IX.
Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään; hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta raivanneensa tiensä päämääräänsä.
Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan, kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.
Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli osoittautui yhtä mahdottomaksi.
Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle. Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.
Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen käden omaansa ja hyväillen sitä.
»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen, että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän avioliitostaan tulee tosi.»
»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä. »Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan ylpeitä uudesta tyttärestämme.»
»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»
»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva
Pennington.
»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»
Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä hymyilemästä.
»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö. »Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä viisikolmatta vuotta!»
Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen arkihuoneeseen.
»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.
»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.
»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»
»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.
»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»
»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani ei sitä voisi!»
Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. Hänen poikansa ei voinut menetellä väärin!
Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.
Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva, pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja, jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.
Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.
Nuori mies laski kirjansa syrjään.
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.
Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon. Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»
Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko — kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.
Seuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa ratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin kuin toiset.
* * * * *
Sen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin makuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia kuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea olla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä hän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja huoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli, jota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.
Oli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt sopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä hermostuneemmaksi.
Nuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän oli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut turmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi säikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä leimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia järjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin kuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut lainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se vain oli mahdollista.
Ainoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt välitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan toistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton todistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei voinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava, jos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.
Yhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään, ettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä uhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet dollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi mennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä kirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten sopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää, vakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi viekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä uhkauksilla.
Hän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten häikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli tutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen wiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset, kun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa. Kuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan romaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan uutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin tavallisesti.
Istuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli, kuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja nuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui entistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden kuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan tällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina kuuden burron selkään.
Hän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa piilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen seuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä ollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli eräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu kasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi. Rehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna tulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli Evans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli saanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin kylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli Guy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli muodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä syrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.
Vähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon, astellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten tulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa puuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.
Väkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman rohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden. Iso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian maanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja kasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen jälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin kuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä, että viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi neljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut aavistaa; mutta niin oli asian laita.
Minne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei tietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti väkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä kuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan kuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.
Wisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa. Mutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle myöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä vaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat burrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä retkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma, jollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä Los Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät kauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset kauriit pesiinsä.
Neljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet. Hän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli äänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa, joita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä. Meluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat kuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa kammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen viikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä sen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen pimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori Evans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.
X.
Viikkojen vieriessä alkoi ranchon elämän vanhaan uraan juurtunut kulku yhä enemmän painaa Custer Penningtonia. Sen tympeä yksitoikkoisuus riisti maun kaikesta, mitä hän oli ennen pitänyt olemassaolon huvina. Virkeä Apache ei enää jaksanut saada häntä värähtämään riemusta. Pitkät ratsastusmatkat olivat vain kiusallisia velvollisuuksia, jotka hänen oli suoritettava. Kummut olivat menettäneet kauneutensa. Custer syytti haluttomuudestaan tylyä kohtaloa, joka oli tehnyt tyhjiksi hänen kunnianhimoiset haaveensa. Hän luuli inhoavansa Ganadoa; hän luuli myöskin — luuli rehellisesti — että vapaus taistella menestymisestä jonkun suurkaupungin sydämessä tekisi hänet onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Kaikesta siitä huolimatta hän teki tehtävänsä ja käyttäytyi perheen muiden jäsenien näkyvissä yhtä hilpeästi kuin ennenkin. Mutta hänen äitinsä ja sisarensa näkivät hänen usein, kun hän luuli olevansa yksin ja poissa toisten näkyvistä, istuvan hartiat kumarassa, tuijottaen maahan, ja hänen olemuksestaan kuvastui lamaannus, josta nuo rakastavat olennot eivät voineet erehtyä.
Lukuisista kirjeistä, jotka olivat saapuneet Gracelta hänen ollessaan Hollywoodissa ensimmäisiä päiviä, oli huokunut toiveikasta ja innostunutta henkeä, joka olisi voinut tarttua, jollei tytön menestys olisi Custerin mielestä ennustanut yhä pitempää, otaksuttavasti pysyvää eroa. Jos Grace menettäisi rohkeutensa nopeasti, saattaisi hän palata vuoriston juurikummuille ja heittää iäksi mielestään loistavan uran haaveilemisen. Mutta jos hän saavuttaisi menestystä, vaikka kuinkakin vähän, oli Custer varma, ettei mikään voisi houkutella häntä luopumaan kunnianhimoisista aikeistaan. Hän oli siitä sitäkin varmempi, koska hän omasta puolestaan ei osannut kuvitella mitään niin voimakasta vaikutinta, että se voisi taivuttaa kenetkään palaamaan maaseutuelämän uneliaisuuteen. Mieluummin epäonnistuminen elämän pyörteessä, mietti hän itsekseen, kuin menestyminen sen asumattomilla ulkolaidoilla.
Seuraavina viikkoina saapui kirjeitä vähemmän, eivätkä ne olleet enää niin innostuneita, vaikka toivo oli vielä sammumattomana jälellä. Hän ei vielä ollut kohdannut sopivia ihmisiä, kertoi Grace, ja koko elävienkuvien alalla vallitsi yleinen lamaannus. Universalilla oli uusi johtaja, eikä kukaan aavistanut, mitä suuntaa hän lähtisi noudattamaan; Goldwyn oli sanonut irti puolet työvoimistaan; Robertson-Cole oli lakkauttanut toimintansa. Mutta hän uskoi varmasti, että kaikki kirkastuisi myöhemmin ja että hän saisi tilaisuuden yrittää. Hän pyysi kotiväkeä kertomaan, kuinka Senaattori voi, hyväilemään sitä ja suutelemaan Apachea hänen puolestaan. Joistakuista hänen kirjeistään tuulahti hiukan koti-ikävää, mutta vähitellen ne kävivät harvemmiksi ja lyhyemmiksi.
Ganadon pieniä naapurikokouksia pidettiin edelleen. Laakson ja juurikumpujen nuorisoa saapui tanssimaan, uimaan ja pelaamaan tennistä. Myöskin heidän vanhempansa tulivat mukaan, nauttien yhtä paljon Penningtonien vieraanvaraisuudesta. Ja heidän joukossaan oli Evansien ranchon toisella puolen olevan pienen puutarhan uusi omistajatar.
Penningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi, hienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet aina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea enemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta hänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa ja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli kohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia kohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen mieltään happameksi.
Kun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi hän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja raha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän ei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los Angelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva George Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä pohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä ja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka hänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata jälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin hellälle sydämelle.
Charity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa oloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon kuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi saaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija, joka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen olevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta avioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli päinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut senjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään ei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit tietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.
Rouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen tyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt. Vanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen alkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä ammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet ponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin heikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat Penningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta voinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli itse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että hän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan jälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.
* * * * *
Samalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui rauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien sydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata päämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.
Jospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan ajatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain rukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!
Niinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli oppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä ovat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan pois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti, poistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden hienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen luovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.
Hän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta, jotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan heitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa. Kun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän vastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein tutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli kuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.
Hän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan ohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja ehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille, etteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea niin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.
»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla ei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi poistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse suunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella. Menkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»
Tyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia. Hän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin sisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse. Hän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka koettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi yhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen laivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi yksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota hän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli löydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen taakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi tyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen paraspalkkaiseksi henkilöksi.
Muutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän ei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen ensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja ystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja tämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa silmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön vartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.
»Kuinka paljon teillä on kokemusta?» kysyi Crumb.
»Olen ollut vain muutamia kertoja ylimääräisenä», vastasi tyttö.
Mies pudisti päätään.
»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän empi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten olisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»
Sitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui, kuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan kohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa. Hän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä vaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat hyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.
Tässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä lukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän muisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada yrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen määräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden ja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja ominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa ateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.
»Onko se ehdottoman tarpeellista?» kysyi hän.
»Ehdottomasti», oli vastaus.
Vieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen käsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa. Ja kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein harkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään henkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa. Mutta voisiko hän tehdä sen?
Sitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina toivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata epäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.
»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon väkeä, eihän?»
»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii, niin järjestän kaikki kuntoon heti.»
Kaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön näyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely viidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi. Wilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja että häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi tehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko itsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.
Silmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa päätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.
* * * * *
Apache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan ja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa paidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli kuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä sen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita, hilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden sorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten ennen.
Äkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien jotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen näköisenä.
»Sinä vanha hupsu!» virkkoi Pennington lauhkeasti.
Hevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista kivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä uskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen kuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen, oliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi ollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän olisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä temppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä hevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen luokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa, mutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos se empi.
Apache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana, pitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti sen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen luottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne hyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei pakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi sen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin.
Custer oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut eivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet ja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet kesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin, kauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati viheriöiviä tammia.
Ratsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli ratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt ollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää hän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat kirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä ratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen heidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa nähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä ei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä laitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti takaisin talolle.
Oli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies pitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme muuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla. Oli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen selkoa polusta.
Hänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten luokse.
»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin, että hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi pakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän joskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän meneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»
Hyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille suunnitelmansa.
»Ymmärrättekö?» hän kysyi.
He ymmärsivät ja virnistivät.
* * * * *
Kun Penningtonit olivat seuraavana iltana syöneet päivällisen, saapui muuan rouva Burken ranchopalvelija, ilmoittaen heille, että heidän uusi naapurinsa oli hyvin sairas ja että hänen talouttaan hoitava nainen halusi rouva Penningtonia heti tulemaan sinne, sillä hän oli huolissaan emäntänsä tähden.
»Olemme siellä heti», vakuutti eversti Pennington.
Heidän saapuessaan kävi rouva Burken hengittäminen vaikeasti, ja eversti kutsui heti puhelimitse sikäläisen lääkärin. Tutkittuaan potilaan tuli lääkäri heidän luokseen arkihuoneeseen.
»Teidän olisi paras lähettää noutamaan Jonesia Los Angelesista», hän kehoitti. »Vika on sydämessä. Minä en voi tehdä mitään. Epäilen, voiko hänkään; mutta se on hänen erikoisalaansa. Ja», hän lisäsi, »jos sairaalla on läheisiä sukulaisia, olisi mielestäni ilmoitettava heille — heti.»
Taloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki esiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.
»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä hänen osoitettaan.»
»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta», kertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on tässä.»
Hän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen everstille.
»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington.
»Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori
Jonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»
Tohtori voi, ja asia järjestettiin siten.
XI.
Gaza de Lure istui pianon ääressä, kun Crumb saapui huvilaan numero 1421 Vista del Pason varrella vähän yli kello kuusi heinäkuun viimeisenä lauantai-iltana. Soittokoneen mustapuiselle kannelle lasketun, puoliväliin poltetun savukkeen savu kohosi ohuena, keveänä patsaana tytön tuuhean, tumman tukan yläpuolelle. Hänen sormensa näppäilivät verkkaisesti haaveellista valssia.
Crumb nyökkäsi hänelle happamesti sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella atelierissa vietetyn raskaan päivän jälkeen. Mutta tyttö tiesi, että hän pian olisi mainiossa kunnossa, vastasi vain hänen nyökkäykseensä ja soitti edelleen. Mies meni heti huoneeseensa ja hetkisen kuluttua Gaza kuuli hänen astuvan kylpyhuoneeseen toisesta ovesta.
Puolta tuntia myöhemmin Crumb tuli jälleen näkyviin; hänen partansa oli ajeltu, ja hän oli reipas ja hymyilevä. Vähäinen pulveri oli saanut aikaan muutoksen, kuten tyttö oli tiennyt sen tekevän. Mies tuli hänen luokseen ja nojasi pianoon. Gaza oli hyvin kaunis. Crumbista tuntui, että hän tuli kauniimmaksi ja kiehtovammaksi joka päivä. Se, että tyttö oli ollut saavuttamaton, oli kiihdyttänyt hänen intoaan ja muuttanut hänen himokkaan mieltymyksensä niin läheisesti rakkautta muistuttavaksi tunteeksi kuin hänen kaltaisensa mies suinkin kykenee tuntemaan.
»No niin, tyttöseni!» huudahti hän hilpeästi. »Minulla on sinulle hyviä uutisia.»
Tytön huulille levisi heikko, nurja hymy, ja hän pudisti päätään.
»Ainoa hyvä uutinen olisi mielestäni se, että hallitus olisi järjestänyt iäkkäille humalapäille mukavan hoitolan, jossa heille maksuttomasti annettaisiin niin paljon lunta kuin he voivat käyttää.»
Hänen viimeinen pistoksensa alkoi menettää tehoaan. Crumb nauroi leppeästi.
»Mutta ihan varmasti», hän väitti, »minulla on tosiaan paras uutinen, mitä olet kuullut kuukausimääriin.»
»No?» kysyi tyttö väsyneesti.
»Vanha Sotakirves on saanut eronsa», ilmoitti mies, käyttäen vaimostaan tällaista lempinimitystä.
»Niin», virkkoi tyttö, »se on hyvä uutinen — hänelle — jos se on tosi.»
Crumb rypisti otsaansa.
»Se on hyvä uutinen sinulle», hän sanoi. »Se merkitsee sitä, että nyt voin ottaa sinut vaimokseni.»
Tyttö kallistui taaksepäin pianotuolilla ja purskahti raikuvaan nauruun. Se nauru ei ollut miellyttävää. Hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
»Mitä hullunkurista siinä on?» murahti mies. »Se merkitsisi sinulle koko paljon — ensiksikin kunniallista asemaa ja sitten menestystä. Heti kun sinusta on tullut Wilson Crumbin vaimo, annan sinulle pääosan suurimmassa näytelmässä, mitä koskaan on esitetty.»
»Kunniallista asemaa!» ivasi Gaza. »Sinun nimesi tekisi asemani kunnialliseksi, niinkö? Se olisi herjaus kaiken sen vääryyden lisäksi, mitä olet minulle tehnyt. Ja pääosat taas — pyh!» Hän näpsäytti sormellaan. »Sinun ansiostasi, sinä likainen koira, on minulla vain yksi intohimo, ja se on lumi!» Hän kumartui mieheen päin, pudistaen nyrkkejään melkein hänen kasvojensa edessä. »Anna minulle lunta niin paljon kuin tarvitsen!» hän huusi. »Toiset saavat pitää maineensa ja laakerinsa!»
Crumb arveli, että nyt hänen oli tilaisuus koettaa. Hän kääntyi poispäin, kohauttaen olkapäitään, asteli takan luokse ja sytytti savukkeen.
»No, olkoon menneeksi?» hän virkkoi. »Jos sinusta tuntuu sellaiselta, niin mitäpä sille voi. Mutta» — hän pyörähti äkkiä tyttöön päin — »sinun on laittauduttava pois täältä ja pysyttävä poissa — ymmärrätkö? Tästä päivästä alkaen et pääse tähän taloon muutoin kuin Wilson Crumbin vaimona, ja saat itse hankkia annoksesi, jollet palaa — käsitätkö?»
Gazan silmät soukkenivat hänen katsoessaan miestä. Hän muistutti hypähtämäisillään olevaa naarastiikeriä, ja mies peräytyi.
»Kuuntele nyt minua!» komensi tyttö hitaasti ja tyynesti. »Ensinnäkin valehtelet, että vaimosi on saanut eron. Sen olisin arvannut, jollen olisi sitä tietänyt, sillä humalapää ei voi puhua totta. Mutta minä tiedän sen. Sait tänään asianajajaltasi kirjeen, jossa hän ilmoitti, että vaimosi yhäti itsepäisesti kieltäytyy sekä hakemasta että myöntämästä sinulle eroa.»
»Onko tarkoituksesi ilmaista, että olet avannut kirjeeni?» kysyi mies äkäisesti.
»Varmasti sen avasin! Avaan ne kaikki — höyrytän liimaukset irti. Mitä sinä odottaisit», hän melkein kirkui, »tällaiselta olennolta, jollaiseksi olet minut tehnyt? Odottaisitko kunnian ja omanarvon tuntoa tai mitään muita hyveitä kiihoitusaineiden turmelemassa olennossa?»
»Tiehesi täältä!» kiljaisi mies, »Tiehesi nyt — tällä minuutilla!»
Gaza nousi tuolilta ja tuli hyvin lähelle Crumbia.
»Huolehditko siitä, että saan lunta niin paljon kuin tahdon, jos lähden?» hän tiedusti.
Mies nauroi ilkeästi.
»Et enää ikinä saa ainoatakaan pulveria», hän vastasi.
»Maltahan!» kehoitti tyttö. »En ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aioin, kun aloitin minuutti sitten. Olet, käsitellyt sitä kyllin kauan tietääksesi, mihin kaikkeen meidänlaisemme on valmis saadakseen sitä. Tiedät, että sekä sinä että minä olisimme valmiit uhraamaan sielumme ja ruumiimme, jollei muuta keinoa olisi. Olisimme valmiit valehtelemaan tai varastamaan taikka — murhaamaan! Käsitätkö, Wilson — murhaamaan? On yksi asia, jota en tahdo tehdä, mutta se ei ole murha. Kuuntele!» Hän vei kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Jos vain koetat sitä riistää minulta tai pidättää sitä minulta, Wilson, niin tapan sinut.»
Hänen sävynsä oli kylmä ja kiihkoton, ja kenties siitä syystä uhkaus tuntui pelottavalta. Mies kalpeni.
»Olehan toki!» hän huudahti. »Mitä meidän hyödyttää riidellä? Minä ainakin vain laskin leikkiä. Juokse ottamaan annos — se saa sinut paremmalle tuulelle.»
»Niin», sanoi tyttö, »tarvitsen sitä. Mutta älä missään nimessä luulottele, että minä puhuin piloillani. En puhunut pilaa. Aivan yhtä keveästi voisin tappaa sinut kuin jättää sen tekemättä — se vain on paha, että surmaaminen on ihan liian hyvä työ sinua kohtaan, Wilson!»
Hän siirtyi kylpyhuoneen ovelle päin.
»Muuten», hän sanoi seisahtuen, »Allen soitti tänne iltapäivällä. Hän on kaupungissa ja pistäytyy täällä päivällisen jälkeen. Hän vaatii rahojaan.»
Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven. Crumb sytytti toisen savukkeen ja heittäytyi nojatuoliin istumaan, tuijottaen synkästi kiinalaisessa matossa olevaan koirakuvioon.
Japanilainen »koulupoika» aukaisi oven ja ilmoitti, että päivällinen oli valmis, ja hetkistä myöhemmin liittyi Gaza Crumbin seuraan pienessä ruokasalissa. He polttivat kumpikin tupakkaa koko aterian ajan, tuskin maistaen ruokaa. Tyttö oli vilkas ja iloisen näköinen. Hän näytti unohtaneen arkihuoneessa äsken sattuneen kohtauksen. Hän esitti kysymyksiä uudesta kuvasta.
»Panemme sen alulle maanantaina», kertoi mies, käyden heti melkein kiihkeän innokkaaksi. »Mutta kirjailija-tomppeli tuottaa minulle harmia. Jos hänet potkittaisiin pois näyttämöalueelta ja annettaisiin minulle vähän enemmän rahaa, tekisin siitä suurenmoisimman kuvan, mitä valkealla kankaalla milloinkaan on nähty.»
Sitten hän jälleen vaipui hautomaan ajatuksiaan äänettömänä.
»Mikä sinun on?» kysyi tyttö. »Oletko huolissasi Allenin tähden?»
»En juuri», vastasi Crumb. »Lähetän hänet pois taaskin.»
»Tällä kertaa hänestä ei ole helppo selviytyä», huomautti Gaza, »jos käsitin oikein hänen sanansa, kun tänään puhelimme. En ymmärrä, mihin olet pannut kaikki rahat, Wilson.»
»Olet saanut osasi, eikö niin?» murahti mies.
»Varmasti kyllä, olen saanut osani», myönsi tyttö, »eikä minua liikuta, mitä olet tehnyt Allenin osuudelle. Mutta sanonpa sinulle, että olet osunut väärään mieheen, jos olet peijannut häntä. En ole kovinkaan hyvä luonteentuntija, mistä on todistuksena se, että alussa luulin sinua ylevämieliseksi herrasmieheksi. Mutta Allen on ilkeä veitikka, se on minusta niin silmäänpistävää, että typerinkin sen näkee.»
»En minä häntä pelkää», kuohahti Crumb
»Et tietystikään», yhtyi tyttö purevasti. »Sinähän oletkin pieni leijonansydäminen Reginald, Wilson — niin juuri oletkin!»
Ovikello soi.
»Siellä hän nyt on», virkkoi tyttö.
Crumb kalpeni.
»Mistä päättelet, että hän on ilkeä mies?» hän tiedusti.
»Katsohan hänen kasvojaan — katso hänen silmiään!» kehoitti Gaza.
»Eivätkö ne ole kovat? Hänen kasvonsa ovat kuin tiilestä hakatut.»
He nousivat pöydästä ja astuivat arkihuoneeseen, kun japanilainen aukaisi ulko-oven. Tulija oli Slick Allen. Crumb riensi tervehtimään häntä ylenpalttisen sydämellisesti.
»Kas vain, veikkonen!» hän huudahti. »Perin hauska tavata. Neiti de Lure kertoi minulle teidän soittaneen tänne. Olen niin sanomattoman hyvilläni!»
Allen nyökkäsi tytölle, heitti hattunsa ovenpielessä olevalle penkille ja astui keskelle lattiaa.
»Ettekö suvaitse istua, herra Allen?» kysyi tyttö.
»Aikani on täpärällä», vastasi vieras, istuutuen tuolille. »Tulin tänne, Crumb, saamaan hieman rahaa.» Hänen kylmät, kalamaiset silmänsä suuntautuivat suoraan Crumbin silmiin. »Tulin saamaan kaikki minulle tulevat rahat, hieman yli kymmenentuhannen dollarin minun laskujeni mukaan.»
»Niin», myönsi Crumb, »niin se suunnilleen on.»
»Enkä tyydykään minkäänlaisiin verukkeihin tällä kertaa», lopetti Allen vaatimuksensa.
»Verukkeihin!» äänsi Crumb loukkaantuneena. »Kuka on tehnyt verukkeita?»
»Te.»
»Jopa nyt jotakin, hyvä ystävä!» huudahti Crumb ikäänkuin anteeksi pyytäen. »Ymmärrättehän, että tällaisissa asioissa on oltava varovainen. Joku aika sitten olisi erinäisistä syistä ollut uskallettua siirtää niin suurta rahaerää teille. Siitä olisi helposti voitu ottaa selvää. Minua pidettiin silmällä —- jopa eräänä päivänä seurasi muuan miekkonen minua pankkiini kassaluukulle saakka. Käsitättekö, miten asiat ovat? Ei kumpikaan meistä voi antautua vaaraan.»
»Se on kylläkin oikein», myönsi Allen, »mutta minä olen antautunut vaaraan koko ajan; enkä ole tehnyt sitä terveyteni vuoksi, vaan ansaitakseni rahaa. Ja nyt vaadin rahani — ja vaadin ne heti!»
»Te saatte ne aivan varmasti», sanoi Crumb.
»Sepä hyvä!» vastasi Allen, ojentaen kämmenensä. »Pistäkää tuohon!»
»Mutta, hyvä ystävä, ette kai luule, että minulla on ne täällä, vai mitä?» kummasteli Crumb. »Ette toivottavasti usko minun pitävän niin suurta rahamäärää kotonani!»
»Missä ne sitten ovat?»
»Pankissa tietenkin.»
»Antakaa minulle maksuosoitus!»
»Olette varmaankin sekaisin. Ajatelkaahan! Jos kumpaakaan meistä epäillään, niin se maksuosoitus olisi oivallisena todistuksena siitä, että olemme samassa puuhassa. Se olisi yhtä paha teille kuin minullekin. Ei kelpaa! Minä nostan rahat, kun pankki maanantaina aukaistaan. Se on paras, mitä voin tehdä. Jos olisitte kirjoittanut ja ilmoittanut minulle tulostanne, olisin voinut varata teille erän.»
Allen silmäili häntä hyvinkin minuutin ajan.
»No niin», hän virkkoi vihdoin. »Suostun odottamaan maanantaihin puoleenpäivään saakka.»
Mielessään Crumb huokaisi syvään helpotuksesta.
»Jos olette pankissa maanantaiaamuna kello puoli yksitoista, niin saatte rahat», hän vakuutti. »Kuinka käy toinen tavara kaupaksi? Ikävä kyllä en voinut ottaa hoitaakseni sen myyntiä, mutta se ottaa liian paljon tilaa.»
»Väkeväkö? Se menee mainiosti», vastasi Allen. »Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans. Hän toimittaa pois kuusineljättä laatikkoa viikossa. Pojalla on hyvä pää — hän valmisti itse koko suunnitelman. Myy joka viikko koko erän käteisellä jollekin miekkoselle, jolla on iso kuorma-auto. He peittävät tavaran heinillä, ja ohjaaja kuljettaa sen suoraan kaupunkiin kirkkaassa päivän valossa, purkaa sen vuokraamaansa varastoon, sujauttaa laatikot pahvikoteloihin, jotka on varustettu jonkun saippuatehtaan leimalla, ja toimittaa sitten laatikon kerrallaan useille rohdoskauppiaille. Tämä toinen miekkonen on ennen harjoittanut rohdoskauppaa ja tuntee henkilökohtaisesti kaikki sen alan liikemiehet.»
Puhuessaan Allen oli tarkastellut tytön kasvoja. Gaza oli pannut sen merkille jo ennenkin, mutta oli tottunut siihen, että miehet tuijottivat häneen, eikä välittänyt siitä paljoa. Lopulta mies puhutteli häntä.
»Tiedättekö, neiti de Lure», hän alkoi, »että kasvoissanne on minusta jotakin hyvin tuttua? Huomasin sen käydessäni täällä ensi kerran ja olen miettinyt sitä aina siitä alkaen. Tuntuu siltä kuin olisin tuntenut jossakin muualla teidät tahi jonkun toisen, jota te muistutatte suuresti; mutta nyt en saa sitä irti muististani. En jaksa muistaa, missä ja milloin se oli ja olitteko te se henkilö vai oliko se joku toinen. Joskus se kuitenkin minulle selvenee.»
»En tiedä», vastasi tyttö. »Olen varma siitä, etten ollut nähnyt teitä koskaan ennen kuin tulitte tänne herra Crumbin seurassa ensi kerran.»
»Niinpä niin, en minäkään tiedä», virkkoi Allen, kynsien korvallistaan,
»mutta kovin omituista se on.» Hän nousi seisomaan. »Nyt lähden.
Kohtaan teidät maanantaina pankissa — täsmälleen puoliyksitoista,
Crumb!»
»Niin varmasti, täsmälleen puoliyksitoista», kertasi Crumb, nousten hänkin pystyyn. »Mutta odottakaahan, Allen! Ettekö tekisi minulle palvelusta? Lupasin viedä tänä iltana eräälle henkilölle käärön M:ää, ja jos te suostuisitte antamaan sen hänelle, niin säästyisivät minulta jalkavaivat. Se on aivan tienne varrella mennessänne raitiovaunulle. Tapaatte hänet Hollywoodin rohdoskaupan takaisessa kujassa Cuyhengasta länteen Hollywood-puistokadun eteläpuolella.»
»Kyllä teen sen; olen mielelläni avuksi», suostui Allen. »Mutta miten tunnen hänet?»
»Hän seisoo siellä paikallaan, ja te menette hänen luokseen kysymään kelloa. Jos hän ilmoittaa teille ajan ja sitten kysyy, voitteko vaihtaa viitosen, niin tiedätte, että hän on oikea mies. Sitten ojennatte hänelle nämä kaksi dollarin seteliä ja yhden viisikymmensenttisen, ja hän antaa teille viiden dollarin setelin. Muuta siinä ei olekaan. Näiden setelien sisään käärin M-nipun. Voitte pistää minulle viitosen, kun näen teidät maanantaiaamuna.»
»Antakaa mytty tänne!» kehoitti Allen.
Tyttö oli noussut ja otti ylleen vaippansa ja hattunsa. »Minne aiot — kotiinko näin aikaisin?» tiedusti Crumb.
»Niin», vastasi Gaza. »Minua väsyttää, ja minun on kirjoitettava kirje.»
»Luulin teidän asuvan täällä», sanoi Allen.
»Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin», selitti tyttö.
Slick Allen oli miettivän ja ymmällä olevan näköinen poistuessaan huvilasta.
»Onko meillä sama matka?» hän kysyi tytöltä heidän saavuttuaan katukäytävälle.
»Ei», vastasi Gaza. »Menen päinvastaiseen suuntaan. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» toivotti Allen ja kääntyi Hollywood-puistokadulle päin.
Huvilassa riensi Crumb puhelimeen ja soitti keskiöön.
»Yhdistäkää minut Hollywoodin lähellä olevalle Cuyhengan poliisiasemalle!» hän pyysi. »En ehtinyt katsoa numeroa. Nopeasti — asia on tärkeä!»
Oli hetkisen hiljaista, ja sitten hän jatkoi:
»Halloo! Missä on? Kuulkaahan? Jos haluatte siepata trokarin, jolla on huumausaineita muassaan — parhaillaan tyrkyttämässä tavaraansa — niin lähettäkää etsivä Hollywoodin rohdoskaupan takapuolelle ja käskekää hänen odottaa siellä, kunnes hänen luokseen tulee muuan mies kysymään kelloa. Sitten on etsivän ilmoitettava aika ja sanottava: ’Voitteko vaihtaa viitosen?’ Se on merkki, jonka jälkeen kaupustelija sujauttaa hänelle pariin dollarinseteliin käärityn nipun morfiinia. Jollette lähetä pölkkypäätä, tietää hän, mitä hänen on sitten tehtävä — ja teidän olisi paras toimittaa hänet sinne kiireisesti. Mitä? Ei — vain ystävä — vain ystävä.»
Wilson Crumb ripusti kuulotorven koukkuun. Hänen kasvonsa vääntyivät virnistykseen, kun hän käänsi selkänsä puhelimelle.
»Se on kovin ilkeästi, Allen», hän jupisi, »mutta pelkäänpä, ettet saavu pankkiin kello puoliyksitoista maanantaiaamuna!»
XII.
Kun Gaza de Lure astui asuntoonsa, riensi hänen emäntänsä hätäisesti hänen luokseen arkihuoneesta.
»Tekö se olette, neiti Burke?» hän kysyi. »Tässä on sähkösanoma, joka saapui muutamia minuutteja sitten. Toivottavasti ei siinä ole ikäviä uutisia.»
Tyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin hyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi hieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen merkitystä.
»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa — tohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.» Allekirjoittaja oli »Custer Pennington.»
»Toivottavasti ei tieto ole ikävä», toisti emäntä.
»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö. »Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta, milloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun minä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»
»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää!
Soitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»
Muutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että ensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi apuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta itsekseen.
»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi», ilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista tavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»
Emännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena mustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut vuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä liinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki vain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli väikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli valaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.
Pitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle merkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän käsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä vieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti ei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia. Tämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama olento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä se sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin äidinrakkauden eteen.
Tyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen ja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi ihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin lävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja vähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki sen ja juoksi alakertaan.
»Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua», hän huusi emännälle. »Minun on järjestettävä eräitä asioita muutaman ystäväni kanssa vielä tänä iltana.»
Hän käveli suoraa päätä Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Crumb hämmästyi ja hätkähti aika lailla kuullessaan hänen avaimensa kiertyvän lukossa. Miehen mieleen välähti äkkiä, että Allen palasi, ja hän kävi kalmankalpeaksi. Nähdessään, kuka tulija oli, hän oli yhtä kummastunut, sillä tyttö ei ollut milloinkaan tullut takaisin poistuttuaan yöksi.
»Hyväinen aika!» hän huudahti. »Kas vain, kuka saapui!»
Tyttö ei vastannut hänen hymyilyynsä.
»Kotona oli minua odottamassa sähkösanoma», hän ilmoitti, »jonka johdosta minun on matkustettava pois muutamiksi päiviksi. Tulin kertomaan siitä ja saamaan vähän lunta siksi ajaksi, kunnes palaan. Siellä, minne menen, ei luullakseni sitä ole.»
Crumb silmäili häntä, siristäen silmiään epäluuloisesti.
»Sinä aiot jättää minut!» hän huusi syyttävästi. »Juuri senvuoksi lähdit täältä Allekin seurassa! Mutta niin helposti et pääse. En laske sinua. Kuuletko? En päästä sinua ikinä!»
»Älä ole hupsu, Wilson!» vastasi tyttö. »Äitini on sairas, ja minua kutsuttiin sinne.»
»Äitisi? Et koskaan ole maininnut, että sinulla on äiti.»
»Mutta minulla on, vaikka en tahdokaan puhua hänestä sinulle. Hän tarvitsee minua, ja minä menen.»
Mies epäili yhäti.
»Puhutko minulle totta? Tuletko takaisin?»
»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän lisäsi, huoahtaen väsyneesti.
»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä palaat — minä pidän siitä huolen!»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.
»Kuinka paljon lunta sinulla on kotonasi?» kysyi Crumb.
»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui minulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli siellä hiukan — ehkä pari annosta.»
»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää viikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»
»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?» kertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin minun kuin sinunkin!»
»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan poissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä? Luulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»
»No», sanoi tyttö haukotellen, »saat kyllä jonkun toisen hupsu-paran myymään sitä puolestasi, jollen tule takaisin. Mutta minä tulen — ole huoleti siitä! Sinä olet yhtä paha kuin lumikin — inhoan teitä kumpaakin, mutta en voi elää ilman teitä molempia. Minua ei miellytä riiteleminen, Wilson. Anna minulle sitä niin paljon, että se riittää viikoksi, sillä olen kotona jo sitä ennen!»
Crumb meni kylpyhuoneeseen ja teki Gazalle pienen käärön.
»Kas tässä!» hän virkkoi palattuaan arkihuoneeseen. »Sen pitäisi riittää sinulle viikoksi.»
Tyttö otti sen vastaan ja pisti sen laukkuunsa.
»No niin, hyvästi!» hän sanoi, kääntyen ovelle päin.
»Etkö suutele minua jäähyväisiksi?» pyysi mies.
»Olenko suudellut sinua kertaakaan, sitten kun sain tietää, että sinulla on vaimo?» kysyi Gaza.
»Et», myönsi Crumb. »Mutta nyt voisit suudella, kun lähdet pois kokonaiseksi viikoksi.»
»Siitä ei tule mitään, Wilson», vastasi tyttö, pudistaen kieltävästi päätään. »Yhtä mielelläni suutelisin Gila-hirviötä!»
Miehen kasvot vääntyivät ilkeästi.
»Oletpa totisesti avopuheinen», virkkoi hän.
Tyttö kohautti olkapäitään, osoittaen välinpitämättömyyttään, ja siirtyi ovelle päin.
»En saa sinusta selvää, Gaza», valitti mies. »Joskus olen uskonut sinun rakastavan minua, ja Luoja tietää, että minä rakastan sinua! Sinä olet ainoa nainen, jota milloinkaan olen todella rakastanut. Vuosi sitten olisit luullakseni ollut valmis avioliittoon kanssani, mutta nyt et enää edes salli minun suudella itseäsi. Joskus epäilen, että sinulla on joku toinen. Jos luulisin sinun rakastavan jotakuta toista miestä, niin minä — minä —»
»Ei, et sinä. Aioit sanoa, että surmaisit minut, mutta sitä et tekisi. Sinulla ei ole sisua edes niin paljoa kuin kaniinilla. Ei sinun tarvitse olla huolissasi — toista miestä ei ole eikä ikinä tulekaan. Opittuani tuntemaan sinut, en voisi enää milloinkaan kunnioittaa ainoatakaan miestä, saatikka sitten rakastaa. Te olette kaikki samanlaisia — katalia! Ja sanonpa sinulle jotakin — en ole koskaan rakastanut sinua. Aluksi pidin sinusta, ennen kuin sain tietää, minkä kauhean konnantyön olit minulle tehnyt. Olisin ollut valmis menemään kanssasi avioliittoon ja olisinkin ollut hyvä vaimo — tiedät sen. Toivoisin voivani uskoa, että rakastat minua. En tiedä, mikä saattaisi tuottaa minulle enemmän nautintoa, Wilson, kuin se tieto, että sinä rakastat minua mielipuolisesti. Mutta luonnollisestikaan sinä et kykene rakastamaan hurjasti ketään etkä mitään paitsi itseäsi.»
»Mutta minä rakastan sinua, Gaza», väitti mies vakavasti. »Rakastan sinua, niin että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua.»
Tyttö kallisti päätään sivulle ja silmäili häntä ilkamoiden.
»Toivon, että asianlaita on niin, sillä siinä tapauksessa voin jossakin määrin kostaa sinulle niistä kärsimyksistä, jotka sinä olet minulle aiheuttanut. Voin olla läheisyydessäsi, joten et koskaan pääse unohtamaan minua etkä sitä, että kaipaat minua, mutta et voi milloinkaan saada minua omaksesi. Sinä näet minut joka päivä ja saat joka päivä kärsiä turhaan katuessasi, että menetit onnen, joka olisi saattanut tulla osaksesi, jos olisit ollut säädyllinen, kunniallinen mies. Mutta sinä et ole säädyllinen, sinä et ole kunniallinen, sinä et ole edes mies!»
Crumb koetti nauraa pilkallisesti, mutta tyttö näki punan hitaasti hiipivän hänen kasvoilleen ja tiesi osanneensa loukata.
»Toivottavasti olet paremmalla tuulella palatessasi äitisi luota», sanoi Crumb. »Viime aikoina et ole ollut kovinkaan hauska seuratoveri… Mutta mihin muuten mainitsitkaan meneväsi?»
»En ole maininnut sitä», vastasi Gaza.
»Etkö voisi ilmoittaa minulle osoitettasi?» pyysi mies.
»En.»
»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle tieto?» huomautti toinen.
»Sinun on odotettava, kunnes tulen takaisin», oli vastaus.
»En ymmärrä, miksi et voi ilmaista, mihin aiot mennä», murahti Crumb.
»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni veisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti mädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta tahranneeni häntä.»
Hänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan ovesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.
»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut paras elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten näyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin häntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin ainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle suuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin olisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä? Hän tulee kyllä takaisin!»
Hän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli graania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet ja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan asukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa vaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton ja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt muassaan.
Ne oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut, luja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän väliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun käsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.
»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla aikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»
Pienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna huumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat säilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt oli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi liittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että poliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat tarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin vaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin uhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin täytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään. Sitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.
Poliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät suinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli epäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin aikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli ottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja sitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty Crumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja heidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän epäluuloisen miehen kuin Crumbin.
»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi se heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine tavaroineen.»
Wilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan olisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä, kummastelevaa ilmettä.
»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä vihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»
»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta.
On hyödytöntä —»
Crumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut poliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen peruuttaa sanojaan.
»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan. »Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen selittää.»
»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille puhelimitse ilmoititte.»
»Ei, minä sitä en tehnyt», torjui Crumb, »vaikka se lieneekin tehty minun puhelimellani. Kerron teille, mitä siitä tiedän. Ovelleni pysähtyi auto vähän aikaa päivällisen jälkeen, ja siitä tuli mies sisälle. Hän oli outo. Hän kysyi, oliko minulla puhelin, ja pyysi saada käyttää sitä. Hänen oli muka ilmoitettava tärkeä ja salainen tieto vaimolleen. Hän korosti sanaa ’salainen’, enkä minä voinut muuta kuin vetäytyä toiseen huoneeseen, kunnes hän oli suorittanut asiansa. Hän puheli vain minuutin tahi pari ja kutsui sitten minua, haluten maksaa minulle puhelimen käyttämisestä. En kuullut puhelua, mutta se kai selittää asian. Olen ensi kerralla varovampi, kun joku outo henkilö haluaa käyttää puhelintani.»
»Se olisi suotavaa», sanoi kersantti kuivakiskoisesti. »Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet uudelleen?»
»Varmasti tuntisin», vakuutti Crumb.
Vieraat nousivat lähteäkseen.
»Teillä on täällä pieni, oma asunto», huomautti heistä toinen, katsahtaen ympärilleen.
»Niin», vastasi Crumb, »se on varsin mukava. Ettekö suvaitsisi katsella sitä?»
»Emme», virkkoi poliisiupseeri. »Emme nyt — kenties joskus toiste.»
Crumb virnisti suljettuaan oven heidän jälkeensä.
»Olikohan», hän jupisi, »tuo uhkaus vaiko ennustus!»
Viikkoa myöhemmin Slick Allen tuomittiin vuodeksi vankilaan morfiinin hallussapidosta.