Se teeskentelemätön tapa, jolla hän sanoi »me», täytti minun sieluni selittämättömällä onnella.
»Mutta miksi he kiusautuvat pitämällä lainkaan vankina? Eiväthän he häikäilleet tappaessaan hänen isänsä.»
»Eivätkä he ehkä häikäile tappaessaan hänetkin, kun vain otollinen tilaisuus ilmestyy», vastasi hän tyynesti. »Se on helpompaa Ranskassa kuin New Yorkissa — ehkäpä ovat he jo suorittaneet tarpeelliset valmistukset — ehkä he epäröivät vain vähän — Martignyn varoitus voisi tulla heidän epäröimisensä vaa'aksi.
»Minua puistatti se ajatus. Ajatella, jos todellakin tulisimme liian myöhään!»
»Mutta en voi olettaa, että he menisivät sellaisiin äärimmäisyyksiin, herra Lester», jatkoi neiti Kemball. »Uskon varmasti, että saatte selon hänestä ja ratkaisette arvoituksen. Minun selitykseni ei sitä ratkaise, se tekee sen vain yhä sotkuisemmaksi. Itse arvoitus käsittää kysymykset: Keitä ovat nuo ihmiset? — Miksi he tappoivat Holladayn? Minkä vuoksi he ovat vieneet pois hänen tyttärensä? — Mikä on heidän salavehkeilynsä tarkoituksena?»
»Niin», myönsin; ja taaskin istuin siinä hämilläni ja neuvotonna, kuten ihminen, joka tuijottaa alas mustaan kuiluun.
»Mutta kun olette löytänyt hänet», kysyi hän, »niin mitä aiotte tehdä hänelle?»
»Tehdä hänelle? Viedä kotiinsa, tietysti.»
»Mutta silloin hän on luultavasti aivan murtunut, ehkäpä hysterian rajalla. Sellaiset kokemukset voisivat järkyttää minkä naisen hermostoa tahansa, vaikka hän olisi kuinka vahva hyvänsä. Hän tulee tarvitsemaan lepoa ja hoitoa. Teidän tulee tuoda hänet meidän luoksemme Pariisiin, herra Lester.»
Oivalsin hänen sanoissaan esiintyvän viisauden ja sanoin sen.
»Olette hyvin ystävällinen», lisäsin. »Olen varma siitä, että herra Royce antaa mielellään siihen suostumuksensa, mutta meidän on ensin löydettävä hänet, neiti Kemball.»
Olin iloinen myöskin omasta puolestani; huominen ero ei siis tapahtuisi ainaiseksi. Vielä kerran saisin tavata hänet. Yritin sanoa jotakin tästä, mutta kieleni kieltäytyi tottelemasta, eivätkä sanat tulleet ulos.
Hetken kuluttua hän lähti luotani, ja enemmän kuin tunnin ajan istuin siinä yksin punniten hänen salaisuudenselitystään kaikilta puolin. Tosin ei ollut mitään, joka olisi todistanut sen olevan väärän, mutta sittenkin se kelpasi, kuten hän itse oli sanonut, vain tekemään asian yhä sotkuisemmaksi. — Keitä olivat nämä ihmiset, jotka uskalsivat lähteä niin rohkeaan ja vaaralliseen peliin? — kysyin taas itseltäni. Tuo avioton tytär voi kyllä näytellä neiti Holladayta; mutta kuka oli se vanhempi nainen? Hänen äitinsäkö? Siinä tapauksessa täytyi suhteiden vallita Ranskassa sillä mahdotonta oli erehtyä hänen ääntämistavastaan; mutta olihan Holladay aina Ranskassa ollessaan yhdessä vaimonsa kanssa. Sitäpaitsi nuorempi nainen puhui englanninkieltä varsin hyvin. Tosin hän oli sanonut vain muutaman sanan ja äänen sortuminen voi olla teeskenneltyä tarkoituksessa salata sen erilaisuus — mutta miten voitiin selittää vanhemman naisen yhtäläisyys Hiram Holladayn tyttären kanssa? Olivatko he molemmat avioliiton ulkopuolella syntyneitä? Mutta olihan mieletöntä ajatella sellaista, sillä Holladayhan oli pitänyt häntä lapsenaan, oli rakastanut häntä…
Ja Martigny? Ken hän oli? Missä suhteessa hän oli näihin naisiin? Että rikos oli huolellisesti suunniteltu, sitä en voinut epäillä; ja se oli suoritettu hämmästyttävällä taitavuudella. Ei näkynyt mitään epäröimistä noissa lujissa katseissa, ei mitään kahden vaiheella olemista, ei mitään neuvottomuutta, vaan sen sijaan melkein pirullista toiminnan kylmäverisyyttä, joka ilmaisi voimaa ja tottumusta sellaisissa asioissa. Epäilemättä se oli Martigny, joka oli punonut salajuonen ja myöskin toteuttanut sen. Ja kuinka uskaliaasti! Hän ei ollut pelännyt olla läsnä tutkinnossa, kuten ei myöskään lähestyä minua ja keskustella kanssani asiasta. Suutuksissa itseeni, kun olin kiinnittänyt niin vähän huomiota siihen, koetin muistella keskustelumme yksityiskohtia. Hän oli kysynyt, muistelin, mitä tapahtuisi neiti Holladaylle, jos hänet huomattaisiin syylliseksi. Hänelle oli siis tärkeätä pelastaa hänet. Hän oli — niin, nyt käsitin sen! — kirjoittanut kirjeen, joka pelasti hänet; hän oli antautunut vaaraan tulla ilmi saadaksensa hänet vapaaksi!
Mutta minkä vuoksi?
Jospa minulla olisi ollut edes yksi johtolanka seurattavana! Yksi ainoa valonsäde olisi kylliksi! Silloin voisin löytää tieni tästä toivottomasta sekasotkusta, silloin tietäisin miten menetellä. Mutta harhailla sokean tavoin ympäri pimeydessä — se voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Niin, ja sitten oli vielä eräs toinen asia, jota minun oli varottava. Mikä esti häntä niin pian kuin tuli maihin sähköttämästä rikostovereilleen ja kehoittamasta heitä pakenemaan? Taikka myöskin hän voi odottaa ja vakoilla meitä, kunnes näkisi, että he todellakin olivat vaarassa. Oli miten oli, joka tapauksessa he voisivat helposti paeta; neiti Kemball oli ollut oikeassa muistuttaessaan, että meidän ainoa toivomme onnistumisesta oli siinä, että yllättäisimme heidät valmistautumattomina. Jospa vain voisin hänet eksyttää, pettää hänet, vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut missään vaarassa!
Kiusaus oli liian voimakas vastustaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jalkeilla — mutta, ei — hämmästyttämällä häntä herättäisin hänen epäluulojansa! Huusin luokseni erään stuertin.
»Menkää tämän kanssa monsieur Martignyn luo», sanoin, »numeroon 375, ja kysykää häneltä onko hän niin terve, että voi ottaa vastaan minut!»
Samalla hetkellä kun hän kiiruhti pois, minut valtasi äkkiä epäröiminen, ja hämmästyen omaa rohkeuttani avasin suuni huutaakseni hänet takaisin. Mutta en tehnyt sitä; sen sijaan istuuduin jälleen ja tuijotin veteen. Olinko menetellyt oikein? Oliko viisasta kiusata sallimusta? Olisinko viholliseni veroinen? Seuraavan puolentunnin kuluessa saisin näihin kysymyksiin vastauksen. Mutta ehkäpä hän ei ottaisi minua vastaan; hän voisi sanoa syyksi sairauden, taikka voisi hän olla todellakin sairas.
»Monsieur Martigny», sanoi stuertin ääni vierestäni »vastaa, että hän mitä suurimmalla ilolla ottaa vastaan herra Lesterin nyt heti».
XVI
Leijonan pesässä
Martigny makasi kojussaan ja poltti savuketta. Astuttuani sisään hän viittasi minua istumaan.
»Teitte hyvin ystävällisesti kun tulitte», sanoi hän tavallisella hymyllään.
»Oli vain sattuma, että sain tietää teidän olevan laivassa», selitin istuutuessani. »Oletteko jo parempi?»
»Luulen niin, vaikka — vaikka tämä tohtori on — kuinka te sanotte? — oikea onnettomuuden ennustaja — sellaisiahan ne muuten ovat kaikkikin; kuta vaarallisempi tauti on, sitä suuremmaksi paisuu heidän kunniansa, kun ovat saaneet sen parannetuksi! Eikö niin ole? Hän on kieltänyt minua tupakoimastakin, mutta mieluummin kuolen kuin olen ilman sitä. Ettekö halua yhtä?» — Ja hän teki kädellään liikkeen vieressään olevaan savukekasaan päin.
»Kiitos», sanoin valitessani niistä yhden ja sytyttäessäni sen. »Savukkeitanne ei voi vastustaa. Mutta jos olette sairas, niin kuinka uskalsitte lähteä tälle matkalle? Eikö se ollut varomatonta?»
»Sain äkkiä kutsun kotiin, liikeasioita, nähkääs», selitti hän välinpitämättömänä. »Odottamatta, mutta — kuinka sanoisitte? — välttämättömästi. Muuten tämä vuode on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja minullahan oli odotettavana kokonaisen viikon lepo ja rauha tällä laivalla.»
»Tohtori mainitsi nimenne minulle — sitä ei ollut matkustajaluettelossa…»
»Ei.» Hän kiinnitti silmänsä minuun. »Tulin laivaan viimeisessä silmänräpäyksessä. Se tapahtui niin hätäisesti, kuten jo sanoin. Minulla ei ollut aikaa tilata hyttiä.»
»Se selittää asian. Niin, tohtori sanoi minulle teidän olevan vuoteen omana.»
»Niin, en ole ollut ylhäällä koko aikana, aina matkan alusta asti. Enkä nousekaan, ennenkuin tulemme Hovreen huomenna.»
Katselin häntä tutkivasti, kun hän sytytti tottuneella kädellä uuden savukkeen. Hytin puolipimeässä en ollut ensin pannut merkille, kuinka sairaalta hän näytti, mutta nyt näin mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä, kalpeat, veltot kasvot, vapisevan käden. Ja ensimmäisen kerran oivalsin äkkiä, tuntien melkein kuin olisin saanut piston, kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa.
»Mutta te, herra Lester», sanoi hän, »mistä johtuu, että te olette myös matkalla Ranskaan? En tiennyt, että te tulisitte —»
»Ette», vastasin tyynesti, sillä minä älysin, että kysymys oli välttämätön ja olinpa iloinenkin siitä, kun se antoi minulle tilaisuuden alkaa taistelun. »Ette, sillä viime kerran kun tapasin teidät, ei minulla ollut aavistustakaan matkustamisesta, mutta paljon on tapahtunut sen jälkeen. Huvittaako teitä kuunnella? Onko teillä kylliksi voimia?»
Miten nautinkaan hänen kiduttamisestaan!
»Haluan hyvin mielelläni kuulla», vakuutti hän ja muutti vähän asentoansa, niin että hänen kasvonsa tulivat varjoon. »Luukusta tulevat valonsäteet vaivaavat minua», lisäsi hän.
Hän ei ollut siis täysin varma itsestään; siis ei hänenkään osaansa ollut helppo näytellä! Tämä ajatus antoi minulle uutta rohkeutta, uutta uskallusta.
»Muistatte ehkä», aloitin, »minun kerran sanoneen, että jos minä joskus saisin tehtäväkseni Holladayn murhajutun selvittämisen, niin ensiksi ottaisin selvän murhaajattaresta. Onnistuin siinä jo ensimmäisenä päivänä.»
»Ah», sanoi hän hiljaa. »Vaikka poliisi ei onnistunut! Sepä oli todellakin ihmeellistä. Miten menettelitte?»
»Se oli pelkkä sattuma, oikea onnenpotkaus! Olin kiertämässä läpi koko ranskalaisen kaupunginosan, talon toisensa jälkeen, kun Houston kadulta tulin erääseen ravintolaan, Cafe Jourdainiin. Pullo parasta viiniä pani Jourdainin kielen käyntiin; olin haluavinani huonetta, hän pudotti ensin sanan, kaukaisen viittauksen vain, ja lopuksi sain selville koko jutun. Näyttää siltä kuin pelissä ei olisi ollut ainoastaan yksi nainen, vaan kaksi.»
»Vai niin?»
»Niin, ja eräs mies nimeltä Bethuny taikka Bethune taikka jotakin sellaista. Mutta en kiinnittänyt paljon huomiotani häneen — hänellä ei oikeastaan ole asiassa mitään tekemistä. Hän ei edes matkustanut naisten mukana. Samana päivänä, kun lähdin ulos tiedusteluilleni sai hän halvauskohtauksen jossakin kadulla ja vietiin sairaalaan, niin lähellä kuolemaa, että oli epätietoista vieläkö hän lainkaan tointuisi. Niin että hän on poissa pelistä. Jourdainit kertoivat minulle, että naiset olivat matkustaneet Ranskaan.»
»Anteeksi», sanoi kuulijani, »mutta mistä saitte varmuuden, että ne naiset olivat juuri ne, joita te etsitte?»
»Siitä saan kiittää toisen yhdennäköisyyttä neiti Holladayn kanssa», vastasin valehdellen niin taitavasti, että itseänikin hämmästytti. »Jourdainit vakuuttivat minulle, että eräs valokuva, jonka näytin heille, itse asiassa oli toinen hänen vuokralaisistaan.»
Kuulin hänen vetävän syvän henkäyksen, mutta hän hallitsi ihmeteltävällä tavalla kasvojensa ilmettä.
»Todellakin?» sanoi hän. »Se oli todella hyvä keksintö. Sitä en olisi koskaan ajatellut. Se on monsieur Lecoq'in veroista. Ja niin seuraatte heitä Ranskaan. — Mutta kaiketikin teillä on jotakin muutakin, kuinka sanoisitte? — varma osoite tai sellaista, herra Lester?»
Saatoin huomata palon hänen silmissänsä puolipimeässä ja olin iloinen savukkeestani, se auttoi minua näyttämään välinpitämättömältä.
»Ei», vastasin. »Oikeastaan se on metsästystä pimeydessä. Mutta ehkä te voisitte neuvoa minua, herra Martigny? Mistä luulisitte minun olevan parasta tiedustella heitä?»
Hän ei vastannut pariin minuuttiin, ja minä käytin tilaisuutta valitakseni uuden savukkeen ja sytyttääkseni sen. En uskaltanut olla toimetonna, sillä en tohtinut kohdata hänen katsettaan; pelästyin nähdessäni, ettei käteni ollut aivan varma.
»Se on», alkoi hän vihdoin pitkäveteisesti, »kyllä hyvin — vaikea yritys, herra Lester. Etsiä kolmea henkilöä suuresta Ranskasta — siinä ei juuri ole suurta toivoa onnistumisesta. Mutta luultavinta on kuitenkin, että he ovat menneet Pariisiin.»
Minä nyökäytin.
»Niin, se oli minunkin mielipiteeni», myönsin. »Mutta tuntuu melkein mahdottomalta saada selkoa heistä Pariisissa.»
»Ei, jos käyttää poliisin apua», sanoi hän. »Ehkäpä siinä piankin onnistuisitte, jos pyytäisitte poliisia auttamaan teitä.»
»Mutta, paras herra Martigny», väitin, »minun on mahdotonta pyytää poliisin apua. Neiti Holladay ainakaan ei ole tehnyt mitään rikosta. Häntä on hyvin yksinkertaisesti haluttanut matkustaa ilmoittamatta siitä meille.»
»Sallikaa minun sitten sanoa, herra Lester», huomautti hän pienellä ivanvivahduksella, »että en oikein voi käsittää huolehtimistanne hänen suhteensa».
Minä huomasin tehneeni tyhmyyden; minun oli meneteltävä varovammin.
»Aivan niin yksinkertaista ei se kuitenkaan ole», sanoin. »Viime kerran, kun näimme neiti Holladayn, hän sanoi olevansa sairas ja että aikoi lähteä maa-asuntoonsa lepäämään. Mutta sen sijaan, että lähtisi sinne hän matkusti Ranskaan ilmoittamatta siitä kenellekään — niin, tekipä hän vielä kaikkensa, ettei häntä löydettäisi. Sellainen menettely tuntuu niin ylimieliseltä, että me katsomme velvollisuutemme vaativan ottaa selon, miten asian laita on. Sitäpaitsi hän sai satatuhatta dollaria puhdasta rahaa meiltä kaksi päivää ennen matkustamistaan.»
Näin hänen kääntelehtivän levottomana vuoteellaan; etuni ei siis ollut aivan pieni. Eipä mikään ihme, että hän hermostui näiden salaisuuksien paljastumisesta, jotka eivät olleet mitään salaisuuksia.
»Ah», sanoi hän hiljaa, ja vielä kerran »ah! Niin, näyttääpä vähän ihmeelliseltä! Mutta jos olisitte odottanut kirjettä, niin ehkä —»
»Otaksutaan, että olisimme odottaneet, eikä olisi tullut mitään kirjettä — otaksutaan, että juuri tämän odotuksen vuoksi tulisimme liian myöhään?»
»Liian myöhään! Liian myöhään mihin, herra Lester? Mitä te sitten hänen puolestaan pelkäätte?»
»En tiedä», vastasin, »mutta jotakin — jotakin! Emme missään tapauksessa voisi vastata asiasta viivyttelemällä.»
»Ette», myönsi hän, »ehkä ette! On kyllä oikein, että tiedustelette. Toivotan teille onnea — olisi ollut hupaista, jos olisin voinut itse auttaa teitä; tuossa jutussa on niin paljon, mikä kiinnittää mieltäni; mutta pelkään, että se on mahdotonta. Minun täytyy saada lepoa — minun, jolla on niin paljon liikeasioita vaatimassa kaiken huomioni ja niin vähän halua lepoon! Eikö se ole kohtalon ivaa?»
Ja hän veti huokauksen, joka epäilemättä oli paikallaan.
»Aiotteko matkustaa Pariisiin?» kysyin.
»En, en heti. Hovressa tapaan minä asiamieheni ja toimitan liikeasioita hänen kanssaan. Sitten haen jonkun rauhallisen paikan rannikolta ja lepäilen siellä.»
— Niin, — ajattelin itsekseni, ja se säpsähdytti minua — Etretatiin! —
Mutta en uskaltanut lausua sitä sanaa.
»Kirjoitan teille, kun olen saanut vähän asioitani järjestykseen. —
Missä otatte asuntonne Pariisissa?»
»Sitä emme ole vielä päättäneet», vastasin.
»Me?» toisti hän.
»Niin, enkö ole vielä puhunut sitä teille? Herra Royce, nuorempi päällikköni, on mukanani — hän on ollut vähän heikko, ja hänen myöskin tarvitsee levätä.»
»Samantekevä, missä asutte», sanoi hän. »Kirjoitan teille poste restante. Olisi hauska, jos te ja ystävänne tahtoisitte tulla tervehtimään minua, ennenkuin palaatte Amerikkaan.»
Hänen äänessään ilmeni kohteliaisuutta, sydämellisyyttä, joka melkein teki minut aseettomaksi. Sellainen paatunut konna! Ihan teki pahaa etten voinut olla hyvä ystävä hänen kanssaan, niin suurta iloa minulle oli hänen seurastaan.
»Meille olisi suuri ilo, jos saisimme tulla», vastasin, vaikka tiesin hyvin, että tarjousta ei tultaisi koskaan käyttämään. »Olette hyvin ystävällinen.»
Hän teki torjuvan liikkeen kädellään ja antoi sen sitten pudota väsyneenä alas vuoteelle. Ymmärsin, että hän halusi jäädä yksin. Ja itse olin myöskin valmis menemään; olinhan saavuttanut kaiken, mitä olin voinut toivoa saavuttavani; jos en jo nyt ollut riistänyt häneltä epäilyksiänsä, niin en voisi sitä koskaan tehdä.
»Väsytän teitä», sanoin ja nousin kiireesti. »Olen tehnyt hyvin ajattelemattomasti!»
»Ei», väitti hän vastaan; »ei!» Mutta hänen äänensä oli melkein kuulumaton.
»Niin, parasta on, että menen», sanoin. »Suokaa anteeksi minulle!
Toivon teidän pian paranevan!»
Ja minä menin ulos ja suljin oven perässäni, hänen kiittäessään minua kuiskaavalla äänellä.
Vasta iltapäivällä sain tilaisuuden kertoa neiti Kemballille Martignyn kanssa tapahtuneen keskusteluni yksityiskohdat. Hän kuunteli kunnes olin lopettanut; sitten hän katsoi hymyillen minuun.
»Mistä johtui, että muutitte mieltänne?» kysyi hän.
»Seikkailunhalu kiusasi minua, nehän ovat teidän omia sanojanne.
Ajattelin, että voisin mahdollisesti johtaa Martignyn harhateille.»
»Ja luuletteko siinä onnistuneenne?»
»En tiedä», vastasin epäröiden. »Ehkä hän näki lävitseni.»
»En luule hänen olevan yli-inhimillisen. Olen varma, että esiinnyitte hyvin.»
»Huomenna saamme nähdä!» sanoin.
»Niin, ja teidän on jatkettava teeskentelyä viimeiseen asti. Muistakaa, että hän vakoilee teitä! Hän ei saa nähdä, että seuraatte junalla Etretatiin.»
»Teen parastani», sanoin.
»Älkääkä tehkö mitään vuoria multakasoista! Olette epäillyt itseänne tarpeettomasti, nähkääs. Niin vaatimaton ei pidä olla.»
»Olenko minä mielestänne liian vaatimaton?» kysyin heti valmiina todistamaan asian olevan päinvastaisen.
Mutta luultavasti hän näki silmäini loisteen, sillä hän oikaisi melkein huomaamatta sanansa.
»Vain muutamissa tapauksissa», virkkoi hän; ja minä olin vaiti.
Ilta kului ja viimeinen päivä tuli.
Kohta aamiaisen jälkeen alkoi näkyä maata — Cap La Haguesin korkeat kalliot — alussa epäselvinä, mutta verkalleen kohoten sen mukaan kuin me liu'uimme lahteen, Hovren talojen katot kaukana edessämme.
Seisoin laivan reunakaiteen luona neiti Kemballin vieressä, täynnä ajatuksia lähellä olevasta erostamme, kun hän äkkiä kääntyi minua kohti.
»Älkää unohtako Martignya!» varoitti hän minua. »Eikö olisi parasta tavata häntä uudelleen?»
»Ajattelin odotella siksi kun tulemme maihin», sanoin minä. »Sitten voin auttaa häntä pois laivasta ja katsoa, että hän pääsee onnellisesti ja hyvin asemalta. Hän on liian sairas ollakseen erittäin vilkasliikkeinen. Ei mahtaisi olla erittäin vaikeata päästä nyt hänestä pakoon.»
»Ei, mutta olkaa varovainen! Hän ei saa epäillä, että aiotte matkustaa Etretatiin. Mutta katsokaahan tuota taloryhmää tuolla kaukana? Eikö se ole ihana?»
Se oli ihana korkeine, punaisine kattoineen, keltaisine päätyineen ja raitaisine ikkunavarjostimineen, mutta siitä huolimatta en välittänyt sen katselemisesta. Huomasin ilokseni mikä pitkällinen, monimutkainen työ oli saada laivamme satamaan, sillä minä ahnehdin joka ainoata minuuttia, mutta viimein se onnistui kuitenkin tavallisella ranskalaisella, rajulla tavalla. Ja pienen viivähdyksen jälkeen heitettiin rautaporras ulos.
»Ja nyt», sanoi neiti Kemball ojentaen kätensä, »täytyy meidän sanoa jäähyväiset!»
»Ei tietysti!» väitin vastaan. »Katsokaa, tuolla menevät äitinne ja herra Royce. He odottavat selvästi, että me seuraisimme heitä. Meidän on autettava teitä järjestämään matkatavaranne.»
»Meidän tavaramme menevät suoraan Pariisiin, siellä maksamme tullin.»
»Mutta saanhan minä ainakin saattaa teitä junalle?»
»Te panette kaikki peliin!» innostui hän. »Me voimme ottaa jäähyväiset yhtä hyvin tässä kuin asemasillallakin.»
»Ei minun mielestäni», sanoin.
»Olen jo sanonut hyvästit kaikille muille ystävilleni.»
»Mutta minäpä en ajattele, että minua kohdeltaisiin samalla tavoin kuin kaikkia muita!»
Näin sanoen tein minä päättävästi hänelle seuraa alas rautaporrasta pitkin.
Hän katsoi- minuun syrjästä, ja hänen huulensa vavahtelivat samalla kertaa närkästyksestä ja naurunhalusta.
»Tiedättekö», sanoi hän pitkäveteisesti, »alan pelätä, että olette itsekäs, ja minä kammoan itsekkäitä ihmisiä».
»Minä en ole ensinkään itsekäs», väitin. »Pidän vain kiinni oikeuksistani.»
»Oikeuksistanne?»
»Oikeudestani olla yhdessä teidän kanssanne niin kauan kuin voin, ensiksi.»
»Onko teillä muitakin oikeuksia?»
»Monta. Luettelenko ne?»
»Ei, meillä ei ole aikaa! Täällä on äiti!» He lähtivät Pariisiin laivayhtiön erityisellä junalla, joka odotti telakan luona vähän matkan päässä siitä, ja me ohjasimme vitkalleen askeleemme sinne tungoksen läpi. Hälinässä, kiireessä ja sekamelskassa oli mahdotonta keskustella säännöllisesti. Väki myllersi, ja joka ainoa, niin tuntui minusta, oli hermostumaisillaan. Joku huusi 'En voiture!' kumealla äänellä. Yhtäkkiä huomasimme erään virkapukuun puetun rautatievirkamiehen sulkevan tiemme, pyytäen nähdä matkalippumme.
»Pelkään, ettette voi tulla nyt pitemmälle enää», sanoi rouva Kemball,
kääntyen meihin. »Meidän täytyy tietenkin sanoa jäähyväiset tässä.»
Ja hän ojensi kätensä. »Mutta toivon näkevämme pian taas toisemme
Pariisissa. Teillähän on osoite?»
»On varmasti», vakuutin hänelle; »ei ole todellakaan mitään vaaraa, että sen unohtaisin».
»Se on hyvä, odotamme teitä.»
Ja hän puristi meidän kummankin kättä.
Hetken ajan tunsin sen jälkeen toisen pienen käden omassani, ja pari sinisiä silmiä katsoi minuun tavalla joka —
»Hyvästi, herra Lester», sanoi ääni, joka oli tullut minulle hyvin rakkaaksi. »Odotan kiihkeästi saavamme vielä tavata!»
»Samaa voin minä sanoa», vastasin, ja tunsin kuinka kasvoni helottivat.
»Se oli ystävällisesti sanottu, neiti Kemball!»
»Tarkoitan, että ikävöin saada kuulla, miten olette menestynyt», oikaisi hän. »Tuottehan neiti Holladayn luoksemme?»
»Kyllä, jos saamme hänet käsiimme.»
»Hyvästi sitten taas!»
Hän viittasi hymyillen kädellään ja katosi väen pyörteeseen.
»Tulkaa, Lester!» sanoi Royce. »Ei maksa vaivaa seistä tässä ja tuijotella. Meillä on oma matkamme ajateltavana.»
Ja hän asteli asemasillalle.
Silloin muistin äkkiä Martignyn.
»Palaan silmänräpäyksessä», huusin ja juoksin rantaporrasta ylös. »Onko monsieur Martigny lähtenyt jo laivasta?» kysyin ensimmäiseltä stuertilta, jonka kohtasin.
»Martigny?» toisti hän. »Martigny! Minä katson!»
»Se sairas matkustaja numerosta 375», autoin minä häntä ajatuksen juoksussa.
»Oh, tosiaankin! Sitä en minä tiedä, monsieur.»
»No, samantekevä! Minä otan hänestä selvän itse.»
Niin sanoen menin yläkannelle ja koputin numeron 375 ovelle. Ei mitään vastausta. Odotettuani hetkisen koettelin ovea, mutta se oli lukittu. Ikkuna oli kuitenkin puoliavoinna, ja varjostaen silmiäni kädelläni tähystin sisälle. Hytti oli tyhjä.
Hätäinen säikähdys valtasi minut. Oliko hän todella nähnyt lävitseni? Enkö minä ollut vain turmellut omia suunnitelmiani koettaessani viedä hänet harhaan? Taikka — minun poskeni paloivat tätä ajatellessani — oliko hän niin hyvin suojeltuna, ettei hänen tarvinnut minua pelätä? Olivatko hänen suunnitelmansa niin hyvin tehtyjä, että hänestä oli samantekevää, mihin minä menin ja mitä tein? Kun kaikki kävi ympäri, niin en ollut ensinkään varma siitä, että hyötyisimme Etretatiin menostamme — oliko minulla mitään todistusta siitä, että pakolaiset olivat lähteneet sinne — mitään todellista aihetta uskoa, että me löytäisimme heidät sieltä? Ehkä Pariisi sittenkin olisi paras paikka etsiä heitä; ehkä Martignyn neuvo sittenkin oli ollut hyvää tarkoittava.
Vietin muutaman hetken mitä kiusallisimmassa epävarmuudessa; tällä hetkellä käsitin selvästi, kuinka äärettömän vähän meillä oli menestymisen toivoa. Mutta pian ravistin itsestäni tämän tunteen; menin alakannelle ja kysyin uudelleen Martignya. Viimein ilmoitti laivan lääkäri minulle, että hän oli nähnyt sairaan pääsevän onnellisesti ja hyvin vaunuihin ja hän oli myöskin kuullut hänen käskevän ajuria ajamaan Hotel Continentaliin.
»Ja suoraan sanoen, herra Lester», lisäsi tohtori, »olen iloinen kun pääsin hänestä. Oli onni, ettei hän kuollut matkalla. Mielipiteeni mukaan ei hänellä ole kauan elonaikaa jäljellä.»
Lähdin tieheni keventynein mielin. Kuolevasta ei ollut paljonkaan pelkoa. Etsin siis Roycea ja löysin hänet vihdoin erään pöyhkeän, kullalla kirjaillulla virkapuvulla varustetun rautatievirkamiehen luota, jolta hän koetteli tiedustaa jotakin. Etretatiin pääseminen tuntui olevan monimutkainen työ. Puolen tunnin kuluttua lähtisi juna Beuzevilleen, jossa meidän tulisi muuttaa junaa ja matkustaa Les Ifsiin, ja siellä täytyisi taas muuttaa junaa, ennenkuin tulisimme määräpaikkaan. Kuinka kauan kestäisi matka? Kertojamme kohotti huolettomasti olkapäitään. Oli mahdotonta sanoa. Pari päivää sitten oli ollut kova myrsky, joka oli katkonut sähkölennätinlangat ja vahingoittanut pientä sivurataa Les Ifsin ja meren välillä. Junat kulkivat luultavasti jo taas, mutta uskottavasti emme kuitenkaan voineet ehtiä Etretatiin ennenkuin seuraavana aamuna.
Keskellä tätä epämääräisten mahdollisuuksien sekasotkua oli yksi tosiseikka, että juna lähtisi puolen tunnin kuluttua ja että meidän oli matkustettava sillä. Kiiruhdimme takaisin höyrylaivaan, saimme matkatavaramme jotenkin pintapuolisesti tarkastettuina ja tullattuina, ostimme matkalippumme, katsoimme, että tavaramme tulivat mukaan, ja pääsimme vihdoin erääseen vaunuun kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa.
Silloin, ensimmäisenä toimettomuuden hetkenä, valtasi minut jälleen pelko Martignyn suhteen. Eikö hän ollut pitänyt meitä vakoilemisen arvoisina? Tai oliko hän ehkä vakoillut? Oliko hänkin junassa? Kykenikö hän seuraamaan meitä? Kuta enemmän ajattelin häntä, sitä enemmän epäilin kykyäni pettää häntä.
Katsahdin varovasti vaunun ikkunasta asemasillan molemmille puolille, mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme kolisten vaihderaiteiden ylitse. Huoaten helpotuksesta vaivuin sohvalleni. Ehkäpä olin todellakin eksyttänyt hänet!
Tunnin matkan kuluttua olimme Bouzevillen asemalla, jossa poistuimme matkatavaroinemme. Eräs rautatievirkamies ilmoitti meille, että saisimme odottaa kolme tuntia Les Ifsiin menevää junaa. Ja sitten? Niin, enempää hän ei tiennyt. Ehkä pääsisimme Etretatiin huomenna.
»Kuinka pitkä matka on tästä Les Ifsiin?» kysyi Royce.
»Noin kaksitoista kilometriä.»
»Ja sieltä Etretatiin?»
»Kaksikymmentä kilometriä.»
»Siis yhteensä kolmekymmentäkaksi kilometriä», sanoi Royce. »Miksi emme voisi ajaa hevosella, Lester? Voimme helposti taivaltaa tämän tien kolmessa tunnissa — korkeintaan neljässä.»
* * * * *
Se näytti todellakin paremmalta kuin odottaa epävarmaa rautatiekyytiä, siksipä aloimme heti haeskella ajoneuvoja. En voinut tässä työssä olla suureksi hyödyksi, englanninkieli kun oli tuntematon kieli Beuzevillessä, ja Roycekin sai panna kaiken kykynsä liikkeelle saadakseen itsensä ymmärretyksi, mutta vihdoin onnistuimme kuitenkin saamaan hevosen ja keveät vaunut ynnä kyytipojan, joka väitti tuntevansa tien. Kaikki tämä oli vienyt aikaa, ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun vihdoinkin lähdimme matkaan pohjoiseen päin. Tie oli sileä ja tasainen — ranskalaiset ymmärtävät pitää tiensä oivallisessa kunnossa — ja vierimme hyvää vauhtia ohi viljeltyjen kenttien ja pienten tupien, jotka näyttivät kuin nukketaloilta, ripoteltuina sinne tänne. Välistä sivuutimme jonkun miehen taikka naisen, joka raskain askelin pyrki tietä eteenpäin, mutta pimeys taajeni ja ilma tuli kolkommaksi ja kolkommaksi. Puolentoista tunnin kuluttua tulimme Les Ifsiin, ja täällä pysähdyimme syömään vähän illallista. Meillä oli hyvä syy onnitella itseämme sen johdosta, että olimme saaneet ajoneuvot Beuzevillestä, sillä täällä saimme tietää, ettei mitään junaa mennyt Etretatiin ennenkuin aamulla. Vahinkoa, jonka myrsky oli saanut aikaan pari päivää sitten, ei ollut vielä saatu korjatuksi, sähkölennätin oli yhä poikki, ja me varustauduimme siltä varalta, että tie olisi paikoittain tulvaveden alla.
Onneksemme nousi kuu taivaalle, niin että pääsimme eteenpäin ilman suurempia vaikeuksia, vaikkakin hitaasti; ja kello yhdentoista aikaan ajoimme riemulla Hotel Blanquetin, Etretatin parhaan ravintolan eteen.
Syötyämme ensin menimme heti levolle, sillä tahdoimme olla ylhäällä varhain aamulla, ja nukahdin siinä miellyttävässä varmuudessa, että vihdoinkin olimme päässeet monsieur Martignysta eroon.
XVII
Etretat
Olimme ylhäällä niin varhain, että hämmästytimme paksun, pienen ravintolanisännän, kun tulimme kysymään häneltä, mitenkä me löytäisimme syntyneiden rekisteritoimiston. Se oli aivan Rue Alphonse Karrin varrella, selitti hän, mutta sitä ei avattaisi ainakaan kolmeen tuntiin. Ehkä messieurs haluaisivat kahvinsa nyt? Ei, messieurs eivät halunneet kahviansa, ennenkuin tulivat takaisin. Miten he löytäisivät rekisterivirkailijan yksityisasunnon? Oh, hänen asuntonsa — se oli toinen asia. Hän asui vain lyhyen matkan päässä siitä, aivan kasinon vieressä, oikealle — meidän tarvitsi vain kysyä maitre Fingretiä — kuka hyvänsä voisi sanoa meille, missä hän asui. Mihin aikaan voitiin messieurs odottaa takaisin? Sitä oli mahdoton sanoa.
Lähdimme matkaamme ravintolanisännän seistessä ja tuijottaessa meidän jälkeemme — Rue Alphonse Karria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli pieniä taloja alakerrassa olevine pikku puoteineen. Kolmen minuutin kävelyn jälkeen tulimme merenpoukamaan, joka muodosti kauniin, jopa ihanan taulun luotisuorine kallioseinineen ja iloisenvärisine kalasumppuineen. Mutta me pysähdyimme vain luodaksemme pikaisen silmäyksen siihen ja ohjasimme askeleemme vastapäisellä sivulla olevaa kasinoa kohti.
»Maitre Fingret?» kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja hän osoitti meille pientä taloa, joka oli puoleksi viiniköynnösten peitossa.
Koputus ovelle kutsui ulos notarion itsensä, pienen, kuivan, teräväkatseisen ja tavattoman eloisilla, valppailla silmillä varustetun miehen. Royce selitti asiamme jotenkin vaivaloisella ranskankielellä, käyttäen sen ohessa avukseen monia liikkeitä — ihmeellistä miten kädet kuitenkin voivat auttaa puhumaan! — Ja hetken kuluttua oli tuo pieni ranskalainen ymmärtänyt, mitä hän tahtoi ja kiiruhtanut innokkaasti noutamaan hattunsa ja takkinsa, sillä hän vainusi aulista palkkiota. Kiitos ranskalaisen hallituksen tarkkuuden ja perusteellisuuden, meidän ensimmäinen tehtävämme oli helppo, vaikka minun on myönnettävä, etten tiennyt, mitä meidän oli sitten tehtävä, kun olisimme saaneet vahvistuksen neiti Holladayn syntymäpäivään nähden. Mutta sallimus sai päättää riitä.
Notario avasi oven, vei meidät konttoriinsa ja tarjosi meille tuolit. Sen jälkeen hän otti syntymäluettelon vuodelta 1876. Se ei ollut mikään lavea kirja, sillä syntyneiden luku ei Etretatissa ollut yllättävän suuri.
»Nimi oli Holladay, luulen teidän sanoneen?» kysyi hän.
»Niin, Hiram W. Holladay», vastasi Royce nyökäyttäen päätänsä.
»Ja päivämäärä — kesäkuun 10 päivä.»
»Niin — kesäkuun 10 päivä.»
Pieni mies vei sormensa kiireesti sivua pitkin alas, meni sitten taas takaisin ja luki pitkäveteisesti ja kummasteleva piirre huuliensa ympärillä läpi jokaisen eri rivin. Niin hän käänsi lehden, alkoi kauempaa takaa ja luki läpi luettelon taas, meidän istuessamme ja katsellessamme hänen työtään. Vihdoin hän löi kirjan kiinni pienellä paukahduksella ja katsoi meihin.
»Messieurs», sanoi hän rauhallisesti, »mitään sellaista syntymää ei ole tänne merkitty. Olen käynyt läpi luettelon touko-, kesä- ja heinäkuun ajalta.»
»Mutta sen täytyy löytyä sieltä!» väitti Royce vastaan.
»Sitä ei joka tapauksessa löydy, monsieur.»
»Voiko lapsi syntyä täällä ilman että se on tullut kirjoitetuksi luetteloihin?»
»Ei, se on mahdotonta! Ei kukaan lääkäri Ranskassa haluaisi ottaa siitä vastatakseen.»
»Suurta palkintoa vastaan kenties?» ihmetteli seuralaiseni.
»Pariisissa ehkä mahdollisesti joskus, mutta sellaisessa pienessä paikassa kuin täällä olisin saanut kuulla puhuttavan siitä, ja velvollisuuteni olisi ollut sekaantua asiaan.»
»Te olette siis ollut niin kauan täällä?»
»Kyllä, monsieur», vastasi pieni mies hymyillen. »Paljon kauemmin kuin sen ajan.»
Royce kumartui häneen päin. Hän alkoi saada takaisin entisen kykynsä ristikuulustelijana.
»Monsieur Fingret», alkoi hän totisena, »olen aivan varma siitä, että
Hiram W. Holladay ja hänen vaimonsa olivat täällä touko-, kesä- ja
heinäkuun vuonna 1876 ja että heille syntyi täällä ollessaan tytär.
Ajatelkaahan sitä — ettekö muista yhtään heitä tai mainittua tapausta?»
Pieni notario istui pari minuuttia rypistynein kulmakarvoin. Viimein ravisti hän päätänsä.
»Se olisi ollut keskellä kuuminta vuodenaikaa, monsieur», sanoi hän puolustellen. »Siihen aikaan on täällä paljon kansaa, ja minun on mahdotonta tuntea heitä kaikkia. Mutta kuitenkin minusta tuntui silmänräpäyksen tuo nimi jollakin tavoin tutulta, noin niinkuin vanha sävel, te tiedätte, jonka on unohtanut monta vuotta sitten. Mutta se kai oli vain kuvittelua, sillä en voi muistaa sitä tapausta, josta te puhutte. En voi uskoa, että se olisi tapahtunut Etretatissa.»
Löytyi kuitenkin vielä eräs mahdollisuus, ja huomautin siitä Roycelle.
»Monsieur Fingret», kysyi hän, »tunnetteko ehkä erään henkilön, jonka nimi on Pierre Bethune?»
Taas ravisti notario päätään.
»Taikka Jasper Martignya?»
»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi hän.
Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?
Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi, kaksi ja kolme yhdessä.
»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on tärkeä tapahtuma.»
Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.
»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt pitkän matkan.»
Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!
»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän oikein on!»
Hän ymmärsi kohta ja tarttui notariota käsivarteen.
»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin
Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»
»Asuuko hän täällä?»
»Kyllä varmaan, vuorella aivan kaupungin yläpuolella — ensimmäinen talo — ei voi erehtyä — keskellä metsikköä. Hän meni naimisiin madame Alixin tyttären kanssa muutamia vuosia sitten — vaimo on pariisilainen.»
»Ja hänen vaimonsa elää?»
»Kyllä varmasti; hän tuli takaisin Amerikasta vain kolme viikkoa sitten yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Sanotaan, että sisar on — hm, niin…»
Ja hän teki merkitsevän liikkeen kädellään päätä kohti.
Näin Roycen kalpenevan, ja mitä minuun itseeni tulee, niin voin ainoastaan vaivoin pysyä tyynenä. Minä tiesin, että huntu nyt vihdoinkin nostettaisiin.
»Ovatko he kotona nyt?»
»Luulen niin», sanoi notario, katsellen häntä yhä enemmän ja enemmän kummastuneena. »He ovat pysytelleet paljon sisällä paluunsa jälkeen eivät tahdo antaa kenenkään nähdä — tuota sairasta. Siitä on niin paljon puhuttu.»
»Tulkaa, meidän täytyy mennä!» huusin. »Hän ei saa tulla sinne ennen meitä!»
Samassa välähti salama notarion silmissä.
»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh, ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan — hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»
Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän pysähtyi huudahtaen riemusta.
»Tässä se on, messieurs! Tiesin, etten voinut erehtyä! Katsokaa!»
Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle käännettynä kuului:
»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»
Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten luettelo.
XVIII
Huntu kohotetaan
Hetkinen sen jälkeen kiiruhdimme katua pitkin siihen suuntaan kuin notario oli meille näyttänyt. Martigny oli jo poissa näkyvistä, ja meidän täytyi jouduttaa askeleitamme. Minulta meni pää pyörälle. Frances Holladay ei siis ollut miljonääri-vainajan oikea tytär! Tämä ajatus sai aikaan näkökantani perinpohjaisen tarkastuksen. Oikeudellisesti hän oli luonnollisesti hänen tyttärensä, samoinkuin tämä uusi havainto luonnollisesti ei voinut mitenkään vaikuttaa Roycen tunteisiin häntä kohtaan. Mikään ei siis itse asiassa ollut muuttunut. Hänen täytyisi seurata meitä takaisin; hänen oli palattava entiseen elämäänsä. — Mutta minulla ei ollut aikaa miettiä kaikkea loppuun.
Olimme tulleet taas alas rantaan ja menimme vuorta kohti. Hyvän matkan päässä meistä näin miehen kiiruhtavan samaan suuntaan — voin kuvitella mielessäni millä tuskalla ja vaaralla itselleen. Tie alkoi nyt kohota, ja me ponnistelimme läähättäen sitä ylös ruohoiselle kankaalle asti, joka näytti ulottuvan penikulmittain pohjoista kohti. Edessämme oli kaunis pieni metsikkö, josta näin talon pilkottavan.
Juoksimme sitä kohti portista ja käytävää pitkin ovelle. Se oli suljettu, mutta sisältä kuulimme jonkun mieshenkilön kiihkeän, rajun äänen — soinnukkaan äänen, joka oli minulle tuttu. Koetin avata ovea; se antoi perään, ja niin tulimme eteiseen. Ääni kuului huoneesta oikealta. Ei ollut aikaa epäröimiseen — hyppäsimme ovelle ja astuimme sisään.
Martigny seisoi keskellä lattiaa, kirjaimellisesti kuohuen raivosta, antaen käskyjään ja kiroten kirkuvalla äänellä naisille, jotka olivat lymynneet huoneen etäisimpään nurkkaan. Vanhimman heistä tunsin ensimmäisellä vilkaisulla — nuorempi — vavahdin nähdessäni hänet — oliko se neiti Holladay? Ei, ja kuitenkin peräti hänen näköisensä.
Martigny näki heidän hämmästyneiden katseidensa suuntautuvan hänen ohitsensa meihin ja kääntyi rajusti ympäri. Hetkisen hän näytti kuin käärmeeltä, joka on valmis hyökkäämään — sitten näin äkkiä hänen silmiensä kamalasti tuijottavan, hänen kasvonsa valahtivat kalmankalpeiksi, ja tukahtuneesti huudahtaen hän kaatui taaksepäin lattialle. Yhdessä nostimme hänet matalalle ikkunapenkille, takaa-ajajat samoinkuin takaa-ajetutkin, irroitimme hänen kauluksensa, hieroimme hänen käsiänsä, haudoimme hänen ohimoltansa ja teimme kaiken, mitä voimme ajatella hänen hyväkseen; mutta hän makasi siinä vain liikkumatonna, tuijottaen kattoon yhteenpuristetuin hampain. Viimein Royce kumartui ja pani korvansa hänen rinnalleen. Sen jälkeen hän oikaisi vartalonsa ja kääntyi hiljaa naisiin.
»Ei maksa vaivaa», sanoi hän. »Hän on kuollut.»
Katsoin heihin huomatakseni, oliko tapaus koskenut kovin kipeästi, mutta heissä ei ollut mitään sellaista merkkiä. Nuorempi naisista meni hitaasti toisen ikkunan luo ja asettui sinne hiljaa itkemään: toisen katseen kirkasti selvä ilo.
»Siis», virkkoi hän tuolla matalalla, väräjävällä äänellä, jonka minä niin hyvin muistin, »siis on hän sitten kuollut! Hänen petollinen, häijy sydämensä on vihdoinkin lakannut sykkimästä!»
Royce katseli häntä kummastellen. Mutta nainen ei katsonut häneen, vaan ikkunapenkillä olevaan kuolleeseen, vuorotellen avaten ja riuhtoen ristiin pantuja käsiään.
»Madame Alix», sanoi Royce vihdoin, »tiedätte asiamme, meidän on toimitettava se».
Nainen nyökkäsi.
»Tiedän, monsieur», vastasi hän. »Jollei häntä olisi ollut, niin ei teidän olisi koskaan tarvinnut tulla tänne. Asiain tällä kannalla ollessa autan teitä niin paljon kuin voin. Cécile», sanoi hän, kääntyen ikkunassa olevaan naiseen, »mene noutamaan, sisaresi näiden herrojen luo!»
Nuorempi nainen kuivasi kyyneleensä ja lähti huoneesta.
Odotimme jännittyneessä hiljaisuudessa, silmät oveen kiinnitettyinä. Sitten kuului askelten ääntä portaista. Vielä silmänräpäys — ja hän seisoi kynnyksellä.
Hän tuli sisään verkkaisesti, hervottomasti, hänen kalpeiden kasvojensa näkeminen pisti sydämeeni. Sitten hän katsoi ylös ja sai nähdä Roycen seisovan siinä. Hän veti rajusti henkeä, hänen kasvoilleen valautui hehkuva puna ja silmät saivat äkkiä eloa ja loistoa.
»Voi, John!» huudahti hän ja horjui Roycea kohti.
Royce hypähti esiin, otti hänet käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten. Ilonkyyneleet herahtivat minulle silmiin katsoessani heitä. Loin sitten silmäyksen vanhempaan naiseen ja huomasin hänen silmäinsä loistavan ja huultensa väräjävän.
»Olen tullut sinua noutamaan, rakkaani», sanoi Royce.
»Viekää minut täältä», nyyhkytti hän, »ennenkuin se toinen tulee!»
Tässä hän keskeytti, sillä hänen katseensa oli sattunut ikkunapenkille, jossa »se toinen» makasi; ja kaikki väri pakeni taas hänen kasvoiltaan.
»Hän ainakin on saanut rangaistuksensa», sanoi Royce. »Hän ei voi enää tehdä sinulle mitään pahaa, rakkaani.»
Neiti Holladay nyyhkytti avuttomasti hänen olkapäätänsä vasten, mutta vähitellen hän tyyntyi ja vihdoin ojentautui suoraksi. Nuorempi nainen oli tullut takaisin huoneeseen ja seisoi katsellen uteliaana häntä, ilman jälkeäkään liikutuksesta.
»Tule, mennään!» sanoi nuori tyttö. »Meidän on lähdettävä kotiin ensimmäisellä laivalla.»
Royce pidätti häntä.
»On tapahtunut rikos», sanoi hän pitkäveteisesti. »Meidän on pidettävä huoli siitä, että se tulee rangaistuksi.»
»Rikos? Oh, niin, mutta minä annan heille anteeksi, rakkaimpani.»
»Rikoksen itseäni kohtaan voin ehkä antaa anteeksi, mutta on toinenkin rikos — murha…»
»Se ei Ollut mikään murha!» puuttui puheeseen Cécile Alix kiihkeästi.
»Vannon sen, monsieur. Ymmärrätteko? Se ei ollut mikään murha!»
Näin neiti Holladayn värisevän toisen äänestä, ja Royce huomasi sen myöskin.
»Minun täytyy viedä neiti Holladay ravintolaan», sanoi hän minulle.
»Tämä on enemmän kuin hän voi kestää — pelkään, että hän aivan sortuu.
Jääkää te tänne ja ottakaa selvä asiasta, Lester! Sitten voimme
päättää, mitä on paras tehdä.»
Niin sanoen hän vei nuoren tytön ulos huoneesta ja alas käytävää katsomatta ainoatakaan kertaa taaksensa. Minä katselin heidän jälkeensä, kunnes puut varjostivat heidät, ja käännyin sitten noiden kahden naisen puoleen.
»Nyt», sanoin, »pyydän saada kuulla kertomuksen.»
»Se oli tuo tuolla, joka oli syynä kaikkeen», alkoi äiti, pannen kätensä lujasti ristiin polvilleen, pysyttääkseen ne hiljaa. »Neljä vuotta sitten hän tuli tänne Pariisista viettääkseen kesän täällä — hän oli hyvin sairas — se oli hänen sydämensä. Me olimme eläneet onnellisina yhdessä siihen asti, tyttäreni ja minä, lukuunottamatta huoltamme siitä, ettei tyttäreni tulisi naiduksi. Niin hän tuli tutuksi hänen kanssaan ja kosi häntä. Hän oli hyvin siivo — ei vaatinut mitään myötäjäisiä, ja sitäpaitsi oli tyttäreni jo kaksikymmentäviisi vuotta vanha — hänen ensimmäinen nuoruudenaikansa oli jo ohi. Mutta hän piti tyttärestäni, ja he menivät naimisiin. Hän vei hänet Pariisiin, jossa hänellä oli pieni teatteri, tanssisali ja sellaista — mutta sitten hän tuli taas huonommaksi ja palasi tänne. Silloin hän sai tietää, että minulla oli toinenkin tytär, joka oli annettu eräälle rikkaalle amerikkalaiselle. Minä olin köyhä, monsieur», lisäsi hän puolustellen itseään. »Ja mieheni oli kuollut…»
»Niin, madame, minä tiedän», sanoin hänelle osaaottavasti, sillä hänen mielenliikutuksensa vaikutti minuun. Selvästi hän puhui totta.
»Niin hän kirjoitti Amerikassa oleville ystävilleen ja tiedusteli monsieur Holladayta. Hän sai tietää — ah, hän sai tietää hänen olevan hyvin rikkaan, miljonäärin — ja että hänen tyttärensä — minun tyttäreni, monsieur — vielä eli. Siitä hetkestä lähtien hän oli kuin riivautunut. Hänellä oli suunnitelmansa heti valmiina — en tiennyt, mitä toiveita hän sille rakensi. Hän opetteli kahden vuoden ajan puhumaan englanninkieltä ja vei meidät puoleksi vuodeksi Lontooseen oppiaksemme sitä vielä paremmin. Päivä päivän perästä otimme tunteja siellä — aina, aina englanninkieltä. Cécile oppikin sitä aika hyvin, mutta en minä, kuten voitte kuulla, monsieur — minä olin liian vanha. Niin tulimme vihdoin New Yorkiin, ja tyttäreni — tämä tässä — lähetettiin monsieur Holladayn luo; kun minä taas sain käskyn kirjoittaa Celestelle — mademoiselle Holladaylle. Hän tuli jo samana päivänä, ja minä ilmoitin hänelle olevani hänen äitinsä. Victor oli läsnä ja näytti hänelle lapseksiottokirjaa. Hän ei voinut muuta kuin tulla vakuuttuneeksi siitä. Victor puhui hänelle kuin enkeli — oh, hän voi tosiaankin näyttää siltä, kun tahtoi! — Hän sanoi hänelle minun olevan köyhyydessä — hän sai hänet itkemään, ja se oli juuri mitä hän tahtoikin. Tyttäreni lupasi antaa meille rahaa; hän oli niin kiltti ja hellä, että sydämeni lämpeni. Silloin, juuri kun hän oli noussut ylös lähteäksensä, tuli Cécile kotiin, itkien, nyyhkyttäen, veren pirskottamana.»
Hän värisi ja pani kädet silmilleen.
»Mutta tehän väititte, että se ei ollut mikään murha, madame», sanoin nuoremmalle naiselle.
»Ei se sitä ollutkaan!» huudahti hän. »Sallikaa minun kertoa teille, monsieur! Tulin siihen suureen taloon, jonka mieheni jo oli osoittanut minulle, menin ylös hississä, tulin konttoriin, mutta en nähnyt ainoatakaan ihmistä siellä. Sitten menin avoimesta ovesta sisään ja sain nähdä erään vanhan herran istuvan työpöydän ääressä. Kysyin, oliko herra Holladay sisällä. Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja kumarsi erästä toista ovea kohti. Näin, että se oli yksityiskonttori ja menin sisään. Ovi sulkeutui perässäni. Siellä istui eräs toinen vanha herra kirjoituspöydän ääressä ja terotti kynää.
»'Oletko se sinä, Frances?' kysyi hän.
»'Ei', sanoin minä ja astuin häntä kohti. 'Minä olen hänen sisarensa, monsieur Holladay!'
»Hän katsahti ylös ja tuijotti minuun sellaisella kauhun ja vihan ilmeellä, että ihan pelästyin. Samassa, ennenkuin ennätin hengähtää, ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan, hän tuli aivan siniseksi kasvoiltaan, kaatui eteenpäin pöydän yli, kätensä yli, veitseen, joka siinä oli. Minä koetin seisauttaa veren vuodon, mutta en voinut, se virtasi vain. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä, olin niin sekaisin; ja mieletönnä kiiruhdin pois konttorista kotiin. Sellainen on puhdas totuus, monsieur, uskoittepa tai olitte uskomatta.»
»Uskon teitä», sanoin, ja hän kääntyi jälleen ikkunaan salatakseen kyyneleensä.
»Se oli silloin», jatkoi hänen äitinsä, »kun hän, tuo tuolla, sai erään uuden ajatuksen. Ennen hän oli ajatellut ainoastaan — mitenkä sitä kutsuisi? — kiristystä — muutamia tuhansia vain, ehkä eläkettä; nyt se oli paljon enemmän — nyt hän tähtäsi korkeammalle. En tiedä, mitä kaikkea hän suunnitteli. Silloin alettiin Célesteä epäillä isänsä murhasta; hänet oli mihin hintaan hyvänsä saatava vapaaksi; sen vuoksi hän kirjoitti kirjeen.»
»Niin», tartuin puheeseen. »Niin tosiaankin, minä ymmärrän! Jos neiti
Holladay oli vangittuna, ei hän ylettynyt häneen.»
Hän nyökäytti.
»Niin», sanoi hän; »hän siis kirjoitti kirjeen oi, teidän olisi pitänyt nähdä hänet niinä päivinä! Hän oli kuin raivoisa villipeto. Mutta kun Céleste oli päässyt vapaaksi, niin hän ei tullutkaan luoksemme, kuten oli luvannut. Minä näin, että hän epäili meitä, ettei hän halunnut olla kanssamme enää minkäänlaisessa tekemisessä, niin että Victor käski minun kirjoittamaan hänelle uuden kirjeen ja rukoilemaan häntä tulemaan, luvaten selittää hänelle kaikki.»
Tässä vanha nainen vaikeni hetkeksi tukahuttaakseen mielenliikutuksensa, joka uhkasi vallata hänet.
»Voi, tuntuu kauhealta, kun ajattelen sitä», jatkoi hän. »Hän tuli, monsieur. Otimme häneltä puvun ja panimme sen Cécilen päälle. Sen jälkeen hän ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin vaunut tulivat ja veivät hänet laivaan. Mitä meihin tulee, niin olimme miehen orjia — hän määräsi kaikki mitä oli tehtävä — valmisti kaikki — suunnitteli ja suunnitteli…»
Hänen ei tarvinnut kertoa enempää — koko salajuoni oli edessäni selvänä — niin yksinkertainen kuin se olikin nyt, kun ymmärsin sen, ja toimeenpantu täydellisellä taitavuudella.
»Vielä yksi asia», sanoin. »Rahat?»
Hän otti avaimen taskustaan ja antoi sen minulle.
»Ne ovat arkussa tuolla ylhäällä», sanoi hän. »Tässä on avain. Me emme ole koskeneet rahoihin.»
Otin avaimen ja seurasin häntä yläkertaan. Jykevä tammipuinen arkku, joka oli rautaheloilla varustettu ja jonka sivuissa vielä oli höyrylaiva- ja tavaratoimistolaput jäljellä, oli eräässä nurkassa. Avasin lukon. Kasa kasan päällä rahat olivat siellä sellaisina kuin valtiopankista tullessaan. Lukitsin arkun taas ja pistin avaimen taskuuni.
»Luonnollisesti», sanoin minä, kääntyen mennäkseni, »minun täytyy kertoa asia seuralaiselleni. Hän ja neiti Holladay saavat päättää, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Mutta olen varma siitä, että he ovat armeliaita.»
Molemmat naiset kumarsivat vastaamatta, ja minä menin ulos ja jatkoin matkaani puiden välistä käytävää pitkin, jättäen heidät kuolleensa kanssa yksin.
Mutta sitä kuollutta minä eniten ajattelin ja surin, sillä hän oli ollut toimelias ja harvinaisen miellyttävä ihminen. Huolimatta kaikesta olin tuntenut vetovoimaa häneen.
XIX
Jutun loppu
Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi kuvata!
Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta varten.
Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä, ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.
Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.
»On pyhyyden loukkausta istua ajamassa katetussa vaunussa sellaisena päivänä kuin tämä», sanoi seuralaiseni; ja luovuimme ajoneuvoistamme kävelläksemme jalkaisin Boulevard Dideronia pitkin joelle.
»No niin, juttu on siis lopussa!» sanoi hän miettiväisenä.
»Heidän juttunsa kyllä!» huomautin minä.
»Mutta vielä on olemassa erinäisiä asioita, joita en ymmärrä», jatkoi hän kiinnittämättä huomiotansa sanoihini.
»Vai niin!»
»Esimerkiksi, miksi he näkivät vaivaa pidättäessään hänet luonansa?»
»Sukulaisrakkauden vuoksi, ehkä?»
»Joutavia! Se oli mahdotonta. Sitäpaitsi he olivat Martignyn vaikutuksen alaisina, ja luullakseni hän pystyi mihin rikokseen hyvänsä.»
»Ehkä hän ajatteli, että satatuhatta olisi vain ensimmäinen suoritus hänelle. Neiti Holladayn ollessa hänen vallassaan hän olisi kyllä voinut toivoa saavansa lisää loppumattomiin. Ilman häntä —»
»Mitä ilman häntä?»
»No, juoni kehittyy ja kehittyy kuta enemmän sitä ajatellaan. Luulen sen kehittyneen silläkin aikaa, kun hän oli sitä toteuttamaisillaan. En epäile, etteikö se lopuksi olisi kehittynyt niinkin pitkälle, että hän olisi ottanut neiti Holladayn jollakin salaperäisellä tavalla hengiltä ja sitten olisi antanut hänen sisarensa asettua sijalle. Kukapa olisi saanut petoksesta selvän heidän oltuaan pari vuotta ulkomailla? Ja sitten — niin, sitten olisi neiti Holladayn sisar voinut mennä naimisiin Fajallensa kanssa jälleen ja ruveta lepäämään rikkaudestaan nauttien. Ja Fajallesta olisi tullut huomattu mies — hyvin huomattu mies. Hän olisi kohonnut ja kohonnut — korkealle.»
Seuralaiseni nyökäytti päätänsä.
»Touche!» huudahti hän.
Kumarsin kiitokseksi; tahdoin näet oppia ranskankieltä niin sukkelaan kuin asianhaarat sallivat.
»Frances ei kai nähnyt enää äitiänsä eikä sisartansa?»
»Ei, hän halusi mieluimmin päästä heistä.»
»Entä rahat?»
»Ne jätettiin arkkuun. Lähetin avaimen takaisin. Hän halusi niin.
Olihan äiti joka tapauksessa hänen äitinsä.»
»Tietysti; ehkäpä hän ei pohjaltaan ollut niinkään paha.»
»Sitä hän ei ollut», sanoin minä varmasti. »Mutta Martigny —»
»Oli nero. Melkein pahoittelen, että hän on kuollut.»
»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia yhdellä.»
Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko. Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.
»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se on hyvä loppu.»
»Kaikkiin tarinoihin», lisäsin minä.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi kysyvästi minuun.
»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole ainoa.»
»Eikö?»
Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut tyyntyäkseen.
»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä olisimme päähenkilöt.»
En uskaltanut katsoa häneen; voin vain tuijottaa eteeni veteen.
Hän ei liikahtanut. Muutamia silmänräpäyksiä kului.
»Se on mahdollisuus», sanoin epätoivoisena. »Mutta on olemassa syvä juopa mahdollisen ja todellisen välillä.»
Ei mitään merkkiä vielä; olin saattanut hänet tyytymättömäksi — minun olisi pitänyt ymmärtää se!
Mutta sittenkin rohkaisin mieleni ja loin häneen salaisen silmäyksen.
Hän seisoi katsoen alas veteen; hymy leikki hänen huulillaan, ja hänen silmissänsä oli tavaton loiste.
»Ei aina», kuiskasi hän. »Ei aina!»