X. SUURI TAPPELU.
(1714).
Isonkyrön pappilassa, jossa ylikomisaari Juhana Henrikki Friis oli saanut kortteerinsa, oli 15 päivänä helmikuuta sotaneuvosto koolla. Neuvottelu alkoi lähestyä loppuansa. Armfeldt oli mielipiteellensä pääottelun suorittamisesta sillä paikalla missä hänen joukkonsa nyt sijaitsivat, saanut varsin vähän kannatusta, ja nyt silmäili kenraali mietteissään ratsumestari Aksel Buren tekemää ja esiintuomaa asemapiirrustusta.
— Hyvät herrat, lausui ylipäällikkö hitaasti silmiään nostamatta, minä en, niinkuin sanottu, löydä mitään muuta keinoa kuin seistä siinä mihin olemme pysähtyneet ja vimmatulla taistelulla ajaa vihollinen pakosalle.
— Yhä edelleen taas on minun ajatukseni, virkkoi kenraalimajuri De la Barre, että meidän pitäisi peräytyä Vöyriin ja siellä odottaa vihollista jossakin sopivassa solassa. Aukeat tasaiset kentät täällä Isossakyrössä tuottavat sille yhä uusia etuja niiden lisäksi mitä jo lukumäärän valtava suuremmuus sille suopi. Minä surkuttelen, mutta ratsuväkeni hevoset ovat niin peräti lamassa ja uuvuksissa, että ne tuskin jaksavat kantaa ratsumiehiä tuimaan ryntäykseen.
— Silloin ne eivät myöskään jaksa kantaa heitä pohjoiseen, puhkesi Armfeldt kiivaasti sanomaan, ja hän lisäsi katkerasti, kuka meistä ei muistaisi Lybeckerin onnetonta peräytymistä Kymistä Elimäelle! Jos silloin olisimme pysähtyneet ja ottaneet ryssää pajuneteillä vastaan, niin emme totta tosiaan olisi tässä nyt Pohjanmaalle ajautuneina sotapakolaisina.
Punotus De la Barren poskilla osoitti että Armfeldtin vastaus oli saattanut hänenkin verensä kuohuksiin, mutta hillityllä levollisuudella kääntyi hän Friisin puoleen sanoen:
— Minä pyydän että ylikomisaari tässä pöytäkirjaan pantavaksi tahtoisi kertoa, missä kurjassa tilassa armeija tällä haavaa on. Jos aiottu tappelu päättyy toivon mukaisesti, ei kai kukaan kummastele että niin heikot joukot ovat saattaneet voittaa, mutta jos käy päinvastoin — niinkuin minä aavistan — voipi olla hyvä että tulee merkityksi, mitä epäilyksiä muutamat päällystöstä ovat lausuneet.
Friis odotti Armfeldtin kehoitusta puhumaan tai vaikenemaan, mutta kun tämä taas näkyi syväytyneen kartan tarkastelemiseen, lausui hän pitkäveteisesti:
— Minkä kaikki tietävät näyttää minusta tarpeettomalta kerrata. Miehet eivät ole viime viikkoina saaneet sanottavasti muuta ravintoa kuin mitä vangit saavat vankilassa, vettä ja leipää. Ne ovat sitten vielä niin repaleistuneita, että osalta kokonaan puuttuu sukkia ja kenkiä. Sotakassassa ei ole puolta äyriäkään; hallituksen laskuun en kykene saamaan irti rahaa ja omalla takuullani saa niin vähäisiä määriä, etteivät ne riitä välttämättömimpiinkään päivän tarpeisiin.
Eversti Juhana Stjernschantz puuttui puheeseen:
— Niin, kyllä se on kehnoakin kehnompaa! Neljään vuoteen en ole sotapäivärahaa kantanut tuskin sataa taaleria! Kurjuuden tähden en tiedä muuta neuvoa kuin pyytää virkalomaa ja itse lähteä Tukholmaan. Everstit Krusenstjerna ja Danielson, jotka ovat olleet nuorempia palveluksessa kuin minä ja joilla on ollut vähemmän vaadittavaa, ovat persoonallisen hakemuksen kautta saatavansa saaneet.
— Niin oivaa ja tarmokasta upseeria kuin Te olette, en voi nyt laskea lomalle, keskeytti häntä kenraali. Pieni urhoollinen joukko voipi hyvällä johdolla paljon aikaan saada. Ettekö eversti kenties muista, kuinka te joulukuun 28 päivänä kaksi vuotta sitten muutamilla sadoilla miehillä yllätitte venäläisen osaston Käkisalmen linnoituksen edustalla ja heititte sen Vuokseen?
— Herra kenraalimajuri suvaitsee muistaa hyvin, vastasi. Stjernschantz, ja se minua ilahduttaa, mutta ajat olivat silloin toiset. Nyt en ole enää hyvässä terveydentilassa. Kun minulla äsken on ollut vilutaudin kohtauksia, täytyy minun valitettavasti ilmoittaa olevani sairas.
Sotaneuvoston jäsenet silmäilivät kummastellen puhujaa ja puheenjohtajaa, kun tämä kylmän tyynesti vastasi:
— Herran sairaudesta ei ennen ole mitään kuultu. — Eversti v. Essen, haluatteko tekin taistelun edellä vetäytyä pois?
— Herra kenraalimajuri suvaitsee koettaa puhua piloja, vastasi v. Essen vilkkaasti. Minun neuvoni olisi ollut ja on vieläkin, että meidän olisi pitänyt mennä vihollista vastaan Ilmajoen metsässä, mutta tulipa taistelu siellä tai täällä, minä seuraan teitä elämässä ja kuolemassa!
— Sen tiesin kyllä ennakolta, ja muutoin — kenraali teki kädellään kohteliaan viittauksen — minä luotan nyt niinkuin ennenkin, vieläpä enemmän kuin ennen, teihin kaikkiin, ystävät ja sotatoverit. Siitä päivin kun se kirottu Pohjolaisten majuri Andersson toissa vuonna toukokuulla meni vihollisen puolelle ja ilmaisi meidän asemamme Korkeankosken luona, ei yksikään minun upseereistani, huolimatta siitä sanomattomasta kurjuuden tilasta, missä olemme olleet, ole unohtanut velvollisuuttansa. — Nyt tahdon kumminkin vielä kerran kuulla, onko teillä jollakin esiintuotavana riittävän vankkoja syitä, jotka voisivat kumota aikeeni ryhtyä piakkoin otteluun.
— Sallikaa minun sitä ennen kahdenkesken virkkaa muutama sana, lausui De la Barre. Pyyntöni on yhteydessä erään kirjoituksen kanssa Vaasan maaherralta Clerkiltä.
Armfeldt nousi vastahakoisesti, vaan antoi puhujalle merkin, seurata mukana sivuhuoneeseen. Siellä veti De la Barre esiin nimettömän kirjeen, jonka Clerk oli saanut käsiinsä ja lähettänyt hänelle. Se sisälsi häpeällisimpiä syytöksiä Armfeldtiä ja upseerikuntaa vastaan toimettomuudesta ja pelkuruudesta, ja sen ajatuksen sanottiin olevan aivan yleisen Tukholmaan kokoontuneilla säädyilläkin. Kun Armfeldt yhä kiihtyvässä vihassa oli kirjoituksen lukenut ja vaihtanut muutamia kiivaita sanoja De la Barren, päällikkyydessä lähimpänsä miehen kanssa, kiiruhti hän takaisin sotaneuvostoon. Neuvottelu jatkui sillä että Suomen armeijan kenraaliajutantti eversti Otto Reinhold Yxkull lausui:
— Meillä on kai täällä Isossakyrössä 4,000 sotilasta nostoväkeä ja 800 miestä viisikkäitä ja rahvasta, mutta niinhyvin upseerien kuin sotamiesten tila on siinä määrässä arveluttava, että ilman pikaista apua Ruotsista joutuvat toiset niinkuin toisetkin perikatoon. Minun ajatukseni on, että tuntuu vaaralliselta odottaa täällä avoimilla kentillä vihollista.
Samaan suuntaan puhui eversti Antero Boije, mutta vastahakaan everstiluutnantti Ernst Kustaa Villebrandt.
Kun viimemainittu oli päättänyt pitemmän puheensa nousi Armfeldt ja lausui hitaasti:
— Teidän ajatuksenne olen nyt saanut tietää; minä valitan vaan, etten voi olla teidän kanssanne samaa mieltä. Katsokaas, minun täytyy ahkeroida Hänen kunink. Majesteettinsa käskyn noudattamista, joka kuuluu, että kaikkialla, missä suinkin mahdollista, on tehtävä viholliselle ankaraa vastarintaa. — Kokouksemme on päättynyt. — Me ryhdymme taisteluun ja teemme parastamme. Pääosan vastuunalaisuutta siitä miten käy, otan minä kantaakseni. Hyvästi hyvät herrat; kukin paikalleen!
Sotaneuvosto hajaantui.
— Viivy hetkinen, Aksel, kuiskasi Armfeldt ratsumestari Burelle, joka oli pitänyt pöytäkirjaa kokouksesta ja seisoi aikeissa lähteä. Puhuteltu nuori mies ei sen vuoksi ollut kiireissään kokoamaan kirjoitustarpeitansa, vaan puuhaili niiden kanssa kunnes everstit olivat poistuneet.
— Kas niin, tuleppas tänne ja käy istumaan vierelleni, sanoi Armfeldt ystävällisesti: Minä tunnen tarvetta saada puhua avomielisesti jonkun ystävän kanssa. Mitä sinä arvelet kaikesta siitä, jota nyt lausuttiin sotaneuvostossa? Puhu niinkuin omatunto! Olenko toiminut oikein vai en?
Kun Bure viivytti vastausta, jatkoi toinen:
— Nyt ei puhu kenraali ratsumestarille, vaan Kaarle setä nuorelle ystävällensä ja uskotullensa. Sano suoraan. Minun päätöstäni jäädä paikoillemme ja taistella, ei tietysti voida panna toimeen ilman että moni heittää henkensä, vaan sehän on sotilaan kohtalo.
— No niin, hyvän sedän toivomusta tahdon noudattaa, vaikka minun ajatukseni eivät olekkaan täysin sopusoinnussa teidän ajatustenne kanssa. Kun minä en kykene selvästi näkemään koko asiain tilaa, vaan ainoastaan muutamia erityiskohtia ja yksityisten henkilöiden suhteita, myönnän minä niiden everstien olevan oikeassa, jotka osoittivat että meidän vähäinen sotavoimamme vaivoin saattaa kauvan pitää puoliansa avonaisella kentällä. Ennen on tapahtunut, että rohkeutensa menettänyt ratsujoukko on käyttänyt kannuksiansa päästäksensä pois tappelusta. De la Barre on urhoollinen mies, mutta hänen ja sinun välillä, setä, on jonkinlaista kateutta olemassa; en tiedä mistä syystä.
— Hän odotti että Tukholman senaatti valitsisi hänet eikä minua
Lybeckerin jälkeläiseksi, selitti Armfeldt hymyillen.
— Niin, siinä se on, ja siksi katsoo hän voivansa olla toista mieltä sodankäynti-asioissa. Setä, minä olen pannut merkille, että se ei tiedä hyvää kun hän istuu ja riipoo miekkavyötänsä; sitä hän teki tänään.
Kuuluupa siltä kuin olisit taikauskoisempi kuin Pohjolainen noita-akka. Suo anteeksi vertaus, joka niin vähän soveltuu sinun punasille poskillesi ja sinisille silmillesi, poikani!
— Setä laskee leikkiä, vaan saammepa nähdä mitä seuraa. Mikä minulle kumminkin enimmän saattaa levottomuutta onnettoman Pälkäneen tappelun jälkeen, on että melkoinen osa meidän miehistöstämme on ruvennut käymään toivottomaksi tämän pitkän taistelun loppupäätöksestä. Eihän siinä ole kummeksimista, jos yksi ja toinen, väsyneinä puutteisiin sekä koti-ikävän ajamana on lähtenyt kotiinpäin, mutta muistattehan, setä, että mainitun tappelun jälkeen kaikki Savon ja Hämeen jalkaväkirykmentit pujahtivat piiloon metsiin.
— Niin, oikeassa olet! Se oli arveluttava asia. Hämeen läänin rykmenttiä on meillä tällä erää vaan yksi 280-miehinen pataljoona lippujen alla. Ja minä kumminkin olen yhä ja uudestaan lähettänyt sanoja läänin voudeille ja ratsutiloille aukkojen täyttämisestä. Ne tottelevat kankeasti ja kuitenkaan ei minulla ole sydäntä olla yhtä ankara kuin Nieroht vainaja.
— Niin, mitenkähän viimein käy Ruotsin ja kuninkaan?
— Valtakunnan näyttää käyvän kerrassaan hullusti, mutta moittia Hänen Majesteettiansa, niinkuin niin useat muut, en minä tahdo. Hänellä on kai tuumansa, vaikka me emme niitä käsitä.
— Minä luulen että Kaarle kuningas joko istuu turkkilaisen vankina taikka on hän sitte tullut puolihulluksi.
— Vaiti, Aksel, on olemassa ajatuksia, joita ei saa ilmaista! Sotilas ei saa aprikoida; hänen täytyy sokeasti totella.
Keskustelu keskeytyi, sillä eräs käskyläinen tuli sisään ja ilmoitti että muuan ylioppilas Peldan pyysi päästä puheille.
— Antaa hänen tulla, kuului kenraalin käsky. Lyhytkasvuinen vankkarakenteinen nuorukainen tuli sisään, kumarsi ja lausui:
— Jos herra kenraalimajuri haluaa ja sallii, tahdon mielelläni tehdä jotakin hyödyttääkseni isänmaata. On kerrottu, että kohdakkoin odotetaan suurempaa ottelua, mutta että sotapäällystöllä ei vielä ole luotettavaa tietoa vihollisen voimasta ja liikkeistä. Antakaa minun lähteä vakoilemaan sitä!
— Minkä vuoksi luulee hän voivansa tehdä sen täydellisemmin kuin minun omat sotilastiedustelijani, kysyi Armfeldt ärtyisesti.
— Siitä syystä että minä olen syntynyt tällä paikkakunnalla ja olen usein tehnyt pitkiä retkeilyjä lähipitäjiin. Minä tunnen tarkoin kaikki tiet ja polut, mutta niitä en minä aikoisi noudatella, vaan hiihtäisin suksilla lintuteitä läpi Ilmajoen metsän. Muutamia miehiä toivoisin kuitenkin saada mukaani, mahdollisen kahakan varalta.
— Milloinka herra tahtoisi lähteä?
— Huomisaamuna ennen päivän koittoa.
— No hyvä, liber studiosus [vapaa ylioppilas] näyttää rehelliseltä ja hänellä näkyy olevan matkanvaivoja kestävät jalat. Aksel, valitse 16 miestä joukostasi hänen seuralaisikseen.
Peldan kiitti hänelle uskotusta toimesta ja poistui.
Kenraali ja ratsumestari, parin muun upseerin seuraamina, käytti suuren osan iltapäivää Napuen puoleisen Kyröjoen seutujen tarkastelemiseen.
Seuraavana aamuna — se oli tiistai — kun hämärä vielä peitti tienoot, lähti Gabriel Peldan 16 sotamiehen ja Isonkyröntalollisen Heikki Sippolan kanssa, kaikki suksilla, matkaan. Kun tiedustelu arvattavasti tulisi ulotettavaksi kauvas etelään päin, oli retkikunnan johtaja sanonut, ettei heitä tarvitsisi odottaa takaisin ennenkuin parin vuorokauden perästä. Leirissä oli kohta kaikki miehet liikkeellä, ja puolenpäivän aikaan marssivat kaikki joukot Armfeldtin käskystä Isonkyrön kirkonkylästä neljänneksen verran kaakkoiseen päin ja tulivat niille kentille, jotka ympäröivät Kyrönjokea. Se oli vankassa jäässä, vaan lumetonna, sillä viime viikon oli vallinnut suojailma, ja talvi oli muutoinkin ollut ylimalkain vähäluminen.
Annettiin käsky että tappelujärjestys oli heti paikalla muodostettava.
Tavallisuutta myöten asetettiin jalkaväki kahteen linjaan keskukseen. Siinä oli 11 pataljoonaa, keskimäärin 260 miestä kussakin, kootut seitsemästä niitä suomalaisia rykmenttejä, jotka uudestaan muodostettiin v. 1710.
Oikea sivusta sisälsi 6 eskadroonaa eli ratsuparvea Uudenmaan ja 4 Turunläänin hevosväkeä ynnä 2 eskadroonaa suomalaisia rakuunoita; koko lukumäärä nousi 800 mieheen. Vasen kylki, joka niinkuin vastapäinenkin tukesi asemansa metsää vasten, oli 100 miestä heikompi. Se oli kokoonpantu 10:stä eskadroonasta, jotka kuuluivat osittain jo mainittuihin joukkoihin, osittain Viipurin läänin rykmenttiin.
Sotajoukon rintaman edustalla oli kunnaalla Napuen kylä.
Se vallitettiin miten kuten hirsillä, joita saatiin puretuista asuinrakennuksista ja ladoista, ja varustettiin kahdella pienellä tykillä eli koko sillä tykistöllä, joka oli jäännöksenä paremmilta päiviltä. Patterin varusteeksi asetettiin 300 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä.
Kohta jalkaväen taakse keskukseen oli joku määrä porvarirenkejä Vaasasta ja noin 1500 sotaan vähemmin tottuneita viisikkäitä saanut paikkansa. Ne olivat äskettäin kutsutut sotajalalle Isostakyröstä, Laihialta, Mustasaaresta, Maalahdelta ja Vöyristä. Parin päivän perästä odotettiin Uuden Kaarlepyyn ja Oravaisten miehiä tuleviksi.
Sillä tavoin järjesti Armfeldt pienen sotajoukkonsa, ja nyt seurasi pitkiä raskaita odotuksen hetkiä.
Tiistai 16 päivä helmikuuta kului loppuun ja keskiviikko 17 päivä niinikään, ilman että mitään vihollista näkyi. Väki ei kuitenkaan saanut liikahtaa paikaltansa, vaan täytyi sen, sikäli kuin kävi päinsä, kivääri kourassa pitää kenttä-oloa jäisellä maalla ilman kattoa tahi telttaa. Mutta kun toimevan ylikomisaari Friisin onnistui hankkia kylliksi leipää eikä pakkanen ollut kova, saattoi mieliala toki jotakuinkin pysyä virkeänä. Moni kyllä sentään valitti jäsentensä kankeutta ja suurta väsymystä.
Torstaina palasivat vihdoin ne lähetetyt vakoojat. Ainoastaan yksi, talokas Sippola oli kadonnut teille tietymättömille, ja Peldan sanoi suuresti epäilevänsä ettei hän ollut eksynyt metsään, vaan uskottavasti paennut vihollisen puolelle. Venäläiset olivat matkalla nyt tiheissä kolonneissa kaksipeninkulmaisen metsän läpi Ilmajoelta Isoonkyröön. Tämä tieto ilmoitettiin kohta joukoille ja näytti herättävän rauenneen pontevuuden uudestaan eloon.
Paria tuntia myöhemmin ilmaantui metsämailtaan kasakkapatrulli, muutamia satoja kyynäriä Napuen esivarustuksista. Patterin tykkiväki valmistautui joutuisasti taisteluun, ja kohta pamahti ensimäinen laukaus. Tykki oli kumminkin tähdätty niin huonosti ettei luoti vahingoittanut ketään vihollista, mutta sen sijaan kaatui hevonen piispa Gezeliuksen aatelisratsumiehen alta, joka toimitti etuvartijapalvelusta.
Kasakat peräytyivät metsään, ja niin kului vielä se päivä ilman taistelua.
Vasta 20 tuntia myöhemmin, aamupäivällä 19 päivänä helmikuuta, alkoivat vihollisten sotajoukot lähestyä. Ratsujoukkoa ja jalkaväkeä enemmän kuin 12,000 miestä vyöryi hitaasti esiin metsänrannasta, leveten molemmille puolille ja kauvempana kaareutuen suomalaisten aseman ympärille. Etunenässä kuljetti eversti Bills upeata krenatöörien rykmenttiä, joilla oli punaset tamineet sinisine kauhtanoilleen; heti kintereillä tulivat Arkangelgorodin ratsumiehet valkoisissa takeissa. Niiden jälissä nelisti Siperian rykmentti, jonka päällikkö, urhea eversti Mannstein punasessa univormussa ja valkoisella hevosella ratsastaen jo pitkän matkan päästä herätti huomiota. Kauvimpana häämöttivät Rjäsanin jalkamiehet sinisissään, Asovin ja Nishnijnovgorodin vihreissään, ja joukko seurasi joukkoa.
Kun vihdoin venäläinen ylipäällikkö ruhtinas Mikael Galitsin, kenraalien Buturlinin, Zernikoffin, Zekinin ja Dupré'n ympäröimänä tuli näkyviin, silloin leimahti Napue liekkiin, se näet Armfeldtin käskystä oli sytytetty palamaan, ja venäläiset vastasivat sillä että tuohustivat tuleen Turpalan talon rakennukset Laurolan kylässä.
Itätuuli ajoi valtavia savupilviä suomalaisten rivejä vastaan.
Kello oli nyt 1 päivällä.
Kenraali Armfeldt, joka itse komensi armeijansa keskustaa, ratsasti joukkojen edustalla ja tervehti heitä lyhyellä pontevalla puheella sekä jakoi tunnuslauseeksi sodassa usein käytetyt huomiosanat: «Jumalan avulla.»
Saavuttuansa vasempaan sivustaan, jossa De la Barre piti päällikkyyttä, lausui hän hiljakkaasti:
— Minä toivon kenraalimajurin unohtaneen että Te vastustitte tappeluun ryhtymistä, ja tekevän parastanne.
— Tehdään, kuului vastaus, mutta ruuti on märkää; miehet ovat viluissaan ja kehnossa tilassa. Moneen tuntiin eivät ole saaneet vettä vaikka joki on niin lähellä.
— Jos miehet ovat viluissaan, niin antakaa heidän tapella itsensä lämpöisiksi! Hyvästi!
Armfeldt tervehti miekallansa, huusi suomalaisille rakuunoille, jotka seisoivat häntä lähinnä, muutamia sanoja ja ratsasti takaisin paikoilleen.
Vihollisen hyökkäys ei tapahtunutkaan sillä lailla kuin Armfeldt oli arvellut. Venäläisen jalkaväen pääjoukko lähti kulkemaan pitkin 80 sylen levyistä joen jäätä, kun samalla hevosväki hyvin kaukaa tunkeutui esiin Valtalan kylän puolelta. Kun tykit Napuen kunnaalla rupesivat päästämään tulta kidastaan, vetäytyi venäläinen jalkaväki Mustanojan luona pohjoista 6 kyynärän korkuista rantaäyrästä myöten ylös ja kiersi laajassa kaaressa suomalaisten läntisen sivustan; saman liikkeen tekivät kasakat vielä laajemmassa kaaressa metsän kautta. Venäläisen ratsuväen päävoima asettui poikki joen Laurolan kylästä eteenpäin.
Armfeldt, joka hevosen selästä näki tämän manööverin, antoi nyt oman tappelujärjestyksensä tehdä puolikäännöksen vasempaan, joten jalkaväen oikea kylki tuli nojautumaan Napuen kunnasta vasten. Sitä paitsi lähetettiin neljä eskadroonaa Viipurin ratsuväkeä yli oikealle sivustalle, joka näytti saavan pääosan vihollista ratsuväkeä vastaansa.
Kello 1/2 2 alkoi taistelu sillä että venäläiset tekivät kiivaan ryntäyksen niitä sataa ratsumiestä vastaan, jotka seisoivat suomalaisten vasemmassa sivustassa. De la Barre huusi muutamia kehoittavia sanoja läheisyydessään oleville rakuunoille ja iski kannuksensa hevosen kylkiin. Silloin lähti johtaja ja hänen joukkonsa hurjaan neliseen. Ensimäiset venäläiset jalkamiehet väistyivät sivulle, toiset sortuivat hevoisten jalkoihin. Hyökkäys onnistui; muutamissa silmänräpäyksissä oli suomalainen ratsuväki raivannut tiensä vihollisrivin läpi.
Kun De la Barre samassa katsoi taaksensa ja huomasi, kuinka Valtava venäläinen armeija yhteen ainoaan tukahduttavaan syleilykseen näytti sulkevan koko pienoisen suomalaisen sotavoiman, katsoi hän kaikki olevan hukassa. Odottamatta mitään käskyä Armfeldtiltä, käänsi hän taistelutantereelle selkänsä ja alkoi kovassa ravissa ratsastaa pitkin tietä Vähäänkyröön päin. Joukko seurasi päällikköänsä. He eivät kumminkaan olleet ehtineet edes virstan vertaa eteenpäin, ennenkuin takana kuului ankara kavion töminä ja hurjia huutoja, — ohjakset löysällään kiiti sieltä Viipurin ja Uudenmaan läänin hevosväki yhtenä sekasotkuna ja heidän perässänsä muut oikean sivustan ratsumiehet. Selittämättömästä syystä joutuneina mielettömän kauhun valtaan syöksivät he tiehensä, ja De la Barren heikot yritykset saada heitä hillityksi menivät myttyyn.
Kentällä oli jälellä suomalaisesta ratsuväestä ainoastaan kolme eskadroonaa turkulaisia, ja ne taistelivat aluksi urhoollisesti. Ratsumestari Bure ajaa karahutti Armfeldtin luokse ja pyysi määräyksiä. «Pitäkää väki koossa ja tapelkaa viimeiseen mieheen», kuului lyhyt vastaus. Bure nelisti takaisin.
— Eespäin pojat, huusi nyt majuri Freudenfelt, eespäin Jumalan avulla! Nyt on näytettävä mihin me kelpaamme! Hän kannusti hevostansa, mutta ainoastaan muutama silmänräpäys nähtiin hänen sapelinsa heilahtavan. Kuolettavasti haavoitettuna retkahti majuri hevosen selästä, ja niin hurjasti riehui taistelu, että hänen urhoolliset rakuunansa eivät ehtineet korjata pois ruumista. Pistooleja ja karbiineja leimahteli. Sapeleja ja pistimiä iski vastakkain. Pajunetit lävistivät rintoja ja pyssynperät antoivat kuoloniskuja. Ei kukaan huomannut ruudinsavulta ja lumirännältä, kuinka pitkä majuri Bleckert sortui hevosten jalkoihin tai majoitusmestari Calentin väkivoiman alle joutuneena katosi venäläisten riveihin. Ratsumestari Kuhlefelt sai luodin sydämmensä läpi ja majuri Vattrang vuoti verta monesta haavasta.
Vielä istui Aksel Bure satulassa ja hakkasi vimmatusti ympärillensä. Mutta samassa hetkessä kuin hänen harvennut joukkonsa oli rynnistämäisillään läpi, osui häneen luoti ja hän vaipui kuoliaana maahan.
Armfeldt ei ollut vielä huomannut että hänen molemmat kylkijoukkonsa ratsuväen paettua oli jäänyt ilman suojaa. Sankka lumipyry, jota vinha itätuuli ajoi vasten suomalaisten silmiä, kuin myöskin savu palavista kylistä teki mahdottomaksi nähdä eteensä enempää kuin jonkun askelen. Jalkaväki pitkin koko rintamaa oli sillävälin täydessä käsikahakassa, ja mieshukka oli hirmuinen. Yhden tunnin sisään oli kuusi suomalaisista pataljoonista kerrassaan hajalle revitty, tehtyään kyllä vihollisten puolelle suurta hävitystä. Everstit Tethovitsch ja Grekoff vetäytyivät uupuneina sivulle, sillä heidän rykmenteistään oli jälellä vaan muutama kymmenkunta miestä. Kenraali Zernikoff, prikaatin päällikkö, oli kuolettavasti haavoitettuna saatettu pois tappelutantereelta.
Siellä hakattiin ja pistettiin, ja veri liotteli peltosarkoja.
Kello kolmen aikaan saivat suomalaiset toisen kerran seisautetuksi vihollisten jalkaväen, ja Armfeldtin pikku joukon onnistui hetkiseksi anastaa 6 tykkiä. Vaan niistä ei ollut mitään hyötyä, sillä vihollinen oli ennättänyt naulata sytytysreiät umpeen. Kun Galitsin nyt näki väkensä peräytyvän, antoi hän neljän rykmentin rakuunain hypätä ratsailta ja hyökätä suomalaisten päälle takaapäin. Nyt riensivät myöskin kasakat esiin ja kävivät jalkaväen kimppuun vasemmalta sivulta. Niitä vastaan lähetti Armfeldt reservinsä, viisikkäät ja Vaasan porvarirengit, ja ne suoriutuivat niin hyvin, että kasakat näkivät parhaaksi peräytyä ja sen sijaan hävittää kuormastoa ja talonpoikaisrekiä kauvempana.
Mutta yhä uusia venäläisiä pataljoonia sukelsi esiin lyötyjen sijaan.
Turkulaisista äärimpänä oikealla sivustalla oli 80 jo kaatunut, vaan jälellä olevat 300 puollustivat itseään sankarien tavalla. Päällikkyyttä hoitivat kapteenit Sising ja Miltopaeus. Kun viimemainittu näki että hänen joukkonsa alkoi joutua saarrokseen, antoi hän käskyn miehistölle rynnätä läpi hyökkäävien venäläisten ratsumiesten suunnattoman joukon. Se onnistui heille useita kertoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä kun he kiihkeästi ampuen ja iskien vetäytyivät pitkin jäätä, ympäröi heitä kaikilta puolilta yhä uudet vihollisjoukot. Neljännestunnin kuluttua oli parvesta jälellä vaan 20 miestä ja molemmat upseerit. Heille tarjottiin armoa, mutta Sising vastasi ylpeästi: «ei vielä!»
Samassa putosi hän hevosen selästä ja tuli pahoin runnelluksi. Kun Miltopeeus, joka oli saanut keihäänpiston kaulaansa, näki tämän, käski hän vielä elossa olevain 10 miehen laskea kiväärinsä. Heitä ei kumminkaan olisi säästetty ellei sattumalta kenraali Buturlin olisi tullut paikalle ja antanut käskyn miehillensä viedä vangit pois.
Armfeldtin joukko oli taas kaikilta puolilta joutunut mitä tuimimpaan käsikahakkaan.
Satoja ja yhä satoja kaatuu. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Upseerit kaatuvat ja harvenneiden rivien johtoon käy alemmanarvoisia sotureita. Tuossa kaatuu Vattrang, viimeinen majuri, ja muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin komentaa aliupseeri kolmen rykmentin rippeitä. Taistelu alkaa olla lopuillaan, kun nuo hajanaiset parvet miekkaillen peräytyvät.
Kenraali Armfeldt on itse keskellä käsirysyä. Hänen avullaan pelastuu eversti Yxkull, mutta sillä välin saa Savon jalkaväen johtaja Pietari von Gerdten kuoloniskun, joka oli aiottu Armfeldtille. Gerdtenin ruumiin ylitse kannustaa kenraali hevosensa. Vielä pari silmänräpäystä seuraa häntä eversti Lauterbach; sitten kaatuu hänkin samassa tuokiossa kuin Armfeldt pienen parven ympäröimänä raivaa itselleen tien Laihialle päin. Viimeinen, jonka kenraali näki kaatuvan, oli hänen ystävänsä Porin jalkaväen eversti Odert Reinhold v. Essen; hänen ruumiissaan tavattiin sittemmin «32 haavaa.»
Niin päättyi kello neljän aikaan iltapäivällä tuo suuri tappelu Napuen kylän luona. Suomalaisista joukoista oli kaatunut 92 upseeria ja 2,000 sotamiestä sekä 300 joutunut vangiksi. Jälelle jääneille urhoollisille sotureille oli varsin vähän lohdutusta siitä että noin 4,000 vihollista makasi hengetönnä tappotantereella.
Minkätähden De la Barre oli paennut, ei koskaan saatu oikein selville.
XI. KUULUMISIA VITSAUKSEN MAASTA.
(1714).
Hänen korkia-arvoisuudellensa Herra Piispa Johan Gezeliukselle.
Koska tänäpänä tarjoutuu tilaisuus saada tämä kirje yli Ruotsiin ja Herra Piispa pakonsa jälkeen Roslageniin ei ole koko vuonna saanut minulta mitään tietoja, tahdon minä nyt lähettää yhden sangen surullisen kertomuksen siitä mitä tämän murheen vuoden 1714 ajalla minun rakkaassa isänmaassani tapahtunut on.
Sittenkuin kenraali Armfeldt 19 päivänä helmikuuta menetti tappelun Napuen kylän tykönä, vetäytyi hän pohjoiseen päin ja viipyi tällä paikkakunnalla, Vanhan Kaarlepyyn eteläpuolella, kokoamassa hajaantuneita joukkojansa. Rahvaan rohkiata yritystä ottaa osaa taisteluun seurasi moskovalaisen hirviä kosto. Monet suuret pitäjät hävitettiin perinpohjin.
Mitä rasitusta vihollisen on tapana kukistetuille matkaan saattaa, on kaikille tunnettua, mutta senkaltaisessa mikä johonkin määrin siedettävää on, en tahdo viipyä, vaan ainoastaan sellaista esiin tuoda, joka kaiken inhimillisen mahdollisuuden ylitse käypi. Teidän korkia-arvoisuutenne suvaitkoon mieleensä painaa, että tälle ankaralle viholliselle on suuri huvi ja ajanviete käyttää kaikenkaltaista tyranniutta, niinkuin kidutusta, piiskaamista, polttamista, paistamista, hirttämistä ja murhaamista, joista julmia esimerkkejä kertoa taidettaisiin. Kansaa kuljettaa hän pois suurissa määrin, sekä miehiä että vaimoja, renkejä ja piikoja, nuoria ja vielä kapalossa makaavia lapsukaisia. Huoneita ja yksityisiä taloja, vieläpä kokonaisia kyliä hän polttaa, semminkin jos hän havaitsee todistetuksi, että on osoitettu uskollisuutta lähetettyjä ruotsalaisia parvikuntia kohtaan. Työnteolla ja orjuudella rasittaa hän enemmän kuin ihmisvoimat kestää taitavat.
Jumala lahjoitti kyllä tänä vuonna ihanan kasvun, vaan sadon on vihollinen korjannut itsellensä, jonka vuoksi asukkaat kärsivät hätää ja täytyy heidän nääntyä nälkään. Kaikki elukat, joita maanmies välttämättä tarvitsee, kuin on hevoset, sarvikarja ja lampaat, on hän osittain karkoittanut osittain anastanut itselleen. Siihen hätään, jota vihollinen saattaa aikaan hävityksellä ja ryöstämisellä, liittyy vielä sekin hankaluus, ettei maakansalla ole vapautta toimittaa töitänsä ja kauppa-asioitansa, joista on seurauksena ääretön suolan puute. Kaikesta väkivaltaisuudesta se kumminkin on kauheinta, etteivät vainajain ruumiit saa rauhassa maata maan povessa, vaan raastetaan sieltä ylös ilvehdittäviksi, riisutaan alastomiksi ja pahoin pidellään.
Hengellistä hätää saatetaan kansalle kirkkojen häväisemisellä ja ryöstämisellä, pappein, erittäinkin niiden, jotka tahtovat Kuninkaalliselle Majesteetille uskolliset olla, karkoittamisella ja poiskuljettamisella, sekä jumalanpalveluksen pilkkaamisella ja häiritsemisellä. Vaikka vihollinen tosin siellä täällä salliikin sanaa saarnata, ei se tapahdu Jumalan kunnioittamisen eikä sielujen autuuden tähden, vaan yksinomaan hänen julistustensa ja plakaatteinsa kuuluttamiseksi. Niin, heti kohta kun venäläinen upseeri tulee kirkkoon jotakin kuulututtamaan, täytyy saarna typistää ja lyhentää loppumaan, vaikka se juuri on alkuunsa päässyt.
Hengen virkaa häväistään ja väärin käytetään silläkin tavoin, että sanan palvelijoita pakoitetaan olemaan hänen vouteinansa ja ylöskantomiehinänsä, joita, elleivät he nääntyneeltä ja raastetulta kansalta enää mitään kiristetyksi saa, mitä julmimmin kohdellaan. Karjalohjan kirkkoherra Joosef Melartopaeus pakoitettiin viettämään jouluyönsä 1713 alastomana istuen lumessa, ja samallaisen onnettomuuden alaiseksi, sen mukaan kuin etelästä kerrotaan, ovat joutuneet pastorit Kristian Sevonius Rymättylässä ja Staffan Svanstrupe Jämsässä. Nousiaisten kappalaisen Gabriel Saloviuksen ovat kirotut kasakat sitoneet pää polvien väliin ja Maksamaan kappalaisen Andreas Ruuthin ovat he kerrassaan kuoliaaksi piesseet. Tyrvään provasti Joh. Wegelius myöskin pahoin lyötiin, vaan pääsi pakoon Ruotsiin. Kalliita sakramentteja, varsinkaan alttarin, ei kansa saa nautita, sillä vihollinen on kohta tultuaan juonut viinin. Se paholaisen keino, mikä vihollisella on saada jollakin juomalla vangittujen äidinkieli ja kristinopintieto sekoitetuksi, saattaa meikäläistemme autuuden suurimpaan vaaraan ja vahinkoon, mutta kävisi liian pitkäksi tässä mainita kaikkia heidän paheitansa ja kauhistavia syntejänsä. Koska ne nyt Ruotsin maissa tehdään, niin ei niitä voi muutoin kuin Ruotsin synteinä pidettää. Niistä syistä on vihollisten valtaan jääneiden ja monien pakosalla olevien mitä välttämättömin tarvis huutaa apua Jeesuksen nimessä ja hänen kalliin ansionsa tähden.
Monien puolesta totisesti voin minä nyt puhua. Eilen ja tänäpänä on taas suuri köyhien pakolaisten joukko kulkenut Vanhan Kaarlepyyn kautta ja tahdon minä tässä kertoa mitä minä omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut olen.
Ensimäisessä reessä tuli, sen mukaan kuin minä kuulin, Turun läänin ratsuväenrykmentin ratsumestarin Delamoth'in rouva, Elsa Galle, ynnä hänen kaksi neitsytytärtänsä sangen suuressa puutteessa; hänen miehensä on venäläisen vankina. Heidän mukanansa oli myöskin neitsy Anna Greetta Straussenfeldt, majurin tytär Narvasta; hän on alaikäisenä päässyt pakoon Venäjältä ja sittemmin palvellut rahvaan luona ainoastaan ruokansa edestä, on nyt hyvin köyhä, sangen kehnot vaateräsyt yllänsä.
Sitten seurasi kapteeni Gripenberg vainajan leski tyttärensä kanssa, laagmanni De la Vahl vainajan leskirouva ja hänen pieni poikansa, kaikki puutetta kärsivässä tilassa. Heille sangen suureksi avuksi pakoretkellänsä oli ollut Magisteri Nikolaus Mathesius huonekuntansa kanssa, jota oli 12 henkeä, vähän paremmassa tilassa.
Eräässä reessä istuivat porvari Anders Göransson Vaasasta, joka oli ollut mukana Kyrön tappelussa ja toisen silmänsä menettänyt, ynnä hänen vaimonsa, kälynsä ja kaksi lastansa. Niinikään seurasi Maalahden kappalainen Jacobus Brunell vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Hän sanoi vihollisen riisuneen hänet alastomaksi ja pahoin pidelleen. Samaan kohtaloon olivat joutuneet sacellanus Porvoosta, herra Johan Hornborg ynnä hänen vaimonsa ja viisi lastansa. He olivat kadottaneet talonsa ja tavaransa sekä sitten pakoretkellänsä joutuneet vihollisten käsiin, jotka heiltä olivat riistäneet ei ainoastaan hänen pientä omaisuuttansa vaan vielä vaatteet päältä, niin hyvin häneltä itseltään kuin myös hänen vaimoltaan ja lapsiltaan. Siitä suuresta joukosta, joka jalkasin seurasi kerjäten tätä surkeata matkuetta, mainitsen vaan rykmentin pastori Keeonin lesken Kristina Stahlin Turusta, erään sokean miehen Eerik Simoninpojan Kristiinan pitäjästä ynnä hänen vaimonsa ja poikansa, vääpeli Kaarle Cedercronan lesken, talollisen Mikael Antinpojan Närpiöstä, Martti Bergin ynnä hänen ramman vaimonsa, henkikirjuri Hannu Barckin Uudeltamaalta ynnä hänen kuusi lastansa, Fabian Malmin, sokean ja kurjan, ja monta muuta heidän veljeänsä ja sisartansa onnettomuudessa.
Teidän Korkia-arvoisuutenne, jolla ehkä on paremmat olot ja ajoissa pääsitte pakoon, ei voi käsittää kaikkea sitä kurjuutta ja surkeutta, mikä täällä vallitsee. Avuttomat eivät voi parhaimmalla tahdollaankaan auttaa toinen toistansa. Itse olen minä myös joutunut sangen suureen köyhyyteen, mutta Jumalan kiitos olen vielä terve, vaikka olenkin ajoittain saanut syödä tavatonta ja kelpaamatonta ruokaa.
Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa olen alamaisuudessa kirjoittanut ja kertonut maan tilasta. Täällä kulkee huhu, että hän nyt vihdoinkin on kotiutunut ja saa nähdä mihin kurjuuteen hänen sotansa on saattanut tämän onnettoman valtakunnan. Tänne hän tuskin tulee, ja Jumala tietää, tokko Hänen Majesteettinsa ehtii ajatella Suomiraukan kohtaloa. Minä niinkuin muutkin mietin kyllä paljon, mitä en voi enkä tahdo paperille panna.
Me olemme suurimman hädän alaisina näinä viimekuluneina vuosina odottaneet apua niinkuin vangit vapautusta, mutta turhaan. Jos apu vielä kauvemmin viipyy, jota emme usko, emme voi emmekä tahdo pysyä asuinsijoillamme ja maan hoidossa; vaan jätämme maan autioksi ja vaellamme pois kuolemaan tahi viettämään elämäämme hirmuisessa surkeudessa.
Toivottaen Hänen Korkia-arvoisuudellensa kaikkea ajallista ja hengellistä hyvinvointia, olen alati Teidän nöyrin palvelijanne Jacobus Falander.
Past. et praep. Vanhassa Kaarlepyyssä.
XII. TOVERUKSET TORBASOV & LJUKIN.
(1715).
Ja viidennen kerran nyökkäsi Siperialaisen rykmentin majoitusmestari
Andrei Ivanovitsch Ljukin ystävällensä korpraali Feodor Jakovlevitsch
Torbasoville ja sanoi, virnistäen mustapartaista suutansa ystävälliseen
hymyyn:
— Eikös niin, veli pyhä, enkös ollut ajattelevainen kuin sinun oma rakas äitisi, kun toimitin sen tsuhnalaisen akan panemaan meille tätä oivaa olutta! Se on väkevää, hyvää ja huokeata.
— Ah, mamushka, rakas emoni, huoahti toinen, antaen aatoksensa liitää kotipuoleen, mitähän sinä tällä hetkellä miettinet? Ehkäpä muistelet omaa pitkää poikaasi, joka istuu kaukana kylmässä susien maassa ja ikävöi kotiin.
— «Joka paikass' on hyvä, mut siell' emme ole,» lohdutti häntä Ljukin. Vaan anna sinä ämmän olla omin neuvoinsa ja pidä vaan huolta oluthaarikasta niinkauvan kuin minä tarjoon. Ei praasnikkaa ole joka päivä, ja onni se luistaa kuin virta. Tiedäppäs, minä näin viime yönä pahan näyn — Ljukin teki ristinmerkin rintaansa — uneksin, että toverit hyökkäsivät meidän pulleamahaisen tynnyrimme kimppuun ja varrastivat sen keihäillänsä kuin syötetyn hanhen. Se varmaankin merkitsee että me kohta saamme nähdä heidän palaavan takaisin, ja silloin he tietysti tahtovat jakaa aarteemme.
— Sinä olet ihan oikeassa, kelpo Andrei Ivanovitsch; vähässä ei ole jakamista, eipä olekkaan, ei ainakaan useamman kesken kuin kahden hyvän veljeksen. Oli se, jumalan kiitos, minulle koko onni että sinun jalo sydämmesi silläkin siunatulla hetkellä valitsi minut, arvottoman, sinun aseveljeksesi. «Ilman olutta ei ole totuutta.» — Kas niin, eläpäs keskeytä minua! — Kotikylässäni Samaaran kuvernementissä on minulla oikea veli, sinun vertaisesi anteliaisuudessa vaan sinua mahtavampi rikkaudessa. Näkisitpä hänen avarat kaalimaansa elokuussa tai hänen täydet mehiläiskekonsa syyskuussa! Ah, minä muistan viimeisen ihanan illan jonka istuimme siellä kotona! Armas emoni oli leiponut lihapiirakan suuren kuin limpun, ja Timotei tarjosi minulle, hemmoitellulle veljyellensä kurkkuja hunajan kanssa sekä olutta niin runsaasti että viisivuotias lapsi olisi hyvästi voinut uida siinä. Usko pois, siinä juhlittiin kuin pajari maslinitsana. Niin, niin, totta on sananparsi joka sanoo: «Oma maa mansikka, muu maa mustikka.»
Torbasov pyyhkäsi kämmenselällä ruskeakiiltoisia silmiään ja huoahti suloisesti.
Ljukin ystävä valmistautui sielunsa syvimmästä lausumaan muutamia voimallisia lohdutussanoja, kun korina uuninnurkasta sai hänet vikkelästi nousemaan ja virkkamaan:
— Niin, siellä se koira parka nyt makaa ja vinkuu saatuaan selkäänsä, mutta kuka käski hänen ruveta tappelemaan omien maamiestensä kanssa!
— Minä luulin jonkun meikäläisen häntä pistäneen. — Eikö mitä, tulkki kertoi, että tämä talonpoika, meidän armahaisen oluenpanijamme nuorin poika, oli äskettäin ollut häissä ja siellä joutunut riitaan morsiamen veljen kanssa. Hän veti ensimäisenä puukkonsa, vaan toinen oli sukkelampi ja pisti veitsensä hänen kylkiluittensa lomaan. Tiedäppäs, täällä Härmässä ja näillä seuduin yltyleensä on niin kummallinen tapa, että nuoret miehet häämenoissa aina nostavat riidan ja puukottelevat toisiansa. Se kuuluu heidän uskontoonsa, että kaikkina suurina ilojuhlina ainakin yksi uhri on laskettava heidän jumalansa eteen. No niin, tavat ovat monenlaiset, mutta minun mielestäni voisi edes tulisimman sodan ajaksi lakkauttaa mokoman tavan. Ahkeruus on ilomme, ja kyllähän mekin kohdaltamme koetamme, mikäli kykenemme, vähentää tätä koiraheimoa.
— Mutta mistäs pennut tulisivat ellei häitä sodankin aikana vietettäisi? Panenko talonpojalta suun tukkoon?
— Elä huoli, veikkoseni, minä tunnen itsessäni tarpeen antaa tuolle kanaljalle kulauksen olutta.
— Tee tahtosi, Andrei Ivanovitsch, sinulla on sydän hyvä kuin minun omalla äidilläni.
Andrei otti nyt varovasti oluthaarikan ja meni vähän epävakaisilla askelilla vuoteen viereen, missä nuori talonpoika väänteli itseään haavakuumeessa.
— Katsoppas tänne, toveri, nostahan nokkaasi hieman ja juo kuin vasikka, huusi Ljukin, heiluttaen joutilasta käsivarttansa. Sinä et tietysti ansaitsisi että suuren tsaarin urhoollisimmat miehet lähestyvät sinun leposijaasi ja tarjoovat sinulle virvoittavaa juomaa, mutta siihen katsoen että tämä on sinun pirttisi, jossa me nyt olemme ja elämme, ja se on sinun äitisi, ruma suomalaisakka vaan suloinen oluenpanija, joka on valmistanut meille tämän verrattoman juoman, tarjoon minä nyt sinulle yhden kulauksen, kuule, yhden ainoan vaan, mutta sen saat ottaa niin pitkän kuin minun pyssyni latasimen, ja vielä pitemmänkin. «Juopihan kanakin!»
— Kas niin, elä sinä röhi ja irvistele niin hirveästi — äänensä muuttui melkein helläksi — minä kyllä arvaan sinun ajattelevan että olet suuri lurjus ja tulet vielä suuremmaksi, jos saat elää ja pistää puukkoasi omiin maamiehiisi, vaan siitä en minä nyt välitä. Andrei Ivanovitsch'illä on hyvä sydän ja nyt hän tahtoo sinun tosiparastasi. Sinä et tarvitse olla milläsikään, tällaista tilaisuutta ei sinulle tule toista enää kertaakaan syntisessä elämässäsi!
Sairas puisteli kieltävästi päätänsä ja örähteli: vettä, vettä!
Silloin puuttui Torbasov riemuiten puheseen ja sanoi:
— Hän ei tahdo olutta eikä hän ymmärrä sanaakaan kauniista puheestasi, mutta minä ymmärrän mitä hän sanoo. Hänen ihmeellisellä kielellänsä on «vettä» sama kuin meidän «voda» ja sitä minä lähden hänelle noutamaan, niin saan minäkin kerran tehdä hyvän työn tässä maassa.
Korpraali kiiruhti ulos ja palasi tuokion perästä kaivolta, tuoden pienen kuparikattilansa täyden raikasta vettä. Ljukinin auttaessa talonpoikaa istuvaan asentoon, piti hänen toverinsa astiaa haavoitetun huulien edessä, jotka ahnaasti särpivät virkistävää juomaa. Sitten kohensivat he vähän hänen vuodettansa ja päättivät huolenpitonsa sovittamalla märän rievun hänen paukuttaville ohimoillensa.
— Näetkös hänen silmiänsä, Andrei, nyt ne kiittävät meitä. No, ei maks', veliseni; ei siinä suurta vaivaa ollut. Nuku nyt, niin juomme terveydeksesi, jota sinä nyt enimmän tarvitset.
Malja jäi kuitenkin juomatta, sillä kun samassa kuului kavion töminää ja ääniä pihalta, kiiruhtivat toverukset korjaamaan talteen kaikki mikä ei ollut tarkoitettu joutumaan toisten käsiin tai vuotamaan toisten kurkuista alas.
— Mitäs minä sanoin, virkkoi Ljukin murheellisena. Nyt ovat ryöstölinnut täällä. Saa nähdä, voimmeko pitää aarrettamme salassa sängyn alla. Istu nyt pöydälle, niin pyyhkiytyy läikähtynyt olut siitä pois.
Torbasov keikahti ylös niinkuin olisi ollut tarkoitus hypätä satulaan ja lausui vakuuttavasti:
— Viattoman ei pidä saaman kärsiä! Hänen jäädessään hyvällä omallatunnolla vaan juomingeista hieman sekapäisenä pöydälle istumaan, tempasi Ljukin lakkinsa ja riensi ulos. Hän tapasi siellä, niinkuin oli odottanutkin, kymmenkunnan tovereitansa Siperialaisesta rykmentistä. Heidät oli lähetetty hankkimaan rehua hevosille; suuri heinähäkki kukkurallaan osoitti retken onnistuneen toivon mukaan. Sotamiesten tervehtiessä Ljukinia ja meluten ja huutaen päästellessä satuloita irti, huomasi hän heidän tuoneen mukanansa vangin, joka uupuneena riippui kahden hevosen välissä.
Parin miehen päästellessä häntä irti siteistä ja toisten hankkiutuessa eväsmyttyineen — nekin olivat täyteläisemmät kuin lähtiessä — menemään pirttiin, puhaltui vastapäiseltä puolelta pieni ratsujoukko pihaan.
Näyttämö muuttui samassa. Olipa ikäänkuin näkymätön käsi olisi pyyhkäissyt koko meluavan joukon syrjään ja tukkinut kaikkien suut. Rintama-asennossa tervehtivät miehet pelättyä ja samalla pidettyä rykmenttipäällikköänsä, eversti Kaarle Mannsteinia. Hän ratsasti samalla valkoisella hevosella kuin Napuen tappelussa.
— Mitä hyvää kuuluu, lapset? Onnistuiko tehtävänne.
— Jumala varjelkoon teidän jalosukuisuuttanne! kajahti vastaukseksi kuin yhdestä suusta.
— Mutta mitäs tuo on, mitä te sinne kätkette? Everstin silmä sumeni, kun hän katsahti vankiin, jota pari sotamiestä koetti peitellä taaksensa. Tehkää selko, suoraan ja sukkelaan, mitä mies on rikkonut?
Muuan aliupseeri astui esiin ja änkyttäen antoi raportin. Kun se oli tehty, ratsasti eversti Mannstein vangin eteen ja puhutteli häntä ystävällisesti saksaksi. Mies kertoi olevansa henkikirjuri ja että muutamia tuntia sitten oli hyökätty hänen syrjäiseen kotiinsa ja siellä häntä pahoin pidelty, kun hän ei ollut voinut tyydyttää sotamiesten vaatimuksia muulla kuin parilla kuparitaalerilla ja muutamilla vaatekappaleilla.
Asentoon, komensi eversti kääntyen miestensä puoleen, ja pieni joukko järjestyi silmänräpäyksessä kahteen riviin.
— Kenen käskystä on tämä mies tässä sidottu ja piesty?
Aliupseeri astui kalveten esiin.
— Kuka otti hänen rahansa?
Harmaapartainen sotamies astui rivistä.
— Kuka otti hänen vaatteensa?
Nuorempi sotilas asettui vanhemman sivulle.
— Te olette ennen kuulleet käskyni ja tunnette tahtoni, pojat. Minä olen ankarasti kieltänyt teitä käyttämästä tarpeetonta väkivaltaa. Tsaarin mieli ei ole, että hänen miehensä hävittävät sitä maata, joka nyt on hänen, tai että he kiduttavat hänen uusia alamaisiansa.
— Onko täällä ketään, joka ei tiedä sitä?
— Ei, teidän jalosukuisuutenne, kajahti vastaus.
— No niin, sinä uppiniskainen ja omavaltainen Fomin, — hän katsoi aliupseeria — saat pitää hyvänäsi 30 paria raippoja — Ljukin, joka seisoi syrjässä portailla, risti silmiään kahdesti — toiset saavat 20 kukin. Luutnantti Androsoff, — eversti kääntyi yhden ajutanttinsa puoleen — katsokaa että selkäsauna heti paikalla pannaan täytäntöön. Kun se on toimitettu, istuu koko joukko, joka oli mukana hävitysretkellä, satulaan ilman syömättä sitä ennen, ja saattaa vangin varovasti kotiinsa. Siellä jätetään hänelle takaisin hänen rahansa ja vaatteensa, ja joku naapuri kutsutaan häntä hoitamaan. Viimeistään kuuden tunnin kuluttua odotan minä raporttia kuinka käskyni on täytetty. Hyvästi!
Eversti käänsi hevosensa ja ratsasti Uuteenkaarlepyyhyn menevää tietä pois.
Jälelle jääneet loivat noloja ja pelästyneitä silmäyksiä toisiinsa, mutta ei mitään tarpeettomia sanoja lausuttu. Luutnantti antoi määräyksensä ja kaikki toimitettiin everstin käskyn mukaan. Kun raipparangaistus alkoi, hiipi Ljukin pirttiin ja tapasi toverinsa puolitorkuksissa pöydällä. — Onni oli tällä kertaa meille suopea, virkkoi majoitusmestari ja herätti toverin tajuunsa voimakkaalla läimäyksellä selkään.
Eversti on ankara mies, mutta oikeudentuntoinen kuin itse Isä Jumala. — Ja sitten kertoi Andrei, mitä oli tapahtunut siellä ulkona, ja Feodor valpastui yhä enemmän ja kiintyi kertomukseen. Mutta kun se oli lopussa, ei keskustelu ottanut luistaakseen, sillä solmupiiskan sivallukset toverien selkään kuuluivat epämiellyttäviltä.
Kun toimitus oli päättynyt ja pihamaa taas jäänyt tyhjäksi, katsoivat molemmat soturit toisiaan silmästä silmään, ja sitten he hymyilivät niin sisimmän ymmärtämisen tunteella toinen toisellensa ja marssivat säännöllisessä tahdissa sängyn luokse.
Sairas nukkui, vaan Ljukin ja Torbasov polvistuivat hartaasti vuoteen viereen ja painoivat päänsä permantoon. Mutta eivät he rukoilleet, vaan vetivät sängyn alta esiin pienen pullean oluttynnyrinsä ja hänen miniänsä, oluthaarikan.
— Lienevätköhän rotat käyttäneet tilaisuutta meidän levätessämme, virkkoi Ljukin kuiskaten.
Silloin hymyili Torbasov, sillä hän ei keksinyt mitään vastaukseksi.
Vaan sen sijaan täytti hän mitan ääriään myöten ja tarjosi sen
Andreille sanoen:
— Juo, toveri, «juoppo nukkuu päänsä selväksi, vaan tyhmyri ei selkene milloinkaan.»
Kun ilta tuli, istuivat ystävykset ja pitivät pientä kinaa siitä, kuka heistä oli urhoollisempi sodassa, mutta kun valoisa kesäyö levisi maille, silloin itkivät he niin että kyyneleet vierivät partaan ja he suutelivat toisiaan kuin ystävät, jotka eivät ole nähneet toinen toistansa vuosikausiin.
Ja sitten itkivät he taas, sillä koti Volgan rannoilla oli kaukana, ja verraton olut oli lopussa, lopussa ainiaksi.
XIII. STEFAN LÖFVINGIN PÄIVÄKIRJASTA.
(1715).
«1689, joulukuun 24 päivänä synnyin minä Narvassa. Yhdeksän vuotta myöhemmin komennettiin isäni, konstaappeli Martti Löfving, Käkisalmen linnoitukseen ja minä seurasin rakkaita vanhempiani mainittuun kaupunkiin.
1703 sijoittivat vanhempani minut erään Viipurin kauppiaan J. Frees'en [runoilija Jaakko Freesen isä] luokse, mutta kun Mars'in [Mars = sotajumala] seura säihkyi minulla myötäänsä silmien edessä, käytin minä kerran tilaisuutta mukiloida isäntääni niin perusteellisesti että hänen täytyi pysytteleidä 3 viikkoa huoneen lämpimässä, josta teosta olisin vähällä menettänyt oikean käteni, ellen olisi oppinut pitämään jokapäiväistä kirjaa isäntäni kaupasta.
1710 jouduin ensi kerran erään venäläisen partiojoukon vangiksi ja sain monta aimo sivallusta kun en ilmaissut Savon herraskartanon omaisuutta ja hevosia. Jäin kuitiksi pienestä rahakukkarostani ja vaatteistani, minut sidottiin köydellä käsistä ja sain juosta hevosten välissä Kiteen pappilaan neljänneksen peninkulmaa. Siellä riisuttiin minulta paita ja housut, en nähnyt edessäni muuta kuin kuoleman, sillä siellä valmistettiin suuria rovioita, mutta säilyin kuitenkin Jumalan sallimuksesta ja sain vanhan paidan päälleni. Yöllä karkasin ja tulin juostessani isolle suolle.
Muutamia tuntia sen jälkeen läksin maantielle ja tapasin siellä erään kasakan. Hän pyysi minua pitämään hevoistaan, laskeutuaksensa maahan. Mutta kun hänellä oli suuria myttyjä ja monta kattilaa satulansa takana ja täytyi hänen sen vuoksi kumartua syvään, voidakseen heittää toisen säärensä yli toiselle puolelle, tartuin minä häntä niskaan ja omalla miekallaan pistin hänet hengeti. Niin sain häneltä 100 taaleria kopeekoita, joukon hopeasormuksia ja solkia ynnä viherjän kauhtanan. Juoksin sitten metsään ja pääsin monet peninkulmat juostuani ystävien luokse.
1711 tulin katsastelukirjuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin ja lähetti kreivi Nieroht vainaja minut usein partioretkille vihollista vastaan; samaten vuonna 1712.
1713 komensi kenraali majuri Armfeldt minut polttamaan Porvoon siltaa vihollisten edestä. Kun olin sillan päässä, ampui vihollinen muutamilla sadoilla musketeilla niin että maa savusi allani, vaan minuun ei osunut kumminkaan mitään. Sitten tuli muuan minua vastaan juosten sillalle ja tähtäsi minua. Minä osuin häntä rintaan ja hän minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen sillan pää poroksi. Kun minä palasin takaisin, kohtasi minut majuri Gyllenström ja surkutteli sanoen: «Miksikäs nyt Löfvingiä on kutsuttava, kun on korvansa, menettänyt?» Minä vastasin: «Korvani olen menettänyt, vaan moni menettää henkensäkin.» Nykäsin sitten äkkiä korvanlehden pois, joka riippua repsotti sivulla.
Nyt nousi majuri korkealle kivelle, ja silloin suuntasi ryssä kanuunan pappilanmäeltä ja ampui häneltä vatsan puhki. Majuri putosi polvilleen ja hänen viimeiset sanansa olivat: «Ach mein Herr Pastor, mein Pastor!» [«Ah, hyvä herra Pastori, herra Pastori!»] Sitten asetettiin hänet karhuntaljalle ja kannettiin 4:n muun kanssa pois. Hänen suunsa kävi pitkän aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.
Toisena päivänä marssimme Porvoosta Hämeenlinnaan ja jäi viholliselle avoin tie Helsinkiin ja Turkuun, ja kun meidän suomalainen armeijamme oli lyöty ja hajoitettu, ja pieni osa veneillä vetäytynyt Ahvenanmaalle, jätettiin minut parooni ja maaherra Stiernstedtin määräyksestä Juho Ahokkaan kanssa kahden vakoilemaan ryssän vastaisia toimenpiteitä. Turusta menin minä jalkaisin Sauvoon ja pysyin hiljaa asunnossani Halilassa 4 päivää. Sain sitten käskyn lähteä Hiittisiin polttamaan siellä olevaa makasiinia ryssiltä. Kun minä tulin Hannukosken kylään, menin siellä erääseen taloon. Siellä istui muutamia talonpoikia viinalekkerien ääressä ja pyysivät minun painamaan puuta. Talonpojat pitivät minua herrana, sillä minun liivinkaulukseni kapea kultakaluuna pisti näkyviin. Isäntä sanoikin heti:
— Tulkaa lyömään vetoa 100 riikintaaleria, ettei Ruotsi koskaan enää omista Suomea.
Minä vastasin ettei minulla ollut niin paljoa rahaa. Hän käski minun mennä toisten Suomen herrojen perässä helvettiin. Sain sitten suuresta maksusta vähän ruokaa, ja minun syödessäni tuli vanha ukko istumaan pöydän päähän. Mutta isäntä meni ulos ja palasi takaisin keihäs kädessä ja aikoi pistää minut läpi vasten seinää. Kun minä silloin kyyristyin pöydän alle ja tartuin muskettiini oikealla kädelläni, tarrasi ukko minun kaulaani ja aikoi pitää kiini, mutta minä sysäsin häntä musketinperällä leukaan, vedin hanan ylös ja ajoin talonpojan muutamilla miekan sivalluksilla ulos. Silloin tuli emäntä korennon kanssa ja aikoi panna päähäni verisen hatun, vaan minä löin korennon hänen käsistään ja voitelin miekan lappeella hänen peräpakaroitansa, sillä kun korento putosi, koetti hän ottaa keihästä. Sitten juoksin minä ulos toverini luokse, joka seisoi hevosten tykönä. Ajoin sitten Hiittisiin ja toimitin makasiinin puti-puhtaaksi.
Vihollinen antoi sanomakartulla kuuluttaa koko Turun läänissä, että jos kuka majoittaa tai suojelee ruotsalaista sotaväkeä tai säätyläis-pakolaisia, niin heidän talonsa poltetaan ja heidät vaimoineen lapsineen viedään Siperiaan. Sen vuoksi täytyi minun kaksiöistä jäätä kulkea yli Paimioon ja Paraisiin, ja menetin kuorman plootuja mereen, ennenkuin pääsin ylitse. Annoin sitten maaherralle raportin kaikesta mitä oli tapahtunut ja että vihollinen majaili Turussa 24,000:n miehisenä joukkona. —
Eräänä sunnuntaina 1714 tulin joidenkuiden miesten kanssa Korppoon sekä olin saapuvilla jumalanpalveluksessa ja kuulin herra Muntinin saarnan. Tultuamme ulos Herran huoneesta, alkoivat talonpojat haukkua meitä täyttä kurkkua mitä rumimmalla tavalla, kiihoittaen koko seurakunnan meitä vastaan. Meidän täytyi silloin turvautua kranaatteihin. Heitettiinpä siis yksi maahan, ja niin pian kuin se räjähti, livistivät talonpojat yksi sinne toinen tänne.
Toisena päivänä kutsuin minä kaikki talonpojat koolle, muistutin heitä velvollisuuksistaan, mitä olivat vannoneet entiselle kuninkaallensa.
Tavattiin ryssälle kootuksi 363 plootua paloveroa, ne otin minä pois ja annoin nuhteita. Silloin antautui koko seurakunta ja vakuutti minulle olevansa uskollinen, mutta sitä vastoin lupasin minä olla viettelemättä ketään ryssää heidän pitäjäänsä. Sen ajan jälkeen ei kukaan uskaltanut asettua minua vastaan.
Keväällä tulin toverieni, vapaehtoisen Ahokkaan kanssa Iniöön. Siellä huseerasi eräs venäläinen vänrikki 11:n sotamiehen kanssa pahoin. Minä tuhosin vänrikin ja 4 sotamiestä; muut pakenivat. Sain siten 5 hevosta ja 8 hevoskuormaa saalista, sillä minä ajoin pakenevia takaa, kunnes jättivät kaikki reet tielle ja pelastivat nahkansa pelkillä hevosilla. Siitä pelästyivät talonpojat sangen suuresti eivätkä uskaltaneet ynähtääkkään, tulinpa minä mihin kylään hyvänsä. Sitten täytyi minun siirtyä pois Kumlingesta. Tapahtuipa eräänä yönä, että minä näin taivaan kannella kirkkaasti loistavan tähden ynnä sen ympärillä kaksinkertaisen C:n, josta minä ennustin että minua kerran kohtaa armo saada hänen kunink. majesteettinsa kanssa suullisesti puhua, joka myöskin tapahtui 1717.
Kesäkuun 24 p:nä hätyytin minä 7:n miehen kanssa erästä venäläistä luutnanttia, joka 58:n miehen kanssa seurasi erään välskärin ja rykmentinkassan suojelusväkenä. Ryssä ampui 3 laukausta meitä kohden, mutta ainoastaan kersantti Holmgren sai nilkkaansa vähäisen naarmun. Meidän muskotit olivat ladatut 14:llä pienellä luodilla. Luutnantti ynnä aliupseeri ja 50 miestä jäi tanterelle. Kappalainen Oxsenius, joka saapui paikalle, sanoi tahtovansa huomaamatta saarnatuolissa tehdä kiitoksen Jumalalle, joka niin vähillä miehillä niin ihanan voiton antanut oli. Sitten päästimme me Somerossa, Vihdissä ja viimein Lohjalla muutamia rakuunoita pois päiviltä, ja sitten tulin minä amiraali Vattrangin luokse, joka oleili Hankoniemen edustalla ja elokuussa saavuin onnellisesti Tukholmaan. Läksin kumminkin jo viikon perästä takaisin Ahvenanmaalle partioretkille.
Monien seikkailujen jälkeen, joista tässä tulisi liian pitkäksi
kertoa, saavuin helmikuun lopulla 1715 Signilsaarelta Ekkerööhön.
Siellä kohtasin talonpoikia ja papin, jotka olivat pakomatkalla
Ruotsin puolelle. Minä sain Herran pyhän ehtoollisen jäällä Gabriel
Gronoviukselta.
Kun me tulimme jäätä myöten Boxööhön, oli 40 venäläistä kasakkaa ja rakuunaa meidän kimpussamme. Minä käskin toverini seistä kentällä heitä vastassa, sillä muutamia oli rannalla ja osa kaukana jäällä: ensimäisten oli siis odottaminen viimeisiä. Sillä välin pistäysin minä tupaan ja sain yhden leivän ja pienen juuston. Siellä oli suuri joukko talonpoikia, jotka olivat sinne paenneet. Sitten marssin minä toverini kanssa pihasta ja kohta tuli vihollinen hätyyttämään talonpoikia ampuen ja hakaten. Me olimme saarella pimeään yöhön saakka; sitten käänsin kenkäni takaperin ja marssin koko yön. Kun tulimme Skagöön pohjoispäähän, kohtasi meitä kokonainen venäläinen partiokunta. Siellä pistettiin vierustoverini kuoliaaksi ja minä juoksin korkealta vuorelta alas meren rantaan. Ryssät eivät voineet päästä luokseni eivätkä myöskään ampua minua. Minä istuin vuorenhalkeamassa, riisuin kengät jalastani, sillä ne jäätyivät kokoon ja puristivat jalkojani pakkasen tähden. Jälkeen puolenpäivän tuli taas muuan partiokunta samaa tietä ja alkoi ampua minuun kuin pilkkaan, mutta heidän luotinsa menivät turhaan, sillä meri oli huuhdellut vuorta vastaan suuren sulan aukeaman. Luodit kimposivat ensin veteen, sitten vuoreen. Minä istuin Korkeimman suojeluksessa enkä pelännyt ensinkään niitä tuhatmääriä vihollisia, jotka pyrkivät luokseni. Yöllä kiipesin korkealle vuorelle, taittelin muutamia kuusen oksia alleni ja päälleni, makasin puolen yötä ja värisin vilusta niin että sieluakin vapisutti. Nousin ylös ja kuljin Geetan vuorelle 2 runsasta peninkulmaa ilman kengittä ei muuta kuin pari Tukholmasta saamiani hienoja lankasukkia jalassani. Jää jota kävelin, oli ahtojäätä; kun se teki kipeää jaloilleni täytyi minun käsin ja päin varoa itseäni kaatumasta; joka askel tuli merkityksi verellä koko sen kahden peninkulman matkan.
Päivän sarastaessa saavuin maihin Geetan juurelle, istuuduin kivelle enkä nähnyt edessäni muuta kuin kovan kuoleman viluun ja nälkään, ajattelin myöskin niitä hulluja talonpoikia, jotka eivät ole piiloutuneet niin tiheään metsään ja kaukaiseen seutuun. Astuin sitten taas muutamia askelia metsään ja jouduin pienille ja suurille jälille, jotka olivat kulkeneet vihollisen edellä. Minä juoksin kuin lintukoira sinne tänne, kunnes osuin muutamalle havumajalle; sieltä löysin tyhjän ja vanhan karkean säkin, leivän ja pienen rasian puolillaan voita. Muistui mieleeni heti Danielin sanat jalopeurain luolassa: «Herra, vieläkö ajattelet minua?»
Kävelin sitten Dyngööhön, jonne muutamia ihmisiä oli palannut kotiin; istuttuani muutamia tuntia huoneenlämpimässä, menivät jalkani aivan pilalle, niin että kaksi miestä, kannattaen kummastakin kainalosta saattoi minua kylien väliä, kunnes pääsin Finnströmiin erään lesken luokse.
Minä ryömin polvillani, hakkasin halkoja, muurailin uunia, korjailin ikkunaa, ovea ja permantoa; eukko kun näki minusta olevan itselleen apua, lupasi ruokaa sekä parannusta jaloilleni, jos tahtoisin jäädä hänen luoksensa, sillä hän pelkäsi maamiestensä ryöstöilemistä, niillä kun ei ollut vähänvähääkään millä tulla toimeen. Mutta hän oli kätkenyt lumihankeen tynnörin jauhoja, tynnörin herneitä navettaan, sekä leiviskän voita ja 2 leiviskää juustoja.
Jumalan armosta ja eukon avulla pääsin minä, heinänsiemenistä ja jäätyneestä hevosenlannasta keitetyllä puurolla, jolla haudottiin jalkojani niin kuumalta kuin suinkin kärsin, muutamissa viikoissa taas tervejalkaiseksi ja maksoin elatuksestani yhden karoliinin viikolta.
Kesäkuussa läksin Turkuun, kerjäten siellä ympäri ja olin ruhtinas Galitsinin luona, joka pudotti 10 kopeekkaa lakkiini. Sitten hiivin sisään hänen kyökkiinsä, jossa hänen kokkinsa tutkisteli minua, mistä minä olin; minä vastasin olevani Rymättylästä. Hän kysyi, pyydettiinkö siellä kalaa; minä sanoin, että kyllä siellä silakkaa tulee. Hän valmistautui seuraamaan minua kahden nihtinsä kanssa, otti mukaan pullon paloviinaa, 2 ryssänlimppua ja 50 ruplaa kopeekoissa, jotka joutuivat sitten minun halttuuni. Minä kannoin maston ja purjeen veneeseen, ja kun olimme päässeet kaikkien kaljaasien sivuitse ja tulleet Rymättylään, otin minä esille pistoolini ynnä avasin toisen silmäni, jota minä olin koko ajan pitänyt kiini; kokki huomasi sen, nousi ylös ja aikoi ehättää kimppuuni kuin myöskin soutumiehet; mutta minä ojensin kahta pistoolia ja pyysin heitä istumaan koreasti paikoillaan, muuten ampuisin heidät. Niin seurasivat kaikki 3 minun kanssani Ahvenanmaalle; siellä tapasi minut komentööri Vrangel, jonka fregatissa seurasin mukana Kappelluodolle, lahjoitin komentöörille niiltä miehiltä ottamani veneen, matkustin eräällä laivaveneellä Tukholmaan 19 päivänä kesäkuuta ja jätin huostastani vangit sekä raportin Hänen ylhäisyydellensä ylimaaherra Kustaa Aadam Taubelle.»
<tb>
«Ison vihan» partioretkeilijöistä oli vääpeli Löfving rohkeudestaan kuuluisin. Hänen omakätiset päiväkirja-muistiinpanonsa, jotka ulottuvat vuoteen 1720 ja ovat tätä nykyä säilytettyinä Porvoon lyseon kirjastossa, kertovat hänen monista seikkailuistansa tässä vihollisten täyttämässä maassa. Vaikka hän sodan jälkeen näyttää antautuneen vähemmän kunnioittaviin vehkeihin, sai hän palkinnoksi aikaisemmista palveluksistaan noin 1734 Hommanääsin (oik. Hofmansnäs) tilan Porvoon pitäjässä ynnä 1747 majurintittelin sekä vuonna 1752 vuotuisen eläkkeen. Porvoon ehtoolliskirjasta näkyy, että Löfving oli ollut kolmasti naimisissa, nimittäin ensin Kristiina Magdaleena Alceniuksen kanssa, sitten Heleena Ugglan kanssa (k. 25 p. helmik. 1751) ja vihdoin Maria Beata Frontinin kanssa (joka kuoli 1760-luvulla). Löfving kuoli lapsetonna 22 p. lokakuuta 1777 Hommanääsissä.