Kun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia olemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi seuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.
»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti. »Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo ihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia, jotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa polttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa lupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat olevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa turhanpäiten, totisesti!»
»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi, mitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat häikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos pelkäisivät joutuvansa ilmi.
»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he puuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»
»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he hommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa joukkoa.»
»Niinpä niin», myönsi Custer. »Otan Jaken mukaani.»
»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi, että Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa, koska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.
»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja käärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla. Jake on paras mies sellaiseen työhön.»
»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon. »Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä, mutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»
»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer nauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli samantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme vielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä Gracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin kestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan asioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin innostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä, paitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti lisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin on perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit olleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta. Isä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun jälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, jotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset karjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien asukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta että metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut ne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet sitten valloittivat.»
»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»
»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.
»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.
He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä tarkoitus.
»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut valtamerelle asti!»
He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.
»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi hevosensa läntiselle tielle.
»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»
»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.
»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»
»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»
»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.
Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten purskahti nauruun.
»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»
»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»
»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa. En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän — tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus- ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä, että saat sen ja täyden palkan!»
»En halua vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin voin.»
Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan, niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai mielenjännitystä.
He olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon nyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea saattaakseen häntä.
»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa olla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»
»Mutta minä tahtoisin.»
»Ei!» Shannon pudisti päätään. »Mene vain suoraan kotiisi!»
»Salli minun!»
»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella toivoisin, ettet tule.»
»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja ennen päivällistä uimme.»
»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis.
Näkemiin!»
Custer heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa, ja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen Shannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia olivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.
»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään
Apachen talleja kohti.
XIX.
Custerista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi länteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi matkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme kilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten vasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille vievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei hän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää sitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan Ganadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.
Mentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa reunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua, ja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti tehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle. Sitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset Baldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko ajan maata.
Pian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän polun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan vuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko, ja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä olisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi kuin oman edun tavoittelu.
Omasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei voinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen vaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia siinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat tiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa eteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä sukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan tammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan muutamia metrejä kauemmaksi.
Rotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä ylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti, polku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei äkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli enemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla olevan jyrkänteen.
Painaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen kuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein kuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus tyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä, puristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin uljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään helpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli ratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi kuin taika-iskusta.
Somerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko oli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin harjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä polun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes havaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella puolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt niin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt minkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.
Varovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja
hirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että
Shannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä.
Ja sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.
Hän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko, että hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän voinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin paljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi ja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä tahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon salaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi kohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen rohkeuttaan innostava rakkaus oli.
Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut muuta kuin aavistaa.
Hän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi senvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen etsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet otettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle leiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella, että häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus ei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää perääntymään.
Hänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse näki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme hevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli kammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin piilopaikasta.
Hän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei ilmestynyt, huusi hän sitten:
»Halloo! Haluan puhella kanssanne.»
Hänen äänensä kaikui oudolta ja kaamealta hänen omissa korvissaan.
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa, lintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen takanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta hän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain muutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.
»Mitä tahdotte?»
»Olen tullut varoittamaan teitä. Teitä pidetään silmällä.»
»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin käskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole tehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun reunalla leirimme yläpuolella.»
»Muassani ei ole ketään. En tarkoittanut, että teitä pidetään silmällä juuri tällä hetkellä, vaan että muut tietävät teidän joka perjantaiyö tuovan jotakin kukkuloilta ja tahtovat tietää, mitä tuotte.»
Hänen takanansa kuului pensas kahisevan, ja käännyttyään hän näki sen takaa astuvan esiin miehen pyssy valmiina käsissään. Mies oli meksikolainen, musta-ihoinen, ruma ja rokonarpinen.
Melkein samalla hetkellä astui pensaikosta kaksi muuta miestä leirin toisilta ääriltä. Kaikki kolme astelivat Shannonin luokse. Kaikilla heillä oli aseet, ja kaikki olivat meksikolaisia.
»Mitä tiedätte siitä, mitä viemme kukkuloilta? Eikö meidän pitäisi kuljettaa hunajaamme kaupaksi?» kysyi rokonarpinen.
»Minä tiedän, mitä tuotte», vastasi Shannon. »En aio antaa teitä ilmi.
Olen tullut varoittamaan teitä.»
»Minkätähden?»
»Tunnen Allenin.»
Miesten käytös muuttui heti.
»Oletteko tavannut Allenin? Tuotteko häneltä sanoman?»
»En ole tavannut häntä enkä tuo häneltä sanomaa. Mutta eräistä syistä, jotka ovat oma asiani, olen tullut varoittamaan teitä, ettette vie laaksoon kuormianne ensi perjantain jälkeisenä yönä.»
XX.
Rokonarpinen meksikkolainen astui ihan likelle Shannonia ja tarttui hänen ratsunsa suitsiin.
»Te pidätte», hän sanoi huonolla englanninkielellä, »meitä kirotun typerinä. Jollette tule Allenin lähettämänä, ei käyntinne ole meille hyväksi. Mitä haette? Puhukaa totta ja vikkelästi, hemmetin vikkelästi! Muutoin ette ikinä enää palaa täältä kertomaan, missä olemme, ja tuomaan poliiseja kimppuumme!»
Hänen sävynsä oli häijyn kiukkuinen ja eleensä uhkaavat.
Ei ollut mitään haittaa siitä, jos hän puhuisi näille miehille totta, vaikka epäiltävää oli, uskoisivatko he häntä. Hän oivalsi olevansa pinteessä, josta hänen ei olisi helppo selviytyä. Hän oli ilmoittanut miehille olevansa yksin, ja jos he epäilisivät hänen vaikuttimiaan, voisivat he varsin hyvin tuhota hänet. Hän tiesi, kuinka vähän rikolliset meksikolaiset panevat arvoa ihmishengelle — erittäinkin vihatun gringon hengelle.
»Olen tullut varoittamaan teitä, koska eräs ystäväni aikoo väijyä teitä ensi perjantaiyönä. Hän ei tiedä, keitä olette ja mitä tuotte kukkuloilta. Minä tiedän ja olen senvuoksi varma, että mieluummin surmaatte hänet kuin antaudutte kiinni, enkä minä tahdo, että hän saa surmansa. Siinä kaikki.»
»Mistä tiedätte, mitä kuljetamme kukkuloilta laaksoon?»
»Allen ilmaisi sen minulle.»
»Allenko ilmaisi? En usko teitä. Tiedättekö, missä Allen on?»
»Hän on Los Angelesin vankilassa. Kuulin hänen mainitsevan tästä asiasta eräälle miehelle Los Angelesissa viime heinäkuussa.»
»Kuka on se ystävänne, joka aikoo väijyä meitä?»
»Herra Pennington.»
»Oletteko puhunut hänelle meistä?»
»Sanoinhan jo, ettei hän tiedä teistä mitään. Hän tietää vain sen, että jotkut aina tulevat kukkuloilta, ajaen burroja, että he särkivät hänen aitansa viime perjantaiyönä. Hän tahtoo ottaa teidät kiinni ja saada selville, mitä puuhaatte.»
»Miksi ette ole puhunut siitä hänelle?»
Shannon empi.
»Mitäpä väliä sillä voisi olla», hän virkkoi vihdoin.
»Sillä on väliä meille. Käskin teidän puhua totta, muutoin —»
Meksikolainen nosti pyssyään, joten tyttö saattoi arvata lopun.
»En halunnut joutua selittämään, mistä olin saanut teitä koskevat tietoni. En tahtonut herra Penningtonin tietävän, että tunnen sellaisia miehiä kuin Allen on.»
»Mistä tunnette Allenin?»
»Se ei ole millään tavoin tämän asian yhteydessä. Olen varoittanut teitä, joten voitte ryhtyä toimenpiteisiin välttääksenne ilmituloa ja vangitsemista. En hiisku teistä mitään kellekään muulle. Sallikaa minun nyt poistua.»
Hän hoputti Baldya ja koetti kääntää sen ympäri, mutta mies piti tiukasti kiinni suitsista.
»Ei niin hätäisesti, señorita! Jollen saa tietää, miksi Allen on puhunut teille noin paljon, en voi uskoa hänen puhuneen teille lainkaan. Poliisit hankkivat tietoja monilla tavoin, joskus he käyttävät naisia. Jos olette Allenin ystävä, niin on kaikki hyvin. Jollette ole, niin, hitto soikoon, tiedätte niin paljon, ettei se ole teille terveellistä. Teidän olisi parasta kertoa minulle peittelemättä kaikki; muutoin ette pääse täältä — ette koskaan!»
»No niin», virkkoi Shannon. »Kohtasin Allenin Hollywoodissa eräässä talossa, johon hän möi ’luntansa’, ja kuulin hänen kertovan sen talon isännälle, miten te käsittelitte New Yorkista varastettua wiskyä, joka oli tuotu laivalla tänne rannikolle ja piilotettu vuoristoon.»
»Mikä on sen miehen nimi, jonka talossa tapasitte Allenin?»
»Crumb.»
Mies kohotti tuuheita kulmakarvojaan.
»Kuinka kauan sitten olitte siellä — siinä talossa Hollywoodissa?»
»En ole ollut siellä heinäkuun viimeisen päivän jälkeen. Poistuin sieltä silloin, kun Allenkin.»
»Tiedättekö, miten Allen joutui vankilaan?» kysyi meksikolainen.
Tyttö käsitti, että miehen mielessä oli herännyt uusi epäluulo, ja päätteli, että hänen oli varminta olla täysin vilpitön.
»En tiedä, sillä en ole nähnyt Crumbia enkä Allenia senjälkeen. Mutta kun luin sanomalehdestä, että hänet oli vangittu sinä iltana, arvasin Crumbin järjestäneen sen. Kuulin Crumbin pyytävän häntä viemään vähän lunta jollekin miehelle Hollywoodiin. Tiedän, että Crumb on huono ihminen ja että hän koetti varastaa teidän rahaosuutenne.»
Mies mietti äänettömänä useita minuutteja, ja hänen tyhmännäköisistä kasvoistansa kuvastuivat jonkun uuden ajatuksen synnytystuskat. Äkkiä hän katsahti Shannoniin, ja hänen ilkeissä silmissään oli ovela väike.
»Saatte mennä», hän sanoi. »Tunnen teidät. Allen puhui teistä kauan sitten. Olette Crumbin nainen, ja nimenne on Gaza. Te ette kerro meistä mitään rikkaille ystävillenne Penningtoneille — varmasti ette kerro!»
Meksikolainen nauraa hohotti, iskien silmää tovereilleen.
Shannon tunsi polttavan punan leviävän poskilleen. Hän sulki silmänsä melkein ruumiillisesta tuskasta, niin hirvittävästi raateli tämä nöyryytys hänen ylpeyttään, ja sitten hän tunsi ellottavaa inhoa. Mies oli hellittänyt suitset; Shannon pyöräytti Baldyn ympäri.
»Ette siis tule perjantai-iltana?» hän tiedusti, toivoen saavansa jonkunlaisen takeen siitä, ettei hänen uhrauksensa ollut mennyt ihan hukkaan.
»Herra Pennington ei löydä meitä perjantaiyönä, joten häntä ei ammuta.»
Shannon ratsasti sitten pois; mutta hänen mieleensä hiipi hämärä epäluulo, että miehen viimeiset sanat olivat kaksimieliset.
* * * * *
Työskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer Pennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla, silmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili aluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka ilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan päästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään ratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa kaksoiskiikarin.
Nyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon pohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana, ja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan olisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä pensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan puolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt ne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja — Baldy ja Shannon!
Pennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken paljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta Shannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä ei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan, arvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli niin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi paljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun taas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.
Pian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki itään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi Evansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.
Hän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä silmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö ratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut kukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen seurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se oli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin salakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.
Jonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista ja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan tukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että Shannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään iltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se suunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua, jota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli saavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut tytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina, peläten muutoin herättävänsä ’epäluuloja niissä miehissä, jotka hän tahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia tunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon juuri samaa polkua myöten.
Kuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui. Vihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon selittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi häntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua hänen mielestään.
Useita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut siitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti järkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt hänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen seurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän välittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.
Niin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä se oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän muisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein päätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen jälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut hänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita, nukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen järkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:
»Mitäpä se hyödyttää?»
Lähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja onnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella merkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan ajotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.
Shannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse huulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja levottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään paljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan linnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta ottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin olemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin osoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää. Jollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi koskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti jo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä uusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.
Yhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely aiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku pätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin. Itse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun Grace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa kauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.
Mutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin tapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen merkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi selittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän tiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli, vaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi itselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa vielä lisäryypyn.
Myöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan omasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon alttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä vaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen tarkoituksensa olikin hyvä.
Häntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer oli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna sanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon siitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli taistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä, että oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla oma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi samanlaista koettelemusta.
Hän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla se, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt yksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin hänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että hän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.
Myöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä Penningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli viime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta tytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille lähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä niihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman vieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista välinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä kaikista kiusalliselta.
He kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä elämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti surua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa olivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut ainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän enää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.
Sinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti pani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.
»Kas niin!» huudahti tyttö. »Te kaikki teette elämäni kurjaksi, koska muka lörpötän liian paljon, ja kun sitten annan teidän olla rauhassa, kysytte minulta, voinko pahoin. Mitä minun on tehtävä? Jos puhelen, kiusaan teitä. Jos olen puhumatta, kiusaan teitä. Mutta jos teidän on saatava selko, niin ilmoitan, että olen liiaksi tunteittani vallassa puhuakseni juuri nyt — aion mennä naimisiin!»
»Ihan yksinkö?» kysäisi Custer.
Sairaloinen helakka puna, joka uhkasi muuttua tummaksi, hiipi Guyn kauluksen alta, leviten yli koko pään. Hän ojensi kätensä tarttuakseen vesipikariinsa ja työnsi haarukkansa pään hihaansa. Sen kommelluksen selvittäminen ei millään tavoin lujittanut hänen mielensä tasapainoa, vaikka ei käynytkään sen pahemmin kuin että pikari kaatui. Custer silmäili häntä kasvoillaan enkelimäinen ilme, joka ennusti pahaa.
»Mikä sinua vaivaa, Guy — tuhkarokkoko?» hän kysyi, hymyillen autuaallisen herttaisesti.
Guy myhäili arasti ja oli uskaltamaisillaan selittää, kun Eva keskeytti hänet. Muut pöydässäolijat katselivat heitä, hymyillen huvitettuina.
»Näetkös, äiti», alkoi Eva, kääntyen äitinsä puoleen. »Guy on myynyt romaanin. Hän sai siitä tuhat dollaria — tuhat!»
»Enhän, en saanut tuhatta!» pani Guy vastaan.
»Niin, mutta lähes tuhat — jos olisit saanut lisää kolmesataa dollaria, olisi tuhat täysi — ja kun tulevaisuutemme nyt niin ollen on turvattu, aiomme mennä naimisiin. En mielinyt hiiskua siitä mitään, ennen kuin Guy olisi puhellut isän kanssa, mutta näin se käy hauskemmin ja helpommin Guylle.»
Guy katsahti everstiin vetoavasti.
»Ymmärrättehän, sir, olin laskenut, että avaan teille — tarkoitan, että olin —»
»Siinä näette, mitä merkitsee kun perheessä on kirjailija», virkkoi Custer. »Hän alkaa puhua päittemme ylitse. Emme ymmärrä hänen puhettaan puoleksikaan. En ainakaan minä. Entä sinä, Guy?»
»Säälihän toki, Custer, ja anna pojan olla rauhassa!» kehoitti rouva Pennington nauraen. »Sinähän saat kivikuvankin pökerryksiin. Ja sinä, Guy, tiedäthän, ettei sinun tarvitse joutua hämillesi. Olemme kaikki tottuneet siihen ajatukseen, että Evasta ja sinusta tulee pari, joten se ei ole mikään yllätys. Olemme siitä hyvin iloissamme.»
»Kiitos, rouva Pennington!» vastasi poika. »Syynä ei ollut se, että sen ilmoittaminen teille olisi ollut vaikeata, vaan se, miten Eva vaati minun tekemään sen — ikäänkuin kirjasta lukien. Minun piti tulla pyytämään everstiltä hänen kättään hyvin muodollisesti, ja se tuntui minusta yhä typerämmältä, kuta enemmän sitä ajattelin — ja olen ajatellut sitä koko päivän. Niin, nähkääs, silloinkin kun Eva sanoa paukautti sen, mietin hullunkurista puhettani —»
»Ei se ollut hullunkurinen», pisti Eva väliin. »Se oli suorastaan loistava. Niin ajattelit itsekin, kun panit Bruce Bellinghamin pyytämään Hortensen isältä häntä omakseen. ’Monsieur Le Clairehän lausui, oikaisten miehekkäitä hartioitaan, ’lähestyn teitä tänä kauniina toukokuun päivänä, mitä syvimmän juhlallisuuden tuntein ja täysin tuntien arvottomuuteni —’.»
»Oi, taivaan tähden, Eva, olehan jo!» pyysi Custer.
Nyt he nauroivat kaikki, Eva ja Guy muiden mukana.
»Kustantajasi menetteli perin rosvomaisesti tarjotessaan sinulle vain seitsemänsataa dollaria romaanistasi. Tuo kelmihän yksin on hyvinkin tuhannen dollarin arvoinen. Hyvästi, Mark Twain! Hauskaa matkaa, Bill Nye! Olet jättänyt heidät kaikki varjoon, Guy Thackeray!»
Eversti pyyhki silmiään.
»Mikäli käsitän», hän sanoi, »haluatte te lapset mennä avioliittoon.
Onko olettamukseni oikea?»
»Oi, isä, olet suorastaan ihmeellinen!» huudahti Eva.
»Niin, mistä sen arvasit, isä?» naljaili Custer. »Kummastuttavan terävä johtopäätösten tekijä vanhaksi herrasmieheksi, totisesti!»
»Etkö muuta osaakaan, Custer?» varoitti eversti.
»Antaisinko tällaisen tilaisuuden jäädä käyttämättä!» vastasi nuori Pennington. »Luuletteko minun unohtaneen, kuinka nuo kaksi vesaa koettivat kiusata kuoliaaksi Gracen ja minut vain muutamia vuosia sitten? Niin, tosiaan!»
»En moiti Custeria vähääkään», sekaantui rouva Evans keskusteluun. »Guy ja Eva tekivät elämän todella kiusalliseksi hänelle ja Gracelle.»
»Siihen puoleen en kajoa — se on Guyn ja Evan asia. Mutta ettekö kuullut hänen vihjaavan, että olen vanha herrasmies?»
Kaikki purskahtivat nauramaan.
»Mutta sinähän olet herrasmies», intti Custer.
Everstin silmät tuikahtivat ja hän kääntyi rouva Evansin puoleen.
»Ajat ovat muuttuneet siitä, kun me olimme lapsia, Mae. Kuvittelehan, että olisimme puhuneet tuolla tavoin isällemme!»
»Minä olen hyvilläni muutoksesta, Custer. On kauheata nähdä lasten pelkäävän vanhempiaan. Se on ajanut heistä niin monta pois kotoa.»
»Siitä ei tässä tapauksessa ole pelkoa», vastasi eversti.
»On todennäköisempää, että nyt saadaan turvautua toiseen kiertotiehen», huomautti rouva Pennington. »Vastaisuudessa saamme ehkä kuulla, että vanhemmat poistuvat kodistaan lapsiensa vaativaisen hirmuvallan ajamina.»
»Minun lapseni kasvatetaan kunnollisesti», lausui Eva, »ja ne totutetaan asianomaisesti kunnioittamaan vanhempiaan.»
»Ja noudattamaan äitinsä loistavaa esimerkkiä», tokaisi Custer.
»Ja Custie-enonsa», vastasi tyttö.
»No, no», keskeytti eversti, »kertokaahan jotakin suunnitelmistanne!
Milloin teidät vihitään?»
»Niin», lisäsi Custer. »Kun ne seitsemänsataa dollaria nyt ovat turvanneet heidän tulevaisuutensa, niin miksipä he eivät voisi solmia liittoaan heti ja vuokrata huoneistoa Lähettiläs hotellista. Mikäli olen kuullut, eivät ne maksa kuin kolmetuhatta viisisataa kuukaudessa.»
»Minullapa onkin enemmän kuin ne seitsemänsataa», selitti Guy. »Olen säästänyt rahaa kauan aikaa. Meillä on yllin kyllin aluksi.»
Shannon huomasi, että Guy punastui vähän sen sanoessaan, ja vain hän tunsi punehtumisen syyn. Oli kovin paha, että Custerin pikku sisaren piti alkaa avioelämänsä sillä tavoin hankituilla rahoilla!
Shannonista tuntui, että Guy oli pohjaltaan hyvä poika — ettei hän silloin, kun hänet ensiksi viekoiteltiin tähän puuhaan, oikein käsittänyt sen rikollisuutta. Hänen oma kova onnensa oli tehnyt hänet herkän alttiiksi etsimään toisten virheitä lieventäviä näkökohtia; mutta hän ei rohjennut ajatella, kuinka kipeästi Evaan ja muihin Penningtoneihin koskisi, jos totuus joskus tulisi ilmi. Sen nojalla, mitä hän tiesi niistä miehistä, joiden hommiin Guy oli sekaantunut, hän oli taipuvainen uskomaan, että poikaa uhkasi paljastuksen ja kiristyksen vaara useita vuosia, vaikka juttu ei tulisikaan julkiseksi lähitulevaisuudessa. Sillä Shannon oli varma siitä, että jos viranomaiset saisivat kiinni Guyn rikostoverit, ilmaisisivat he heti hänetkin ja koettaisivat vierittää kaiken vastuun hänen niskoilleen.
»En halua, että avioliiton rahallinen puoli huolestuttaa teitä kumpaakaan», sanoi eversti. »Guy on valinnut sellaisen alan, jolla kenties on ponnisteltava vuosikausia, ennen kuin saa kunnolliset tulot. Tyttäreni puolisolta vaadin ainoastaan sen, että hän rehellisesti käy työhön käsiksi. Jos panet parhaasi, Guy, niin menestyt, ja sillä välin minä kyllä huolehdin raha-asioista.»
»Mutta sitä me emme tahdo», puhkesi Eva puhumaan. »Emme tahdo elää almuista.»
»Arveletko sinä, että se, mitä annan pikku tyttärelleni, on annettu almuna?» kysyi eversti.
»Oi, isä, tiedänhän, ettet sinä ajattele niin. Mutta etkö ymmärrä, miltä se tuntuisi Guysta? Hänen pitää olla riippumaton. Mieluummin tulen toimeen vähällä, kun vain tiedän, että hän on ansainnut sen kaiken.»
»Siihen saattaa kulua pitkä aika, Eva», virkkoi Custer, »ja siihen mennessä kuluisi elämänne paras osa huolessa ja puutteessa. Ymmärrän kyllä tunteenne; mutta on kiertotie, joka pohjaa vakiintuneisiin liikennemenetelmiin. Anna isän rahoittaa Guyn kirjailijakyky, samoin kuin joskus rahoitetaan keksijäneroja! Saavutettuaan menestystä voi Guy maksaa pääoman korkoineen.»
»Mikä näppärä pieni ajatus!» huudahti tyttö. »Siten saadaan kaikki järjestykseen, eikö niin. Sinä säteilevä mies!»
XXI.
Seuraavana maanantaina vankien puhutteluaikana ilmestyi Los Angelesin lääninvankilaan rokonarpinen meksikolainen, pyytäen saada tavata Slick Allenia. Sitten nämä kaksi seisoivat eräässä nurkkauksessa, keskustellen kuiskaamalla. Allenin kasvot kävivät häijyn synkiksi, kun vieras kertoi hänelle, että nuori Pennington oli sekaantunut heidän suunnitelmiinsa.
»Meitä alkaa maa siellä polttaa», virkkoi Allen. »Meidän on siirryttävä. Kuinka paljon teillä on vielä tavaraa jälellä?»
»Noin kuusikymmentä laatikkoa väkevää. Myimme rannikon puolella lähes kolmesataa laatikkoa tarvitsematta Evansin välitystä. Toista tavaraa ei enää ole paljoa — kaikkiaan pari naulaa korkeintaan.»
»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä täyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»
Hän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman yksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna. Juoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto aikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen kaltaisen tarpeen varalle.
»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon pitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»
»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse ikuisesti olla vankilassa.»
Seuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja Custer yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui oudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia hänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja Custer ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö oli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä polulla.
Häntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän itse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke ratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka hän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän varsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.
Hän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi siten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi mielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen siitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin kasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään huolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen ulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan hänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.
Useita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä tutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan näyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että Custeria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa pyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka tuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle alkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä, ja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat he yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington oli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja katsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli laskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää polkua.
Vihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain jälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään. Mutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran taivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa meksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta vakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.
He olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt viimeiseen hetkeen saakka.
»Vieläkö aiot yrittää saada kiinni ne miehet tänä yönä?» hän kysyi.
»Kyllä — miksi en?»
»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että jotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi tahtonut lisätä: »minun tähteni.»
Custer naurahti.
»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää huolta itsestäni.»
Tyttö ymmärsi, että hänen oli turha enää inttää.
»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi valo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja sitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja odotan.»
»Olkoon menneeksi», lupasi Custer, ja he erosivat.
Custeria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten suunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut ymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen pohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa, mutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen mielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli, olisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi voinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?
Kun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle, että hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän väliä.
»L. A:sta haluaa joku puhua kanssanne tärkeistä asioista», selitti kirjanpitäjä. »Teidän olisi soitettava sinne heti kotiin tultuanne.»
Viiden minuutin kuluttua hän oli puhelimessa. Outo ääni kysyi, oliko hän nuorempi Pennington.
»Kyllä olen», vastasi hän.
»Aitaanne rikottiin viime perjantaina. Haluatteko tietää, kuka sen teki?»
»Mitä siitä? Kuka te olette?»
»Älkää siitä välittäkö! Olin silloin mukana. Minua petettiin.
Tahdotteko saada heidät kiinni?»
»Haluaisin tietää, keitä he ovat, miksi he särkevät aitaani ja mitä hiton puuhaa heillä on tuolla kukkuloilla.»
»Kuunnelkaa sitten! Tiedättehän Linkkuveitsi-cañonin?»
»Kyllä.»
»Tänä iltana he tuovat kuormansa kukkuloilta vähää ennen pimeän tuloa. He tekevät niin joka perjantai ja piilottavat burronsa hyvin myöhäiseen saakka. Sitten he tulevat laaksoon kaikkien nukkuessa. Tänä iltana he piilottavat ne Linkkuveitsi-cañoniin. He sitovat ne kiinni ja poistuvat. Kello kymmenen tienoilla he palaavat. Menkää te sinne yhdeksän aikana ja napatkaa heidät kiinni, kun he palaavat! Ymmärrättekö?»
»Kuinka monta heitä on?»
»Vain kaksi. Teidän ei tarvitse pelätä. Heillä ei ole ampuma-aseita. Kun otatte revolverin mukaanne, niin voitte pidättää heidät aivan yksin.»
»Mutta mistä tiedän, että te ette viritä minulle ansaa?»
»Kuulkaahan! He pettivät minut. Tahdon maksaa samalla mitalla. Jollette halua ottaa heitä kiinni, niin yhdentekevä — siinä kaikki. Hyvästi!»
Custer kääntyi pois puhelimesta ja harasi sormillaan tukkaansa, tehden luonteenomaisen, ymmälläoloa kuvaavan liikkeen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ilmoitus oli kovin salaperäinen, hän arveli; mutta eihän saattanut vahingoittaa, jos hän pistäytyisikin Linkkuveitsi-cañonissa kello yhdeksän vaiheilla. Jos häntä peijattiin, niin pahin pelättävissä oleva seikka oli se, että hänet sillä tavoin houkuteltaisiin Linkkuveitsi-cañoniin, samalla kun kuormatut burrot tuotaisiin vuoristosta jotakin toista tietä. Jos he olivat menetelleet niin, oli se aika ovela temppu; mutta toista kertaa häntä ei narrattaisi.
Custer Pennington ei halunnut joutua naurettavaksi eikä senvuoksi tahtonut ketään typeryytensä todistajaksi, jos hän sinä iltana joutuisi kepposen uhriksi. Siitä syystä hän ei ottanut Jakea mukaansa, vaan ratsasti yksin Sykomori-cañoniin, kun kaikki kunnaan linnan asukkaat luulivat hänen nukkuvan vuoteessaan. Yö oli kirkas. Esineet näkyivät selvästi lyhyillä matkoilla, ja mennessään hevoslaitumen ohitse hän näki sadan metrin päässä olevien siitostammojen himmeät hahmot. Kojootti kajahdutti kaamean ulvontansa läheisellä kukkulalla. Kauempaa kuului pöllön kolkko huhuilu. Mutta nämä äänet eivät suinkaan lamauttaneet häntä, vaan niillä oli pikemminkin päinvastainen vaikutus, sillä ne olivat yön ääniä, jotka hän oli tuntenut ja joista hän oli pitänyt lapsuudesta asti.
Poikettuaan Linkkuveitsi-cañoniin hän seisautti Apachen ja istui hetkisen hiljaa kuunnellen. Rotkon yläpäästä, johon hän ei voinut nähdä, kuului heikkoa ääntä. Siellä kai olivat liekaan sidotut burrot, hän ajatteli, jollei koko juttu ollut pelkkä kuje; mutta hän oli varma erottaneensa sieltä jotakin liikettä..
Hän ratsasti edelleen, mutta irroitti varmuuden vuoksi revolverin kotelostaan. Olihan tietysti sellainen pieni mahdollisuus, että hänen saamallaan puhelinsanomalla oli paha-aikeinen tarkoitus. Kun hän nyt sitä harkitsi, välähti hänen mieleensä, että ilmiantaja oli kenties hieman liian kiihkeästi vakuuttanut hänelle, kuinka turvallisesti hän voisi yksin lähteä retkelle. No niin, mies oli ollut sukkela, jos se oli hänen aikomuksensa.
Nyt Custer näki tumman ryhmän erään sykomorin alla. Hän ratsasti suoraan sitä kohti ja erotti pian, että puuhun oli sidottu kuusi kuormitettua burroa. Hän eteni ihan likelle eläimiä tarkastamaan niitä. Ihmisistä ei näkynyt merkkiäkään.
Hän tutki kuormia, kumartuen satulassaan tunnustelemaan niistä yhtä. Mitä ne sisälsivät, sitä hän ei saattanut arvata, mutta polttopuita niissä ei ollut. Ilmeisesti oli kunkin burron selässä kuusi puista laatikkoa, kolme kummallakin puolella.
Ohjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan miesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan oikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden kukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua tavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka viikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat jotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin lauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin tavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat menneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin tämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.
Istuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi, kuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle Los Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän koetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky, jota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin väkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston olevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä ajattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä kuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.
Koko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki kukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää häntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää selitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen mieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti karkoittaa ajatuksistaan.
Sitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden kapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin, laskien kätensä sen sieraimille.
»Hiljaa, poika!» hän varoitti kuiskaten.
Äänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian meni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla. He ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet kuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat pimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington arvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he eivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat pysähtyneet burrojen luokse.
Hän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin cañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen ratsastaneet miehet palasivat — varovasti.
»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän hetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.
Hän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka puhutteli häntä.
»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi. »Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta, ammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne ylhäällä!»
Ääni oli englantilais-amerikkalaisen.
»Kuka hitossa olette?» tiedusti Pennington.
»Olen Yhdysvaltain virkamies», oli kerkeä vastaus.
Pennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties siitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia. Tässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti tulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan. Epäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli peijattu.
Custer ratsasti hitaasti pois puun juurelta.
»Pitäkää käsiänne ylhäällä, herra Pennington!» ärähti viranomainen.
Custer Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin vaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.
»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran tiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni ylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»
»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin ilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä aio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja tehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa, niin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»
»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti kädet eteensä, kuten oli käsketty.
Varjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä laskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja silmäili ympärillään olevia miehiä.
»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla menettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä kaikki merkitsee.»
Muuan miehistä aukaisi takkinsa napit ja osoitti hopeista kilpeä.
»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme tavarat.»
»Mitkä tavarat?»
»Ne, jotka otaksumme löytävämme tarkastaessamme noita kuormia.»
»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo kuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin tänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä Ganadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat aitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin tekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»
»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte tilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä viime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen kuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä tavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme päättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»
»Entä minuun?»
»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni olin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan luullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä Samuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»
»Mainitsitte jonkun antaneen minut ilmi», sanoi Custer.
»Niin juuri! Mistä olisimme sen muutoin tienneet? Ei kannata pettää kumppaneitaan, herra Pennington.»
»Mitä aiotte minulle tehdä?» kysyi Custer.
»Viemme teidät L. A:han ja panemme teidät syytteeseen valtakunnan oikeudessa.»
»Tänä iltanako?»
»Viemme teidät tänä iltana.»
»Saanko käydä ensin kotona?»
»Ette. Meillä on valtakirja pitää kotitarkastus talossanne ja jätämme tänne pari miestä, jotka suorittavat sen ensi töikseen huomenaamulla. Mieleeni juolahti, ettette ole ainoa täkäläinen, jolla on tietoa tästä puuhasta.»
Heidän puhellessaan oli eräs poliiseista irroittanut yhden laatikon ja avannut sen.
»Katsokaas!» hän huusi. »Sitä se on kun onkin!»
»Mitä niin?» tiedusti Custer.
»Niin, väkevää, tietenkin!» vastasi poliisi ilvehtien. »Miksi te sitä arvelitte? Toivottavasti ei päähännekään pälkähtänyt, että se oli valtion varastosta New Yorkista varastettua wiskyä!»
Toiset nauroivat hänen pilalleen.
»On kovin ikävä juttu», virkkoi joukon johtaja pahoitellen, »kun teidän kaltaisenne säädyllinen nuori mies sekaantuu näin likaiseen asiaan.»
»Olen yhtä mieltä kanssanne», vastasi Pennington.
Hänen ajatuksensa pyörivät salamannopeasti, ja hänen sielunsa silmien eteen välähti kuva: Shannon Burke ratsastamassa kukkuloilta Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan niityn poikki. Hän muisti, että tyttö oli samana päivänä iltapuolella kysynyt, aikoiko hän lähteä tänne tänä iltana. Oliko Shannon todella tahtonut saada häntä luopumaan siitä vai oliko hän vain halunnut varmistautua Custerin aikeista? Isosta kattokuvusta ei tuikkaisi valo tänä iltana. Minkälaisen sanoman se veisi Shannon Burkelle?