XIII.
Kun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan junasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun puettu mies.
»Oletteko neiti Burke?» hän kysyi. »Minä olen eversti Pennington.»
Tyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti häntä.
»Miten äidin laita on?» tiedusti hän. »Kuinka hän voi?»
Mies kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille.
»Tulkaa!» hän kehoitti. »Rouva Pennington odottaa autossa.»
Tytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän meni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden yhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän lähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä.
Istuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti rauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen, sillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse olisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi pilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen kaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että sen saattoi melkein huomata päältä päin.
»Miten se kävi?» hän kysyi vihdoin hiljaa.
»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki, mitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi voitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista tohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen loppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»
He olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä myöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti vauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin päässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.
»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas», virkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»
He saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet taloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli jäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat aurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen astuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.
Ohuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut, vaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen kykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he olisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja raastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet, pingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun heikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken sen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.
Penningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui, tuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua, repiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut istua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein sekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään, ei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti kummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa silmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan oleva pieni, musta kotelo.
Eversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori tyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva Pennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että hänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö saattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.
Shannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa olevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi tahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta. Mutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.
Hyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua äärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta kirkunaksi.
»Suokaa anteeksi!» hän sanoi. »Olisin mielelläni yksin.»
»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven jälkeensä.
Shannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän pyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään kiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän mutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen ihoruiskuun.
Mutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja silmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen takaa hän näki äitinsä kasvot.
»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä, äiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi tahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät siellä aivan yksin — kuolleena!»
Hän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi. Mutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen surunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä nukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.
Hän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä kertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi uudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen, ennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista vierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan patioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa saappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.
»Neiti Burke kaiketi?» hän kysyi. »Olen Custer Pennington.»
»Niinkö? Tekö sähkötitte minulle?» virkkoi Shannon.
»Ei — sen teki isäni.»
»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan ystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»
»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen myötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette saanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme teitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että kykenemme tekemään niin vähän.»
»Minusta olette tehneet jo hyvin paljon oudon ihmisen hyväksi.»
»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme kaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen tytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein hieno nainen.»
Shannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle.
Mies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.
»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön valmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän teille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»
Shannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen takana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille kukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista tarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.
»Neiti Burke on alhaalla», hän ilmoitti.
Tyttö kääntyi heti aamiaishuoneesta ja astui tarjoiluvälikköön.
»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan minun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»
Rouva Pennington naurahti.
»Hyväinen aika, rakas! Eihän tästä ole mitään vaivaa. Vesi kiehuu parhaillaan, ja Hannah on paahtanut vähän leipää. Odotimme vain teitä kysyäksemme, pidättekö vihreästä vaiko mustasta teestä.»
»Vihreästä», sanoi Shannon, mennen keittiöön.
Custer oli seurannut häntä ja nojasi ovenpieleen.
»Tässä on Hannah, neiti Burke», esitteli rouva Pennington.
»Hauska tutustua teihin, Hannah», sanoi tyttö. »Toivottavasti en tuota teille hirveästi vastusta.»
»Hannah on tyyni kuin kallio», pisti nuori mies väliin. »Saatte tehdä hämminkiä keittiössä niin paljon kuin haluatte, mutta hän ei kiukustu koskaan.»
»Sen uskon varmasti», vakuutti Shannon. »Mutta sellaiset ihmiset, jotka myöhästyvät aterioilta, ovat vastuksiksi, ja lupaan, etten myöhästy toistamiseen. Äsken nukuin.»
»Muuttanette mieltänne siihen nähden, ettette halua myöhästyä aterioilta, saatuanne tietää, mihin aikaan syömme aamiaista», virkkoi Custer nauraen.
»En muuta — kyllä ehdin ajoissa.»
»Teidän pitää viipyä vuoteessa niin kauan kuin se teitä miellyttää», huomautti rouva Pennington. »Ette saa ajatellakaan nousta samaan aikaan kuin me. Tarvitsette kaiken levon, minkä voitte saada.»
He tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän luokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon — siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä kun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt velvollisuuksiakaan.
»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö.
»Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»
Rouva Pennington ei sallinut hänen lopettaa lausettaan.
»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on oltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti Pennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää äitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse. Suokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja me puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään jotakin hyväksenne.»
Shannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän sitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden, ystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa levossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa nauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa olivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn huumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti Crumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan maalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen sinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen alentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on koskaan keksinyt.
Hänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen pieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset niin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.
»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein näkemistäni olennoista!»
»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut ollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi samanlaisia perhepiirteitä.»
»Hän on kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää, että hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä voivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus hänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin kuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara. Mutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja vaatimaton.»
»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on täysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä, voin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko pelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin äitiä kohtaan.»
»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen tärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta rouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»
Heidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan yläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.
XIV.
Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!
Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi, hysteeriseksi olennoksi.
Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä! Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.
Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti turvautuisi pieneen neulaansa.
Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä, tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on, oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli kauheasti säikähtynyt.
»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen, kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»
Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen, joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa, mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.
Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen. Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana, myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.
Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna. Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin, yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.
Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat. Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma elämänsä oli ruma.
Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin kahteen verrattuna!
Ankarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen oli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa viettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan, mutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen paheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista kuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen rangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.
Sinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa hedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka paljon hän voisi siitä vaatia.
»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington. »Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun hoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista. Jollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin sitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen. Mutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla mainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte todella elää. Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»
»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi tahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin välttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»
»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On niinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.
»Oi, minä rakastaisin maaseutua!» ihasteli Shannon.
»Miksi sitten ette jää tänne?» tiukkasi eversti.
Sepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus, mutta sen haaveileminen oli hauskaa.
»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua katkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.
Siteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon katkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata näitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa — oi, se olisi taivaallista!
»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten voisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä luulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»
»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän luoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää tahdokaan sitä myydä.»
»Toivoisin voivani niin tehdä, mutta —»
»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä teitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»
Pennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista lapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen kerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti kyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen kaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa — joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen omaksi hyväkseen.
»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun kaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi! Mutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin jäädä niin kovin, kovin mielelläni!»
»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa vuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan, ja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»
»Mutta en osaa ratsastaa», torjui Shannon. »Eikä minulla ole pukuakaan.»
»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette osaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte. Nähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen lapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille opettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja opitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin teennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me näytämme teille!»
Tyttö katsoi hymyillen häntä silmiin.
»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että kaikkien on noudatettava tahtoanne.»
Makuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan vastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena, kävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen kuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille pienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat pulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä poissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti vaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat samanlaiset kuin Evan!
Hän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän olikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä ihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut hänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä Penningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä. Se oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten eikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän, jossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän tiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon matkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui siltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen käyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi, ettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku hieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.
Kenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka Custer tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että he olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset nykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli siitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva Pennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut polttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja polttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti; mutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät tahrat.
»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen yön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos voisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan siihen.»
Puoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää taistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän teki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei aivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti vain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen. Kolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista voittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.
Neljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta kummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta epämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi, sillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.
»Kuka siellä?» hän kysyi, kun koputus uudistui.
»Eva. Tuon teille ratsastustamineet.»
Shannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta viimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.
»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne päälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen. Luulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia. Mutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman liian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään pitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on voitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa peseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa silmänräpäyksessä.»
Hän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä kylpyhuonetta kohti.
»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen, josta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.
Shannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan. Se ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet hänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja hermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli myöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein juoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas talleja kohti.
Aluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku kiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin, mutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset satuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva Pennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät kahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn renkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa kuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa, sovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste läheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.
»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan uskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin aikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin ajattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän todella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan! Tänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa teidät satulaan.»
Shannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti tepastelevan Baldyn ihan sen viereen.
»Oletteko milloinkaan ratsastanut?» tiedusti Custer.
»En kertaakaan eläissäni.»
»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin — vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja keskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon välitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa vasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri sillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa suorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä! Heilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja irrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa mukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää teitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos tahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa suitsia — älkää nykikö!»
Custer piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä ja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean jalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen irti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat etujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa, joten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.
Shannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?
Tiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!
Mutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä päästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä nykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti häntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla ympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän hämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan huomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.
Äkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä ollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet epämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä suuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista. Silloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.
Hän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille, ettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka sitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan joustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies. Eversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.
»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille alkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte viimeisen voitelun.»
»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi nuorempi mies nauraen.
»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti Eva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: ’Katsokaapa, kuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»
»Tuolta tulevat rouva Evans ja Guy!»
Rouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka kaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden ratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän matkan päästä.
Tämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä seurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui seikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat hänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui siirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa hilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja hyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet joukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta, joka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.
Hän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa koukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä rinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän uhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata ruohoista harjannetta pitkin.
Etunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä pysähtymismerkiksi toisille.
»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä. »Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen syntymäkanervikossa.»
»Ammu se! Ammu se!» huusi Eva. »Sinä nahjus-raukka, miksi et ammu sitä?»
»Baldy pelkää pamahdusta», selitti veli.
»Oi!» äänsi Eva. »Niin juuri — unohdin sen.»
»Sen taidon osaatkin parhaiten», virkkoi Custer ylimielisesti.
»Aioin juuri sanoa, ettet olekaan mikään nahjus, mutta nyt en sano!»
Shannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi nolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia. Hän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta sopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen seurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli ratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte nuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen ennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin sellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä eli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa parhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.
Keskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti silloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä ojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta eteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren vaakasuorassa.
»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin pulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan hevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»
»Siinä ei olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette ratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti. »Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on synnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään hankkimaan. Se on taidetta.»
»Kuten tanssiminen», huomautti Eva.
»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat suorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti ainoatakaan niistä taidoista.»
»Minä en kykene edes suorittamaan ratsastuskurssia», valitti Shannon.
»Te ette tarvitse muuta kuin harjoitusta», lohdutti eversti. »Puolessa tunnissa erotan, kuka on synnynnäinen ratsastaja, vaikka hän ei olisikaan ollut hevosen selässä ainoatakaan kertaa eläissään. Te olette sellainen.»
»Minua pelottaa, että laskette minusta pilkkaa. Satula kolahtelee minuun yhtenään, mutta kertaakaan en ole nähnyt kenenkään teistä liikahtavan omastanne.»
Guy Evans ratsasti lähellä häntä.
»Ei, hän ei laske teistä pilaa», hän kuiskasi kumartuen likemmäksi Shannonia. »Eversti lausui teille yhden suurimpia kohteliaisuuksia, mitä hän tuntee. Hän aina arvostelee ihmisiä ensiksi heidän siveellisen puolensa ja sitten heidän ratsastustaitonsa perusteella. Mutta jos he ovat hyviä ratsastajia, saattaa hän olla hyvin altis katsomaan sormien lomitse heidän vähäisiä siveellisiä hairahduksiaan.»
He purskahtivat molemmat nauramaan.
»Hän on erinomainen, eikö niin?» virkkoi tyttö.
»Hän ja Custer ovat oivallisimmat miehet, mitä olen ikinä tuntenut», vastasi poika innokkaasti.
Ratsastus päättyi rajuun laukkaan pitkin puolen kilometrin pituista, talleille vievää suoraa tietä. Sitten he laskeutuivat maahan naurussa suin punehtuneina ja hengästyneinä. Kun he astelivat kiemurtelevaa sementtikäytävää myöten talolle, oli Shannon Burke väsynyt, hervoton ja onnellinen. Hän oli lähestynyt uutta maailmaa ja huomannut sen hyväksi.
»Tulkaa minun huoneeseeni peseytymään!» ehdotti Eva, kun he astuivat patioon. »Nyt joudumme myöhään aamiaiselle, ja mielellämme istuudumme kaikki pöytään yhtä aikaa.»
Pienen hetkisen ajan ja ensi kerran sinä aamuna Shannon ajatteli yläkerrassa olevaa mustakoteloista ihoruiskua. Hän empi, mutta sitten hän päättävästi meni Evan huoneeseen.
XV.
Kun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään huoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin teki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut liikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli tehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista, lensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin täydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.
Ratsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin uuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli ollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen ruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta eivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan. Kun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.
Taaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina niin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty kääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin vakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin säälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa onnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi päättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt voittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin yhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet tavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa hän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän oli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut hänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja kauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.
Hänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne useammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä tuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän tunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti valtaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä kukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut tuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä hollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi palata vihatun Crumbin luokse.
Juuri silloin huusi Eva hänelle.
»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»
»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa
Englannissa.»
Hän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden juurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään keskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle hymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt ne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.
»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta sitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja enkä kukkuloita!»
Myöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä — eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä kuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti tuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin varmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka olivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa, milloin vain tilaisuus tarjoutui.
»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä se olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä — tehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat kaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän sisällä.»
Shannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi
Nuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.
»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha kuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka loistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»
»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea. Mutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä nauttia, on murheellinen.»
»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti, sujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei teidän tarvitsisi.»
He astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin ranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi kuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu tuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän vasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta hilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät säyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin siimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen maahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen taivas ja säteili kirkas aurinko.
»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.
»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»
Pian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui kiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa. Sitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui sykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen yläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään pitkää, tummaa kylkeä.
»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja likaisiksi.»
»Ne ovatkin likaisia, milloin niitä pidetään likaisissa paikoissa — samoin kuin ihmiset.»
»Ne eivät haise pahalta; eivät edes pahnat haisseet sioilta. Minä tunsin vain raskasta, miellyttävää tuoksua. Mistä se johtui — jostakin ravintoaineestako?»
Eva naurahti.
»Se oli sikojen omaa hajua. Kuta paremmin opitte niitä tuntemaan, sitä enemmän niistä pidätte. Ne ovat loistavia otuksia!»
»Te, herttainen olento, rakastatte kaikkea, eikö niin?»
»Jotakuinkin kaikkea, paitsi en luumuja ja astiain pesua.» Sitten he pyörsivät appelsiinitarhan kautta ylempää tietä myöten takaisin talolle. Heidän saapuessaan oli puolipäivä, ja puolisen aika oli käsissä. Shannon oli hiestynyt, väsynyt ja pölyinen ja aukaisi mielihyvin portaiden alapäässä oven, joka vei hänen huoneisiinsa yläkertaan.
Sitten hän seisahtui. Vanha, kalvava himo oli herännyt. Hän ei ollut lainkaan sitä tuntenut tultuaan tuosta ovesta yli kaksi tuntia sitten. Hetkisen hän epäröi, kääntyen sitten pelokkaasti Evan puoleen ja kysyen oudolla äänenpainolla:
»Saanko puhdistaa itseäni teidän huoneessanne?»
»Kyllähän toki», vastasi Eva. »Mutta onko jotakin hullusti? Ette kai voi pahoin?»
»Olen vain hieman väsynyt.»
»Kas niin! Minun ei olisi pitänyt viedä teitä niin pitkälle kävelymatkalle. Olen hyvin pahoillani!»
»Minä tahdonkin väsyä. Haluaisin tehdä sen uudelleen tänään iltapäivällä — joka iltapäivä. En tahdo pysähtyä ennen kuin olen kaatumaisillani!» Nähdessään sitten Evan kummastuneen ilmeen hän lisäsi: »Ymmärrättehän? Olen täällä niin lyhyen ajan, että tahdon ahtaa joka hetkeen mahdollisimman paljon mieluisia muistoja.»
Shannonista tuntui, ettei hän ollut iässään syönyt niin paljoa kuin oli syönyt sinä aamuna aamiaispöydässä. Mutta puolisella hän voitti äskeisen saavutuksensa enemmällä kuin toisella puolella. Pöydällä oli kylmiä kananpoikia — rancholla kasvatettuja, herkullista Rhode Islandin punaista rotua — kotikasvuisista, mehevän kauniista, syvän punaisista tomaateista ja kasvitarha-salaateista valmistettua salaattia, Hannahin leipomaa leipää, äsken kirnuttua voita, guernseyläisten rasvaista maitoa korkeissa, vilpoisissa laseissa ja sitten kappale Hannahin mainiota omenahyvettä sekä kermaa, niin sakeata, että sitä tuskin sai kaadetuksi.
»Voivoi!» huudahti Shannon vihdoin. »Näin siat, ja minustakin on tullut samanlainen ahmatti.»
»Ja minä näen jotakin, rakas», sanoi rouva Pennington hymyillen.
»Mitä niin?»
»Hieman väriä poskissanne.»
»Todellako?» riemuitsi Shannon.
»Niin, ihan totta.»
»Ja se sopii mainiosti», kehui eversti. »Ei mikään vedä vertoja kaunottaren ruskettuneelle iholle ja ruusuisille poskille. Juuri sellaisiksi Jumala tytöt aikoi; muutoin Hän ei olisi antanut heille hienoa hipiää eikä pannut taivaalle aurinkoa heitä kaunistamaan. Siten Hän on nähnyt aika paljon vaivaa muovatakseen koko maailman kaunottarien seurustelusaliksi, mutta mitä tekevät naiset? He etsivät pienen, ummehtuneen komeron, joka on tungettu jonnekin päivän pääsemättömiin, ja palkkaavat jonkun toisen naisen, joka ei ymmärrä taiteesta rahtuakaan, maalaamaan kehnon jäljennöksen ihosta heidän poski-poloisilleen. Heidän mieleensäkään ei juolahda ripustaa väripainosta arkihuoneensa seinälle; mutta he kantavat sellaista kasvoillaan, vaikka suurin taiteilija on kykenevä ja valmis maalaamaan niille mestariteoksen ilmaiseksi!»
»Mikä näppärä pikku ajatus!» huudahti Eva. »Isän olisi pitänyt olla runoilija.»
»Tahi jonkun kaunistusaineiden valmistajan ilmoitusten kirjoittaja», lisäsi Custer. »Mutta muuten, siirtymättä pois aiheesta, oletteko kuullut mitään Slick Allenista?»
Ei, he eivät olleet. Shannon herkisti korviaan. Mitä nämä ihmiset tiesivät Slick Allenista?
»Hänet on äskettäin L. A:ssa tuomittu vuodeksi vankilaan huumausaineiden hallussapidosta.»
»Hän kai oli huono mies», virkkoi eversti, »mutta koskaan en epäillyt häntä huumausaineiden orjaksi.»
»En minäkään; mutta sitä ei taida aina voida päättää ulkonäöstä», sanoi
Custer.
»Se on varmaankin hirveä tottumus», säälitteli rouva Pennington.
»Se alentaa uhrinsa niin matalalle kuin ihminen suinkin voi vajota», vastasi Custer.
»Mikäli olen kuullut, on se suuresti lisääntynyt kieltolain astuttua voimaan», huomautti eversti. »Omasta puolestani voisin mieluummin kunnioittaa wiskyjuoppoa kuin huumausmyrkkyjen käyttäjää; tahi ehkä minun olisi oikeampi sanoa, että halveksisin edellistä vähemmän. Joku aika sitten mainitsi minulle eräs poliisiviranomainen syödessämme päivällistä kaupungissa, että jos huumausaineiden nauttiminen jatkuvasti lisääntyy samoin kuin viime aikoina, paisuu se kansalliseksi vaaraksi, johon verrattuna wiskyn aiheuttama turmio supistuu surkean mitättömäksi.»
Shannon Burke oli iloinen, kun noustiin pöydästä ja keskustelu päättyi. Hän oli saanut maistaa mitä syvintä nöyryytystä. Hänellä oli ollut vuoroin kuuma, vuoroin vilu häpeästä ja pelosta. Aluksi hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus — lähteä tiehensä, keksiä joku tekosyy poistuakseen Penningtonien luota heti. Jos he tietäisivät kaikki, niin mitä he hänestä ajattelisivat? Ei ainoastaan hänen pahan tottumuksensa tähden, vaan siitäkin syystä, että hän oli tullut heidän vieraanvaraisuutensa niskoille, teeskennellen puhtautta, vaikka tiesi olevansa likainen, ja harjoittanut kauheata pahettaan heidän kattonsa alla, seurustellut heidän tyttärensä kanssa ja saattanut heidät kaikki kosketuksiin oman siveellisen spitaalinsa kanssa.
Hän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi pääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä jonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.
Custer Pennington huusi häntä.
»Neiti Burke!»
Hän kääntyi käsi yläkertaan vievän oven rivalla.
»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva näytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille herefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten. Ehdittekö puolessa tunnissa?»
Custer seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä hänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan! Jos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen miehen ystävyyden arvoinen.
Arvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas kuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut hänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli jo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli. Täytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden tähden, johon hän itse ei ollut syypää?
Hän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi mitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he voisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa Shannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa elävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä, että joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen iltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?
»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy kielteistä vastausta!»
»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä yhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»
Hän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä ajalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se tunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja sen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.
»En tahdo!» hän kiljaisi, polkaisten jalkaansa. »En tahdo! En tahdo!»
Jos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä voimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma, torjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut; mutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei hän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia, eikä näkisi sitä.
Hän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi portaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi löytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan. Hän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka hän tunsi niin hyvin.
»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee olosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»
Hän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti sitten ympäri ja huusi:
»Herra Pennington!»
Jollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen kärsittyään tappion.
»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän toiselta puolen, astuen sitten näkyviin.
Tyttö melkein juoksi hänen luokseen.
»Viivyinkö kovin kauan?» hän kysyi. »Pitikö teidän odottaa?»
»Tehän olitte poissa tuskin ollenkaan», vastasi mies.
»Mennään nopeasti», ehdotti Shannon hengästyneenä. »En tahdo menettää hetkeäkään siitä!»
Custer kummasteli, miksi tyttö oli niin kiihkeän innostunut päästessään ratsastamaan kukkuloille, mutta se oli kuitenkin hänestä hauskaa ja tuntui lisäksi hieman imartelevalta. Hän alkoi itsekin vähän innostua retkeen, jonka hän oli suunnitellut vain, noudattaen perheen hyväntahtoista kohteliaisuutta antaakseen Shannonille puuhaa, jottei tämä liian synkästi hautoisi suruaan äitinsä kuoleman johdosta.
Ja Shannon oli mielissään voitostaan. Hän oli liian suorasydäminen koettaakseen narrata itseään luulemaan sitä suureksi voitoksi; mutta olihan sekin, että hän oli ollut kyllin voimakas paetakseen vihollista, jo jotakin. Hän ei toivonutkaan, että se ennustaisi pysyväistä voittoa, sillä hän ei uskonut sitä mahdolliseksi. Hän tiesi, että morfiinin orjista kykeni tuskin kolme sadasta lopullisesti katkomaan kahleensa haudan tällä puolen, ja hän oli mennyt liian pitkälle ollakseen yksi niistä kolmesta. Jos hän voisi alituisesti pysyä liikkeessä samoin kuin oli ollut sen päivän, niin hän saattaisi tehdä sen; mutta sehän oli tietysti mahdotonta. Varmasti tulisi hetkiä, jolloin hän olisi yksin eikä hänellä olisi muuta tekemistä kuin ajatella, ajatella, ajatella — ja mitä hän ajattelisi? Aina samaa — vähäistä, valkeata pulveria sekä lepoa ja rauhaa, jonka se hänelle antaisi.
Custer auttoi häntä nousemaan ratsaille, pitäen Baldya pölkyn vieressä, ja oli taaskin mielissään huomatessaan, ettei tyttö unohtanut ainoatakaan yksityiskohtaa häneltä saamistaan ohjeista.
»Siinäpä tyttö!» tuumi nuori mies mielessään.
Hän tiesi, että tytön ruumiin täytyi olla hiukan hervoton ja hellä aamuratsastuksen jälkeen, mutta vaikka hän tarkkaili Shannonin kasvoja, ei hän nähnyt siitä merkkiäkään.
»Uljas sisu!»
Hän alkoi pitää tytöstä. Jalustimet lähekkäin he ratsastivat hitaasti raittia myöten rotkotielle. Tytön ryhti oli hiotun hyvä. Hän näytti muistavan kaikki Custerin isän neuvot ja istui sulavasti näyttämättä lainkaan jäykältä.
»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei tarvitse kuhnustella minun tähteni.»
»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän tiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.
Pitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita niittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden päivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko paistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut ainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti tästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin viettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden viime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa tulevaisuudessa.
Custer Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään, jos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä. Grace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet olla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin osasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa. Heidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se tieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden olennainen ehto.
Ratsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.
»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään takaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»
»Tämä on taivaallista!» ihasteli tyttö.
»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer. »Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte levätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.
»Mitä ovat elotammet?» kysyi Shannon.
Custer osoitti yhtä sellaista.
»Miksi niitä nimitetään elotammiksi?»
»Ne ovat alati vihreitä — otaksuttavasti on syynä se. Tässä on iso, vanha tammi — pysähdymmekö?»
»Ja laskeudummeko ratsailta?»
»Jos haluatte.»
»Luuletteko minun voivan astua jälleen satulaan?»
Pennington naurahti.
»Kyllä minä toimitan teidät sinne. Onko ruumiinne vielä hieman jäykkä?»
»Kuka on sanonut, että se on ollut jäykkä?» kysyi Shannon.
»Tiedän, että sen täytyy olla, mutta olette erinomaisen uljas!»
»Kyllä se oli lähtiessämme, mutta ei ole enää. Jäseneni tuntuvat vertyneen. Koetetaanpa. Tahtoisin nähdä, kykenenkö astumaan selkään maasta, kuten Eva tekee. Mitä te hymyilette? Se on jo toinen kerta muutamien sekuntien aikana.»
»Hymyilinkö? En tiennyt sitä. Se ei ollut aikomukseni.»
»Mitä oikeastaan tein?»
»Ette tehnyt mitään — syynä oli eräs sananne. Ettehän pahastu, jos minä, niin kauan kuin opettelette ratsastamaan, opetan teille samalla oikeata sanastoa.»
»En tietenkään! Mitä sanoin? Oliko se oikein kauheaa?»
»Ei suinkaan. Mutta minua huvittaa aina kun kuulen sen. Se on ratsaille astuminen. Astutaan raitiovaunuun ja siitä pois, mutta noustaan hevosen selkään ja astutaan ratsailta.»
»Mutta enhän minä niin tee!» huudahti Shannon nauraen. »Satulaan ja satulasta putoaminen sopisi paremmin minun tavastani.»
»Ei, te nousette ratsaille hyvin somasti. Katsokaahan nyt! Näytän teille nyt, miten astutaan maahan. Laskekaa vasen kätenne satulan nupille! Heittäkää oikea jalkanne takakappaleen ylitse, samalla heti tarttuen oikealla kädellänne takakappaleeseen! Seisokaa suorana vasemmassa jalustimessa jalat suorina ja kantapäät yhdessä! Näettehän, olen kasvot suoraan hevoseen päin. Nyt kannattakaa ruumiinne painoa käsillänne, tällä tavoin; irroittakaa vasen jalka jalustimesta ja pudottautukaa maahan tasaisesti molemmille jaloille! Se on säännönmukainen tapa ja hyvä noudatettavaksi opetteluaikana. Myöhemmin tulee keikahtaneeksi satulasta melkein mihin vanhaan tapaan hyvänsä.»
»Luulin, että aina astutaan hevosen selästä», huomautti tyttö.
Custerin silmät tuikahtivat, ja hän purskahti nauruun.
»Minun on oltava huolellinen sanoissani, eikö niin? Tällä kertaa sain piikin!»
»No, katsokaa nyt tänne!» kehoitti tyttö.
»Loistavasti!» kehui mies, kun Shannon pudottautui keveästi maahan.
He taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat, nojaten selkänsä paksuun runkoon.
»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen huokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»
»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat aikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes kahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää puun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen pitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja kuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja kukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä. Syitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän. Meidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö teistäkin?»
»Kyllä», myönsi Custer ja hetkisen mietittyään jatkoi:
»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset eivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät maasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain tietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että osaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan myöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa tuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»
Custer kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he istuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat ilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan kymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat tärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin syvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.
Tyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen vakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan häntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän puheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut henkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää turhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä puolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli omiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan kauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna — se olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.
Hän koetti muistella, mitä hän oli oppinut vietettyään kaksi vuotta
Wilson Crumbin seurassa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin sen, että
Crumb oli opettanut hänet vetämään sieraimiinsa kokaiinia.
Jonkun ajan kuluttua he lähtivät jälleen liikkeelle, ja tyttö ällistytti miestä nousemalla keveästi maasta ratsunsa selkään, Shannon oli hyvin mielissään saavutuksestaan ja nauroi hyvillään, kun Custer kehui häntä.
He ratsastivat edelleen, kunnes löysivät herefordilaiset. He laskivat ne, tarkastellen laumaa kautta koko laajan, kukkuloille saakka ulottuvan laitumen, ja kun lukumäärä oli täysi, he kääntyivät kotiin päin. Samoin kuin Custer oli selostanut puiden elämää, kertoi hän myöskin kauniista, valko-otsaisista naudoista, selittäen, että ne olivat alkuisin siitä Englannin kreivikunnasta, jonka mukaan niillä oli nimikin ja että ne olivat verrattomia teuraseläimiä. Hän osoitti useita palkittuja lehmiä heidän sivuutlaessaan ne.
»Kas noin! Nyt te taaskin hymyilette», sanoi tyttö syyttävästi heidän ratsastaessaan polulla kotia kohti. »Mitä olen nyt tehnyt?»
»Ette mitään; olette vain ollut hyvin kärsivällinen koko iltapäivän, Minua hymyilytti ajatellessani, kuinka karmivalta tämän iltapäivän on täytynyt tuntua kaupunkilaistytöstä, joka otaksuttavasti on tottunut alituisesti olemaan kiihoittavien huvien pyörteessä!»
»Minulla ei ole koskaan ollut hauskempaa iltapäivää», vastasi Shannon.
»Tarkoittanettekohan noilla sanoilla totta?»
»Vilpittömästi!»
»Olen siitä hyvilläni», sanoi Custer, »sillä itse ikävystyn täällä joskus hirvittävästi, ja luullakseni tekee minulle aina hyvää, kun saan jonkun vieraan valamaan minuun hiukan intoa. Se saa minut käsittämään, kuinka paljon meillä on sellaista, mitä kaupunkilaisilla ei voi olla, ja tulen vähän tyytyväisemmäksi.»
»Te ette voi olla tyytymätön! Kaupungissahan on tuhansittain ihmisiä, jotka antaisivat mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa teidän kanssanne! Emme me kaupunkilaiset kaikki asu kaupungissa sen tähden, että haluamme oleksia siellä. Te olette onnellinen, kun teidän ei ole pakko tehdä niin.»
»Niinkö arvelette?»
»Minä tiedän sen.»
»Mutta täkäläinen elämä tuntuu niin ahtaalta! Minun pitäisi olla miehen työssä miesten keskuudessa, jossa sille annettaisiin arvo.»
»Te olette miehen työssä täällä ja elätte miehen elämää, ja sillä, mitä täällä teette, on arvo. Olettakaamme, että muuraisitte uuneja tai myisitte automobiilejä tai osakkeita kaupungissa! Olisiko sellaisella työllä sen suurempi arvo kuin tällä — kun nyt kasvatatte komeita sikoja, nautoja ja hevosia? Isänne on perustanut suuren yrityksen, ja te autatte häntä yhä laajentamaan ja parantamaan sitä. Osaisitteko kaupungissa tehdä mitään, mistä voisitte olla läheskään niin ylpeä? Ette; mutta kaupungissa saattaisitte johtua tekemään paljon sellaista, mistä ehkä häpeäisitte kauheasti. Jos olisin mies, pitäisin siitä alasta, millä te olette!»
»Ette ole johdonmukainen. Voitte valita saman alan, mutta väitätte lähtevänne takaisin kaupunkiin. Teillä on täällä hedelmätarha, koti ja hyvä toimeentulo, mutta sittenkin tahdotte palata kaupunkiin, jota panettelette.»
»Minä en tahdo», vakuutti tyttö.