V.
Huvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu Hollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää olevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista, italialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain vanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset puuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa oli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella puolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen yhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on keksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille, jotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä pergola on parantumaton tauti.
Talon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle ja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation — hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti. Se oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme poranreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren yläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme purppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.
Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.
Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen, viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan äänettömästi huoneesta.
Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja, joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.
Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat, ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.
»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.
Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat, sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin kuin hän.
Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette, ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.
Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä kantapäähän.
Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy pieluksien sekaan.
Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin hän herpaantuu ja lepää hiljaa.
Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi, joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään, mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään sohvaan.
Äkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.
»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.
Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana olevaan kylpyhuoneeseen.
Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.
Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.
Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.
Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma, että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.
Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt, tahi jos näki, ei ymmärtänyt.
Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys, joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä — saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.
Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä. Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen menestymismahdollisuuksiinsa nähden.
Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä, joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.
»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani, sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin teen sen kovin mielelläni.»
Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin. Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt paljoakaan tukemaan häntä.
»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette voi tehdä mitään.»
»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin. Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä; hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui, nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.
Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän olisi välittänyt.
Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.
Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.
Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet. Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille, ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.
Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.
Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut — vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita vuosia.
»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut. »Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen kohdalle.»
Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin. Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä huolehtinut.
Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa olisi saattanut puhua.
Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki, oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.
Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja, keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?
Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt avioliittoon.
Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.
»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille jotakin, mikä virkistää teitä.»
Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti taskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden senttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi kääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin kiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta, jonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.
»Se näyttää ihan lumelta», huomautti Gaza.
»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin.
Katsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»
Hän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi sen sieraimiinsa.
»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan itsenne uudeksi naiseksi.»
»Mutta mitä se oikein on?» tiedusti tyttö. »Eikö se vahingoita minua?»
»Se saa teidät tuntemaan itsenne voimaolennoksi. Koettakaahan!»
Tyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää hän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.
»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb poistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran käsillä.»
»Mutta haluaisin tietää, mitä se on», tiukkasi Gaza.
»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun haistelette sitä.»
Crumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta, jonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se oli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon lyijykynällä oli kirjoitettu »K.»
»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi tiedustaa sitä Wilsonilta.
Seuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi puolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan. Hänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana iltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle. Seuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan retkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä. Silloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut mitään.
Crumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä puolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.
»No?» kysyi mies.
»Mitä niin?»
»Tuletko asumaan luokseni?»
»Ilman avioliittoako?» tiedusti tyttö.
Häntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen katseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan vähäiseen, valkeaan jauhemäärään.
Crumb purskahti nauramaan,
»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin, etten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San Franciscossa.»
Gaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta se ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin hän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut naineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella, kuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun säädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.
Hän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli todellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo valkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä etäällä.
»Vastaa minulle ensin!» hän vaati. »Aiotko olla järkevä vai etkö?»
»Tarkoitatko, ettet anna sitä minulle, ellen tule?» kysyi Gaza.
»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet?
Tiedätkö, kuinka paljon tuollainen ’K’-käärö minulle maksaa? Kaksi
ja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä.
Minkälaisena nallikkana minua pidät?»
Tytön silmät, jotka yhäti tuijottivat valkeaan jauheeseen, soukkenivat.
»Minä tulen», kuiskasi hän. »Anna minulle se!»
Hän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä mies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa. Päivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti käsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi pääoven ja huusi:
»Hyvästi!»
Crumb syöksyi arkihuoneeseen.
»Minne aiot?» hän tiedusti.
»Kotiin», oli vastaus.
»Ei! Et saa mennä!» huudahti mies. »Lupasit jäädä tänne.»
»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin olet eronnut ja me olemme naimisissa.?
»Kyllä tulet takaisin», sähähti Crumb, »kun tarvitset lisää lunta.»
»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä rohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»
Crumb nauroi ääneen.
»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän olet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania päivässä!»
Hetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta kauhua.
»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan oven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja katosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.
Mies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän tiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se oli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi eikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina olisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei ollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson Crumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän työn.
Hykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen lunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.
»Se pikku pahus!» hän äännähti.
Kuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten hän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.
Melkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei tietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä hänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin lähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle tämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan Hollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut, ei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti rauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti etukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli näyttelemässä maaseudulla.
Crumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja paneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien rauhattomana kyljeltä toiselle.
»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin arvosta kokaiinia — pikku pahus!»
Seuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb ilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein heti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat kahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän, että hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän ei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä puolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan mahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän saisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli päivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa huvilassa.
Crumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden tähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta ei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen viikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei pannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen — yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan. Jonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä myrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä hän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin aikaisemmin.
Kuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan hankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada sitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi suunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja niinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden käyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa Vista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja morfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan useita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän kanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden tähden he huvilaan tulivat.
Eräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia, liuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen alla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun ja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa sen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän voimakkaamman myrkyn orjaksi.
Eräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli tuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan jälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri palannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja hänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen myyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin henkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen liikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän säännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui hankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin Los Angelesissa.
Jos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan hänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli hoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla — hänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää kotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken tarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa pankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista sadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta ja kutsui äidin luokseen.
Sinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella numerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut äitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut tulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli täytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä äidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin melkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.
Crumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä osa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi samoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti houkutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.
Aikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen kirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi, ettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka haluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia ja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen ja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne sisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat, vapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän joskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä, olivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen elämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia ihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä miten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?
VI.
Oli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun sadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman vihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit vieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat katselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat elämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa hirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi sille Ganadon keisari.
Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä virkkanut mitään.
»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies vihdoin.
Tyttö pudisti päätään.
»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.
»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa, Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»
»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö. »Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon, että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»
»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä, mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin — mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»
»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden. Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille, että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»
»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.
* * * * *
Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.
»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.
»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.
»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja perustaa oma koti.»
»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.
»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona», esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»
»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.
»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua», valitti poika nyreissään.
»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini tuettavaksi?»
»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi halventavasti äidistäni.»
»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin puhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö hänestä tule anoppini?»
Pojan synkkyys hälveni kuin taikaiskusta.
»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit. Sinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee anoppisi!»
Eva punastui.
»En ole sanonut sinnepäinkään. Kuinka perinpohjaisen typerää!»
»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme — ’rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva Penningtonin kihlauksen’.»
»Hautajaisilmoitus myöhemmin», tokaisi tyttö, katsoen poikaa äkäisesti.
»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä Mutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä aina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»
»Pesisin astioita», täydensi tyttö.
Valo sammui pojan silmistä, ja hän loi surullisena katseensa maahan.
»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut sinun siitä välittävän.»
Tyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.
»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi, hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen vaimonsa on saanut tuon hatun?»
»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»
»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei voi olla rakkautta eikä onnea.»
Pojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.
»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»
»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian kauhealta.»
»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»
»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen. En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi, tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy — se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä. Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule ennalleen.»
Hänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan kuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.
»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti olevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri tulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa joskus minutkin uskomaan.»
»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle ominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä tulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki pöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi seuraavaan tapaan: ’Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on voittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän on saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä kuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary Pickfordilta.»
»Miksi sivuutat Douglas Fairbanksin ja Charlie Chaplinin?» huomautti
Guy.
Tyttö nousi seisomaan.
»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei ole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko, kuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja juoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme, jos näimme?»
»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?» kysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja sitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan tallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me ihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»
»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta, ja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»
»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen jälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla lehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui, jos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»
»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta yhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»
»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä puoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista. Varmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän itse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin omaansa.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.
»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo mennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»
»Luuletko todella niin?»
»Tiedän sen», vakuutti Guy.
He kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse kiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle. Tämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat saaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu vesihyasinteille ja loistaville fantaileille.
»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa lammikossa.»
»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena», vastasi poika nauraen.
Alemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä vuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin länsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat. Heidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti noiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden puistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä pähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen, joka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.
Vaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa, tunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti tyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti hän ei ollut.
»No niin, Ev», sanoi poika, »taidanpa lähteä liikkeelle.»
»Näin aikaisin?» kummasteli tyttö.
»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia pienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa, voisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»
»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään muuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen avioliittoa.»
»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin suuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu sankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti poika.
»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri menemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon, sallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, ehkä.»
»Kiitos!» huudahti Guy.
Hetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja lähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.
»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään? »Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt ratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»
VII.
Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa. Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.
»Hei, Allen!» hän virkkoi.
Mies nyökkäsi.
»Mikä hätänä?» hän kysyi.
»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.
»No?»
»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»
»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan. Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan, poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»
Evans nyökkäsi.
»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»
»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen. »Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te olette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan ollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New Yorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja juuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin laivasta kukkuloille.»
Evans tuijotti mieheen silmät levällään ällistyksestä.
»Miten voitte väittää sellaista?» hän kysyi pilkallisesti.
»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti Allen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä tehnyt?»
»Mutta sehän on katala, tekaistu juttu!» kivahti Evans.
»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan, jos käyttäydytte kunnollisesti.»
Evans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja halveksimisen ilme.
»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta dollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun nähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»
Hän käänsi hevosensa ratsastaakseen pois.
»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte luulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme teitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole teille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs toinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen kauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta väkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»
»Kuka niin sanoo?»
»Minä sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi, kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on puhumista?»
Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.
»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on — mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»
Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.
»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta burrojen selässä öiseen aikaan!»
Toinen nyökkäsi vahvistukseksi.
»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.
»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä rajallamme! Milloin tulette?»
»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon kuluessa myynyt — onko selvä?»
»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan takaisin rancholle.
Allen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa taaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki ratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä hevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.
Pennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa
Allenin noudattama tie kulki.
»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin ystävällisesti.
»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi entinen tallimies.
»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington.
»Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»
»Sitäpä en, lempo soikoon, teekään!» huusi Allen.
Samassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli vieläkin vikkelämpi.
»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten toista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja suoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua selkkauksiin teidän tähtenne.»
Mitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia alaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington tarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan ulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.
VIII.
Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta, puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto, joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.
»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on parempaa kuin minttugrogi!»
»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»
Eversti hihitti.
»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi ’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei missään ole sen parempaa.»
»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»
»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet — ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»
Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi »elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.
He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta, nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.
Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta, jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut. Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.
Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.
Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle varannut.
»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.
»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.
»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä», vastasi vaimo.
»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle, niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu! Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»
»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi, »etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme elää.»
»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.
»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»
»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia — hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»
»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee. Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme kauniin elämän lopun alku.»
»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.
»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.
»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»
»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.
Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.
»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään, »kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan kannuksiaan.»
»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»
»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»
He tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa ympärillä.
»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon», huudahti tyttö.
»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa avioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»
»Tuolla kummulla.»
Eva heilautti peukaloaan lounaiseen päin.
»Onhan heillä sitten kaksi elämispohjaa», huomautti Custer pilaillen.
»Kaksi? Mitä tarkoitat?» kysyi tyttö.
»Kumpu ja isä», vastasi veli, väistyen äkkiä kauemmaksi.
Eva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin tyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan häntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.
»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen vanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa selkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»
Eva painoi kätensä hänen suulleen.
»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni, hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja —»
Vihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.
»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»
»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua suudeltava.»
»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä, niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.
»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.
»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.
»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»
»Emme tietystikään!»
»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti eversti silmissään hilpeä tuike.
»No, enkö osaa puhua?» kysyi Eva.
»Puhua! Totisesti hän osaa!» huudahti hänen veljensä.