VIII
Salaperäinen kamarineiti
»Satatuhatta dollaria!» huudahti Royce ja tuijotti kumppaniinsa.
»Niin, satatuhatta dollaria! Se on kaunis summa nuorelle tytölle annettavaksi kerrallaan, mutta hänellä on varoja siihen. Luonnollisesti meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata hänen ohjeitaan. Arvelen, että voimme molemmat arvata, mitä hän aikoo rahoilla tehdä.»
Royce nyökäytti päätään. Minä luulin myöskin arvaavani sen. Rahat olivat tietysti aiotut tuolle toiselle naiselle — kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän siis saisikaan kärsiä rikoksestaan. Minun mielestäni ei ollut kaukana, ettei neiti Holladay tehnyt itseänsä osalliseksi rikokseen.
»Hän näkyy todellakin olevan sairas», jatkoi Graham. »Hän näytti laihalta ja surkastuneelta. Lujitin hänen päätöstänsä etsiä lepoa ja rauhaa muuttamalla oleskelupaikkaa.»
»Milloin hän lähtee?» kysyi Royce tukahtuneella äänellä.
»Ylihuomenna luullakseni. Hän ei voinut sanoa varmaan. Itse asiassa ei hän voinut puhua paljon. Hänen äänensä oli sortunut — oli vilustunut — se on kai influenssaa, luulen. Olisin tehnyt pahoin, jos olisin pakottanut häntä puhumaan, sen vuoksi en sitä yrittänytkään.»
Hän kääntyi pöytänsä ääreen, mutta pyöräytti tuolinsa kohta sen jälkeen uudelleen.
»Ohimennen sanottuna», sanoi hän, »näin tuon uuden kamarineidin. En voi sanoa, että hän teki minuun hyvän vaikutuksen.»
Hän vaikeni hetkiseksi kuin olisi punninnut sanojaan.
»Hän näytti säädylliseltä ja muuten miellyttävältä», jatkoi hän vihdoin, »mutta en pitänyt hänen silmistään. Ne olivat terävät. Havaitsin hänen pari kolme kertaa katselevan minua merkillisellä tavalla. En voi ymmärtää, mistä neiti Holladay on hänet saanut. Hän on nähtävästi ranskalainen, puhuu selvällä ranskalaisella korostuksella. Mitä rahoihin tulee, niin on kai parasta, että myymme jonkun määrän Presbyterialaisen laitoksen osakkeita. Ne ovat hänen arvopapereistaan vähimmän lupaavia.»
»Niin, minä arvelen samoin», yhtyi Royce; ja hänen kumppaninsa antoi tarpeelliset määräykset.
Sen jälkeen hän ryhtyi toiseen työhön, ja päivä meni ilman, että neiti
Holladaysta ja hänen asioistaan puhuttiin sen enempää.
Rahat myydyistä osakkeista tulivat konttoriin seuraavan päivän iltapäivällä pienessä sinetillä varustetussa käärössä, johon oli merkittynä sisällys — sata tuhatta dollaria seteleissä. Graham käänteli miettiväisenä sitä kädessään.
»Parasta on, että sinä lähdet viemään tätä sinne, John», sanoi hän kumppanilleen. »Ja Lester voi seurata mukana.»
Royce pisti käärön taskuunsa, kutsuttiin ajuri, ja me lähdimme matkaan.
Ei mitään tapahtunut matkalla, ja puolen tunnin kuluttua pysähdyimme
Holladayn talon edessä.
Talo oli vanhanaikainen ruskea kivirakennus; se ei ollut enää muodikkaimmassa kaupunginosassa, joka oli siirtynyt keskuspuistoon päin, ja erilaatuisia myymälöitä alkoi tunkeutua seutuun; mutta se oli ollut Hiram Holladayn kotina neljänkymmenen vuoden ajan, eikä hän ollut koskaan halunnut muuttaa siitä. Tällä hetkellä olivat kaikki ikkunaverhot alaslaskettuina ja talo näytti autiolta. Menimme portaita ylös ovelle, ja heti soitettuamme sen avasi nainen, jonka vaistomaisesti tunsin olevan uuden kamarineidin, vaikka hän paljon vähemmän muistutti kamarineitiä kuin vanhahkoa keskiluokan työläisnaista.
»Tulimme tuomaan rahoja, jotka neiti Holladay pyysi herra Grahamilta eilen», sanoi Royce. »Minä olen John Royce, hänen liikekumppaninsa.»
Vastaamatta mitään viittasi nainen meitä astumaan sisään.
»Luonnollisesti meidän täytyy saada kuitti siitä», lisäsi päällikköni. »Minulla on täällä sellainen valmiina, niin että emäntänne tarvitsee vain kirjoittaa sen alle nimensä.»
»Neiti Holladay on liian sairas voidakseen ottaa teitä vastaan», sanoi kamarineiti lausuen huolellisesti sanansa. »Vien paperin hänelle ja hankin allekirjoituksen.»
Royce epäröi hetkisen. Muistuttelin, missä olisin voinut kuulla tämän äänen ennen. Jossakin, siitä olin varma — tämän vienon, hillityn, sointuvan äänen. Äkkiä säpsähdin — muistin! Se oli neiti Holladayn ääni silloin, kun hän nousi tervehtimään päällikköäni sinä aamuna tutkinto-oikeuspaikassa! Mutta ei — työnsin luotani heti sellaisen ajatuksen — sehän oli sulaa mielettömyyttä!
»Pelkään, että se ei käy päinsä», sanoi Royce vihdoin. »Summa on suuri, ja se on minun jätettävä henkilökohtaisesti neiti Holladaylle tämän todistajan läsnäollessa.»
Nyt oli kamarineidin vuoro epäröidä; näin hänen huulensa puristuvan onnettomuutta ennustavalla tavalla.
»Kuten tahdotte», vastasi hän. »Mutta minä sanon teille jo ennakolta, että emäntäni on hyvin hermostunut, ja hänen on kielletty puhumasta.»
»Hänen ei tarvitse puhua», vastasi Royce lyhyesti. Mitään vastaamatta nainen meni portaita ylös ja näytti tietä.
Neiti Holladay makasi taaksepäin nojautuneena syvässä lepotuolissa kääre päässä, ja puolipimeässä, joka vallitsi huoneessa, voin nähdä kuinka muuttunut hän oli. Hän näytti paljon laihemmalta ja vanhemmalta ja ryki välistä tavalla, joka kauhistutti minua. Ei ainoastaan murhe, ajattelin, ole voinut aikaan saada tätä surullista muutosta; täytyi olla olemassa joku salaisuus, joka painoi häntä.
Seuralaiseni pani luonnollisesti myöskin merkille tämän muutoksen — suuremman muutoksen ehkä kuin mitä voin nähdä — ja näin kuinka hän säikähti ja tuli liikuttuneeksi.
»Paras neiti Holladay», aloitti hän, mutta neiti Holladay keskeytti hänet pienellä käskevällä liikkeellä.
»Ei, ei!» kuiskasi hän käheästi. »Älkää puhuko!»
Hän vaikeni ja hillitsi itsensä. Kun hän uudelleen puhui, tapahtui se kokonaan toisella äänellä.
»Minulla on rahat, joita olette pyytänyt», sanoi hän ja ojensi käärön.
»Kiitos», jupisi hän.
»Haluatteko laskea ne?»
»Ei, sitä ei tarvitse!»
»Minulla on täällä kuitti», sanoi hän ja otti esiin täytekynän. »Olkaa hyvä ja kirjoittakaa alle.»
Hän otti kynän vapisevin käsin, asetti kuitin lepotuolin käsinojan päälle tarkistamatta sitä ja kirjoitti hitaasti ja vaivaloisesti nimensä. Sitten nojausi hän taas taaksepäin helpotuksesta huokaisten ja sulki kasvot käsiinsä.
Royce pisti kuitin lompakkoonsa ja seisoi sitten hetkisen kahden vaiheella. Mutta kamarineiti oli avannut oven ja odotti meitä. Hänen emäntänsä ei antanut mitään merkkiä; ei ollut mitään veruketta viipyä kauempaa; seurasimme siis palvelijaa.
»Neiti Holladay näyttää olevan hyvin sairas», sanoi Royce hiukan vapisevalla äänellä, kun nainen pysähtyi meidän edessämme alemmassa eteishuoneessa.
»Niin — hyvin.»
Taas sama ääni! Käytin tilaisuutta katsellakseni häntä tarkoin. Hänen hiuksensa alkoivat todellakin harmaantua, hänen kasvonsa olivat juovien uurtamat, joita juovia vain köyhyys ja huolet olivat piirtäneet: ja kuitenkin kaiken tämän ohella kuvittelin voivani havaita kalpean, mutta elävän yhtäläisyyden Hiram Holladayn tyttären kanssa. Loin vielä kerran silmäyksen häneen — yhtäläisyys oli heikko, epämääräinen — ehkäpä hermostoni oli ylenmäärin kiihoittunut ja petti minua. Sillä miten oli mahdollista, että niin voimakas yhdennäköisyys voisi olla olemassa?
»Hän on tietysti kysynyt neuvoa lääkäriltä?» kysyi Royce.
»Kyllä, tietysti.»
»Ja onko hän neuvonut nauttimaan lepoa ja rauhaa?»
»On.»
»Milloin lähdette maalle?»
»Huomenna tai ylihuomenna, luullakseni.»
Royce kääntyi ovea kohti, mutta pysähtyi kahden vaiheella. Hän avasi huulensa sanoakseen jotakin vielä — hänen levottomuutensa pakoitti häntä siihen — mutta muutti sitten taas mielensä ja meni ulos ovesta, jota nainen piti avoinna.
»Hyvästi», sanoi hän vakavasti. »Toivon, että neiti Holladay saa hupaisen matkan.»
Ovi sulkeutui perässämme mennessämme portaita alas.
»Jenkinson on perheen lääkäri», sanoi hän. »Ajakaamme hänen luokseen kuulemaan, kuinka sairas neiti Holladay oikein on. Olen huolissani hänen puolestaan, Lester.»
»Se on hyvä ajatus», sanoin ja annoin ajurille osoitteen.
Tohtori oli kotona ja otti meidät heti vastaan.
»Tohtori Jenkinson», aloitti päällikköni ilman enempiä valmisteluita, »olen John Royce toiminimestä Graham & Royce. Otaksun teidän tietävän, että olemme neiti Frances Holladayn lainopilliset neuvonantajat?»
»Kyllä», vastasi Jenkinson. »Hauska tehdä tuttavuutta, herra Royce.»
»Luonnollisesti harrastamme hänen menestystänsä ja kaikkea mikä häntä koskee, ja olen tullut tänne pyytämään teiltä muutamia varmoja selityksiä hänen tilastaan? Haluaisimme tietää, tohtori, kuinka sairas hän oikeastaan on?»
»Sairas», toisti Jenkinson nähtävästi kummastuen. »Onko hän sairas?»
»Eikö hän sitten ole teidän hoidossanne? Luulin teidän olevan perheen lääkärin.»
»Niin minä olenkin», myönsi hän. »Mutta minä en ole nähnyt neiti Holladayta kahdeksaan, neljääntoista päivään. Silloin hän oli aivan terve, vähän hermostunut ehkä ja alakuloinen, mutta varmasti ei niin paljon, että olisi tarvinnut lääkärinhoitoa. Hän on aina ollut tavattoman vahva.»
Royce näytti hämmästyneeltä. Mitä minuun tulee, niin päässäni meni kaikki ymmälle.
»Kerron teille kaikki», sanoi päällikköni vihdoin. »Haluaisin saada teiltä neuvon.»
Sitten hän alkoi kiireesti kertoa kaikesta, mitä hän tiesi neiti Holladayn sairaudesta, ja lopetti selonteolla käynnistämme hänen luonaan, lisäten, että kamarineiti oli sanonut emäntänsä olevan lääkärin hoidossa. Jenkinson kuunteli loppuun keskeyttämättä häntä, mutta hän oli silminnähtävästi sekä ihmeissään että ikävissään.
»Ja sanotte, että hän näytti todellakin sairaalta?» kysyi hän.
»Niin, hyvin sairas minun kokemattomissa silmissäni, huolestuttavan sairas. Hän näytti laihalta ja kuihtuneelta — voi tuskin puhua.— ja millainen yskä hänellä oli! Tuskin tunsin häntä.»
Tohtori mietti taaskin vähän aikaa. Hän oli hyvin etevä lääkäri, jonka hoidokkaiden joukkoon kuului monta huomattavaa henkilöä, ja voin nähdä, että hän tunsi itsensä loukatuksi siitä, että oli turvauduttu johonkin toiseen lääkäriin.
»Luonnollisesti neiti Holladaylla on täysi vapautensa», sanoi hän vihdoin, »kysyä neuvoa toiselta lääkäriltä, jos hän pitää sen parempana.»
»Mutta olisiko se teidän mielestänne ollut uskottavaa?» kysyi päällikköni.
»Kymmenen minuuttia sitten se olisi minusta näyttänyt mahdottomalta», vastasi tohtori painolla. »Mutta naisethan muuttavat helposti mieltänsä, kuten me lääkärit saamme suruksemme usein kokea.»
Royce epäröi ja kävi suoraan asiaan.
»Tohtori Jenkinson», aloitti hän totisena, »eikö teistä olisi parasta mennä neiti Holladayn luo — tiedätte, kuinka suuresti hänen isänsä luotti teihin — ja vakuuttaa hänelle, että hän on hyvissä käsissä? Myönnän, etten tiedä mitä minun on ajateltava, mutta pelkään, että joku vaara uhkaa häntä. Ehkäpä hän on joutunut puoskarien käsiin.»
Jenkinson hymyili.
»Kehoitus etsimään lepoa ja hiljaisuutta näyttää kyllä sangen viisaalta», sanoi hän, »ja on ristiriidassa sen kanssa mitä puoskaroitsijat antavat.»
»Mutta sittenkin, eikö olisi parasta, että te itse näkisitte hänet?» intti Royce.
Tohtori oli kahden vaiheella ja istui hetken aikaa naputtaen sormillaan tuolinsa käsinojaan.
»Se nyt ei olisi aivan ammattiarvon mukaista», sanoi hän vihdoin. »Mutta voinhan tervehtiä häntä vanhana ystävänä. Hartauteni perhettä kohtaan pitäisi olla riittävä tekosyy, arvelen.»
Roycen katse kirkastui, ja hän puristi sydämellisesti lääkärin kättä.
»Kiitos, tohtori!» sanoi hän lämpimästi. »Se vapauttaisi toiminimen paljosta huolesta — puhumatta minusta mieskohtaisesti», lisäsi hän.
Jenkinson nauroi hyväntahtoisesti.
»Sen tiesin kyllä», sanoi hän. »Saammehan me lääkärit kuulla kaikkea mahdollista kielittelyä. Ja tämä ilahduttaa minua todellakin. Jos tahdotte odottaa minua täällä, niin lähden heti matkaan.»
Luonnollisesti suostuimme, ja hän kutsui vaununsa ja lähti. »Vihdoinkin», sanoin, »saamme nähdä esiripun taakse, ehkäpä yksi ainoa vilahdus olisi kylliksi luomaan valoa pimeyteen.» Mutta puolen tunnin kuluttua tohtorimme palasi, ja silmäys hänen katseeseensa ilmaisi minulle, että kohtalo oli taaskin sallinut meidän pettyä.
»Lähetin hänelle käyntikorttini», kertoi tohtori lyhyesti, »mutta neiti Holladay käski hyvin yksinkertaisesti tervehtimään sanoen, että hän ei voinut ottaa vastaan.»
Roycen katse synkkeni.
»Ja siinäkö oli kaikki?» kysyi hän.
»Ni-in! Luonnollisesti ei minulla ollut muuta valittavana kuin lähteä tieheni. Niskoitteleminen oli mahdotonta.»
»Tietysti», myönsi toinen. »Mutta, tohtori, miten selitätte sen?»
Jenkinson istui ja näytti vähän aikaa tutkivan maton kuvioita.
»Suoraan sanoen, herra Royce», sanoi hän vihdoin, »en minä tiedä mitä ajatella. Todennäköisintä on, että neiti Holladay kärsii jonkinlaista mielenhäiriötä — ehkäpä vain akuuttista, sellaista, joka tavallisesti menee ohitse — mutta joka helposti voi kehittyä vakavaluontoiseksi, niin, jopa pysyväksikin.»
Se ajatus oli herännyt minussakin, ja Roycen kasvojen ilmeestä näin, että hänkin oli sitä ajatellut.
»Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla voisimme saada varmuuden asian tilasta?» kysyi hän. »Kenties hänet on pelastettava omasta itsestään.»
»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori päätään nyökäyttäen, »mutta hän on täysi-ikäinen ja määrää itse mitä tekee. Ei ole olemassa keitään sukulaisiakaan, jotka voisivat sekaantua asiaan — eikä edes läheisiä ystäviä, sen kyllä tiedän. En näe mitään keinoa, jollette te hänen lainopillisena neuvonantajanaan voi kääntyä viranomaisten puoleen ja pyytää heiltä hänen mielentilansa tutkimista.»
Mutta Royce teki heti kieltävän liikkeen.
»Se on mahdotonta!» hän sanoi. »Meillä ei ole kerrassaan mitään aihetta sellaisen askeleen ottamiseen. Se loukkaisi häntä kuolettavasti.»
»Niin, se on selvää», tunnusti lääkäri. »Pelkäänpä, siis ettei tällä hetkellä voida tehdä mitään, asia saa olla sellaisenaan, kunnes jotakin varmempaa tapahtuu.»
»Eikö suvussa ole mitään taipumusta mielisairauteen?» kysyi Royce hetken kuluttua.
»Ei pienintäkään», vastasi tohtori painolla. »Hänen vanhempansa olivat molemmat terveitä ja eheäluontoisia. Tunnen perheen vaiheet kolmen sukupolven ajalta, eikä siinä ole esiintynyt viittaustakaan siihen suuntaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Holladay juuri työskenteli kohotakseen siihen asemaan, johon hän sitten pääsi, ja ponnisti ylenmäärin voimiansa, sai hän lievän halvauskohtauksen. Se oli aivan lievä, mutta minä neuvoin häntä joka tapauksessa ottamaan pitkän lepoajan, jonka hän vietti ulkomailla yhdessä vaimonsa kanssa. Sivumennen sanoen hän oli varovainen, eikä kohtaus enää koskaan uudistunut. Se oli itse asiassa ainoa vakavaa laatua oleva sairaus, jonka minä tiedän häntä koskaan kohdanneen.»
Ei ollut enää mitään sanomista, nousimme ylös lähteäksemme.
»Jos enempiä oireita esiintyy», lisäsi tohtori, avatessaan meille oven, »niin ehkä annatte minulle siitä tiedon? Voitte luottaa minuun, jos voin olla joksikin avuksi.»
»Kiitos», vastasi päällikköni. »Olette hyvin ystävällinen.»
Ja me menimme takaisin ajoneuvoihimme.
Seuraavan viikon kuluessa sattui erinäisiä seikkoja, jotka taas täyttivät minut ihmetyksellä, ja mitä Royceen tulee, niin hänestä voi selvään nähdä, kuinka onneton hän oli. Sen mukaan kuin nyt tiedän, hän oli kirjoittanut viisi, kuusi kertaa neiti Holladaylle eikä saanut sanaakaan vastaukseksi. Itse olin tehnyt erään salaperäisen havainnon. Rahojen jättämispäivän jälkeisenä päivänä olin raitiotiellä kotiinajaessani tavanmukaisesti silmäillyt sanomalehdestä »Uutisia rahamarkkinoilta», ja eräs pieni uutinen veti silloin huomioni puoleensa. Välitysliike Swith & Currer oli samana päivänä esittänyt valtiopankissa sadantuhannen dollarin suuruisen summan vaihdettavaksi kultarahaksi. Tiedustelu pankista seuraavana aamuna antoi tulokseksi, että vaihto oli tapahtunut neiti Frances Holladayn laskuun. Se oli luonnollisesti tehty siinä tarkoituksessa, että poliisi ei voisi päästä rahojen vastaanottajan jäljille.
IX
Tutustun monsieur Martignyyn
Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika, ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa. Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin, niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.
»Sisään!» huusin luullen, että se oli rouva Fitch, emäntäni.
Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja tavattoman kukoistavat kasvot.
»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo astui kynnyksen yli valopiiriin.
Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva juttu.
»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni pöydällä.
»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra — herra…»
»Lester», lisäsin nähdessäni hänen epäröivän.
»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä…»
»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä tuolia.
»Kiitos, hetkisen kuluttua», sanoi hän. »Anteeksi!»
Ja hän katosi ovesta.
Hän tuli melkein heti takaisin mukanaan savukkeita, jotka hän pani pöydälle. Sitten hän veti esiin tuolin. Pienellä liikkeellä raapaisi hän tulta yhteen tulitikkuuni sytyttääkseen savukkeen.
»Se oli todellakin kaasua varten», sanoi hän nähdessään minun hymyilevän, »ja kaasu oli savukkeita varten.»
Hänessä oli jotakin aivan erityisesti puoleensa vetävää, jotakin hyväluontoista ja toverillista olennossaan — vauhtia ja voimaa; silminnähtävästi hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi. Katseeni sattui hänen täyteläisiin, hermostuneihin käsiinsä, kun hän sytytti tulitikulla savukettaan; sen jälkeen se siirtyi hänen kasvoihinsa — mustaan, siellä ja täällä harmahtavaan tukkaansa, kirkkaisiin, tuuheain kulmakarvojen alla syvällä piileviin silmiinsä, paksuihin huuliinsa, joita eivät hyvin hoidetut viikset peittäneet, ja pistävään leukaansa pienine pujopartoineen. Ne olivat pontevuutta ilmaisevat, joskaan eivät kauniit kasvot, ja niissä oli erityinen voimakkuuden ilme.
»Niin, minä tarvitsen todellakin neuvoa», alkoi hän, puhaltaen pitkäveteisesti savupilven. »Nimeni on Martigny, Jasper Martigny» (nyökäytin kuin jonkinlaiseksi tervehdykseksi), »ja olen Ranskasta, kuten te kyllä jo kauan sitten olette ymmärtänyt. Haluaisin Amerikan kansalaiseksi.»
»Kuinka kauan olette ollut Amerikassa?» kysyin.
»Ainoastaan kaksi kuukautta. Aikomuksenani on perustaa viiniliike täällä.»
»Niin», selitin minä, »jolloinkin kolmen vuoden kuluttua voitte mennä oikeuteen ja ilmoittaa haluavanne tulla kansalaiseksi. Kahden lisävuoden kuluttua saatte paperit siitä.»
»Tarkoitatteko todellakin», sanoi hän epäröiden, »että siihen täytyy kulua niin monta vuotta?»
»Kyllä, viisi vuotta on ensin asuttava täällä.»
»Mutta», tässä epäröi hän taas, »minä olen luullut — että…»
»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte odottaa minun neuvovan.»
»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa — minä kunnioitan lakia.»
Hän otti uuden savukkeen, sytytti sen toisella ja heitti pätkän pois.
»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta, mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»
»En kylliksi, että sen puhuminen huvittaisi minua», vastasin.
»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on mestariteos.»
Hän piti sitä niin, että minä voin nähdä nimen. Se oli »Monsieur Lecoq.»
»Olen lukenut sen englanninkielellä», sanoin.
»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen! Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»
»Tarkoitatteko neiti Holladayta?» kysyin.
»Tietysti! No, ovatko ne saaneet mitenkään ratkaistuksi salaisuutta?»
»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään
Lecoqia».
»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»
»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»
Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.
»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»
»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»
»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran siellä.»
»Kiitos, kiitos!» sanoin sydämellisesti. »Hyvää yötä!»
Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa. Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä kuitenkin hiukan pitkältä.
»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen. Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»
»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä kesäasunnossaan.»
»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»
»Väsytätte minua? Sitä ette suinkaan tee!»
»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»
»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»
Hän nyökäytti päätään miettien.
»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»
»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi, jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä, huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen pakonsa?»
Hän katseli minua miettiväisenä.
»Kaikessa, mitä nyt sanotte, on paljonkin totta», virkkoi hän. »Se osoittaa, että olette paljon ajatellut asiaa. Teillä on varmasti myöskin erityistä harrastusta salaperäisiin rikoksiin, vai kuinka, herra Lester?»
Ja hän katsoi hymyillen minuun.
»Sitä en ole koskaan ajatellut», vastasin nauraen, »ainakaan ennen tämän jutun esille tuloa. Mutta tarttuma on tavannut minutkin.»
»Tietysti», sanoi hän vähän epävarmasti, »todennäköisesti en ymmärtänyt oikein».
»Välistä on todellakin päähäni pälkähtänyt», myönsin, »että olisi hauska ottaa mieskohtaisesti osaa tiedusteluihin — vaikka luonnollisesti se ei voi koskaan tulla kysymykseen. Meillä ei ole enää mitään tekemistä jutun kanssa.»
Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja sytytti uuden savukkeen.
»Otaksutaan, että saisitte tehtäväksenne ottaa selvän salaisuudesta, miten menettelisitte?»
»Koettaisin saada selville sen salaperäisen naisen.»
»Mutta jos käsitätte oikein, on poliisi jo koettanut, mutta epäonnistunut», väitti hän. »Miten te sitten voisitte onnistua?»
»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen, sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»
»Ranskassa», huomautti hän, »ei ole tavallista, että lakimiehet…»
»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia uskottavaksi poliisille.»
»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»
»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että ihmettelen missä olette sen oppinut».
»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa, ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen. Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja…»
»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä ranskalaisista».
»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka jokainen käsittää, kun taas täällä…»
»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden maa ja…»
»Lupakirjain kotimaa, vai kuinka?» lisäsi hän hoksaamatta pilaa.
Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä. Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin mielissäni kun sain seuraa.
Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin, kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.
»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on neiti Frances Holladayn hovimestari.»
Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta itsensä ja painui takaisin paikalleen.
»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.
Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.
Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi kovin liikuttuneena.
»No, Thompson, mitä ikävää nyt on tapahtunut?» kysyi Royce.
»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten, Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole nähneet häntä.»
X
Merkillinen katoaminen
Royce tarttui vapisten tuolinsa käsinojaan ja istui hetken aikaa mykkänä. Sitten hän kääntyi minuun.
»Tulkaa tänne, Lester!» sanoi hän käheästi. »Tarvitsin teitä kerran ennen, ja nyt tarvitsen teitä taas. Tämä koskee minuun niin läheltä, että en voi ajatella yhtenäisesti. Kuulkaa, tahdottehan auttaa minua?»
Hänen katseessaan oli rukoileva ilme, mikä ilmaisi äkillistä heikkoutta — rukoilu, jota olisi ollut mahdoton vastustaa, vaikkapa en olisi itse ollut asiasta niin innostunutkaan.
»Mielelläni», vastasin sydämeni pohjasta. »Tarjoan koko kykyni auttaakseni teitä, herra Royce.»
Hän vaipui takaisin tuolilleen ja huokasi syvään.
»Tiesin, että auttaisitte», sanoi hän. »Antakaa Thompsonin kertoa kaikki teille.»
Siirsin tuolin ja istuuduin vanhan hovimestarin viereen.
»Olette varmaan ollut monta vuotta Holladayn perheen palveluksessa, vai kuinka, herra Thompson?» kysyin antaakseni hänelle tilaisuuden vähän tyyntyä.
»Kyllä, hyvin kauan — lähes neljäkymmentä vuotta, luulen.»
»Siis ennenkuin neiti Holladay syntyi?»
»Niin, paljon ennen. Kohta naimisiin menonsa jälkeen herra Holladay osti talon Viidenneltä puistokadulta, jossa hän koko ajan sen jälkeen on asunut, jo silloin minä tulin sinne lakeijaksi.
»Herra Holladay ja hänen vaimonsa olivat kai onnelliset keskenään?» kysyin.
»Hyvin, hyvin onnelliset! He olivat niin rakkaita kuin olisivat olleet äskennaineita, aina rouva Holladayn kuolemaan asti. He olivat kuin luodut toisiansa varten.»
Vaikenin hetken miettiäkseni. Tämä, jos mikään, näytti kumoavan arvelun Holladayn suhteista johonkin toiseen naiseen, ja sittenkin, mikä muu selitys voi olla mahdollinen?
»Ettekö tiedä mitään, joka olisi häirinnyt heidän onneaan? Luonnollisesti», lisäsin, »ymmärrätte te, herra Thompson, että minä en tee näitä kysymyksiä sulasta uteliaisuudesta, vaan jos mahdollista päästäkseni salaisuuden perille.»
»Ymmärrän», vastasi hän nyökäyttäen. »Ei, mitään ei ollut olemassa, joka olisi häirinnyt heidän onneansa, paitsi eräs asia.»
»Ja mikä se oli?»
»Heillä ei ollut lapsia — ei viiteentoista vuoteen. Kun neiti Frances syntyi, tapahtui tietysti suuri muutos.»
»Hänhän syntyi ulkomailla?»
»Niin, Ranskassa. Itse kaupunkia en minä tiedä.»
»Tiedättekö, minä päivänä se tapahtui?»
»Kyllä, kesäkuun kymmenentenä 1876. Vietimme aina sitä päivää juhlapäivänä.»
»Oliko herra Holladay silloin vaimonsa luona?»
»Oli, hän ja hänen vaimonsa olivat olleet ulkomailla melkein vuoden ajan. Herra Holladay oli ollut vähän heikko, ja lääkäri oli kehoittanut häntä ottamaan pitkän lepoajan. Hän tuli kotiin muutamia kuukausia sen jälkeen, mutta hänen vaimonsa jäi ulkomaille. Miten olikaan, rouva Holladay ei enää koskaan tullut terveeksi. Hän oli poissa lähes neljä vuotta, ja herra Holladay kävi pari, kolme kertaa vuodessa tervehtimässä häntä. Lopuksi hän tuli kotiin kuolemaan, ja hänellä oli silloin lapsi mukanaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä näki neiti Francesin.»
»Herra Holladay piti tietysti paljon tyttärestään?»
»Kyllä, sen voi totuuden mukaan sanoa; hän vallitsi koko taloa», sanoi vanha mies yksinkertaisesti.
»Ja neiti Frances puolestaan piti isästään?»
»Niin, enemmänkin, hän ihan jumaloi häntä. Hän oli aina ovella ottamassa isäänsä vastaan, kun tämä tuli kotiin, söi aina päivällisen hänen kanssaan, he viettivät aina iltansa yhdessä. Hän ei välittänyt paljon vieraskutsuista ja muista sellaisista — kuulin hänen usein sanovan isälleen, että hän paljon mieluummin pysyi kotona hänen luonaan. Se oli oikeastaan isä, joka tahtoi, että hän eläisi enemmän maailmassa, sillä herra Holladay oli ylpeä hänen tähtensä, kuten oli syytä ollakin.»
»Niin», sanoin, sillä kaikki tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, mitä olin aina kuullut puhuttavan perheestä. »Muita sukulaisiahan ei ollut olemassa, vain kuinka?»
»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin kuolleet jo monta vuotta sitten.»
»Eikä läheisiä ystäviä myöskään?»
»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän itseensä sulkeutunut.»
»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon kuluessa».
»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua, ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli. Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»
»Hän on siis ollut poissa kymmenen päivää?» kysyin.
»Niin, kymmenen päivää.»
Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana! Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi pysähtynyt.
»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille lisätietoja.»
Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä. Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet Long Islandin asemalle.
Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan koskemattomat.
»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, että otan tämän?»
Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.
»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi. Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan jos…»
»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»
»Tehkää kuten tahdotte», sanoi hän, ja niin pistin valokuvan taskuuni.
Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua sanaakaan emäntänsä katoamisesta.
Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.
Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.
»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti. Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää tahtoansa?»
Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän nyökäytti päätään painokkaasti.
»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa lääkärinhoitoa.»
»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden kamarineidin sopimatonta vaikutusta».
»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin entiseen harkintaansa.»
»Vaikkako loukkaisimme häntä?»
»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»
»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»
»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa, jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»
Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.
»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden, »niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»
Roycen katse kirkastui hetkiseksi.
»Se on parasta», sanoi hän. »Antakaa Lesterin tiedustella!»
»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut suoritetaan tietysti konttorista.»
»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokra-ajuritoimistoihin kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»
»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»
Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava, mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen ilme herätti huomiotani.
»Herra Graham, herra Royce on sairas!» huudahdin. »Katsokaa häntä!»
Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa. Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.
»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus päättyy aivokuumeeseen.»
Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti meni vuoteeseen.
»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»
»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»
»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»
»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»
»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon vähemmän tekemistä.»
»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»
»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»
Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.
»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään. Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»
Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen vakavana.
»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»
»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.
»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin, jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»
Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.
Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli, niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.
»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven auki.
Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.
»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»
»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».
Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.
»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.
»Kiitos», sanoin vaipuen tuolille.
Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin, että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.
»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.
Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.
»Ah», sanoi hän matalasti. »Ja hän voi hyvin?»
»Hän on kadonnut.»
»Tarkoitatte —»
»Tarkoitan, että hän on karannut», sanoin heräten samalla vähän.
»Ja hän on ilmoittanut teille —»
»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa kymmenen päivää.»
»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon jälkeen.
»Niin, minä alan aikaisin huomisaamuna.»
Taas seurasi hetken vaitiolo.
»Ah!» sanoi hän omituisella painolla. »Ah!»
Sitten hän nousi ja meni. Ja minä heittäydyin huolimattomasti sänkyyni.
XI
Riisun naamarin viholliseltani
Väsymys vaati osansa, nukuin kokonaista kaksitoista tuntia. Mutta niinpä tunsinkin sitten itseni aivan kuin toiseksi ihmiseksi, kun lähdin seuraavana aamuna kotoani. Innoissani ryhdyin uudelleen työhön salaisuuden ratkaisemiseksi. Konttorissa minua odotti kaksi uutista; Royce oli viettänyt yönsä levollisesti ja oli parempi; konttoristit, jotka oli lähetetty edellisenä päivänä käymään vuokra-ajuritoimistoissa, eivät tähän asti olleet saaneet selville mitään, vaan jatkoivat hakemistaan.
Vilkaisin Long Islandin junan aikatauluun ja huomasin, että neiti Holladayn ajuri ei voinut tulla kaupunkiin ennen kuin kello 9,30. Otin siis taas hattuni, hain itselleni yksinäisen pöydän Vallackin ravintolassa ja laadin yleiskatsauksen asiaan — puhdistaakseni ilmakehää, niin sanoakseni. Se oli näin kuuluva:
Maaliskuun 13 p:nä, torstaina. Holladay löydetty murhattuna; tytär ajaa Washington Squarelle.
Maaliskuun 14 p:nä, perjantaina. Tutkintotuomarin kuulustelu; neiti Holladay päästetty vapauteen; salaperäinen kirje saatu.
Maaliskuun 16 p:nä, sunnuntaina. Holladay haudattu.
Maaliskuun 18 p:nä, tiistaina. Testamentti avattu ja jätetty valvottavaksi.
Maaliskuun 28 p:nä, perjantaina. Neiti Holladay tulee takaisin ajelulta mukanaan uusi kamarineiti ja eroittaa vanhan.
Maaliskuun 29 p:nä, lauantaina. Antaa käskyn laittaa kesäasuntonsa kuntoon.
Huhtikuun 1 p:nä, tiistaina. Pyytää satatuhatta dollaria.
Huhtikuun 2 p:nä, keskiviikkona. Saa ne.
Huhtikuun 3 p:nä, torstaina. Jättää kotinsa, nähtävästi lähteäkseen Belairiin uuden kamarineitinsä kanssa.
Huhtikuun 14 p:nä, maanantaina. Hovimestari ilmoittaa hänen katoamisestaan; Royce tulee sairaaksi; aloitan tiedusteluni.
Siihen se loppui. Viimeinen kohta ulottui siihen päivään asti, joka oli käsillä, mitään muuta ei ollut lisättävänä. Mutta minusta tuntui mahdottomalta, että kaikki nämä salaperäisyydet olivat tapahtuneet vain yhden kuukauden aikana. Minusta tuntui kuin en vuosikausiin olisi ajatellut mitään muuta.
Katsoin vielä kerran läpi muistiinpanoni. Niiden joukossa oli vain yksi ainoa mahdollisuus, joka, sen mukaan kuin voin huomata, saattaa olla tutkimusteni lähtökohtana, toivossa saada aikaan jotakin. Se oli ensimmäisessä kohdassa. Neiti Holladay oli ajanut Washington Squarelle; olin varma siitä, että hän oli käynyt sisarensa luona; minun täytyi saada selville tämän naisen asunto. Ehkäpä löytäisin neiti Holladaynkin sieltä. Olipa miten oli, joka tapauksessa minun oli nyt lähdettävä uutta, koettelematonta tietä.
Poliisi oli etsinyt turhaan läpi koko seudun, sen tiesin; se oli pannut liikkeelle kaiken kykynsä löytääkseen sen salaperäisen naisen, joka oli käynyt herra Holladayn konttorissa, eikä ollut saanut selville jälkeäkään hänestä. Mutta tämä ei lannistanut rohkeuttani; sillä toivoin voivani alkaa etsintäni tietämällä asioita, joista poliisilla ei ollut selkoa. Brooks, ajuri, voisi sanoa minulle…
Äkkiä muistaessani hänet katsoin kelloani ja näin, että aika oli jo umpeen kulunut. Mielihyväkseni tapasin hänet odottamassa minua, kun muutamia minuutteja sen jälkeen avasin konttorin oven. Minulla oli vain eräitä harvoja kysymyksiä hänelle tehtävänä.
»Kun emäntänne jätti vaunut sinä päivänä, kun kyyditsitte häntä Washington Squarelle, niin ettekö huomannut, mitä katua hän lähti siitä kulkemaan?»
»Kyllä, hän lähti Läntiselle Broadwaylle päin.»
»Mille puolelle?»
»Vasemmalle, itäiselle puolelle.»
»Tullakseen sille puolelle täytyi hänen käydä poikki kadun.»
»Niin, sen hän tekikin. Panin sen erityisesti merkille, sillä minusta tuntui kummalliselta, ettei hän antanut minun kyyditä sitä katua niin pitkälle kuin hänen tarvitsi mennä. Se on niin siivoton seutu se.»
»Niin», tiedän sen. »No, kun kyyditsitte häntä 28 päivänä, sinä päivänä, kun hänellä palatessaan oli kamarineiti mukanaan, minne hän ajoi silloin?»
»Washington Squarelle taas.»
»Ja antoi teidän odottaa siinä?»
»Niin.»
»Ja hän meni samaa katua?»
»Niin, hän meni yli oikealle puolelle katua aivan samoin kuin edelliselläkin kerralla.»
»Kuinka kauan oli hän poissa?»
»Yli tunnin, sanoisinko puolitoista tuntia.»
»Huomasitteko mitään erikoista hänen ulkomuodossaan, kun hän tuli takaisin?»
»En, hänellä oli tiheä harso silmillään. Tuo toinen nainen oli hänen mukanaan, ja hän sanoi vain 'Kotiin!' omituisella epäselvällä äänellä, kun autoin heitä vaunuihin.»
Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan. Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän, milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka ainakin tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun 3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.
Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät. Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya. Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.
Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen, tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella ymmärsin heti. Hän väijyi minua.
On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.
Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia, valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää, vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä. Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui mieleeni:
»Folle est la brebis qui au loup se confesse!» — »Yksinkertainen on se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle. No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin yksinkertainen!
Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa, kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia. Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian nopeita johtopäätöksiä.
Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti, niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.
Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä; hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin hyvänsä juonilleen menestystä.
Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se, jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis ainoastaan ollut ensimmäinen askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh, suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.
Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.