia kohtaan (galanterialle), joka välistä meni naurettavuuteen asti. Jokaisella hyvällä ritarilla oli oma naisensa (domina, daami), jonka mainetta hän puolusti ketä hyvänsä vastaan ja jonka hansikasta hän kantoi kypärässänsä: hän käytti naisensa värejä ja aina hänen piti olla valmis katkomaan keihäitä hänen kunniaksensa. Ritari katsoi kunnianasiakseen tehtäväin suorittamisen, joita naisensa hänelle määräsi, olivatpa ne kuinka vaikeita hyvänsä. Niinpä vaati eräs nainen ritariansa hankkimaan hänelle kolmenkymmenen naisen muotokuvat, joiden ritarit hänen ensin piti olla voittanut. Ritari silloin läksi matkustelemaan linnasta linnaan, turnajaisista toisiin ja ennen vuoden loppua hän naisellensa antoi vaaditut muotokuvat.