Suunnitelmani oli pian tehty. Menin Broadwayn poikki Cortlandkadulle, jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä. Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun junailija piti vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan. Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen, enkä nähnyt enää muuta.
Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia kuvaava.
Nainen vastasi koputukseeni.
»Teillähän on huoneita vuokrattavana?» kysyin.
»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä tietä!»
Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla eleellä.
»Ne ovat nämä huoneet, monsieur! Sellaiset kauniit huoneet!»
Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.
»Kuinka kauan ne ovat olleet tyhjinä?» kysyin.
»Vain kaksi päivää, monsieur. Kuten näette, ne ovat hyvin hauskat huoneet.»
Se päätti asian. Jos ne olivat olleet tyhjinä ainoastaan kaksi päivää, niin ne eivät huvittaneet minua enää, ja anteeksipyytäen menin tieheni, iloisena päästessäni pois tuosta valkosipulille haisevasta ilmakehästä. Näin kuljin talosta taloon, kompastellen likaisiin lapsinulikoihin, kiipeillen ylös pimeitä portaita, tavaten vilahdukselta ahtaita, täyteen sullottuja työhuoneita, nähden kaikenlaatuisia komeroita, joita kohteliaisuudesta kutsutaan huoneiksi, hengittäen satoja eri hajuja yhtä monta minuuttia kohti, sanalla sanoen saaden elävän kuvan seudun kurjasta, viheliäisestä elämästä. Välistä aloin toivoa olevani vihdoinkin oikealla tiellä, mutta enemmän tiedusteltuani huomasin aina erehtyneeni. Sillä tavoin meni sekä aamu- että iltapäivä. Olin tutkinut tuloksetta kaksi korttelia, ja lopuksi lähdin takaisin Broadwaylle. Saavuin ajurilla konttoriin, heillä ei ollut enemmän menestystä kuin minullakaan. Graham pani merkille alakuloisen näköni lausuen muutamia lohduttavia sanoja.
»Luulen, että olette oikeilla jäljillä, Lester», sanoi hän. »Mutta ette voi toivoa voivanne tehdä itse paljoa. Se on sitäpaitsi laaja työ. Eikö olisi parasta palkata viisi, kuusi yksityissalapoliisia ja alistaa heidät valvontanne alle? Silloin voisitte säästyä tuosta hermostuttavasta työstä ja samalla kertaa ennättäisi nopeammin etsiskellä talot. Sitäpaitsi voisivat kenties kokeneemmat henkilöt saada ajatuksia, jotka ehkä menevät teidän ohitsenne.»
Minä olin myöskin ajatellut sitä, olin ihmetellyt, käytinkö etujani mahdollisimman suureksi hyödykseni, ja ehdotus houkutteli minua. Mutta jotakin syttyi minussa, ylpeys, kunnianhimo, uppiniskaisuus, miksikä vain haluaa sitä kutsua. Ravistin päätäni, päättäen jatkaa kuten ennenkin. Muuten, odottihan minua vielä »älykkyystaisteluni», ja olin lujasti päättänyt hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista.
»Sallikaa minun pysyä yksinäni vielä pari päivää!» sanoin, »en ole vielä menettänyt toivoa onnistumisesta. Jos en onnistu, niin onhan aikaa ottaa vierasta apua. Luulen joka tapauksessa panneeni asian alulle, ja tahdon nähdä kuinka se kehittyy.»
Hän puristi ystävällisesti kättäni.
»Pidän teidän toiveikkuudestanne», sanoi hän hyväksyvästi, »ja minulla on mitä suurin luottamus teihin, ei se ollut luottamuksen puute, joka aiheutti ehdotukseni. Älkää vain menkö liiallisuuksiin älkääkä ponnistelko ylellisesti, kuten Royce! Ohimennen sanoen hän voi paremmin, vaikka tohtori sanoo, että hänen tulee ottaa pitkäaikainen vapaus — täydellinen lepo.»
»Hauskaa kuulla. Mitä minuun tulee, niin pidän kyllä huolen itsestäni, sen lupaan», ja sitten lähdin konttorista.
Odottaessani raitiotievaunua ostin sanomalehden, enemmän tottumuksesta kuin mistään muusta syystä, ja kun olin päässyt vaunuun ja istuutunut rauhassa, silmäilin ensiksi läpi »Liikemaailma»-osaston. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään erikoisen tärkeää, ja palasin takaisin yleisiin uutisiin, antaen katseeni huolimattomasti kiitää yhdestä uutisesta toiseen. Yhtäkkiä sattuivat silmäni johonkin, joka tempasi huomioni mukaansa. Uutinen kuului:
»Tänä aamuna heti jälkeen kymmenen tuli eräs mies juosten ylös portaita Cortlandkadun asemalle Seitsemännen puistokadun ilmaradalla ennättääkseen junaan, joka juuri oli lähtemässä, mutta kaatui äkisti asemasillalle sydäntaudin kohtaamana. Sairasvaunut kutsuttiin puhelimella Hudson Streetin sairaalasta ja mies vietiin sinne. Kello kahdentoista aikaan sanottiin, että hän todennäköisesti tulisi paranemaan. Hän oli vielä liian heikko puhumaan, m.m. muiden esineiden ohella löydettiin hänen lompakostaan kortti Cafe Jourdainista Läntisen Houston kadun 54:stä. Sieltä kysyttyä saatiin tietää, että hänen nimensä on Pierre Bethune, että hän on äskettäin tullut Ranskasta ja että hänellä ei ole ketään sukulaisia tässä maassa.»
Muutamassa silmänräpäyksessä poistuin raitiotievaunusta ja kiiruhdin ilmaradalle. Tunsin olevani vakuuttunut siitä, että minulla nyt oli tarvitsemani osoite käsissäni.
XII
Cafe Jourdainissa
Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin — aikoinaan ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet. Maakerroksessa oli likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola. Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen. Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies, puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».
»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?» kysyin.
Hän katsoi minuun kierosti silmälasiensa lävitse, tutkiakseen ranskalaisella viekkaudella ajatukseni, ennenkun vastasi.
»Hm. Tietysti meillä on huoneita; mutta monsieurin tapainen mies tuskin tahtoisi…»
»Tavat eivät aina ole suhteelliset rahakukkaron kanssa», huomautin.
»Se on totta», sanoi hän hymyillen ja maisteli viiniänsä.
»Monsieur haluaa siis huonetta?»
»Voinhan katsoa, mitä teillä on tarjottavana.»
»Monsieur ymmärtää», selitti hän, »että tämä on hyvä kaupunginosa, ja meidän huoneemme eivät ensinkään ole tavallista lajia, ei, ne ovat paljon paremmat! Ne ovat hyvin haluttuja — meillä on vain yksi huone vapaana tällä kertaa — niin, enkä ole aivan varma, onko sekään enää vapaana. Kutsun vaimoni.»
Hän huusi vaimoansa, joka seisoi valvomassa tarjoilupöydän takana, ja esitti madame Jourdainin minulle. Tarjosin hänelle lasin.
»Tämä monsieur etsii huonetta», aloitti hän. »Onko se toisessa kerroksessa pihan puolella oleva huone vielä tyhjänä, Cécile?»
Hänen vaimonsa mietti hetkisen ja katseli minua terävillä pienillä silmillään.
»En tiedä oikein», sanoi hän vihdoin. »Meidän täytyy kysyä monsieur
Bethunelta ensin. Hän sanoi, että hän ehkä tarvitsisi sen uudelleen.
Hän on maksanut siitä viidenteentoista päivään asti.»
Se säpsäytti minua, tämä nimi. Ajattelin, että oli taottava raudan kuumana ollessa ja että viisainta oli esiintyä rohkeasti; sillä jos he saisivat aikaa puhua vainoojani kanssa, niin en saisi koskaan niitä tietoja, joita olin etsimässä.
»Juuri monsieur Bethunen kautta olen saanut teidän osoitteenne», sanoin rohkeasti. »Hän sairastui pahoin aamulla, sydän, tiedättehän…»
Kopautin rintaani.
He nyökäyttivät, mutta katsoivat minuun silti epäilyksestä siristävin silmin.
»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti sairaalasta».
»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»
He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt hyvän vaikutuksen heihin.
»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»
Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän epäluulonsa katosi.
»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.
»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan huonetta.»
Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös.
Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.
»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten näette, se on suuri ja hyvin mukava.»
Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja haat olivat lukitut munalukoilla.
»Luonnollisesti haluan saada ikkunat auki», huomautin. »Ovatko ne teillä aina tuolla tavoin suljetut.»
Hän epäröi sekunnin ajan ja näytti vähän neuvottomalta.
»Niin, nähkääs, minä sanon miten se oli», selitti hän vihdoin. »Monsieur Bethune on itse pannut niihin munalukot, sillä hän pelkäsi, että hänen sisarparkansa heittäytyisi ulos pihalle, joka on kivetty, ja silloin hän olisi tietysti loukannut itsensä kuoliaaksi. Hän oli hyvin pahassa pulassa muutamia päiviä, raukka. Minä olin oikein iloinen, kun he veivät hänet pois, sillä paljas ajatuskin hänestä teki minut murheelliseksi. Huomisaamuna avaan ikkunat ja tuuletan huoneen kunnollisesti.»
»Siitä tulee hyvä», sanoin niin huolettomasti kuin voin. Tiesin tehneeni sattuman avulla uuden havainnon, vaikka minulla ei vielä ollut aavistusta sen laajuudesta ja merkityksestä. »Mitä te vaaditte huoneesta?»
»Kymmenen dollaria viikolta, monsieur», vastasi hän ja katsoi minuun silmiään siristäen.
Tiesin, ettei se ollut sen arvoinen, ja muistaen osani, peräydyin ensimmäisestä aikeestani päättää kauppa.
»Se on liian paljon», sanoin epäröiden. »Eikö teillä ole huokeampia huoneita, madame Jourdain?»
»Tämä tässä on ainoa huone, joka nyt on vapaana, monsieur», vakuutti hän.
Menin ovea kohti vähän huoaten.
»Pelkään, etten voi ottaa sitä», sanoin.
»Monsieur ei ymmärrä», intti hän. »Siihen hintaan tulee aamiainen myös, nähkääs.»
»Ja päivällinen?»
Hän oli kahden vaiheella ja katsoi taaskin terävästi minuun.
»Dollarilla lisää tulee päivällinenkin.»
»Olkoon menneeksi, madame!» huudahdin. »Maksan yhden viikon etukäteen.» Suoritin summan heti. »Mutta», lisäsin sitten, »muistakaa tuulettaa huone hyvin huomenna, täällä on niin ummehtunutta. Vaikka toisaalta Bethune teki luonnollisesti oikein varoessaan, ettei hänen sisarensa tekisi itselleen mitään pahaa.»
»Niin», vastasi hän nyökäyttäen päätään pistäessään huolellisesti ja ahnein ilmein rahat vanhaan kukkaroonsa. »Niin — se oli niin äkillistä hänelle — kaiketikin se oli äidin poismatkustaminen, joka sen sai aikaan, niin luulen.»
Nyökkäsin miettiväisenä.
»Kun he ensin tulivat tänne, kuusi viikkoa sitten, niin oli hän aivan terve. Mutta sitten hänen äitinsä sai jonkun paikan ja muutti pois; ja sen perästä hän ei mennyt koskaan ulos, vaan istui täällä ja itki tai ravisteli ovia ja ikkunoita. Hänen veljensä oli aivan epätoivoinen hänen suhteensa — hän ei antanut kenenkään muun hoitaa häntä. Mutta toivoakseni hän on nyt jo terve, lapsi raukka, sillä nyt hän on äitinsä luona taas.
»Tuliko äiti noutamaan häntä?» kysyin.
»Kyllä, vähän enemmän kuin viikko sitten, ja he lähtivät yhdessä. Tähän aikaan he ovat kyllä taas kotona rakkaassa Ranskassa.»
Olin näyttävinäni henkilöltä, johon asia ei lainkaan kuulunut, sillä pelkäsin, että kasvojeni ilme ilmaisisi minut. Salamannopeasti ymmärsin kaikki. Ei ollut enää mitään asiaa koskevaa, josta madame Jourdain olisi voinut minulle kertoa.
»Niin», toistin koettaen tehdä ääneni vakavaksi. »Niin, rakkaassa
Ranskassa!»
»Monsieur Bethune on itse ollut poissa viikon ajan», lisäsi hän »liikeasioissa. Hän ei ollut varma tulisiko enää takaisin, mutta maksoi kuitenkin meille viidenteentoista päivään asti.»
Nyökkäsin hänelle.
»Niin, huomenna siis muutan.»
»Laitan sen kuntoon, monsieur.»
Hetkisen olin kahden vaiheella. Käyttäisinkö hyväkseni valokuvaa? Oliko se välttämätöntä? Miten selittäisin, että se oli minun hallussani? Enkö jo tiennyt kaikkea, mitä madame Jourdain voi sanoa minulle? Menin portaita kohti.
»Nyt minun täytyy mennä», sanoin, »minulla on vähän asioita toimitettavana».
Ja me laskeusimme alakertaan yhdessä.
Ravintola oli juuri täyttymäisillään päivällisvieraiden sekalaisella joukolla, mutta pysähdyin ainoastaan vaihtamaan päännyökkäyksen monsieur Jourdainin kanssa ja riensin sitten pois. Pakolaiset olivat luonnollisesti käyttäneet ranskalaista höyrylaivalinjaa, ja kiiruhdin Morton kadulle, jonka päässä ranskalaisen linjan laituri oli. Erästä höyrylaivaa lastattiin juuri parhaallaan matkalle lähtöä varten, ja laiturikatos oli vielä avoinna. Eräs virkamies näytti minulle purjehduslistaa, ja silmäys siihen vahvisti arveluni. Torstaina huhtikuun kolmantena päivänä kello kymmenen oli La Savoie lähtenyt Hovreen.
»Saanko nähdä La Savoien matkustajaluetteloa?» kysyin.
Hän antoi sen minulle.
Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä, mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään merkittynä sanan »sairas».
»La Lorraine lähtee kai ylihuomenna, vai kuinka?» kysyin.
»Niin, sir.»
»Ovatko kaikki paikat jo myydyt?»
»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.
Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän tapauksia.
Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.
Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon näki vaivaa?
Näihin kysymyksiin en voinut löytää oikeaa vastausta; harhailin vielä pimeydessä, ja pelkässä neuvottomuudessa panin vihdoin pois piipun, sammutin valon ja menin levolle.
XIII
Matkalla
Grahamin onnentoivotukset seuraavana aamuna ihan yllättivät minut.
»En odottanut milloinkaan sellaista perinpohjaista ja nopeata edistymistä, herra Lester», sanoi hän lämpimästi. »Olette suorittanut suurtyön!»
Viittasin hänelle, että kun kaikki kävi ympäri, niin menestykseni oli vain sattuman tulos. Jos olisin todellakin ollut terävä-älyinen, niin olisin heti ymmärtänyt tuon asemasillalla tapahtuneen äkillisen sairastumisen merkityksen, kiiruhtanut takaisin paikalle ja seurannut Martignya — kuten häntä vielä ajatuksissani kutsuin — sairaalaan hankkiakseni mahdollisesti hänen alkuperäisen osoitteensa. Jos sallimus ei olisi suosinut minua, niin olisin ollut yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennen. Minä ihan värisin ajatellessani, miten heikosta langasta voittoni oli riippunut.
Mutta Graham ei halunnut kuullakaan minua; hän selitti, että ihmistä on arvosteltava hänen toimiensa mukaan ja että hän arvosteli minua ponnistusteni tulosten mukaan.
»Otetaanpas selvä, miten ystävämme voi!» sanoi hän vihdoin ja soitti sairaalaan.
Vastaukseksi tiedusteluumme ilmoitettiin, että potilas oli terveempi, mutta ei pääsisi sängystä kahteen kolmeen päivään.
»Jourdainin väki kertoo hänelle kyllä, että olen ollut heidän luonaan», sanoin. »He alkavat epäillä, ettei kaikki ole oikein, kun en tule tänään takaisin — vaikka toisaalta voivathan he myöskin odottaa minua pari päivää — heillähän on rahojani, ja yksi päivä on kaikki mitä minä tarvitsen. On sitäpaitsi mahdollista, etteivät he puhu asiasta mitään. He eivät hyödy siitä mitään — muuten heillä ei varmaan ole mitään tekemistä salajuonen kanssa. Joka tapauksessa en ole heidän ylettyvissään huomenna.»
Graham nyökäytti päätään.
»Niin, se on selvästi seuraava askel. Teidän on seurattava heitä Ranskaan, mutta mistä paikoista Ranskassa etsitte heitä? Sitä en ole ennemmin ajatellut. Vasta nyt luulen varsinaisen etsimisen alkavankin. Pidin mahdottomana saavuttaa sitä tulosta, jonka te jo olette saavuttanut, mutta se näyttää nyt helpolta tämän uuden tehtävän rinnalla.»
»Niin», myönsin, »on koetettava saada selvä, minne naiset ovat lähteneet, ja toivoakseni voi Rogers auttaa meitä siinä. Uskoni on, että he ovat jossakin niistä kaupungeista, joissa Holladay kävi oleskellessaan ulkomailla, ja Holladayn on täytynyt olla enemmän taikka vähemmän yhteydessä konttorinsa kanssa siihen aikaan.»
Päällikköni hypähti seisomaan ja otti hattunsa.
»Juuri niin, niin!» huudahti hän. »Se perustelu ei ainakaan riipu mistään hyvästä onnesta, Lester! Tulkaa, minä seuraan teitä!»
»Pelkään, vain», lisäsin mennessämme yhdessä alas, »että etsiskely johtaa Pariisiin, sillä Martigny on pariisilainen».
»Ja löytää joku henkilö Pariisista…»
En vastannut; purin ainoastaan hampaitani ja sanoin itsekseni sadannen kerran, että minun täytyi onnistua.
Rogers oli edelleen hoitanut jokapäiväisiä liiketehtäviä isäntänsä kuoleman jälkeen ja valvoi, että kaikki laskut tulisivat perityiksi sekä piti huolta niistä moninaisista pikkuseikoista, joista oli huoli pidettävä ennenkuin liike voi lakata. Tapasimme hänet yksityiskonttorissa ja puhuimme hänelle heti asiamme.
»Niin, luonnollisesti herra Holladay oli yhteydessä konttorin kanssa», sanoi hän. »Katsokaamme päivämääriä.»
»Jos alkaisimme tarkastaa kirjeenvaihtoa ensimmäiseltä puolivuodelta vuonna 1876», esitin.
Hän otti esiin kirjesäiliön tältä ajalta ja tarkisti kirjeet.
»Niin, tässä ne ovat», sanoi hän hetken kuluttua. »Tammikuussa hän kirjoittaa Nizzasta, jossa he näyttävät viipyneen myöskin helmi- ja maaliskuun. Huhtikuun puolivälissä lähtivät he pohjoiseen — tässä on kirje päivättynä Pariisissa huhtikuun 19 päivänä — ja Pariisista menivät he erääseen Etretat nimiseen paikkaan. Siellä he viipyivät touko-, kesä- ja heinäkuun ajan. Kaikki nämä kirjeet ovat niiltä ajoilta. Otanko esille uuden nipun?»
»Ei, kiitos», vastasin, »mutta pyytäisin teitä tekemään luettelon kaikista paikoista, joissa Holladay oleskeli koko ulkomailla olonsa aikana ja lähettämään sen konttoriimme ennen iltaa, ei myöhemmin.»
»Kyllä», sanoi hän, sitten hyvästelimme ja poistuimme.
»Mutta miksi ette antanut hänen tarkastaa pitemmälle?» kysyi Graham ulosmennessämme.
»Siksi, että luulen löytäneeni paikan», vastasin. »Ettekö huomannut — se aika, jolloin he oleskelivat Etretatissa, on juuri neiti Holladayn syntymäaika, ja olen varma siitä, että näillä ihmisillä on jotakin sen kanssa yhteistä. Meidän on haettava kartalta Etretat.»
Teimme niin, heti kun olimme tulleet takaisin konttoriin, ja saimme selville, että se oli pieni kalastus- ja kylpypaikka Englannin kanavan rannalla, ei kaukana pohjoiseen Hovresta.
»Arvelen, että kun lapsen syntymisen aika läheni», sanoin, »matkusti Holladay vaimoineen Pariisiin hankkimaan ehkä kokeneen lääkärin apua taikka ehkä sairaanhoitajaa tai liinavaatteita tai muuta sellaista. Kun se oli tehty, he jatkoivat matkaansa Etretatiin, jossa he kenties olivat olleet jo ennenkin ja tiesivät sen olevan hiljaisen ja rauhallisen paikan, jossa oli vahvistava ja hyvä ilmanala — juuri sellainen paikka, jota he aivan luonnollisesti halusivat. Täällä syntyi tyttö, ja täältä, siitä olen vakuutettu, tulemme löytämään arvoituksen avaimen, vaikka en nyt voi arvioida, miten asia sittemmin kehkeytyy. Mutta minulla on muuan aavistus — naurakaa vain jos haluatte — minulla on aavistus siitä, että löydän Etretatista etsimäni johtolangan.»
Kun nyt muistelen noita sanoja, tuntuu minusta siltä kuin en olisi ollut aivan vähän narrimainen ja itseeni luottava; mutta kun katsoo tulosta… No niin, missään tapauksessa ei päällikölläni ollut halua nauraa, vaan hän istui muutamien silmänräpäysten ajan syviin ajatuksiin vaipuneena.
»En epäile, etteikö perustelunne ole oikea», sanoi hän vihdoin. »Olipa miten oli, joka tapauksessa luotan teidän kokemukseenne, varsinkin kun minulla itselläni ehdottomasti ei sitä ole tällaisissa asioissa. Minun ei tarvitse sanoa, että minulla on rajaton luottamus teihin. Järjestän heti niin, että saatte rahojennostovaltuuden, niin ettei teidän tarvitse kärsiä rahanpuutetta — sanommeko viisituhatta dollaria aluksi?»
Änkytin jotakin, että mielestäni siinä oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta hän keskeytti minut viittauksella.
»Saatte nähdä, että ulkomaanmatkat maksavat enemmän kuin luulettekaan», sanoi hän. »Ja voihan tapahtua, että rahoista on teille aineellista hyötyäkin tiedusteluissanne. Teillä pitää olla kaikkea mitä tarvitsette, älkää siis säästäkö! Kun tarvitsette lisää, niin älkää epäröikö kääntyä puoleemme!»
Kiitin häntä ja olin juuri ottamaisillani hyvästit, sillä minulla oli vähän matkatavaroiden järjestämistä ja yksityisasioita hoidettavana, kun tuli kirje tohtori Jenkinsonilta. Graham hymyili sitä lukiessaan.
»Royce on parempi», sanoi hän, »paljon parempi. Hän kysyy teitä, ja Jenkinsonin mielestä olisi hyvä, jos menisitte hänen luokseen, varsinkin jos teillä on hyviä uutisia mukananne.»
»Juuri niitä, niin!» huudahdin. »Kaikessa tapauksessa minun on mentävä sanomaan hänelle jäähyväiset.»
Ja puolen tunnin kuluttua minut vietiin Roycen huoneeseen. Hän oli puoleksi makaavassa asennossa suuressa lepotuolissa ja näytti kalpealta ja heikolta, mutta sai väriä niin pian kuin näki minut ja ojensi minulle innokkaasti kätensä.
»En voinut kauemmin odottaa, Lester», alkoi hän. »Minusta tuntuu siltä kuin olisi kulunut kokonainen ihmisikä siitä kun olen nähnyt teidät. Olisin lähettänyt noutamaan teitä jo ennemminkin, mutta tiesin, että aikanne oli varattu.»
»Niin», sanoin hymyillen, »aikani on ollut todellakin varattua».
»Käykää istumaan ja kertokaa!» pyysi hän. »Kaikki, joka ainoa pikku asia!»
Ovi avautui hänen puhuessaan, ja tohtori Jenkinson tuli sisään.
»Tohtori», kysyin, »kuinka paljon voi tälle sairaalle tehdä mieliksi?
Hän pyytää minua kertomaan erään jutun hänelle.»
»Onko se hupainen?» kysyi tohtori.
»Kyllä, sangen hupainen.»
»Kertokaa sitten! Saanko viipyä ja kuunnella myöskin?»
»Kernaasti», sanoimme Royce ja minä samalla kertaa, ja tohtori siirsi tuolinsa esiin.
Kerroin niin lyhyesti kuin voin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisinä kahtena päivänä sekä siitä sattumankaupasta, jolla olin saanut hakemani osoitteen. Roycen katse säteili, kun olin lopettanut.
»Ja te matkustatte Ranskaan huomenna?» kysyi hän.
»Huomisaamuna, laiva lähtee kello kymmenen.»
»Minä tulen mukaanne!» virkkoi hän.
»Mutta», änkytin hämmästyneenä hänen innostaan, »onko teillä voimia siihen? Olisin hyvin iloinen saadessani seuraa, mutta luuletteko todellakin voivanne? Mitä sanotte, tohtori?»
Jenkinson hymyili.
»Se ei ole mikään typerä ajatus», sanoi hän. »Herra Royce tarvitsee lepoa ja rauhaa enemmän kuin mitään muuta, ja hänen täytyy saada viikon lepo merellä, mikä on paljon enemmän kuin hän voi täällä saada. Hänen aivonsa eivät voi pysyä hiljaa, olisipa hän missä tahansa. Täällä hän vain huolittelisi, mutta yhdessä teidän kanssanne hän olisi tyytyväinen. Sitäpaitsi on hänen oltava muassa, sillä aavistan löytöretken onnistuvan!»
Minäkin uskoin samoin; mutta Jenkinsonin sanoissa huomasin vain sen houkuttelevan, miellyttävän optimismin, joka oli auttanut häntä niin paljon tullakseen siksi taitavaksi lääkäriksi, joka hän oli. Puristin taas Roycen kättä ilosta saada hänet mukaani. Mitä häneen tulee, niin hän näytti aivan kuin muuttuneen, ja Jenkinson katsoi häneen hiljaisen tyytyväisyyden ilmein.
»Teidän on laitettava matkatavarat kuntoon», sanoin. »Voinko minä olla mitenkään apunanne?»
»Ette, sairaanhoitajatar saa sen tehdä tämän tohtorin avulla», vastasi hän nauraen. »Teidän on pidettävä huoli omista matkatavaroistanne ja varmaan ajateltava kaikkea muuta mahdollista. Sitäpaitsi ei meistä kumpikaan tarvitse paljon matkatavaroita. Älkää unohtako varata tuota toista hyttinne kojua minulle.»
»En», sanoin ja nousin. »Tulen noutamaan teitä huomisaamuna.»
»Hyvä; olen silloin matkakunnossa.»
Tohtori seurasi minua ulos antaakseen muutamia varovaisuutta tarkoittavia hyviä neuvoja. Royce oli vielä kaukana parantumisestaan; hän ei saanut vaivata itseään ylenmäärin; häntä oli niin paljon kuin mahdollista pidettävä iloisella mielellä ja hyvissä toiveissa; ennen kaikkea hän ei saanut olla huolissaan; levollisuus ja meri-ilma saisivat aikaan muun.
Kiiruhdin takaisin konttoriin ilmoittautuakseni viimeisen kerran päällikölleni ja saadakseni sen otteen, jonka Rogers oli luvannut lähettää minulle ja joka jo odotti minua työpöydälläni. Graham oli oikein iloinen saadessaan tietää kumppaninsa tekevän minulle seuraa, vaikka hän meidän poissaolomme vuoksi selvästi sai itse lisätyötä. Tiedustelut vuokra-ajuritoimistoissa olivat olleet tuloksettomat, mutta epäilin nyt, että Martigny oli itse vuokrannut vaunut ja ehkäpä vielä itse ollut ajurina — niin helppoa ja käsillä olevaa keinoa meidän eksyttämiseksemme vakoiluissa hän tuskin olisi päästänyt käsistänsä.
Suoritin loppuun eräät tehtävät, jotka vielä vaativat huomiotani, jonka jälkeen vihdoin sanoin jäähyväiset Grahamille lähtien kotiini. Tavaroiden kuntoonlaittaminen oli pian suoritettu, ja heittäydyin mukavaan tuoliini ajatellakseni viimeisen sikaarin kanssa asemaa.
Edellisenä päivänä olin kuullut jotakin, jota en voinut ymmärtää. Olin saanut toteen, että kaksi naista oli sekaantuneena asiaan, ja uskoin heidän olevan äidin ja tyttären, mutta minun oli mahdotonta käsittää, minkä vuoksi nuorempaan heistä oli koskenut niin kipeästi se, että vanhempi oli lähtenyt pois neiti Holladayn kanssa. Mietin kaikin tavoin, mutta en voinut keksiä mitään uskottavaa syytä. Olihan tosin mahdollista, että tuo nuorempi oli jo alkanut katua osallisuuttansa salaliitossa (ei ollut epäilemistäkään, etteikö se ollut hän, joka oli riistänyt Holladayn hengen), vieläpä, että hän oli kieltäytynyt olemasta enää mukana hankkeessa ja että hänen rikostoverinsa näkivät välttämättömäksi sulkea hänet sisään, mutta sittenkin se näytti niin epätodenmukaiselta, että minun oli vaikea uskoa sitä. Kuta enemmän punnitsin asiaa, sitä enemmän aloin epäillä Godfreyn selityksen paikkansa pitävyyttä, vaikka minulla ei ollut mitään muuta selitystä asetettavana tilalle; hukuin arvailujen sokkeloihin, ja lopuksi minun täytyi luopua yrityksestä ratkaista arvoitus ja mennä levolle.
Sopimuksen mukaan noudin Roycen, ja yhdessä ajoimme Morton kadulle. Hänkin oli tyytynyt vain yhteen laukulliseen matkatavaroita. Tapasimme erään merimiehen, joka kantoi ne hyttiimme, menimme sen jälkeen ulos kannelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia. Laiturilla vallitsi sellainen melu, jota saa nähdä vain Atlantin-laivan lähtiessä. Viimeiset lastitavarat vietiin laivaan vimmaisella kiireellä: laiva ja laituri olivat ahdetut täyteen kansaa, joka oli tullut hyvästelemään ystäviään; kaksi hinaajalaivaa puhkui valtamerilaivan vieressä, valmiina auttamaan meitä ulos virralle. Matkatoverini näytti aivan terveeltä, ja häntä tuntui huvittavan hyörinä ja pyörinä yhtä paljon kuin minuakin. Hän punehtui ilosta, kun sai nähdä Grahamin tunkeutuvan luoksemme ihmisjoukon läpi.
»Oletpa kovin ystävällinen!» huudahti hän ja tarttui Grahamin käteen. »Tiedän, kuinka paljon tekemistä konttorissa nyt on, kun me molemmat hylkäämme sinut tällä tavoin.»
»Sh! sh!» vaiensi Graham hänet hymyillen. »Sinä tarvitset hetken vapautta, vai kuinka? En voinut antaa sinun lähteä jäähyväisittä. Sitäpaitsi», lisäsi hän, »sain juuri tänä aamuna tietää, että kaksi hyvin rakasta ystävääni matkustaa tällä laivalla — rouva Kemball ja hänen tyttärensä — Jim Kemballin leski, sinä tiedät».
Royce nyökäytti päätään. »Minäkin muistin nimen — Jim Kemball oli ollut New Yorkin parhaita lakimiehiä kaksikymmentä vuotta sitten ja olisi varmasti tehnyt nimensä kuuluisaksi, jollei olisi ennen aikojaan kuollut. Olin kuullut satoja kertomuksia hänestä.»
»Esittelisin teidät mielelläni», jatkoi Graham katsellen ympärilleen joka suunnalle. »Ah, tuolla he ovat!» ja hän veti kumppaniaan mukanaan laivan keulaan päin.
Näin hänen kumartavan eräälle harmaapäiselle, pienelle rouvashenkilölle sekä eräälle nuoremmalle ja pitemmälle, joka seisoi selkä minuun päin. He tarinoivat ja nauroivat yhdessä hetkisen, kunnes soitettiin viimeisen kerran ja laivan virkailijat alkoivat poistaa vieraita laivasta. Suuntasin uudelleen huomioni laiturille, mutta sain heti paikalla taas aiheen kääntyä ympäri, sillä Graham huusi minua.
»Luulin, että olimme kadottaneet teidät, hyvä Lester», sanoi hän leppeästi. »Saanko esittää teidät rouva Kemballille ja hänen tyttärelleen, jotka tulevat olemaan matkatovereitanne! Herra Lester on tavattoman hauska ja kekseliäs nuori mies», lisäsi hän kääntyen naisiin. »Antakaa hänen hauskuttaa teitä!»
Ja sen sanottuaan kiiruhti hän matkaansa ennättääkseen rantaportaan yli, ennenkuin se vedettiin sisään.
Kumarsin rouva Kemballille ja ajattelin itsekseni, etten ollut koskaan nähnyt rakastettavampia, miellyttävämpiä kasvoja. Hetkisen sen jälkeen katsoin siniseen silmäpariin, jotka kerrassaan hurmasivat minut.
»Älkäämme unohtako herra Grahamin neuvoa», sanoi hilpeä ääni. »Siispä valmistautukaa kohtaloonne, herra Lester!»
Samassa kuului kovaa parkunaa takaani rantalaudalta, ja siniset silmät katsoivat ohi olkapääni ylitse.
»Katsokaa», sanoi hän, »ihmisparkaa, joka näkyy tulleen liian myöhään».
Käännyin ympäri ja katsoin rautaportaalle päin. Sen toinen pää oli juuri heitetty irti, mutta kaksi merimiestä oli kuitenkin auttamassa uutta matkustajaa pääsemään sille. Hän näytti heikolta ja avuttomalta, ja he tukivat häntä, yksi kummaltakin puolelta. Väkinäinen huudahdus nousi huulilleni saadessani nähdä hänet; tukehdutin sen. Sillä se oli Martigny, joka oli noussut sairasvuoteestaan seuratakseen meitä.
XIV
Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi
Minun oli mahdotonta irroittaa silmiäni hänestä, ennenkuin hän katosi hytinovesta. En voinut punnita, kuinka paljon voimainponnistusta oli vaadittu laahautumiseen sängystä, mitä rauhattomuutta ja tuskaa hänen oli täytynyt kärsiä uskaltaakseen tämän. Jourdainit, alettuaan ihmetellä, kun minä en tullut takaisin ja kun eivät voineet hillitä kieltään — niin, ehkäpä olivat epäilleet pahoja aikeita heitä itseäänkin kohtaan — olivat luultavasti menneet sairaalaan ja kertoneet hänelle käynnistäni — sitä vastaan minulla ei ollut mahdollisuutta suojata itseäni. Lopun hän oli helposti arvannut. Hänen oli ainoastaan tarvinnut tarkastaa matkustajaluetteloa saadakseen selville, että Royce ja minä olimme laivalla. Ja nyt seurasi hän meitä toivoen — mitä? Mitä voi mies toimittaa sellaisessa tilassa kuin hän? Mitä syytä meillä oli pelätä häntä? Ja sittenkin hänessä oli jotakin — jotakin itse hänen ympärillään olevassa ilmakehässä — joka melkein säikäytti minut. Toinnuttuani jälleen todellisuuteen huomasin että Royce ja rouva Kemball olivat vetäytyneet kappaleen matkaa kauemmas ja että neiti Kemball katseli minua hymyillen puoleksi suljetuin silmin.
»Vai niin, te olette jo taas hereillä, herra Lester» sanoi hän. »Onko teillä useinkin tuollaisia kohtauksia?»
»Suokaa anteeksi», änkytin, »asian laita on niin, että minä — että minä —»
»Tehän näytitte ihan kauhistuttavalta», jatkoi hän armottomasti. »Pelkästä kauhusta. Minä puolestani en voinut nähdä mitään peloittavaa hänessä.»
»Ette, te ette tunne häntä!» väitin, mutta pidättäydyin puhumasta liian paljon.
Nyt hän hymyili avoimesti; ihana hymy, joka sai silmäkulmat hiukan ryppyyn ja salli minun vilahdukselta nähdä rivin pieniä valkoisia hampaita.
»Ehkä käymme istumaan», sanoi hän. »Ette näytä vieläkään oikein tointuneelta. Äitini ja herra Royce ovat hylänneet meidät.»
Etsimme paikan peräkannelta, josta voimme nähdä kaupungin vähitellen katoavan matkan päähän, suuren laivamme liukuessa kauemmas lahteen ja sen koneiden aloittaessa poljennollisen musiikkinsa, joka ei lakkaisi ennenkuin matkan lopussa. Saatan suoraan tunnustaa, että tunsin itseni rauhattomaksi. Enhän ollut hetkeäkään ajatellut, että Martignylla olisi uskallusta seurata meitä samassa laivassa kuin me — ja sittenkään, kun kaikki kävi ympäri, se ei ollut niin merkillistä, hänellä kun ei ollut aavistustakaan siitä, että epäilin häntä, että tiesin hänen ja Bethunen olevan saman henkilön. Tämä oli suuri etuni. Joka tapauksessa meidän ei tarvinnut lainkaan pelätä häntä; hän seurasi meitä luultavasti vain varoittaakseen rikostovereitaan siinä tapauksessa, että he olivat vaarassa joutua ilmi meille. Ainakaan tällä hetkellä he eivät olleet missään vaarassa ja kenties eivät tulisi koskaan olemaankaan. Mutta että hän seurasi meitä, että hän ei välittänyt siitä suuresta vaarasta, jossa hän itse oli, se pani minut paremmin arvostelemaan sen välinpitämättömyyden astetta, jolla hän toteutti päätöksensä pettää meitä. Mielikuvituksessani hän seisoi mustan pilven ympäröimänä, jonka syvyydestä hän katseli meitä, julmana, kalpeana, uhkaavana.
— Kertoisinko Roycelle tämän uuden havainnon? — kysyin itseltäni, mutta samassa muistin tohtorin sanat. Hänen tuli saada lepoa ja rauhaa lähimmän viikon aikana; hänen tuli olla vapaana kaikesta harmista ja huolesta.
»Toivon, etten häiritse, herra Lester?» lausui vieno, hurmaava ääni vierestäni ja heräsin tietoisuuteen siitä, että olin taaskin tehnyt itseni syypääksi seuralaiseni unohtamiseen.
»Neiti Kemball», aloitin epätoivoisena, »minun on tunnustettava teille, että olen kovin epämiellyttävässä asemassa. Ja se seikka, etten voi pyytää neuvoa, tekee asian vielä pahemmaksi.»
»Ettekö voi pyytää sitä edes herra Roycelta?» kysyi hän kohotetuin silmäluomin.
»Häneltä kaikkein vähimmän! Tiedätte, että hän on juuri paranemaan päin vaikeasta hermostumiskohtauksesta — hänen on oltava levollinen — siinä on syy, miksi hän tekee tämän matkan.»
»Ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään.
Katsoin häneen taas — noita avoimia, ujostelemattomia silmiä, vakavaa suuta ja leukaa — ja tein sukkelan päätöksen.
»Neiti Kemball», sanoin, »aion pyytää teitä avukseni, jos saan».
»Luonnollisesti saatte.»
»No, hyvä. Se henkilö, joka tuli laivaan viimeksi, on sekä herra Roycen että minun pahin vihollinen. Olemme ryhtyneet ottamaan selvää eräästä konnanjuonesta, jossa hän on mukana. Minulla on syytä uskoa hänen pystyvän mihin hyvänsä — hän on oikea paholainen neuvokkuudessa. En tiedä, mitä pahoja juonia hän meitä kohtaan keksineekään, mutta että hän jotakin keksii, siitä olen vakuutettu. Herra Royce ei tunne häntä edes ulkonäöltä eikä häntä saa tehdä levottomaksi; mutta jollei häntä varoiteta, voi hän syöksyä suoraan vaaraan. Jos vartioimme hyvin, niin minun ei tarvitse varoittaa häntä. Tahdotteko auttaa minua.»
Hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi minuun.
»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Vai niin, meillä on siis salaisuus, meillä kahdella!»
»Niin, meillä kahdella!» toistin ja tunsin äkkiä veren virtaavan nopeammin suonissani.
Hän katsoi minuun hetken vähän kahden vaiheella.
»Minun on muistettava herra Grahamin varoitus», sanoi hän. »Ettehän vain ole keksinyt tätä merkillistä juttua vain huvittaaksenne minua, herra Lester?
»Kunniasanalla, en», vastasin tavalla, joka vivahti närkästykselle.
»Toivoakseni se on sillä hyvä!»
»Suokaa anteeksi, herra Lester», sanoi hän vähän katuvasti; »minun ei olisi pitänyt epäillä teitä! Se tuntui vain niin romanttiselta, niin uskomattomalta…»
»Se tuntuu uskomattomalta», myönsin, »mutta onnettomuudeksi se on joka tapauksessa totta. Meidän on pidettävä silmämme auki monsieur Martignyn eli Bethunen suhteen.»
»Mikä hänen oikea nimensä on?»
»Nämä ovat ainoat, jotka tunnen, mutta epäilen, onko kumpikaan niistä oikea.»
Royce ja rouva Kemball tulivat luoksemme, ja me istuimme katsellen Long Islandin matalia, kaukaisia rantoja, kunnes kello kutsui aterialle. Olimme sopineet stuertin kanssa ja sillä tavoin saaneet pienen pöydän eräässä sivulla olevassa komerossa — rouva Kemball ja hänen tyttärensä luopuivat mielellään ja iloisina kunniasta istua kapteenin pöydässä esiintyäkseen sen sijaan emäntänä meille — ja ruokailu oli hyvin hilpeätä. Roycekin oli niin hyvällä tuulella, että se vahvisti minua päätöksessäni olla tekemättä häntä levottomaksi kertomalla Martignyn olosta laivassa.
Jokaisena hetkenä, joka kului, tuntui pelkoni vähenevän vähenemistään. Olihan hyvin mahdollista, ajattelin itsekseni, että kuvittelin aaveita keskellä kirkasta päivää. Ranskalainen ei näyttäytynyt salongissa, ja jälkeenpäin tiedusteltuani sain laivan lääkäriltä kuulla, että hän oli huolestuttavan sairaana eikä kyennyt lähtemään hytistänsä.
Niin kului iltapäivä ja ilta. Laivalla oli muitakin, jotka tahtoivat myöskin saada nauttia vähän rakastettavan rouva Kemballin ja hänen tyttärensä seurasta. Roycekin tunsi muutamia heistä ja esitti minut heille, mutta miten olikaan, heidän keskustelunsa tuntui minusta mauttomalta ja epämiellyttävältä. Sitäpaitsi matkatoverini näytti minusta väsyneeltä, ja lopuksi hiivimme niiden joukosta pois kannelle, jossa istuimme korituoleissamme yli tunnin ajan ja katselimme tanssivia laineita ja kuuntelimme veden kohinaa laivan kohotessa ja laskeutuessa. Päällikköni ajatteli luultavasti erästä kaunista ruskeasilmäistä, jonka oikut olivat hänelle selittämättömiä.
Mitä minuun tulee — no niin, minä olin äkkiä alkanut ihailla sinisiä silmiä.
Voin perin mielelläni myöntää heti olleeni merikipeä. Oireet tuntuivat seuraavana aamuna kymmenen minuuttia hytistäni lähtemisen jälkeen — vaikka ei se ollut ankara meritauti vain heikkous ja pyörrytys, joka sai minut ikävöimään hyttiin jälleen. Mutta Royce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan menemisestä alas. Hän sai minut ylös kannelle ja alas tuoliini, joka oli sijotettuna niin, että raitis tuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Pitkä rivi tuoleja oli asetettu sinne, ja päättäen useimpain niiden omistajain ulkomuodosta ymmärsin, että he olivat paljon kipeämmät kuin minä. Tämän menettelyn ansiosta olin tunnin perästä melkein terve taas ja voinpa vielä sangen hyvällä ruokahalulla nauttia sen aterian, jonka Royce lähetti minulle ylös. Hetkisen kuluttua tuli tohtori katsomaan, miten voimme, pakisten meidän jokaisen kanssa muutaman hetken. Sairaimmat olivat alhaalla kannen alla, eikä kukaan meistä tarvinnut muuta kuin vähän rohkaisua.
»Ettekö halua istuutua hetkeksi, tohtori?» kysyin, kun hän tuli luokseni, ja tarjosin hänelle Roycen tuolin.
»Mitä, ettehän te näytä sairaalta», intti hän nauraen, mutta istuutui kuitenkin tyhjälle tuolille.
»En minä haluakaan puhua itsestäni», sanoin. »Mitenkä se teidän toinen sairaanne voi — hän, joka tuli viimeiseksi laivaan?»
Hänen katseensa sai heti totisen ilmeen.
»Hänen nimensä on Martigny», sanoi hän, »ja hän on pahassa pulassa. Hänelle on täytynyt olla hyvin tärkeätä tulla takaisin Ranskaan juuri tällä laivalla. Minua ei olisi yhtään ihmetyttänyt, jos hän olisi kaatunut kuoliaana rantaportaalle.»
»Sydäntautiako hän sairastaa?»
»Niin, ja pitkäaikaista. Hän ei voi luonnollisesti koskaan tulla terveeksi, mutta voisi elää joka tapauksessa kauan, jos vain olisi varovainen.
»Onko hän vielä vuoteen omana?»
»No, jos hän tottelee neuvoani, niin hän ei nouse ylös koko matkan aikana. Hänen on annettava sydämelleen niin vähän työtä kuin mahdollista, muuten se loppuu kokonaan vielä laivamatkalla. Hänellä ei ole paljon toisin menettelemisen varaa.»
Sitten hän alkoi puhua muista asioista, ja muutaman hetken kuluttua hän lähti kiertämään edelleen. Mutta minun ei tarvinnut olla kauan yksinäni, sillä pian näin neiti Kemballin tulevan vastaani reippaana ja ruusuisena kuin Diana.
»Vai niin, meritauti on ollut ankara teitäkin kohtaan, herra Lester!» sanoi hän iloisesti.
»Ei sanottavasti», vastasin. »Mutta lieväkin on vähemmän miellyttävä.
Ettekö sääli maamiesparkaa ja tarinoitse vähän hänen kanssaan?»
»Ei, sehän on aivan päinvastainen suhde!» intti hän, mutta istuutui kuitenkin suureksi tyydytyksekseni. »Tehän olitte se, jonka piti hauskuttaa minua! Onko Mefistofeleksemme jo tullut ulos?» kysyi hän matalammalla äänellä. »Minäkin tunnen hänen velhovaikutustansa ja ikävöin häntä taas.»
»Mefistofeles taistelee vielä sydämensä kanssa, jonka on vaikea pitää verta tarpeenmukaisessa kiertokulussa, kuten näyttää. Tohtori sanoi juuri äsken, että hän luultavasti saa viettää koko matkan vuoteessa.»
»Meille ei sitten jää mitään tekemistä! Tiedättekö, herra Lester, haluaisin todellakin tulla naispuoliseksi Lecoq'ksi!»
»Ehkäpä vielä saatte siihen tilaisuuden», sanoin synkästi. »Epäilen suuresti sitä, että Mefistofeles pysyisi toimettomana. Hän ei näy olevan sitä laatua.»
Hän taputti käsiänsä ja nyökäytti päätään eräälle ohikulkevalle tutulle.
»Oletteko menossa Pariisiin, neiti Kemball?» kysyin.
»Pariisiin, kyllä. Te kai tulette myös sinne? Teidän täytyy, kun kerran matkustatte Ranskaan.»
»Tiemme vie ensin Etretatiin», sanoin, mutta keskeytin, kun hän nauraen nojausi taaksepäin tuolissaan. »Mitä merkillistä siinä on?» kysyin vähän kummastuneena.
»Merkillistä? Ei mitään. Etretat on ihana paikka — se muistutti minua vain eräästä hauskasta tapauksesta — mitenkä eräät siellä kylpemässä olevat näyttelijät kerran harjoittivat ilkeyttä äitiäni kohtaan. Se on kaikista kaunein pieni kalastuspaikka ihanimpine kallioineen, mitä koskaan olen nähnyt. Mutta kesäkausihan tuskin on vielä alkanut Etretatissa — taiteilijat eivät vielä ole ennättäneet tulla. Teistä varmaan tuntunee siellä hyvin hiljaiselta ja yksitoikkoiselta.»
»Me emme jää sinne oleilemaan», sanoin. »Mutta kuvailkaa minulle sitä!
Haluaisin tietää vähän siitä.»
»Etretat», sanoi neiti Kemball, »on oikeastaan taiteilijain pesäpaikka. Alphonse Karr löysi sen pitkät ajat sitten ja teki sen tunnetuksi. Etretatin asukkaat olivat hyvin kiitollisia hänelle ja nimittivät kylän pääkadun hänen mukaansa — ja sen jälkeen on joukko taiteilijoita ja teatteriväkeä rakentanut huviloita sinne. Siellä on pieni hiekkaranta, jossa väki kylpee koko päivän. Ja kun on väsynyt kylpemään, niin ovat jäljellä vielä kalliot ja hietasärkät ja iltaisin kasino. Te kai puhutte ranskaa, herra Lester?»
»Luin sitä tietysti hiukan koulussa», selitin. »Muistan vielä j'ai tu as, il a.»
»Kyllä muistatte enemmänkin, kunhan pääsette Etretatiin», sanoi hän nauraen. »Silloin teidän on pakko muistaa, muuten kuolette nälkään.»
»Osaan myöskin sen lauseparren, jonka Mark Twain on tehnyt kuolemattomaksi.»
»Tiedän — 'Avez-vous-du-vin?'»
»Ja vielä luulen myöskin hämärästi muistavani miten ranskaksi lausutaan voileipä, juusto ja liha. Niin että emme me suinkaan nälkään kuole. Sitä paitsi tuleehan herra Royce sangen hyvin toimeen kielessä. Hän on ollut Ranskassa.»
»Niin, kyllä! Tuossa hän nyt tulee vaatimaan tuoliansa.»
»Sitä minä en anna hänelle, jos vain haluatte käyttää sitä vielä», panin vastaan.
»Minun täytyy mennä tieheni joka tapauksessa», ja hän nousi nauraen ylös. »Olenko huvittanut kylliksi?»
»Enemmän kuin kylliksi; en halua ketään muita huvittamaan itseäni.»
»Mutta te ette tarvitsekaan ketään tämän jälkeen, minä en todellakaan usko, että olette enää sairas!»
Nyökäten Roycelle hän poistui odottamatta vastaustani, joka jäikin sanomatta, ja minä jäin istumaan ja unelmoimaan mitä ruusuisimpia, uskomattomia unelmia.
Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat, ilman että mitään muuta huomattavaa olisi tapahtunut kuin on tavallista kaikilla matkoilla. Tyyneys ja meri-ilma vaikuttivat oikein suotuisasti matkatoveriini, ja hän alkoi vähitellen saada takaisin entisen terveydentilansa. Minä sen vuoksi tunsin itseni yhä enemmän ja enemmän vapaaksi omistautumaan neiti Kemballille — kun hän niin salli — ja huomasin hänellä olevan joka kerralla yhä suuremman vetovoiman minuun. Martigny makasi edelleenkin vuoteessaan ja oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, paranemaan päin, vaikka se kävikin hitaasti.
Tiistai-iltana olivat rouva Kemball ja hänen tyttärensä yhtyneet seuraamme kävelykannella, ja lopuksi, väsyneinä Straussin valsseihin ja Sousan marsseihin, ohjasimme me askeleemme laivan keulaan, jossa orkesterin pauhina ylettyi meihin vain katkonaisin sävelin. Löysimme istuinpaikan peräsinkojun varjossa ja istuimme kauan aikaa puhellen kaikenlaisista asioista ja katsellen kuun heijastusta veteen. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin, ja Royce ja rouva Kemball kulkivat tapansa mukaan edellä, jota tekoaan, kun nyt jälkeenpäin sitä ajattelen, Royce saa kiittää.
»Kahden päivän perästä olemme Hovressa», sanoin, »minulle tulee hyvin ikävä, neiti Kemball».
»Ikävä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte niin mieltynyt mereen!»
»Ei se merestä johdu», väitin; ja kun nyt oli kuutamo, kaunis ilta ja houkutteleva tilaisuus — »aika, paikka ja rakastettu, kaikki yhdessä» — niin en tiedä mihin hullutuksiin olisin tehnytkään itseni syypääksi, jos ei tuo nuori tyttö olisi äkkiä hypännyt esiin huudahtaen kovasti.
»Herra Royce!» huusi hän. »Äiti!»
He pysähtyivät ja kääntyivät ympäri juuri kun raskas nostopuomi ryskien syöksyi alas kannelle heidän eteensä.
XV
Kaksin on parempi kuin yksin
Salamannopeasti ymmärsin, mitä oli tapahtunut ja juoksin portaita ylös ylemmälle kannelle, päättäen tehdä kerta kaikkiaan tilin viholliseni kanssa. Etsin häntä kaikkialta, katselin veneiden sisään ja alle ja savupiippujen ja ilmanvaihtotorvien taakse, mutta en voinut keksiä jälkeäkään kenestäkään. Kun tulin takaisin kävelykannelle, oli sinne kokoontunut pieni joukko ihmisiä, jotka olivat kuulleet putoavan nostopuomin jysähdyksen; kymmenen, kaksitoista laivamiestä oli nyt hinaamassa sitä jälleen paikoilleen.
»En ymmärrä, miten nuo kiinnikkeet ovat voineet aueta», sanoi vahdissa oleva upseeri. »Kiinnitimme tuon puomin ennen lähtöämme, ja tiedän, että se tuli tehdyksi kunnollisesti.»
Minä tarkastelin köysiä. Niitä ei ollut leikattu poikki, kuten olisi odottanut näkevänsä, vaan avattu. Martigny oli epäilemättä tehnyt sen meidän istuessamme ja pakistessamme — hän oli taitava rikoksissa tehdäkseen itsensä syypääksi mihinkään niin kömpelöön temppuun kuin nuorien katkomiseen.
»No, onneksi ei ole mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka olipa niin ja näin että pääsimme alta», huomautti Royce teennäisen iloisesti. »Jos ei neiti Kemball olisi huutanut, olisi puomi pudonnut suoraan päällemme.»
Rouva Kemball, jonka kädet vapisivat vähän, käänsi katseensa siihen suuntaan, josta Roycen ääni kuului hänelle, ja upseeri rypisti otsaansa ja näytti synkältä ja miettivältä. Samassa tuli kapteeni, ja he kaksi vetäytyivät sivulle pitämään neuvottelua niin hiljaisella äänellä, että ainoastaan muutama ranskankielinen sana silloin tällöin kuultiin. Minä käännyin neiti Kemballiin, joka kalpeana ja silmät suurina kauhusta seisoi laivan reunakaidetta vasten nojautuneena.
»Mutta se ei ollut mikään tapaturma, herra Lester», kuiskasi hän. »Näin haamun kumartuneena raakapuun ylitse — vain niin kuin varjo-olennon — mutta tiedän, etten ole voinut erehtyä.»
Nyökkäsin.
»En epäile ensinkään sitä. Mutta älkää sanoko sitä äidillenne! Se saisi hänet vain tarpeettomasti huolestuneeksi. Keskustelemme siitä enemmän huomisaamuna.»
Hän sanoi hyvää yötä ja vei äitinsä mukanaan hyttiin. Minä menin heti etsimään laivan lääkäriä ja tapasin hänet salonkiportaiden alapäässä.
»Mitenkä Martigny voi, tohtori», kysäisin.
»Huonommin, pelkään», vastasi hän kiireesti. »Hän on juuri lähettänyt sanan minulle.»
»Mikä hytti hänellä on?»
»Numero 375, ulkohytti ylemmällä kannella.»
Sen sanottuaan hän juoksi portaita ylös.
Menin vielä tupakkahuoneeseen ja tutkistelin siellä riippuvaa värillistä laivan karttaa. Hetken kuluttua minulle oli selvänä, kuinka helposti Martigny oli välttänyt joutumasta kiinni — hänellä oli ollut ainoastaan viisi, kuusi metriä käytävänä avatakseen ovensa ja paneutuakseen taas sänkyyn. Mutta selvästi tämä pienikin voimainponnistus oli ollut liian suuri hänelle, ja tulin taas siihen synnilliseen ajatukseen, että ehkäpä vihollisemme vapauttaisi meidät itsestään.
Kun seuraavana aamuna otin paikkani neiti Kemballin vieressä, sulki hän kirjansa ja kääntyi minuun päättävä ilme kasvoillaan.
»Herra Lester», alkoi hän, »jos luulette, että se voi vahingoittaa, niin minä luonnollisesti en tahdo, että te sanotte sanaakaan; mutta muuten olen mielestäni oikeutettu saamaan selityksen».
»Se on myöskin minun mielipiteeni», myönsin. »Olette osoittanut olevanne parempi tähystäjä kuin minä. Olin kokonaan unohtanut Martignyn — minä ajattelin jotakin aivan toista — minulla ei ollut ajatustakaan vaarasta.»
»Sitä ei ollut minullakaan», sanoi hän kiireesti. »Mutta tulin sattumalta katsahtaneeksi ylös ja sain silloin nähdä mustan haamun kumartuneena eteenpäin heidän ylitsensä, ja ennenkuin minulla oli aikaa ajatella, kirkaisin heille — aivan tahtomattani.»
»Se oli juuri heidän pelastuksensa. Jos olisitte pidättäytynyt ajatellaksenne ensin, niin se olisi ollut liian myöhäistä.»
»Niin, mutta jälkeenpäin saatoin tosiaankin ajatella! Minun tarvitsi vain sulkea silmäni yöllä, niin näin hänet siellä taas, väijyen meitä, odottaen sopivaa tilaisuutta. Ja niin en luonnollisesti voinut olla murehtimatta kaiken sen johdosta.»
»Teidän ei tarvitse surra enää», sanoin ja katsoin ympärilleni vakuuttautuakseni, ettei ketään ollut läheisyydessä.
Alkaen Hiram Holladayn kuolemasta kerroin sitten kohta kohdalta koko jutun. Hän kuunteli kädet ristissä ja jännittynein ilmein, mutta ei sanonut mitään ennenkuin olin lopettanut. Silloin nojautui hän taaksepäin tuolissaan ja huokasi syvään.
»Se on kauheata!» kuiskasi hän. »Kauheata ja käsittämätöntä. Mutta te ette ole sanonut minulle vielä mitenkä selitätte asian, herra Lester.»
»Minulla ei ole mitään selitystä», vastasin avuttomasti »Olen mietiskellyt sinne ja tänne, mutta mikään punnitsemiseni ei ole näyttänyt pitävän paikkaansa. En tiedä mitä uskoa; jollei vain neiti Holladay olisi joutunut hypnotismin taikka jonkinlaisen mielipuolisuuden uhriksi, joka myöskin on uskottavaa.»
Hän istui hetken ja katsoi miettivänä eteensä.
»On olemassa tapa, luulen, jolla mahdollisesti voitaisiin selittää se, osittain ainakin. Ehkä se ei ollut lainkaan neiti Holladay, joka ajoi Washington Squarelle uuden kamarineidin kanssa. Ehkä se oli joku muu nainen ja että nuo lukitut ikkunat itse asiassa olivat neiti Holladayn vankina pitämistä varten. Ajatelkaa häntä siellä, Martignyn ollessa vanginvartijana!»
»Mutta hän ei ollut siellä!» väitin vastaan. »Näimmehän me hänet antaessamme hänelle rahat. Sekä herra Royce että minä näimme — ja herra Graham myös.»
»Niin — melkein pimeässä huoneessa kääre otsalla ja ääni niin sortuneena, ettei voinut puhua. Eipä ihme, että herra Royce tuskin tunsi häntä!»
Vaikenin hetken miettiäkseni.
»Muistakaa, että se selittäisi useamman kuin yhden asian, kun ei kerran löydy muuta uskottavaa selitystä», jatkoi neiti Kemball. »Esimerkiksi ne teljetyt ikkunat ja vangin käytös.
»Niin, se on totta», myönsin, vaikka tämä arvelu ei ensi silmänräpäyksessä saanut hyväksymistäni. »Mutta uskotteko todellakin, että neiti Holladay on viety pois väkivallalla?»
»Tietysti! Jos hän lainkaan olisi kadottanut ymmärryksensä, niin olisi se tapahtunut heti, eikä kaksi viikkoa murhan jälkeen.»
»Mutta jos hän oli surrut sitä», intin.
»Sitä hän ei tehnyt, ainakin hän oli lakannut siitä. Olettehan kuullut sekä herra Roycelta että hovimestarilta, että hän oli paranemaan päin, iloisempi ja muuten enemmän kaltaisensa. Minkä vuoksi hän olisi uudelleen antautunut surun valtaan?»
»En tiedä», sanoin neuvotonna. »Kuta enemmän mietin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntuu. Sitäpaitsi tämä juttu on eilisiltana saattanut minut sellaiseen tuohtuneeseen mielentilaan, etten voi punnita selvästi. Minä en voi olla ajattelematta, kuinka huolimaton olin, etten täyttänyt velvollisuuttani.»
»Sitä en pahoittelisi, jos olisin teidän sijassanne! Mutta eräs toinen asia», lisäsi hän vähän ankarasti, »tehän olette nyt huomannut, että teidän syyksenne yksin lankeaa, että Martigny on täällä laivassa?»
»Mutta minun oli pakko mennä Jourdainiin», puolustelin itseäni; »enkä voinut auttaa sitä, että he menivät hänen luokseen — pyytää heitä olemaan menemättä olisi saanut heidät epäilemään minua heti».
»Niin, niin tietysti; mutta eihän teidän ainakaan tarvinnut lähettää heitä. He eivät ehkä olisi menneet lainkaan muuten — eivätkä varmasti niin pian — jollette olisi lähettänyt heitä.»
»Lähettänyt heitä!» toistin ja tuijotin hämmästyneenä häneen, epätietoisena siitä, olinko kuullut oikein.
»Niin, lähettänyt», sanoi hän vielä kerran painolla. »Minkä vuoksi he menivät sairaalaan niin varhain seuraavana aamuna?»
»Luullakseni heidän epäluulonsa oli kasvanut minua kohtaan.»
»Lorua! Mitä syytä heillä olisi ollut epäillä teitä? Se oli päinvastoin juuri sen vuoksi, että he eivät epäilleet teitä, sen vuoksi että he tahtoivat tehdä teidän mieliksenne ja tuuletuttaa huoneenne; sanalla sanoen, sen vuoksi että te pyysitte heitä menemään — he menivät noutamaan noiden ikkunalukkojen avaimia. Ne olivat tietysti Martignylla.»
Hetken ajan istuin vailla vastausta. Saatoin vain tuijottaa häneen.
Mutta vihdoin palautui puhekykyni jälleen.
»Oh, millainen pölkkypää olen ollutkin!» jatkoin minä katkerasti. »Etten hoksannut sitä ennen! Olin sellaisessa järkkyneessä mielentilassa havaintoni vuoksi sinä päivänä, että en voinut ajatella mitään muuta. Luonnollisesti tuli koko juttu ilmi, kun he pyysivät avaimia.»
»No, minä en olisi niin ankara itseäni kohtaan», sanoi neiti Kemball nauraen ja katsoi ilkamoivasti minuun istuessani siinä katuvannäköisenä. »Omasta puolestani minusta on sangen hyvä, että hän on mukana laivassa.»
»Hyvä? Sitä ette kai voine tarkoittaa?»
»Kyllä, sitä juuri tarkoitan. Otaksukaa, että Jourdainit eivät olisi menneet hänen luokseen; silloin hän olisi joka tapauksessa lähtenyt sairaalasta parin kolmen päivän perästä — sillä hän ei ole sellainen, joka makaa toimetonna tietäessään teidän ajavan pakolaisia takaa. Hän olisi niin muodoin tullut takaisin huoneeseensa samassa talossa, jossa teidän asuntonne on; emäntänne olisi ilmoittanut hänelle teidän matkustaneen Eurooppaan, ja hänen olisi vain tarvinnut lukea läpi tämän höyrylaivan matkustajaluettelo saadakseen nähdä nimenne. Niin että, kuten näette, ei ole paljon syytä suruun.»
»Mutta kaikissa tapauksissa», muistutin, »hän olisi jäänyt Amerikkaan. Hän ei olisi ennättänyt tavata meitä. Meillä olisi ollut hyvä ennätys hänestä.»
»Niin, hän ei olisi ennättänyt tavata teitä, se on totta, mutta sen sijaan olisi sähkösanoma mennyt teidän ohitsenne yli meren ja varoittanut hänen liittolaisiaan. Jos he saavat aikaa piilottaa vankinsa, niin ette tule koskaan saamaan tietoa hänestä — teidän ainoa toivonne on siinä, että yllätätte heidät valmistautumattomina. Ja vielä yksi syy — kun hän on kerran laivassa, niin meillä on vielä hyvä tilaisuus urkkia enemmän — vaikka mennä tarinoimaan hänen kanssaan? — Silloinhan saatte sen 'älykkyystaistelun', jota ikävöitte.»
»Olen kyllä ajatellut sitä», sanoin, »mutta pelkään, etten voi näytellä osaani».
»Osaanne?»
»Niin, näytellä luulemattomuutta, näyttää avoimelta ja suoralta häntä kohtaan, olla kertovinani hänelle kaikki suunnitelmani. Pelkään, että hän näkee lävitseni heti ensi silmänräpäyksessä ja saa minut kiinni jostakin hairahduksesta. Se on liian suuri vaiva.»
»Mutta etu olisi teidän puolellanne», muistutti hän. »Voisitte puhua hänelle niin monta asiaa kuin hän jo tietää ja kun hänellä ei ole mitään syytä epäillä teidän tietävän, että hän tietää. Se on hyvin mutkallista — mutta ymmärrättehän te joka tapauksessa?»
»Tietysti.»
»Ja niin olisi aivan luonnollista, että menitte hänen luokseen niin pian kuin saitte tietää hänen olevan sairaana. Vältellä häntä olisi samaa kuin tunnustaa epäilevänne häntä.»
»Mutta hänen nimensä ei ole matkustajaluettelossa. Jollen olisi sattumalla huomannut häntä, kun hän tuli laivaan, niin en luultavasti olisi koskaan saanut tietää hänen olevan täällä.»
»Ehkäpä hän näki teidät samalla kertaa.»
»Ehkä, siinä tapauksessa ovat asiat vielä pahemmin», sanoin. »Jos hän tietää, että minä tiedän hänen olevan laivassa, niin hän arvaa myöskin minun epäilevän häntä; ja jos ei hän sitä tiedä, niin, silloin ei hänellä ole mitään syytä luulla, että saisin tiedon hänestä, jos hän vain ei näyttäydy salongissa, mikä ei näytä hyvin uskottavalta.»
Hän istui hiljaa pari minuuttia katsellen vettä.
»Ehkä olette oikeassa», sanoi hän vihdoin; »ei maksa vaivaa antautua uusiin vaaroihin. Asia houkutteli minua, minusta itsestäni olisi hupaista pakinoida puoli tuntia ja mittailla voimia hänen kanssaan.»
»Mutta te olettekin nerokkaampi kuin minä», selitin. »Sen olette selvästi osoittanut viimeisten minuuttien kuluessa.»
»Eikö mitä, sitä en ole tehnyt; olen vain näyttänyt teille, että olette sivuuttanut pikku seikat. Ja uskon teidän olevan oikeassa mitä tulee vaaraan, joka johtuisi käynnistänne Martignyn luona. Ensimmäinen velvollisuutemme on neiti Holladayta kohtaan; meidän on pelastettava hänet, ennenkuin Martigny ennättää varoittaa rikostovereitaan, niin että he vievät hänet jonnekin, josta emme voi häntä löytää.»