WeRead Powered by ReaderPub
Hollywoodin tyttö cover

Hollywoodin tyttö

Chapter 36: XXXVI.
Open in WeRead

About This Book

A young woman arriving from the film world unsettles life on a Californian ranch, setting in motion romantic entanglements, class and cultural tensions, and moral dilemmas. The narrative moves between sun-drenched landscapes and urban glamour, depicting everyday ranch labor, social entertainments, and vivid horseback episodes while tracing personal conflicts such as a man's struggle with alcohol and the cautious bonds forged among neighbors and visitors. Themes include the clash between ambition and rooted obligations, the price of modern fame, and the resilience of community as characters negotiate loyalty, desire, and practical survival.

Sitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan huoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä Evan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt sen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.

Eversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille Linkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen huutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan aukosta.

»Mitä haluatte?» hän kysyi.

»Etsin herra Crumbia. Missä hän on?»

»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä ole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies tavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö olekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä etsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli poikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»

»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra Crumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän on lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella kello kymmenen!»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia myöten Sykomori-cañonia kohti.

»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi takaisin telttaansa.

XXXIV.

Shannon Burke vietti levottoman yön ja nousi varhain aamulla ratsastamaan. Kukkuloiden hiljainen rauha vaikutti aina virkistävästi hänen kiusaantuneisiin hermoihinsa ja hajoitti ainakin vähäksi aikaa kaikki häntä uhkaavat murheen pilvet.

Ensimmäiseksi näki hänet sinä aamuna K.K.S.:n leirin palvelija, joka oli hankkimassa puita kokin aamutarpeiksi. Miehen mieltä kiinnitti Shannonin perin merkillinen puuhailu siinä määrin, että hän jäi seisomaan pensaan taakse, pitäen silmällä tyttöä, kunnes tämä katosi näkyvistä. Niin kauan kuin hän näki tytön, ratsasti tämä verkalleen, laahaten vierellään lehväistä oksaa, jota hän heilutteli edestakaisin, ikäänkuin lakaisten maata. Shannon katseli vähän väliä taakseen, ikäänkuin tarkastaen työtään, ja ratsasti kerran tahi pari lyhyen matkan tiestä toiseen kertaan, lakaisten pontevasti.

Oli jo aivan valoisaa, sillä kello lähestyi viittä ja aurinko nousi parhaillaan, kun hän laskeutui satulasta Ganadon tallien luona ja kiiruhti portaita myöten talolle. Pation sisäänkäytävän rautaporttia ei oltu vielä avattu, minkä vuoksi hän kiersi rakennuksen pohjoispuolelle ja koputti everstin makuuhuoneen ovelle.

Eversti tuli pukeutumishuoneestaan avaamaan; hän oli täysissä pukimissa ja ilmeisesti lähdössä aamuratsastukselle. Shannonin ilme osoitti, että jotakin oli vinossa, ennen kuin hän virkkoikaan mitään.

»Eversti», hän huudahti. »Wilson Crumb on tapettu. Lähdin ratsastamaan aamulla varhain, ja kun saavuin El Camino Largosta Sykomori-cañoniin, näin hänen ruumiinsa siellä kasvavan ison puun juurella.»

Heidän molempien mielessä liikkui sama ajatus, jota kumpikaan ei rohjennut lausua ääneen — missä oli Custer?

»Ilmoititko siitä leirissä?» kysyi Pennington.

»En — tulin suoraan tänne.»

»Oletko varma siitä, että se on Crumb ja että hän on kuollut?» tiedusti eversti.

»Olen varma, että se on Crumb. Hän virui selällään, ja vaikka en laskeutunutkaan maahan, näin selvästi, että hän oli kuollut.»

Rouva Pennington oli yhtynyt heihin, hänkin ratsastusasussa.

»Kuinka hirveätä!» hän surkutteli.

»Ei ensinkään hirveätä», kivahti eversti. »Olen hyvilläni siitä, että hän on vainaja!»

Shannon katsahti häneen kummastuneena, mutta rouva Pennington ymmärsi, sillä eversti oli kertonut hänelle koko Evan tarinan.

»Hän oli huono ihminen», virkkoi Shannon. »Maailma tulee paremmin toimeen ilman häntä.»

»Tunsitko hänet?» tiedusti eversti Pennington ihmetellen.

»Tunsin hänet Hollywoodissa», vastasi tyttö.

Nyt hän uskoi, että Penningtonit saisivat tietää kaikki ennemmin tai myöhemmin, sillä hän ei voinut käsittää, miten hän voisi olla sekaantumatta pian alkavaan kuulusteluun ja oikeudenkäyntiin. Sisimmässään hän pelkäsi, että Crumbin oli murhannut Custer. Se, että Custer oli eilen iltapäivällä juonut niin paljon, ei osoittanut ainoastaan sitä, että hän oli kuullut, vaan myöskin sen, että hänen kuulemaansa oli koskenut häneen syvästi — siksi syvästi, että se saattoi kiihoittaa hänet surmaamaan sen miehen, jonka hän uskoi tehneen vääryyttä hänen rakastamalleen naiselle.

»Ennen kaikkea», sanoi eversti, »lienee meidän ilmoitettava tapahtumasta tutkintotuomarille.»

Hän poistui huoneesta ja meni puhelimeen. Hänen ollessaan poissa keskustelivat rouva Pennington ja Shannon surullisesta tapauksesta, ja vanhempi nainen selosti toiselle, mitä Eva oli kokenut Crumbin seurassa edellisenä iltana.

»Se elukka!» jupisi Shannon. »Kuolema oli hänelle liian hyvä!»

Pian palasi eversti heidän luokseen.

»Minä taidan mennä katsomaan, lähtevätkö lapset ratsastamaan kanssamme», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään syytä luopua tavallisesta aamuratsastuksestamme.»

Hän meni Evan ovelle ja katsahti sisälle. Tyttö oli nähtävästi vielä sikeässä unessa. Hänen tukkansa oli valloillaan ja valui pehmeinä, sekavina kiehkuroina pielukselle. Eversti sulki oven hyvin hiljaa iloissaan siitä, että Eva voi nukkua.

Kun hän astui poikansa huoneeseen, tapasi hän Custerin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteellaan vyö vyötäisillään ja revolveri kupeellaan. Hänen epäluulonsa kiteytyi uskoksi.

Mutta miksi Custer oli tappanut Crumbin? Hänellä ei ollut voinut olla aavistustakaan siitä, että mies oli loukannut Evaa, sillä tyttö ei ollut tavannut muita perheenjäseniä kuin isänsä, ja ainoastaan isäänsä hän oli turvautunut.

Hän meni vuoteen viereen ja pudisti Custeria olkapäästä. Nuorempi mies aukaisi silmänsä ja nousi istumaan sängyn laidalle. Hän katsahti ensin isäänsä — sitten itseensä — saappaisiinsa, ratsastushousuihinsa ja vyöllään olevaan revolveriin.

»Kuinka paljon kello on?» hän kysyi.

»Viisi.»

»Olen varmaankin nukkunut. Kunpa olisi päivällisen aika! Minun on nälkä!»

»Päivällisen aika! Eihän ole kuin pari tuntia aamiaiseen. Kello on viisi aamulla.»

Custer ponnahti pystyyn ällistyneenä.

»Taisinpa ottaa enemmän kuin huomasinkaan», hän virkkoi, hymyillen happamesti.

»Mitä tarkoitat?» tiedusti isä.

»Olin eilen iltapäivällä synkällä tuulella ja otin muutamia ryyppyjä.
Ja nyt olen nukkunut kuin hakotukki seuraavaan aamuun!»

»Etkö ole poistunut huoneestasi eilisen iltapäivän jälkeen?» kysyi eversti.

»En, en tietystikään. Luulin olevani eilisillassa, kunnes ilmoitit, että nyt on jo aamu», vastasi Custer.

Eversti harasi sormillaan tukkaansa.

»Olen siitä iloissani», hän sanoi.

Custer ei aavistanut, minkä tähden hänen isänsä oli iloissaan.

»Oletko lähdössä ratsastamaan?» hän tiedusti.

»Olen.»

»Olen valmis tulemaan mukaan silmänräpäyksessä. Minun on vain hiukan peseydyttävä.»

Muutamia minuutteja myöhemmin hän liittyi toisten seuraan tallien luona. Väkijuoman vaikutus oli tyyten haihtunut. Hän näytti jälleen samanlaiselta kuin tavallisesti eikä lainkaan mieheltä, jonka tunnolla olisi äsken tehty murha. Hän oli hyvillään nähdessään Shannonin ja puristi tytön kättä mennessään hänen ratsunsa ohitse omansa luokse.

Niinä muutamina minuutteina, jotka hän oli ollut valveilla isän herätettyä hänet, hän oli muistellut edellisen päivän tapahtumia, ja uskollisena rakastamalleen tytölle hän oli vakuuttanut itselleen, ettei hänellä ollut mitään surtavaa. Mitä Shannonin ja Crumbin välillä lieneekin ollut, Shannon kyllä selittäisi kaikki. Vain se, että Eva oli tullut keskeyttämään, oli estänyt hänet saamasta tietää kaikkea edellisenä päivänä.

He olivat nousseet satulaan ja lähteneet liikkeelle, kun eversti ohjasi ratsunsa Custerin vierelle.

»Shannon teki äsken kaamean löydön Sykomori-cañonissa», hän ilmoitti ja pysähtyi.

»Kaamean löydön!» kertasi nuori mies. »Minkä sitten?»

»Wilson Crumb on murhattu. Shannon löysi hänen ruumiinsa.»

»Hitto vie!» äännähti Custer. »Kenen luulet sen tehneen?»

Sitten hänelle aivan äkkiä nousi sydän kurkkuun, kun hänen mieleensä välähti, että vain yhdellä henkilöllä oli syytä surmata Wilson Crumb. Hän ei rohjennut katsoa Shannoniin pitkään aikaan.

Heidän edettyään vain satakunnan metriä Custer seisautii Apachen ja laskeutui ratsailta.

»Niin arvelinkin», hän virkkoi katsoessaan hevosen oikeata etujalkaa. »Tuo kenkä on taaskin irtaantunut. Sen on täytynyt pudota aitaukseen, sillä se oli kiinni, kun vein Apachen sinne eilenillalla. Menkää te toiset edellä! Minä palaan satuloimaan Baldyn.»

Tallimies oli vielä hevosten luona ja auttoi häntä.

»Kenkä oli uusi», sanoi Custer. »Silmäilkää sitä aitauksesta ja pilttuusta; ehkä se löytyy. Voitte naulata sen jälleen kiinni.»

Sitten hän käänsi Baldyn tielle ja lähti ratsastamaan lyhyttä laukkaa toisten jälkeen.

Ennen kuin seurue palasi ratsastusretkeltään, saapui Ganadon kylästä tutkintotuomarin apulainen, mennen ottamaan haltuunsa Crumbin ruumiin ja tarkastamaan rikoksen näyttämöä.

Eva oli vielä makuulla, kun Penningtonit kutsuttiin aamiaiselle. Toiset tiukkasivat Shannonia jäämään, ja he kaikki neljä astelivat holvikäytävää myöten Evan huoneen ohi.

»Taidanpa pistäytyä herättämässä hänet», tuumi rouva Pennington. »Hän ei mielellään nuku näin kauan.»

Toiset menivät edelleen arkihuoneeseen ja siirtyivät sieltä parhaillaan ruokasaliin, kun heitä hätkähdytti kirkaisu.

»Custer! Custer!» Rouva Pennington huusi puolisoaan.

Kaikki kolme riensivät takaisin Evan kamariin. Siellä oli rouva Pennington puolittain pitkänään tytön vuoteella nyyhkytysten puistattaessa hänen vartaloaan. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen eversti Custerin ja Shannonin seuratessa jälempänä. Peitteen oli rouva Pennington osittain kääntänyt syrjään. Valkoinen lakana oli veren tahraama, ja Evan käsi puristi revolveria, jonka Custer oli lahjoittanut hänelle edellisenä jouluna.

»Pikku tyttäreni, pikku tyttäreni!» valitti itkevä äiti. »Miksi teit sen?»

Eversti polvistui ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Hän ei voinut puhua. Custer Pennington seisoi kuin kivettyneenä. Tyrmistys näytti tehneen hänet kyvyttömäksi käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vihdoin hän kääntyi mykkänä Shannonin puoleen. Kyyneleet vierivät pitkin Shannonin poskia. Hän tarttui hellästi Custerin käsivarteen.

»Poika-parkani!» hän säälitteli.

Ne sanat mursivat Custeria kahlehtineen lumouksen. Hän asteli vuoteen toiselle puolelle ja kumartui lähelle palvomansa sisaren liikkumattomia, kalpeita kasvoja.

»Rakas pikku sisko, miten saatoit tehdä sen, vaikka me rakastamme sinua niin?» hän kuiskasi.

Eversti veti hellävaroen vaimonsa kauemmaksi, polvistui ja painoi korvansa Evan sydämen kohdalle. Tytöstä näytti henki lähteneen, mutta äkkiä isä kohotti päätään, ja toiveikas ilme työnsi syrjään synkän epätoivon leiman, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen heti, kun hän oli oivaltanut, mitä oli tapahtunut.

»Eva ei ole kuollut!» riemuitsi hän. »Kutsu Baldwin! Tee se heti!» Hän puhui Custerille. »Sitten soita Carruthersille Los Angelesiin ja pyydä häntä tulemaan tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsee!»

Custer kiiruhti huoneesta noudattamaan isänsä ohjeita.

Myöhemmin, heidän odottaessaan lääkärin saapumista, eversti kertoi
Custerille, mitä Eva edellisenä iltana oli kokenut Crumbin seurassa.

»Hän tahtoi surmata itsensä sen tähden, mitä mies puhui hänelle
Guysta», hän selitti. »Mitään muuta syytä hänellä ei ollut.»

Sitten tuli tohtori, ja he kaikki odottivat jännittyneinä, peläten ja toivoen, sillä aikaa kun hän tutki sairasta. Lääkärivanhus toimi huolellisesti ja harkitusti ulkoisesti yhtä tyynenä ja rauhallisena kuin olisi käsitellyt jotakin lievästi loukkaantunutta tuntematonta. Mutta hänen sydämensä oli yhtä raskas kuin toistenkin, sillä hän oli ollut auttamassa, kun Eva tuli maailmaan, tuntenut tytön koko hänen lyhyen elämänsä ajan ja rakastanut häntä.

Vihdoin hän oikaisihe suoraksi. Toiset silmäilivät häntä kysyvästi.

»Hän elää vielä», ilmoitti tohtori, mutta hänen äänensä ei ollut toiveikas.

»Kutsutin tänne Carruthersin», sanoi eversti. »Hän on parhaillaan matkalla. Hän oli vakuuttanut Custerille olevansa täällä vajaassa kolmessa tunnissa.»

»Sovin myöskin siitä, että tänne lähetetään pari sairaanhoitajatarta», lisäsi Custer.

Tohtori Baldwin ei vastannut mitään.

»Eikö ole lainkaan toivoa?» kysyi eversti.

»Aina on toivoa, niin kauan kuin henki on jälellä», selitti tohtori.
»Mutta ette saa olla liian toiveikkaita.»

He ymmärsivät ja käsittivät, että toiveet olivat hyvin vähäiset.

»Voitteko pitää häntä hengissä siihen saakka, kunnes Carruthers saapuu?» tiedusti eversti.

»Minun ei tarvinne vakuuttaa, että panen parhaani», oli vastaus.

Guy oli tullut äitinsä seurassa. Onnettomuus näytti kokonaan huumanneen ja masentaneen hänet. Hänen käytöksensä oli hurjaa, niin että se peloitti kaikkia toisia. Häntä oli pidettävä valppaasti silmällä, ettei hän yrittäisi surmata itseään oivaltaessaan, että Eva todennäköisesti kuolisi.

Hän tiukkasi toisia kertomaan hänelle kaikki ne seikat, jotka johtivat tähän surkeaan murhenäytelmään. Jonkun aikaa he koettivat salata häneltä osan totuudesta, mutta kun hän ei hellittänyt, oli toisten pakko ilmaista hänelle kaikki, mitä tiesivät.

Guy oli hermostunut ja helposti kiihtyvä, ja kun hän lisäksi oli luonnostaan tavattoman herkkä ja verrattain heikkoluontoinen, kävi tieto siitä, että juuri hänen menettelynsä oli saattanut Evan turvautumaan itsemurhaan, ylivoimaiseksi hänen liikarasittuneille hermoilleen ja aivoilleen. Hän muuttui niin rajuksi, että eversti Pennington ja Custer hädin tuskin jaksoivat hillitä häntä, ja heidän avukseen oli noudettava kaksi ranchon palvelijaa.

Kun tutkintotuomarin apulainen tuli kyselemään heiltä Crumbin murhan johdosta, oli Guyn mieli ilmeisesti niin järkytetty, ettei hän tajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän jörötteli äänettömänä, saaden silloin tällöin raivokohtauksia. Myöhemmin samana päivänä hänet lähetettiin tohtori Baldwinin ehdotuksesta Los Angelesin läheisyydessä olevaan parantolaan.

Guyn sielullinen murtuminen ja siitä johtuva alituinen ponnistelu hänen hillitsemisekseen olivat estäneet Custeria ajattelemasta omaa suruaan ainakaan sillä hetkellä. Mutta vapauduttuaan siitä huolesta hän jäi istumaan, tuijottaen suoraan eteensä mykän epätoivon vallassa.

Kello yksitoista saapui paras lääkäri, joka Los Angelesista oli saatavissa, tuoden muassaan sairaanhoitajattaren. Heidän tullessaan Eva hengitti vielä. Tohtori Baldwin oli saapuvilla, ja kolmisin he työskentelivät tunnin ajan Penningtonien ja Shannonin odottaessa melkein toivottomina arkihuoneessa. Rouva Evans oli lähtenyt saattamaan Guyta Los Angelesiin.

Vuosikausilta tuntuneen ajan jälkeen avautui arkihuoneen ovi vihdoin, ja tohtori Carruthers astui sisälle. He tarkastivat hänen kasvojaan, mutta eivät nähneet niistä mitään, mikä olisi huojentanut heidän pelokkaita aavistuksiaan. Eversti ja Custer nousivat seisomaan.

»No?» kysyi edellinen tuskin kuuluvasti.

»Leikkaus onnistui. Löysin kuulan ja otin sen pois.»

»Hän jää siis eloon!» riemuitsi rouva Pennington, astuen vilkkaasti lääkäriä kohti.

Tohtori otti hänen kätensä hellästi omiinsa.

»Hyvä rouva», hän virkkoi, »menettelisin julmasti, jos lietsoisin turhia toiveita. Sellaisista haavoista parannutaan yhdessä tapauksessa sadasta. On suorastaan ihme, että hän oli hengissä silloin, kun hänet löysitte. Sen voi selittää vain mainio ruumiinrakenne, joka on tulos hänen viettämästään elämästä.»

Äiti kääntyi toisaalle, vaikeroiden hiljaa.

»Ettekö voi tehdä enää mitään?» hän tiedusti.

»Olen tehnyt kaikki, mitä voin», vastasi Carruthers.

»Eikö hän elä enää kauan?»

»Ehkä tunteja, kenties vain minuutteja», oli vastaus. »Mutta häntä hoidetaan oivallisesti. Ei kukaan voisi tehdä hänen hyväkseen enempää kuin tohtori Baldwin.»

Custerin kutsumat sairaanhoitajattaret olivat tällä välin saapuneet, ja poistuessaan vei tohtori Carruthers oman hoitajattarensa muassaan.

Iltapäivällä saapui Los Angelesista tutkijaviranomaisia ja piirikunnan etsiviä. Crumbin ruumis virui yhäti entisellä paikallaan erään ganadolaisen poliisikonstaapelin vartioimana. Sen ympärille oli keräytynyt näyttelijäseurueen jäseniä, kyläläisiä ja lähiseudun maanviljelijöitä, sillä tieto murhasta oli levinnyt nopeasti ympäristöön, näennäisesti yhtä salaperäisesti kuin uutiset yleensä kulkevat maaseudulla. Tungoksessa oli myöskin Slick Allen, joka oli palannut laaksoon päästyään vapaaksi vankilasta.

Osittain menestyksellisesti oli koetettu estää väkijoukkoa polkemasta maata ruumiin lähimmässä ympäristössä, mutta suppean piirin ulkopuolella olivat kaikki murhaajan mahdollisesti jättämät, vihjauksiksi kelpaavat jäljet sotketut kauan ennen kuin viranomaiset saapuivat Los Angelesista.

Kun vainaja vihdoin nostettiin maasta Los Angelesista tuotuihin ruumisvaunuihin, otti eräs etsivistä tieltä hevosenkengän, joka oli ollut kuolleen alla. Näöstä päättäen se oli ilmeisesti ihan äskettäin vielä ollut hevosen jalassa ja oli väkisin kiskottu irti.

Etsivän tarkastaessa kenkää tunkeutui väkijoukosta useita henkilöjä esiin katsomaan sitä. Heidän joukossaan oli Allen.

»Tuo on lähtenyt nuoren Penningtonin hevosen jalasta», hän huomautti.

»Mistä sen tiedätte?» kysäisi etsivä.

»Olin työssä Penningtoneilla — hoidin ratsuhevosia. Tämä nuoren Penningtonin hevonen polkee jalkaansa. Se oli kengitettävä erikoiseen tapaan, ettei se saisi irti kenkää etukaviostaan. Tuntisin sen kengän miljoonien seasta. Jollei jälkiä ole kokonaan tallattu, voin erottaa, onko se hevonen ollut täällä vai eikö.»

Hän kumartui tarkastamaan maata läheltä sitä kohtaa, missä ruumis oli virunut.

»Kas tuossa!» hän huudahti, osoittaen tietä. »Tuossa on sen takajalan jälki. Katsokaa, kuinka tuon kengän kärki on tasattu! Se on Apachen jälki, se on varma!»

Etsivän mielenkiinto oli virinnyt. Hän silmäili jälkiä tarkkaan ja etsi toisia, mutta ei löytänyt.

»Näyttää siltä kuin olisi tätä paikkaa lakaistu luudalla», hän huomautti. »Tässä ei näy juuri mitään.»

Eräs näppyläkasvoinen nuori mies puhkesi puhumaan.

»Täällä oli tänä aamuna muuan henkilö lakaisemassa maata. Noin kello viisi näin tytön, joka laahasi oksaa jälessään ja lakaisi sillä tietä takanaan.»

»Tunsitteko hänet?» tiedusti etsivä.

»En — en ole nähnyt häntä koskaan ennen.»

»Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet jälleen?»

»Varmasti tuntisin hänet! Hän oli kaunis. Ja tuntisin myöskin hänen ratsunsa.»

XXXV.

Auringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä heikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi, että Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat häntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa. Tuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja hänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli yhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin tarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.

Hän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen kantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän, kun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation sisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui maahan, lähestyen sitten heitä.

»Oletteko Custer Pennington?» kysyi yksi heistä.

Pennington nyökkäsi.

»Ja oletteko te neiti Burke — neiti Shannon Burke?»

»Kyllä olen.»

»Olen tutkintotuomarin apulainen. Minulla on määräys vangita teidät.»

»Vangita!» kivahti Custer. »Mistä syystä?»

Mies luki määräyksen ääneen. Heitä syytettiin Wilson Crumbin murhasta.

»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta olen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»

»Onko teidän vietävä meidät mukaanne nyt. Ettekö voi odottaa — kunnes — sisareni on kuoleman kielissä. Eikö voitaisi järjestää niin, että saisin olla pidätettynä täällä, niin kauan kuin hän elää?»

Viranomainen pudisti päätänsä.

»Minulla omasta puolestani ei olisi mitään sitä vastaan», hän sanoi, »mutta minulla ei ole valtaa sallia teidän jäädä tänne. Mutta soitan päämajaan ja otan selkoa, voinko tehdä mitään. Missä on puhelin?»

Pennington neuvoi sen hänelle.

»Te molemmat olette täällä miesteni luona, sillä aikaa kun minä käyn soittamassa.»

Hän oli poissa noin neljännestunnin. Palattuaan hän pudisti päätään.

»Se ei käy päinsä», hän selitti. »Minun on vietävä teidät molemmat heti mukaani.»

»Saanko käydä sisareni huoneessa katsomassa häntä vielä kerran, ennen kuin lähden?» pyysi Custer.

»Kyllä», myönsi viranomainen, mutta kun Custer kääntyi Evan huoneeseen päin, seurasi hän mukana.

Tohtori Baldwin ja toinen sairaanhoitajatar olivat huoneessa. Nuori Pennington seisahtui vuoteen viereen katselemaan kalpeita kasvoja ja pielukselle valahtaneita kiharoita. Hän ei saattanut huomata vähäisintäkään elonmerkkiä, mutta hänelle ilmoitettiin, että Eva vielä eli. Hän polvistui suutelemaan tyttöä ja kääntyi sitten pois. Hän koetti sanoa jäähyväiset sisarelleen, mutta hänen äänensä särkyi, ja hän poistui hätäisesti huoneesta.

Eversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten seurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja olivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen kokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut, toivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun he näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä hetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä ja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein unohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.

Heidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu pidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut Ganadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin mielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.

Ganadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti tunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa poikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen paikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin. Eikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota, niin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.

Rouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen isku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui lähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet. Hän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei tuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa entistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen järkensä.

Kello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen, jossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen päivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja riutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli ollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei koskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin hän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä. Hänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä. Mutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.

»Luultavasti», hän virkkoi, »saamme hänet pelastetuksi.»

Toiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat niin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella toivoa.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen ja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti. Mutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien mennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän nukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa seurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan, että minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki menette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle. Tunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren huostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»

Eversti tarttui vanhan ystävänsä käteen.

»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En osaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»

»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja olisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt laittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita. Jos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»

* * * * *

Custer Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin lääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja oikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta, kävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat viestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan sivuuttanut vaaran.

Valamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli vihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin esille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin nojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen. Jopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän uskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia lausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet täysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä, että Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti, vieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan, ja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän todisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta panneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.

Tallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli harjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut ratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä se oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen selässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut poissa.

Muuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä oli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori mies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia. Hän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli ilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi ratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.

Näiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto, joka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja Allenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan — rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.

Viimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa talon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito. Lauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea kaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli palannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka vei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan yläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla käsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas kuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi ja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa näkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden varjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.

Rengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen vaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa kuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi koettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen miehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta. Siinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi naiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä saattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.

Koska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut hänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla tavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut selittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.

Hän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin, kun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa, ettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin kiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä, koska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän ei edes välittänyt puhua puolestaan.

Shannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia. Vaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja oli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä vastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois tieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että Shannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen salaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet, Custerin, syylliseksi.

Vielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat vähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että Crumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta, että Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö silloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti viskattuna hänen vuoteelleen.

Kun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet häneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa ja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen Hollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin herätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä, jolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä hienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat varmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla sama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin paheellista ja alentavaa osaa.

Allenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt ja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt Vista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella jotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.

Vaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat hänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa tarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien että puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin kaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen rengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin syylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua ja kertoa tarinansa omalla tavallaan.

»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista viime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin sen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä, että olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut, että siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon voitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän käytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin häntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes ilmaissut hänelle, minne lähdin.

— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet sattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei ollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin, että he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen olin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa minut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä yönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne uudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer Penningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet niille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei herra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»

Hetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut viranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä, ettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani Shannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää todistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän voinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä kaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen jälkeen.

Ristikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai merkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen lännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta oli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka olisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä leviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä laukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat kuvastaneet tuskaa.

Useita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin. Sitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten lieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.

Seuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan, japanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa. Hänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut viettänyt avioelämää Crumbin kanssa.

Sitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi viimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke, jonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut talosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti niin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava eräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja Shannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut Crumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen todenperäisyyttä vastaan.

Miksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei jaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies vähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty rikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä Penningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli uhannut »näyttää.»

Loppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen siitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon tallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin sijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin Sykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton valojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.

Hän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja joka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden ja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä autonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi pitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan, aikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli ottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa oli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen tapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia sydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta tahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli potkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten Crumbin ruumiin alta.

»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata Wilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä. Päinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan sinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton todistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki rakastajansa rikoksen jäljet.»

Hän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti yhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka tarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.

»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän suoritti murhan?»

Hän otti käteensä luodin, joka oli vedetty Crumbin ruumiista.

Missä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät herrat!»

Hän nosti asetta, joka oli löydetty Custerin huoneesta.

»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin säiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut Shannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei ole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut, olisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko se myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot osoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi tai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän ainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi tehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut neljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut hallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia sellaisella.»

Kun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer Penningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken kohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen todistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän oli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita, poisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla surmatakseen Crumbin.

Niinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia tunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los Angelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat yleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä tällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien takana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi törkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.

XXXVI.

Sinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington ja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt kotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin aikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen viereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.

»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen sittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy myöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen — minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa syytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen Crumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa sinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies. Nyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt. Otaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun viattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon, tyttöni!» ⁷

»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä huolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi enää minua nähdä…»

Eversti puristi hänen kättään.

»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani», hän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se riitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme sinua.»

Shannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät mielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien koettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin syvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli aina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä samalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä, joka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.

Kun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin oli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi, vaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.

Ei tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin ulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat Penningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa heikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään ollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä eikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan välissä.

Astellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa mies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä suunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia suunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun kuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer hirtettäisiin.

Hän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt rikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?

Oikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti sivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi äkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut itsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset purkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla Shannoniin.

»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun melko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa teitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on syyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken kanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka saattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»

»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti eversti.

»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella kanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»

»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin puolesta.

Eversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään pois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi viisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun Shannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun Shannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että tytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon yksinomaan halusi auttaa Custeria.

Seuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen Ganadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia, jossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa. Rouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista peräkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan. Evan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen hilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen itsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää olisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä tarvitsi.

Eversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi väkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt häpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin kuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta, vaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista taipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.

Niiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan. Hän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San Quentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta kohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut ja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan, hänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui alituisesti jäytävää pelkoa.

Täytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä kuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle, peittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti San Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli jyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet hänen toivomukseensa.

Samana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet tapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin tiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä, jokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän tärkeään tapahtumaan.

»Onko Shannon ollut täällä tänään?» kysyi eversti.

Custer pudisti päätään.

»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti häntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin mielelläni tavannut hänet vielä kerran!»

Sitten he seisoivat äänettöminä useita minuutteja.

»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan luokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin kovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut olevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»

Isä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi mies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen koppiin viimeisen kerran.

Hollywoodin tyttö

XXXVII.

Everstin saapuessa rancholle oli aamu käsissä. Hän tapasi vaimonsa ja Evan istumassa Custerin huoneessa. He tiesivät, millä hetkellä se tapahtuisi, ja olivat siellä odottamassa ollakseen mahdollisimman likellä häntä. He itkivät hiljaa. Keittiöstä pation toiselta puolen kuului Hannahin nyyhkytys. He istuivat pitkän aikaa äänettöminä. Äkkiä he kuulivat oven rämähtävän patiossa, ja sitten lähestyi joku juoksujalkaa.

»Eversti Pennington! Eversti Pennington!» huusi tulija.

Eversti astui Custerin huoneen ovelle. Huutaja oli kirjanpitäjä.

»Mikä on hätänä?» kysyi Pennington. »Tässä olen.»

»Hallitus on myöntänyt lykkäystä. On esitetty uusia todistuksia. Neiti Burke on parhaillaan matkalla tänne. Hän on löytänyt miehen, joka murhasi Crumbin!»

Mitä hän vielä puhui, sitä ei eversti kuullut, sillä hän oli palannut huoneeseen ja vaipunut poikansa vuoteelle, purskahtaen itkemään — hän, joka oli kestänyt nämä pitkät viikot ikäänkuin olisi ollut raudasta.

Oli jo melkein keskipäivä, kun Shannon saapui. Hänet oli kyydinnyt Los Angelesista eräs yleisen syyttäjän toimiston virkamies. Penningtonit olivat seisoneet itäisellä kuistilla, tähyillen maantietä kaukoputkillaan. Niin kiihkeästi olivat he odottaneet toiveittensa varmennusta.

Shannon hypähti autosta, ennen kuin se ennätti seisahtua, ja riensi juoksujalkaa heidän luokseen. Häntä saattanut mies seurasi jälessä ja liittyi heidän seuraansa kuistilla. Shannon kiersi kätensä rouva Penningtonin kaulaan.

»Hän on pelastettu!» hän huudahti. »Toinen on tunnustanut ja todistanut yleiselle syyttäjälle olevansa syypää.»

»Kuka hän on?» tiedustivat toiset.

Shannon kääntyi Evan puoleen.

»Teitä kaikkia kohtaa uusi isku», hän virkkoi. »Mutta malttakaa mielenne, kunnes ehdin kertoa kaikki! Sitten ymmärrätte, ettei toisin voinut olla. Wilson Crumbin surmasi Guy.»

»Guy? Miksi hänen piti se tehdä?»

»Siinähän se on. Juuri senvuoksi eivät epäluulot kohdistuneet häneen. Hän yksin tunsi ne seikat, jotka kiihoittivat hänet tekemään sen. Siitä mahdollisuudesta, että murhaaja saattoi olla Guy, huomautti minulle Allen. Olen viettänyt lähes kaksi kuukautta parantolassa seurassani tämä herrasmies, koettaen herättää Guyn nukkuvassa mielessä menneisyyden muistoja ja saada hänet tajuamaan, kuinka tärkeätä niiden muistaminen nyt on. Hän on parantunut yhtä mittaa, mutta vasta eilen hänen muistinsa palasi. Työskentelymme johtui olettamuksesta, että jos hänet saataisiin käsittämään Evan olevan elossa, olisi hänen sielunsairautensa syy poistettu. Koetimme kaikkea mahdollista ja olimme jo melkein lakanneet toivomasta, kun hänen muistinsa melkein kuin ihmeen kautta heräsi hänen katsellessaan Evan valokuvaa, jonka olin antanut hänelle. Loppu kävi helposti, etenkin sitten, kun hän sai tietää, että Eva oli toipunut. Sensijaan, että tunnustamisen välttämättömyys olisi aiheuttanut uuden kohtauksen, tuntui se innostuttavan häntä. Hän ajatteli ainoastaan Custeria ja toivoi vain ennättävänsä ajoissa pelastamaan hänet.»

»Miksi hän tappoi Crumbin?» kysyi Eva.

»Koska Crumb surmasi Gracen. Hän kertoi minulle koko tarinan eilen.»

Hyvin varovasti Shannon toisti kaikki, mitä Guy oli puhunut hänelle sisarensa ja Crumbin välisistä suhteista aina Gracen kuolemaan saakka.

»Olen iloinen siitä, että hän tappoi Crumbin’» sanoi Eva. »Jollei hän olisi sitä tehnyt, en olisi kunnioittanut häntä hiventäkään.»

»Guy mainitsi murha-iltana silmäilleensä eläviäkuvia käsittelevää kuukausijulkaisua ja nähneensä siellä Crumbin kuvan, joka oli samanlainen kuin hänen Gracen pukeutumispöydältä ottamansa valokuva — siinä kuvattu mies oli Gracen ilmoituksen mukaan syypää hänen onnettomuuteensa. Guy ei ollut aikaisemmin saanut selkoa miehen nimestä, mutta julkaisussa oleva kuva, jonka alla oli nimi, oli jäljennetty samasta valokuvasta. Crumb oli juuri hänen etsimänsä mies, siitä ei saattanut olla epäilystäkään. Kaulaliinan neula ja omituisesti otsalle valahtanut hiuskiehkura osoittivat kuvat samasta levystä otetuiksi. Vaikka Guy ei ollut koskaan nähnyt Crumbia, tiesi hän täällä kuulemiensa keskustelujen nojalla, että juuri Wilson Crumb oli ohjaamassa niitä eläviäkuvia, jotka piti ottaa Ganadossa. Hän otti heti pistoolinsa, satuloi hevosensa ja ratsasti leiriin etsimään Crumbia. Juuri häntä erehtyi yksi todistajista luulemaan Custeriksi. Sitten hän menetteli, kuten yleinen syyttäjä kuvasi Custerin tehneen. Hän ratsasti Linkkuveitsi-cañonin suulle ja näki Crumbin auton valot ylempää läheltä El Camino Largoa. Hänen ollessaan Linkkuveitsi-cañonissa oli Evan täytynyt ratsastaa Sykomori-cañonia alaspäin kohdattuaan Crumbin ja mennä Linkkuveitsi-cañonin ohi, ennen kuin Guy palasi Sykomori-cañoniin. Hän ratsasti auton luo Crumbin koettaessa kiertää konetta käyntiin. Sytyttäjä ei ilmeisesti ollut kunnossa, sillä Crumb seisoi auton edessä valojen hohteessa, koettaen saada konetta liikkeelle. Guy puhutteli häntä, syytti häntä Gracen murhasta ja ampui hänet. Sitten hän lähti kotiin El Camino Largon kautta. Ratsastettuaan noin kolme neljänneskilometriä hän laskeutui satulasta ja piilotti pistoolinsa ja vyönsä onttoon puuhun. Sitten hän palasi kotiin.

— Hän kertoi, että vaikka hän ei suinkaan katunut tekoaan, hän ei kuitenkaan nukkunut koko yönä ja oli hyvin hermostunut silloin, kuin Evan otaksuttu kuolema järkytti hänen mielensä sekaisin. Muutoin hän olisi ilomielin ottanut vastuulleen Crumbin kuoleman silloin, kun Custeria ja minua syytettiin.

— Saatuamme Custerin tunnustuksen, antoi Allen meille lisätietoja, jotka olivat omiaan osoittamaan, että Custer on viaton. Hän selitti, ettei hän ennen voinut sitä tehdä joutumatta itse syytetyksi, ja kun hän ei suinkaan pitänyt Custerista, ei hän mielinyt mennä hirteen sellaisesta rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hän oli varma, että hänet hirtettäisiin, jos hän paljastaisi, mikä osuus hänellä oli ollut, kun todistusketjua Custeria vastaan valmistettiin.

— Crumb oli toimittanut Allenin vankilaan anastettuaan häneltä useita tuhansia dollareja. Allenin vankeusaika oli päättynyt Crumbin kuoleman edellisenä päivänä. Ensi töikseen hän lähti etsimään Crumbia surmatakseen hänet. Atelierista hän sai tietää, missä Crumb oli, ja seurasi häntä heti. Hän vetelehti leirin ympärillä, pysytellen näkymättömissä ja väijyen Crumbia silloin, kun kuuli surmanlaukauksen pamahtavan. Mentyään ottamaan siitä selkoa hän löysi ruumiin. Hänet valtasi heti kipeän omantunnon herättämä pelko, että rikoksesta syytettäisiin häntä. Miettiessään, miten hän voisi kääntää epäluulot pois itsestään, hän oivalsi saaneensa tilaisuuden suunnata ne vihaamaansa mieheen. Koska hän oli ollut tallimiehenä Ganadossa ja tunsi hyvin ranchon tavat, oli hänen helppo mennä talliin, satuloida Apache ja ratsastaa sillä Sykomori-cañonia myöten Crumbin ruumiin luokse. Siellä hän tahallaan kiskoi irti kengän hevosen oikeasta etujalasta ja kätki sen Crumbin ruumiin alle. Senjälkeen hän ratsasti takaisin talliin, riisui Apachen ja poistui kylään.

— Yleinen syyttäjä vakuutti, ettei meidän tarvitse olla lainkaan huolissamme, sillä Custer julistetaan varmasti syyttömäksi ja vapautetaan. Ja Eva» — hän kääntyi tyttöön päin, hymyillen iloisesti — »minulle on kahden kesken vakuutettu, että hyvin todennäköisesti ei mikään valamiehistö koko eteläisessä Kaliforniassa langeta Guyta rangaistukseen, jos hänen puolustuksensa perustuu mielisairauteen.»

Eva hymyili uljaasti ja sanoi:

»Sitä en ymmärrä, Shannon, mikä oli tarkoituksesi lakaistessasi. puunoksalla tietä Crumbin kuoleman jälkeisenä aamuna, jollet koettanut hävittää jonkun jälkiä.»

»Juuri sitähän minä koetinkin», tunnusti Shannon. »Aina siitä alkaen, kun Custer antoi minulle hieman opastusta jälkien selittämisessä, on se jonkun verran viehättänyt minua, joten usein koetan tulkita vuoristopoluilla näkemiäni jälkiä. Juuri siitä syystä otaksuttavasti tunsin heti Apachen jäljet Crumbin ruumiin ympärillä. Päättelin heti mielessäni, että hänet oli surmannut Custer, ja panin parhaani hävittääkseni sen todistuksen. Kävi kuitenkin niin, että yrityksestäni koitui enemmän pahaa kuin hyvää, kunnes Allenin selitys selvitti koko jutun.»

»Entä miksi», tiedusti eversti, »tapahtui Allenin sydämessä tämä äkillinen muutos?»

Shannon kääntyi häneen päin kasvot hieman punehtuneina, mutta katsoi häntä suoraan silmiin puhuessaan.

»Minun on raskasta ilmaista se teille. Allen on huono ihminen — hyvin huono ihminen. Mutta huonoimmassakin ihmisessä on hyvän kipuna. Tänä aamuna Allen kertoi minulle yleisen syyttäjän toimistossa, mikä oli lietsonut hänessä vireille hyvän kipunan. Hän on isäni.»