XXX.
Guy Evans kiiti leveällä, tasaisella maantiellä sellaista vauhtia, että se olisi hankkinut hänelle kymmenen päivää vankeutta Santa Anassa, jos hänen matkansa olisi suuntautunut sen kylän kautta. Custerin sanat olivat herättäneet hänen mielessään sen vaikutelman, että Grace oli sairas, sillä Pennington ei ollut ryhtynyt yksityiskohtaisesti selostamaan hänen ja tytön välistä keskustelua, vaan pitänyt parempana antaa hänen veljensä ottaa selon hänen tilastaan, jota Guy ei olisi voinut uskoa todeksi, vaikka olisikin kuullut sen niin luotetun ystävän kuin Custerin huulilta.
Ja niinpä hän, kun hän lähestyessään Circle-pengermän varrella olevaa huvilaa, näki vaunut katukäytävän vierellä, heti aavisti, mitä se merkitsi. Sillä vaikka kaupungissa epäilemättä oli sadoittain samanlaisia vaunuja, oli näissä vaunuissa jotakin, mistä saattoi arvata niiden omistajan ammatin. Rientäessään käytävää myöten etuovelle oli Guy varma siitä, että hän tapaisi Gracen sairaana ja lääkärin hänen luonaan, ikäänkuin joku olisi jo ilmoittanut sen hänelle.
Hän soitti, mutta mitään ei kuulunut, ja kun sisäovi oli auki, astui hän sisään. Arkihuoneen toisessa päässä oli ovi raollaan. Guyn lähestyessä sitä ilmestyi ovelle mies, ja hänen ohitseen näki tulija Gracen, joka virui vuoteessa hyvin kalpeana ja liikkumatta.
»Kuka te olette — tämän naisen puolisoko?» tiedusti mies lyhyesti.
»Olen hänen veljensä. Mikä häntä vaivaa? Onko hän hyvin sairas?»
»Oletteko tiennyt, missä tilassa hän on?»
»Kuulin eilenillalla, ettei hän ole terve, ja kiiruhdin tänne. Asun maalla. Kuka te olette? Mitä on tapahtunut? Eihän hän — hyvä Jumala — eihän hän ole —»
»Ei vielä. Ehkä voimme pelastaa hänet. Olen lääkäri. Minut kutsui tänne japanilainen, joka ilmoitti palvelevansa täällä. Hän on varmaankin poistunut kutsuttuaan minut, sillä en ole nähnyt häntä. Potilaan tila on vakava; on heti suoritettava leikkaus, joka on senluontoinen, että minun on saatava tietä hänen vakituisen lääkärinsä nimi pyytääkseni hänet saapuville. Missä on sairaan mies?»
»Mies! Sisareni ei ole —» Guy keskeytti äkkiä lauseensa ja kalpeni. »Hyvä Jumala, tohtori, ettehän tarkoita, että hän — että sisareni — oi, ei, ettehän?»
Hän tarttui rukoilevasti toisen käsivarteen. Lääkäri laski kätensä nuoren miehen olalle..
»Hän on kaatunut toissa iltana, ja nopea leikkaus on välttämätön. Hänen tilansa on sellainen, ettemme edes uskalla siirtää häntä sairaalaan. Minulla on välineet vaunuissani, mutta minulla pitäisi olla apua. Kuka lääkäri on häntä hoitanut?»
»En tiedä.»
»Hankin tänne jonkun. Annoin potilaalle rauhoittavaa lääkettä.»
Tohtori meni puhelimeen ja lausui numeron. Evans astui siihen huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi. Grace liikahteli levottomasti ja valitti, vaikka hän ilmeisesti oli vielä tajuton.
Muuttunut! Guyta ihmetytti, että hän lainkaan tunsi sisarensa ollessaan nyt häntä lähempänä. Gracen piirteet olivat kärsimysten vääristämät. Hänen kauneutensa oli mennyttä — sen kaikki jäljetkin olivat häipyneet. Hän näytti vanhalta, väsyneeltä ja riutuneelta, ja hänen kasvoissaan oli kauheita juovia, jotka saivat hänen veljensä sydämen pysähtymään ja puristivat kyyneleet hänen silmiinsä.
Guy kuuli tohtorin kutsuvan apulaista ja kehoittavan häntä tuomaan eetteriä tullessaan. Sitten hän kuuli lääkärin poistuvan pääovesta — epäilemättä noutamaan leikkausvälineitään. Veli polvistui tytön vuoteen viereen.
»Grace!» hän kuiskasi ja kiersi kätensä sisaren ympärille.
Tytön silmäluomet värähtivät ja hän avasi silmänsä.
»Guy!»
Grace tunsi hänet — tajunta oli palannut.
»Kuka tämän teki?» tiedusti Guy. »Mikä hänen nimensä on?»
Sairas pudisti päätään.
»Mitä se hyödyttää?» hän kysyi. »Tehty on tehty.»
»Sano se minulle!»
»Sinä surmaisit hänet — ja sinua rangaistaisiin. Se vain pahentaisi asiaa — sinulle — ja äidille. Anna salaisuuden kuolla kanssani!»
»Sinä et kuole. Sano minulle, kuka hän on! Rakastatko häntä?»
»Minä vihaan häntä?»
»Millä tavoin loukkaannuit?»
»Hän tyrkkäsi minut — pöytää vasten.»
Gracen ääni kävi heikommaksi. Pidättäen tuskan ja kiukun kyyneliä nousi nuori mies seisomaan hänen viereensä.
»Grace, minä käsken sinua ilmaisemaan sen!»
Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä värähti voimaa ja arvokkuutta.
Tyttö koetti puhua. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei kuulunut ääntä.
Guy luuli hänen kuolevan, vieden salaisuutensa mukanaan hautaan.
Potilaan katse siirtyi johonkin vuoteen jalkopään ohitse, sitten takaisin veljen silmiin ja uudelleen äskeiseen suuntaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiinnittää toisen huomiota johonkin siinä osassa huonetta olevaan esineeseen. Guy seurasi silmillään hänen katseensa suuntaa. Siellä oli pukeutumispöytä ja sillä hopeapuitteinen miehen valokuva. Guy astui pöydän ääreen ja otti kuvan käteensä.
»Tämäkö hän on?»
Hänen silmänsä vaativat vastausta. Tytön huulet liikkuivat äänettömästi ja hän nyökkäsi heikosti myöntymyksen merkiksi.
»Mikä hänen nimensä on?»
Grace oli liian heikko kyetäkseen vastaamaan. Hän ähkäisi, ja hänen hengityksensä kävi läähättäen. Veli heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja sulki hänet syliinsä. Hänen kyyneleensä valuivat sairaan poskille hänen suudellessaan niitä. Samassa tuli lääkäri ja veti hänet pois.
»Hän on kuollut!» valitti poika, kääntyen toisaalle ja peittäen kasvonsa käsillään.
»Ei», virkkoi tohtori lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Hän ei ole kuollut. Menkää keittiöön ja pankaa vettä kiehumaan! Minä järjestän täällä kaikki valmiiksi. Toinen lääkäri on täällä muutamissa minuuteissa.»
Iloissaan siitä, että voi tehdä jotakin auttaakseen, Guy riensi pieneen keittiöön. Hän sai käsiinsä kattilan ja ison padan, laski niihin vettä ja pani ne tulelle.
Hetkistä myöhemmin astui tohtorikin sinne. Hän oli riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiersi paidan hihojaan ylös. Laskettuaan leikkausvehkeensä tulella olevaan pataan hän meni vesijohdon ääreen pesemään käsiään. Hangatessaan niitä hän puheli. Hän oli tarmokkaan ja toimeliaan näköinen mies ja herätti Guyssa luottamusta ja toivoa.
»On mahdollista, että potilas toipuu», hän sanoi. »Olen nähnyt sairaan selviytyvän vaikeammistakin tapauksista, mutta hänellä on ollut vaikea aika. Hänen on täytynyt virua täällä jotakuinkin kokonainen vuorokausi ilman hoivaa. Minun tullessani hän oli täysissä pukimissa vuoteessaan — täysissä pukimissa paitsi niitä vaatekappaleita, jotka hän oli repinyt tuskissaan. Jos lääkäri olisi noudettu eilen tähän aikaan, olisi kaikki saattanut käydä hyvin. Saattaa se onnistua vieläkin. Panemme parastamme.»
Ovikello soi.
»Siellä on tohtori. Tehkää hyvin ja päästäkää hänet sisälle!»
Guy meni ovelle ja laski sisään toisen lääkärin, joka meni suoraa päätä keittiöön riisuttuaan yltään takkinsa ja liivinsä. Ensin saapunut lääkäri astui juuri Gracen sairashuoneeseen. Hän kääntyi puhuttelemaan ammattitoveriaan, tervehtien häntä; sitten hän katosi viereiseen huoneeseen. Toinen tohtori puuhaili vesijohdon ääressä, puhdistaen käsiään. Guy sytytti vielä yhden kaasullekin ja pani uuden astian vettä tulelle.
Hetkisen kuluttua palasi ensimmäinen lääkäri keittiöön.
»Leikkaaminen on tarpeetonta, tohtori», hän virkkoi. »Saavuimme liian myöhään.»
Hänen sävynsä ja käytöksensä olivat edelleenkin hyvin tarmokkaat ja toimeliaan mukaiset, muuta hänen silmissään oli myötätuntoisen säälin ilme, kun hän meni lattian poikki ja kietoi kätensä Guyn hartioiden ympäri.
»Tulkaa toiseen huoneeseen, poika! Tahdon puhua kanssanne.»
Guy asteli kuivin silmin ikäänkuin unissakävijä, seuraten häntä pieneen arkihuoneeseen.
»Teitä on kohdannut ankara isku», alkoi tohtori. »Se, mitä minulla on sanottavaa teille, saattaa tehdä sen vielä raskaammaksi. Mutta jos hän olisi ollut minun sisareni, olisin tahtonut tietää sen. Näin on hänelle paras. Mahdollisesti hän ei halunnut elää. Varmasti hän ei ponnistellut elääkseen — ei ainakaan siitä alkaen, kun minut kutsuttiin tänne.»
»Miksi hän olisi tahtonut kuolla?» kysyi Guy soinnuttomasti. »Me olisimme antaneet hänelle anteeksi. Siitä ei olisi saanut vihiäkään kukaan muu kuin minä.»
»Asiassa oli muutakin — hän oli huumausaineiden orja. Otaksuttavasti juuri siitä syystä hän ei halunnut elää. Minun oli annettava hänelle morfiinia niin paljon, että se olisi tappanut kolme tavallista ihmistä, saadakseni hänet rauhoittumaan.»
Ja niin sai Guy Evans tiedon hirveästä kohtalosta, joka oli riistänyt hänen sisarensa haaveet, kunnianhimon ja lopuksi hengen. Hän pani siitä koko vastuun sen miehen niskoille, jonka kuva oli ollut hopeisissa puitteissa tytön pukeutumispöydällä. Ollessaan polvillaan sisarvainajansa vieressä hän vannoi etsivänsä, kunnes saisi tietää, kuka se mies oli, ja löydettyään hänet kiristävänsä häneltä sen ainoan sovituksen, joka voisi tyydyttää veljen kunniantuntoa.
XXXI.
Gracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa Ganadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän oli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat jo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän tuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea loppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua, sillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen samoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja jälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.
Rouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans luonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä, että Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan hänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan tuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia kohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen rintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta. Hän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen, eikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa todellisesta asianlaidasta.
Hänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen valokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli vuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä Guyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut naapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita Guylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.
Hän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa, vetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus näkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti, samalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen aikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen syrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi, ei silti horjunut.
Gracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti taas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta hän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli koskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein vähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka saattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä, ja niin ovat myöskin hautausmaat.
Custer vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä epäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan tuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä, että viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut koskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi. Hän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut olla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli kuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia, riutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien pimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt huonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja murheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.
Shannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli johtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän tunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset rakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota. Hän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli Evan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä vakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa niin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.
Yhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin seurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet harvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn rancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä näyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä tuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna oli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa näytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti ei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut uskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat morganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden tuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja ruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi annettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille sarville ja kavioille.
Touko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen elokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia. Ganadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut ennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja viileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen ja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa saapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla. Shannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä syrjään.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti päivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.
»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me aiomme lähteä autolla —»
»Seis!» varoitti Guy. »Se on salaisuus!»
»Ja palattuamme alamme rakentaa kotia kummulle Kolmetoista.»
»Sehän on lehmänlaidun», huomautti Custer.
»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi lehmänlaidun.»
»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne tanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria, et voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta laitumelta!»
»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et sinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin koko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä veli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai tahtoisitko?»
»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat, häiritsisivät siitosemojamme.»
»Sinä olet kamala!»
»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa, Cus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei kukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»
»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli sinutkin turmioosi, Guy?»
»Mikä näppärä pieni ajatus!» pilaili Eva.,
Guy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi Shannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan arvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui tytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.
»Kuinka ihastuttavia he ovatkaan!» virkkoi hän.
»Ketkä?» tiedusti eversti.
»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin sen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»
»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington. »Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten keskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on kasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua veljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me tutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava löytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole varaa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine asukkaineen tarjoaa.»
»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa se on herttainen piirre — todella herttainen, sillä he ovat melkein kuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin heidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun opin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen kiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat välillänne mahdottomia.»
»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti eversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin mainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä kuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»
Hän katseli hymyillen Shannonin ylöspäin käännettyjä kasvoja.
»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin ystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen tosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut, olen siitä niin ihmeen hyvilläni!»
»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington nauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että pidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme sinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin omiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma lapsemme.»
Kyyneleet kihosivat Shannonin silmiin.
»Olen niin onnellinen!» hän toisti.
Myöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer tanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista laaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse heidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät alemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka tuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan kukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin tanssia varten.
»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer, »jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin. Siellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme rakennuksen suojassa niiltä.»
Vierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä ajotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille. Portaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat miehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.
Kun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse vievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle, hänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea saadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä pikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla sisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa tätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen kuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain pieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer Penningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies tunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen poskensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille tukeakseen häntä.
Tyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi nauraen poispäin.
»Astuin kivelle», hän selitti, »mutta en nyrjäyttänyt nilkkaani.»
Mutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei ymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt seisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.
Custer silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin häntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä selvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka lähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös merkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli Custer kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan suulle.
Huudahtaen säikähtyneenä tyttö työnsi hänet kauemmaksi.
»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi.
Minä en ymmärrä!»
Hän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli suudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo oli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi onnettomuus.
»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä. Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»
Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata! Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto, että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua — selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä rakastava mies uskoisi sen hänestä.
Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —
Custerin käsivarret hänen ympärillään.
»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani, mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä, että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole vihainen!»
Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin rakkauden tuottamasta onnesta!
Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.
Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä. Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin hänen huulensa löysivät tytön huulet.
Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen merkiksi.
»Shannon! Rakastatko minua!»
»Oi, rakas poika, iäisesti!»
Custer veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein piilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat siellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat kyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon, ja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on maailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä maailmassa.
He eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui kuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä huudettiin heidän nimiään.
»Shannon! Custer! Missä olette?»
Huutaja oli Eva.
»Meidän on kai lähdettävä», sanoi Custer. »Vain yksi suukko vielä!»
Hän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten eteläiselle ajotielle.
»Ilmoitanko toisille?» kysyi Custer.
»Älä vielä, ethän?»
Shannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian suloinen ollakseen kestävä.
Eva havaitsi heidät.
»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet teitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»
»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä», vastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»
»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva epäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen armastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»
»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon ja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»
Eva tuli lähemmäksi.
»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin kukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta. »Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi totta! Kerrothan minulle, teethän sen?»
»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten — »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»
»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia — mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut siitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti sen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan kuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä lähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian hienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia, ja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti maanantaina!»
»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän kertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»
»Niin, K.K.S.-seurue saapuu maanantaina, ja Wilson Crumb on muassa!»
Shannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa sinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!
»Mikä sinua vaivaa, Shannon?» kysyi Custer huolestuneena.
Tyttö tointui nopeasti.
»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua vain hieman huimasi.»
»Sinun olisi paras mennä sisälle ja paneutua pitkäksesi», ehdotti
Custer.
»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät, on kello kymmenen myöhäinen aika meille.»
»On lauantai-ilta», huomautti Eva.
»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te kai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»
»Ainakin minä», vakuutti Custer.
Hän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan hänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen ikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.
Se oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan kotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja hänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa hänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä. Gracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan heidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei ollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti häntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta maailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja viehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä. Mutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana. Sillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut ketään toista — ja hän oli puhunut totta.
XXXII.
Custerista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa pöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt. Melkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua rouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka korkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden rakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua olematta puhdas.
Sydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla siellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei hän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa häntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin perustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää hänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat tietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois elämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.
Ei edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa ja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt Custeria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin tietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa ahdasmielisiäkin.
Hänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei Wilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä johtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly kohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä kunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.
Hän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että hän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut pitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja olla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa. Mutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot hänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää suurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien kuukausien aikana.
Custerin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten hetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan ajattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin pikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä ja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin selvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai myöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen kamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei voinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa yhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin poistua ainaiseksi.
Oli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa. Miettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi sen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen auki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki olivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.
Sen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden aikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi toimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen tyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa, jonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli niin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle. Hän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata jauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten nesteen ruiskuun.
Hänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana kestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui suurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja ajatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja rauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään miettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan valheelliseen onneen.
Nyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan kuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt. Mutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin rakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut pitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa Custerin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli säilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli keksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut mahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä olisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä tarvinnut.
Melkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään rikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi. Sitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.
Seuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden useita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä Linkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan aikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada Shannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita voidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb ei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin henkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.
Crumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli odotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin mukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti näyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet toistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.
Heti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin voimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä välineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti poissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi, että iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa lemmenjuoniaan salavihkaa.
Keskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen, että Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä joitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette täällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden keskeltä aavistamattoman Pickfordin!»
»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi.
»Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»
»Mistä sinä tiedät, etten halua?» tokaisi Eva.
»Gracen jälkeenkö?» kysyi Custer merkitsevästi.
Tyttö kääntyi Crumbin puoleen.
»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta olisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»
»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette täällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien alalle.»
»Toivottavasti ette», sanoi Custer.
Kun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin ja virkkoi:
»En pidä tuosta Crumbista.»
»Miksi et?» tiedusti Eva.
»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on huono ihminen.»
»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen intomieliseen tapaansa.
Custer murahti.
»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska hän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»
Custer purskahti nauramaan.
»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon, ettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»
»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi tyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»
»En pidä siitä, miten hän katseli sinua, Eva.»
»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin kuin kuka muu mies hyvänsä.»
»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki kaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»
»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin herttainen ihminen!»
Seuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa ja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille. Näytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi hän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja elävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman miehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien lävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että senaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna hänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.
Hän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi selitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan uudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä seurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän kuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.
Crumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä pitkin vähän matkan päähän toisista.
»Jollette voikaan saapua iltapäivällä», hän virkkoi, »niin mahdollisesti voitte tulla illalla. Aiomme ottaa yökuvia. En ollut arvellut kutsua tänne ketään, koska työ on jokseenkin vaikeaa ja vaarallista ja vieraan läsnäolo saattaa tehdä näyttelijät hajamielisiksi, mutta jos luulette voivanne päästä tänne yksin, niin olisin oikein iloissani, jos tulisitte tänne muutamiksi minuuteiksi kello yhdeksän aikana. Työskentelemme samassa paikassa. Älkää unohtako», hän toisti, kun Eva lähti ratsastamaan pois, »että juuri tähän näytökseen minun ei todellakaan pitäisi kutsua ketään vieraita katselijoita. Jos siis tulette, niin älkää hiiskuko siitä mitään kellekään muulle.»
»Minä tulen», lupasi tyttö. »Olitte kovin hyvä, kun pyysitte minua, enkä minä virka siitä kellekään mitään.»
Crumb hymyili palatessaan odottavan seurueensa luokse.
Kasvatettuna samassa ilmakehässä syntymästään saakka, tuntematta muita kuin kunniallisia ihmisiä ja uskoen, että kaikki miehet ovat kaikkien naisten ritarillisia suojelijoita, Eva ei lainkaan epäillyt, että näytelmänohjaajan kohteliaan käytöksen ja kauniiden puheiden takana piili kavaluus. Hän piti tulevaa, yöllistä käyntiään seurueen työskentelynäyttämöllä vain harmittomana seikkailuna. Eikä hänellä omien kokemustensa perusteella ollut vähääkään syytä pelätä, koska seurueessa oli neljäkymmentä tai viisikymmentä miestä ja naista, jotka kuten kuka muu hyvänsä olisivat valmiit suojelemaan häntä kaikilta ikävyyksiltä, jotka he pystyisivät torjumaan.
Hänen omatuntonsa ei ollut ollenkaan rauhaton, vaikka hänestä olikin ikävä, ettei hän saanut jakaa hyvää onneaan perheen muiden jäsenten kanssa. Myöskin oli hänestä valitettavaa, että hänen piti lähteä talosta salaa kuin yöllä hiipivä varas. Sellaiset seikat eivät sopineet Penningtonien ajatustapaan. Mutta Eva rauhoitti nämä epäilykset lupaamalla itselleen kertoa seuraavana aamuna kaikki toisille aamiaispöydässä.
Puolisen jälkeen meni Custer kamariinsa ja heittäytyi kirja kädessä vuoteelleen, aikoen lukea puolisen tuntia, mutta nukkui.
Shannon Burke, josta tuntui, ettei hänen tarvinnut lainkaan pelätä kohtaavansa K.K.S:n seurueen jäseniä Penningtonien talossa, ratsasti kohta sen jälkeen Senaattorilla sinne Evan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti. Hänen sitoessaan ratsuaan talon pohjoiselle seinustalle pysähdytti Wilson Crumb autonsa pation vastaiselle puolelle, eteläiselle ajotielle. Hän oli tullut tapaamaan eversti Penningtonia sopiakseen tämän kanssa seuraavan päivän näytännössä tarvittavien Ganadon herefordilaisten käyttämisestä.
Kun Shannon ei löytänyt Evaa perheen arkihuoneesta, meni hän talon läpi ja astui patioon, samassa kun Wilson Crumb nousi holvikäytävälle tuovat kaksi porrasaskelmaa. Ennen kuin kumpikaan aavisti toisen läsnäoloa, olivat he vastakkain tuskin metrin päässä toisistaan.
Shannon kävi kalmankalpeaksi tuntiessaan, miehen, ja Crumb seisoi hetkisen kykenemättä lausumaan sanaakaan.
»Hyvä Jumala! Gaza! Sinä!» sai hän vihdoin huudahdetuksi. »Mitä tekemistä sinulla on täällä? Jumalan kiitos, että löysin sinut vihdoinkin!»
»Älä!» pyysi tyttö. »Älä puhuttele minua! Vietän säädyllistä elämää täällä.»
Crumb nauroi epämiellyttävästi.
»Säädyllistä!» hän pilkkasi. »Mistä saat lunta? Kuka huolehtii siitä?»
»En käytä sinä enää», vastasi Shannon.
»Hitto soikoon, ettet käytä! Sellaista et voi minulle uskotella! Joku toinen miekkonen hankkii sitä sinulle. Kyllä minä tunnen sinut — et tule toimeen kahta tuntia ilman sitä. Minä en aio suvaita sitä. Kukaan ei saa varastaa minulta tyttöäni!»
»St, Wilson!» varoitti Shannon. »Jumalan tähden pysy hiljaa! Joku saattaisi kuulla.»
»Kuulkoon kuka tahansa! Tahdon huutaa koko maailmalle, ettei kukaan saa viedä minulta tyttöäni. Löysin sinut, ja sinä lähdet takaisin kanssani, ymmärrätkö?»
Shannon astui hyvin likelle häntä, silmät säihkyen suuttumuksesta.
»Minä en lähde takaisin luoksesi, Wilson Crumb», hän sanoi. »Jos kerrot muille tahi jos edes uhkaat minua enää millään tavoin, niin tapan sinut. Minun onnistui päästä kynsistäsi, ja olen vihdoin löytänyt onnen, eikä kukaan saa riistää sitä minulta!»
»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan sinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»
Heidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer
Penningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän hyytävän kylmästi. »Häiritsinkö?»
»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi poistuakseen sisälle.
Crumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä. Vaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli ryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas nuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja ratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän joutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta aloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.
»Niin», hän virkkoi. »Etsin isäänne, herra Pennington.»
»Isä ei ole täällä. Hän ajoi kylään. Mitä haluatte?»
»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä, joita tarvitsisimme huomenaamulla.»
Pennington asteli edellä Crumbin autolle.
»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte tietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti on tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon lähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän kanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole tarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»
Custerin ääni oli tyyni ja hiljainen. Siitä ei lainkaan kuvastunut kiukkua, mutta siinä oli jotakin, mikä sai Crumbin pitämään itseään onnellisena, ettei häntä oltu potkittu talosta ruumiillisesti, vaan ainoastaan sanoilla, sillä potkaistu häntä sieltä oli ja lisäksi oli häntä kehoitettu pysymään poissa.
Crumb aprikoi, kuinkahan paljon Pennington oli kuullut hänen ja Gazan välisestä keskustelusta. Shannon Burke, joka oli kyyristynyt isoon tuoliin arkihuoneessa, ajatteli samaa asiaa.
Oikeastaan Custer olikin kuullut melkein koko keskustelun. Crumbin auton melu oli herättänyt hänet, mutta hän oli heti jälleen vaipunut horroksiin; sanat olivat tunkeutuneet hänen tietoisuuteensa, mutta hän ei välittömästi käsittänyt niiden merkitystä eikä sitä, keitä puhujat olivat. Heti kun hän oli herännyt täysin valveille ja oivaltanut kuuntelevansa keskustelua, joka ei ollut aiottu hänen korviinsa, hän oli noussut ja mennyt patioon.
Kun hän vihdoin saapui arkihuoneeseen, jossa Shannon oli, hän ei maininnut mitään koko tapauksesta, ilmoittaen vain, että vieras oli tahtonut tavata hänen isäänsä. Shannonista tuntui mahdottomalta, ettei hän olisi kuullut ainakin osaa heidän puhelustaan, sillä he olivat seisoneet korkeintaan kahden metrin päässä hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta, eikä mikään muu ääni häirinnyt elokuisen puolipäivän hiljaisuutta. Tyttö oli varma, että hän oli kuullut, mutta käyttäytymisestä päättäen hän ei ollut.
Shannon odotti hetkisen, että Custer ensiksi ottaisi asian puheeksi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten tyttö päätti heti paikalla kertoa hänelle kaikki kerrottavansa, vapauttaakseen sielunsa ja omantuntonsa taakasta, maksoipa se mitä tahansa.
Hän nousi pystyyn, meni vähän matkan päässä seisovan Custerin luokse ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsoen häntä silmiin.
»Custer», hän alkoi, »minulla on sinulle puhumista. Minun olisi pitänyt tehdä se aikaisemmin, mutta minua on peloittanut. Eilisillan jälkeen ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kertominen.»
»Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua», vastasi mies. »Luotan sinuun ehdottomasti. En voisikaan rakastaa ja epäillä samalla kertaa.»
»Minun täytyy kertoa», intti tyttö. »Minä vain toivon —»
»Missä ihmeessä olet ollut, Shannon?» huusi Eva, joka äkkiä tuoksahti huoneeseen. »Kävin teillä etsimässä sinua. Muistaakseni piti sinun tänään iltapäivällä lähteä kanssani pelaamaan golfia.»
»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön päin.
»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata kahdeksaantoista saakka tänään.»
Tyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen huoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle. Hänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:
»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta!»
Ne oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin ei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut menetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.
Mutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen elämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet, saatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.
Custer astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi viikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut seurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli hän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi tarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.
Hän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt hän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä oli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille, ikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle — Custerin Shannonille!
Hän ei tuntenut ensimmäisen ryypyn vaikuttavan mitään ja otti toisen.
»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin kuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin hänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»
Mutta ei, hän ei voisi tehdä niin. Toiset näkisivät sen, ja sitten pitäisi selitellä. Ja miten hän voisi selittää sen mainitsematta Shannonia?
Hän istui tuntikausia huoneessaan, hautoen kiukkuaan, mustasukkaisuuttaan ja tuskaansa, ja koko ajan hän joi. Hän meni pukukomerolleen, otti sieltä esille vyönsä ja revolverikotelonsa ja vaatelipastostaan ison, peloittavan näköisen, neljäkymmentäviisikaliiberisen Colt-pistoolin. Hetkisen hän seisoi, pidellen sitä kädessään ja katsellen sitä. Hän käsitteli sitä melkein hyväillen, sujautti sen sitten vyöllään olevaan koteloon, pisti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle päin.
XXXIII.
Custerin käynnistä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli nauttinut niin suuren määrän wiskyä. Hän oli Virginian Penningtoneja ja osasi kestää ryyppynsä herrasmiehen tavoin. Vaikka hänen rinnassaan paloikin kiihkeä kostonhimo, olivat hänen liikkeensä verkkaiset ja harkitut. Ovella hän pysähtyi, kääntyi ja palasi pöydän luokse, jolla pullo ja lasi olivat.
Pullo oli tyhjä. Hän meni komerolle ja otti toisen. Taaskin hän joi ja seisoessaan pöydän ääressä hän alkoi uudelleen pohtia suunnitelmiaan.
Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen tehdä, mitä ajatteli. Syyn piti olla niin järkeen menevä, että jos hänen tekonsa tulisi ilmi, Shannon Burkea ei millään tavoin sekoitettaisi asiaan eikä hänen nimensä joutuisi siitä kehittyvän yleisen puheen aiheeksi. Kelvollisen suunnitelman miettiminen kysyi aikaa, ja aika tarjosi tilaisuuden ottaa lisäryyppyjä.
Eversti ja rouva Pennington olivat käymässä laaksossa. Ensimmäisinä
palasivat Eva ja Shannon. Kun he kävelivät holvikäytävää myöten
Custerin ikkunan ohitse, näki Eva hänen olevan pitkänään vuoteessaan.
Tyttö huusi hänelle, mutta hän ei vastannut. Shannon oli Evan vierellä.
»Minkä ihmeen luulet Custeria vaivaavan?» kummeksi Eva.
He näkivät, että Custer oli täysissä pukimissa. Hattu oli kallistunut hänen silmilleen. Kun tytöt eivät saaneet häntä hereille huutamalla hänelle ulkopuolelta, menivät he hänen huoneeseensa. Pöydällä olevat kaksi pulloa ja lasi kertoivat tarinansa. Ja mitä ne eivät ilmaisseet, sen Shannon arvasi — Custer oli kuullut hänen ja Wilson Crumbin välisen keskustelun.
Eva vei pullot ja lasin komeroon.
»Cus-parka!» hän surkutteli. »En milloinkaan ennen ole nähnyt häntä tuollaisena. Mitähän kummaa lienee tapahtunut? Mitä meidän on paras tehdä?»
»Vedettävä uutimet hänen vuoteensa eteen», virkkoi Shannon ja teki sen odottamatta Evaa. »Nyt ei kukaan näe häntä patiosta. Mielestäni voimme aivan hyvin jättää hänet nukkumaan, Eva. Herätessään hän otaksuttavasti on täydessä kunnossa.»
He poistuivat huoneesta, sulkien oven jälkeensä, ja vähän myöhemmin
Shannon nousi Senaattorin selkään ja lähti ratsastamaan kotiinsa.
Hänen ajatuksensa olivat katkerat. Missä hyvänsä Crumb liikkui, aina hän toi onnettomuutta muassaan. Mihin tahansa hän kosketti, sen hän saastutti. Hän toivoi, että mies olisi kuollut. Hyvä Jumala, kuinka hartaasti hän sitä toivoi! Hän olisi saattanut surmata hänet omin käsin sen tuskan tähden, jonka hän oli tuottanut Custer Penningtonille.
Itsestään ei Shannon niin paljoa välittänyt. Hän oli tottunut kärsimään Wilson Crumbin tähden, mutta se, että tämä mies tuli pilaamaan riettaudellaan Ganadon puhdasta ilmapiiriä, oli sietämätöntä. Shannonin lyhyt onnenaika oli mennyttä. Nyt ei hän tosiaankaan voinut enää toivoa mitään elämältä. Hän ei helposti heltynyt itkemään, mutta sinä iltana hän nyyhkytti vielä uneen vaipuessaankin.
* * * * *
Kun eversti ja rouva Pennington saapuivat kotiin vähää ennen päivällistä, ilmoitti Eva heille, ettei Custer voinut hyvin ja että hän oli paneutunut nukkumaan, pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Kukaan ei mennyt hänen huoneeseensa, ja noin puoliyhdeksän vetäytyivät kaikki levolle.
Eva oli hyvin kiihtynyt. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaisen seikkailun jännitystä, johon hän nyt aikoi antautua. Määräajan lähestyessä hän hämmentyi yhä enemmän. Hän alkoi oivaltaa, että hänen aikomansa teko saattoi tuntua hänen perheestään kovin arveluttavalta. Mutta kun hänen viattomassa sydämessään ei ollut hitustakaan pahaa, ajatteli hän menettelevänsä väärin vain siinä suhteessa, että loukkasi kaikissa hyvin järjestetyissä perheissä vallitsevia kirjoittamattomia lakeja, jotka kieltävät perheen tyttäriä lähtemästä yksin ulkosalle öiseen aikaan. Hän kertoisi kaikki seuraavana aamuna ja mairitellen taivuttaisi isänsä antamaan anteeksi.
Hän muutti nopeasti ylleen ratsastusasun. Lähdettyään kamaristaan hän meni meluttomasti arkihuoneen ja rakennuksen itäisen kyljen kautta keittiöön ja sieltä pohjakerrokseen, josta vei tunneli ajotien alitse kummun rinteelle vesitarhan ylemmän lammikon yläpuolelle. Muutamissa minuuteissa hän oli saapunut ratsunsa luokse ja satuloinut sen, sillä oli täysi kuu ja yö melkein yhtä valoisa kuin päivä.
Hänen sydämensä sykähteli kiihtymyksestä hänen ratsastaessaan cañonia myöten Sykomori-cañonin ja El Camino Largon yhtymäkohdassa kasvavaa isoa sykomoria kohti, jonka lähistöllä Crumbin kertoman mukaan öiset elävätkuvat otettaisiin. Palvelusväen makuutuvan sivuitse hän ratsasti käymäjalkaa, ettei kukaan sisälläolijoista kuulisi. Mutta päästyään itäisestä portista vanhan vuohiaitauksen toiselle puolelle hän hoputti ratsun lyhyeen laukkaan.
Sivuuttaessaan Linkkuveitsi-cañonin suun hän vilkaisi cañonia pitkin K.K.S:n leirille päin, mutta ei nähnyt valoja, sillä puut estivät leirin näkymästä pääcañonista käsin. Lähestyessään El Camino Largoa hän huomasi, että kaikki oli pimeätä. Ei ollut merkkiäkään keinotekoisesta valaistuksesta, jota hän kuvitteli käytettävän öisiä kuvia otettaessa, eikä myöskään mikään osoittanut, että näyttelijöitä oli saapuvilla.
Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, kunnes hän pian erotti ison sykomorin juurelle pysähtyneen auton ääriviivat. Autosta astui mies ja tervehti häntä.
»Tekö se olette, neiti Pennington?» hän tiedusti.
»Niin», vastasi tyttö. »Ettekö aiokaan näytellä tänä iltana?»
»Olen parhaillani odottamassa toisia. Ettekö suvaitse laskeutua satulasta?»
Evan hypähdettyä maahan talutti Crumb hevosen autonsa luokse, sitoen sen auton taakse kiinnitettyyn varakumiin, ja palasi sitten tytön luokse. Heidän puhellessaan hän taitavasti käänsi keskustelun maineen ja onnen mahdollisuuksiin, joita elävätkuvat tarjosivat kauniille ja lahjakkaalle tytölle.
Pitkä harjoitus oli tehnyt Wilson Crumbin mestariksi punomaan kehnoja juoniaan. Tavallisesti hän menetteli hyvin hitaasti, tuumien etteivät viikot tai kuukaudetkaan olleet menneet hukkaan, jos tuloksena oli hänen halujensa täyttyminen. Mutta hän oivalsi, että hänen oli tässä tapauksessa toimittava ripeästi. Hänen oli vallattava tyttö rynnäköllä tahi luovuttava koko yrityksestä.
Eva oli niin kokematon ja viaton, ettei hän miehen puhelun nojalla arvannut hänen aikeitaan, vaikka ne olisivat olleet päivänselvät jokaisesta paremmin maailmaan perehtyneestä henkilöstä. Ja kun hän ei karkottanut Crumbia luotaan, luuli tämä, ettei hän tahtonutkaan torjua hänen lähentelyään. Vasta sitten, kun mies tarttui häneen käsiksi ja koetti suudella häntä, hän heräsi käsittämään, kuinka vaaralliseen asemaan hänen lapsellinen herkkäuskoisuutensa oli hänet saattanut.
Hänellä oli raippa kädessään, ja hän oli Pennington. Mitäpä siitä, että hän olikin vain hento tyttö? Häntä elähdyttivät Penningtonien kunniantunto ja rohkeus.
»Kuinka uskallatte?» hän huusi koettaen kiskoutua irti.
Kun mies ei talttunut, nosti hän raskaan raippansa ja iski sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.
»Isäni saa tämän tietää, ja niin saa myöskin se mies, josta tulee puolisoni — herra Evans.»
»Älkää hoppuilko!» ärähti Crumb raivostuneena. »Varokaa sanojanne! Muistakaa tulleenne tänne yksin yöllä kohtaamaan miestä, jonka olette tuntenut vain yhden päivän! Miten saatte sen sopimaan yhteen siveellisten uskottelujenne kanssa? Ja mitä Evansiin tulee — niin, eräs palvelijoistanne mainitsi minulle tänään, että te ja hän olette aikeissa mennä avioliittoon — mitä häneen tulee, on sitä parempi sekä hänelle että teille, mitä vähemmän sekoitatte häntä tähän asiaan!»
Eva oli kävellyt ratsuaan kohti, mutta pyörähti nyt äkkiä Crumbiin päin.
»Jos minulla olisi ollut ase, olisin surmannut teidät», hän sanoi. »Jokainen Pennington olisi valmis tappamaan teidät sen tähden, mitä yrititte tehdä. Isäni tahi veljeni surmaa teidät, jos olette täällä huomenna, sillä kerron heille menettelynne. Teidän olisi parasta poistua tänä yönä. Neuvon teitä heidän tähtensä — en teidän.»
Silloin mies seurasi häntä ja hänen noustuaan ratsaille tarttui hänen suitsiinsa.
»Ei niin hiton hätäisesti, neitiseni! Minullakin on vähän sanomista tästä. Te pidätte suunne kiinni; muutoin lähetän Evansin kuritushuoneeseen, jossa hänen oikea paikkansa on!»
»Pois tieltä!» komensi tyttö ja painoi kannukset ratsun kylkiin.
Hevonen syöksähti eteenpäin, mutta Crumb piti suitsista kiinni ja seisautti sen. Tyttö löi häntä uudelleen, mutta hän sai tartutuksi raippaan eikä hellittänyt siitä.
»Kuunnelkaa nyt!» hän käski. »Jos ilmaisette kellekään, mitä täällä on tänä iltana tapahtunut, paljastan minä kaikki, mitä tiedän Evansista, ja hän joutuu kuritushuoneeseen niin totta kuin te olette pieni, lapsellinen hupakko!»
»Te ette tiedä herra Evansista mitään. Ette edes tunne häntä.»
»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne, joka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli syypää.»
Tyttö horjahti taaksepäin.
»Te valehtelette!» hän huusi.
»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin todistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun väkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori Evans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne sekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli viattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan kanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman tietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin minusta!»
Hän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä ja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen sortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan menemään.
Kello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku koputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui pohjoiselle kuistille.
»Kuka siellä?» hän tiedusti.
Koputtaja oli tallimies.
»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen menevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin ja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä kuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että hänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan. On mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon eläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on jälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»
»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava tästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme. Mutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin pukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua elävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»
Tallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän uskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt vilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti vyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka eteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot, on hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.
Astellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan vastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa tyttärekseen.
»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla ulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»
Tyttö ei vastannut, vaan heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
»Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Puhu, lapsi!»
Eva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen hänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti rauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.
Vähitellen, sanan sanalta sai tyttö vihdoin kerrotuksi hänelle kaikki.
»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti mennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se vintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»
»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt johtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen valossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme aina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy muuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies. Ja rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En koskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän kielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne oli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä, se on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että juuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»
Taaskin tukahduttivat nyyhkytykset hänen äänensä.
»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan! Puhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että pysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»