»Toivottavasti ette tee sitä sitten», sanoi Custer mutkattomasti.
He saapuivat talolle hyvissä ajoin ehtiäkseen uida ennen päivällistä.
Mutta kun päivällisen jälkeen tehtiin lähtöä tanssisaliin, nosti
Shannon kätensä ylös tappion merkiksi.
»Minä luovun!» hän huudahti nauraen. »Koetin pysyä toisten mukana loppuun saakka ja tahtoisin niin mielelläni tulla tanssimaan. Mutta tuskinpa jaksaisin edes kävellä tanssisaliin, saatikka sitten tanssia sinne päästyäni. Kykenenköhän edes menemään yläkertaan ryömimättä!»
»Lapsi-rukka!» säälitteli rouva Pennington. »Olemme olleet tappamaisillamme teidät. Me kaikki olemme niin tottuneet pitkiin ratsastusmatkoihin, uintiin ja tanssiin, ettemme käsitä, kuinka ne väsyttävät harjaantumattomia lihaksia. Menkää suoraan vuoteeseen, rakas, älkääkä ajatelkokaan nousta aamiaiselle.»
»Oi, mutta tahtoisin nousta ratsastamaan, jos saan sen tehdä ja jos Eva herättää minut.»
»Hänellä on oikea sisu», huomautti eversti, sitten kun Shannon oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut huoneisiinsa.
»Niin totisesti onkin», yhtyi Custer. »Hän on oikea helmi tytöksi.»
»Hän on suorastaan jumalallinen», korosti Eva.
Omassa huoneessaan Shannon tuskin ennätti vuoteeseensa, kun hän jo oli unessa.
XVI.
Shannon heräsi vasta kello neljä seuraavana aamuna. Samassa heräsi myöskin huumausaineen tarve. Se kalvoi häntä säälimättä. Mutta sittenkin, kun hän antoi sille perään, tuotti hänelle tyydytystä se tieto, että hän tällä kertaa oli tullut toimeen ilman tuota hienoa, valkeata jauhetta kauemmin kuin milloinkaan muulloin alettuaan sitä käyttää. Hän otti vain kolmannen osan tavallisesta annoksestaan.
Kun Eva kello puoli kuusi koputti ovelle, nousi Shannon vuoteesta ja pukeutui kuumeisen hätäisesti välttääkseen himon palaamista. Se ei täydelleen onnistunut, mutta hän kykeni vastustamaan sitä kyllin kauan ehtiäkseen pukeutua ja rientää pois pienen, mustan rasian lähettyviltä.
Sinä päivänä hän meni Custerin, Evan ja Guyn seurassa sikäläiseen kerhoon, ja he palasivat vasta niin myöhällä, että ennättivät parhaiksi uida ennen päivällistä. Ja jälleen hän torjui himonsa pukeutuessaan ateriaa varten. Päivällisen jälkeen tanssittiin, ja taaskin hän huoneisiinsa päästessään oli ruumiillisesti niin väsynyt, ettei jaksanut ajatella muuta kuin unta. Päivällä he olivat pelanneet golfia, joten hänellä oli ollut yllin kyllin liikuntoa kuumassa päivänpaahteessa, ja hyvä seura oli pitänyt myöskin hänen mielensä hupaisessa vireessä, joten vanha vihollinen ei ollut häntä vaivannut.
Varhain aamulla hänen oli jälleen kamppailtava heltymättömän ahdistajansa kanssa. Tällä kertaa hän taisteli uljaasti, mutta kärsi tappion.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa varastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin liian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila, johon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä raskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava näistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti heidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del Pason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit olivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet perheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki hänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa ruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä ratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli kohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan sisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut koskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.
Oli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli antanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli vielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli pienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän oli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten, sillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä vastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.
Tietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen parhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli kadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä uhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme enää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä, uida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely hedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen hoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman hyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin ja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.
Siellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa makuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui vuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli häntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan elämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat, ja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin milloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän koetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta tuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset ajatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.
Joskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa kahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka olisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä voimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä alituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.
Ja nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä lähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi, vaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä toisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan. Tulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi aina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla kokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt seuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin viikon kuluessa.
Hän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä hänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko viikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja Evansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään aamiaispöydässä.
Pöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia kannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät kaikki.
»Minulleko?» hän huudahti.
»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.
Ratsastat nyt jo kuten ratsumies.»
Tytön kurkkuun kohosi jotakin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi pöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi varpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani?»
»Ei sinun sitä tarvitsekaan, lapsi. Kannukset ovat mitätön seikka.»
»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota — en ansaitse.»
»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme antaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun kirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen ansaitsemattaan.»
Senjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä pois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta huomioon kohtalon sormea.
Sinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa, keskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta. Oli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia etelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota verhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan vilpoisempaa.
»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on viileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»
»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?» huomautti Shannon.
»Hm! On niin kuuma, ettei voi edes ajatella sinne pääsyä.»
»Noinko Pennington!» ilvehti tyttö muka hämmästyneenä ja moittien.
»Väitätkö itse olevasi valmis ratsastamaan sinne tällaisessa helteessä?» kysyi Custer.
»Tietysti olisin. Uudet kannukseni eivät vielä ole saaneet kastettaan.»
»Minä olen mukana leikissä, jos sinä siihen ryhdyt», ilmoitti mies.
Tyttö ponnahti pystyyn. »Matkaan siis! Kuka vielä lähtee?»
Shannon vilkaisi ympärilleen kysyvästi. Rouva Pennington pudisti hymyillen päätään.
»En minä ainakaan. Aamuratsastus riittää minulle kesäaikana.»
»Minun on saneltava joitakuita kirjeitä», sanoi eversti.
»Ja otaksuttavasti on pikku Evan jäätävä kotiin hieromaan ihojauhetta nenäänsä», veisteli Custer, nauraen sisarelleen.
»Pikku Eva aikoo ajaa Ganadoon kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin kanssa», vastasi tyttö. »Guy odottaa pikalähetystä — hänen romaaninsa tulee taaskin takaisin. Nuo kauheat, typerät kustantaja-rahjukset! He eivät tunne, mikä on oikea romaani. Olen tutustunut siihen — Guy on selostanut sitä minulle. Teidän kaikkien pitäisi lukea se. Oi, se on suorastaan säteilevä! Minä olen Hortense — pitkä, notkea, ja hyvin arvokas —» Eva virnisti.
»Niin, niin, juuri sinä se olet, siitä ei voi erehtyä», laski Custer leikkiä. »Pitkä, notkea ja hyvin arvokas — Guy on hieman lapsellistunteellinen kuvaillessaan henkilöitä!»
Eva ei ollut huomaavinaan keskeytystä.
»Minä pyörryn, kun roisto tunkeutuu huoneeseeni ja kantaa minut pois. Sitten sankari — hän on Bruce Bellinghame, pitkä, hento, kiharahiuksinen —»
»Onko hänkin hyvin arvokas?»
»Ja sitten sankari ajaa häntä takaa ja pelastaa minut, juuri kun roisto aikoo syöstä minut alas jyrkänteeltä — oi, se on komeaa!»
»Niin sen täytyy olla», selitti Custer.
»Sinä olet hirveä», torui Eva. »Sinun olisi pitänyt olla kustantaja.»
»Pitkä, hento ja kiharatukkainen», virnaili Custer. »Vai oliko se pitkä ja kiharainen, hentotukkainen? Lähdetään, Shannon! Nähtävästi olemme ainoat tosiurheilijat perheessämme.»
»Lapsellisia urheilu-intoilijoita olette!» huusi Eva heidän jälkeensä.
»Ainoat tosiurheilijat perheessämme — perheessämme!» Ne sanat värähdyttivät Shannonin olemusta. He olivat ottaneet hänet perheeseensä — osaksi omaa elämätään. Se oli ihmeellistä. Oi, hyvä Jumala, kunpa sitä vain voisi kestää ikuisesti!
Oli hyvin kuuma. Heidän ratsujensa laahustavat jalat nostattivat pölyä. Tänään liikkui Apachekin laahustaen. Se piti päänsä alhaalla eikä tepastellut. Pölyä laskeutui hevosten hiestä kostealle kaulalle ja kyljille ja tunkeutui ratsastajien silmiin.
»Viehättävä ratsastuspäivä.» huomautti Custer.
»Mutta ajattelehan kuinka suloista on tammen juurella!» muistutti tyttö.
»Panen parastani.»
Custer kohotti päätään, kun hänen harhaileva katseensa osui savupatsaaseen, joka kohosi Linkkuveitsi-cañonin toisella puolen olevan selänteen takaa. Hän seisautti Apachen.
»Kulovalkea!» hän äänsi. »Odota tässä! Hälytän pojat, ja sitten ratsastamme tuonne edeltäpäin katsomaan. Kenties se ei ole lainkaan vaarallista.»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja poistui ripeätä vauhtia — kuumuus ja pöly olivat unohtuneet. Shannon katseli hänen jälkeensä, kun hän eteni, istuen suorana satulassaan ja heilahdellen joustavasti ratsunsa liikkeiden mukaan, ikäänkuin olisi ollut osa hevosesta. Vajaassa viidessä minuutissa hän palasi.
»Eteenpäin!» hän huusi.
Tyttö ohjasi Baldyn Apachen viereen, ja sitten alkoi ratsastus. Hevosten kengät kalahtelivat irtonaisiin kiviin, pöly tuprusi nyt kaukana heidän takanaan, eivätkä he muistaneet hellettä. Oikotie vei kapean uurroksen poikki, jonka yli ratsujen oli hypättävä.
»Tartu kiinni satulan nuppiin!» komensi Custer. »Anna hevosen tehdä mielensä mukaan!»
He lennähtivät ylitse melkein vierekkäin, ja mies hymyili leveästi, sillä tyttö ei ollut tarttunut nuppiin.
Hän oli tullut uurroksen yli vanhan, harjaantuneen ratsastajan tavalla.
Shannonin koko olento värähteli vauhdin tuottamasta kiihtymyksestä. Hevoset ojentuivat mataliksi — niiden lautaset tuntuivat huojuvan aina samassa tasossa — se muistutti lentoa. Kuuma ilma puhalsi tukahduttavasti vasten tytön kasvoja, mutta hän vain nauroi, ja hänen mielensä teki huutaa ääneen ja heiluttaa hattua.
Linkkuveitsi-cañonin rinnettä he kapusivat hitaammin, ja heti harjanteen takana he näkivät liekkien hulmuavan kapeassa rotkossa heidän alapuolellaan. Onneksi ei tuullut — tuntui vain tulen aikaansaama ilmavirta; mutta sankka pensaikko paloi rajusti.
»Emme voi tehdä mitään», selitti Custer, »ennen kuin pojat tuovat parivaljakot, aurat ja lapioita. Paikka on kovin ilkeä — liian jyrkkä kynnettäväksi, ja pensaikko on tiheä. Mutta meidän on saatava tulen valta rajoitetuksi!»
Pian saapuivat »pojat» — heitä oli vankkurillinen — tuoden neljä hevosta, kaksi auraa, lapioita, vesitynnyrin ja aivinaisia säkkejä. Miehien ikä vaihteli kahdeksastatoista seitsemäänkymmeneen. Jotkut heistä olivat olleet rancholla parikymmentä vuotta ja olleet sammuttamassa useita kulovalkeita. Heille ei tarvinnut määrätä, mitä heidän oli otettava mukaansa ja mitä heidän oli tehtävä tuomillaan esineillä.
Vankkurit täytyi jättää Linkkuveitsi-cañoniin. Hevoset kiskoivat aurat harjanteelle, ja miehet kantoivat sinne lapiot, märät säkit ja sangoilla vettä tynnyristä. Custer laskeutui satulasta ja jätti Apachen muutaman vanhuksen pideltäväksi.
»Kyntäkää rinnettä alas rotkon itäpuolella! Koettakaa kiertää tulen ympäri eteläpuolitse ja sitten jälleen takaisin!» hän komensi toista valjakkoa hoitelevia kahta miestä. »Minä käyn Jaken kanssa käsiksi toiseen ja koetan katkaista siltä tien tämän laen ylitse!»
»Se on mahdotonta, Cus», huomautti eräs vanhemmista miehistä. »Rinne on liian jyrkkä.»
»Meidän on yritettävä», vastasi Pennington. »Muutoin meidän olisi kaarrettava niin etäältä, että tuli ennättäisi itäpuolelle, ennen kuin saisimme sen kierretyksi. Tarttukaa te, Jake, auran kädensijoihin — minä ajan!»
Jake oli lyhyt, tanakka, punatukkainen, kaksikymmenvuotias poika, ja hänellä oli hartiat kuin härällä. Hän virnisti hyvänluontoisesti.
»Kyllä minä puserran niitä niin, että pihka niistä kihisee!» hän virkkoi.
»Te muut lapioikaa ja hyörikää kuin paholaiset!» määräsi Custer.
Shannon tarkkaili, kun hän otti ohjakset ja lähti ajamaan valjakkoa hitaasti ja tyynesti. Ei kuulunut kiljauksia. He olivat hevosmiehiä, nämä ganadolaiset. Kookkaat percheronit liikkuivat varmasti eteenpäin. Auran kärki mursi syvältä maata, mutta isot eläimet astelivat eteenpäin, ikäänkuin olisivat vetäneet tyhjiä vankkureita.
Nähdessään, mihin Custer niitä ohjasi, pidätti tyttö henkeään. Ei, hänen täytyi erehtyä! Custer ei saattanut kääntää niitä harjanteelle päin. Mies ei voinut ajatellakaan ajaa hevosia rotkon jyrkästi viettävän rinteen poikki!
Mutta niin oli asianlaita. Hevoset liukahtelivat ja pääsivät taaskin vakavaan asentoon. Suoraan niiden alla palava pensaikko oli muuttunut hehkuvaksi sulatusuuniksi. Jos niiden jalansija pahasti pettäisi, ei mikään voisi pelastaa niitä suistumasta tuohon hornamaiseen ahjoon.
Auran kädensijoihin tarrautunut Jake kompasteli ja liukui, mutta aura oli hänen tukenaan, ja vaon turvissa hän saavutti jälleen tasapainonsa toistakymmentä kertaa yhtä monen metrin matkalla. Ohjaksissa oleva Custer asteli suoraan auran alapuolella. Tytöstä oli ihme, että hän sai parivaljakon menemään eteenpäin.
Rotkon jyrkkä seinämä näytti paikoitellen melkein äkkijyrkältä, eikä siinä olisi luullut muiden kuin kauriiden löytävän jalansijaa. Hänen oli mahdoton käsittää, miten nuo raskaat hevoset siinä pysyivät. Vain ehdoton luottamus näihin Ganadon miehiin, jotka olivat käsitelleet niitä pienistä varsoista pitäen, ja suuri rohkeus voivat sen selittää.
Kuinka erinomaisia eläimiä ne olivatkaan! Palavien pensaiden räiskeen, liekkien kohinan ja alhaalta hohtavan sietämättömän kuumuuden täytyi tuntua niistä hirvittävältä. Mutta sittenkin ne paljastivat vaistomaisen tulenpelkonsa vain silloin tällöin vilkaisemalla hermostuneesti sivulle ja huristelemalla korviaan.
Aluksi oli koko yritys näyttänyt Shannonista mielipuoliselta, mutta kun hän tarkkaillessaan oivalsi, mihin Custer pyrki, tajusi hän, kuinka järkevästi mies menetteli. Jos hän parilla vaolla saisi estetyksi liekkien leviämisen tänne päin, voisi hän ehtiä pysäyttämään tulen etenemisen itäänpäin laajoille laitumille, joita peittivät elokuun loppupuolen rutikuiva ruoho ja pensaat.
Muutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten pois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä; kukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen aiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin rancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä uskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä tämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei tarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori Pennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle paikalle.
Se näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin ohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän kallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa valokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia mies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin päiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt kaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana päivänä hän oli siitä kerskunut!
Nyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla turvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui vastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.
Pilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin tällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän näki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat onnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä toinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi pian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät toista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ turvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella ensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.
He olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui. Oikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle, sillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun viimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen olkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti tukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti äsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten, vetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.
Auran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer yrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät, ja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä pääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun. Sitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer Penningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille pitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.
Hevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen niistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä ollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut irroittaa katsettaan miehestä.
Päällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin pahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi mies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata eläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään voisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka lehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta saalista.
Shannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten äkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta, ihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan satulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin vierelle.
Hän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen päitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan rinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin seisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen. Pennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti hypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen hänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien pensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.
Kaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas pelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä, oli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen vetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen, että Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua ylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä tarvinnut kantaa.
Custer oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä ja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat juosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia reunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni. Toisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun yläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran kärkeen.
»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington tarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä, »noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin vaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava siihen.»
Sitten hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»
»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan hengenvaarassa.»
Custer katseli häntä tutkivasti hetkisen.
»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin ajattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»
»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta sinä olet saanut pahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko jaksavasi ratsastaa?»
Custer naurahti.
»Minulla ei ole mitään heikkoa», hän sanoi. »Minun on jäätävä tänne sammuttamaan kuloa.»
»Siitä ei tule mitään!» Shannon pyörähti huutamaan Penningtonin ratsua pitelevälle miehelle. »Tuokaa Apache tänne!» hän pyysi. »Nämä miehet kykenevät tukahduttamaan palon ilman sinuakin», hän jatkoi Custerille. »Sinä palaat heti kotiin minun kanssani. Et ole koskaan nähnyt pahoin palanutta ihmistä; muutoin tietäisit, kuinka välttämättä haavojesi on heti saatava hoitoa.»
Mies ei ollut tottunut kuulemaan määräyksiä, ja se huvitti häntä. Gracen mieleenkään ei olisi johtunut epäillä hänen harkintakykyään tässä eikä missään muussakaan asiassa. Mutta tämän tytön esiintyminen viittasi siihen, että hän piti Custerin mielipidettä virheellisenä ja hänen päätöstänsä merkityksettömänä. Ilmeisesti Shannon uskalsi puolustaa vakaumustaan, sillä hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti jälleen työhön ryhtyneiden miesten luokse ilmoittamaan heille, että Custer oli liian pahoin palanut jäädäkseen sinne.
»Sanoin hänelle, että hänen on palattava kotiin saamaan hoitoa palohaavoilleen; mutta hän ei suostunut siihen. Ehkä hän uskoisi paremmin teitä, jos te puhuisitte hänelle.»
»Kyllä me puhumme», huudahti yksi heistä. »Tuossa tuleekin eversti
Pennington. Hän kyllä panee pojan lähtemään, jos se on tarpeellista.»
Eversti Pennington seisautti märän ratsunsa Custerin viereen, ja Shannon kiiruhti heidän luokseen. Parhaillaan Custer kertoi valjakkoa kohdanneesta tapaturmasta.
»Paloi, niinkö?» äänsi eversti. »Mutta hitto soikoon, mies, sinähän olet palanut!»
»Ei se ole mitään», vastasi nuori mies.
»Se on vakavaa, eversti!» huusi Shannon. »Käskekää hänen palata kotiin! Hän ei välitä vähääkään minun kehoituksistani ja häntä olisi hoidettava kunnollisesti. Hänelle olisi saatava lääkäri niin pian kuin mahdollista.»
»Kykenetkö ratsastamaan?» murahti eversti Custerille.
»Tietysti kykenen!»
»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen mukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»
Hänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä huolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä rakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä, miten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.
»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne avustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla jäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän heidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.
Hevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili askeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja nähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti olevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus, ikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja hän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.
»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy olla hirveät tuskat.»
Custer kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja pingoittuneilla kasvoillaan.
»Kyllä nyt hieman kivistää», hän tunnusti.
»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli suurenmoista, Custer!»
Mies katsahti häneen hiukan kummastellen.
»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina teroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä siveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä laimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan antaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava, vaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»
»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi alttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.
»Ei, eipä tietenkään; mutta enhän ole sitä tehnytkään!.»
»Olisit saattanut tehdä sen.»
»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi mies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata eläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti, avuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla tekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit rakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä se on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»
»Eikä minustakaan. Se on ylevää.»
Heidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia. Tallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen kykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria satulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi kätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten sisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät haavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan lääkäriä.
Hänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat hänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella, katsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja Hannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta, vaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa hänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti hymyillä.
Silloin kääntyi rouva Pennington ja huomasi Shannonin.
»Sallikaa minunkin tehdä jotakin, jos vain kykenen mihinkään!»
»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»
Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.
Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä, kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen kunnioitus, jota hän rakasti?
Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen, mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta —vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään yöksi.
Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke, vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen, joka hänellä oli nenäliinassaan.
Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden, joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli elämää kalliimpi.
Rouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.
»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat äidin silmissä.
»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.
»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin lääkäri saapuu.»
Shannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut ovenpieleen.
Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten. Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän vei sen kylpyhuoneeseen.
»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»
XVII.
Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia. Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä, jos sitä tarvittaisiin.
Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin tuskallisia.
Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.
»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä! Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me. Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut täällä.»
»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»
»Kyllä sinä kuulut!»
»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava kaupunkiin.»
»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei tarvitsekaan lähteä, eihän?»
»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani kannukset en voinut.»
»Onko sinun todella mentävä?» tiukkasi mies.
»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun jäävän — vilpittömästi?»
»Ihan varmasti!» vakuutti Custer hymyillen.
»Ehkä jään.»
Sairas ojensi oikean kätensä ja tarttui tytön käteen.
»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua — me kaikki.»
Aivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen kiintyneenä ja toverillisena.
»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun parannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä hoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»
»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine, appelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä paljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella alaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua parhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän itki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet kenties jää tänne.»
»Hän on herttainen!»
»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin kai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet toisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko maailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan! Silloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja päivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun hän on poissa.»
»Hän palvoo sinua, Custer.»
»Hän on kelpo tyttö!»
Sen ylistävämmin ei Custer olisi osannut kehua.
Hän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään, kun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen, että tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian kotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut pitänyt niiden vammoja vakavina.
»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen on poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»
»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa
Ganadon?»
Custer selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia ja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi päästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin housuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.
Hänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti muistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason huvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin välinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn myymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:
»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.»
Hän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja Allenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma, että varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan Allen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja näkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden oli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.
Ja jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli hänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää Shannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista Crumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että näkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän on. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi turvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet takaisin… Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka rakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.
Sitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä olevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen Custeria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.
Jos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen piilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään lähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä. Custerilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi siitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla likellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei sekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei nuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut hänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen salainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.
Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle, ja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei hän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka itsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi hänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia pitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle rakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä hän rakasti.
Custer liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia. Shannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas aukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.
»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin tottunut sellaiseen kuin me.»
»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä pidät minut mielelläsi luonasi.»
Mies otti hänen kätensä otsaltaan ja suuteli sitä.
»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar. On kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka olemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua siitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen meihin — olit ihan samanlainen kuin me.»
Shannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri huultaan pidättääkseen kyyneliään.
»Mikä sinua vaivaa?»
»En ole samanlainen kuin te, Custer; mutta olen ankarasti koettanut olla.»
»Missä suhteessa et ole?» kysyi mies.
»Minä — niin — en osannut ratsastaa», selitti Shannon avuttomana.
»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer leikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja ettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki — sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat mielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin nähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla hiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme mieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin sen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu. Hän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär. Hän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme hänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen siveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut puhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja sitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut olla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En käsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua hänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään tahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain ahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi herättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen päätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat sellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein jättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan luule olleeni oikeassa — tiedän sen.»
»Entä mitä teit?» tiedusti Shannon hyvin hiljaa.
»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi anteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään jonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä; mutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni kanssa — Evan tähden.»
»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»
»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten mainitsin sen.»
»Ymmärsikö hän?»
»Ei ymmärtänyt.»
He olivat jonkun aikaa ääneti.
»Teinkö mielestäsi väärin?» kysyi Custer.
»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin. Velvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen ruumistaankin.»
»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa, että se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta olemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse toistaa sitä!»
»Toivottavasti ei.»
Pian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi morfiinia.
»En halua ottaa sitä, jollei se ole välttämätöntä», hän selitti.
»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»
Hän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen itsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan hänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan. Hän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen, mustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui uudelleen nukkumaan.
XVIII.
Kului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan, ja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi joka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu hänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen. Shannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän varsoista.
»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua varten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin määrin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi sinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on täydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan niiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja käytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle terveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin intiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»
Tyttö hymyili tyytyväisenä.
»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän sanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole milloinkaan tuntenut olevani terve, en ole tietänyt, että terveys on kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii siitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja nesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he voisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka luulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että hänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa jalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena viileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi, poika!» hän huudahti. »Siinä on teille humalaa!»
Shannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät eloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin silmät säikkyivät.
»Hei!» hän riemuitsi. »Sinä olet oikea Pennington!»
»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua», hän lausui ääneen.
Custer naurahti.
»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä tarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se, mitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän kaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla itserakas.»
Eva oli juuri saapunut patioon.
»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo rakas pikku veli ihan vihaa itseään.»
Hän meni Custerin luokse, istahti hänen polvelleen ja suuteli häntä.
»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia hieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen pukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi niitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»
Eva ponnahti pois hänen sylistään ja polki jalkaansa.
»En koskaan ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat luonnostaan tällaiset.»
»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä kynittävän?»
»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon ja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä talvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että minusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin. Eikö kuulostaisikin komealta — ’Neiti Eva Pennington esittää pääosaa uudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»
»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.
»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän huolestuneelta. »Et kai toki aikone filminäyttelijättäreksi, ethän? Ethän puhu vakavasti?!»
»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen liikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman mainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen aikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä oli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»
Eva liittyi veljensä ja Shannonin nauruun.
»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi yhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan. »Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä saakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»
»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä sinä tiedät Wilson
Crumbista?»
»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi minua?»
»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi päättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»
»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että pitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että tämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi hän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista eläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni, että siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä haaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»
»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut ilme.
»Ettekö voi taivuttaa häntä tulemaan takaisin?»
Mies pudisti päätään.
»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee menestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa on olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä luopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme reippaan sävyn.»
»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen. Sinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys hänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»
Tyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi, kuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa olisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi puhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet kuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt pois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta tilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä nuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet kynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.
Jos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja kuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia, jotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace rohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta tuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen, sitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen mustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska, jonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.
»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer. »Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla hänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin ihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan myöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»
»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi mennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä lähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman jotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja — ja — suojelusta.»
»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti. Mutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa kansainväliseen näyttelyyn.»
Kohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli Shannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut yhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt juomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen pinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin kukkuloilla.
Custerin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin kuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut sitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin palvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi viettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan myöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien, karjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi, hänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt Jakelle.
Kun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä hänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun ja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.
»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka viikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että sieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas Corton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan kautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta en osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat sitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita veitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne ovat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin taitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät — ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään varpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on. Minä ainakin olen ymmällä.»
»Ne menevät Linkkuveitsi-cañoniin päin, eikö niin?» kysyi Custer.
»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus taas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta barrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en milloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää siltä kuin ne hajaantuisivat.»
»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät noutamassa polttopuita.»
»Kenties», myönsi Jake, »mutta se ei tunnu todennäköiseltä.»
»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat olla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella, ja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on otettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja on milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä. Luuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»
»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä yönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät pari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»
»Mistä porteista ne tulevat ja menevät?»
»Ne käyttävät kaikkia neljää, mitä milloinkin.»
»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten näemme, mitä tapahtuu.»
Ja he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti tarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki lähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui Ratsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö oli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin salaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.
»Mitä ihmettä otaksut heidän puuhailevan?» hän tiedusti.
»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä; muutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti he ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat lakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa, minnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan kahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat aidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä. Mutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»
Custer oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen aidan toisella puolen näkyviä jälkiä.
»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet tuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki laaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on saman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen jälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan kukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat sen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»
»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin ylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»
»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit — ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan saaneeni ajatuksen.»
»Kenties sellaisen ’näpsän pienen ajatuksen’, kuten Eva sanoo!»
Custer kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten niitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen Baldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä merkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön värähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä, sumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä Custeria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä — se olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.
Enimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi oli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi hevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus tapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se ulottui.
»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä. »Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli kengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä, ja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot kantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»
»Mistä tiedät kaiken tuon?» kysyi tyttö hyvin epäilevänä.
»En tiedä sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä, mihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten jäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi hevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että kengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut edellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän hevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että toinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien päällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin ja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon tuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos ollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat jäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se osoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta palasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»
»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin sen, että jotakin on tässä liikkunut.»
»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja kertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa, kuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan sitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien isoäitien nimet.»
Shannon nauroi.
»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja», hän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin minusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia — tosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»
»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen kavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»
Puhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen, että Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.
»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka erilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan sekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka kiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat, mitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja minne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä laaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»
Evansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta valonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin huvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin kuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti Evans-niminen nuorukainen.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille, koska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä hän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt sitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei paljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin antaa tapahtumien mennä menoaan.
Hän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen peittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen jäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten sitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt itään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä kivetyn tien kovaan pintaan.
»Kas niin, Watson!» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen.
»Mitä saat selville tästä?»
»En mitään.»
»Et mitään? Watson, se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville mitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei hyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko seurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty hyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei ole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin on, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan heitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat heille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt minua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät valppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri ottamassa pois lukot.»