XXVI.
Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.
»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet heidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on kynsissäni ja niin ovat hekin!»
Hän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista rinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei sen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa — sen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta huolenpidosta.
Polun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle kallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt kääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin takaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan puolittain maan sisässä oleviin kiviin.
Kalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen, vetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei ollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut pysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi pyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei ole pelkuri.
Ratsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi kannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen miehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan, nostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen kohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.
Käärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei olisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui. Sen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti polvilleen eteenpäin.
Vain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät molemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt hevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys suitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten hevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi suitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta, mutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla kömpiessään takaisin polulle.
Vihdoin he pääsivät varmemmalle maaperälle notkoon ja oikaisivat suoraa päätä siihen rotkoon, johon salaperäinen polku vei. Apache tunsi, että nyt oli jouduttava — sen isännän vartalon kumartuminen, polvien puristuminen sen kylkiä vasten ja suitsia pitelevän käden vähäinen kohoaminen olivat ilmaisseet sen varmemmin kuin huudot ja teräskannukset. Se painui matalaksi ja kiiti eteenpäin kuin lennossa.
Kylmä raivo, joka oli vallannut Penningtonin, ei sietänyt vitkastelua. Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei hänellä ollut asetta, sillä hän tiesi, ettei hän kenties kykenisi hillitsemään kiukkuaan joutuessaan vastakkain niiden miesten kanssa, joiden keralla Shannon Burke oli punonut salajuonia häntä vastaan.
Saavuttuaan sen harjanteen juurelle, jonka takana väkijuomien kaupustelijain leiri oli, hoputti mies taaskin ratsuaan nopeaan vauhtiin. Voimakas eläin riensi jyrkkää polkua ylöspäin, painaen kavioitaan päivän paahtamaan maahan, jokainen lihas jännitettynä äärimmilleen.
Harjanteen laella tuli heitä vastaan Baldy pää ja häntä pystyssä, korskuen ja ilman ratsastajaa. Hevosen ilmestyminen ja ilmeinen pelko ilmaisivat, että jotakin oli hullusti. Custer oli nähnyt sen, kun se ilmestyi selänteen vastaista rinnettä alaspäin vievän epäselvän polun yläpäästä. Hän ohjasi Apachen sinne ja ratsasti tammia kohti.
Alhaalla ponnisteli Shannon toivottomassa ottelussa tukevaa Bartoloa vastaan. Hän löi miestä vasten kasvoja ja koetti työntää häntä kauemmaksi itsestään, mutta meksikolainen vain nauroi ilkeätä nauruaan ja painoi häntä hitaasti hylätyn leirin poljettua tannerta kohti.
»Ennen kuin surmaan teidät —» hän hoki, ikäänkuin olisi laskenut mainiota pilaa.
Bartolo kuuli Apachen kavioiden kapseen polulta, mutta luuli tytön valloilleen päässeen hevosen juoksevan siellä. Custer oli ennättänyt melkein polun alapäähän, kun meksikolainen vilkaisi sinnepäin ja näki hänet. Kiroten hän sysäsi Shannonin syrjään ja syöksyi hevosensa luokse.
Samassa huomasi myöskin tyttö Apachen ja sen ratsastajan, ja seuraavalla hetkellä hän näki Bartolon tarttuvan pyssyynsä ja koettavan vetää sitä kotelosta. Hän ponnahti pystyyn ja juoksi meksikolaista kohti, joka kiroili kauheasti, koska pyssy oli tarttunut koteloon eikä hän saanut sitä nopeasti irti. Tytön ennättäessä hänen luokseen hänen onnistui kiskaista ase vapaaksi. Hän pyörähti ympäri, vei pyssyn poskelleen ja ampui Penningtonia, juuri kun Shannon heittäytyi hänen kimppuunsa, tarttuen hänen käsivarsiinsa ja painaen pyssyn piippua alaspäin. Bartolo iski häntä kasvoihin ja koetti kiertää asetta irti hänen otteestaan, mutta hän tarrautui siihen kiinni epätoivoisesti rakastamansa miestä uhkaavan vaaran kannustamana.
Custer oli hypännyt satulasta ja juoksi heitä kohti. Bartolo oivalsi, ettei hän kyennyt saamaan pyssyään irti ehtiäkseen käyttää sitä. Hän tähtäsi rajun iskun Shannonin kasvoihin, niin että tämä kaatui. Sitten hän pyörähti ympäri, ponnahti ratsaille ja kiiti notkon poikki vastaiselle rinteelle, ennen kuin Pennington ehti hänen luokseen kiskoakseen hänet maahan.
Custer kääntyi maassa liikkumattomana viruvan tytön puoleen, polvistui hänen viereensä ja nosti hänet käsivarsiensa varaan. Shannon oli pyörtynyt, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Custer katseli niitä — vihaamansa tytön kasvoja. Hänen käsivartensa olivat Shannonin ympärillä, hän tunsi tytön vartalon kosketuksen omaansa vasten, ja äkkiä saivat hänen silmänsä kauhistuneen ilmeen.
Hän laski Shannonin takaisin maahan ja oikaisihe pystyyn, vapisten rajusti. Hänen pitäessään Shannonia käsivarsillaan oli hänet vallannut melkein vastustamaton halu pusertaa tyttö — vihaamansa tyttö — rintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä, poskensa ja huulensa suudelmilla!
Hänen sieluunsa oli välähtänyt voimakas valo — ymmärtämyksen valo, joka jätti varjoon koko hänen maailmansa. Hän rakasti Shannon Burkea!
Taaskin hän polvistui tytön viereen ja nosti hänet hyvin hellästi syliinsä, tukien häntä olkapäällään. Sitten hän vihelsi Apachea, joka pureskeli alati viheriöivän tammen karvaita lehtiä. Hevosen tultua hänen luokseen hän pujotti suitsien perän käsivarteensa ja lähti jalkaisin, kantaen Shannonia, ylöspäin samaa polkua, jota myöten hän äsken oli ratsastanut. Harjanteen laella oli Baldy syömässä syyskuun loppupuolen niukkaa, kuivunutta ruohoa.
Samassa aukaisi Shannon Burke silmänsä. Aluksi palasivat tapahtumat hänen muistiinsa sekavana myllerryksenä, ja hän luuli kantajaansa meksikolaiseksi, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi Ganadon pojan vankkakudoksiset ratsastushousut sekä tutut saappaat ja kannukset. Silloin hän liikahti miehen olalla.
»Olen nyt jo täydessä kunnossa», hän virkkoi. »Laske minut maahan.
Jaksan kyllä kävellä.»
Custer laski hänet seisomaan, mutta tuki häntä vielä heidän seisoessaan vastakkain.
»Saavuit juuri parhaiksi», sanoi tyttö. »Hän aikoi tappaa minut.»
»Hyvä, että ehdin ajoissa.» Muuta ei Custer vastannut.
Shannonin silmään pisti miehen väsynyt ja kiusaantunut ilme; näytti siltä kuin hän olisi noussut sairasvuoteelta kärsittyään pitkän aikaa. Hän näytti vanhemmalta — paljoa vanhemmalta — ja, voi, niin murheelliselta! Se raateli Shannonin sydäntä, mutta hän ei kysellyt mitään. Hän odotti Custerin kysyvän häneltä, sillä hän käsitti, että toisen täytyi ihmetellä miksi hän oli tullut vuoristoon ja mitä merkitsi äskeinen kohtaus. Mutta Custer tiedusti häneltä vain sitä, luuliko hän olevansa kyllin hyvissä voimissa pysyäkseen satulassa, jos hän auttaisi hänet ratsaille.
»Minulla ei ole enää mitään hätää», vakuutti tyttö.
Custer otti kiinni Baldyn ja auttoi Shannonia nousemaan satulaan. Sitten hän itse keikahti Apachen selkään ja lähti ratsastamaan edellä polkua myöten kotiin päin. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat puolivälissä notkoniittyä. Äänettömyyden katkaisi Shannon.
»Olet tietysti ihmetellyt, mitä tekemistä minulla on täällä», hän alkoi, nyökäyttäen päätään taaksepäin.
»Se ei kai olisi kummallista, vai olisiko?»
»Kerron sinulle kaikki.»
»Älä!» kielsi Custer. »Se on jo kyllin paha, että tulit tänne tänään ja vangitsemiseni edellisenä lauantaina. Kaikki se, mitä sinulla olisi lisää kerrottavaa, pahentaisi vain asiaa. Muistatko sen tytön, josta kerran puhuin — serkku Williamin ystävättärestä — joka vieraili meillä?»
»Kyllä.»
»Tänään seurasin sinua tänne sanoakseni sinulle samat sanat, jotka sanoin hänelle.»
»Ymmärrän», virkkoi tyttö.
»Etkä ymmärrä», murahti mies melkein vihaisesti. »Et ymmärrä siitä mitään. Sanoin vain seuranneeni sinua tänne sanoakseni sen. Mutta en ole sitä sanonut, vai olenko? Niin, en aiokaan sitä sanoa. Mutta häpeän sitä, etten sitä tee, jo kylliksi, vaikka et puhukaan mitään, mikä vain lisäisi häpeääni. Ei voi olla mitään kunniallista syytä tänne tuloosi, ei silloin eikä nytkään. On mahdoton käsittää, miten naisella voisi olla asioita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla sellaiset suhteet käyvät mahdollisiksi. Siksi en tahdo sinun kertovan enempää. Oi, Shannon» — hänen äänensä särkyi, »en halua kuulla sinusta mitään pahaa! — Älä!»
Shannon oli siihen saakka ollut oikeutetun suuttumuksen partaalla. Vielä nytkään hän ei käsittänyt — muuta kuin sen, että Custer tahtoi luottaa häneen epäilyksistään huolimatta ja että heidän ystävyytensä oli merkinnyt Custerille enemmän kuin Shannon oli kuvitellutkaan.
»Mutta minun täytyy kertoa se sinulle, Custer», intti tyttö. »Kun nyt olet saanut tietää näin paljon, huomaan sinun epäilevän minua enemmän kuin ansaitsen. Vangitsemisesi edellisenä lauantaina tulin tänne varoittamaan noita miehiä siitä, että aioit vahtia heitä seuraavana perjantaina. Vaikka en tuntenut heitä, tiesin, millaista väkeä he olivat; he olisivat surmanneet sinut heti havaittuaan joutuneensa kiinni. Sillä kertaa tulin vain pelastaakseni henkesi ja nyt tulin pakottaakseni heidät menemään oikeuden istuntoon ja puhdistamaan sinut sinua vastaan nostetusta syytteestä. Mutta kun uhkasin miestä ja hän oivalsi, mitä hänestä tiesin, sanoi hän tappavansa minut.»
»Etkö tiennyt, että minut pidätettäisiin sinä yönä?»
»Oi, Custer, kuinka voisit uskoa minusta sellaista!» huudahti Shannon.
»En tahtonut uskoa sitä.»
»Sain kaiken tämän — joukkueen puuhat — tietooni sattumalta, kun kuulin erään keskustelun Hollywoodissa kuukausia sitten. Tiedän päämiesten nimet, tunnen Guyn ja heidän väliset suhteet. Koetin tänään myöskin olla sekoittamatta Guyn nimeä tähän juttuun, jos suinkin mahdollista; mutta hän on syyllinen, ja sinä et ole. En jaksa ymmärtää, kuinka hän saattoi palata Los Angelesista ilmaisematta viranomaisille oikeata asianlaitaa ja kumoamatta sinuun kohdistuneita epäluuloja.»
»En sallinut hänen tehdä sitä», selitti Pennington.
»Et sallinut? Tahdot mennä kuritushuoneeseen toisen rikoksesta?»
»En hänen tähtensä, vaan Evan tähden. Guy ja minä pohdimme asiaa. Hän halusi antaa itsensä ilmi — hän melkein vaati minua sallimaan sen. Mutta se ei saa tapahtua. Se ei saa joutua Evan tietoon.»
»Mutta, Custer, sinä et saa mennä! Se ei olisi kohtuullista — se ei olisi oikein. En voisi sallia sitä! Tiedän kylliksi vapauttaakseni sinut ja keskiviikkona menen oikeuden istuntoon ja puhun kaikki mitä tiedän.»
»Ei», vastusti mies. »Et saa tehdä niin. Se sotkisi Guyn juttuun.»
»En mainitse hänen nimeään.»
»Mutta mainitset toisia, ja he ilmaisevat hänet — älä hetkeäkään epäile sitä!» Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin. »Lupaa minulle, Shannon, ettet mene — ettet hiisku tiedoistasi ainoallekaan elävälle olennolle! Mieluummin menisin kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuin näkisin Evan elämän särkyvän. Sinä et tunne häntä. Hän on iloinen, hilpeä ja kevyt ulkonaisesti; mutta sisimmässään hänen sielunsa on ihmeteltävän herkkä ja kaunis, ja sen turvana ja suojana ovat hänen ylpeytensä ja kunniantuntonsa. Muserra toinen niistä, ja hänen sielunsa saa haavan, josta se ei ikinä toivu! Hän ei voi ymmärtää halpamaisuutta ja turmelusta, ei miehissä eikä naisissa. Jos hän saisi tietää, että Guy on ollut suhteissa tähän joukkueeseen ja että ne rahat, joilla heidän piti alkaa avioelämänsä, olivat Guyn rikollisuuden hedelmiä, särkisi se hänen sydämensä. Tiedän, ettei Guylla ole rikollisia taipumuksia ja että tämä läksy pitää hänet oikealla tiellä niin kauan kuin hän elää. Mutta Eva ei ajattelisi sillä tavoin. Ymmärrätkö nyt, miksi et saa ilmaista tietojasi?»
»Ehkä olet oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei hän kärsisi sen enempää, jos Guy menee, kuin siinä tapauksessa, että hänen veljensä joutuu vankeuteen. Hän rakastaa sinua hyvin paljon.»
»Mutta hän tietää minut viattomaksi. Jos Guy menisi, tietäisi Eva, että hän on syyllinen.»
Shannon ei osannut vastata siihen mitään, ja he olivat ääneti vähän aikaa.
»Autatko minua salaamaan tämän Evalta?» kysyi Custer.
»Kyllä.»
Tyttö ajatteli, kuinka hukkaan hänen uhrauksensa oli mennyt, ja aprikoi, mitähän Custer päätteli siitä, että hän tunsi rikollisten hommat. Hän oli sanonut, että oli mahdoton käsittää, miten naisella saattoi olla suhteita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla sellaiset suhteet kävivät mahdollisiksi. Mitä hän ajattelisi Shannonista, jos hän tietäisi totuuden?
Miehen mielessä risteilivät ajatukset sekasortoisina ja ristiriitaisina — hänelle äkkiä selvinnyt rakkaus, joka oli yhtä mahdoton kuin harmillinenkin — muisto Gracelle annetuista lupauksista, jotka hänen omaantuntoonsa nähden olivat yhtä sitovia kuin vihkimävala — epäilykset tämän tytön luonteesta ja entisyydestä, joka nyt ratsasti hänen vierellään ja joka oli äkkiä tullut hänen elämälleen tärkeämmäksi kuin kukaan muu.
Sitten hän kääntyi hiukan, katseli sivusta päin Shannonin kasvoja, ja hänen oli vaikea epäillä tyttöä.
Shannon tunsi hänen katseensa tuijotuksen ja vilkaisi häneen.
»Olette ollut niin hyviä minulle, Custer, te kaikki. Et voi tietää, kuinka suuriarvoisena olen pitänyt Penningtonien ystävyyttä ja kuinka olen ponnistellut ansaitakseni sen. Olisin ollut valmis mihin hyvänsä korvatakseni edes osaksi sen, mitä olen siitä saanut. Sitä koetin tehdä — senvuoksi tahdoin mennä oikeuden eteen siitä huolimatta, mitä se minulle maksaisi. Mutta se ei onnistunut, ja kenties olen vain pahentanut asiaa. En edes ole varma, uskotko minua.»
»Uskon, Shannon», vakuutti Custer. »On paljon sellaista, mitä en käsitä; mutta uskon, että olet menetellyt näin, pitäen silmällä meidän hyväämme. Nyt ei kukaan meistä voi tehdä mitään muuta kuin pysytellä hiljaa, sillä heti, kun jotakuta tosisyyllistä uhataan, tulee Guyn nimi julkisuuteen — siitä saat olla varma. Liiankin mielellään he vierittäisivät syyn hänen niskoilleen.»
»Mutta yritäthän jollakin tavoin puolustautua?»
»Vakuutan vain viattomuuttani ja kerron totuudenmukaisesti, miksi olin kukkuloilla, kun poliisit pidättivät minut.»
»Etkö esitä mitään muuta puolustukseksesi?»
»Mitäpä muuta voisin esittää saattamatta Guyta ilmitulon vaaraan?» huomautti Custer.
Shannon pudisti päätään. Asia tuntui lopen toivottomalta.
XXVII.
Tarkastaessaan kukkuloita löysivät liittovaltakunnan poliisiviranomaiset Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella sijainneen leirin. He kokosivat joukon pulloja, joissa oli samanlaiset nimiliput kuin niissäkin, jotka oli tavattu burrojen selässä olleista laatikoista ja Custer Penningtonin huoneesta.
Piirikunnan yleinen syyttäjä käsitti, kuinka vähän oli sellaisia todistuksia, joiden nojalla pidätetty olisi voitu tuomita mistään raskaasta rikoksesta, ja olisi mielellään antanut syytöksen raueta. Mutta kieltolain valvojat tahtoivat käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että Penningtonin nimi oli yleisesti tunnettu, niittääkseen mainetta, väittäen, että huomattavan perheen jäsenen tuomitsemisella olisi erinomainen siveellinen vaikutus yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Ja heitä tuki joukko naisia, joista useimmat eivät olleet kertaakaan täyttäneet naisen ensimmäistä velvollisuutta valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan ja joilla sen vuoksi oli kovin runsaasti aikaa sotkeutua kaikkiin asioihin, vaikka heidän järkensä eivät jaksaneetkaan niitä käsittää.
On vaikea ymmärtää, miten he johtuivat tällaiseen päätelmään. Samalla tavoin saatettaisiin väittää, että jos paavi voitaisiin todistaa taskuvarkaaksi, olisi sillä suunnattoman laaja vaikutus maailman siveelliseen uudistamiseen.
Olkoonpa sen laita miten tahansa, näiden vanhurskaiden työ ei ollut hedelmätöntä, sillä lokakuun 12 päivänä harkitsi valamiehistö Custerin syylliseksi ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi lääninvankilaan siitä, että hänellä oli ollut hallussaan varastettua wiskyä useiden satojen dollarien arvosta. Custeria se ei hämmästyttänyt eikä lamauttanut. Hänen ainoana huolenaan olivat omaistensa tunteet, eivätkä nämä — joita oikeuden istunnossa edusti hänen isänsä — näyttäneet suinkaan rusentuneilta, sillä eversti luotti järkkymättä poikansa viattomuuteen.
Eva, joka oli jäänyt kotiin äitinsä seuraksi, kärsi pahemmin kuin muut, mutta hänen tunteensa olivat pikemmin oikeuden loukkauksen nostattamaa harmia kuin häpeätä. Shannon oli painostunut, aiheettomasti pitäen itseään vastuunalaisena Custerin kärsimästä vääryydestä ja harmitellen sitä, että olosuhteet olivat estäneet hänet pelastamasta Penningtoneja saamasta tahraa kilpeensä, ja hänen kävi yhä vaikeammaksi jatkaa läheistä seurustelua näiden rakkaiden ystäviensä kanssa.
Hän kätki sydämeensä tiedon ja todistukset Custerin syyttömyydestä ja piti sen vuoksi itseään pettäjänä. Sen johdosta hän yhä enemmän alkoi vieroa heidän seuraansa, esittäen milloin mitäkin tekosyitä.
Kykenemättä selittämään, mistä hänen käyttäytymisensä muuttuminen johtui, piti Eva alakuloisuuden hetkellä sen syynä Custerin vankeuden tuottamaa häpeää.
»Häntä hävettää seurustella sellaisessa perheessä, jonka jäsen on — vankilanasukas!» hän huudahti.
»Minä en usko, että asia on sinnepäinkään», vastasi eversti. »Shannonilla on liian paljon järkeä ajatellakseen niin, ja hän on liian rehellinen ja vilpitön. Se on joutavaa hölynpölyä!»
»Olen varma siitä, että hänen tunteensa eivät ole sellaiset», sanoi rouva Pennington. »Hän on väittänyt Custeria viattomaksi ihan yhtä jyrkästi kuin kukaan meistä.»
»Yhtä hyvin voisit arvella samaa Guysta», huomautti eversti. »Hän on tuskin pistäytynytkään täällä Custerin vangitsemisen jälkeen.»
»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan tästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme koskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon perheemme jäsenen kanssa.»
Eversti veti hänet polvelleen.
»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin vaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset ystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin syyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi, olisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin arka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut, että tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan tarvitse sitä pelätä.»
»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas veljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten kauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun valveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että joku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: ’Tuon tytön veli on vankilassa!’»
»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli äiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»
»Voi, jos hän todella olisi, niin surmaisin itseni!»
Ainoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita vähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen ja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin he joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia entiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne olivat epäsuoria.
Kun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä äänekkäästi:
»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin olevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»
Pennington pyörähti häneen päin.
»Muistanette, miten teille kävi viime kerralla koettaessanne herjata minua, Allen. No niin, älkää uskotelkokaan itsellenne, että sallisin vankilassaolomme estää minua antamasta vielä kerran teille samaa löylytystä, jos käytte liian leikkisäksi. Teitä, Allen, vaivaa se sairaus, että luulette olevanne humoristi. Te ette ole, ja teidän sijassanne jättäisin naljailematta sille ainoalle tämän vankilan asukkaalle, jolla on tietoja teistä, Bartolosta ja — Gracialista. Älkää unohtako Gracialia!»
Allen kalpeni, ja hänen silmänsä soukkenivat hyvin kapeiksi raoiksi. Enää hän ei lausunut huomautuksia Penningtonista, mutta ajatteli häntä paljon, koettaen keksiä jotakin järkevää selitystä siihen, ettei Custer puhunut, vaikka hän ilmeisesti tunsi syylliset kyllin hyvin voidakseen puhdistautua syytöksestä, jonka nojalla hänet oli tuomittu.
Allenin Custeria kohtaan tunteman vihan lisäksi tuli nyt todellinen pelko, sillä hän oli ollut saapuvilla, kun Bartolo tappoi Gracialin. Muut kaksi näkijää olivat olleet meksikolaisia, eikä Allen lainkaan epäillyt, että jos Bartoloa syytettäisiin, olisivat he kolmisin valmiit vannomaan, että murhan teki amerikkalainen.
Hänen ensimmäisiä tehtäviään, kun hänet vapautettaisiin vankilasta, olisi Bartolon toimittaminen pois tieltä. Kun hän olisi suoriutunut Bartolosta, yhtyisivät muut näkijät Alleniin panemaan syytä poistuneen niskoille. Tällaisten hupaisten ajatusten pyöriessä Allenin mielessä kului hänen aikansa, samalla kun hän suunnitteli, miten hän maksaisi eräälle Wilson Crumbille pienen velan, joka hänen oli suoritettava tälle entiselle ystävälleen.
Ja Crumbilla puolestaan oli ilkeitä aavistuksia hänen ajatellessaan sitä aikaa, jolloin Allenin rangaistusaika päättyisi. Hän tunsi hyvin miehen luonteen. Huumausaineiden uhrien ominainen piirre on, etteivät he punnitse tekojensa seurauksia muuta kuin sikäli, missä määrin ne ovat heille edullisia juuri sillä hetkellä, ja niinpä oli Crumbkin toimittanut Allenin vankilaan vain saadakseen vaaran torjutuksi toistaiseksi. Kun hän myöhemmin ajan vieriessä sai tilaisuuden miettiä, mitä Allenin vapautumisesta välttämättä seuraisi, alkoi hän harkita, millä tavoin hän voisi pelastua kostosta, jonka hänen kavalluksensa hyvin ansaitsi.
Hän tunsi Allenin puuhat kyllin tarkoin saadakseen hänet teljetyksi johonkin keskusvankilaan pitkäksi aikaa, mutta hän ei voinut paljastaa niitä seikkoja joutumatta samalla itse syytteeseen. Allenin entisyydessä oli kuitenkin eräs kohta, jota Crumb saattoi käyttää häntä vastaan saattamatta itseään tuntuvaan vaaraan, ja se oli Gracialin murha. Crumbin ei tarvinnut itsensä esiintyä jutussa lainkaan. Poliisilaitokseen lähetetty nimetön kirje riittäisi suuntaamaan epäluulot rikoksesta Alleniin ja takaamaan Crumbille jonkun verran armonaikaa, jos kohta ei pysyväistä turvallisuutta.
Heikot ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia välttelemään ja siirtämään toistaiseksi aikeittensa toteuttamista, ja niin Crumbkin vitkasteli eikä lähettänyt ilmiantokirjettään. Ei ollut syytä hätäillä, hän päätteli, koska Allenin vankeusaika päättyisi vasta seuraavan elokuun kuudentena päivänä.
Gazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä tyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento suinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti aina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa. Tytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja viikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti; häntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko palata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja vasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti ikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen tekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja hankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.
Kun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä mistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli täytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän ei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa, jossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.
Se, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin Crumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin hänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi. Ja Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä niin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa varastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista. Huumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti sen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen rikostoverinsa lähdettyä.
Valmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli Crumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään olemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten olojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka tyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä useammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä mukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja lisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina kohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista tarkoitustaan.
Gracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä vähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut koitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän vastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut koskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä likeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka se olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.
Näihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä edistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa aina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa liittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi turvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.
Puoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa johtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin tehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti toteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän kaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta kätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli saanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa kauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä, jos hän suinkin voisi sen välttää.
Hyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren, viekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen jälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän varrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja siirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen huoneensa hotellissa.
Gracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi, sillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka avulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat lähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan koettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä perittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti kunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden salakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet voimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä arvelujaan vastaan.
Eräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä Talvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili sitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän katsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.
»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee jonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä rautatiestä?» hän kysyi.
Grace nyökkäsi myöntävästi.
»Mitä sitten?»
»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä.
Hänen nimensä on Pennington.»
Tyttö siristi silmiään ikäänkuin kivusta.
»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä parin viime viikon aikana.»
»Tunsitko miehen?»
»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti minulle kerran.»
»Kohtasitko hänet?»
»En — minua olisi hävettänyt nähdä ketään kunnollista ihmistä.»
»Kunnollista!» ärähti Crumb. »Onko tuomittu trokari sinusta kunnollinen?»
»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni tuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on viaton.»
Crumbin silmät välähtivät.
»Jumaliste!» hän kivahti, iskien nyrkkinsä pöytään.
»Mikä hätänä?» kummasteli Grace.
»Niinpä niin, eiköhän tuo satu sinuun?» huudahti Crumb.
»En ole koskaan asettanut sinua sen yhteyteen!»
»Mitä tarkoitat?»
»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on syypää.»
»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla tavoin?»
»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut minulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka kuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman kokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno saarnaajaksi!»
»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa minua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin, ei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen tapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan heillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»
»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan veljesi.»
Grace katsoi häneen ällistyneenä ja purskahti sitten nauramaan.
»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän huomautti.
»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni. Kauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen myy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille tallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä, johon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi säätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli, olen kuullut sinun puhuvan hänestä.»
»En usko sinua», virkkoi tyttö.
»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi kuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan. Häntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen hallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko puuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on luovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko muka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin varmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»
Niin sai alkunsa valta, jolla Crumb pakotti tytön alistumaan tahtoonsa.
Viikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja Grace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta Shannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä oli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun taas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän tarvitsi itse käyttää.
Hänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa, kauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan ripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti, että se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän oli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän menetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä hän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.
Viikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä häntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä ja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja moitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat häntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili, ettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace kaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.
Tämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer
Pennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.
XXVIII.
Pitkinä yksinäisyyshetkinään oli Custer usein miettinyt suunnitelmia vapautumispäivänsä varalle. Häntä oli ihmetyttänyt ja loukannut, ettei Grace ollut käynyt häntä katsomassa eikä hiiskunut hänelle mitään sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty ja tuomittu. Usein hän ajatteli sitä kertaa, jolloin hän itse oli soittanut Gracelle, ja hänessä varmistui usko, että tyttö oli ollut kotona, mutta kieltäytynyt vastaamasta hänelle. Siitä huolimatta hän päätti pistäytyä Gracen luona, ennenkuin palaisi Ganadoon.
Hän oli nimenomaan pyytänyt, ettei kukaan hänen omaisistaan tulisi Los Angelesiin hänen vapautumispäivänään, vaan että sinne lähetettäisiin edellisenä päivänä auto ja jätettäisiin se erääseen autovajaan hänen käytettäväkseen. Vankilasta lähdettyään hän vitkastelematta nouti koneen ja ajoi Hollywoodiin siihen taloon, jossa Grace oli asunut.
Nainen, joka avasi oven hänen soitettuaan ilmoitti, ettei Grace enää asunut siellä. Aluksi hän ei suostunut ilmaisemaan hänelle tytön uutta olinpaikkaa; mutta Penningtonin vähän aikaa taivuteltua häntä hän mainitsi numeron Circle-pengermän varrella, ja sinne suuntasi Custer autonsa.
Jätettyään auton huvilan edustalle hän lähestyi rakennusta. Lasioven läpi hän näki talon sisälle, sillä oli lämmin huhtikuun päivä ja sisäovi oli jätetty auki. Astuessaan kynnykselle vieviä muutamia portaita hän näki naisen menevän arkihuoneen poikki, johon ovi avautui. Nainen liikkui hätäisesti ja katosi vastaisessa seinässä olevasta ovesta, sulkien sen jälkeensä. Vaikka Custer näkikin hänet vilahdukselta ja sisähuoneen himmeässä valaistuksessa, tunsi hän hänet Graceksi; niin tutut olivat hänen vartalonsa kaikki viivat ja hänen liikkeensä.
Custerin soitettua kului useita minuutteja, ennenkuin ovelle ilmestyi japanilainen. Hän oli sama japanilainen »koulupoika», joka oli palvellut Vista del Pason huvilassa. Raotettuaan ulko-ovea muutamia sentimetrejä hän silmäili kysyvästi vierasta.
»Haluan tavata neiti Evansia», sanoi Custer.
Hän otti käyntikortti-kotelon taskustaan ja ojensi palvelijalle kortin. Tämä vilkaisi tylsästi korttiin ja sitten vieraaseen, pudisti vihdoin päätään typerän näköisenä ja sulki oven.
»Hän ei ole täällä», hän virkkoi. »Ketään ei ole kotona.»
Pennington muisti taaskin puhelinyrityksensä. Hän oli varma äsken nähneensä Gracen huvilassa. Hän oli tullut puhelemaan tytön kanssa ja aikoi tehdä sen.
Hän tarttui ovenripaan ja kiskaisi oven auki. Japanilainen ei ilmeisestikään ollut hienotuntoinen ja koetti estää häntä astumasta sisälle. Ensin hän tarrautui oveen sulkeakseen oven ja oli sitten kyllin tyhmä ryhtyäkseen työntämään Penningtonia kynnykseltä. Seuraus oli japanilaiselle tuhoisa.
Mentyään arkihuoneen poikki Custer koputti ovelle, josta hän oli nähnyt Gracen katoavan, ja lausui tytön nimen. Kun vastausta ei kuulunut, tempasi hän oven auki. Hänen edessään oli tyttö, jonka kanssa hän oli kihloissa.
Grace seisoi huoneen toisessa päässä selkä seinää vasten. Hänen sekava tukkansa riippui kasvojen ympärillä, jotka olivat sairaloisen kalpeat. Hän katseli Custeria hurjasti tuijottavin silmin. Suupielet olivat riipuksissa, ja hänen huulensa vavahtelivat pelosta ja suuttumuksesta.
»Grace!» huudahti Custer.
Tyttö seisoi vielä hetkisen, silmäillen häntä jäykästi, ennenkuin puhkesi puhumaan.
»Mitä tarkoitat», hän vihdoin kysyi, »tunkeutuessasi makuuhuoneeseeni?
Mene tiehesi! En tahdo nähdä sinua. En salli sinun olla täällä!»
Pennington astui lattian poikki ja laski kätensä Gracen olalle.
»Hyvä Jumala, Grace, mikä sinua vaivaa?» hän ihmetteli. »Mitä sinulle on tapahtunut?»
»Ei minulle ole tapahtunut mitään», mutisi tyttö äreästi. »Ei minua vaivaa mikään. Otaksuttavasti haluat minun palaavan poroporvarilliseen ympäristööni. En tahdo enää tietää mitään maaseudusta — enkä myöskään maalaismateista!» hän lisäsi.
»Tarkoitatko, ettet tahdo minua lähellesi, Grace, ettet rakasta minua?» kysyi Custer.
»Rakasta sinua?» Tyttö purskahti epämiellyttävään nauruun. »Sinä tomppeli-pahanen! En tahdo koskaan sinua enää nähdä.»
Custer seisoi vielä hetkisen, silmäillen tyttöä. Sitten hän kääntyi hitaasti ja poistui huvilasta autoonsa. Hänen poistuttuaan heittäytyi tyttö kasvoilleen vuoteeseensa ja alkoi nyyhkyttää hillittömästi. Vähäksi aikaa hän oli voittoisasti kiskoutunut irti saastaisen paheensa kynsistä. Sinä lyhyenä hetkenä hän oli näytellyt pelastaakseen rakastamansa miehen vastaisista, vielä suuremmista kärsimyksistä, vielä alentavammasta nöyryytyksestä — mutta mitä se hänelle maksoi, sitä ei kukaan saisi milloinkaan tietää.
Custer tapasi omaisensa odottamassa itäisellä kuistilla, kun hän pysäytti autonsa ranchorakennuksen edustalle. Vasta saatu vapaus ja pitkä ajomatka pitkin kaunista maantietä huhtikuun auringon paistaessa vihreiden kumpujen kohotessa hänen vasemmalla ja viehättävän laakson levitessä hänen oikealla puolellaan oli jossakin määrin lieventänyt masennusta, jonka hänen tyrmistyttävä keskustelunsa Gracen kanssa oli aiheuttanut. Ja laskeutuessaan autosta näytti hän jälleen olevan oma itsensä.
Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Eva. Tyttö suorastaan heittäytyi veljensä syliin, nauraen ja huutaen hysteerisen onnellisena. Äiti hymyili kyynelissään, kun taas eversti niisti rajusti nenäänsä, huomauttaen, että oli »hemmetinmoinen vuodenaika, kun oli niin kirotun kylmä!»
Custer laski hiukan pilaa vankeudestaan, mutta oivalsi pian, että sen pelkkä mainitseminenkin lamautti suuresti Evaa, eikä senvuoksi enää kosketellut sitä aihetta hänen kuultensa. Hän rajoittui pommittamaan toisia sadoilla kysymyksillä, tiedustellen ranchon tapahtumia hänen pitkän poissaolonsa aikana, karjan tilaa ja senvuotisia satotoiveita.
Ajatellessaan, miten hänen ansaitsematon tuomionsa oli vaikuttanut hänen sisarensa herkkään mieleen, tunsi hän saavansa kaksinkertaisen palkkion pitkistä vankeuskuukausista, jotka hän oli kärsinyt pelastaakseen tytön vielä ankarammasta iskusta, joka häntä olisi kohdannut, jos hänen kihlattunsa olisi oikeudenmukaisesti tuomittu paljoa vakavammasta rikoksesta. Nyt hän tajusi, ettei Evan pitäisi milloinkaan saada tietää oikeata asianlaitaa. Hänen vankeutensa herättämä harmi unohtuisi pian Ganadon elämän jokapäiväisessä työssä ja hauskuuksissa, eikä Evan ylpeyden saama kolahdus pian enää häntä vaivaisi.
Custeria kummastutti, etteivät Guy ja rouva Evans olleet mukana lausumassa häntä tervetulleeksi takaisin. Kun hän mainitsi siitä, kertoi Eva rouva Evansin arvelleen, että Penningtonit haluaisivat pitää Custerin kokonaan omissa hoteissaan vähän aikaa. Heidän naapurinsa tulisivat muka päivälliselle. Ja vasta päivällisellä Custer tiedusti Shannonia.
»Olemme nähneet häntä hyvin harvoin sinun lähtösi jälkeen», selitti äiti. »Pian sen jälkeen hän palautti Baldyn ja osti Senaattorin rouva Evansilta.»
»En tiedä, mikä sitä lasta oikein vaivaa», virkkoi eversti. »Hän on aina yhtä herttainen joka kerta kun tapaamme hänet ja kyselee aina sinun kuulumisiasi ja vakuuttaa uskovansa viattomuuteesi. Hän ratsastelee paljon iltaisin, mutta harvoin, jos koskaan, päiväsaikaan. Minusta ei naisen ole turvallista ratsastella öisin yksin kukkuloilla ja olenkin sanonut sen hänelle. Mutta hän väittää, ettei hän pelkää ja että kukkulat miellyttävät häntä yhtä paljon yöllä kuin päivälläkin.»
»Eva on suuresti ikävöinyt hänen seuraansa», huomautti rouva Pennington. »Minua peloitti, että olemme ehkä jollakin tavoin loukanneet häntä, mutta kukaan meistä ei jaksa käsittää, miten se olisi voinut tapahtua.»
»Minä luulin hänen häpeävän meitä», sanoi Eva.
»Hölynpölyä!» kivahti eversti.
»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä hyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»
Mielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen viattomuutensa kuin kukaan heistä.
Päivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin kerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen näki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi, joka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut heidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin päässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt ennalleen pojan poistuttua.
»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja olen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan mainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät Linkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan — maltatko sinä?»
»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes ilmaiset, mistä oikein puhut.»
»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan mainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»
»Mitä ihmettä tuo lapsi pakisee?» kysyi Custer, vedoten äitiinsä.
»Isäsi —» alkoi rouva Pennington selittää.
»Oi, älä kerro!» keskeytti Eva. »Tahdon ilmoittaa sen itse.
»Sinähän olet selittänyt sitä jo useita minuutteja», huomautti Custer, »mutta et ole vielä sanonut mitään.»..
»No niin, aloitan siis alusta. Heillä tulee olemaan intiaaneja ja cowboyta ja —»
»Tuo kuulostaa pikemminkin lopulta», virkkoi Custer.
»Älä sekoita minua! He aikovat ottaa kuvan Ganadosta.»
Custer kääntyi isäänsä päin kummastuneen näköisenä.
»Et sinä saa moittia isää», sanoi Eva. »Se oli kaikki minun syytäni — tahi oikeammin, hyvä onnemme on kokonaan minun ansiotani. Isä näet ei aluksi oikein suostunut sallimaan heidän tulla tänne, mutta hänen puheilleen saapui perin hieno mies — hauska, lyhyt, lihava pikku mies, joka hykersi käsiään ja sanoi: ’No niin, eversti?’ Isä ilmoitti, ettei hän ollut milloinkaan päästänyt elävienkuvien seurueita tilallemme. Mutta minä satuin olemaan saapuvilla, ja vain se pelasti meidät, sillä minä kärtin kärttämistäni, kunnes isä salli heidän tulla, jolleivät he ota eläviä kuvia talon ympäristöstä. He eivät halunneet sitä, sillä heillä on läntinen aihe ja ranchon takana oleva maisema on heille muka perin sopiva. He saapuvat muutamien päivien kuluttua, ja silloin täällä on oivallista ja minäkin pääsen ehkä mukaan kuviin!»
»Jos luulisin niin», virkkoi Custer, »panisin astian nitroglyseriiniä heidän laitteittensa alle heti, kun he tulevat alueellemme!» Hän ajatteli, mitä elävät kuvat olivat tehneet Grace Evansille. »Minua ihmetyttää, että sinä suostuit siihen, isä», lisäsi hän, kääntyen everstin puoleen.
»Se kummastuttaa minua itseänikin», myönsi vanhempi Pennington. »Mutta mitä minun oli tehtävä, kun toisella puolellani oli herttainen, pieni näyttämöohjaaja, hykerrellen käsiään ja voidellen minua, ja toisella puolellani tämä pikku ilkimys, kiristäen minut henkihieveriin? Minun oli yksinkertaisesti myönnyttävä. En usko, että siitä koituu mitään haittaa. He lupasivat käsitellä kaikkea omaisuuttamme hyvin varovasti, ja milloin hyvänsä käytetään meidän eläimiämme, on niitä käsittelemässä omia miehiämme.»
»He kai maksavat sinulle siitä sievoisesti», huomautti Custer.
Eversti hymyili.
»No niin, siitä ei nimenomaan ollut puhetta», hän vastasi. »Mutta muistaakseni johtaja mainitsi, että he lahjoittavat meille hienon sarjan kuvia ranchosta.»
»Suurenmoisen anteliasta!» huudahti Custer. »He leiriytyvät tilallemme, käyttävät vettämme, polttavat puitamme, tallaavat laitumiamme ja antavat meille vastalahjaksi sarjan valokuvia. Heidän auliutensa on tosiaan ihmeellinen!»
»Niin, mutta totta puhuakseni», sanoi eversti, »en olisi uskaltanut ottaa maksua puheeksi sen jälkeen kun näin, kuinka kiihkeästi Eva toivoi heitä tänne, sillä minua peloitti, etteivät he ehkä sitten tulisikaan, mikä pilaisi tämän nuoren naisen elämän!»
»Minkä yhtiön väkeä he ovat?» tiedusti poika.
»Eräs K.K.S:n seurue, jonka johtajana on muuan Crumb-niminen mies.»
»Wilson Crumb, mainio näyttelijä ja ohjaaja», lisäsi Eva. »Kuinka loistavan oivallista! Tanssin hänen kanssaan Los Angelesissa vuosi sitten.»
»Hän on siis sama miekkonen, vai niin!» virkkoi Custer. »Muistelen hämärästi, että olit hullaantunut häneen noin viisitoista minuuttia kotiin saavuttuasi, mutta sen jälkeen en ole kuullut sinun hiiskuvan hänestä mitään.»
»No niin, totta puhuakseni olin kokonaan unohtanut hänet», tunnusti
Eva, »kunnes taas tuo perin mainio, puhelias johtaja mainitsi hänestä.»
»Niin, hän oli tosiaankin puhelias», sanoi eversti. »Melkeinpä toivon hänen palaavan. En ole nauttinut kenenkään seurasta niin paljoa Weberin ja Fieldsin aikojen jälkeen.»
Kello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli vilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti nuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Custer huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut mies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen ilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä suorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään luonteeseensa.
Guyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka, että hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä miestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt hänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus ei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että osa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen, petollinen ja surkean nahjusmainen.
Ensimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer käynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.
»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin. Mielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa häntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»
»Ei hän kai ole vakavasti sairas?» hätäili rouva Evans
»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti sairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän on muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen veljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan hänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää, toteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä, ne eivät ole toteutuneet.»
»Lähden huomenna», päätti nuori Evans.
XXIX.
Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.
Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan vihollisen hyökkäyksiä vastaan.
Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta, jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa, ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin epäsuorasti.
Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin. Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.
Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä uusille samanlaisille retkille.
Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti satoja kertoja.
Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.
Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta, sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.
* * * * *
Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin, kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa. Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa, jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta, että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.
Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä, miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.
Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan, kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei rakastetulle olennolle.
»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta vuosilta eikä kuukausilta.»
»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden tuoksua — koko Ganadoa.»
»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»
»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen. Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä, käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä! Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle; mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele, millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon, ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia, valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»
»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä maaseudulta kaupunkiin.»
»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»
»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»
»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni, kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»
Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria suoraan silmiin.
»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.
»En käsitä sinua», vastasi Custer.
Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja surulliseksi.
»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.
»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä. En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»
»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties oikeassa.»
»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät sinusta niin paljon!»
»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään. Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää — ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»
»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen kuukauden kuluessa.»
Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.