IV
Saan onnellisen päähänpiston
Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla, voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin. Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta joka askeleella.
»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun käsittelyn huomiseksi.»
Royce ponnisteli kootakseen ajatuksiansa.
»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»
»Hyvä», sanoi tuomari, ja Rogers huudettiin todistajain huoneesta.
Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa, lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin, niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan. Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän eli hyvissä olosuhteissa.
Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut, jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin? Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!
Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt…
Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni puoleen.
»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»
Hän katsoi kummastellen minua; sitten hän nyökäytti päätään minun ottaessani hattuni ja lähtiessäni tunkeutumaan ihmisjoukon läpi. Tultuani ulos juoksin likimpään kangaskauppaan — kolme korttelia oikeuspaikasta, ja kuinka hirveän pitkät nämä korttelit sitten olivat! — sekä sitten takaisin tutkintosaliin. Rogers oli vielä sisällä, mutta silmäys Royceen selitti minulle, ettei hän ollut saanut urkituksi häneltä mitään uutta.
»Ottakaa te hänet huostaanne nyt, Lester!» sanoi hän istuutuessani hänen viereensä. »Minä olen ihan väsynyt.»
Rauhattomuudesta vavisten nousin ylös. Oli ensi kertaa, kun minulle oli uskottu pääosan esittäminen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Nyt minulla oli tilaisuus näyttää mihin kykenin. Ajattelepas, etteivät perustelmani pitäisikään!
»Herra Rogers», aloitin, »olette varmaan ollut silmienne suhteen huolissanne viime aikoina, vai kuinka?»
Hän katsoi hämmästyneenä minuun.
»Hm, kyllä, vähän», vastasi hän. »Vaikka ei niin paljon, että siitä maksaisi vaivaa puhua. Kuinka tiesitte sen?»
Itseluottamukseni oli palannut. Olin siis oikealla tiellä!
»En sitä tiennyt», sanoin, hymyillen ensi kerran sen jälkeen kun olin tullut huoneeseen. »Mutta epäilin sitä. Tässä minulla on muutamia erivärisiä kangaslappuja. Haluaisin nyt, että valitsisitte niistä sen lapun, joka on enimmän saman värinen kuin konttorissanne eilisiltana käyneen naisen puku.»
Minä ojensin hänelle kimpun kangasnäytteitä, ja sitä tehdessäni näin yleisen syyttäjän kumartuvan pöytänsä yli jännityksen ilme kasvoillaan. Todistaja katseli hitaasti näytekasan läpi minun silmäillessäni kuumeentapaisesti häntä. Royce oli aavistanut tarkoitukseni ja katseli myöskin tarkkaavasti toimitusta.
»Näiden joukossa ei ole ainoatakaan», sanoi Rogers vihdoin, »joka olisi aivan samanvärinen. Mutta tämä on jotenkin lähellä sitä väriä.»
Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.
»Ja minkä värinen tämä lappu on?» kysyin.
»Tummanpunainen, tietysti! Senhän olen jo sanonut.»
Loin riemullisen silmäyksen Goldbergiin.
»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»
Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta. Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja kuiskasi liikuttuneella äänellä:
»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan unohtamaan sitä!»
Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon kädessään olevaan kangaslappuun.
»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»
»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»
Goldberg nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi ja yleinen syyttäjä nojautui taaksepäin tuolissaan.
»Meillä ei ole mitään muuta kysyttävää todistajalta tällä kertaa», jatkoin. »Haluan vain että otatte talteen tämän kangaslapun.»
Annoin sen Goldbergille.
Hän pani sen muiden pöydällänsä olevien esineiden joukkoon, ja minä istuin taasen päällikköni viereen. Tämä oli saanut takaisin kaiken entisen pontevuutensa ja näytti aivan toiselta ihmiseltä.
»Jos sallitte, haluaisin minä kutsuttavaksi neiti Holladayn kamarineidin uudelleen», sanoi hän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti. Tyttö huudettiin sisään ja Rogers meni huumaantuneena todistajain huoneeseen.
»Oletteko aivan varma, että teidän emännällänne oli tummanpunainen puku päällään eilen iltapäivällä?» kysyi hän tytön seisoessa jälleen todistajanpaikalla.
»Olen aivan varma!»
»Eikö se ollut tummanvihreä? Ajatelkaa tarkoin!»
»Minun ei tarvitse ajatella», vastasi hän terävästi nytkäyttäen päätään. »Neiti Holladaylla ei ole yhtään tummanvihreää pukua — eikä vaalenvihreää liioin — hän ei pidä siitä väristä — se ei sovi hänelle.»
»Hyvä on», sanoi Royce, ja tyttö meni takaisin todistajain huoneeseen ymmärtämättä hitustakaan kysymyksen tarkoitusta.
»No niin, ottakaamme nyt sisään vielä konttoripoika», jatkoi hän; ja tämä nuori kunnon mies huudettiin esiin.
»Sanotte, ettette nähnyt naisen kasvoja, kun hän läksi konttorista eilen illalla?»
»Niin, herra.»
»Mutta te näitte hänen pukunsa?»
»Sen näin.»
»Ja minkä värinen se oli?»
»Tummanvihreä.»
»Hyvä», sanoi Royce ja istuutui tuolilleen huoaten helpotuksesta. Meillä oli ollut kysymyksen ratkaisukeino käsissämme jo aamupäivällä, ja olimme laiminlyöneet sen! No, nyt olimme kaikessa tapauksessa löytäneet sen. »Herrani», jatkoi hän kovasti kuuluvalla äänellä ja loistavin katsein, hypäten ylös ja kääntyen lautakunnan puoleen, »olen valmis tuomiollenne. Tahdon ainoastaan viitata, että sillä käänteellä, jonka asia nyt on saanut, kumoutuu koko kanne neiti Holladayta vastaan! Se oli mahdoton ensi hetkestä asti!»
Hän istuutui taas ja loi silmäyksen tuomariin.
»Herrat lautakunnan jäsenet», alkoi Goldberg, »minun on vain muistutettava teitä, että tuomionne, millainen se tulleekin olemaan, ei ole ratkaiseva tässä jutussa. Poliisiviranomaiset tulevat jatkamaan tiedustelujansa, että syyllinen ei pääsisi pakoon. Minun mielestäni ei meidän tehtäviimme kuulu tämän asian enempi käsitteleminen — se jätettäköön sellaisissa asioissa taitavampiin ja kokeneempiin käsiin, enkä myöskään arvele, että meidän pitäisi syyttää jotakin henkilöä niin kauan kuin löytyy uskottavaa syytä epäillä hänen rikostansa. Odotamme tuomiotanne.»
Lautakunta marssi verkalleen pois, ja minä tutkiskelin levottomasti heidän katseitaan. Tutkintotuomarin ohjausta muistaen heidän ei pitänyt voida muuta kuin antaa yksimielinen tuomio; mutta tiesin, että lautakunnan mielipide aina on ennakolta arvaamaton ja usein tulee mitä odottamattomimpiin tuloksiin.
Syyttäjä tuli alas paikaltaan ja puristi meidän molempien käsiä.
»Sepä oli uljas työ!» sanoi hän vilpittömällä ihastuksella. »Mikä teitä johti epäilemään jotakin sellaista?»
Vastaukseksi Royce ojensi hänelle kirjeen. Hän luki sen ja tuijotti hämmästyneenä meihin.
»Mitä tämä on?» puhkesi hän sanoiksi. »Kuka on kirjoittanut tämän?»
»Se on kirje, joka annettiin meille hetki sitten», vastasi Royce. »Tiedätte siitä yhtä paljon kuin mekin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se olisi sangen tärkeä todistuskappale. Luovutan sen teille.»
»Tärkeä!» huudahti Singleton. »Uskonpa sen. Herrani», hänen silmänsä vilkkuivat, »tämän on kirjoittanut joko joku rikostoveri tai nainen itse!»
Päällikköni nyökäytti.
»Oikein», sanoi hän. »Koetan viipymättä päästä kirjeen kirjoittajan jäljille.»
Singleton käännähti ympäri ja kuiskasi muutamia sanoja eräälle kirjurille, joka riensi ulos huoneesta. Sitten hän antoi merkin kahdelle parrattomalle, vahvarakenteiselle miehelle, jotka istuivat lähellä, puhui muutamia sanoja tutkintotuomarin kanssa ja vetäytyi sitten noiden molempien miesten seuraamana viimeksimainitun yksityishuoneeseen. Sanomalehtikertojat kokoontuivat ympärillemme onnitellen ja kysellen. He vainusivat salaisuutta. Mikä se oli, jonka Singleton sai? Mikä uusi todistus se oli, joka oli ilmaantunut? Oliko kirjeessä jotakin oikeudenkäyntiä koskevaa? Mitä siinä oli?
Royce hymyili.
»Herrat», sanoi hän, »toivoakseni minulla ei muutamien minuuttien kuluttua ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enempien tietojen saamista varten neuvon kääntymään yleisen syyttäjän puoleen — juttu on hänen käsissään.»
Mutta ne miehet, jotka Singleton oli ottanut mukaansa yksityiskonttoriin, olivat Karle ja Johnston, taitavimmat salapoliisit, mitä voitiin saada. Mitä hänellä oli heidän kanssaan tekemistä? Royce kohautti vain olkapäitään vastaukseksi, minkä jälkeen kertojat luopuivat hänestä ja pakkautuivat tutkintotuomarin huoneen oven ulkopuolelle.
Hetkisen kuluttua se avautui, ja molemmat salapoliisit tulivat kiiruhtaen ulos. He eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle, vaan tunkeutuivat välinpitämättöminä joukon läpi eivätkä huolineet vähääkään heille sataneista kysymyksistä. Sitten tuli yleinen syyttäjä. Hän käsitti heti aseman.
»Herrat», sanoi hän kohottaen ääntään, »en voi vastata mihinkään kysymyksiin! Pyydän teitä asettumaan jälleen paikoillenne, muuten minun täytyy kehoittaa tuomaria tyhjentämään huone.»
Kertojat tiesivät, että hän tarkoitti mitä sanoi, ja alakuloisina ja suuttuneina he siis menivät tuoleilleen, turhaan koettaen keksiä arvoituksen ratkaisua. Tutkintotuomarin kirjuri sai kuitenkin heidät luopumaan mietiskelystään.
»Lautakunta on valmis antamaan päätöksensä», ilmoitti hän.
»Hyvä! Antakaa heidän tulla!»
Ja lautakunta asteli hitaasti takaisin paikoilleen. Minä katselin jokaisen kasvoja erikseen ja kirosin itsekseni inhimillisten kasvonpiirteitten ilmeettömyyttä.
»Oletteko tulleet yksimielisyyteen tuomiostanne, herrat?» kysyi tuomari.
»Olemme», vastasi eräs heistä ja ojensi kirjurille paperin.
»Onko tämä teidän tuomionne, herrat?» kysyi tuomari. »Oletteko kaikki siitä yksimieliset?»
He vastasivat myöntävästi kaikki sen mukaan kuin heidän nimensä huudettiin.
»Kirjuri saa lukea tuomion», sanoi Goldberg.
Tämä nousi ylös ja rykäisi.
»Me lautakunnan jäsenet», luki hän, »kutsuttuina tuomitsemaan Hiram W. Holladay-vainajaa koskevassa jutussa, olemme huomanneet, että hän on kuollut veitsen pistosta kaulaan, jonka piston on kynäveitsellä tehnyt yksi taikka useampi tuntematon henkilö.»
V
Syön päivällistä tuntemattoman kanssa
Tutkintotuomari vapautti lautakunnan ja tuli alas pudistamaan käsiämme.
»Palkitsen teidän älykkyytenne, herra Royce», sanoi hän. »Tahdotteko viedä tämän hyvän uutisen neiti Holladaylle?»
Päällikköni ei voinut olla punehtumatta ilosta, mutta onnistui kuitenkin vastaamaan luontevasti.
»Kyllä, tietysti, mielelläni, jos sitä haluatte», sanoi hän.
»Sitä juuri haluan», toisti Goldberg hienotunteisuudella ja arvonannolla, joka ihmetytti minua. »Voitte lähettää pois konstaapelin, joka on hänen luonaan.»
Päällikköni katsoi kysyvästi yleiseen syyttäjään.
»Ennenkuin lähden, haluaisin kysyä teiltä, mitä aiotte vielä tehdä?» sanoi hän.
»Aion ottaa selvän siitä, kuka on kirjoittanut tämän kirjeen», vastasi
Singleton hymyillen.
»Mutta neiti Holladayhin nähden?»
Singleton naputti miettivästi lyijykynällä huuliaan.
»Ennenkuin vastaan», sanoi hän vihdoin, »haluaisin tulla mukaanne ja tehdä hänelle yhden kysymyksen.»
»Tehkää niin!» sanoi Royce heti ja meni näyttäen tietä edellä siihen huoneeseen, jossa neiti Holladay meitä odotti.
Hän nousi punehtuen mielenliikutuksesta, kun me astuimme sisään, ja seisoi katsoen meihin virkkamatta mitään, mutta huolimatta hänen tavattomasta mielenmaltistaan ymmärsin, mitä kauheata tuskaa hän kärsi.
»Neiti Holladay», alkoi päällikköni, »saanko esittää herra Singletonin, yleisen syyttäjän? Hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.»
»Ainoastaan yhden», oikaisi Singleton kumartaen. »Olitteko isänne konttorissa eilen iltapäivällä, neiti Holladay?»
»En!» vastasi hän heti painolla. »En ole ollut isäni konttorissa runsaaseen viikkoon.»
Näin Singletonin tutkivasti katselevan häntä hetkisen; sitten hän kumarsi jälleen.
»Siinä kaikki», sanoi hän. »En luule, että todistukset oikeuttavat minua pidättämään suojattianne, herra Royce.»
Sen sanottuaan hän lähti huoneesta, ja minä seurasin häntä, sillä tiesin, ettei minulla ollut enää mitään osaa näyteltävänä päällikköni asiassa. Menin sitten takaisin pöytämme ääreen ja kokoilin kapineitamme. Huone oli vähitellen tyhjentynyt, ja kymmenen minuutin perästä olivat ainoastaan tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa jäljellä. Heidän oli otettava uusi juttu käsiteltäväksi, niin näytti — uusi juttu, joka ehkä saisi aikaan yhtä paljon levottomuutta ja tuskaa kuin meidänkin juttumme oli tehnyt. Viisi minuuttia tämän jälkeen tuli päällikköni kiireisesti luokseni ja loistava ilme silmissänsä kertoi minulle, kuinka hänet oli otettu vastaan.
»Neiti Holladay on lähtenyt kotiin kamarineiteineen», sanoi hän. »Hän pyysi minua kiittämään teitä siitä, mitä olette tehnyt tänä päivänä, Lester. Sanoin hänelle, että itse asiassa te teitte kaiken. — Niin, niin se oli!» lisäsi hän vastaukseksi kieltävään eleeseeni. »Minun harhaillessani avutonna pimeydessä te löysitte tien valkeuteen. Mutta tulkaa nyt, meidän täytyy joutua takaisin konttoriin.»
Saimme ajurin kadulta, ja kohta ajoimme takaisin samaa tietä, jota olimme kulkeneet aamulla — ääretön aika sitten, tuntui minusta. Kello oli vasta muutamia minuutteja yli kolmen, ja ajattelin itsekseni, että nyt minulla olisi aikaa käydä läpi Hurdin jutun asiakirjat, ennenkun lähden konttorista illalla.
Graham istui vielä työpöytänsä ääressä ja pyysi heti meitä kertomaan tutkinnon kulusta. Menin takaisin työhöni ja kuulin paikalleni ainoastaan pari sanaa silloin tällöin, mutta kylliksi kaikessa tapauksessa huomatakseni, että tuo merkillinen juttu kiinnitti vanhemman päällikköni mieltä. Mitä minuun tulee, työnsin päättävästi luotani kaikki ajatukset siitä ja antauduin yksinomaan siihen työhön, joka minulla oli. Vihdoin oli se valmis ja helpotuksen huokauksella lukitsin pöytäni. Graham nyökäytti minulle ulos lähtiessäni ystävällisesti päätään, ja jätin konttorin ilokseni tuntien, että olin tehnyt kunnon päivätyön tänään sekä omaksi että päämieheni hyväksi.
Eräs nuori mies, joka nähdäkseni oli kävellyt edestakaisin käytävässä, seurasi minua hissiin.
»Anteeksi, ettekö ole herra Lester?» kysyi hän juuri sen lähtiessä laskeutumaan alas.
»Kyllä», vastasin ja katsoin kummastellen häneen.
Hän oli hyvin puettu ja hänellä oli eloisat, valppaat silmät ja merkikkäät, miellyttävät kasvonpiirteet. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä.
»Menette kai syömään päivällistä vai kuinka, herra Lester?» jatkoi hän.
»Niin», myönsin vielä enemmän kummastellen.
»Toivoakseni ette pidä minua tunkeilevana», sanoi hän hymyillen hämmästyneelle katseelleni, »mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte syödä tänään päivällistä kanssani. Lupaan, että te tulette saamaan yhtä hyvän päivällisen kuin missään muualla New Yorkissa.»
»Mutta minä en ole päivällispuvussa», panin vastaan.
»Se ei tee mitään — enhän ole minäkään, kuten näette. Tulemme olemaan kahdenkesken.»
»Missä», kysyin minä.
»Mitä sanotte 'Studiosta'?»
Hissi oli nyt tullut pohjakerrokseen, ja me lähdimme siitä yhdessä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä seuralaiseni minusta tahtoi, ja kuitenkin voi sillä olla vain yksi selitys — sen täytyi olla jollakin tavalla yhteydessä Holladayn jutun kanssa. Jos vain ei — ja minä katsoin häneen taas. Ei, varmasti hän ei ollut mikään kujeilija — ja vaikkapa sellainen olisi ollutkin, niin minulla ei olisi mitään pientä seikkailua vastaan. Uteliaisuuteni voitti.
»Hyvä», sanoin, »otan tarjouksenne kiitoksella vastaan, herra —»
Hän nyökäytti hyväksyvästi.
»Nyt puhuitte kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. No niin, ette tule jäämään palkitsematta. Nimeni on Godfrey. Ei, te ette tunne minua, mutta minä esittelen kohta itseni. Tässä on ajuri.»
Nousin siihen ja hän seurasi. Minusta näytti kuin tänään olisi tavattoman monta ihmistä vetelehtinyt talon portin ulkopuolella, mutta muutamassa hetkessä me olimme poissa, enkä ennättänyt ajatella heitä sen enempää. Vierimme tiehemme Broadwayta pitkin ja poikkesimme sitten pohjoiseen tuolle kolmen mailin pituiselle, Union Squarelle vievälle suoralle tielle. Huomasin heti, että ajoimme tavattoman kovaa vauhtia ja että se aina lisääntyi ajajan saadessa vapaan ja avoimen tien eteensä. Seuralaiseni avasi katoksessa olevan luukun, kun poikkesimme Kolmannelletoista kadulle.
»Hyvinkö kaikki, Sam?» huusi hän.
Kyytimies virnisti meille aukosta.
»Kaikki hyvin, herra», vastasi hän. »Ne eivät voineet pysyä meidän mukanamme kauan. Ne ovat kaukana perässämme.»
Luukku pamahti taas kiinni, me poikkesimme Seitsemännelle puistokadulle ja pysähdyimme kohta senjälkeen Studioravintolan edustalla — harmaa ja pelottava ulkoapäin, mutta satumaisen kaunis sisältä. Seuralaiseni osoitti tien portaita ylös erääseen yksityiseen huoneeseen, jossa oli pöytä valmiiksi katettuna meille. Ostereita tuotiin sisään melkein ennenkuin olimme ennättäneet istuutua.
»Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »olin niin uskalias ja uskoin teidän tulevan mukaani, että tilasin päivällisen ennakolta.»
Katsoin häneen vastaamatta. En käsittänyt lainkaan. Ehkäpä tämä oli se henkilö, joka kirjoitti salaperäisen kirjeen? Mutta mikä oli siinä tapauksessa hänen tarkoituksensa? Ennen kaikkea, miksi hän saattaisi itsensä ilmi?
Hän hymyili taas kohdatessaan silmäykseni.
»Ihmettelette tietysti, mitä tämä merkitsee», sanoi hän. »No niin, minä tunnustan heti kaikkityyni. Tahdon puhua kanssanne Holladayn jutusta ja arvelin, että päivällinen 'Studiossa' olisi kaikkein paras tilaisuus.»
Nyökäytin. Liemi oli ihmeen ylellinen.
»Olitte oikeassa», myönsin. »Se oli neronleimaus.»
»Tiesin, että pitäisitte siitä. Näettekö, aina aamusta alkaen olen tutkistellut teitä. Teidän kepposenne oikeussalissa iltapäivällä oli suurenmoinen — loistavinta mitä olen nähnyt.»
Kumarsin kiitokseksi.
»Olitte siis siellä?» kysyin.
»Tietysti, se oli jotakin, jota en koskaan unohda.»
»Olihan värisokeuden ajatus niin lähellä.»
»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään todennäköistä?»
»Niin. Mutta minulla ei ole samanlainen mielipide kuin hänellä.»
»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta. Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään — itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää jäljelle?»
»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan himo.»
Hän nyökäytti päätään riemukkaana.
»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»
»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»
»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa — tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden — muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta. Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta vanhempi kuin neiti Holladay.»
Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.
»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme, että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi, pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa, että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa, vai kuinka?»
»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä. »Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»
Kesti-isäntäni istui hetken ja mietti.
»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on olemassa toinen selitys. Holladay ei ole pitänyt huolta aviottomasta lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii yhteen, vai kuinka?»
»Kyllä», tunnustin minä. »Se on myöskin otaksuttavaa.»
»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö huomaa sitä?»
»Kirje?»
Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.
»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän, mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»
»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte selittää vähän tarkemmin.»
»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla selvillä Rogersin viasta?»
»Viasta?»
»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on minulle arvoitus. Miten voi joku toinen tietää sen, kun ei Rogers itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»
»Mutta…» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni virittänyt?
Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun. Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin, että minun täytyi olla varovainen.
»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille», sanoin.
»Poliisi ainakaan ei ole arvellut samaa.»
»Eikö?»
»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että veisi kirjeen tutkintotuomarille.
»Hän voisi selittää miehen ulkomuodon», rohkenin lausua väliin.
»Oh, minkä arvoinen olisi sitten poikanulikan selitys? Parhaassa tapauksessa se olisi häilyvä ja epämääräinen. Sitäpaitsi he eivät ole päässeet lainkaan pojan jäljille. Mutta palatkaamme kirjeeseen!»
Olimme päässeet kahviin ja sikaareihin, ja minusta tuntui jo olevan aika panna vastaan.
»Ennenkuin palaamme kirjeeseen, herra Godfrey», sanoin minä, »haluaisin tehdä teille kaksi suoraa kysymystä. Miksi tämä asia kiinnostaa teitä?»
»Samasta syystä kuin kaikkia muita, jotka työskentelevät rikoksen selville saamiseksi», vastasi hän hymyillen.
»Kuulutte siis poliisiin?»
»Minä olen kuulunut siihen. Nykyään minulla on toinen toimi.»
»Ja mikä oli tarkoituksenne tuodessanne minut tänne tänä iltana?»
»Osittain olen sen saanut jo toteutetuksi kauttanne. Muuten pyytäisin teitä antamaan minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä.»
»Ja kuka oli se, joka ajoi meitä takaa Broadwaylla?»
»Oh, minulla on kilpailijoita», hymähti hän. »Olen hyvilläni että suoriuduin heistä sangen kauniisti. Kuulkaa, oletteko hyvä ja annatte minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä, herra Lester?»
»En», vastasin selvästi. »Jos haluatte saada sellaisen, saatte kääntyä poliisin puoleen. Minä olen asiasta erossa.»
Hän kumarsi minulle pöydän yli nauraen. Hänen järkähtämättömän hyvä luontonsa lauhdutti minua.
»Yhden asian sanon kaikessa tapauksessa», lisäsin minä »Kirjeen kirjoittajalla ei ollut tietoa Rogersin värisokeudesta. Siinä asiassa olette harhateillä.»
»Olenko?» kysyi hän hämillään. »Kuinka te sitten tiesitte, herra
Lester?»
»Luulen, että te salapoliisit sanoisitte sitä intuitioniksi — se oli tekemäni johtopäätös.»
Hän veti miettiväisenä pari savua sikaaristaan, katsellen tutkivasti minuun.
»No, minun täytyy sanoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »että te ryöstätte minulta vakaumukseni! Johtopäätös! Sepä oli todellakin nerokkaasti teiltä!»
Taas hän kumarsi minulle kiitokseksi.
»Ja se on kaikki, mitä voitte minulle sanoa!» lisäsi hän.
»Niin, pelkään.»
»No, kiitos joka tapauksessa kaikesta», sanoi hän ja karisti poron sikaaristansa. »Nyt pelkään, että minun täytyy erota teistä. Minulla on kovin paljon tehtävää, ja te olette antanut minulle monta mieltäkiinnittävää tietoa seuratakseni. Pyydän teitä olemaan vakuutettu siitä, että minulla on ollut erittäin hupainen ilta ja toivon, ettei teilläkään ole ollut ikävä?»
»Päinvastoin», sanoin sydämellisesti. »Oikein hauska.»
»Siis pyydän teiltä viimeistä suosiota. Ajurini on tuolla oven ulkopuolella. Minä en voi häntä käyttää, niin että pyydän teitä olemaan hyvä ja käyttämään.»
Näin, että hän todellakin halusi sitä.
»Mielelläni», sanoin.
»Kiitos, kiitos!»
Hän seurasi minua eteishuoneeseen, huusi ajurin ja puristi lämpimästi kättäni.
»Hyvästi, herra Lester», sanoi hän. »Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Muuten en ole mikään salaperäinen henkilö — tällä hetkellä se vain kuuluu toimialaani. Toivon tapaavamme toisiamme joskus uudelleen.»
Ajuri ei näyttänyt pitävän lainkaan kiirettä kyyditessään minua kotiini, niin että minulla oli hyvää aikaa ajatella illan tapahtumia, mutta kuitenkaan en voinut tulla niistä mihinkään johtopäätökseen. Mitä Godfrey oli hyötynyt minusta kestityksellään, en voinut käsittää. Ja kuitenkin näytti hän tyytyväiseltä. Mitä hänen arvoituksenratkaisuunsa tulee, niin tunnustin, että se ei ollut ainoastaan älykäs vaan myöskin mestarillinen — varmasti parempi kuin mihin itse ilman apua olisin pystynyt.
Rattaat pysähtyivät asuntoni edessä. Astuin alas, annoin kyytimiehelle juomarahaa ja juoksin portaita ylös eteishuoneen ovelle. Emäntäni kohtasi minut kynnyksellä.
»Voi, herra Lester!» huudahti hän. »Mikä kauhea ilta minulla on ollut! Joka viides minuutti on joku tullut etsimään teitä, ja huoneessanne on parastaikaa kokonainen lauma ihmisiä. Olen koettanut saada heidät lähtemään tiehensä, mutta se ei auta!»
VI
Godfreyn ylistely
Seisoin aivan hämmästyneenä.
»Kokonainen lauma huoneessani!» toistin. »Mitä se merkitsee, rouva
Fitch?»
»Sanomalehtimiehiä! He ovat olleet kiduttamaisillaan minut kuoliaaksi!
Näyttävät uskovan, että minä olen piiloittanut teidät jonnekin.
Toivoakseni ei teitä ole kohdannut mikään ikävyys, herra Lester?»
»Ei, ei ensinkään», vastasin nauraen ja huokasin helpotuksesta, sillä olinhan pelännyt, en tiedä itsekään, mitä onnettomuutta. »Toimitan pian herrat pois!»
Niin juoksin ylös portaita.
Jo kauan ennenkuin tulin huoneeseeni, kuulin äänten surinaa ja tunsin eri tupakkalajien hajun.
He olivat ruvenneet huvittelemaan kaikella lailla, kuluttaen aikaansa tarinoimalla, luullakseni, ja kun astuin sisään, tervehdittiin minua eläköönhuudolla. He olivat sellaisia sydämellisen eloisia, hyväluontoisia poikia, että oli mahdotonta suuttua heihin — ja sitäpaitsi tiesin, että he olivat kunnon miehiä, että he tekivät työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan niukasta palkasta, pelkästä rakkaudesta työhönsä, että he olivat sukkelia vainuamaan petosta, juonia ja epärehellisyyttä ja järkähtämättömiä paljastaessaan kaikkea sellaista, että heistä oli mieluista tehdä hyvää salassa ja pysyä tuntemattomina muille, paitsi niille muutamille, jotka olivat kulissien takana ja tiesivät pitää heitä oikeassa arvossa. Vastasin siis hymyillen heidän tervehdyksiinsä ja istuuduin tuolille, jonka eräs heistä kohteliaasti tarjosi minulle.
»No niin», aloitin ja katsoin heihin.
»Herra Lester», sanoi se, joka oli luovuttanut tuolin minulle, »sallikaa minun esittäytyä, nimeni on Rankin, Planetin edustaja. Nämä herrat täällä — ja hän osoitti käden liikkeellä toisia — ovat virkaveljiäni sanomalehtimiestoimessa. Olemme kiihkeästi odottaneet teitä täällä saadaksemme esittää teille muutamia kysymyksiä.»
»Hyvä! Olkaa hyvä!» sanoin.
»Ensiksi ja etusijassa haluaisimme tietää ajatuksenne siitä, mistä rikos aiheutui. Teidän osanottonne jutun käsittelyyn iltapäivällä sai meidät vakuutetuiksi siitä, että te osaatte laskea kaksi ja kaksi yhteen, joka on enemmän kuin voidaan sanoa tavallisista kuolevaisista. Yleisö, suuri yleisö, haluaa tietää ajatuksenne.»
»Mutta minulla ei ole mitään ajatusta!» väitin vastaan. »Sitäpaitsi en usko, että minä herätän suuren yleisön mielenkiintoa lainkaan. Olen kokonaan erossa asiasta, näettekö, herrat! Pestyämme puhtaaksi neiti Holladayn on tehtävämme päättynyt.»
»Mutta onko neiti Holladay puhtaaksi pesty?» niskoitteli hän. »Eikö ole ajateltavissa, että hän niiden kahden tunnin kuluessa, jotka hän oli poissa vaunustaan, on voinut pukeutua uudelleen, mennä isänsä konttoriin ja sitten pukeutua taas? — Eikö hän siinä tapauksessa aivan luonnollisesti olisi valinnut vihreää pukua, kun hän ei koskaan käytä vihreää?»
»Oh, lörpöttelyä!» puhkesin minä. »Sehän on lapsellista! Joko hän pukeutui säännöllisesti tai sitten ei ollenkaan! Jos te ajattelisitte tehdä raskaan rikoksen, niin te siis luultavasti, esimerkiksi, panisitte päähänne silinterin, sen vuoksi koska ette muuten milloinkaan käytä korkeata hattua! Ei, niin paljon voin sanoa, että minä olen siveellisesti varma siitä, että neiti Holladay on viaton. Ja niin on yleinen syyttäjäkin.»
»No, mutta se kirje, herra Lester? Mitä se sisälsi?»
»Sitä en voi sanoa teille. Se on asia, joka ei koske minua.»
»Mutta teidän pitäisi kohdella meitä kaikkia samalla lailla», väitti hän.
»Niinhän teenkin.»
»Mutta eikö Godfrey saanut sitä teiltä?»
»Godfrey», toistin. »Saanut minulta?»
Hän tuijotti kummastuneena minuun.
»Tahdotteko ehkä sanoa, herra Lester», kysyi hän, »että te ette viettänyt iltaa yhdessä Jim Godfreyn, Recordin edustajan kanssa?»
Nyt ymmärsin yhtäkkiä! Ja kun katselin noita tyytymättömiä, valjuja katseita ympärilläni, aloin nauraa niin, että kyyneleet valuivat.
»Vai niin, tekö se siis olitte», läähätin minä, »ajamassa meitä takaa
Broadwaylla?»
Hän nyökkäsi.
»Niin. Mutta hevosemme eivät olleet niin hyviä kuin teidän. Minne hän vei teidät?»
»Studioon — Seitsemännellä puistokadulla.»
»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Olisihan meidän pitänyt se käsittää, pojat!»
»No niin, herra Lester», sanoi eräs toinen, »teidän ei ainakaan pitäisi antaa Godfreylle suurempaa etua kuin meille.»
»Mutta sitähän en ole tehnytkään. En tiennyt edes, kuka hän oli.»
»Ettekö sanonut hänelle, mitä oli kirjeessä?»
»En sanaakaan siitä, puhuin hänelle vain yhdestä asiasta.»
»Ja mikä se oli?»
»Että se henkilö, joka on kirjoittanut kirjeen, ei tiennyt, että Rogers oli värisokea. Saman selityksen annan mielelläni myös teille. Kuten näette, kohtelen kaikkia teitä yhtäläisesti.»
Hiljaa ja kummastellen seisoivat he ja katselivat minuun.
»Mutta», lisäsin, »luulen, että Godfrey epäilee, mitä kirjeessä oli.»
»Miksi niin?»
»Luulen, että hänen arvelunsa sopii hyvin sen kanssa yhteen.»
»Hänen arvelunsa? Sanokaa, mikä arvelu se on, herra Lester!»
»Ei, ei!» sanoin nauraen. »Se olisi salaisuuksien juoruamista toisille.
Mutta hyvä arvelu se oli joka tapauksessa.»
He katselivat toisiinsa, ja luulen heidän kiristelevän hampaitansa.
»Hänellä näyttää olevan terävä silmä, tällä Godfreylla», jatkoin lisätäkseni heidän tuskaansa. »Arvelen teidän sanovan samaa, kun saatte lukea hänen selontekonsa asiasta huomisaamuna.»
»Terävä silmä!» puhkesi Rankin. »Oh, hän on oikea veitsi, kun on kysymys tällaisista jutuista! Me emme ole samaa lajia hänen kanssaan. Hän on mielikuvituksen mies — kuten nuoltu ja juotettu Recordia varten. Onko aivan varma, että ette puhunut mitään muuta hänelle, herra Lester?» lisäsi hän levottomasti. »Kun Godfrey kirjoittaa jotakin, hän voi keittää sopan rautanaulastakin.»
»Aivan varma. Kuuntelin vain suurella mielenkiinnolla, kuinka hän kehitti omaa mielipidettään asiasta.»
»Ja hyväksyitte sen?»
»Sanoin, että oli olemassa paljon, mikä puhui sen puolesta.»
Tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat saaneet sähkötäräyksen.
»Siinä se nyt on!» huudahti Rankin. »Se oli juuri sitä, mitä hän tahtoi. Nyt se ei enää ole hänen mielipiteensä, vaan teidän! Voin nähdä hänen otsakkeensa! Ettekö tahtoisi kertoa meille, miten hän ajatteli murhan aiheutuneen?»
Katsoin häneen.
»Suoraan sanoen, herra Rankin», kysyin minä, »jos te olisitte minun sijassani, kertoisitteko sen?»
Hän epäröi hetkisen. Sitten ojensi hän minulle kätensä.
»En», sanoi hän minun tarttuessani siihen. »Sitä en tekisi! Käteni sen päälle. Olette aivan oikeassa! Tulkaa pojat, parasta on, että menemme!»
He kaikki seurasivat häntä, ja kuulin heidän menevän laulaen katua ylös. Sitten istuuduin jälleen tuolilleni ja ajattelin vielä kerran Godfreyn olettamusta; se näytti sopivan täydellisesti yhteen, kohta kohdalta, jopa — minä säpsähdin tätä ajatellessani — neiti Holladayn vaiteliaisuudenkin kanssa siitä, missä hän oli oleksinut edellisenä iltapäivänä. Koko salaisuus oli avoinna edessäni. Hän oli jollakin tavoin saanut tietää sisarensa läheisyydessä olon ja hankkinut hänen osoitteensa; hän oli etsinyt häntä ja saanut tietää hänen olevan sillä hetkellä ulkosalla — olipa uskottavaa, että sisar oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta miksi hän ei siinä tapauksessa pysynyt kotona ja ottanut vastaan häntä? Olipa miten oli, joka tapauksessa neiti Holladay oli odottanut, kunnes hän oli tullut takaisin ja silloin pannut merkille hänen liikuttuneen mielentilansa, ehkäpä nähnyt verijälkiä hänessä. Sanoma hänen isänsä kuolemasta oli antanut hänelle yhä selvemmän selityksen siitä, mitä tämä mielenliikutus ja nämä veripilkut merkitsivät. Hän oli turvautunut vaitioloon, ettei tahraisi isänsä nimeä ja mahdollisesti myöskin suojellakseen tuota toista naista. Niin, sen täytyi olla siten. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut arvoituksen avain kädessäni.
Kohta kohdalta — mutta mikä sotkeutunut vyyhti tämä kuitenkin oli! Että ponteva etsintä tulisi toimeenpantavaksi tuon vieraan naisen löytämiseksi, siitä ei minulla ollut epäilystä, mutta hänellä oli jo niin pitkä ennätys, että hän voisi helposti päästä pakoon. Vaikka toisaalta — ehkäpä hän ei ollutkaan paennut, hänen on täytynyt pysyä kaupungissa, sillä kuinka muuten olisimme saaneet tuon kirjeen! Hän oli siis jäänyt — mutta miksi? Että hänellä olisi jotakin osanottoa Frances Holladayn kohtaloon, se ei näyttänyt luultavalta, mutta miten muuten voitiin selittää kirje?
Minusta tuntui kuin olisin alkanut kietoutua vyyhteen uudelleen — se näytti vain tulevan yhä sotkuisemmaksi: ja pelkässä epätoivossa työnsin kaikki ajatukset siitä luotani niin paljon kuin voin ja menin levolle.
Huomisaamun Record vahvisti Rankinin ennustuksen. Olin tullut kuuluisaksi yhtenä yönä — sillä Godfrey oli tavallansa esittänyt minut oman mielipiteensä luojana ja kunnioitti minua runsaalla määrällä laatusanoja, jotka, ajatellessani niitä, saivat minut punastumaan ja joita en vieläkään ole antanut hänelle täysin anteeksi. Hymyilin lukiessani ensimmäisiä rivejä:
»Recordin edustajalla oli onni syödä eilisiltana päivällistä yhdessä herra Warwick Lesterin, etevän nuoren asianajajan kanssa, joka eilen niitti suurenmoisen voiton tutkintotuomari Goldbergin edessä Holladayn juttua käsiteltäessä; ja tietysti kertojamme käytti tilaisuutta keskustellakseen hänen kanssaan viimeisistä havainnoista tässä merkillisessä jutussa. Herra Lester näkyi olevan yhtä mieltä Recordin kanssa eräästä lähtökohdasta, joka on ainoa olosuhteisiin sopiva ja täydellisesti ja tyydyttävällä tavalla selittää kaikki sen yksityiskohdat.»
Lähtökohta kehittyi sitten juurtajaksain ja laajasti, ja kirjoitus päättyi vakuutuksella, että Record on oleva poliisille avullinen rikollisen naisen etsimisessä.
Nyt kun poliisi tiesi, mihin osaan kaupunkia sen pitäisi heittää verkkonsa, niin en epäillyt hänen pikaista löytymistään, koska hän oli kiusannut sallimusta jäämällä kaupunkiin.
Graham ja Royce olivat juuri lukemassa Recordin kirjoitusta tullessani sisään, ja minä selitin heille, miten sen kerrotun haastattelun laita oikeastaan oli. Molemmat nauroivat ja lausuivat ihailunsa Godfreyn rohkeasta keksinnöstä.
»Arvelu ei ole typerä», sanoi Graham. »Olen taipuvainen uskomaan sen itsekin.»
Viittasin, että se selitti myöskin neiti Holladayn omituisen vaiteliaisuuden — hänen kieltäytymisensä auttamasta meitä todistamaan hänen alibinsa. Royce nyökäytti päätään.
»Sangen oikein. Tämä olettamus selittää, kuten Godfrey sanoo, jokaisen yksityiskohdan. Vanhan poliisiselviön mukaan se todistaa, että se on oikea.»
VII
Neiti Holladay tulee oikulliseksi
Seuraavana sunnuntaina Hiram Holladayn kuoleman jälkeen laskettiin hänen maalliset jäännöksensä hautakammioon hänen vaimonsa viereen Woodlawinin hautausmaalla; ja kaksi päivää sen jälkeen avattiin ja jätettiin hänen testamenttinsa, jonka oli laatinut Graham ja joka oli säilössä konttorin kassakaapissa, valvottavaksi. Kuten oli odotettu, oli hän määrännyt koko omaisuutensa ilman mitään ehtoja tyttärelleen Francesille. Poikkeuksena tehtiin vain muutamia lahjoituksia vanhoille palvelijoille; Rogers sai kauniin testamentin, ja noin puoli miljoonaa annettiin erinäisille hyväntekeväisyyslaitoksille, joita vainaja harrasti elämänsä aikana. Muu kaikki jätettiin hänen tyttärensä vapaaseen käytäntöön.
Huomasimme, että hänen omaisuutensa oli arvioitu liian suureksi, mutta kuitenkin jäi enemmän kuin neljä miljoonaa dollaria tuolle nuorelle tytölle — sangen kauniit myötäjäiset! Hän sanoi meille heti haluavansa jättää kaikki liikeasiat meidän käsiimme ja tahtovansa kokonaan seurata neuvojamme raha-asioissa. Suurimman osan näitä asioita hoiti Royce, ja vaikka hän luonnollisesti ei puhunut minulle asiasta mitään, niin oli kuitenkin selvää, että neiti Holladayn ystävälliset tunteet häntä kohtaan eivät olleet heikontuneet. Kaikki konttorissa olijat olivat enemmän taikka vähemmän samassa uskossa asian suhteen ja toivottivat hänelle onnea ja menestystä.
Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus oli täysin paikkansa pitävä.
Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä. Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin, ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.
Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce, joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin, että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.
»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene mitään ikävyyttä tapahtunut?»
»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut tänään palveluksestaan.»
»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän piti teistä.»
»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka tapauksessa.»
»Mutta minkävuoksi?» intti toinen.
»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne. Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»
»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille hyödyksi.»
»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan — vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt. Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua. Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä halunnut tulla häirityksi.»
Tytön nyyhkytykset kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän voinut jatkaa.
Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen niin mieltynyttä olentoa kohtaan?
»Sanotte, ettette tuntenut tuota toista kamarineitiä?» kysyi päällikköni.
»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»
»Minkä näköinen hän oli?»
Tyttö epäröi.
»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin.
»Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»
Tulin tarkkaavaksi. Sama aatos heräsi Roycessa ja minussa samalla kertaa.
»Onko hän yhdennäköinen neiti Holladayn kanssa?» kysyi hän äkisti.
»Neiti Holladayn! Ei! Hän on paljon vanhempi, aivan harmaapäinen.»
No niin, neiti Holladaylla oli luonnollisesti oikeus ottaa kamarineidikseen ken hyvänsä ja eroittaa kaikkikin palvelijansa, jos häntä huvitti; mutta sittenkin tuntui hänen tapojansa vastaan merkillisen sotivalta tämä perin väärä esiintyminen toista kohtaan.
»Sanotte hänen lähettäneen terveisiä, että hän oli sairas?» sanoi Royce vihdoin. »Oliko hän sairas teidän pukiessanne häntä?»
»E-ei», vastasi tyttö pitkäveteisesti. »En tahdo sanoa, että hän oli juuri sairas, mutta hän näytti alakuloiselta ja huolestuneelta jonkun asian vuoksi. Luulen hänen itkeneen. Hän on muuten itkenyt paljon isänsä kuoleman jälkeen, raukka!» lisäsi hän.
Tämä voi tosin selittää asian. Mutta todennäköisesti ei se ollut ainoastaan suru isän kadottamisesta, joka oli syynä Frances Holladayn kyyneleihin.
»Eikä hän näyttänyt teitä kohtaan vihaiselta?»
»Ei, ei tietysti! Hänhän antoi minulle rintaneulan, kuten äsken sanoin.»
»Pelkään, etten voi tehdä teidän hyväksenne mitään», sanoi Royce pitkäveteisesti, mietittyään hetkisen. »Luonnollisesti en voi sekaantua sellaiseen asiaan; neiti Holladaylla on oikeus hoitaa talouttansa niinkuin itse parhaaksi näkee. Mutta jos ette pääse takaisin entiselle emännällenne, niin voisi tapahtua, että minä voin hankkia teille paikan jossakin muualla. Voittehan tulla takaisin kolmen, neljän päivän perästä, niin katson, mitä olen saanut aikaan.»
»Sen teen. Paljon kiitoksia!» sanoi hän ja meni.
Minun oli toimiteltava vähän omia asioitani tänä iltana, minkä vuoksi en ajatellut sen enempää Frances Holladayta ja hänen asioitaan, mutta seuraavana aamuna sain taas voimakkaan muistutuksen siitä.
»Saitko neiti Holladayn allekirjoituksen valvonta-asiakirjaan?» sattui
Graham kysymään kumppaniltaan.
»En», vastasi Royce vähän hätäytyneenä. »Olin hänen kotonaan eilisiltana, mutta hän lähetti minulle terveiset ilmoittaen, että hän oli liian sairas tullakseen alas puhumaan kanssani tai toimimaan liikeasioita.»
»Ei suinkaan se ole mitään vakavaa laatua?» kysyi toinen kiireisesti.
»Ei, sitä en luule. Arvattavasti se on vain pientä hermostumista.»
Mutta kun hän uudelleen meni hänen luokseen illalla, sai hän saman vastauksen, ja samalta hovimestarilta, joka oli ollut monta vuotta perheen palveluksessa, sen tiedon, että neiti Holladay oli yhtäkkiä päättänyt jättää kaupungin ja muuttaa kesäasuntoonsa Long Islandiin. Oli vasta maaliskuun loppupuoli, niin että kokonaista kaksi kuukautta oli vielä kesäkauden alkuun; mutta hän tunsi olevansa hyvin heikko, ei voinut edes lähteä huoneestansa ja luuli, että raitis ilma ja maaelämän hiljaisuus vaikuttaisivat paremmin kuin mikään muu hänen turmeltuneihin hermoihinsa. Sen vuoksi tulisi koko talousväki, lukuunottamatta hänen kamarineitiään, keittäjää, sisäpalvelijaa ja käskyläistä, lähtemään kaupungista seuraavana päivänä laittaakseen kesäasunnon heti kuntoon.
»En ihmettele, että hänen tarvitsee vähän vahvistaa itseänsä», huomautti Graham osaaottavasti. »Hänen on täytynyt kestää vaikea koettelemus, erittäinkin vaikea tytölle, joka on saanut sellaisen kasvatuksen kuin hän. Parin kolmen kuukauden hiljaisuus ja lepo tulevat tekemään hänelle hyvää. Milloin hän itse aikoo lähteä?»
»Viikon perästä, luullakseni. Päivää ei ole vielä varmasti määrätty.
Riippuu siitä, kuinka pian kaikki saadaan järjestykseen maalla.
Eihän ole tarpeellista häiritä häntä nyt millään liikeasioilla? Tämä
valvonta-asiakirja…»
»Voi odottaa siksi kun hän tulee takaisin. Niin, annamme hänen olla rauhassa niin paljon kuin mahdollista.»
Mutta, kuten näytti, hän oli tullut paremmaksi tai muuttunut, sillä kaksi päivää sen jälkeen tuli kirje, jonka hänen kamarineitinsä oli kirjoittanut hänen edestään Grahamille ja jossa hän pyysi häntä tulemaan luoksensa seuraavan päivän iltana, koska hän halusi puhua muutamista liikeasioista hänen kanssaan. Minusta näytti hyvin kummalliselta, että hän kääntyi Grahamin puoleen, mutta tämä otti kaikessa tapauksessa ajurin ja lähti, tekemättä mitään huomautusta. Tunti sen jälkeen avautui konttorin ovi ja hän tuli sisään omituinen ilme kasvoillaan.
»Toden totta minä en käsitä hitustakaan!» puhkesi hän istuessaan tuolilleen.
Royce kääntyi sivuttain häntä kohti sanomatta mitään, mutta näkyi kuitenkin selvästi, kuinka levoton hän oli.
»Ajatella, että niin hyvällä ymmärryksellä varustettu tyttö kuin Frances Holladay on osoittanut olevansa, nyt saa päähänsä sellaisia oikkuja! Se on käsittämätöntä! Mutta sittenkään en voi olla ihailematta hänen älykkyyttään. Täällä olen minä oleillut ja uskonut, ettei hän pitänyt lukua liikeasioistaan ja ettei hänellä olisi pienintäkään selkoa, mutta hänellä näkyy joka tapauksessa olleen silmät auki.»
»Mistä on kysymys?» kysyi Royce, kun toinen keskeytti puheensa.
»Hän aloitti muistuttamalla minua siitä, että hänen omaisuutensa oli kokonaan hänen käytettävissään, ja että hän sai tehdä sen kanssa mitä itse tahtoi, mikä minun luonnollisesti oli myönnettävä. Sitten hän jatkoi ja sanoi tietävänsä, että hänen isänsä aikomuksena eläessään oli tehdä useampia lahjoituksia ja että hän olisi ne tehnyt, jollei olisi niin äkkiä kuollut; että lahjoitukset olivat sen luontoisia, ettei hän halunnut nimensä asettamista niiden yhteyteen ja että hän aikoi toimittaa ne nimettömästi.»
»Sitten?» kysyi Royce.
»Sitten», sanoi Graham pitkäveteisesti, »hän pyysi minua myymään sellaisia arvopapereitaan, jotka hyväksi näkisin, niin että voisin huomenna jättää hänelle satatuhatta dollaria puhtaassa kullassa — satatuhatta dollaria!»