YHDESTOISTA LUKU.
Paavali raukka istui senaattorin oven vieressä kivipenkillä viluissaan, sillä mitä enemmän aamu läheni, sitä kylmemmäksi tuli yö-ilma, ja sitä paitse hän oli tottunut lämpimään lammasnahkaansa, jonka hän oli antanut Hermaalle.
Kädessään hän piti kirkon-avainta, jonka hän portinvartialle oli luvannut jättää Pietarin luokse, mutta kaikki oli hiljaista senaattorin talossa, eikä hän juljennut herättää nukkuvia.
"Mikä omituinen yö tämä on!" hän itsekseen jupisi kietoen lyhyen, rikkinäisen nuttunsa tiiviimmin ympärilleen. "Vaikkapa olisikin lämpöisempi ja vaikka voisinkin kietoutua höyhenpatjaan sen sijaan, että nyt kääriydyn tähän kuluneesen riepuseen, niin tunkisi kuitenkin kylmä koko ruumiini läpi, jos vielä kohtaisin ne manalan henget, jotka täällä riehuvat. Nyt olen ne nähnyt omin silmin. Kosteikosta kiitää daimonia naisen muodossa ylös vuorelle meitä unessa peloittamaan ja kiusaamaan. Mitähän lienee se suuri, valkoisiin vaatteisin puettu ja liehuva-hiuksinen kummitus kantanut käsissään? Ehkäpä sitä kiveä, jolla hän, kun painajainen meitä ahdistaa, pusertaa rintaamme. Toinen näytti lentävän, mutta sen siipiä en kuitenkaan nähnyt. Tässä kylkirakennuksessa kai Gallialainen asuu jumalattoman vaimonsa kanssa, joka on pauloihinsa kietonut Hermas raukan. Lieneekö hän todellakin niin kaunis? Mitäpä tietää nuorukainen, joka on pelkkäin kallioiden keskellä kasvanut, naiskauneudesta? Ensimmäinen, joka katsoo häneen ystävällisesti, on hänestä kaiketi ihanin. Sitä paitse hän on vaalean verevä ja siis harvinainen lintu kaikkien päivettyneitten kaksijalkaisten erämaan kasvien joukossa. Centurioni ei varmaankaan vielä ole löytänyt lammasnahkaa, muuten ei täällä suinkaan olisi näin hiljaista. Kerran on jo minun täällä odottaessani aasi hirnunut, kerran kameli ammonut, ja tuolla laulaa ensimmäinen kukko, mutta en ole vielä kuullut ainoatakaan ihmisääntä, en edes ison senaattorin tahi hänen lihavan rouvansa Dorothean kuorsaamista, ja olisipa kuitenkin ihme, joll'eivät he kumpikaan kuorsaisi".
Hän nousi ja meni Phoebicion asunnon ikkunan luo ja kuunteli puoleksi avonaisista ikkunaluukuista, mutta Gallialaisen huoneessa oli kaikki hiljaista.
Tuntia aikaisemmin Mirjam oli kuunnellut, mitä Sironan asunnossa tapahtui.
Kanneltuansa hän oli kaukaa seurannut Phoebiciota ja tallien kautta puikahtanut senaattorin pihalle. Hänen täytyi saada tieto siitä, mitä oli tapahtunut tuolla sisällä ja minkälaisen koston suuttunut Gallialainen oli saattanut Hermaalle ja Sironalle.
Hän oli valmis kohtaamaan kaikkea, ja ajatus, että centurioni ehkä oli käyttänyt miekkaansa näitä vastaan, täytti hänen sielunsa katkeran-suloisella mielihyvällä.
Hän näki valkeata siitä raosta, joka oli puoli-avonaisten luukkujen välillä; hän eroitti puuluukut hiljaa toisistaan ja hypähti notkeasti ylös, tarttuen niihin ja painaen seinään paljaan jalkansa.
Siellä hän näki Sironan olevan pystyssä vuoteellaan, ja vastapäätä häntä Gallialaisen vääntynein kasvoin. Hänen jalkainsa juuressa oli Hermaan lammasnahka. Oikeassa kädessään tämä kalpea mies piti palavaa lamppua. Sen valo loihen Sironan sängyn edessä olevalle kivilattialle ja kuvastihen suuressa tumman-punaisessa lätäkössä.
"Se on verta", — niin hän ajatteli kauhistuen ja sulki silmänsä.
Kun hän jälleen katsahti ylös, niin hän näki Galliattaren hehkuvin poskin kääntävän kasvonsa mieheensä päin. Hän oli vahingoittumaton, mutta Hermas?
"Se on hänen vertansa", valitti ja huusi ääni hänen pakahtuvasta sydämestään, "ja minä murhaaja, olen sen vuodattanut!"
Hänen kätensä irtaantuivat luukusta, hänen jalkansa koskivat taas pihakivitykseen ja kauhistavassa sieluntuskassa hän kiiti samaa tietä, jota oli tullutkin, ulos vuorta kohti.
Hän tunsi, että hän mielemmin tahtoi vastustaa raatelevia panttereja, yökylmää, nälkää ja janoa, kuin, tämä rikos sydämellä, astua Dorothea rouvan, senaattorin ja Marthanan silmien eteen. Pakeneva Mirjam oli toinen niistä kummituksista, joiden näkeminen oli kauhistuttanut Paavalia.
Kärsivällinen erakko istui taasen penkillä ja ajatteli: "Kylmyys on kuitenkin tuskallinen. Tuommoinen villainen lammasnahka on kumminkin sangen hyvä kappale; mutta Vapahtaja on kärsinyt aivan toista tuskaa, kuin tämä on, ja minkätähden olisin jättänyt maailman, joll'en seuratakseni Häntä ja kärsimysten kautta saavuttaakseni taivaan ilon?
"Niin siellä, missä enkelit liihoittelevat, siellä ei tarvita mitään kurjaa jäärännahkaa, ja tällä kertaa ainakin olen päässyt itsekkäisyydestäni vapaaksi; sillä minä saan kärsiä tosiaankin muiden tähden, minä olen viluissani Hermaan tähden ja säästääkseni vanhusta tuskasta.
"Ja tahtoisinpa, että olisi vieläkin kylmempi, enkä tahdo milloinkaan, en milloinkaan enää panna turkkia hartioilleni!"
Paavali liikutti päätänsä ikäänkuin myönnytykseksi omille sanoilleen, mutta pian hän jälleen totisena mietiskeli, sillä hän huomasi uudestaan käyvänsä väärää tietä.
"Kunhan pannaan vaan kourallinenkin hyvää toimeen", — hän ajatteli, "niin sydämehen heti paisuu kokonainen kamelin taakka ylpeyttä. Vaikka hampaani kuinkakin kalisisivat suussani, niin olen kumminkin vaan kehno vaivainen. Kuinka kutkuttikaan turhamielisyyttäni, vaikka kyllä epäilin ja estelin, kun Raithulaiset tulivat minulle tarjoamaan heidän kaupunkinsa vanhimman arvonimeä. Kun ensikerran voitin nelivaljalkollani, iloitsin tosin äänekkäämmin, mutta tuskinpa silloinkaan olin pöyhkeämpi kuin juuri äsken. Kuinka moni tahtoo seurata Vapahtajaa, ja kuitenkin he tahtoisivat päästä vaan Hänen ylennystilaansa; Hänen alentumistaan he karttavat taitavasti. Sinä, oi Korkein, olet todistajani, että minä sitä toden teolla etsin, mutta niin pian kuin orjantappuran piikit haavoittavat minua, niin veren pisarat heti muuttuvat ruusuiksi, ja jos riivon ne pois, niin heti tulee toisia ihmisiä, jotka levittävät kukkakiehkuroita tielleni. Luulenpa, että maan päällä on yhtä vaikeata löytää kärsimyksiä, joita ei ilo seuraa, kuin iloa, jota ei vaiva seuraa".
Näin hän ajatteli hammasten kylmästä kalistessa, mutta hänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä koirat haukahtivat äkkiä.
Phoebicio kolkutti senaattorin ovelle. Heti Paavali nousi ja läheni Pietarin porttia. Ei sananenkaan siitä, mitä pihalla lausuttiin, jäänyt häneltä kuulematta.
Tuo karkea ääni oli senaattorin, kimeä ja luja taas arvattavasti oli centurionin.
Jälkimmäinen vaati edelliseltä vaimoansa, joka muka piili senaattorin huoneessa, kun sitä vastoin Pietari varmaan vakuutti, ett'ei Sirona eilis-aamun jälkeen ollut astunut hänen kynnyksensä yli.
Vaikka majamies puhutteli senaattoria kiivaalla ja vihaisella äänellä, niin tämä kumminkin pysyi varsin tyynenä ja meni heti kysymään puolisoltansa, oliko ehkä tämä hänen maatessansa päästänyt paenneen huoneesensa.
Paavali kuuli pihalla edes takaisin astelevan sotilaan käynnin, joka kuitenkin heti herkesi, kun rouva Dorothea miehensä kanssa tuli ovelle ja puolestaan varmaan vakuutti, ett'ei hän Sironasta mitään tiennyt.
"Sitä parempi tieto", keskeytti häntä Phoebicio, "on luultavasti pojallanne, Polykarpolla, hänen olopaikastansa".
"Poikani on eilisestä saakka ollut Raithussa toimiensa vuoksi", virkkoi Pietari, lujasti ja eväten. "Me odotamme häntä kotiin vasta tänä aamuna".
"Hän näkyy rientäneen ja palanneen aikaisemmin", Phoebicio sanoi. "Valmistukset vuorella pidettävää uhrijuhlaa varten eivät olleet salassa, ja isännän poissa-olo viekoittelee varkaita murtamaan hänen huoneesensa, erittäinkin rakastuneita, jotka heittelevät ruusuja ikkunasta kultasilleen. Te kristityt kerskailette pitävänne avioliittoa pyhänä; kuitenkin minusta tämä näyttää koskevan ainoastaan teidän uskolaistenne avioliittoja. Pakanoiden vaimojen tykönä teidän poikanne saavat koettaa onneaan; se riippuu vaan siitä, antaako pakanallinenkaan aviomies leikkiä kanssaan, vai eikö. Minä puolestani olen halullinen kaikkeen muuhun kuin leikkiin, ja sen minä sinulle näytän, ett'en aio häpäistä keisarin pukua, joka on ylläni, ja sentähden nyt mielin tutkia sinun huoneesi, ja jos silloin löydän velvollisuutensa rikkoneen vaimoni, tai teidän poikanne luotanne, niin tahdon viedä sekä hänet että sinut tuomarin eteen ja menetellä viettelijän kanssa oikeuteni mukaan".
"Sinä saisit etsiä turhaan", vastasi Pietari, töin tuskin voiden itseään hillitä. "Sanani on on tahi ei, ja minä toistan sen vielä kerran. Ei, meidän huoneessamme ei ole Sironaa eikä Polykarpoa. Ei Dorothea enkä minäkään tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta me emme myöskään kärsi, että toinen, olkoon se ken tahansa, rohkenee sekaantua meidän asioihimme. Tämän kynnyksen yli astuu ainoastaan se, jonka minä sallin, tahi keisarin tuomari, jonka tahtoon minun täytyy myöntyä. Sinua kiellän astumasta sisään, ja minä toistan vieläkin kerran: Sirona ei ole meidän luonamme ja sinä tekisit paremmin, jos halusit häntä toisaalta etkä täällä kuluttaisi aikaasi".
"En tarvitse neuvojasi", huudahti centurioni kiivaasti.
"Ja minä", vastasi Pietari, "tunnen itseni jotenkin haluttomaksi sovittamaan sinun avioriitojasi. Meidän avuttammekin löydät Sironan; sillä aina on vaikeampaa pitää vaimoa vangittuna kotonaan kuin saada häntä kiinni, jos hän on karannut".
"Sinä saat oppia minut tuntemaan", centurioni uhkasi, luoden silmäyksen orjiin, jotka olivat kokoontuneet pihalle ja joiden joukkoon myöskin Antonio, senaattorin vanhin poika, oli astunut. "Minä kutsun viivyttelemättä väkeni kokoon, ja jos te salaatte viettelijän, niin me suljemme häneltä poispääsyn".
"Odotappa vielä vaan yksi tunti", puuttui puheesen Dorothea, tarttuen miestänsä, joka nyt enää tuskin voi hillitä itseään, käteen, "niin saat nähdä Polykarpon palaavan kotiin isänsä oriilla. Sinun vaimosi osaa niin ystävällisesti leikkiä hänen siskojensa kanssa. Nuo ruusutko, jotka poikani on asettanut ikkunalle, ovat saattaneet sinun ajattelemaan, että hän on viettelijä, vai onko sinulla vielä muita syitä, joiden johdosta saatat solvata häntä ja meitä niin ankaralla syytöksellä?"
Kun miehet vihan vimmassa synkkien ukonpilvien tavoin uhkaavat iskeä yhteen, niin usein ymmärtäväisen naisen suusta lähtevä sana pidättää ja hillitsee heitä, ikäänkuin ystävällinen tuulonen.
Phoebicio ei ollut taipuvainen vastaamaan Polykarpon äidin puheesen, mutta hänen kysymyksensä pakoitti häntä ensi kerran luomaan pikaisen silmäyksen tapahtuneihin seikkoihin, eikä hän saattanut salata itseltään, että hänen epäluulonsa perustuivat heikolle pohjalle. Samalla hän ajatteli, että jos Sirona ei olisikaan piiloutunut senaattorin huoneesen, vaan sen sijaan paennut ulos kentälle, niin hän vaan menetti täällä aikaansa, jonka kautta hän antoi hänen jo ehtimänsä ennakkomatkan karttua turmiokkaalla tavalla.
Muutamat sekunnit riittivät tähän mietintöön, ja hän, joka oli tottunut tarpeen tullen hallitsemaan itseänsä, sanoi kiertäen: "Saammepa nähdä, se on kyllä selviävä", ja sen jälkeen hän isännälleen jäähyväisiä sanomatta hitaasti palasi asuntoonsa.
Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asuntonsa ovelle, ennenkuin kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja Pietari huusi hänelle:
"Viivy vielä vähä aikaa, sillä tuolta tulee Polykarpo ja saattaa itse puolestaan puhdistautua edessäsi".
Centurioni pysähtyi, senaattori viittasi vanhaa Jethroa avaamaan porttia; ratsastajan kuultiin hyppäävän alas satulasta, mutta ei Polykarpo, vaan eräs Amalekilainen astui pihalle.
"Mitä sinulla on sanottavaa", kysyi senaattori kääntyen puoleksi sanantuojaan, puoleksi centurioniin.
"Herra Polykarpo, poikasi", vastasi puhuteltu, tumman-verevä, ruskettunut, täysi-ikäinen, mutta notkeajäseninen ja liukaskielinen mies, "lähettää sinulle ja emännällesi terveisiä ja käskee sanoa sinulle, että hän ennen päivällisaikaa tulee tänne tuoden kahdeksan miestä muassaan, jotka hän on palkannut Raithusta. Dorothea rouvaa hän pyytää pitämään huolta näitten miesten vastaan-ottamisesta ja ravitsemisesta".
"Koska erosit pojastani?" kysyi Pietari.
"Kahta tuntia ennen auringon laskua".
Pietari hengähti, sillä vasta tällä hetkellä hän oli täydelleen vakuutettu poikansa viattomuudesta, mutta, ensinkään näyttämättä mitään voitonriemua ja huomauttamatta Phoebiciota hänen tekemästänsä vääryydestä, hän sanoi ystävällisesti — sillä hän alkoi sääliä Gallialaisen onnettomuutta: "Minä soisin, että sanantuoja myöskin voisi antaa tietoja vaimosi olopaikasta. Hänen oli vaikea tottua hiljaiseen kosteikkoelämään. Ehkä hän on paennut vain hakeaksensa kaupunkia, joka tarjoo niin nuorelle ja ihanalle olennolle enemmän vaihtelevaisuutta, kuin tämä hiljainen erämaan seutu".
Phoebicio teki kädellään epäävän liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut osottaa paremmin ymmärtävänsä asian, ja sanoi: "Minä näytän sinulle, mitä tuo kaunis yölintunen on jättänyt minun pesääni. Ehkä saattaisitte sanoa, kenen se on".
Sillä aikaa kun hän ripein askelin meni asuntoonsa, oli Paavali astunut avoimesta portista pihalle, tervehti senaattoria ja hänen väkeänsä ja antoi Pietarille kirkon avaimen.
Aurinko oli sillä välin jo noussut, ja Dorothea rouvan läsnäolo saattoi Aleksandrialaisen punastuen katsomaan lyhyttä, ryysyistä alusvaatettaan, joka hyvinkin riittämättömästi verhosi hänen vieläkin atleettimaisia jäseniään.
Pietari ei koskaan ollut kuullut Paavalista muuta kuin hyvää, mutta tällöin hän katseli häntä epäsuotuisammilla silmäyksillä, sillä kaikki, mikä meni liiallisuuteen, oli hänen järjestystä ja kohtuutta harrastavaa mieltänsä vastaan.
Paavali tunsi, mitä Pietarissa liikkui, kun tämä, pitämättä häntä sanaakaan ansaitsevana, otti häneltä avaimen. Hänestä ei ollut yhdentekevä, mitä tämä mies hänestä ajatteli, ja hämillänsä hän sanoi: "Me emme muuten käy lammasnahatta ihmisissä, mutta minulta on kadonnut omani".
Hän ei vielä ollut puhunut loppuun, kun Phoebicio Hermaan jäärännahka kädessä astui ulos pihalle huutaen, senaattorille: "Tämän löysin palatessani huoneestamme". "Ja milloinka olet nähnyt Polykarpon käyttävän tuollaista vaippaa?" kysyi Dorothea.
"Kun jumalat kävivät ihmisten tyttärien luona", centurioni virkkoi, "niin heidän oli ammoisista ajoista tapana muuttaa muotoansa. Miksikä ei öljyillä voideltu aleksandrialainen keikari kerraksi saattaisi ruveta raa'aksi vuorelais-narriksi. Vanha Homerokin välistä uinahtaa, ja minä myönnän, että minä, mitä sinun poikaasi tulee, erehdyin. Elä pane sitä pahaksesi, senaattori. Sinä olet kauvemmin ollut täällä, kuin minä; kukapahan se lienee lahjoittanut minulle sarvineen päivineen tämän nahan, joka näyttää jotenkin uudelta".
Pietari katseli ja koetteli nahkaa ja sanoi sitten: "Se on erakon levätti. Vuorella asuvien parannuksentekijäin on tapana käyttää sellaisia".
"Siis on joku noista laiskureista tunkeutunut huoneeseni", centurioni huusi. "Minä olen keisarin palvelija ja minun tulee pitää kurissa kaikkea roistoväkeä, mikä täällä erämaassa häiritsee kosteikon asukkaita ja matkustavaisia. Niin kuuluu käsky, jonka sain Roomasta mukaani. Minä ajan koko kurjan joukkion yhteen niinkuin otukset ajometsästyksessä, sillä he ovat konnia ja murtovarkaita, ja minä olen herättävä heissä kauhua, siksi kun olen löytänyt heistä mieheni".
"Siitä ei keisari sinua kiitä", Pietari virkkoi. "He ovat hurskaita kristittyjä, ja sinä tiedät, että Konstantino itse…"
"Konstantino?" centurioni kysyi ivaten. "Ehkäpä hänkin vielä kastattaa itsensä, koska vesi on vahingoittamatonta, eikä hän, niinkuin suuri Diokletiano, voi, tekemättä valtakuntaansa autioksi, hävittää alhaisoa, joka juoksee ristiinnaulitun ihmeentekijän jäljissä. Mutta katsohan näitä rahoja. Tässä on keisarin kuva, ja mitä on tässä toisella puolella? Onko se teidän Natsarealaisenne, vai onko se vanha jumala, tuo aina laskematon, voittamaton aurinko? Onko todellakin hän yksi teikäläisistä, hän joka uudessa Konstantinopelissa palvelee Tykheä ja Dioskureja, Kastoria ja Polluxia? Veden, jolla hän huomenna antaa kastella itseään, hän ylihuomenna pyyhkäisee pois, ja vanhat jumalat auttavat häntä, jos hän rauhallisempina aikoina vie ne taisteluun teidän epäuskoanne vastaan".
"Mutta siihen", vastasi Pietari tyynenä, "on pitkä aika, ja ainakin tänä päivänä vielä on Konstantino kristittyjen suojelija. Minä neuvon sinua jättämään asian piispa Agapitolle".
"Jotta hän latelisi minulle oppianne, joka on liian kurja vaimoillekin, käskisi minua suutelemaan vihollisteni jalkoja" centurioni ilkkui. "Murtovarkaita ja roistoväkeä ovat nuo vuorelais-erakot, sen sanon vieläkin, ja sellaisina ovat nuo ilkeät narrit kohdeltavat, siksi että löydän mieheni. Jo tänä päivänä aloitan ajon".
"Ja tänä päivänä saat sen lopettaa, sillä tämä lammasnahka on minun".
Paavali se oli, joka äänekkäästi ja varmuudella lausui nämät sanat.
Kaikkien silmät kääntyivät häneen ja centurioniin.
Pietari ja orjat olivat usein nähneet erakon, mutta eivät milloinkaan ilman semmoista lammasnahkaa, jota Phoebicio piti kädessään.
Mahdottomalta ja tuskin ymmärrettävältä mahtoi Paavalin tunnustus näyttää kaikista, jotka tunsivat hänet ja Sironan, eikä kuitenkaan kukaan sitä epäillyt, ei edes senaattorikaan.
Ainoastaan Dorothea rouva pudisti epäillen päätään, ja jos kohta hän ei voinutkaan selittää, mikä tässä tapahtui, niin hänen kuitenkin täytyi sanoa sydämessään, ett'ei tämä mies näyttänyt viettelijältä, ja että Galliatar hänen tähtensä tuskin olisi luopunut velvollisuudestaan. Hän ei muutenkaan tahtonut saada itseänsä uskomaan Sironan syyllisyyttä, sillä hän rakasti häntä sydämestään ja — oikein ei se suinkaan ollut — mutta hänen äidillinen turhamielisyytensä saatti häntä uskomaan, että jos tuo ihana nainen olisi tahtonut syntiä tehdä, niin hän kuitenkin tosiaankin olisi pitänyt hänen uljaan Polykarponsa, jonka ruusuja ja tulisia silmäyksiä hän vilpittömästi pahaksui, etevämpänä kuin tätä takkuista, siistitöntä harmaapartaa.
Aivan toisin centurioni ajatteli.
Hän uskoi mielellään erakon tunnustuksen, sillä mitä halvemman viettelijän tähden Sirona oli rikkonut velvollisuutensa, sitä suurempi oli hänen rikollisuutensa ja sitä vähemmin saattoi antaa hänen kevytmielisyyttään anteeksi. Ja hänen mies-ylpeydestään tuntui, etenkin Pietarin ja Dorothean läsnä ollessa, helpommalta kärsiä, että hänen vaimonsa oli etsinyt vaihtelua ja hekkumaa mihin hintaan tahansa, vieläpä antaumalla ryysyiselle kerjäläisellekin, kuin jos hän olisi suonut suosionsa miehelle, joka oli nuorempi, kauniimpi ja arvokkaampi kuin hänen oma miehensä.
Monin kerroin hän oli rikkonut Sironpa vastaan, mutta kaikki tämä oli höyhenenkevyisenä hänen vaakakupillaan, jota vastoin Sironan rikos painoi lyijyn-raskaana. Lisäksi alkoi hänen mielessään liikkua ne tunteet, joita lammikossa kahlaaja tuntee, tavatessaan pettämätöntä maata jalkojensa alla, ja kaikki tämä antoi hänelle voimaa astua erakkoa vastaan sillä mielen maltilla, jota hänessä muuten oli ainoastaan silloin, kun hän keisarin palveluksessa seisoi sotilasten etupäässä.
Teeskennellyllä arvokkaisuudella ja semmoisella ryhdillä, joka todisti, että hän keisarikunnan suurien kaupunkien teaattereissa oli ollut läsnä murhenäytelmiäkin annettaissa, hän astui Aleksandrialaisen eteen, joka puolestaan ei väistynyt askeltakaan, ja katsoi häneen hymyllä, joka kauhistutti Pietaria ja muita katsojia.
Laki jätti erakon täydellisesti häväistyn aviomiehen valtaan; mutta viimemainittu ei näyttänyt tahtovan käyttää oikeuttaan, sillä vaan halveksimista ja inhoa kuului hänen sanoistaan, kun hän lausui:
"Se joka tarttuu kapiseen koiraan kurittaaksensa sitä, hän vaan tahraa kätensä. Se nainen, joka sinun tähtesi petti minut, ja sinä, likainen kerjäläinen, olette toistenne vertaiset. Minä voisin, jos tahtoisin, musertaa sinut tähän paikkaan niinkuin hyttysen, joka tapetaan sormella; mutta minun miekkani on keisarin, eikä sitä saa tahrata niin likaiseen vereen, kuin sinun. Et sinä, eläin, missään tapauksessa ole turhaan nahkaasi riisunut. Se on paksu, ja sinä olet tahtonut säästää minulta vaivan temmata sitä pois, ennenkuin annan sinulle saatavasi. Iskuja ei sinulta ole puuttuva. Jos tahdot tunnustaa, minnekä rakastettusi on paennut, niin rankaistuksesi on oleva kohtuullinen; jos viivyttelet vastauksinesi, niin sen määrä kasvaa. Lainaappa minulle tuo kalu, poika!"
Näin sanoen hän otti eräältä kamelin ajajalta hänen virtahevon-nahkaisen ruoskansa, meni Aleksandrialaisen eteen ja kysyi:
"Missä on Sirona?"
"Lyö vaan", käski Paavali näyttäen kädellään selkäänsä; "kuinka kovasti ruoskasi minuun koskeneekin, niin ei se kuitenkaan voi kyllin ankarasti rankaista minua kaikista synneistäni; mutta missä vaimosi piilee, sitä en tosiaankaan tiedä sanoa, en, vaikka sinä, sen sijaan että lyöt minua tuolla kurjalla kappaleella, repisit jäseneni rikki pihdeillä".
Paavalin ääni tuntui niin vilpittömän avosydämiseltä, että centurioni oli taipuisa pitämään hänen sanojansa totena; mutta hänen tapanaan ei ollut jättää uhattua rankaistusta täyttämättä ja tuo omituinen kerjäläinen oli saava tuntea, ett'ei hänen kätensä silitellyt, kun se tahtoi kovasti kohdata.
Ja Paavali sai sitä kokea päästämättä ainoatakaan valitushuutoa ja paikastaan liikahtamatta.
Kun Phoebicio vihdoin levähdytti väsynyttä kättänsä ja korahdellen toisti kysymyksensä, niin rääkätty vastasi: "Sanoinhan sinulle jo, ett'en sitä tiedä, enkä siis voi mitään ilmoittaa".
Aina tähän asti Pietari oli, vaikka hyvin mielellään olisi auttanut rääkättyä uskonveljeään, kuitenkin antanut häväistyn aviomiehen menetellä mielensä mukaan, sillä hänen mielestään hän menetteli tavattoman lempeästi, ja Aleksandrialainen ansaitsi kuinka kovaa rankaistusta tahansa; mutta hän olisi kumminkin ilman Dorothea rouvan kehoittamattakin nyt käynyt väliin.
Hän lähestyi centurionia ja sanoi hänelle hiljaa: "Sinä olet antanut pahantekijälle, mitä hänelle tulee. Jos tahdot, että hän saa kärsiä ankarampaa rankaistusta, kuin mitä sinä voit hänelle tuottaa, niin jätä asiasi, minä toistan sen vielä, piispalle; tässä et saa mitään aikaan. Usko minua, minä tunnen tuon miehen ja hänen kaltaisensa, hän ei varmaankaan tiedä mitään vaimosi olopaikasta, ja sinä vain menetät täällä sekä aikaa että voimaa, joita sinun pitäisi käyttää löytääksesi Sironan. Minä luulen, että hän on koettanut päästä merelle, Egyptiin ja jos mahdollista Aleksandriaan ja siellä — niin, tunnethan kyllä tuon kreikkalais-kaupungin — siellä hän kokonaan joutuu hukkaan".
"Ja sen kautta", nauroi centurioni pilkallisesti, "hän löytää juuri mitä hän etsii, nimittäin vaihtelevaisuutta ja kaikenlaisia huvituksia. Sellaiselle nuorelle olennolle, joka rakastaa iloja, ei ole mitään edullisempaa tointa kuin pahan harjoittaminen. Mutta minä se häiritsen hänen leikkinsä. Sinä olet oikeassa, hänelle ei saa antaa enempää ennakkomatkaa. Jos hän jo on päässyt merelle, niin hän saattaisi nyt jo … Talib hoi!" — hän viittasi Polykarpon amalekilaiselle sanansaattajalle — "sinähän tulet Raithusta; oletko tiellä tavannut pakenevaa, keltahiuksista ja vaaleanveristä vaimoa?"
Puhuteltu, vapaa, viisassilmäinen mies, joka senaattorin huoneessa ja Phoebicionkin luona luotettavuutensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi oli tunnettu ja arvossa pidetty, oli odottanut tätä kysymystä ja vastasi innokkaasti:
"Noin kahden stadion matkan päässä el Hesvestä kohtasin sen suuren Petrasta tulevan karavaanin, joka eilen levähti täällä kosteikossa. Sen mukana seurasi vaimo, joka oli näöltään sellainen, kuin sinä kerrot. Kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut, tahdoin heti puhua, mutta kukapa kuulisi sirkkaa, kun ukkonen jyrisee!"
"Oliko hänellä muassaan liikkaava vinttikoira?" kysyi Phoebicio innokkaasti.
"Hän kantoi jotakin sylissään", vastasi Amalekilainen. "Minä luulin sen kuun valossa pieneksi lapseksi. Veljeni, joka seuraa karavaania, sanoi minulle, että vaimo taisi olla pakolainen, sillä hän ei ollut maksanut, suojelusmaksua puhtaassa rahassa, vaan kultaisella sinettisormuksella".
Gallialainen muisti silloin kultasormuksen, jossa oli kaunis uurtokuvilla koristettu onyksi ja jonka hän monta vuotta sitten oli ottanut Glyceran sormesta, koska tällä oli niitä kaksi, ja antanut hääpäivänä Sironalle.
"Omituista", hän ajatteli; "mitä me annamme naisille kiinnittääksemme heitä meihin, sitä he käyttävät aseena meitä vastaan, joko miellyttääksensä toisia miehiä tahi tasoittaaksensa sitä tietä, joka vie heidät pois meistä. Yhdellä Glyceran rannerenkaalla maksoin silloin laivurin, joka vei meidät Aleksandriaan. Mutta minussa on toisenmoista mieltä, kuin siinä helläsydämisessä hupsussa, jonka kananen silloin lensi pois minun kanssani. Minä seuraan paennutta lintua ja saavutan sen".
Viimeiset sanat hän oli lausunut ääneen ja hän määräsi erään Pietarin orjista hyvin ruokkimaan ja juottamaan hänen muulinsa, sillä hänen oma tallirenkinsä niinkuin myöskin vanhin dekurioni, jonka hänen poissa ollessaan tuli astua hänen sijaansa johtajaksi, olivat Mithraan palvelijoita eivätkä vielä olleet palanneet vuorelta.
Phoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen näkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi, että hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä saattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän oli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin jättänyt asemaansa edustajatta.
Kun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa aurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa varten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti dekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja kuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa avaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki ja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan erakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in opastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi karavaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se astui laivaan.
Kun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti senaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen, osoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:
"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän kaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä kuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen Sirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa hänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat kahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin Hyvän-hyvä itse, toisen taasen … en saata ajatella ajatustani loppuun! — Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja kaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta tuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan nokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen raunioilla".
KAHDESTOISTA LUKU.
Järkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen tähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen lajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa, mielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa pysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä, joka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa, miten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri tapauksessa.
Mitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa, sitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien luontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen elämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi ihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.
Eräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella tavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden vertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen ihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä tuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista kuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu säilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme, kuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman kaikkisuuden.
Jokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme ihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole vieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton, koska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin rajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina, lukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.
Nämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on selvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä lakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin, jotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.
Lyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus katkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt suunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.
Häntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt kosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu ankarimpaan kirkonrankaistukseen.
Piispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän huoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun tämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet laumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta kirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti julistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.
Ja mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon helteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?
Eräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä vastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen jälkeensä: "Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen, kuin olisi löytänyt aarteen". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa laaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen poikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt ensimmäisen poikalapsen.
Solatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia erakoita kivien kokoamisessa.
He tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle
Paavalille, eivätkä tervehtineet häntä.
Hän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän nähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään palkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:
"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna maistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi vaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan tietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista niistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he kaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän Sinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka suopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran panin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole vuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin".
Iloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat centurionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa alle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen, sillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja muisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin, Arkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen palestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti vainajatansa ja hänen isäänsä ja — mikä kuitenkin oli parasta — kuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!
Tiellä kasvoi pienoinen punakukkainen kasvi.
Vuosikausiin hän ei ollut katsellut kukkia eikä halunnut niitä saada; mutta tänä päivänä hän kumartui poimiaksensa tuon kallion suloisen kaunistuksen.
Mutta hän ei pannut aikomustansa toimeen, sillä ennenkuin hänen kätensä koski siihen, hän ajatteli: "Kenellepä sen saattaisin tarjota. Ja ehkä kukkasetkin iloitsevat valosta ja hiljaisesta elämästä, jota nauttivat hienolla kannallaan seisoessansa. Kuinkahan se pysytäksen kalliossa kiinni? Kauempana tiestä kukkii kyllä vielä kauniimpiakin kasvia, joita ei kenenkään silmä koskaan näe. Jos nämät koristelevat itseänsä, niin ne tekevät sen ainoastaan Luojansa tähden ja sentähden, että iloitsevat itsestään. Minäkin vetäydyn niiltä teiltä, joilla ihmiset vaeltavat. He moittikoot minua! Jos elän sovinnossa itseni ja Jumalani kanssa, en kaipaa ketään. Joka itsensä alentaa — niin joka itsensä alentaa … Varmaan on minun kuolinhetkeni lyöpä! Tuolla ylhäällä tapaan heidät kaikki: Pietarin ja Dorothean, Agapiton ja ne veljet, jotka eivät nyt suo minulle tervehdystään, ja kun Jesus kutsuu minua, niin he saavat nähdä, kuka olen, ja rientävät luokseni, ja tervehtivät minua kaksin kerroin tervetulleeksi". Hän oli ylpeän ja onnellisen näköinen ajatellessaan tätä ja muutenkin kuvitellessaan paratiisin iloja, joihin hän tänä päivänä luuli saavuttaneensa kieltämättömän oikeuden.
Hän ei koskaan astunut pitemmillä ja rivakkaammilla askeleilla kuin silloin, kun hän antautui tällaisiin mietteihin, ja kun hän oli ehtinyt Stephanon luolalle, niin hänestä tuntui kosteikosta vuorelle menevä tie tänään paljoa lyhemmältä kuin tavallisesti.
Hän tapasi sairaan suuresti murheissaan, sillä tämä oli aina tähän saakka turhaan odottanut poikaansa ja pelkäsi, että joku onnettomuus olisi kohdannut Hermasta, tahi että hän oli hyljännyt hänet päästäksensä ulos maailmaan.
Paavali rauhoitti häntä ystävällisellä puhuttelullaan, mainiten missä asiassa hän oli hänen lähettänyt meren toiselle puolelle.
Me emme koskaan tyydy niin hyvin huonoon sanomaan, kuin silloin, kun olemme vielä pahempaa odottaneet; senpätähden Stephano kuunteli ystäväänsä tyynesti ja myöntävillä liikkeillä.
Hän ei enää voinut salata itseltään, ett'ei Hermas ollut sopiva erakon elämään, ja saatuansa tietää, että onneton vaimonsa, jota hän jo kauvan oli pitänyt kadotettuna, oli kuollut kristittynä, hänestä tuntui helpommalta päästää poikansa ulos maailmaan. Hän oli tähän asti ahkeroinnut vapauttaakseen Glyceran sielun kadotuksesta oman ja poikansa parannuksen kautta, mutta nyt hän tiesi, että Glycera itse oli hankkinut itselleen oikeuden päästä taivaasen. "Milloinka hän palannee takaisin kotiin?" hän kysyi Paavalilta.
"Viiden tai kuuden päivän kuluttua", tämä vastasi. "Kalastaja Ali, jonka jalasta minä kerran vedin piikin, ilmoitti minulle eilen, kun menin kirkkoon, salaisesti, että Blemmyiläiset kokoontuvat Rikkivuorten takana. Kun he taas ovat vetäytyneet takaisin, on varmaankin jo aika päästää Hermas Aleksandriaan. Veljeni on vielä elossa ja ottaa hänet minun tähteni vastaan läheisenä ystävänä; sillä hänkin on ottanut kasteen".
"Hän saattaa käydä katekeettikoulua pääkaupungissa, ja jos hän … jos hän…"
"Kyllä sen puolesta toimeen tullaan", häntä Paavali keskeytti. "Ensiksi on hän vapautettava täältä ja on annettava hänen itsensä etsiä oma tiensä. Sinä luulet, että taivaassa löytyy kunniasija niille, jotka eivät koskaan ole lannistuneet, ja näihin hyvin mielelläsi tahtoisivat lukea Hermaan. Tämän johdosta muistuu mieleeni eräs korintholainen lääkäri, jonka oli tapana kehua, että hän oli taitavampi kuin hänen virkaveljensä, koska ei muka ainoakaan sairas vielä ollut kuollut hänen hoidossaan. Ja mies olikin oikeassa, sillä ei ainoakaan ihminen eikä eläin ollut koskaan tahtonut antautua hänen lääkärintaidollensa alttiiksi. Anna Hermaan vaan koettaa nuoruudenvoimaansa, ja joll'ei hänestä tulekkaan pappia, vaan, niinkuin hänen esi-isistään, urhea soturi, niin voihan hän semmoisenakin uskollisesti palvella Jumalaansa. Mutta siihen on vielä kyllin aikaa. Niin kauvan kuin hän on poissa, minä pidän sinun hoidostasi huolta. Onhan sinulla vielä vettä astiassa!"
"Olen saanut sen täytetyksi jo kaksi kertaa", vastasi vanhus. "Ruskea paimentyttö, joka usein juotti vuohiansa meidän lähteestämme, tuli tänne ensiksi aikaisin aamulla ja taas uudestaan tuskin tunti sitten. Hän kyseli Hermasta ja tarjoutui sitten itse tuomaan vettä minulle, niin kauvan kuin hän on poissa. Hän on arka kuin lintu ja hän riensi tuonne ylös laskettuaan astian tähän".
"Hän on Pietarin palveluksessa, eikä luultavasti uskalla jättää vuohiaan pitkäksi ajaksi yksikseen", sanoi Paavali. "Nyt menen etsimään sinulle juuria syötäväksi. Viini on kai aluksi loppunut? Katso nyt kerta oikein minuun. Kuinkahan suurena syntisenä sinä minua pitänet? Ajattele mitä pahinta minusta ja sinä saat kuitenkin ehkä kuulla vielä pahempaa. Mutta tässä tulee kaksi miestä. Maltappa, toinen niistä on Hilaroni, eräs piispan akoluuteista; toinen Memphiläinen Pakhomino, joka hiljakkoin on asettunut tänne vuorelle. He tulevat tännepäin ja egyptiläinen kantaa saviastiaa. Toivoisin, että siinä olisi uutta viiniä sinun vahvistukseksesi".
Molempien ystävien ei kauvan tarvinnut olla epätietoisina heidän käyntinsä tarkoituksesta.
Molemmat kääntyivät, tultuansa Stephanon luolaan, aivan nähtävästi tahallaan selin Paavaliin; ja akoluutti risti vielä silmiänsä hänen edessään ikäänkuin turvautuaksensa pahoista vaikutuksista.
Aleksandrialainen ymmärsi häntä ja astui vaiti ollen taaksepäin, kun Hilaroni piispan nimessä julisti sairaalle Stephanolle, että Paavali oli raskaihin synteihin vikapää ja että hän, siksi kun oli tehnyt täydellisen parannuksen, oli saastaisena lampaana eroitettava piispan laumasta ja siis myös kiellettävä hoitamasta hurskasta kristittyä.
"Pietarilta olemme saaneet kuulla", niin hän lopetti puheensa, "että poikasi, isäni, on lähetetty meren toiselle puolelle, ja koska sinä vielä tarvitset hoitoa, niin Agapito lähettää minun kauttani sinulle siunauksensa ja vahvistavaa viiniä; tämä nuorukainen jääpi luoksesi hankkimaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset, kunnes Hermas tulee kotiin".
Sitten hän antoi viiniastian vanhukselle, joka säikähtyneenä ja kummastellen katsoi milloin häneen milloin Paavaliin.
Paavalin sydäntä tuimeli, kun piispan palvelija toistamiseen kääntyi häneen ja käski häntä ulos huutaen: "Lähde pois meidän joukostamme!"
Kuinka monta hellää sidettä tämä huuto katkasikaan, kuinka monta mieluisasti tehtyä ja kiitoksella vastaan otettua palvelusta se teki tyhjäksi, mutta Paavali totteli sitä viipymättä ja meni sairaan ohitse. Silloin heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa, ja ystävät huomasivat kyyneliä toistensa silmissä.
"Paavali", huusi sairas ojentaen molemmat kätensä menevää kohti, jolle hän mielellään olisi antanut jokaisen synnin anteeksi; mutta Aleksandrialainen ei niihin tarttunut, vaan kääntyi ja kulki raivaamatonta tietä nopeasti ja ympärilleen katsomatta ylös vuorelle ja sitten taas alas laaksoon, yhäti vaan edelleen, kunnes eteläisen, vuorilta kosteikkoon kulkevan, solatien jyrkkä rinne pakoitti hänet seisahtumaan.
Aurinko oli vielä korkealla, ja oli polttavan kuuma.
Hikisenä ja nopeasti hengittäen hän nojasi selkänsä kuumaan porfyyri-lohkareesen, painoi kasvonsa käsiinsä ja koetti koota ajatuksiansa ja rukoilla, mutta kauvan hän teki sitä turhaan, sillä eipä hän saattanutkaan iloita kärsimisestä, jonka alaiseksi hän vapaaehtoisesti oli antautunut, vaan hän tunsi yksinäisyyden tuskaa sydämessään ja hänen sielussaan kaikui vielä vanhuksen valittava huuto vaativaisena ja saattaen häntä epäilemään sen teon hyvyyttä, jonka kautta parhaimmat ja puhtaimmat olivat pettyneet ja pakoitetut hänestä langettamaan väärän tuomion.
Hänen sydämensä kouristihen kokoon tuskasta ja kivusta, ja vasta silloin kun hän tuli tuntemaan, kuinka suuria sielun ja ruumiin tuskia hän kärsi, vasta silloin hän alkoi taas saada rohkeutta, ja jopa hänen huulensa hymyilivätkin, kun hän itsekseen jupisi: "Niin oikein, niin oikein! Mitä enemmin tuimelee, sitä varmemmin saavutan armon. Ja sitä paitse — jos vanhus olisi saanut nähdä samaa Hermaalle tehtävän, kuin tänään minulle — hyvä Jumala! luulenpa, että se olisi varmaankin tappanut hänet. Olisinhan tahtonut, että se olisi käynyt laatuun ilman tätä, tätä — niin, sitä se kuitenkin on — tätä petosta; mutta minähän olen jo pakanana totuutta harrastanut ja yhtä paljon inhonnut valhetta sekä itsessäni että muissa, kuin isä Abraham murhaa, ja kuitenkin hän Herran käskystä vei Isaakin teurastuslavalle. Entäs Moses sitten, kun hän tappoi työnkaitsijan, ja Elias, Deborah ja Juditha?! Minä olen ottanut niskoilleni melkein yhtä suuren paton kuin nämät, mutta kaiketi annetaan minun valheeni anteeksi, samoinkuin ei heille luettu sitä synniksi, että he olivat verta vuodattaneet".
Tällaisten mietteiden kautta Paavali sai takaisin kadotetun sisällisen tasapainon ja tekohonsa tyytymisen ja hän alkoi mietiskellä, palaisiko hän vanhaan luolaansa lähelle Stephanoa, vai etsisikö itselleen uutta asuntoa.
Hän päätti tehdä jälkimmäisen, mutta ensinnäkin hänen täytyi etsiä raikasta vettä ja jotakin syötävää, sillä hänen kielensä ja suunsa olivat varsin kuivaneet.
Kauempana laaksossa kumpusi lähde, jonka hän tiesi, ja sen lähistössä kasvoi useita mauste- ja juurikasvia, joilla hän usein oli tyydyttänyt nälkänsä.
Hetken hän astui jalkojensa ääressä olevaa vuoren rinnettä, sitten hän kääntyi vasemmalle ja nousi pienelle, tasaiselle lakeudelle, johonka rotkosta saattoi helposti päästä, mutta kosteikkoon päin se aleni monen sylen syvyisenä pystysuorana seinänä.
Tämän lakeuden ja itse huipuntönkän välillä kohosi lukuisia yksityisiä kallioita, ikäänkuin kivinen telttaleiri, ikäänkuin meri, joka ankarimmasti aaltoillessaan on jähmettynyt porfyyrin kovuiseksi.
Näiden lohkareiden takana pulppusi lähde, jonka hän vähän haettuaan löysi.
Virkistyneenä ja uudestaan lujasti päättäen kärsivällisenä kestää kovintakin kohtaloa, hän nousi jälleen tasangolle ja katseli vuorenseinämän reunalta erämaata, joka levisi laajalle hänen jalkojensa alla ja jonka pohjukassa kosteikon palmulehdot ja tamariskiviidat viheriöitsivät tarkoin järjestetyissä ryhmissä ikäänkuin runsaat kukkakiehkurat ruumis-arkun päällä.
Pharan'in huonetten valkoiseksi kalkitut katot loistivat hänen silmiinsä oksien ja lehvien välitse. Yli kaikkien muiden kohosi uuden kirkon kattorakennus, kirkon, johon hänen ei ollut lupa astua. Hetken aikaa hänen sydäntänsä tuskallisesti viilsi se ajatus, että hän oli suljettu seurakunnan jumalanpalveluksesta, Herran ehtoollisesta ja yhteisistä hartaudenharjoituksista, mutta silloin hän kysyi itseltään, eikö tämän vuoren jokainen kiviharkko ole alttari, eikö taivahan sininen kansi ole tuhansin kerroin korkeampi ja kauniimpi, kuin valtavin ihmiskätten rakentama kupulaki, komeampi kuin Aleksandrian Serapeumiakin peittävä kaarikatto, ja hän muisti kivien amenen, joka oli kaikunut sokean saarnaan.
Kun hän silloin pää kohotettuna läheni vuoren vietoksen sivua, etsiäkseen luolaa, joka oli tyhjänä siitä päivin, kun sen vanha omistaja muutama viikko sitten oli kuollut, niin hän ajatteli:
"Todellakin minusta taas tuntuu, kuin ei häpeäni paino olisi minua masentanut, vaan päinvastoin koroittanut. Täällä ainakaan ei minun tarvitse luoda silmiäni maahan, sillä täällä olen yksin Jumalani kanssa, ja Häntä ei minun luullakseni tarvitse hävetä".
Näin ajatellessaan hän tunkeusi kahden porfyyripaateron välillä olevan lomapaikan läpi, mutta pian hän pysähtyi, sillä aivan hänen vieressään kuului koiran haukuntaa ja heti sen jälkeen syöksähti vinttikoira häntä kohden varovasti kannattaen kirjavalla kangastilkulla sidottua käpäläänsä ja milloin käyden kiivaasti hänen kimppuunsa, milloin taas arkana väistyen.
Paavali muisti kysymyksen, jonka Phoebicio oli tehnyt Amalekilaiselle Talibille vinttikoirasta, ja arvasi heti, ett'ei pakeneva Galliatar saattanut olla kaukana.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, ja vaikka ei hän aluksi tietänyt, kuinka hänen tulisi kohdella tätä velvollisuutensa rikkonutta naista, niin hän kuitenkin tunsi itsessänsä pakon häntä etsiä.
Viivyttelemättä hän kulki sille suunnalle, jolta koira oli tullut häntä vastaan, ja näki silloin vaalean puvun katoovan ensin lähimmän, sitten erään toisen ja kolmannen kallion taakse.
Vihdoinkin hän saavutti pakenijan.
Tämä seisoi erään vuorenseinämän reunalla, joka äkillisenä ja jyrkkänä kohosi syvyydestä — omituinen ja kammoittava näky! Hänen pitkät, keltaiset hiuksensa olivat joutuneet epäjärjestykseen ja aaltoilivat puoleksi palmikoittuina, puoleksi valloillaan hänen rinnallaan ja hartioillaan.
Ainoastaan toisella jalallansa hän seisoi kalliolla; toinen, jossa riippui hieno teräväin kivikkojen rikkirepimä sandaali, häälyi ilmassa kurimuksen päällä.
Joka hetki hän olisi saattanut syöksyä alas, sillä hän tosin piti oikealla kädellään kiinni kiven huipusta, joka oli hänen sivullaan, mutta Paavali näki, että tämä liikahteli sinne tänne ja ett'ei se mitenkään ollut kiinnitetty alla olevaan kiviharkkoon.
Niin hän häilyi, niinkuin kuu-houreinen, tahi daimonien riivaama mielipuoli, syvyyden päällä, ja sen ohessa hänen silmänsä hehkuivat niin mielettömän hurjina ja hän hengitti läähättäen, nopeasti ja kuumeentapaisesti, niin että Paavali, joka oli tullut aivan likelle häntä, ehdottomasti astui askeleen taaksepäin.
Paavali näki, että hänen huulensa liikkuivat, mutta vaikk'ei hän ymmärtänytkään hänen sanojaan, niin hän kuitenkin tunsi, että naisen soinnuttomat sanat käskivät häntä pois.
Mitä hänen oli tekeminen?
Jos hän ripeästi rientäisi naista pelastamaan, niin tämä pelastuksetta syöksyisi alas syvyyteen, jos tämä teko ei onnistuisi; jos hän taas jättäisi hänet rauhaan, niin se kivi, josta hän piti kiinni, irtaantuisi irtaantumistaan, ja jos se putoisi, niin hän ihan varmaan olisi hukassa.
Hän oli joskus kuullut, että unissakävijät putoavat alas, jos heidän nimeänsä mainitaan. Tämä johtui tällöin hänen mieleensä, eikä hän sen vuoksi huutanut häntä. Tuo onneton nainen käski häntä toistamiseen pois. Paavalin sydämen tyke pysähtyi, sillä naisen liikkeet olivat hurjia ja kiivaita, ja hän näki, että kivi, josta hän piti kiinni, liikkui paikaltaan.
Hän ymmärsi vaan vähän kaikesta siitä, mitä Sirona huusi hänelle äänellään, joka vielä eilen oli ollut niin sointuisa, mutta tänään oli sortunut melkein aivan soinnuttomaksi, mutta muun muassa hän kuuli Phoebicion nimen, eikä enää epäillyt, että hän oli tarttunut kuilun partaalla olevaan kiveen, tahtoen mielemmin, niinkuin vuorikauris, joka näkee metsästäjän sulkeneen häneltä kaikki pakotiet, syöksyä syvyyteen, kuin antautua vainoojansa vangiksi.
Paavali ei häntä silloin nähnyt rikolliseksi eikä ihanaksi naiseksi, vaan kovimmassa hädässä olevaksi ihmislapseksi, joka hänen täytyi mistä hinnasta tahansa pelastaa kuolemasta, ja se ajatus, ett'ei hän suinkaan ollut hänen miehensä lähettämä vakoja, johdatti hänen mieleensä ensimmäiset sanat, jotka hän rohkeni lausua epätoivoiselle Sironalle.
Nämät sanat olivat varsin koruttomia, mutta niiden ääntämisessä kuvastelihen täydellisenä ja ystävällisenä hänen hyvän sydämensä lapsellinen suloisuus, ja tietämättänsä Aleksandrialainen, joka oli sivistyksensä saanut puhujainkaupungin kuuluisimmassa oppilaitoksessa, kaunisti puhettansa syvien ja vienojen rintaäännettensä ihmeteltävällä soinnulla.
"Iloitse rakas vaimo raukka", hän sanoi. "Onnellisella hetkellä olen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja kuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara uhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat luottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi pettää onnetonta, eksynyttä naista — eikö niin? Mutta nyt sinä seisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin sinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole hieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle mieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi tähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä kuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun omituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen. Kuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi kappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä vihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä".
Niinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen lähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan lähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin pian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet vaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.
Niin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan hän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan kuilulta pois.
Nainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja Paavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli kävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen hänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla olisi nojaa väsyneelle selällensäkin.
Kun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui lujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo alkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä hänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka olleet kiinteästi suljettuina.
Paavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: "Levähdä nyt vähäsen. Minä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata antautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi".
Sirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi vaikeasti ja sangen vienosti: "Vettä, vähän vettä!"
Paavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: "Heti toimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen sinun luonasi".
Sirona seurasi silmillään poisrientävää.
Hänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja hänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut siksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän tunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli häntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen valtoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri. Hän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä kallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti koskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä hänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin lehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui sille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.
Tällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten oli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen sukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin, ponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat olleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.
Ensinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.
Kuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin levähtämättä.
Silloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja poikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä hän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun hän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet haukunnallaan.
Vihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi, mitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä ensinnä oli tehtävänä.
Hän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia tuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita maltillisesti ja ajatella vakavasti.
Ainoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi ennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä mennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.
Hän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan rääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen sulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi kärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun hän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi valkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin lujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.
Mutta mitä hänen oli tekeminen?
Entä jos Hermas kohtaisi hänet?
Mutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu kuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi päiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä mieletön ja naurettava.
Hän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan huoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.
Silloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän pienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut isänsä vesikellon.
Hän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa oli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan kanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta heidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon ja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.
Jospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!
Mutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei kulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.
Senaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan ollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja sydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan todellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen silmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään hän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta kuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut mitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän päätti piillä päivän vuorella — sillä aamurusko oli jo sammunut, ja aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle — ja yön tullen koettaa päästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja sieltä Aleksandriaan.
Hänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu onyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan rannerengas.
Nämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä, paitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen isänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen Roomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin huolellisesti kuin taikakalua.
Hän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa, ajatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.
Sillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.
Hän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta hän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä vaivasivat häntä.
Puolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti oli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä polttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.
Hänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni paahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.
Sitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet tapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan lepopaikan.
Vinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen jalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan huolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli repinyt alushameestaan.
Hän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili sitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen niinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka itsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.
Mutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja liikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.
Koira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa Sirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti uinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet herättivät hänet.
Puoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä ajatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt hänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.
Hän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän silloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin antautua vangiksi.
Paavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun hän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle koverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan, oli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton kuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali oli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut rinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin; mutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta kahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan punaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.
Hän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa ja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan hänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja huuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.
Hänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain vähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata lähteelle.
Paavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin nuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen suutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten tiedustella hänen vointiansa.
Kun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli löytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön eläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar melkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai eläimet?
Koira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää ajatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi haukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Saatatko toivoa hänen parantuvan?"
Paavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.
Kun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta verestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja sanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan huulille: "Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua. Vielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin tarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan täyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti takaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä olet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä on iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut".
Paavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä läheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita silmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja purskahti sitten katkerasti itkemään.
Aleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään, liikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja ajatteli: "Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään sielustansa".
Vasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään, Paavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja surkutteli häntä ystävällisesti.
Hän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen leipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä sillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen. Sitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä tukea.
Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta hän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu, ett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: "Nyt täksi päiväksi sinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun lepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot luovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren taakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi nelijalkaisen ystäväsi seurassa".
Nopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton erakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa sijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja suureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista lehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi kuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia leipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta kolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti havaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan valkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja neljäs suolaa.
"Mikä onni", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, "mikä onni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!"
Kun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.
Paavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan herännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis seuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän tuskin saattoi pysyä pystyssä.
"Minusta tuntuu", hän virkkoi, "kuin olisin pieni lapsi, jonka uudestaan on oppiminen kävelemään".
"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään Spartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea kuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme tuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä vuorenlakealla".
Sirona tarttui hänen käsivarteensa, ja hän talutti häntä vitkalleen edes takaisin.
Silloin Paavalin sieluun ilmaantui elävinä hänen nuoruutensa kuvia ja hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona hänen sisarensa, äskettäin parantuneena kovasta kuumetaudista, ensi kerran sai tulla raittiisen ulko-ilmaan. Hänen käsivarteensa nojaten tämä oli astunut kotitalonsa pylvähistöön, ja kun hän nyt käveli edes takaisin väsyneen, hyljätyn Sirona raukan kanssa, sai hänen huolettomasti hoidettu ruumiinsa sen jalon ryhdin, joka tavataan ylhäisellä Kreikkalaisella, ja hän luuletteli käyvänsä isänsä kartanon mosaikki-kivillä eikä kallion epätasaisella pinnalla.
Paavali oli taas Menander, ja vaikk'ei edellisen silloisessa ulkomuodossa ollut paljoa, joka muistutti jälkimäisen kuoletetusta olennosta, niin kuitenkin tämä halveksittu erakko taluttaessaan tuota hyljättyä syntistä vaimoa tunsi samaa ylpeätä tunnetta siitä, että saattoi olla naiselle turvaksi, kuin maailmankaupungin etevin nuorukainen oli tuntenut saattaessaan monen kosijan haluamaa impeä hänen isänsä riemuitsevan orjajoukon ohitse.
Sironan täytyi huomauttaa Paavalia, että yö oli lähestymässä, ja hämmästyi, kun erakko tylyllä kiireellä irroitti kätensä hänen kädestään ja tuimuudella, jota hän ei vielä ollut Paavalissa huomannut, kehoitti häntä seuraamaan. Hän totteli, ja Paavali tuki tai kantoi häntä, kun heidän oli käytävä kallioiden yli, mutta hän puhui ainoastaan silloin, kun Sirona häneltä kysyi.
Kun olivat päässeet perille, niin Paavali osoitti hänelle vuoteen ja käski hänen pysyä valveilla, kunnes hän toimittaisi lämpimän ruokakeitoksen.
Myöhemmin hän toi äänetönnä Sironalle hänen yksinkertaisen illallisensa ja toivotti hänelle hyvää yötä, kun hän oli ottanut sen vastaan.
Sirona jakoi leivän ja suolatun jauhopuuron koiransa kanssa, laskeutui sitten vuoteellensa ja nukkui heti syvään uneen näkemättä unia, joll'aikaa Paavali kulutti yötänsä istuen lieden ääressä.
Hän koki rukouksella torjua unta silmistään, mutta usein väsymys hänet valtasi, ja sen ohessa hänen täytyi ajatella Galliatarta ja niitä moninaisia seikkoja, joita hän, jos hän vielä olisi ollut rikas Menander, olisi voinut hankkia hänelle ja hänen mukavuudekseen Aleksandriassa.
Hän ei päässyt ainoankaan rukouksen loppuun, sillä joko hänen silmänsä ummistuivat ennen amenta, tahi esiintyi maallisia kuvia hänen silmiinsä, pakoittaen häntä, jos hänen onnistuikin torjua ne luotaan, uudestaan alkamaan hartauttaan.
Tässä puoli-unessa ei hänen onnistunut hetkeksikään koota ajatuksiaan tahi miettiä tyynesti, ei silloinkaan, kun loi silmänsä tähtitaivasta kohden tahi katseli yön peittämään kosteikkoon, jossa ehkä moni, niinkuin hänkin, kaipasi yön lepoa.
Kukahan tasangon asukkaista lienee valvonut tuon valkean ääressä, jonka hän näki palavan tuolla alhaalla omituisen kirkkaana, kunnes hän itse väsymyksen voittamana vaipui uneen.