XXII.
Custer vietiin Ganadon kylään, johon hänen pidättäjänsä olivat jättäneet autonsa, lainaten sieltä hevoset. Sinne he nyt jättivät eläimet, myöskin Apachen, määräten sen aamulla palautettavaksi Rancho del Ganadoon.
Kylän asukkaat olivat melkein poikkeuksetta kasvaneet ystävällisessä naapurisovussa Penningtonien kanssa. Kun se mies, jolta poliisit olivat saaneet ratsunsa, huomasi, kuka heidän vankinsa oli, oli hänen kiukkunsa vieläkin voimakkaampi kuin hänen kummastuksensa.
»Jos olisin aavistanut, ketä vainusitte», hän kiivasteli, »ette missään nimessä olisi saanut minulta ainoatakaan hevosta. Mieluummin olisin leikannut niiden kinnerjänteet poikki! Olen tuntenut Custer Penningtonin siitä pitäen, kun hän oli polvenkorkuinen paitaressu, ja minkä tähden hänet lienettekin pidättänyt, hän ei ole syypää. Malttakaahan, kun eversti kuulee tästä! Teille tulee kiireinen lähtö kuin kaniinille!»
Poliisien esimies kääntyi uhkaavasti puhujaan päin.
»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä ennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja pääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin käsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»
»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat hän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen sitten ääneen: »Olen kovin pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa vain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en jaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja lisäksi Penningtonin vangitsijoita!»
»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain tapahtunut ikävä erehdys.»
Poliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.
Päällikkö osoitti sormellaan Jimiä.
»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten käskin!» hän varoitti.
He lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä hetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka kasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven naulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön unista yövalvojaa.
Saatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui makuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan mahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli varma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa. Mutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta vuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän oli.
»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi valehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä peijakkaan tähden poika pidätettiin?»
»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»
»Olette oikeassa, Jim — poikani ei saata tehdä mitään kehnoa!»
»Olen ihan samaa mieltä, eversti — uskon varmasti, ettei Cus Penningtonissa ole hitustakaan vilppiä. Jos kykenen tekemään mitään, eversti, niin ilmoittakaa vain!»
»Tuotteko Apachen tänne huomenaamulla? Vielä kerran kiitos, Jim, ja hyvää yötä!»
Hän ripusti kuulotorven koukkuunsa. Hätäisesti pukeutuessaan hän selosti vaimolleen juuri saamansa sanoman sisällön.
»Mitä aiot tehdä, Custer?» tiedusti rouva Pennington.
»Lähden Los Angelesiin, Julia. Jollei poliiseilla ole kilpa-auto, olen odottamassa siellä, kun he saapuvat!»
* * * * *
Seuraavana aamuna vähän ennen aamiaista piti kaksi poliisiviranomaista, jotka esittivät valtakirjan, kotitarkastuksen kunnaan linnassa. Custer Penningtonin työhuoneesta he löysivätkin, mikä näytti saavan heidät riemastumaan — kaksi täyttä ja yhden tyhjän wiskypullon, joissa kaikissa oli samanlainen leima kuin heidän burrojen selästä takavarikoimissaan laatikoissa olleissa pulloissa. Vieden muassaan nämä todistuskappaleet ja kuormatut juhdat he poistuivat kylään.
Shannon Burke oli viettänyt melkein unettoman yön. Neljä tuntia hän oli virunut, silmäillen kirkasta taivasta vasten kuvastuvaa, tummaa, isoa kattokupua, odottaen, että syttyisi valo, joka ilmoittaisi Custerin palanneen vahingoittumattomana kotiin. Mutta valoa ei ollut ilmestynyt huojentamaan hänen tuskaista rauhattomuuttaan. Hän oli yön pitkinä tunteina jännittänyt korviaan, kuunnellen laukauksia kukkuloilta, mutta hiljaisuutta olivat häirinneet vain kojoottien ulvahdukset ja pöllöjen huhuilut. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin — että Custer oli palannut, mutta unohtanut kiertää kattokuvun valoa palamaan — ettei hän ollutkaan unohtanut, mutta että lamppu oli palanut rikki. Hän keksi kymmenittäin todennäköisiä ja mahdottomia selityksiä. Mutta aina karkoitti paha aavistus toivon.
Hän oli jalkeilla varhain aamulla ja satulassa heti päivän koettaessa, suunnaten matkansa suoraan Rancho del Ganadon talleille. Siellä oli tallimies, satuloiden hevosia niiden syödessä.
»Eikö vielä ole tullut ketään?» kysyi tyttö.
»Apache on poissa», vastasi mies. »En oikein ymmärrä tätä. Se ei ole ollut pilttuussaan koko yönä. Ajattelin juuri pistäytyä talossa katsomassa, onko Custer siellä. Ei tunnu otaksuttavalta, että hän on ollut ratsastamassa koko yön, vai tuntuuko?»
»Ei», myönsi Shannon. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tuskin sai sanaa suustaan. »Minä ratsastan siellä puolestanne», sai hän virketyksi.
Pyöräytettyään Baldyn ympäri hän hoputti sitä taloon vievää jyrkkää rinnettä ylöspäin. Pation holvikaaren rautainen portti oli vielä yön jäleltä suljettuna, minkä vuoksi hän kiersi talon pohjoispuolelle ja huhuili kiinnittääkseen jonkun sisälläolijan huomiota. Rouva Pennington tuli ovelle Evan seuraamana. He olivat molemmat täysissä pukimissa. Nähtyään huhuilijan he astuivat ulos ja kertoivat Shannonille, mitä oli tapahtunut.
Custer oli siis terve ja haavoittumaton. Äkillinen huojennuksen tunne herpaisi Shannonia, eikä hän sillä hetkellä ajatellut Custeria uhkaavaa toista vaaraa. Hän oli vahingoittumaton! Muusta ei tyttö välittänyt juuri silloin. Myöhemmin hän alkoi käsittää, kuinka vakava Custerin asema oli. Hän oivalsi itsekin osaltaan, joskin tahtomattaan, olleensa saattamassa nuorta Penningtonia varastettujen väkijuomien todellisten kauppaajien suunnittelemaan ansaan, joka varmastikin oli johtunut heidän mieleensä juuri hänen sekaantumisensa tähden ja jolla he nyt olivat ovelasti siirtäneet syyn viattoman miehen niskoille. Hän ikäänkuin vaistosi, että Slick Allenilla oli osansa edellisen yön ikävissä tapahtumissa. Sillä hän tiesi tämän miehen uhkailleen Custer Penningtonia ja olevan mukana väkijuomatrokarien rikollisissa hommissa.
Kuinka paljon hän, Shannon, tiesikään! Enemmän kuin kukaan muu; hän tunsi kaikki koko tämän surullisen jutun yksityiskohdat. Ainoastaan hän kykenisi selvittämään tämän sotkuisen verkon, mutta hän ei rohjennut, ei ainakaan ennen kuin ei enää olisi muuta keinoa. Hän ei uskaltanut antaa toisten aavistaa, että hän tiesi tästä asiasta enemmän kuin he. Hän ei voinut sitä tehdä ilmaisematta tietojensa lähdettä ja panematta itseään alttiiksi näiden ihmisten ansaitulle halveksumiselle, joiden kunnioitusta hän oli alkanut melkein sairaloisesti kaivata, joiden ystävyys oli hänen ainoa onnensa, ja uhraamatta rakkautta, joka hänessä oli herännyt salaisesti palvomaansa Custeria kohtaan.
Viime tingassa, jollei muuta mahdollisuutta olisi, hän uhraisi kaikki Custerin tähden. Siihen velvoitti hänet rakkautensa; mutta hän odottaisi, kunnes kaikki muut keinot olisi käytetty. Hänen oli täytynyt niin hirveästi kärsiä ilman omaa syytänsä, että hän piti epätoivoisesti kiinni lyhyestä onnesta, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja joka oli nyt uhattu, vaikka hän ei nytkään ollut menetellyt väärin.
Kohtalo oli alinomaa ollut hänelle tyly. Oliko oikein ja kohtuullista, että hänen piti aina kärsiä jonkun toisen rikollisuuden tähden? Hänellä oli ainakin oikeus toivoa ja odottaa.
Mutta jotakin hän saattoi tehdä. Käännettyään Baldyn Penningtonien luota kummun rinnettä alas hän lähti kotiin Evansien ranchon ohitse vievää tietä, poikkesi siellä pihaan, laskeutui ratsailta ja sitoi Baldyn kiinni aitaan. Hänen kolkutukseensa vastasi rouva Evans.
»Onko Guy kotosalla?» kysyi Shannon.
Kuultuaan hänen äänensä Guy tuli huoneestaan, vetäen takkia ylleen.
»Alat käydä yhtä kelvottomaksi kuin Penningtonit», hän virkkoi nauraen.
»He eivät vähääkään kunnioita kristillistä aamuhetkeä.»
»On tapahtunut sellaista, mikä mielestäni sinun pitäisi tietää», selitti tyttö. »Poliisiviranomaiset pidättivät Custerin viime yönä ja veivät hänet Los Angelesiin. Hän oli silloin ratsastamassa Apachella. Ei kukaan tunnu tietävän, missä ja minkätähden hänet pidätettiin; mutta oletetaan, että hänet tavattiin kukkuloilta, sillä se mies, jolla on hevoshoitola kylässä — Jim — kertoi everstille poliisien saaneen häneltä hevosia ja ratsastaneen rancholle päin; pari tuntia myöhemmin he olivat sitten palanneet, tuoden Custerin Apachen selässä. Tallimies ilmoitti minulle äsken, ettei Apache ollut pilttuussaan koko yönä, ja tiedän — Custer kielsi minua siitä puhumasta, mutta nythän se ei merkitse enää mitään — Custerin aikoneen eilen illalla mennä kukkuloille ottamaan kiinni niitä miehiä, jotka jo pitkän ajan ovat tuoneet sieltä kuormia joka perjantaiyö ja viime viikolla katkaisivat Penningtonien aidan.»
Puhuessaan hän katsoi suoraan Guyta silmiin, mutta tämä laski katseensa maahan punan kohotessa hänen poskilleen.
»Arvelin», jatkoi tyttö, »että Guy ehkä tahtoisi lähteä Los Angelesiin koettaakseen jollakin tavoin auttaa Custeria. Eversti meni viime yönä.»
»Minä lähden nyt», vastasi Guy. »Luullakseni voin auttaa häntä.»
Hänen äänensä muuttui äkkiä väsyneeksi ja hän kääntyi toisaalle lamaantuneen ja alistuvan näköisenä, mikä sai Shannonin uskomaan, että hän aikoi tehdä ainoan kunniallisen teon, minkä voi — omistaa itselleen syyn, joka oli sysätty Custerin niskoille, välittämättä siitä koituvista seurauksista. Hän ei ollut paljoakaan epäillyt, ettei Guy sitä tekisi, sillä hän tiesi, kuinka paljon poika piti Custerista ja kuinka tulisen ylevämielinen oli hänen luontonsa, joka heikkouden turmelevasta vaikutuksesta huolimatta oli sittenkin vielä vaistomaisesti hieno.
Puolen tunnin kuluttua lähti nuori Evans haukattuaan hätäisesti aamiaista Los Angelesiin äitinsä ja Shannonin seisoessa talon kuistilla ja liehuttaessa jäähyväisiä, kun hänen autonsa kaarsi portista maantielle. Rouva Evansilla oli vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hänen poikansa voisi tehdä auttaakseen Custeria pulasta. Mutta Shannon Burke tiesi, että Penningtonin kohtalo oli Guy Evansin käsissä, jollei hän itse tahtoisi ilmaista tietojaan.
* * * * *
Eversti Pennington oli saavuttanut poliisien auton ennen kuin se ennätti Los Angelesiin, mutta lyhyt keskustelu maantiellä osoitti hänelle, ettei hän millään tavoin voinut muuttaa poliisien esimiehen päätöstä sijoittaa Custer lääninvankilaan odottamaan alkukuulustelua, jonka toimittaisi Yhdysvaltain viranomainen. Ei everstin pyyntö, että hänen poikansa sallittaisiin yöpyä johonkin hotelliin hänen seurassaan, eikä hänen henkilökohtainen takauksensa siitä, että nuori mies seuraavana aamuna jättäytyisi viranomaisille, voinut järkyttää poliisien itsepäisen esimiehen kantaa; eikä hän edes sallinut everstin puhutella vankia.
Se oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata äityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa huvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän katsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.
»Se vain tekee asian pahemmaksi», hän varoitti.
Eversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi, jupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.
XXIII.
Pitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin kopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja koettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu rikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista hänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut niin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään hänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan kenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita kuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu jonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi vain arvailla.
Järkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että oikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran ja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen toiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen, oli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut kiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt heidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden houkutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.
Hän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten seikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli hänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli paljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?
Kilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon Burkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle selänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä hänellä ei ollut tietoa.
»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen kerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän selittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On paljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se, että hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»
Kun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan asianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke oli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan iltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa perjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.
»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti asianajaja.
»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä sen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit lukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen aidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian kuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin saadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla minulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin sokeripalan!»
»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut suunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä toteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi menitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin kuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada oikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt, kun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»
»Mutta eikö hänen sanansa riitä?» kysyi eversti.
»Minä en ole oikeus», vastasi asianajaja hymyillen.
»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he käsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon estääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.
»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin torjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä syyttömäksi.»
Eversti Pennington ähkäisi.
»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja, »että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta vastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»
»Minä lähden mukaanne», sanoi eversti.
Vähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin Guy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka vierailija oli.
»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua myötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»
»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea pilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»
»Sinun vikasi?»
»Syypää olen minä. Tulin tänne antamaan itseni ilmi.»
»Syypää! Antamaan itsesi ilmi! Mitä sinä lavertelet?»
»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei tuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki ostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki rikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu rikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä mitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»
Guy painoi kasvot käsiinsä ja nieli nyyhkytyksen.
»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko tarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä tiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota olet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella New Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»
»Näet nyt itse, kuinka paljon siinä oli pilaa», vastasi Evans.
»Pitääpä tosiaankin olla koko herkkä huumorin tajunta löytääkseen sitä tässä yhteydessä!» myönsi Custer surullisesti.
»Miten luulet minulle käyvän? kysyi Guy. »Arveletko, että minut tuomitaan kuritushuoneeseen?»
»Kerro minulle koko juttu alusta alkaen — kuka sinut siihen houkutteli ja mitä oikeastaan olet tehnyt! Älä jätä mainitsematta ainoatakaan seikkaa, kuinka se raskauttaneekin rikkomustasi! Minun ei tarvinne mainita sinulle, veikko, että olen puolellasi, mitä lienetkin tehnyt.»
»Tiedän sen, Cus. Mutta pelkään, ettei kukaan kykene minua auttamaan. Tiesin alusta alkaen, että aine oli varastettua. Olen myynyt sitä viime toukokuusta lähtien — kaikkiaan seitsemäntuhatta seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi neljännespulloa — ja ansainnut dollarin joka pullosta. Juuri niillä rahoilla aioin aloittaa taloutemme. Pieni Eva-raukka!» Taaskin tukahdutti nyyhkytys hänen äänensä. »Minut vietteli siihen Slick Allen. Ensin hän myi sitä minulle vähän; sitten hän taivutti minut myymään sinulle pullon ja viemään hänelle rahat. Sitten olin hänen vallassaan tahi ainakin hän sai minut uskomaan niin ja vaati minua välittämään sitä heidän puolestaan laaksossa. Minua ei ollutkaan vaikea suostutella, sillä se näytti vaarattomalta eikä tuntunut minusta niin kehnolta työltä, ja minä tarvitsin tuiki kipeästi rahaa. Tiedän kyllä, että ne kaikki ovat surkeita puolustuksia. En koetakaan lievenneitä menettelyäni, vaan kärsin sen seuraukset. Mutta kun ajattelen Evaa, niin sydäntäni kirvelee. Eva merkitsee kaikki!»
»Niin», sanoi Pennington, laskien lempeästi kätensä toisen olalle. »Eva merkitsee kaikki. Ja Evan tähden ja sentähden, että sinä ja minä rakastamme häntä niin paljon, et sinä voi mennä kuritushuoneeseen.»
»Mitä tarkoitat — en voi -mennä?»
»Oletko ilmaissut kellekään muulle, mitä nyt minulle kerroit?»
»En.»
»Älä teekään sitä! Palaa kotiin ja pidä suusi kiinni!» kehoitti Custer.
»Aiotko sinä kärsiä minun teoistani? Se ei käy päinsä! Luuletko, Cus, että sallisin sinun, parhaan ystäväni koko maailmassa, joutua kuritushuoneeseen — minun rikoksestani?»
»En tee sitä sinun tähtesi, Guy. En menisi kuritushuoneeseen enkä kenenkään muun miehen puolesta. Mutta menen sinne Evan tähden, ja niin tekisit sinäkin.»
»Tiedän sen, mutta en voi sallia sinun tehdä sitä. En ole ihan turmeltunut, Cus!»
»Sinä ja minä emme merkitse mitään. Jos näkisin hänet onnettomana ja nöyryytettynä, koskisi se minuun pahemmin kuin se, että vietän muutamia vuosia kuritushuoneessa. Olen viaton. Vaikka minut tuomitaankin, tiedän olevani syytön, ja Eva tietää sen ja kaikki ganadolaiset tietävät sen. Mutta, Guy, on jo liian paljon sekin, jos he alkavat epäillä sinua, ja jos vapaatahtoisesti myönnät syyllisyytesi, uskoo sen pikku siskonikin. Jos joutuisit vankilaan, saattaisi se tuhota hänen elämänsä — se tuhoaisi sen. Enää ei mikään voisi tulla hänelle ennalleen. Mutta jos minut tuomitaan istumaan muutamiksi vuosiksi, merkitsee se hänelle vain eroa vejestä, jonka hän tietää syyttömäksi, ja johon hän edelleen luottaa yhtä ehdottomasti kuin ennenkin. Hän ei tuntisi nöyryytystä — hänen elämänsä ei särkyisi. Ja minun palatessani olisi kaikki ennallaan. Jos sinä menet, ei mikään ole palatessasi samoin kuin ennen. — Ei voi koskaan enää olla samoin. Sinä et saa mennä!»
»En voi sallia sinun mennä ja kärsiä rangaistusta minun teoistani, samalla kun itse olen vapaana!»
»Sinun on sallittava — se on helpoin keino. Saamme kaikki kärsiä sinun rikkomuksestasi — ne, jotka rakastavat meitä, joutuvat aina kärsimään meidän synneistämme. Mutta sanonpa sinulle, etten luule sinun jäävän rankaisematta, jos minä menenkin vankilaan tämän tähden. Sinä kärsit enemmän kuin minä. Kärsit enemmän kuin sinun olisi kestettävä, jos itse joutuisit kuritushuoneeseen. Mutta sitä ei voi auttaa. Kysymys on siitä, onko sinussa kylliksi miestä tehdäksesi tämän Evan tähden. Sinun on uhrauduttava enemmän kuin minun.»
Evansin kurkkua kouristi, ja hän koetti puhua. Kului vähän aikaa, ennen kuin hän sai mitään lausutuksi.
»Hyvä Jumala, Cus, mieluummin menisin itse!»
»Tiedän sen.»
»En enää milloinkaan voisi kunnioittaa itseäni. En koskaan enää voi katsoa kunnon ihmistä silmistä silmiin. Joka kerran kun näen Evan, äitisi tai everstin, ajattelen: ’Sinä halpa koira, sallit heidän poikansa mennä kuritushuoneeseen oman rikoksesi tähden!’ Oi, Cus, älä vaadi minua tekemään sitä! Täytyy olla joku muu keino. Ja — ja, Cus, muista Gracea! Olemme unohtaneet Gracen. Kuinka kipeästi Graceen koskee, jos sinut tuomitaan!
»Se ei merkitse Gracelle mitään, ja sinä tiedät sen. Kukaan meistä ei enää merkitse hänelle paljoa.»
Guy katseli ulos pienestä ristikko-ikkunasta, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
»Taidat olla oikeassa», hän myönsi.
»Teethän sen Guy — Evan tähden?»
»Evan tähden — kyllä.»
Penningtonin kasvot kirkastuivat, ikäänkuin raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.
»Hyvä!» huudahti hän. »On mahdollista, ettei minua tuomita, sillä minua vastaan ei ole todistuksia — ei voi olla. Mutta jos minut tuomitaan, on sinun otettava minun paikkani meikäläisten keskuudessa. Olet saanut opetuksen. Tiedän, ettet enää koskaan ryhdy näin typerään puuhaan. Ja lakkaa juomasta, Guy! Minulla ei juuri ole oikeutta saarnata; mutta sinä olet sellainen mies, joka ei saa juoda. Jätä se! Hyvästi nyt! Minusta olisi parempi, ettet ole täällä, kun isä tulee — saattaisit käydä heikoksi.»
Evans tarttui toisen käteen.
»Kadehdin sinua, Cus — toden totta kadehdin!»
»Tiedän sen. Mutta älä ole siitä kovin pahoillasi! Tämä on sellainen asia, joka on tehty ja jota ei saada tekemättömäksi. Roosevelt olisi nimittänyt sitä, mitä sinun on tehtävä, ’nokkosen puristamiseksi’. Purista miehen tavalla!»
Evans asteli verkkaisesti vankilasta, nousi autoonsa ja ajoi pois. Näiden kahden sydämistä oli hänen raskaampi, heidän taakoistaan hänen vaikeampi kantaa.
Custer Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen kuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja päästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien todistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien talossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin ei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin myönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt sitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa seuraavana keskiviikkona.
Eversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä, jotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta Custer sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi ajan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin samanlaista tutkimusta.
»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa, että minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut tavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida hirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin ajoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset eivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»
»Mistä sait ne kolme pulloa, jotka löydettiin huoneestasi?»
»Ostin ne.»
»Kysyin mistä, enkä, miten.»
»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen kysymykseen. Sitä en voi tehdä.»
»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu tavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila vapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy sitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»
»Eivät he siitä mitään kostu!»
»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani lähetetään kuritushuoneeseen.»
»Pahalta sinusta tuntuisi, jos olisit oikeussalissa ja kuulisit poikasi ilmaisevan sen henkilön nimen, joka on luottanut häneen kyllin paljon myydäkseen hänelle wiskyä.»
»Mieluummin näkisin sinun joutuvan kuritushuoneeseen!» sanoi eversti.
Sinä iltana puheli Custer päivällispöydässä keveästi häntä vastaan nostetusta syytöksestä, samalla kuitenkin valmistaen omaisiaan kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä kuulustelussa hänelle oli selvinnyt, kuinka vakava hänen asemansa oli, ja se vaikutelma oli vahvistunut hänen myöhemmin keskustellessaan asianajajansa kanssa.
»Käyköönpä miten tahansa», virkkoi hän, »tiedän joka tapauksessa, että te kaikki olette varmat viattomuudestani.»
»Poikani sana riittää minulle», vastasi hänen äitinsä.
Eva tuli hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
»Eihän sinua panna vankilaan, eihän?» hän tiedusti. »Se murtaisi sydämeni.»
»Ei murtaisi, jos tiedät, että olen syytön.»
»E—ei, ei kai sitten; mutta kauheata se olisi. Jos olisit syypää, tappaisin itseni. En jaksaisi elää, jos veljeni tuomittaisiin rikoksesta ja hän olisi syyllinen. Silloin surmaisin itseni.»
Veli taivutti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hellästi.
»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä tekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät eloon.»
»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että minulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy on se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa minusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa hinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja. Olen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»
»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta vaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun tähteni etkä kenenkään tähden.»
»No niin, tiedän, ettet ole syyllinen, joten minun ei sitä tarvitsekaan.»
»Hyvä! Puhutaan jostakin hupaisesta.»
»Miksi et käynyt tapaamassa Gracea ollessasi Los Angelesissa?»
»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta. Nainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta palasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla näyttelemässä.»
»Mainitsitko nimesi?»
»Sanoin, kuka olen, kun nainen vastasi soittooni.»
»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen usein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä Los Angelesissa Gracea katsomassa.»
»Sitä mieltä on Shannonkin», sanoi Custer. »Koetan tavata hänet ensi viikolla, ennen kuin tulen kotiin.»
»Shannon oli täällä melkein koko iltapäivän odottamassa, saisimmeko sinulta tietoja. Kun puhelimessa ilmoitit, että sinut oli määrätty rikosoikeuden tuomittavaksi, saattoi hän tuskin uskoa sitä. Hän väitti, että on tapahtunut erehdys.»
»Mainitsiko hän mitään muuta?»
»Hän tiedusti, oliko Guy ehtinyt sinne ennen kuulustelua, ja kerroin Guyn käyneen luonasi vankilassa. Häntä näyttää tämä juttu vaivaavan niin kovasti — ikäänkuin hän olisi perheemme jäsen. Hän on niin herttainen tyttö! Minusta tuntuu, että opin pitämään hänestä yhä enemmän joka päivä.»
»Niin», virkkoi Custer yksikantaan.
»Hän teki minulle jokseenkin omituisen kysymyksen», jatkoi Eva.
»Minkä niin?»
»Hän tiedusti, olenko varma, että juuri sinut on määrätty oikeuden tuomittavaksi.»
»Sepä kummallista, eikö olekin?»
»Hän uskoo niin lujasti, että olet viaton — yhtä lujasti kuin mekin», sanoi Eva.
»Niinpä niin, hän on hyvin hienotunteinen», arveli Custer.
XXIV.
Seuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan tuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä, ikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli viettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun uudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut, sillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt. Hän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja vastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi viimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo unettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan, että ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.
Custer huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet tytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka Shannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan hänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt toisten tarkkailevan häntä.
Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman, luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan tulla ennalleen.
Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.
Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt. Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.
Äkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti, jääden sitten odottamaan.
»Onko se kutsu?»
Custer nyökkäsi hymyillen.
»Mutta ei siinä tapauksessa, jollei se sovi oikein hyvin», hän lisäsi.
»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina hauskaa.»
»Sepä mainiota! Entä syötkö aamiaista meillä?»
»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada heti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä. Onko se liian myöhäistä?»
»Ratsastan aamiaisen jälkeen teille odottamaan, jollen ole vastuksiksi.»
»Et tietystikään. Kirjeihin menee minulta vain muutamia minuutteja.»
»Miten aiot saada ne postiin? Nyt on sunnuntai.»
»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin kaupungissa.»
»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat poissa?»
»Kukako huolehtii taloudesta? Minä tietenkin.»
»Kanoista, siasta ja Baldysta — hoidatko ne kaikki?»
»Kyllä hoidan, ja nyt minulla on enemmänkin.»
»Mitä niin?»
»Yhdeksän pikku possua! Ne tulivat eilen. Ne ovat todella kauniita!»
Miestä nauratti.
»Mille sinä naurat?» kysyi tyttö.
»Sille, että sinä hoitelet kanoja ja sikoja ja hevosta!»
»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on.
Luulitko minua liian typeräksi siihen?»
»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit joutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»
»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat olisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat porsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja Washingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»
»Miksi et kysele meiltä?»
»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä kaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun lähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja Coltonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu, että voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla hedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi. Siat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne tuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi sitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»
»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen ranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka vuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»
»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän taakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni, näppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset ja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä? Kerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»
»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet ollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»
»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä täällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»
»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti
Custer rauhoittaa häntä.
»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin. »Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus, en jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko, että todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin heidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni vihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja pelasta sinua. Voisin vihata heitä, vihata heitä, vihata heitä! Oi, Cus, luultavasti voisin tappaa sen miehen, joka tekisi sellaista veljelleni!»
»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut vapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla vaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei puhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee. Siihen mennessä en aio olla huolissani.»
Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle viritettyyn ansaan.
Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan, sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä. Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä, ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi. Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut kuulla sellaisista asioista.
Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä, onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.
Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle, puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa. Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon onnellisia muistoja.
Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle. Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.
Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria saattamaan itseään kotiin.
»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.
Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin paljon.
Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat vastakkain huvilan edustalla.
»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.
»Kuka on Bartolo?»
»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä viikko sitten.»
»Ilmoita hänelle, etten tunne häntä enkä tule!»
»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta ystävästänne.»
Tyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä pinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla paljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen Custer Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi pojan puoleen.
»Kerro hänelle, että tulen!»
»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle eilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä, joten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»
»Hyvä on», virkkoi Shannon ja meni asuntoonsa.
Hän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
Sitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen
hän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella
Custeria, kun hänelle vastattiin.
»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen. »Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta jos voit siirtää sen iltapäiväksi —»
Kyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin», vastasi mies.
»Etkö siis mene ennen kuin iltapäivällä?» kysyi Shannon.
»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä retken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»
»Sepä hyvä», sanoi tyttö.
Hän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer saattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä siltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita kohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.
»Näkemiin siis puoliseen saakka!» toivotti Custer.
XXV.
Puolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja suuntasi Apachen Sykomori-cañonille.
Itäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta. Ratsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä perjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin muistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin itse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan vaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen vankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt palveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta vankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä kuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää totuuden!
Kun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa, oli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi kykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa tytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan puolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä käsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio kumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska olla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän, miksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei jäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon iltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli iloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi lainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.
Juuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi huokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten nähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri katselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli menossa.
Alhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella kentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana kohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana levisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa verhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn toiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen väike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja vuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja Shannonin.
Tämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin aavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen mieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut urkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt kuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen kukkuloille.
Äkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti olikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas luonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja, joihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä vaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän kirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään häneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen, kaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne hänen jälkeensä.
Nyt oli tullut loppu… Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi. Mitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut kaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti nyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he olivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä tietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!
Hän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut wiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne vakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli virittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen Guyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.
Mutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet oli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset pääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö ollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen seurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan kukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän päätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt siten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli kiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.
Hän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt vihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen ajatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman siveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa hänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen yli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei jäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.
Mutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä niin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja että hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on kohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun Custer hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut lyödä häntä, kuristaa hänet.
Kun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän pyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin. Mutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä hirvittävä, vaikka toisella tavoin.
* * * * *
Shannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta mitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta tähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen rakastamansa miehen silmät.
Hän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin kovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista rinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä. Mutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina osoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.
Saapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen juurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset maassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle kiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi Baldyn puuta kohti.
»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset kasvonsa hymyntapaiseen.
»Mitä tahdotte minulta?» tiedusti Shannon.
»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on kaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme ole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»
»En hanki teille mitään!»
»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti meksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen. Kerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te tottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»
»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan teiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»
»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle määräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»
»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun ilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»
»Kiirehtikää sitten! Minulla ei ole liikaa aikaa hukattavaksi.»
Hän nauroi yhä.
»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä vastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan ette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte tehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä. Mutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi keskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra Penningtonin syyttömäksi.»
»Siinäkö kaikki?» kysyi Bartolo, virnistäen leveästi.
»Siinä kaikki.»
»Entä jollen tee sitä — mitä sitten?»
»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista — opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette kuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta vuoristoon.»
»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä
kertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja
Crumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei!
Ettepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»
»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki, mitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa vielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni täällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta missä on viides?»
Miehen kasvot synkistyivät raivosta ja ehkä myöskin pelosta.
»Mitä te siitä tiedätte?» kysyi hän äkäisesti.
»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille, että hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti käsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut muutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen rikosoikeudelle?»
»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte kirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»
Hän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen. Tyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä rajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka puristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy kääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.
»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä tänne Gracialin viereen!»
Tyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan ei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi antaa arvon hänen kauneudelleen.
»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?» tiedusti Shannon.
»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne Gracialin viereen.»
»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.
»Kuka tietää mitään?»
»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»
»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»
»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista», sanoi tyttö.
»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»
Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa. Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.
Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään. Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.
Mies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.
»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen kurottaa suutaan hänen huulilleen.