language: Finnish

HISTORIALLISIA KUVAUKSIA HÄTÄAJOILTA JA VAINOVUOSILTA

Kirj.

P. Nordman

Suomentanut

P. J. Hannikainen

Jyväskylässä, K. J. Gummeruksen kustantama, 1890.

SISÄLLYS.

   I. Vanha virsikirja.
  II. Takkavalkean ääressä Antero Viininlaskijan luona.
 III. Miksi ei laiva tule.
  IV. Gideon Gabriel jättää Alma mater'in.
   V. Venäläiset hyökkäävät Porvooseen.
  VI. Hirmurutto.
 VII. Pieni päivänpilkahdus.
VIII. Kuninkaan käsky.
  IX. Hautaus Röysön suolla.
   X. Suuri tappelu.
  XI. Kuulumisia vitsauksen maasta.
 XII. Toverukset Torbasov & Ljukin.
XIII. Stefan Löfvingin päiväkirjasta.
 XIV. Karhun pesä.
  XV. Kotiinpäin.
 XVI. Elokuun 30:s päivä.

I. VANHA VIRSIKIRJA.

(Johdanto).

Rakas vanha virsikirja! Kuinkahan monta kertaa oletkaan levännyt käsissäni! Kuinka usein lienenkään katsellut sinun kuluneita mustia nahkakansiasi, pitkulaista 12-taitteista muotoasi, «långligt Duodez-format» niinkuin sanat kuuluvat «Kunink. Majesteetin kaikkein armollisimmasti ulosannetun Privilegion extraktissa» 31 p:ltä Toukokuuta v. 1593.

Mitähän iloista ja surullista, mitä eriskummallista taitaisitkaan kertoa sinä, joka, syntyneenä v. 1694, yli 200 vuotta olet kulkenut perintönä isältä pojalle viidenteen polveen saakka ja ollut mukana sodassa ja rauhassa, onnenhetkinä ja suruvuosina.

Ovatko nuo pilkut kellastuneilla lehdilläsi kyyneliä vai verta? Onko tuo syvä arpi toisessa kannessasi sapelin iskun jälki? Kukas tiesi! Surun niin kuin unhotuksenkin väri on musta, ja mustat ovat nuo selkämykseesi painetut auringonruusut ja muistokukat.

Niin niin, ajat pakenevat, ja suku sukunsa perästä vaeltaa menojansa!

Mitä välittää vaeltaja, joka ihastelee vanhan koivun keväistä vihreyttä, niistä lehdistä, jotka viime vuonna varisivat maahan! Ne makaavat kuivina ja kellastuneina hänen jaloissansa. Entäs lehdet aikaisemmilta vuosilta? Tuulen ajamina eri ilmansuuntiin ovat ne kaukana emäpuun luota maatuneet mullaksi taas.

Ja me, jotka nyt elämme, pidännnekö lukua vanhoista vainajista? Ei meillä ole siihen aikaa; maailma on meidän maailmamme, elämä on meidän elämäämme. Ani harvoin vaan hiipii muisto takaisin isien aikaan, ja vastenmielisesti siirtyy ajatus sitä hetkeä kohden, jolloin me tulevalle suvulle perinnöksi jätämme tavaramme ja työalamme. Me synnymme, syömme, teemme työtä, rakastamme, vihaamme, kidutamme, kidumme ja kuolemme, ikäänkuin tämä elämänohjelma olisi vaan yksin meitä varten.

Mitä menneet sukupolvet meitä liikuttavat? Me tyydymme vaan siihen, että historian lehdiltä luemme muutamista sadoista miehistä ja joistakuista kymmenistä naisista, jotka ovat tehneet tavallista enemmän pahaa tai hyvää ja joiden ilkityöt tai urosteot sen vuoksi ovat säilyneet jälkimaailmalle.

Mutta ne toiset, ne tuhannen tuhannet muurahaiset kulttuurin jättiläiskeossa, kaikki ne, joita me lyhyesti nimitämme esi-isiksemme, eivät meidän mielenkiintoamme saavuta.

Että tekijä kumminkin tässä rohkenee esittää muutamia piirteitä vähäpätöisistä ihmiselämistä, siihen on tuo vanha virsikirja syynä.

Virsikirjan ensimmäinen omistaja, isoisäni isoisä on nimilehden edelliselle tyhjälle lehdelle omakätisesti kirjoittanut seuraavat tiedot elämänvaiheistansa:

1697 januarius 6, astuin Kunink. Majesteetin palvelukseen ja sain tämän kirjan äitiltäni.

1700 junij 19 lähti puolet Wiipurin jalkaväkirykmenttiä sotaan Wiroon.

— julij 8 ensimmäinen partioretki vihollista vastaan.

— novembris 20 taistelin 750-miehisessä rykmentin osastossa Kunink. Majesteetin omalla johdolla Narvan luona.

— decembris 2 Riigan linnoitukseen.

1706 aug. 10 sain Luutnantin toimen.

1710 raivosi ankara Rutto.

— februarius 15 rupesi moskovalainen piirittämään.

— junij 20 teki eversti Strömberg ulosryntäyksen, tulin pahasti ammutuksi ja raadelluksi.

— julij 11 lähti vielä elossa oleva varustusväki ulos linnoituksesta, vaan vietiin vastoin sopimusta ja lupausta vankeuteen.

1711, raahattiin sinne ja tänne kovasta vankeudesta Novasoliin, paljo nälkää nähnyt ja itkenyt ja rukoillut, ah, mitä hirmuvaltaa! Zach. Buller vietiin Kalunaan ja Erik Borgman Tobolskiin.

1721 rauhan sanotaan vihdoin tulleen.

1722 aloin viimein matkustaa kotiin Suomeen takaisin.

1723 saavuin Haminaan, pääsin porvariksi ja elätin itseäni pienellä kaupalla.

1725 Ei mitään tilaa enää, jää hyvästi Poikani!

Näin kertoelee vanhan virsikirjan ensimmäinen lehti eräästä ihmiselämästä; toisilla 445:lla on myöskin kerrottavansa. Syvät nurkkataitteet näkyvät niillä sivuilla, joilla on «Sotilaan rukous« ja «Rukous Ruton ajalla.« Jälkimäiseen on kirjoitettu alle sanat:

«Ole meille armollinen, Herra, sillä me olemme heikkoja: paranna meidät, sillä meidän luumme ovat kauhistuneet. Ah, Herra, kuinka kauvan? Tule avuksi sieluillemme. Auta meitä lupaustesi tähden. Sinä olet meidän isämme ja vapahtajamme.«

Vanha virsikirja on kiinnittänyt minun mieltäni, ja minä tahdon nyt kirjoittaa pienen kirjasen siitä mitä vähäinen väki maassamme on kärsinyt ja kokenut hätäaikoina ja sotavuosina.

Sinähän tiedät, lukijani, että suurten kirjailijain teokset ovat kaunotaiteen tuloksia; pienten kynäilijäin ovat taideteollisuuden tuotteita. Esillä olevat kuvaukset, kirjoitetut joutilaina syysiltoina, ovat yksinkertaisia kotiteollisuus-esineitä. Niitä voidaan verrata koruttomaan kudokseen, johon historia on antanut pitkät lujat rihmat, loimet, ja mielikuvitus punonut ristinrastin kulkevat heikommat langat, kuteet.

II. TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ANTERO VIININLASKIJAN LUONA.

Uudenvuoden aikaan 1695. Hämärtää alkoi. Raatimies Heikki Jabelin talosta Pitkänkadun varrella Helsingissä ei vielä kumminkaan pilkuttanut mitään valoa lyijypuitteisten lasiruutujen lävitse. Isäntä oli kuitenkin kotona ja täydessä työssä kirjoituspöydän ääressä. Kankealla kädellä piirteli 68-vuotias ukko rivin toisensa perästä vaaleansiniselle paperiarkille, samalla kuin hän vaivaloisesti koki nähdä ja tuontuostakin kohensi sarvisankasia silmälasiansa.

Hitaasti edistyi työ. Pyrylumi tarttui ruutujen kehyksiin, ja yhä mustempana kuvastui sängyn korkean karmin varjo harmaiksi kuluneille lattiapalkeille. Nurkkakaappia punakukkaisille kaksoisovineen ja siniseksi maalattua vetokirstua tuskin enää saattoi silmä selittää!

— Ei, totta tosiaan enää pääse pitemmälle, puhkui raatimies ja pyyhkäsi takinhihalla hikeä otsaltansa. — Maaherra saa kun saakin odottaa huomiseen kirjoitustani. Eipä se taida juuri kovin tervetullut ollakkaan, vaan eihän pahaa kukaan liian kauvan odota.

— Ettekö, isä rakas, tahtoisi että toisin tänne kynttilän? Meillä on vielä kolme kokonaista talikynttilää ja yksi vahakääryn pätkä, sanoi samassa Jabelin 21-vuotias tytär, joka kammariin tullessaan oli kuullut isänsä sanat.

— Kaikkia vielä, lapseni, kynttilää ei minun talossani turhan vuoksi sytytetä; senhän tietänet vanhastaan. Kun meidän Herramme suopi tähän aikaan vuotta niin paljon pimeätä ja herrat Tukholmassa antavat kuninkaalliselle raatimiehelle vaan 75 taaleria vuosipalkkaa, mutta ei mitään kynttilärahoja, niin saapi virkatyöni täksi päivää päättyä.

Varovalla kädellä otti raatimies sitten mustaksi silatusta dantsigilaisesta lippaasta ruskean hietarasian ja päästi aimo hietasateen paperille. Muste imeytyi ahnaasti kuiviin jyväsiin ja viimeiset rivit muodostuivat korkeaksi mustaksi kohokirjoitukseksi. Sittenkuin kaikki paperit oli asian omaisesti lykätty pöytälaatikkoon, sulkakynä pyyhitty kainalokuoppaan ja lipas suljettu, kääntyi raatimies tyttärensä puoleen kysymyksellä:

— No, mitäpä uutta kuuluu teidän taloon, Elisabet? En ole tavannut miestäsi sittenkuin eilisiltana, kun pikimmältään käväsin hänen luonansa. Oluen kauppa viinilässä — viinittömässä — käy kaiketi niukanlaisesti?

— Totta sanotte, isä! Minä pyysin Anterolta tänään kahta taaleria kuuteen kyynärään kangasta uutta kamlottihametta varten, mutta hän sanoi siihen nyrpeästi «ei«, vaikka olemme vasta puoli vuotta olleet naimisissa!

Raatimies nyökäytti päätänsä, ja tytär jatkoi:

— Näittekö, isä, että raatimies Torsten Burgman'in vaimolla kirkossa viime pyhänä oli uusi sininen sarssihame mustine agramaanineen ja päässä ruskea samettimyssy värjättyine näädänhäntineen?

— Turhuutta, tyttöseni, turhuutta kaikki; ei ole ajateltava semmoisia ylellisyyksiä, kun puoli maata näkee nälkää. Sinun kunnianarvoinen miehesi tulee vielä vallan hyvin toimeen — kas niin, elä keskeytä minua, sitä en kärsi —, mutta niin kauvan kuin hän veisteli kuvia, ei ollut kehumisen varaa. Luulenpa, että tuo meidän nykyisen armollisen kuninkaamme kipsikuva tuolla kaapin päällä taisi jäädä hänen viimeiseksi mestariteokseksensa.

— Elä sano niin, isä. Minun on ollut aina suuri huvi nähdä kuinka hänen ketterät kätensä vatkasivat harmaata savea ja muodostelivat ihmisen kuvia. Mutta sen taitoammattinsa on hän nyt — Jumala paratkoon — saanut heittää, sittenkuin ovela Mikkeli Mangolt on päässyt kaupunkimme porvariksi ja alkanut tyrkytellä sinikirjavia naamakuviansa, lisäsi hän huoaten. Minä toivoisin — — —

Hän pysähtyi kesken puhettaan, sillä ulkoa porstuasta kuului kovaa jalan töminää ja tuota pikaa astui sisään vanha tuttava, nuori reipas raatimies Jaakko Reimers.

— Jumalan rauhaa tänne — lausui vieras nyökäten ja pieksäen lumista lammasnahkalakkiansa saappaanvarsiinsa. Poikkesin tänne teille, Jabel, kysymään eikö pyryilma ole herättänyt teissä halua juomaan haarikan kuohuvaa olutta vävypoikanne Klinck'in luona.

— Kiitos vaan ja paina puuta, virkkoi isäntä ystävällisesti ja antoi nuorelle virkaveljellensä aimo kädenlyönnin. Mitä uutta kuuluu kaupunginlahden puolelta?

Reimers istahti vetokirstulle nurkkaan ja nojausi vasten sileäksi piiluttua hirsiseinää.

— Huonot ajat, isä raatimies, huonot ajat eivät tuo hyviä sanomia, sen tiedätte itse. Meidän kaupunki on sitäpaitsi niin pieni, että ontuvakin voi juosta, sen ympäri neljännestunnissa. Mitäs kaupunginlahden puolella voisi tapahtua, joka ei viidessä minuutissa olisi tietona Suolla, ja jos joku niistää nenäänsä Laivasillan tienoilla, niin kaikuu se Espoontullilla. Niin, sellaista se on meidän kaupungissa! — Reimers sylkäsi lattiaa pitkin.

Toimellinen vanha raatimies rypisti otsaansa, ja vielä syvemmäksi kävivät rypyt, kun Elisabet pirtistä toi talikynttilän ja asetti tinajalan ja kynttiläniistimen pöydälle isänsä lähettyville.

Kynttilän valossa saattoi nyt nähdä miten yksinkertaista pienen kamarin sisustus oli. Huonekalustona oli pöytä, kokoonsysättävä sänky, kaappi, nahkatyynyinen keinutuoli ja kaksi korkeata puujakkaraa. Toisella lyhemmällä seinällä riippui lasittomassa kehyksessä pieni Kaarlo XI:n ja hänen puolisonsa, vuonna 1693 kuolleen Ulriikka Eleonooran kuva. Pienoisella laudakkeella sen alla seisoi vanha lasilyhti kahden tinapikarin välillä, sekä vähäinen tammilipas ilman lukkoa. Ei mitään uutimia, mattoja tai pöytäliinoja ollut nähtävänä. Kankaasta valmistettua ei näkynyt muuta kuin sänkyä peittävän lammasnahkavällyn harmaa sarkapäällinen.

— Huonot ajat, toisti Jabel konemaisesti ja veti syvästä takintaskusta nuuskarasian, jonka hän ojensi Reimersille.

— Olkoon menneeksi, virkkoi tämä hymyillen. Raatimies Jabelpa se onkin ainoa, jolla vielä on lahtonen tätä siunattua nuuska-tupakkaa, josta minä nyt sanon hälle suuret kiitokset.

Hän painoi hyppysensä syvälle rasiaan ja veti sitten täyden annoksen pörhistettyihin sieramiinsa. Kun temppu oli tehty ja yrittelevä aivastus oli rauennut siksensä, lausui Reimers huolettomasti:

— Eilen sain kirjeen lankomieheltäni Hämeenlinnasta. Hän kirjoittaa, että se vähäinen tilkku on tulvillaan nälkäisiä kerjäläisiä ja maankulkijoita, jotka kaikki pyrkivät rannikkoa kohti. Soisin heidän kaatuvan matkalle; eihän täällä kuitenkaan kukaan voi auttaa niin suuria laumoja. Kaupungin viranomaiset saavat vaan vaivaa niiden hautaansaattamisesta, ja haudankaivaja vaatii lisäpalkkiota niin suurista haudoista.

— Te puhutte kehnosti, Reimers, keskeytti häntä vanhus silminnähtävästi suuttuneena. Minä voin Jumalan ja sieluni autuuden nimessä vakuuttaa etteivät kaikki Helsingin porvarit vielä ole niin rutiköyhiä, joskohta monella saattaakin olla niukalti leipää. Torsten Burgman'illa kuuluu vielä olevan varastoaitassaan 16 tynnöriä ruista ja puoli kolmannestynnöriä ohraa.

— Niinpä niin, kaupungin kirjoissa olevista 775 hengestä on tähän saakka vasta 8 kuollut nälkään, sen minäkin tiedän, mutta muista on vähintään 200 jotakuinkin laihaa. Itse söin kyllä vadillisen ohrajauhovelliä päivälliseksi, vaan lieneepä tällä paikkakunnalla kaiketi sellaisiakin, joilla ei ollut muuta kuin vetää nälkävyötä tiukemmalle.

— Hätä kyllä voi meidätkin saavuttaa!

— Mahdollista, mutta minut se tapaa parantumattomana vanhanapoikana ja teidät, Jabel, yksinäisenä leskimiehenä. Ei jää kumpaiseltakaan vaimoa suremaan. — Reimers nauroi ja katsoi Elisabetiin, joka punastuen loi silmänsä alas hyljätyn kosijan edessä. — Hän lisäsi: Antero Klinck voi kyllä pitää huolen soreasta vaimostaan, ja ellei voi, niin kuka käski hänen naimaan niin väleen:

Jabel teki väistävän liikkeen kädellään, kun hänen tyttärensä puhkesi sanomaan:

— Arkenholtz kertoi eilen että eräs hyvinuskottu kaupungin raatimies oli nähty tähystäjän tavoin vaeltamassa pitkin Merikatua, ja se harvinais-kapine, jota hän tähysteli, oli Martta Gyntherfors, tiemmäkin. Hohhoo!

— Se veijari! huudahti Reimers, hypähtäen seisoalleen. Juhanan virkana on pitää pöytäkirjaa raastuvassa, mutta hän näkyy pitävän pöytäkirjaa myöskin kaupungin naisväen juorutuvassa. Kyllä minä hänet opetan. Mutta lähtekäämme, Jabel, minä en tahdo vaihtaa sen enempää sanoja tyttäresi kanssa, ja Arkenholtzin täytyy huomenna purra poikki parjaajakielensä.

Nähtävästi varsin hyvillään alkavan riidan pikaisesta loppumisesta kiiruhti Jabel vetämään jalkaansa pitkävartisia rasvanahkasaappaitaan ja pukemaan päällensä lyhyen sudennahkavuorisen takin. Sitten sammutti hän varovasti niistimellä kynttilän, ja pilkkosen pimeässä hapuilivat molemmat raatimiehet ulos pihalle. Heidän piti nyt kääntää kulkunsa Antero Klinck'in kapakkaa kohden. Elisabet rouva jäi vielä auttamaan isänsä palvelijaa pienen rällikankaan laittamisessa kuntoon.

Ulkona ei vielä ollut kovin pimeä, sillä maa oli valkoinen. Isoja märkiä lumenhiutaleita putoili runsaasti maahan molempien vaeltajien tallustaessa Pitkääkatua eli, niinkuin sitä myös sanottiin, Kuninkaankatua myöten. Sitten poikkesivat he oikeaan torille päin.

Aikamoisia kinoksia, joita ei lumireki pitkiin aikoihin ollut häirinnyt, oli ahtautunut kirkon ja hautausmaan aitausta vasten. Virkkamatta sanaakaan toisilleen kulkivat miehet kaupungintalon ohitse ja tulivat kierolle Hämeenkadulle, joka kääntyi pohjoiseen päin, siihen suuntaan niissä nykyinen Estnääsinkatu sijaitsee.

Vähäiset puurakennukset pääty kadulle päin näyttivät aivankuin lyyhistyvän turvekatoille kasaantuneen lumen painosta. Kiiniruuvatut ikkunanluukut ja autiot kujaset tekivät vanhaan Jabeliin synkän vaikutuksen. Syntyneenä ja kasvaneena Helsingissä oli hän kyllä monet kerrat astunut näitä umpeentuiskunneita polkuja, vaan nyt tuntui mieli apealta. Hän ajatteli ettei elävitten ja kuolleitten kaupungilla, jotka olivat näin vierettäin, enää ollut mitään näkyviä rajoja. Sama kamala äänettömyys vallitsi molemmilla puolilla kirkkomaan veräjää. Lumi putoili yhtä tasaisena ja yhtä raskaana hautakumpujen ja asuntorakennusten päälle.

Kuljettuaan vielä parisen minuuttia, poikkesivat miehet ahtaalle solalle ja olivat nyt Suolla, nykyisessä Kruununhaassa.

— Tänne vievä polku näkyy olevan hyväksi tallattu, mutisi Reimers. Tänne on monet jalat kulkeneet ennen meitä, Jabel, tänne lankonne luokse. Vanhus ei vastannut, mennä köpitti hän vaan porstuan läpi kapakkahuoneeseen. Niinkohta kuin loimottava koivupuinen takkavalkea oli valaissut tulijain kasvoja, tervehti kapakkaväki miehiä iloisesti soristen. Antero Klinck'in luona olivat pormestari ja raati vakituisvieraita. Ei mitään esittelyjä tullut kysymykseen. Nuorin kaupungin neljästä raatimiehestä, Antero Gyntherfors, kiiruhti tarjoamaan vanhimmalle, Jabelille, paikkaansa suuren neliskulmaisen laskupöydän ääressä, ja Reimersin viittauksesta kantoi Antero Klinck esille kaksi savihaarikkaa kuohuvaa olutta.

— Kun me tulimme tänne oli ilma joltinenkin, virkkoi Gyntherfors ja aukasi yhden tinanapin verkanutustansa, mutta te tuotte meille pyryn.

— Siitä saakka kun söin päivällistä, kello 11 — Jabel joi haarikkansa puoliväliin — on pyrynnyt ja myrynnyt, vaan te olette tainneet istua täällä kohtalaisen kauvan. Raatimies heitti silmäyksen pöytänaapuriensa punalta hohtaviin poskiin.

— Paahtava takkavalkea tekee kuolleetkin punakoiksi, huomautti pitkäveteisesti muuan köyhästi puettu 30-vuotias mies, joka kalpeana ja laihana istui pää käsivarren nojassa.

— Oikein, pääsälli, puollusta vaan vieraitani! Jabel isä on aina ajan puutteessa. Ja Antero Klinck täytti hänen haarikkansa kolmannekselleen. — Paljo on aikaa kulunut, vaan paljo on vielä kulumattakin.

— Tuomiopäiväänkö?

— Ei, vaan kello 9:ään, jolloin kaupungin hyvinymmärtäväisten viranomaisten määräyksen mukaan kaikki oluttuvat ja anniskelut ovat suljettavat.

— Kuka tahtoo tarjota Kustaa Adolf Junnelinille, ent. civis academicus Aboensikselle [Turkulaiselle ylioppilaalle], ent. pääsällille viburgensikselle ja nyk. herra tyhjäntoimittajalle Helsingforsiensikselle, piipullisen tupakkaa, virkkoi äsköinen laiha ja loi kysyvän silmäyksen pöytäseuraan.

Jabel, joka hiljakseen puheli Reimersin kanssa, ei pannut mitään huomiota viimeiseen lausuntoon, mutta suutarivanhin Hannu Plåman ojensi mestarisällille tupakkakukkaronsa. Tämä täytti rikkinäisen savipiippunsa tupakalla, otti pesästä tulisen hiilen ja alkoi, niinkuin siihen aikaan sanottiin, juoda savua. Tuskin oli hän kuitenkaan paria kertaa täyttänyt keuhkonsa, ennenkuin hän antoi hehkun sammua ja unohtui istumaan silmät tuijottaen nokisiin laipiohirsiin.

— Nyt on runoilija lentänyt korkeampiin ilmakerroksiin, lausui muuan lihava porvari, jolla oli ruskea, kuluneella samettivuorilla sisustettu verkakauhtana yllä, — mutta uskokaa pois, hän ropsahtaa sieltä kyllä kohta alas kuin lammasnahkainen tupakkakukkaro.

— No no, antaa hänen olla, virkkoi sinisilmäinen naamailija Mikkeli Mangolt kärsimättömästi. Sen joutavan opillaan-ylvästelystä olen jo saanut kyllikseni. Kurja mikä onkin, on hän kumminkin niin kopea Apollostaan, että minua oikein harmittaa. — Me keskustelimme, raatimies Jabel, juuri kun te astuitte sisään, maasta ja kansasta, nälästä ja hädästä, huolesta ja kuolosta.

— Mangolt — lisäsi Antero Klinck — koetti osoittaa, että Jumala rankaisee maata hallituksen tähden. Mitä te tuon saksalaisen mokomista puheista arvelette?

— Äh, se on vaan hänen ajatuksensa; hän on kuullut historian vanhasta Kustaa kuninkaasta, joka heitti saksalaiset niskoiltamme, vaikka muutamia niiden viivähtyneitä jälkeläisiä on jäänyt tänne, meille synnynnäisille suomalaisille porvareille suureksi haitaksi ja varsin vähäiseksi iloksi, sanoi Hannu Plåman.

— Sanotko niin, — puuttui Reimers kiivaasti puheeseen, — no tiedä sitten, että minullakin on saksalaista verta suonissani, enkä minä sitä paitsi tunne olevani hidas, jos siksi tulee, näyttämään suurisuiselle suomalaiselle ammattivanhimmalle, mistä on viisi hirttä poikki.

— Varovasti, varovasti, hyvät ystävät, varoitteli Antero Klinck ja taputteli Reimersiä tyynnyttävästi olkapäälle. Joka hieroo riitaa lähimäisensä kanssa, ei saa enää olutta!

— Se tulee sinulle vahingoksi, Antero, ja minun vatsalleni terveydeksi, kuului ärtyinen vastaus. Sinun samakka ohrajuomasi ei ensinkään ole mitään rehellistä suomalaista olutta. Oikea laji on semmoista että siitä osa valuu mahaan, toinen lentää päähän ja kolmas jää uimaan pöydälle, että kärpäsetkin saavat kunniallisen humalan.

— Mutta Junnelin, joka on kirjanoppinut ja akadeemikus — virkkoi kapakanisäntä vastineeksi — on usein kaveerannut, että se on juuri justiin samaa laatua olutta, jota kuningas Juhana vainaja Suomesta tilasi Tukholman linnaan. Ja se kelpasi, tiemmäkin!

— Sinä juotat pääsällin täyteen ja hän valehtelee sinut täyteen! Se menee vastakkain, Antero!

— Minun ajatukseni on — sanoi Jabel, välittämättä toisten kinastelusta, että ellei meidän armollinen hallituksemme ensi avovedellä lähetä tänne sataa laivanlastia viljaa, menee Suomi perikatoon. Tuhansia tiloja on jo autiona — — —

Voimakas tärähdys saattoi raatimiehen äkkiä vaikenemaan. Pääsälli oli paiskannut olutkannunsa pöytään ja noussut seisoalleen. Nyt puhui hän ikkunaan päin katsellen.

— Te olette paatuneita, te yksinkertaiset raatimiehet ja porvarit tässä kelpo kaupungissa. Te ajattelette vaan tätä kuluvaa hetkeä, joka paraillaan on käsillä ja sitä epätietoista, joka ehkä tuleva on. Viisas katsoo taaksepäin; ainoastaan historian lehdiltä voipi saada valistusta ja oikeata tietoa.

Tahdotteko kuulla, te pikkuraakalaiset, minun eleegistä riemuhymniäni Kustaa Aadolf suuresta? — Emme, emme, kuului useita ääniä vastaan. No, olkaa kuulematta sitte, ei olekkaan sanottu, että jokainen joka kuulee, myöskin ymmärtää hengen sisällystä, mutta sen minä sanon teille, te Bakkus-veikot ja triumfeeraajat, hän oli kuningas verraton. Hän kävi sotaa niin että keisari ja paavi ällistyivät, ja hän teki sillä oivaa hyötyä. Kaksikymmentä tuhatta soturia lähetti hän kunniakkaissa taisteluissa ijankaikkisuuteen. Huomatkaa sanani! Ne lähetettiin sinne lihavina ja punaposkisina, suurina ja väkevinä. Sitä minä sanon onneksi!

Oi, mikä ihana loppu elämälle, kuolla vatsa täynnä, täynnä paistia ja valkoista leipää ja viiniä. Mitä nyt tapahtuu Suomessa? Joo, ihmiset kuolevat niin hävyttömän laihoina, että madot haudassa itkevät ja näkevät nälkää ja kuluttavat torahampaansa pilalle kovia luunikamia halutessaan. Luuletteko että yksikään ainoa heistä tahtoisi aterioida minua? — Hän nauroi hurjasti ja repi auki rikkinäisen paitansa, jonka sisäpuolelta kylkiluut kaarina paistoivat.

Hyi sellaista surkeutta! Hyi minua itseäni! — Nyt tuntuu kuin olisin minäkin laiha, jäätynyt hauki, mutta kumminkin voin huutaa: eläköön sota, joka siivolla tavalla tekee lopun ihmisistä ja elukoista! Eläköön Kustaa Aadolf ja eläköön sisarenpoika Kaarle Kustaa myös! Hän oli tosin musta kuin tattarilainen, mutta hän kuoli lihavana; hän antoi isällenikin viran, vaan mitä on hänen seuraajansa, yhdestoista Kaarle, tehnyt minun civis akadeemikuksen hyväksi — — —

Pääsälli vaipui taas kokoon paikalleen, ja toiset, huolimatta vastata hänelle, jatkoivat puheluansa.

— Minä lähetän huomenna — jatkoi Jabel — kirjeen maaherralle Tukholmaan ja pyydän häntä kertomaan vielä kerran Hänen Majesteetilleen meidän ja maan kamalasta kurjuudesta. Minä pyydän häntä vaikuttamaan siihen suuntaan että koko Ruotsissa ja saksalaisissa maakunnissa kolmen sunnuntain kolehti annettaisiin meille avuksi ensi hätään sekä sitten joudutettaisiin viljalähetystä. Muuta keinoa ei minulla ollut käytettävänä. Maa tarvitsee paljon, mutta kansa etupäässä elatusta.

— Minkätähden minulle ei tarjota koskaan ruokaa, mutta juomaa vaan, mutisi pääsälli itsekseen.

Reimers, joka maltittomana oli kuunnellut muiden puhetta ja antanut
Klinck'in pari kertaa täyttää tyhjän haarikkansa, puhkesi nyt sanomaan:

— Miksi teillä nyt taas on tuo surullinen puheen aine, hyvät herrat ja Ruotsin miehet; joka päivällä on vaivansa, ja huomispäivän suru kyllä tulee huomenna! Nyt istumme kauniisti yhdessä Klinck'in takkavalkean lämpimässä — valoa tuo kitupiikki ei raski meille antaa — minkä vuoksi lopettaisimme päivän niinkuin olemme sen alkaneet? Maistraatin kokouksessa tänä aamuna kello 8 puhuttiin loppumattomiin nälästä ja hädästä, ja nyt te veisaatte samaa valitusvirttä myöhään iltaan. Kaikkien iloisten porvarien malja, vivant! [Eläkööt!]

— Ja kuolleiden malja myös, huudahti pääsälli, ja viuhtasi toisella kädellään ilmaan, samalla kuin toisella matkasi olutkannun pöytään niin että se meni halki.

Jabel nousi hätäisesti pystyyn, kuiskasi vävypojalleen muutaman sanan ruuasta Junnelinille, tarttui lakkiinsa ja lähti kiireenvilkkaan kotiin.

Arvossa pidetyn vanhuksen lähdettyä syntyi hetkisen nolous, mutta sitten pääsi olut ja kielenkäynti vallalle ja puhelu sai taas vauhtia. Mangolt alkoi ladella mielellään kuultuja juttujansa vaellusvuosiltaan Saksassa. Siinä maassa oli hänen kertomuksensa mukaan pelkkiä kauniita tyttöjä, ja olut, niin, se oli yli kaiken kiitoksen. Hän lopetti kirjavan kuvailunsa asettamalla Plåman'ille seuraavat ymmärryskysymykset:

— Uskooko oltermanni, että minä olen nähnyt 10,000 ihmistä elävän viinissä?

— En hiisi vie uskokkaan!

— No, eikö oltermanni ehkä usko, että minä olen maalannut keisarin kuvan viinissä ja saanut kymmenen tukaattia vaivoistani?

Hannu Plåman nousi vihastuneena ja lähestyi nyrkki ojona.

— Jos Mangolt tekee minusta pilaa, niin niinä maalaan hänet, en viinillä enkä ölfarbella, [ölfarbe = öljyväri; öl saksaksi öljy, vaan ruotsiksi olut. Tästä syntyvä ruots. sanaleikin ei sukeudu suomeksi], niinkuin saksalainen sanoo, vaan voiteella, joka tekee hänet siniseksi ja punaseksi.

Reimers ja Klinck ehättivät väliin, ja pitemmän sovittelun jälkeen oli ammattivanhin päässyt käsitykseen, että todellisia ihmisiä, vieläpä itse Saksan keisari eli Wien'issä [Wien lausutaan Viin] — niinkuin Mangolt oli sanonut.

— Hei, pääsälli, nouseppa ylös ja laula veisu latinaksi tahi pidä ponteva puhe rakuunasta, kummistasi, joka kaatui kuningastaistelussa Lundin luona, tai sama se minkä aineen valitset, kunhan saadaan hauskaa, huusi Reimers ja puisteli puhuttelemaansa miestä käsivarresta. Antero Klinck, työnnä enemmän puuta pesään, ja täytä pieni saviruukku viluiselle runoilijalle; kyllä minä maksan. Täällähän on niin pimeä, että tuskin voi eroittaa istuuko pöydässä ihmisiä vai elukoita!

Pääsälli sai taas mitan olutta, joi, yski, nousi jaloilleen, heitti pilkallisen silmäyksen kokoontuneihin ja alotti puheen.

— Sanottu on: älkäät heittäkö päärlyjä sikojen eteen, ja sentähden en puhu jalolla latinankielellä, kun kuuntelijana on profanum vulgus [raakaa rahvasta] — — —

— Fanum [fanum vivahtaa ruots. sanaan fan = piru], pisti ruskeatakkinen porvari väliin, se kuuluu vähän tutulta — — —

— Vaan puhun ainoastaan teidän omalla kielellänne. Kuulkaasta nyt! Kun niinä opiskelin akatemiassa, opin minä kaunopuheisuutta, ja kun minä alennuin hansikkamaakarin ammattiin, opin minä kuinka hihnoja nahkasta leikataan. Kas, tämä on exordium [johdanto], niinkuin Cicero vainaja aikoinaan tapasi sanoa senaatissa; nyt seuraa conclusiones [päätelmät].

— Sinulle, Plåman, en sano mitään, sillä sinä et ymmärrä mitään muuta, kuin auttavasti suutariammattiasi ja tappelemista, vaan siihen ei minulla nyt ole halua. Sinun riitaveljesi Mangolt on vaan mitätön naamakuvain tekijä, mutta hänellä on yksi ansiopuoli, joka muutoin ei ole hänen, ja se on se, että hänellä on lihava isänmaa, Germania antiqua et hodierna [muinoinen ja nykyinen Germania (Saksa)], Niin, ja sinä Mangolt, sinä harjoitat kaunotaiteita, mutta et ymmärrä, mitä on Aristotelis metaphysica [Aristoteleen metafysiikka (= perusolo-oppi)]. Kumarra, mies, kun sen nimen kuulet. Sinä et olisi ollut otollinen maalaamaan sen mestarin saappaitakaan, et edes Ateenan kehnoimman paikkasuutarin puolipohjaamiakaan, kaikkein vähimmin hänen jalkaansa tahi kättänsä.

— Mästersven ist Meisterschwein [mestarisälli on mestarisika], huudahti saksalainen ilkeästi nauraa kihnittäen.

— Sinä, Antero Klinck, kuvanveistelijä ja viininlaskija viraltasi, olet täyttänyt minulle monta mittaa olutta, siitä sinua kiitän. Mutta Apollo ja Fidias potkisivat rikki sinun savi-ukkosi ja istuisivat Kartagon raunioille itkemään verimatoja, jos näkisivät niiden vielä nousevan pystyyn. Vaan mennään eteenpäin tekstissä! Gyntherfors, sinä hiljainen raatimies, mitä sinulla on oikeastaan tekemistä täällä juorujen kaupungissa? Ota kaunis tyttäresi ja matkusta Egyptinmaalle. Asetu siellä sfinksiksi pyramiidien juurelle, rupea filosoofiksi ja vaivu ikuiseen mietiskelyyn. Sinä eperoit, sillä Reimers irvikoi sinulle. No hyvä, sinua, Reimers, tahdon minä verrata suureen Katiliinaan, ja nyt minä kumarran — ei kukaan voi olla liian kohtelias, sanoi akka kun nyykisti polviaan sikansa edessä — — —

Tuskin oli pääsälli lausunut nuo solvaavat sanat, kun pari seurueesta ryntäsi ylös paikoiltaan tukkimaan mokoman julkion suuta. Silloin keikahti penkki, jolla he olivat istuneet, ja kolmas mies penkin toisessa päässä kellahti lattialle. Siitäkös kirkunaa ja naurua, hälinää ja melua.

Klinckin koettaessa varjella savihaarikoita, työnsi Plåman aimo kimpun katajanoksia tuleen ja korkealle leimusivat liekit pesässä. Reimers koki kiskoa rinnustelevaa pääsälliä pöydälle, ja kuvanveistelijä käytti tilaisuutta paiskatakseen kilpailijaansa Mikkeli Mangoltia tyhjällä haarikalla selkään. Olipa nyt totta tosiaan iloa ja melua ahtaassa kapakkahuoneessa!

Viimein sai Gyntherfors suun vuoron ja huusi voimallisella äänellä:

— Kello on yhdeksän; nyt lähtevät kaikki kunnialliset porvarit kotiin!

— Minäkin julistan rauhan tälle sikopahnalle, mutisi pääsälli hieroskellen oluesta läpimärkää hihaansa.

Rouva Elisabet, joka samaan liittoon ilmestyi ovelle, kiiruhti valituin sanoin vierasten lähtömarssia; ainoastaan Junnelinia kehoitettiin jäämään, saadakseen Jabelin lausuman toivomuksen mukaan vähän ruokaa.

Pikkukaupungin ilot ja itkut eivät sentään vielä siksi päivää siihen päättyneet kaikilta Antero Klinckin iltaseuralaisilta. Kun raatimies Reimers kotimatkalla kulki torin poikki, näki hän kaupunginsihteerin Juhana Arkenholtzin tulevan ulos kauppias Torsten Burgman'in pihasta. Ja huutaen «tässä tulee terveisiä Märtta Gyntherforsilta« ryntäsi hän esiin ja antoi virkaveljellensä aimo läimäyksen vasten naamaa. Hyökätty ei ollut myöhäinen vastaamaan; taistelijat kuppuroitsivat hyvän aikaa luminietoksessa ja kiskoivat tukkanuottaa parhaimpansa mukaan. Sitten suostuivat he, raivoisina ja märkinä, kohtaamaan toisiansa oikeuden edessä, joka myöskin tapahtui.

Hetkinen tämän kohtauksen jälkeen astui raatimies Jabel ulos pihallensa. Kaikki oli hiljaista. Huolestuneena käveli vanhus edestakaisin. Äkkiä pysähtyi hän kuuntelemaan palovartijan tuttua tunnuslaulua; Kello on — jo kymmenen lyönyt, jo kymmenen lyönyt! Laupias Jumala suojelkoon, tulenvaarasta kaupungin varjelkoon!

Jabel katsoi ylös. Lumentulo oli tauonnut. Pilvet alkoivat hajaantua. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi jo leveä sininen juova ja tähtien tuiketta.

Vanhus huoahti:

— Jumala varjelkoon kaupunkiamme! Nälän polte on vaikeampi sammuttaa kuin tuli. Jo huomenna voivat nälkiintyneet kerjäläislaumat olla täällä. Jumala auttakoon silloin meitä köyhiä porvareita!

Ja viivästelevin askelin meni hän takaisin porstuaansa sulkien ajattelevaisena oven jälkeensä.

III. MIKSI EI LAIVA TULE?

(1697).

Toukokuun aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta Helsingin taivaanrannan yläpuolelle, kun vanha raatimies Jabel jo oli noussut vuoteeltaan ja lähtenyt kävelylle Johannesvuorelle (nykyisille Punavuorille) päin kaupungin ulkopuolella. Sama kävely samaa päämäärää kohti oli uudistunut joka päivä toukokuun 3:sta päivästä saakka eli siitä päivästä, jolloin Suomenlahden aallot surun vuonna 1697 ensi kerran vapaina lainehtivat Susisaaren rantakallioita vasten. Vanhus odotti, niinkuin kaikki vanhat ja nuoret, apua saapuvaksi mereltäpäin? Ja apua kaivattiin hartaasti, sillä kaupunkilaiset ja vierasseutuiset, muinoiset rikkaat ja ainaiset köyhät, nääntyivät nälkään toinen toisensa perästä; elatusvarat olivat melkein lopen tyhjentyneet.

Kun Jabel oli vaeltanut hakamaan läpi, jossa ei ollut lehmiä eikä laidunta, ja oli ehtinyt alastoman kraniittiselänteen korkeimmalle huipulle, otti hän, — pitkänäköinen kun oli — kiireesti lasit nenältään, sillä nyt piti koettaa nähdä tavallista etäämmälle harmaansamean merenpinnan yli. Hän oikaisi ruumistaan ja antoi katseensa kulkea pitkin eteläistä merenreunaa, vilkaisi sivumennen eteläpuolisten saarien salmiin, mutta pysähtyi sitten tähystelemään lounaita kohti, sillä sieltäpäin piti laivan tulla.

Niin, laivaa, ensimäistä laivaa, jonka piti tuoda luvattu ruislasti
Tukholmasta — sitä oli väestö odottanut niin kiihkeästi, ettei
ainoastaan kärsivällisyys, vaan itse elämäkin oli katkeamaisillaan.
Että laiva nyt oli matkalla, sen Jabelkin tiesi, mutta missä se viipyi?

Ei kuulunut niin hiiskahdusta nukkuvasta kaupungista, ei yhtä viestiä autiolta mereltä. Hiljaisuuden, tyhjyyden henki lepäsi sen laajalla pinnalla.

Vanha raatimies huokasi syvään ja hänen päänsä vaipui rintaa kohden. Epätoivo kuvastui hänen kasvoissaan, kun hän notkisti polvensa kalliolle, liitti kätensä yhteen ja vaipui rukoukseen. Sydämensä syvimmästä hän puhui hartaita sanoja Kaikkivaltiaalle, rukoillen pyhää kostajaa lieventämään rangaistuksen raskaita ruoskaniskuja, hän kerjäsi kaiken laupeuden Isältä laupeutta ja leipää, leipää nälkäisille.

Rukouksestansa vahvistuneena vanha raatimies nousi ylös ja alkoi vaeltaa kotiapäin. Ei ketään ihmistä näkynyt. Vasta kun hän Espoon tulliportin kautta oli ehtinyt tullikirjuri Jaakko Kycklingin talon luo Kluuvirannalle, astui direktor cantus Barthold Härtz huolestuneen näköisenä häntä vastaan.

«Jumalan rauhaa, isä raatimies, sanokaahan joko vihdoinkin olette nähneet laivan?»

«En, hyvä tirehtööri, en vielä, mutta aavistan että se pian lähenee.»

«Kaikki te taidatte juuri hyvin toimittaa, ja lohdutus on suloinen niille, jotka sen uskoa voivat, mutta leipä nälkäisille on vielä parempi», vastasi puhuteltu katkerasti. «Eilen on monta kuollut: kauan ei kestä ennenkuin minun vuoroni tulee. Te saatatte itse nähdä kuinka minun muotoni tästä tavattomasta ruuasta muuttunut on.»

«Tulkaa kanssani kotia, niin saatte puoli tuoppia ohrajauhoja», keskeytti Jabel lyhyeen.

«Jumala siunatkoon teitä, isä raatimies, te olette minun ja kaikkien muiden köyhäin tuki ja auttaja! Jospa oikein voisin kiittää — —»

«Kas niin, säästäkää vaan kiitoksianne ja ääntänne. Toivon pian päivän tulevan, jolloin taitava tirehtöörimme saa veisata kiitosvirsiä, jotka kauniisti kaikuvat; nyt kuuluu ääni sangen vieraalle.»

«Niinpä niin, ruuan ja juoman ylenpalttisuus tekee äänen sekaiseksi, mutta kun Jumalan lahjoja on ollut liian niukalti, niin on helisevä vaski muuttunut rämiseväksi kulkuseksi.»

Hän koetti nauraa, mutta se ei käynyt. Hänen äänensä sointui niin kaamealle että se hirvitti häntä itseänsäkin.

Miehet jatkoivat äänettöminä vaellustansa, siksi kunnes Uudenkadun kulmassa kerjäläislauma sulki, heiltä tien.

«Antakaa tietä, hyvät ystävät», kehoitti raatimies Jabel. «Minulla on kiire eikä minulla nyt ole mitään teille antamista.»

«Jos isä raatimies niin sanoo, niin silloin on totisesti meillä loppu käsissä», vaikeroi eräs ryysyinen eukko. «Hän ei ole tähän saakka jättänyt ketään onnetonta auttamatta.»

«Kuka meitä auttaa?» kuului ääni joukosta.

«Ei kukaan muu kuin paholaiset vatsassani», tokaisi muuan repaleretku.

«Onko armollinen hallitus kerrassaan unohtanut Suomen kansan?»

«Onko hallitus, se kirottu, syönyt sanansa? Apuahan sieltä luvattiin», ulvoi äskeinen mies. Hautausapu tässä kohta on ennen tarpeen kuin ruuanapu!»

«Hiljaa siellä!» huusi raatimies ja uhkasi kepillään. «Uskollinen alamainen ei suurimmassakaan hädässään soimaa esivaltaansa.»

«En minä soimaakkaan, vaan nälkäpaholaisten ylimmäinen se huutaa kuin pasuuna», antoi mies vastaukseksi. «Kuulkaapas, raatimies. Kuningas Maunu Eerikinpoika — olkoon hänen sielulleen Jumala armollinen — on kyllä lakkauttanut orjuuden valtakunnassa, mutta jos raatimies Jabel ottaa minun orjakseen yhdestä ruokaverosta päivässä, niin hän saa minut luineen nahkoineen ja sieluni kaupan päälle!»

«Suu kiinni, onneton!» huudahti Jabel, «sinä olet mieletön. —
Lähtekääämme, Barthold Härtz!»

«Toki mieletön josp' edes oisin, nälän vatsasta voisikin hiis; mut nyt, paha kyll' olen viisas, — ann', lukkari, leipää siis!»

Hän rähähti nauramaan ja huitoi toisella kädellä ilmaan, ojentaen samalla toista kättään säikähtynyttä kanttoria kohti. Tämä lausui hiljakseen:

«Tulkaa pois, isä raatimies, nyt on pääsälli aivan päästään pilalla, kun laskettelee runoja keskellä katua.»

Jabel totteli kehoitusta, mutta vielä kauan kuuli hän takanaan pääsaliin kirouksien ja vaimojen itkun seasta kysymyksen: «Miks' ei laiva tule, miksi, miks'ei — —»

Jotenkin samaan aikaan kuin tämä tapahtui kaupungissa, laski pieni purjevene Estniemen itärannalle. Sen pieni väestö. Porkkalan kalastaja Kustaa Örn ja hänen vaimonsa, nousi maihin ja varustautui lähtemään kaupunkiin. Mies veti esiin pari nippua haukia ja ahvenia, jotka oli huolellisesti kääritty vanhan purjeen palaseen, ja nosti nyytin hartioilleen kepakon varaan.

Mutta monta askelta eivät he olleet ehtineet nousta mäkirinnettä, kun Anna Sofia hätäisesti tarttui miestänsä käsivarteen ja säikäyksissään osoitti sormellaan vanhan vaimon ruumista. Avonaisina tuijottavat silmät ja kädet, jotka suonenvedontapaisesti olivat tarranneet kiinni sammaleeseen kuusen juurella, kertoivat että kuolonkamppailu oli ollut kova.

Mies nyykäytti päätänsä; ei sanaakaan vaihdettu. He arvasivat tässä näkevänsä yhden monilukuisista nälänhädän uhreista, joista huhu oli ehtinyt heidänkin saarelleen. Kalastaja ja hänen vaimonsa muistivat kiitollisin mielin ettei, mikäli he tiesivät, heidän paikkakunnallaan kukaan ollut kuollut nälkään. Leipää he kyllä eivät olleet moneen aikaan nähneet, mutta kalaa ja hylkeenlihaa oli heillä, Jumalan kiitos, ollut riittämään asti.

Kalpein poskin ja katse alas luotuna he jatkoivat vaellustaan joutuisasti. Eivät solakat petäjät — mainioita mastopuita — joiden kuoressa ja havuissa auringon valo kimalteli, eivätkä tuuheat kuuset tällä kertaa voineet heidän ihailuansa herättää. Kun he kulkivat kapean niemen länsipuolista rinnettä alas, oli kaupunki heidän edessään. Läheisimmistä pirteistä nouseva savu osoitti ihmisten jo olevan valveilla, vaikka kello tuskin saattoi olla viittä enemmän. Tullisaarelta näkyi pari miestä olevan kulussa laivasillalle päin.

Tuskin oli kalastaja ehtinyt Merikadulle, kiirehtiäkseen sitä pitkin päämääräänsä, pormestari Juhana Laurentz'in taloon, kun joukko nälistyneitä kerjäläisiä asettui matkamiesten tielle.

«Auttakaa meitä!» huusi yksi. «Antakaa Jumalan laupeuden tähden, hyvä mies, minulle jotakin syötävää!» vaikeroi toinen.

«Hyvät ystävät», vastasi kalastaja neuvottomana, «olemme itse köyhiä eikä meillä ole mitään muille annettavaksi.»

«Antakaa edes pieni pala leipää lapselleni!» pyyteli hellyttävästi muuan nuorenpuoleinen vaimo. «Emme ole kahteen päivään syöneet mitään.»

«Mutta minä en ole kolmeen päivään syönyt mitään muuta kuin vähän petäjäistä velliä. Suokaa, hyvä mies, minulle hiukka!»

«Ei minulla ole, minä — —»

«Kuulkaa kuinka hän laskettelee isoja valeita», huusi läpilaihtunut raajarikko, joka kainalosauvojen nojassa oli lähestynyt väkijoukkoa. «Tiedämmehän että Jumala on siunannut meren annin ja nyytissä on hänellä hyvät eväät!»

Joukko ahdisti ja monta kättä kurottautui kalastajan nyyttiä kohden.

«Taivallan Herra, aivanhan he tekevät lopun meistä!» huudahti Anna Sofia ja vetäytyi miehensä taakse. «Näetkö kuinka kamalan näköisiä he ovat — mustia kasvoista kuin kuivuneet ruumiit. Eikö anneta heille vähän kalaa?»

«Kuulkaa», huusi kimeä ääni, «vaimo kielittelee, miehellä on kaloja suuressa nyytissään, mutta meille hän ei suo yhtä pyrstöäkään, vaikka hänellä on koko meri eikä hänen suoliansa nälkä kurni.»

«Jollet auta meitä», huusi raajarikko, «niin Jumala heittää sinun armottoman viimeisenä päivänä kuumimpaan piinan paikkaan.»

Säikähtyneenä ja hämillään antoi kalastaja nyyttinsä pudota maahan ja hänen vaimonsa tempasi yhden nurkan auki. Oikealle ja vasemmalle hän jakeli kaloja, yhdelle ahvenen, toiselle pienen hauen, mutta yhä kurotettiin uusia käsiä esiin. Vaimon jaellessa lahjoja pidätteli mies niin hyvin kuin saattoi joukkoa vähän loitompana. Hän huomasi silloin kauhukseen, miten eräs poika purasi aika palasen äsken saadun ahvenen selästä ja miten eräs toinen osattomaksi jäänyt tempasi pyrstön hänen suustaan ja pureksi sitä niin että vesi valui suupielistä.

«Kuulkaahan hyvät ystävät», huusi Örn, «Älkää olko niin ahmatteja, apua tulee kohta! Porkkalan luona on viljalla lastattu laiva ja iltapäivällä sen pitäisi ehtiä tänne.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi tämän, kun riemun remahdus, jota ei voi sanoin kuvata, esti hänen äänensä kuulumasta. — «Laiva tulee, laiva tulee!» huusivat kaikki viuhtoen käsillään, ja kerjäläiset kaikkosivat joka haaralle levittämään iloista uutista.

Sitten vasta pääsi kalastaja vaimoineen jatkamaan matkaa Laurentz'in taloon jättääkseen sinne ne kaksi haukea', jotka olivat jakelusta jälellä.

He tekivät sen ja kertoivat tietysti sielläkin uutisen laivasta. — —

Aikaisin saman päivän ikäpuolella oli parisataa miestä ja naista tai suurin osa Helsingin täysikasvuista väestöä kokoontunut rannalle Vartiavuoren alle. He olivat tulleet ottamaan vastaan laivaa, joka oli noin tunnin ajan ollut näkyvissä. Mutta se läheni hyvin hitaasti, sillä heikko lounaistuuli oli tyyntymäisillään.

Tunti tunnin perästä kului, ja odottava joukko tuli yhä kärsimättömämmäksi. Kaupungin pormestari ja neuvosmiehet, jotka toimevina kävelivät edestakaisin, olivat tyhjentäneet lohdutuspuheittensa koko varaston.

Kun aurinko kirkkaalla radallaan oli suoraan Drumsön kohdalla lännessä, oli laiva vihdoinkin n.s. Tukholmanväylää myöten ehtinyt Isolle Susisaarelle saakka, mutta silloin tyyntyi tuuli kokonaan kaikkien epätoivoksi ja katkeruudeksi. Vieläkö — niin kysyttiin — oli yksi nälkäyö kestettävä niiden monien lisäksi, jotka sanomattomalla tuskalla oli jaksettu elää?

Raatimies Jabel ehdotti silloin että kiireimmän kautta hankittaisiin vene ja muutamia kunnollisia soutajia hinaamaan laivaa lähemmäksi rantaa. Sanasta työhön. Toimitettiin käsky kuljetusmiesten vanhimmalle, Heikki Salmelle, että hänen heti oli tultava saapuville tarpeellisen miehistön kanssa, — Niin kului puoli tuntia. — Salmi saapui, mutta paha kyllä yksin. Hän selitti, että niistä neljästä merenkuljetusmiehestä, jotka viime purjehduskautena olivat olleet kaupungin kirjoissa, kaksi oli kuollut nälkään, yksi oli tietämättömiin kadonnut ulkosaaristoon päin ja neljäs makasi sairaalassa.

Pitkän miettimisen jälkeen päätettiin että Porkkalan kalastajan, joka oli ilosanoman tuonut, piti rientää hakemaan venettänsä niemeltä ja sitten ottaa soutajia rannalla seisovasta väestä. Örn liikkui kivakasti ja toimitti pian tehtävänsä, mutta kun valitut kuusi miestä olivat astumaisillaan veneeseen, niin huomattiin että airoja oli vain yksi pari.

Taasen uusia käskyjä ja juoksua sinne tänne. Nälkäiset ihmiset itkivät kärsimättömyydestä ja pitivät melua.

Vihdoin oli kaikki lähtökunnossa. Kalastaja asettui perään ja kuusi soutajaa tarttui kukin airoonsa. Joukon hurratessa kulki vene hyvää vauhtia muutaman kymmenkunta syltä eteenpäin. Mutta sitten vauhti äkkiä hiljeni: yksi soutajista oli kaatunut selälleen ja mennyt tainnoksiin. Kalastaja otti silloin hoitaakseen hänen aironsa, mutta sitten menehtyi vielä toinenkin, ja jälelle jääneet selittivät etteivät he parhaalla tahdollaankaan voineet voittaa voimattomuuttaan. He tahtoivat, mutta eivät kyenneet.

Vene kääntyi hitaasti rantaa kohden. Kerjäläisjoukko otti sen vastaan kiivailla soimauksilla. Heikkovoimaiset soutajat työnnettiin maihin ja uusia tarjoutui heidän sijaansa. Kaikki tunsivat itsensä niin voimakkaiksi. Mutta silloin ryhtyi kalastaja, joka muuten oli niin ujo, komentoon koko joukon yli.

«Pois tieltä», huusi hän, «kukaan ei saa astua veneeseen minun luvattani. Pormestari on vankka ja hyvinvoipa, näen mä, hän saa tulla ja vaimoni, muita ei.» Vaijeten toteltiin häntä.

Toistamiseen lähti vene liikkeelle ja kymmenessä minuutissa oli se ehtinyt laivalle saakka.

Se oli jo laskenut ankkuriin ja muutamat miehistöstä olivat lähdössä laivaveneellä soutamaan maihin. Kun väki rannalla näki että pormestari antoi kantaa veneeseen kymmenkunnan pulleamahaista jauhosäkkiä, kuului taas ensi kerran pitkistä ajoista ilon huudahduksia, ja kun vene kalliine lastilleen läheni rantaa, puhkesi riemu täyteen voimaan. Muutamat huusivat ja nauroivat, toiset juoksivat ulos rantakiville käsiään kurottaen tai lakkejaan heilutellen.

Kun vene karahti maihin, oli puolisataa ihmistä valmiina ahmattien susien lailla syöksymään saaliin kimppuun. Mutta silloin nousi kalastaja, heilutti airoansa ja huusi niin että kajahti petäjistössä kallionrinteellä:

«Pois tieltä, sen vietävät; ensimmäisen, joka ilman pormestarin lupaa koskee säkkiin, lyön maahan kuin varkaan. Varokaa itseänne siellä!»

Sitten hän juoksi maihin ja piirsi aseellaan laajan kehän veneen kokan eteen; silloin saattoivat merimiehet huoleti kantaa jauhosäkit rannalle.

Kun kaikki kymmenen säkkiä seisoivat vieri vieressään, otti vanha raatimies Jabel lakin päästään ja huusi:

«Nähkää, Jumala on kuitenkin lopuksi ottanut huomioonsa meidän hätämme.
Hänelle, rakkaat lapset, olkoon kunnia niin aluksi kuin lopuksi!»

Ja vanhus laskihe polvilleen jauhosäkin viereen, joka sai olla alttarina, ja pormestari sekä porvarit, merimiehet ja kerjäläiset seurasivat hänen esimerkkiään. Kalastaja Kustaa Örn oli laskenut maahan aseensa, sillä nyt kansa kiitti Jumalaa.

IV. GIDEON GABRIEL JÄTTÄÄ ALMA MATERIN.

[Alma mater = armas äiti, yliopiston hyväilynäni.]

Korkeasti kunnioitettu ja korkeasti oppinut herra Tohtori Pietari Halin, fysiikan professori Turun akatemian kuuluisassa filosoofisessa tiedekunnassa, istui eräänä lämpöisenä lokakuun aamupäivänä kuistinsa penkillä Aningaistenkadun varrella ja paistatti päivää. Vaikka hän oli vaan pari vuotta yli viidenkymmenen, oli kiusallinen luuvalo täyttä totta käynyt hänen laihojen sääriensä kimppuun, ja nyt tarjosi hän noille kulkuneuvoillensa lämmintä varsin tarpeelliseksi ja mieluisaksi nautinnoksi. Antauneena tuossa nyt päivän paistettavaksi, professori mietiskeli filosoofillisesti mestari Diogeneen tunnettua pyyntöä Aleksanteri Suurelle ja hieroskeli tyytyväisenä vasenta polveansa, sittenkuin hänen ajatuksensa oli muodostanut sen loogillisen johtopäätöksen että: jos vaan ihminen A. tietäisi väistyä B:n ja ihminen C. D:n tieltä, niin onni, jota haetaan ja joka siis sopivasti voidaan merkitä X:llä, löytyisi ilman matemaattisia tai filosoofisia kaavoja.

Nyt ajoi pihaan reki, jossa istui vankkarakenteinen mies aimo turkki päällä.

— Jumalan rauhaa, Pietari Hahn, huusi tullut, minä olen, niinkuin kyllä mahtanet nähdä, sinun entinen oppitoverisi Simo Starck. Tulen kysymään sinulta neuvoa herra poikaani koskevassa asiassa. Kas, kas, mitä sinä niin tuimasti tirkistelet minua? Ihminenhän minäkin olen, vaikka tulen noilta Suomen sydänmailta. Lähdeppäs nyt kammariin katsomaan onko aamiaisesi jo valmiina. Sano samalla ruuanlaittajallesi että tänne on tullut yksi syöjä lisää ja että hän sekä osaa että tahtoo syödä kuin härkä. Minä tulen kohta perässä.

Professori, joka oli noussut seisalleen tuon odottamattoman puhuttelun aikana, vaan empinyt laskeutua lumiselle pihamaalle, vastasi hymyillen muutamilla sanoilla toisen tervehdykseen ja meni sisään. Turkissa oleva mies ajoi sillävälin asuinrakennuksen eteen, sitoi hevosen marhaminnasta tikapuuhun, ja antoi lämpöiseksi ajetulle juoksijalle sylyyksen heiniä. Sitten nosti hän reestä pienenlaisen rautakorvaisen puukirstun ja meni sisään talon isäntää kohtaamaan.

Hetken perästä tämä avasi porstuan oven, kun kopsetta ja kolinaa kuului ulkoa eikä vierasta alkanut ilmestyä näkyviin. Näky, mikä silloin kohtasi professorin katsetta, saattoi hänet ensin hämmästyksestä huudahtamaan ja sitten nauruun remahtamaan.

Roteva kappalainen seisoi köyryssä kuin luokki ja koetti vetää pitkää valkoista paitaa päänsä yli. Hän kiskoi ja puhkui niin että professori katsoi olevan syytä mennä hänelle avuksi vapauttamaan häntä tuosta sitkeästä pukimesta.

— Kuuleppas Simo, täällä Turussa on meillä tapana pitää paitaa lähinnä ihoa.

— Vai niin, nyt sinä olet tuhma, professori Pietari, lausui toinen, kun katsot koiraa karvoihin. Minun vanhasta koiraturkistani lähtee karva niin vietävästi, että minun täytyy erityisellä panssaripaidalla suojella papinkauhtanaa. Joko käsität?

— Mutta mitä ihmettä sinä olet pukeutunut matkalle papin kauhtanaan ja kaulukseen?

— Vieläpä kappaankin, lisäsi kappalainen, ja antoi tuon papillisen puvun takalisäkkeen päästä vapaaksi vatsavyön virasta ja ruveta riippuvaan oloonsa. Niin, minä tulen tänäpäivänä kunniatervehdykselle sinun ja tuomiorovastin luokse. Papinpukua muutoin en ottanut ylleni Kurikassa, vaan vasta kestikievarissa peninkulma täältä. Kas niin, nyt astukaamme sisään sinun saliisi!

Professori ja hänen vieraansa kävivät edellisen työhuoneeseen ja asettuivat istumaan nahkapäällyksiselle sohvalle.

— Sinulla on liian monta kirjaa, virkkoi kappalainen luodessaan katseensa täyteen kirjahyllyyn päin sekä kirjoituspöydällä olevaan kirjatelineeeseen.

— Kuinka niin, kirjathan ovat oppineen työkalut ja aseet.

— No niin, minä en tarkoita muuta kuin että minulla on vaan neljä oktaavinidosta ja kolme folianttia. Niillä minä, olen tullut toimeen 20 vuotta.

— Apulaisena, lisäsi professori hymyillen,

— Kas, kas, miten se oppi-olut paisuu; sinä olet kirjanoppinut etkä tiedä, että korkea-arvoinen tuomiokapituli ja piispa vuonna 1701 nimitti minut kappalaiseksi. Eikö sitä ole painettuna missään noissa kirjoissasi?

— Ei, mehän kirjoitamme vasta anno mundi 1702. Mutta annappas kuullakseni elämänvaiheistasi siellä sydänmaassa.

— Niistä ei ole mitään erinäisempää sanottavaa, ja sekin vähä minkä tiedän käy minulta kankeasti ruotsiksi, kun en ole puhunut sitä 20 vuoteen tuskin sanaakaan. Minä saarnaan, syön usein pettua, kastan, vihin, otan kirkkoon ja hautaan vanhaan tapaan ja, milloin tarvis vaatii, puristan talonpoikia ja loisia.

— Mitä veli sillä tarkoittaa?

— Enkö kenties käyttänyt oikeata sanaa? no niin, minä tarkoitan että kun minun on luettava lakia ja oikeutta jollenkin tappelupukarille tai juoppolallille, otan minä miehen kiinni ja asetan hänet jotakin tukevaa honkaa vasten. Sitten minä tartun häneen sylin — kappalainen syleili professoria — ja sitten minä puristan häntä näinikään, niin että kylkiluut rusahtelevat.

— Herra varjelkoon, Simo, sinähän rutistat minut kuoliaaksi, hellitä jo, hellitä jo — — —

— Eikös tämä ole puristamista?

— Kyllä, kyllä, aivan niin, eli kuoliaaksi musertamista, ähkyi professori nojaten sohvan selkämykseen. Mutta minkätähden sinä olet valinnut juuri tämän omituisen rangaistustavan?

— Simo Starck ei ole ainoastaan väkevä vaan myöskin viisas, vastasi kappalainen, hän tietää että laki rankaisee sitä joka lyö ja mätkii lähimäistänsä, mutta puristamisesta ei ole mitään sanottu. — Niinpä niin, muistatkos Pietari sitä vanhaa kunnon aikaa 80-luvulla, kun me, liberi studiosi [vapaat ylioppilaat] juoksentelimme ympäri täällä Turussa miekka kädessä ja metelöitsimme pitkin katuja? Silloin et sinä ollut ylhäinen akadeemikus enkä minä hengellinen?

— Kyllä muistan, silloin edistyttiin niukanlaisesti in studiis [opinnoissa]; me oleskelimme valitettavasti useammin kapakassa kuin akatemiassa.

— Sanotko valitettavasti? No niinpä se kyllä oli, täytynee kai niin sanoa, sittenkuin on ruvennut toisiin elämän tapoihin.

— Muistatko, Simo, että Vermelandit antoivat sinulle nimen Simo hiiden-väkevä, silloin kuin sinä ja Israel Gök annoitte kelpo selkäsaunan krouvari Taneli Ersonille.

Hyvin muistan, mies tahtoi päästä meistä pöyhkeillä sanoilla, sentähden me vielä löimme häneltä rikki pari ikkunaa. Asia vedettiin konsistoorion eteen, ja silloin sain puhdistaa itseni vannomalla että — niinkuin asia olikin — se ei ollut tapahtunut aikomuksesta. Vaan muistatko, professori, helmenompelija Enevaldin kaunista sisarentytärtä?

Kappalainen siirtäysi lähemmäksi, ja sitten ladeltiin toinen toisensa jälkeen noita vanhoja juttuja, kysymyksiä ja vastauksia vuorotteli ehtimiseen, ja aina väliin nauruun remahdettiin. Äkkiä pysähtyi kappalainen kesken iloista kertomusta ja kysyi levottomasti:

— Mahtoikohan veli ehkä unohtaa ruuan?

— En, odota vaan hiukkanen; sinulle keitetään suuri vadillinen nauriita. — Puhellaankos nyt pojastasi?

— Niinpä kyllä, juuri hänen tähtensähän minun on ollut pakko matkustaa tämä pitkä matka tänne, — viiden vuorokauden matka omalla hevosella. Poika ei ole oikein hyvillä jälillä, näen sen kasvoistasi. Sinä kirjoitit minulle, että hän muutamien veikkojensa kanssa on konsistooriossa syytteen alaisena hummauksesta ja vallattomasta elämästä.

— Niin on todella asian laita, ja olisi sentähden kai parasta, jos hänet otettaisiin pariksi lukukaudeksi pois akatemiasta maalle vähän tasaantumaan.

— Ovatko professorit nyt ankarampia kuin ennen, kysyi Simo Starck, vetäen varovasti taskustaan esiin pari paperia?

— Eikö mitä! Sinun pojallasi on hyvä sydän, vaan hän pitää liian paljon tappelusta. On myöskin valitettu, että hän usein on taannut velkoja eikä ole voinut sitten niitä maksaa.

— Se tulee tietysti siitä hyvästä sydämmestä. Kuuleppas nyt, mitä poika on minulle kirjoittanut. Minä pyysin näet vuosi takaperin, että hän panisi paperille lyhykäisen selonteon nykyisestä luonnontieteellisestä järjestelmästä, että saisin nähdä, onko maailma mennyt eteenpäin ja poikani saanut joitakin tietoja. Hän kirjoittaa näinikään:

Vaikka kyllä ahkerat opinnot — kuulehan mokomata — ja kirjahuolet anastavat minulta päivät, tahdon kumminkin noudattaa rakkaan isän toivomusta ja lyhimmittäin kirjoittaa mieleni ja aivoitukseni luonnontieteestä. Pro primo. Maa, primum inter paria [ensimmäinen laatuaan] pyöreiden esineiden joukossa, on maailman keskus ja ympäröi sitä kiertäen aurinko, kuu ja tähdet. Vaikka muutamat täälläkin akatemiassa väittävät asian laidan olevan päinvastoin, on tämä yhtäpitävää sekä raamatun että järjen kanssa. Meillä ei ole mitään syytä epäillä meidän omia aistimiamme. Jos se liikkuisi, romahtaisivat kirkot ja talot kumoon ja me itse lentäisimme pyörryksiin. Minusta siis Kopernikus on väärässä, sillä Ptolemaeuksella ja hänen jälkeensä monella muulla vanhemmalla oppineella on ollut toinen mielipide, ja tuon ensinmainitun ajatus tuntuu minusta, joka olen vast'alkaja tähtitieteessä, oudolta. Minä tiedän myöskin että rakas isä mielellään kuulee minun sanovan: yksi ainoa pyhän hengen todistuksista on tuhannen vertaa arvokkaampi kuin kaikki ihmisjärjen luulottelema viisaus. — Aurinko ja kuu on luotu ihmisen tähden. Kuinka järjetöntä ja arvotonta olisikaan siis olettaminen, että tämä majesteetillinen maa — princeps et totius mundi epitome [koko maailmanrakennuksen arvokkain ja etevin kappale] — halpana palkollisvaimona kiitäisi ympäri tähtien mielen johteiden mukaan!

Nuo sanat on poika siepannut Forsmanin väitöskirjasta vuodelta 1678, mutta hän ei tiedä, että tuon kaltaisen tekijän mietteet kumosi täydellisesti julkisessa väitöstilaisuudessa professori Flachsenius.

Kappalainen jatkoi lukemistansa:

Pro secundo. Vesi on kylmin ja märjin kaikista elementeistä. Sitä ja muita nesteitä (paitsi olutta) vallitsee kuu, yön ihana ruhtinatar ja taivaan riemu, luonnon soreaksi kaunistukseksi luotu. Vesi virtaa länteen ja pohjoiseen pohjoisnapaa kohti ja syöksyy sieltä suuren kuilun kautta maapallon lävitse etelänapaan. Maapallolla on monta vuorenselännettä ja ne pitävät sitä koossa niinkuin vanteet tynnyriä.

Professori nauroi ja kappalainen hymyili hämillään.

Pro tertio. Lumi ja jää muodostuu vedestä; kaikki väri syntyy rikistä, vesi ei sisällä rikkiä, siis lumi ei ole valkoista vaan väritöntä, joka oli todistettava.

Pro ultimo, sillä minulla ei ole lainkaan halua jatkaa. Planeetit Jupiter ja Venus ovat hyviä, ystävällisiä tähtiä, vaan Saturnus ja Mars niiden täydellisiä, vastakohtia. Kaikkiin planeetteihin vaikuttaa tähtisikermät, joiden edessä ne sijaitsevat, ja kohtisuorat tähdet vaikuttavat voimakkaammin kuin vaakasuorat. Kun minä olen syntynyt Oinaan ja Kalojen välillä, tunnen toisinaan itseni koko lailla janoiseksi ja puskuhaluiseksi. Jos nyt rakas isä tahtoisi lähettää minulle 3 taale — — —

— Niin, tällä tapaa kirjoittaa minun korkeasti oppinut poikani — huudahti kappalainen — ja mitä sinä, professori, siitä arvelet?

— Poikasi, ystäväni, vaeltaa kaukana diligentian [ahkeruuden] vaivaloiselta tieltä. Mitä hän kirjeessä latelee tieteen järjestelmästä, on jo jokseenkin yli-ikäistä. Ainoastaan tietämättömimmät akatemiassa ovat Kopernikusta vastaan. Kuulehan, Simo, anna Gideon Gabrielisi lopettaa alkamattomat opintonsa; anna hänen tarttua miekkaan ja mennä sotapalvelukseen!

— Se on juuri hänen omakin halunsa ja pyyntönsä, lisäsi toinen. Viime kirjeessään anoo hän minulta lupaa mennä Turun läänin ratsurykmenttiin. — Kappalainen pysähtyi ja kuunteli, ikkunaan päin tähystäen. Mitäs nyt tuomiokirkon kellot tähän aikaan soivat?

— Kuolinsoittoa Fredrik herttualle.

— Mikäs pökö se sitten oli, uskallan kysyä?

— Hoo, sinä et tiedä että herttua Fredrik, kunink. Majesteetin lanko, kaatui Klissovin taistelussa, ja nyt pitää hänelle koko lokakuun ajan soittaa kelloja Suomen kaikissa kirkoissa.

— Ei ainakaan minun kirkossani, tokaisi kappalainen päättävästi, heittäytyen sohvalle selkäkenoon.

— Miksikä ei? Tuomiokapitulin kiertokirje…

— Siksi ettei minulla ole mitään kelloja. Ymmärtääköhän professori nyt?
Mutta kuinka olikaan ruuan laita?

— Arvelin juuri ehdottaa että tekisimme ensin kävelyretken kirkolle.

— Ei, sata kertaa ei! Sodan aikaan lait vaikenevat, vaan vatsa puhuu. Sodankin aikaan täytyy saada syödä. Punktum! Ja silloin nousi kappalainen seisalleen, meni enemmittä käskyittä saliin ja istui pöytään. Ja siinä viipyi hän kauvan. — Sen jälkeen asettui hän professorin nahkasohvalle ja nukahti tuossa tuokiossa uneen. —

Tunnin perästä herätti hänet lempeästi poikansa Gideon Gabriel laskien kätensä hänen olkapäällensä. Isä katsahti ylös ja hieroi silmiänsä; ja sitten seurasi syleily, niin voimakas että tomu pöllysi kuluneesta papinkauhtanasta ja pojan harmaansinisestä takista.

— Sinä rakas poikani, sanoi kappalainen, puistaen Gideon Gabrielin vankkaa kouraa ja silmäillen hänen kookasta, kolmen kyynärän ja kämmenen mittaista vartaloansa. Ja uskollisesti katsoivat he toinen toistansa silmästä silmään, jossa kyynel kimmelsi. Mitä aikaisemmin oli tapahtunut, unohtui ja annettiin anteeksi tänä hetkenä.

Sitten istuutuivat he toinen toisensa viereen. Gideon Gabriel tunnusti suoraan ettei hänellä ollut halua lukuihin, jota vastoin hän toivoi hartaasti pääsevänsä sotaan onneansa koettelemaan. Sopiva tilaisuus pikaiseen lähtöön tarjousikin juuri parahiksi, sillä kornetti Turun läänin ratsurykmentissä, Johan Procopaeus, oli viime viikot oleskellut paikkakunnalla keräämässä parisenkymmentä ratsumiestä täytemiehistöksi niiden sijaan, jotka olivat kaatuneet Riigan ja Embachin tappelussa. Kornetti oli rustitilallisten asettaman ratsujoukon sekä parin värvätyn miehen kanssa eilen lähtenyt Turusta ja oli parastaikaa Sauvossa. Jos nyt hän, Gideon Gabriel, voisi hankkia itselleen hevosen, ehtisi hän huomis-iltaan valmiiksi matkaan, ja pääsisi niiden toisten seurassa lähtemään Liivinmaalle, missä rykmentti majaili; ja se olisi hänen hartain halunsa.

Näitä ehdotuksia vastaan teki kappalainen alussa useita vastaväitteitä, vaan viimein hän ei ainoastaan suostunut poikansa eroon akatemiasta, vaan vieläpä lahjoitti hänelle viisivuotiaan harmaan ruunansa «Harmon», josta kaikesta oli seurauksena uusi syleily, mikäli mahdollista, voimakkaampi kuin ensimäinen.

Gideon Gabrielin kysymykseen, kuinka isä kotimatkallaan suoriutuisi rekineen ilman hevosta, vastasi tämä, että hän tulomatkalla peninkulman päässä kaupungista oli poikennut erääseen talonpoikaistaloon, jonka omistaja oli halukas kohtuulliseen hintaan myymään hänelle kelpo hevosen. Jos nyt kappalainen jättäisi veran oston uutta kauhtanaa, varten toistaiseksi, — vaikka hän kyllä kotona oli ajatellut tarvitsevansa sen hankkia, kun se, joka hänellä nyt oli yllänsä, kiilsi kuin mikähän viherjänruskea silkki — jäisi hänelle kylliksi rahaa hevosen ostoon. Nyt oli pojan vuoro panna vastaan, mutta se ei auttanut. Harmon oli lähteminen sotaan, ja Gideon Gabriel lupasi usein kirjoittaa kuinka hevonen ja mies siellä tulivat toimeen.

He erosivat, kappalainen lähti kunniatervehdykselle tuomiorovastin luokse, ja poika meni järjestämään asioitansa kuntoon.

Seuraavana päivänä kohtasivat he taas toisensa päivällispöydässä professorin luona ja siellä juotiin Lyypekin mummaa monet maljat tulevaisten urostöiden onneksi. Viiden aikaan tehtiin lähtö. Simo Starck antoi pojallensa 6 taaleria kuparia ynnä isällisen siunauksensa, ja professori toivotti nuorukaiselle kaikkea menestystä.

Tuntia myöhemmin saapui Gideon Gabriel ratsastaen Harmolla itäiselle tulliportille, mutta sielläpä pidätti hänet tusinallinen ylioppilaita, jotka olivat kokoontuneet jättämään lähtevälle toverille viimeisiä jäähyväisiä. Sittenkuin kukin vuorostaan iloista leikkiä laskien oli antanut neuvonsa ja lausunut onnentoivotuksensa, komensi senior [senior = vanhempi, vanhempien ylioppilaiden arvonimi] Abel Granbom: «asentoon!»

Gideon Gabriel keikahti ratsunsa selkään; ylioppilaat asettuivat riviin ja merkin annettua viritti joukko lähtijän kunniaksi seuraavan laulun.

    Nyt Gideon Gabriel ompi vapaa,
    Kapakat, akateemiat jättää hän saa.
         Sic tempora dura mutantur.

    Mut Venus se itkee ja Mars ilakoi,
    Tään urhon kun nyt sotatorvi se soi.
         De gustibus non disputamus.