KOLMASTOISTA LUKU.
Kosteikkokaupungista loistava valo, joka oli herättänyt Aleksandrialaisen huomion, tuli Pietarin talosta ja juuri Polykarpon huoneesta. Tämä huone oli erinäisenä vähäisenä lisärakennuksena, jonka senaattori oli rakennuttanut pojalleen suuren huoneen rajaan pohjoispuolelle sen avarata laakeata kattoa.
Nuorukainen oli äsken hankkimainsa orjien kanssa puolipäivän aikaan palannut kotiin, saanut tietää kaiken, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan, ja illallisen jälkeen äänettömänä vetäytynyt huoneesensa.
Siellä hän viipyi työnsä ääressä.
Vuode, pöytä, jonka päällä ja alla oli monta vahataulua, papyruskääröä, metallipuikkoa ja kirjoitusruokoa, ynnä vähäläntä penkki, jolle oli asetettu vesimalja ja ruukkuja; oli tämän huoneen kalustona, ja sen valkeaksi kalkituilla seinillä oli monta ihmisten ja eläinten kuvaa ynnä myöskin useita levyjä, joihin kohokuvia oli tehty, pitkissä riveissä toistensa vieressä.
Eräässä nurkassa oli kivisen vesialtaan vieressä suuri kosteudesta kiiltävä savimöhkäle.
Kolme patsaisin kiinnitettyä lamppua loi runsahan valonsa tähän työhuoneesen ja eräittäinkin erääsen korkealla kantakivellä seisovaan savikuvaan, jonka muodostamisessa Polykarpon sormet nyt innolla työskentelivät.
Phoebicio oli nimittänyt nuorta kuvanveistäjää keikariksi, eikä tehnyt sitä aivan syyttä, sillä hän pukihen mielellään hyvin ja oli tarkka koruttomien pukujensa muodon ja värin valinnassa; myöskin hän harvoin jätti viljavat hiuksensa kauniisti järjestämättä ja hyvänhajuisilla voiteilla voitelematta. Ja kuitenkin oli hänestä milt'ei yhdentekevää, miten hänen ulkomuotonsa muita miellytti, mutta hän ei tietänyt mitään jalompaa kuin ihmisvartalo on, ja mielen vaatimus, jota hän ei vastustanut, melkein pakoitti häntä niin hoitamaan ruumistansa, kuin hän halusi nähdä toisenkin hoidetuksi.
Tänä öisenä hetkenä hän oli puettu ainoastaan valkeasta punareunaisesta villakankaasta tehtyyn ihotakkiin. Hänen muulloin niin hyvin siivotut kiharansa näyttivät järjestyksettä ponnistelevan ylöspäin, mutta eipä hän niitä kurittanut eikä pakoittanut alaspäin, vaan näytti yllyttävän niiden vastahakoisuutta sen kautta, että hän työnsä aikana usein kiivaasti pyyhkäisi hiuksiansa.
Kirkkaan lampunvalon viettelemänä lensi eräs yölepakko sisään ikkunasta, jota ainoastaan ali-osalta peitti tumma esirippu, ja kierteli huoneen katossa, mutta Polykarpo ei sitä huomannut; hänen työhönsä oli koko hänen sielunsa ja mielensä kiinnitettynä.
Kun hän täten intohimoisen tulisesti oli antautunut tähän askareesen, johon joka hermo ja joka suoni näytti ottavan osaa tehokkaasti, eivät hänen korvansa olisi huomanneet hätähuutoa, eivätkä hänen silmänsä havainneet hänen vieressään leimahtavaa tulen liekkiä.
Hänen poskensa hehkuivat, hänen otsallensa levisi hieno, hikihelmien muodostama, verkko ja hänen silmänsä näyttivät kasvettuneen kiinni hänen edessään olevaan kuvaan, jonka piirteet muodostuivat yhä eheämmiksi.
Välistä hän poistui kuvasta, taivutti ruumiinsa yläosan taaksepäin ja kohotti molemmat kätensä ohimoidensa tasalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut rajoittaa sen tien, jota hänen silmäystensä tuli kulkea; sitten hän taas läheni kuvaa ja tarttui muodostettavaan savitönkkään, aivan kuin se olisi ollut hänen vihollisensa lihaa.
Hän valmisteli viljavia hiuksia edessään olevaan kuvaan, joka jo näytti naisen pään muotoiselta, ja viskeli silloin savikimpaleet, jotka hän otti takaraivosta, niin kiivaasti maata vasten, kuin olisi paiskannut vastustajansa jalkainsa juureen. Sitten hän sormiensa päillä ja muodostimella kosketteli suun, nenän, poskien ja silmien tienoita, ja silloin hänen silmihinsä loihen lempeämpi loiste, joka kiihtyi haaveellisen ihastuksen ilmaukseksi, kun ne kasvot, joita hän kuvasi, yhä enemmän alkoivat muodostua sen kuvan mukaan, joka tällä hetkellä karkoitti kaiken muun hänen mielikuvituksestaan.
Yhä eloisampi puna peitti hänen poskiansa, kun hän vihdoin oli muodostanut pyöreiden olkapäidenkin hienot piirteet, ja kun hän silloin astui taaksepäin, saadaksensa tuntea täydennetyn työnsä vaikutuksen, niin hän tunsi kylmän väreen tunkevan lävitsensä ja hänen melkein teki mieli nostaa kuva ilmaan ja koko voimallaan paiskata se maahan.
Mutta pian hän hillitsi rajun liikutuksensa, siveli vähän väliä hiuksiansa kädellään ja asettui sitten, surumielisesti hymyillen ristissä käsin työnsä eteen, vaipui yhä syvemmälle sen katselemiseen eikä huomannut, että hänen takanansa ovi aukaistiin, vaikka lamppujen liekit ilman vedon vaikutuksesta liehuivat sinne tänne ja vaikk'ei hänen työhuoneesen astuvan äitinsä tarkoitus suinkaan ollut huomaamatta ja äkkiarvaamatta häntä lähestyä.
Dorothea äiti oli virunut unettomana vuoteellaan, huolissaan lemmittynsä vuoksi, joka edellisenä päivänä oli saanut kärsiä niin monta katkeraa pettymystä.
Polykarpon huone oli aviopuolisoiden makuuhuoneen yläpuolella, ja kun ylhäältä kuuluvat askeleet ilmoittivat, ett'ei tämä vielä, vaikka aamu läheni, ollut mennyt levolle, niin hän oli noussut vuoteeltaan hiljaa ja herättämättä Pietaria, jonka hän luuli nukkuvan.
Hän seurasi äidillistä haluansa rohkaista Polykarpoa ystävällisillä sanoilla, kiipesi kaitaisia rappuja myöten, jotka veivät huoneen katolle, ja astui poikansa huoneesen.
Hämmästyneenä, neuvotonna, sanatonna äiti hetkeksi jäi seisomaan nuorukaisen taakse ja katseli äsken muodostetun taideteoksen kirkkaasti valaistuja ihania piirteitä, sillä kuva oli liiaksikin sen esikuvan näköinen, jonka Dorothea niin hyvin tunsi.
Vihdoin hän laski kätensä pojan olkapäälle ja mainitsi hänen nimensä.
Polykarpo astui askelen taaksepäin ja katseli hämmentyneenä ja ikäänkuin huumauksissa äitiänsä, mutta tämä keskeytti jyrkästi ne sammaltamalla lausutut sanat, joilla poika alkoi tervehtiä häntä, ja kysyi, viitaten kuvaan, vakavasti ja melkein ankarasti: "Mitä tämä tietää?"
"Niin, äiti, mitä tämä tietää?" toisti Polykarpo hiljaa ja surullisesti pudistaen päätänsä. "Elä kysy minulta nyt enää; ja vaikk'et antaisi minulle vähääkään rauhaa ja minä itse koettaisin selittää, kuinka minä tänä päivänä, juuri tänä päivänä, olen tuntenut itseni vaadituksi ja pakoitetuksi muodostamaan tämän naisen kuvaa, et kuitenkaan missään tapauksessa ymmärtäisi minua".
"Ja Jumala varjelkoon minua milloinkaan ymmärtämästä sitä", huudahti Dorothea. "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää, niin on Herra Jumala tällä vuorella käskenyt. Ja sinä? Minä en saattaisi sinua ymmärtää, sinä arvelet. Kukapa muu sinua ymmärtäisi, joll'ei äitisi? Niin, sitä en tosin käsitä, kuinka Pietarin ja minun poikani saattaa niin mielestään haihduttaa vanhempainsa esimerkin ja neuvon! Mutta mitä sinä tällä kuvalla tarkoitat, ei luullakseni ole juuri perin vaikeata arvata! Koska kielletty hedelmä riippuu aivan korkealla sinusta, niin sinä käytät taitoasi väärin, kuvataksesi itsellesi aistisi mukaan jotakin sen näköistä. Suoraan ja mutkitta: Koska silmäsi ei nyt saata nähdä Gallialaisen puolison persoonaa, eikä se kuitenkaan enää tahdo tulla toimeen ilman ihanan naisen suloista katsantoa, niin teet itsellesi savikuvan hyväilläksesi ja jumaloitaksesi sitä, niinkuin ennen Juutalaiset kultaista vasikkaa ja vaskikäärmettä".
Polykarpo kesti kärsivällisesti, äänetönnä ja tuskallisesti liikutettuna äitinsä ankaria nuhteita. Täten ei Dorothea rouva vielä koskaan ollut puhutellut häntä, ja hänestä tuntui sanomattoman karvaalta kuulla sellaisia sanoja juuri samasta suusta, josta hän aina oli tottunut kuulemaan sydämellistä hellyyttä.
Äiti oli aina muuten ollut kernas löytämään seikkoja hänen heikkouttensa ja pienten erhetystensä puolustukseksi; olipa häntä usein vaivannut se into, jolla äiti sekä sukulaisille että vieraille tunnusti ja ilmaisi poikansa luonnonlahjoja ja työkykyä. Entä nyt! Hänellä oli syytä suuttua Polykarpoon, sillä Sirona oli toisen vaimo, joka ei koskaan edes ollut ottanut huomioonsa hänen taipumustaan, ja joka nyt niinkuin kaikki sanoivat, oli tullut rikolliseksi muukalaisen tautta.
Hullumaisena ja syntisenähän kaikkien täytyi pitää sitä, että hän tuhlasi parastaan, taidettaan, Sironaan; mutta kuinka vähän Dorothea, joka kuitenkin muuten koetti ymmärtää häntä, käsitti sitä vastustamatonta sisällistä pakkoa, joka oli vaatinut häntä tähän työhön!
Hän rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään äitiään ja koska hän tunsi, että tämä hänen tekoansa väärin ja halvasti käsittämällä teki itsellensä vääryyttä, niin hän keskeytti äitinsä kiihkoisan puheen, rukoilevasti kohottaen käsiään hänen puoleensa.
"Ei, äiti, ei", hän huusi. "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, niin ei ole asia! Tosin olen muodostanut tämän pään, mutta en säilyttääkseni sitä ja sillä harjoittaakseni syntistä leikkiä, vaan juuri vapautuakseni siitä kuvasta, joka on sieluni silmän edessä yöt päivät, kaupungissa ja erämaassa, ja jonka loiste häikäisee mieleni, kun ajattelen, hartauteni, kun yritän rukoilla. Kenenkäpä on sallittu katsahtaa ihmissieluhun? Mutta eikö Sironan varsi ja kasvot ole Korkeimman ihmeellisin luoma? Siitä päivästä alkaen kuin näin hänet ensi kerran, hänen astuessaan meidän huoneesemme, olen määrännyt tehtäväkseni tämän muodon mukailemisen, jotta jokaisen teokseni näkijän valtaisi sama lumous, jonka Galliattaren näkeminen on minuun vaikuttanut. Minun täytyi palata takaisin pääkaupunkiin ja siellä sai teos, jota tahdoin kuvata, yhä selvemmän muodon ja joka hetki huomasin jotakin korjattavaa ja parannettavaa pään asennon, silmien katseen ja suun piirteiden suhteen. Mutta minulta puuttui rohkeutta käydä työhön käsiksi, sillä yliluonnollisen uskaliaalta näytti minusta tuo yritys, harmaan saven ja kylmän marmorin avulla luoda valoisa mielikuvani sellaiseen todellisuuteen, että työni katseleminen, kun se kerran joutuisi valmiiksi, ulkonaisille aistimille tarjoisi saman nautinnon, kuin rinnassani oleva kuva tarjosi sisälliselle silmälleni. Sillä aikaa en kuitenkaan ollut toimetonna; minä voitin palkinnon leijonan-malleistani ja jos laumaansa siunaava Hyvä Paimen, jonka tein Comeen sarkofaagia varten, on niin onnistunut, että mestarit saattoivat ylistellä Lunastajan katsannossa ilmautuvaa sydämellistä, alttiiksi-antavaa lempeyttä, niin tiedän — ei, elä keskeytä minua, äiti, sillä mitä tunsin, oli puhdasta, enkä minä ole mikään Jumalan herjaaja — niin tiedän, että kykenin luomaan rakkautta kivehen, koska juuri itse olin niin täynnä rakkautta. Vihdoin ei ajatukseni suonut minulle vähääkään lepoa ja isäni kutsumattakin olisin tullut kotiin teidän luoksenne. Silloin näin hänet jälleen ja huomasin hänen ihanammaksikin sitä kuvaa, joka sielussani vallitsi. Sitä paitse kuulin hänen puhuvan, kuulin hänen naurunsa, kirkas-äänisen kuin kellon helinä, ja silloin, silloin — tiedäthän mitä eilen sain kuulla. Arvottoman miehen arvoton puoliso, vaimo Sirona, meni minulta hukkaan, ja minä koetin poistaa hänen kuvaansakin sielustani, hävittää, haihduttaa sitä, mutta turhaan. Ja vähitellen minut valtasi kummallinen kuvaamisen halu. Ripeästi asetin lamput kuntoon, otin saven käteeni ja loin siihen, katkerata nautintoa tuntien, juonne juonteelta sieluuni syvälle painuneen kuvan ja luulin, että sillä tavoin, ainoastaan sillä tavoin vapautuisin siitä. Tuossa on nyt se hedelmä, joka täällä sielussani on kypsynyt; mutta tässä, missä se niin kauvan on levännyt, tunnen nyt hirveän tyhjyyden, eikä minua kummastuttaisi, jos se kuori, joka niin kauvan hellästi on sisähänsä sulkenut tämän kuvan, nyt kuivuisi ja murenisi kappaleiksi. Tuossa kuvassa on elämäni paras osa".
"Kylläksi!" Dorothea keskeytti poikaansa, joka syvästi liikutettuna ja vavahtelevin huulin seisoi hänen edessään. "Jumala elköön salliko, että tuo valhemuoto turmelisi sinut ruumiin ja sielun puolesta. Niinkuin en kärsi mitään saastaista huoneessani, niin et sinäkään saa suvaita mitään sellaista sydämessäsi. Paha ei koskaan saata olla ihana, ja vaikka nuot kasvot silmäilevät meitä kuinkakin suloisesti, niin ne kuitenkin näyttävät minusta ilkeiltä, kun ajattelen, että ne jokaiselle tänne juosseelle kerjäläiselle ovat hymyilleet vieläkin lempeämmin. Jos Gallialainen saa vaimonsa tänne takaisin, niin minä karkoitan hänet huoneestani ja hänen kuvansa minä hävitän näillä käsilläni, ell'et heti paikalla itse lyö sitä kappaleiksi".
Kyynelin valuivat Dorothean silmät hänen tätä sanoessaan.
Äiti oli pojan puhuessa ylpeydellä ja liikutuksella huomannut, kuinka erinomainen ja jalo tämän luonto oli, ja hänet saattoi suunniltansa se ajatus, että hän saisi nähdä tämän niin harvinaisen ja suuren aarteen langenneen naisen tähden turmeltuvan ja ehkä hukkaan joutuvan, ja hänen tätä ajatellessaan hänen äidillinen hyvänsuopa sydämensä täyttyi vihasta.
Lujasti päättäen panna uhkauksensa toimeen hän astui kuvaa kohden, mutta Polykarpo asettui hänen tiellensä, kohotti rukoillen ja torjuen kätensä ja sanoi: "Ei vielä, ei tänään, äiti! Minä peitän kuvan enkä tahdo katsella sitä ennenkuin huomenna; mutta kerran, vain yhden ainoan kerran tahdon katsella sitä auringon valossa!"
"Jotta huomenna vanha hulluus heräisi sinussa uudelleen!" Dorothea huudahti. "Käy pois tieltäni, taikka ota itse vasara!"
"Sinä käsket sitä ja sinä olet minun äitini", Polykarpo vastasi.
Vitkalleen hän lähestyi lipasta, jossa hänen työkalunsa olivat, ja katkerat kyynelet vuotivat hänen poskilleen, kun hän tarttui raskaimpaan vasaraansa ja talttaansa.
* * * * *
Kun taivas monta päivää on hohtanut kesäisen sinisenä, ja pilviä sitten kokoontuu raju-ilmaksi, ja ensimmäinen äänetön, hirvittävä leimaus ynnä sen seuraaja tuo äänekäs, mutta vahingoittamaton jyrähdys on herättänyt kauhua ihmisissä, niin seuraa sitä pian toinen ja kolmas tulen-isku.
Viimeisen myrskyisän yön jälkeen, joka oli keskeyttänyt tuon hiljaisen, uutteran, yksitoikkoisen elämän, jota Pietarin lieden ympärillä elettiin, oli paljo semmoista tapahtunut, joka antoi senaattorille ja hänen vaimolleen uuden levottomuuden aihetta.
Muissa taloissa ei ollut mitään tavatonta, että orja karkasi; Pietarin luona ei tällaista ollut tapahtunut kahteenkymmeneen vuoteen; mutta edellisenä päivänä tuli ilmi, että paimentyttö Mirjam oli karannut.
Tämä oli suututtavaista; mutta todella huolissaan senaattori oli poikansa Polykarpon äänettömän synkkämielisyyden johdosta.
Se huoletti häntä, että tämä muuten niin eloisa nuorukainen vastustelematta ja melkein väliä pitämättä oli kuullut, että piispa Agapito kielsi häntä veistämästä leijoniansa.
Pojan synkkä katse ja veltto, milt'ei sortunut ryhti, ei lähtenyt Pietarin mielestä, kun hän vihdoin kävi levolle. Oli jo myöhä, mutta ei uni tahtonut tulla hänen, enemmän kuin Dorothea rouvankaan, silmiin. Kun äiti ajatteli pojan syntistä rakkautta ja haavaa, josta hänen nuori katkerasti pettynyt sydämensä vuoti verta, niin isä taas valitti, että Polykarpolta oli tyhjiin rauennut toivo saada harjoittaa taidettaan suurta tarkoitusta varten, ja muisteli silloin oman nuoruutensa vaikeimpia ja surullisimpia päiviä; sillä hänkin oli ollut opissa eräällä aleksandrialaisella kuvanveistäjällä, ihaillut pakanain taideteoksia ylevinä esikuvina ja koettanut niitä mukailla. Jo oli hänen mestarinsa antanut hänelle luvan kuvaella omaa keksimäänsä. Ehdolle pantujen aineiden joukosta hän oli, vertaus-kuvallisesti esitelläkseen pelastustaan toivovaa sielua, valinnut Ariadnen, joka ikävöiden odottaa Theseyn kotiintuloa. Kuinka tämä tehtävä oli täyttänyt hänen sielunsa, kuinka riemuisat olivat olleet ne hetket, jotka hän käytti tämän työn suorittamiseen!
Silloin tuli Aleksandriaan hänen ankara isänsä, näki työn, ennenkuin se vielä oli täydelleen valmis, mutta kiitosta ei hän siitä antanut, vaan päinvastoin pilkkasi sitä, soimasi sitä pakanalliseksi epäjumalan-kuvaksi ja käski Pietarin heti palata hänen kanssansa kotiin ja pysyä hänen luonansa, sillä hänen poikansa ja perillisensä tuli muka olla hurskas kristitty ja sen ohessa kunnon kivenhakkaaja, vaan ei mikään puolipakana ja epäjumalan-tekijä.
Pietari oli suuresti rakastanut taidettaan, mutta isän käskyä vastaan väittämistä ei ollut ajattelemistakaan; hän seurasi häntä kosteikkoon pitämään silmällä orjien työtä kivimurroksissa, mittaamaan sarkofaageihin ja patsaihin tarvittavat kiviharkot sekä johdattamaan niiden hakkaamista.
Hänen isänsä oli teräksinen mies, hän itse rautainen nuorukainen, ja kun hän näki olevansa pakoitettu mukautumaan edellisen tahtoon ja jättämään mestarinsa työhuoneen ja valmistamattoman mielityönsä, ruvetakseen käsityöläiseksi ja asialiikkeen harrastajaksi, niin hän vannoi, ett'ei hän milloinkaan ota savenkappaletta käteensä tahi käytä talttaa.
Ja hän piti sanansa isänsä kuoltuakin, mutta hänen kuvaamishalunsa ja hänen rakkautensa taiteita kohtaan vaikutti ja eli yhä vielä hänessä ja jäi häneltä perinnöksi hänen molemmille pojilleen.
Antonio oli erittäin hyvälahjainen taiteilija, ja joll'ei Polykarpon opettaja erehtynyt, tahi Pietari itse pettynyt isällisestä rakkaudestaan, niin hänen toinen poikansa oli kulkemassa taiteen korkeimmalle asteelle, johon vaan valitut koettavat ehtiä.
Pietari oli nähnyt hänen Hyvän Paimenensa ja hänen leijonainsa kaavat, ja hänen täytyi myöntää, että jälkimmäiset olivat verrattomat todellisuuden voiman ja ylevyyden puolesta.
Kuinka innokkaasti nuori taiteilija lienee toivonut saadaksensa veistää näitä kovaan kiveen ja nähdäksensä ne asetettuina sille kunniakkaalle, vaikka epäpyhälle, paikalle, joka niille oli suotu. Ja silloin piispa kielsi häntä tekemästä työtänsä, eikä poika parka tainnut olla juuri paremmalla mielellä, kuin Pietari itse, kun hän kolmekymmentä vuotta sitten sai käskyn jättää esikoistyönsä valmistamatta.
Oliko piispa todellakin oikeassa?
Nämät ja monet sellaiset kysymykset tunkivat unettoman isän mieleen, ja kun hän huomasi, että hänen puolisonsa jätti vuoteensa käydäkseen poikansa luona, jonka askelet hänkin kuuli päänsä päällä, niin hän seurasi Dorotheaa.
Hän huomasi työhuoneen oven olevan auki ja oli itse vaimonsa kiivaitten sanojen ja nuorukaisen puolustuksen näkymättömänä ja kuulumattomana kuulijana ja näki ihan vastapäätä itseään poikansa teoksen lamppujen valovirran ympäröimänä.
Hänen silmänsä kiintyi niinkuin lumottuna savikuvaan. Hän katseli katselemistaan eikä väsynyt katselemiseen, ja hänen sielunsa täyttyi samasta hartaudesta, ihmettelevästä kunnioituksen tunteesta, jota hän oli tuntenut, kun hän nuorukaisena Caesareum'issa ensi kertaa silmillänsä näki vanhan Athenan suurten mestarien teokset. Ja tämä pää oli hänen poikansa tekoa.
Syvästi liikutettuna hän seisoi siinä kädet yhteen puristettuina, pidättäen hengitystään ja nyyhkien nyyhkimistään, suu kuivana, estääkseen kyyneleitään.
Sen ohessa hän kuunteli erittäin tarkkaan, jott'ei ainoakaan
Polykarpon sana jäisi häneltä kuulematta.
"Siten, niin ainoastaan siten syntyvät taiteen mestariteokset", — niin hän virkkoi itsekseen, "ja jos Herra armollisesti olisi antanut minulle niin suuret lahjat kuin tälle, niin ei tosiaankaan isä eikä edes Jumalakaan olisi saattanut pakoittaa minua jättämään Ariadneani keskeneräiseksi. Hänen ruumiinsa asento ei ollut peräti huono, luullakseni, mutta pää, pää! … Niin hän, joka osaa muodostaa sellaisen kuvan, kuin tuo on, hänen silmäänsä ja käsiänsä ohjaavat totisesti taiteen pyhät hengettäret. Häntä, joka on tehnyt tämän pään, häntä on jälki-maailma kaukaisinakin aikoina ylistävä Athenan suurten mestarien rinnalla, ja hän … armias taivas, niin, hän se on minun oma poikani!"
Hänen sydämensä valtasi autuas riemu, jota hän ei ollut tuntenut nuoruutensa päivistä saakka, ja Dorothean into näytti hänestä puoleksi surkuteltavalta, puoleksi naurettavalta.
Vasta silloin, kun poika äitiänsä totellen tarttui vasaraan, hän astui esiin kuvan ja vaimonsa väliin ja sanoi ystävällisesti:
"Huomenna on vielä kyllin aikaa taideteoksen hävittämiseen. Unohda nyt esikuva, nuorukainen, käytettyäsi sitä sellaisella menestyksellä. Minä tiedän sinulle paremman mielitietyn, Taiteen, joka käsittää kaiken, mitä Korkein on ihanata luonut, taiteen täydellisenä ja kokonaisena, jota ei mikään Agapito saata halventaa".
Polykarpo syöksähti isänsä syliin; mutta vakava mies, joka tuskin saattoi hallita itseään, suuteli sydämellisesti nuorukaisen otsaa, silmiä ja molempia poskia.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä senaattori astui naisten huoneesen ja sanoi jo kynnykseltä vaimolleen, joka puuhaeli kangaspuissa:
"Missä on Polykarpo? Minä en tavannut häntä Antonion luona, joka nyt työskentelee alttarin asettelemisessa, ja ajattelin, että ehkä löytäisin hänet täältä sinun luotasi".
"Kirkosta", vastasi Dorothea, "hän astui ylös vuorelle. Mene kuitenkin työhuoneesen, Marthana, katsomaan onko veljesi palannut".
Tytär totteli heti ja mielellään hänen käskyjään, sillä hänen veljensä oli hänelle rakkahin kaikista ja häntä hän piti kauniimpana ja parahimpana kaikista miehistä.
Heti kun puolisot olivat yksinään, niin Pietari lausui uskollisesti ja sydämellisesti ojentaen kätensä vaimolleen:
"No, äiti, lyöppäs tuohon!"
Dorothea viivähti hetkisen ja katseli häntä, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Salliiko sinun ylpeytesi vihdoinkin sen, ett'et enää tee minulle vääryyttä?"
Tämä oli nuhde, vaikk'ei tosin ankara, muuten ei olisi hänen suunsa myhäillyt niin ystävällisesti, ikäänkuin haluten sanoa: "Ethän kuitenkaan kauvemmin saata olla vihainen minulle, ja se on kuitenkin hyvä, että kaikki pian saa tulla vanhaan kuntoonsa jälleen".
Niin ei ollut todellakaan ollut laita, sillä siitä alkaen, kun puolisot tapasivat toisensa pojan työhuoneessa, he olivat olleet ikäänkuin vieraat toisilleen.
Makuuhuoneessa, kirkkotiellä ja aamiaispöydässä eivät he olleet puhuneet toistensa kanssa enempää kuin mitä yhdys-elämä vaivoin vaati ja mikä näytti olevan välttämätöntä lapsilta ja palkollisilta peittämään heidän epäsopuaan.
Tähän asti oli heidän välillänsä itsestään selvänä asiana vallinnut sopimus, jota ei koskaan oltu sanoilla lausuttu, mutta josta tuskin ainoassakaan tapauksessa oli poikettu, nimittäin ett'ei toinen koskaan ylistäisi lapsissa mitään, jota toinen ei hyväksynyt, tahi päin vastoin. Mutta tänä yönä sitä vastoin!
Heti äidin ankaran tuomion jälkeen isä oli innokkaasti syleillyt pahantekijätä.
Niin kauaksi kuin hän saattoi muistaa menneihin aikoihin, ei ollut koskaan tapahtunut, että hän oli ollut niin ankara ja hänen miehensä sitä vastoin niin hellä ja lempeä jompaakumpaa heidän poikaansa kohtaan, ja kuitenkin hänellä oli ollut kyllältä mielenmalttia olla Polykarpon läsnä ollessa vastustamatta miestään ja äänetönnä hänen kanssaan lähteä työhuoneesta.
"Kunhan vaan olemme yksinämme makuuhuoneessa", hän ajatteli, "niin kyllä esittelen hänen vääryytensä, niinkuin tuleekin, ja hän saa vastata siitä".
Mutta hän ei pannut aikomustaan toimeen, sillä hän tunsi, että jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, oli tapahtunut hänen puolisossaan; kuinka olisikaan muuten heti tapauksen jälkeen, kun hän lamppu kädessä astui kaitaisia rappusia alas, hänen muuten niin vakavat silmänsä saattaneet loistaa niin lempeästi ja ystävällisesti ja hänen ankarat huulensa hymyillä niin onnellisesti.
Pietari oli usein sanonut Dorothealle, että tämä osasi lukea hänen sieluaan ikäänkuin avonaista kirjaa; mutta Dorothean täytyi myöntää, että tässä teoksessa oli kuitenkin muutamia sivuja, joiden merkitystä hän ei kyennyt käsittämään.
Kuinka omituista!
Vähän väliä Dorothea huomasi tällaisia vaikeasti selitettäviä mielentiloja miehessään, niin pian kuin puheeksi tuli epäjumalain kuvat, pakanain saastaiset temppelit tahi heidän poikainsa aikeet ja teokset.
Ja olihan Pietari kuitenkin hurskaan kristityn hurskas poika; mutta hänen iso-isänsä oli ollut kreikkalainen pakana ja tästä kaiketi hänellä oli veressään jotakin, mikä huoletti Dorotheaa, syystä, ett'ei hän täydelleen saattanut sitä yhdistää Agapiton oppiin, mutta jota hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella, koska hänen harvapuheinen miehensä ei koskaan lausunut mieltään niin hilpeästi ja arvoansa muistamatta, kuin saadessaan puhua näistä asioista poikainsa ja heidän ystäväinsä kanssa, jotka toisinaan seurasivat heitä kosteikkoon.
Eihän se kuitenkaan liene ollut mitään syntistä, mikä taas ja juuri tällä hetkellä nuorensi ja kirkasti hänen puolisonsa kasvot.
"He ovat miehiä", hän sanoi itsekseen, "ja heillä on kaiketi jotakin sellaista, jota me naiset emme ymmärrä. Eikö ukko ole juuri niinkuin hääpäivänämme? Polykarpo on hänen kuvansa, sitähän kaikki sanovat. Mutta kun nyt katselen vanhusta ja johdan muistiini, miltä poika äsken näytti, selittäessään mitä varten hän ei saattanut olla tekemättä Sironan kuvaa, niin minun täytyy myöntää, että sellaista yhtäläisyyttä en ole eläissäni nähnyt."
Pietari toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä ja sammutti lampun.
Dorothea olisi mielellään sanonut hänelle ystävällisen sanan, sillä hänen miehensä kirkas katsanto liikutti ja ilahutti häntä; mutta tämä olisi ehkä kuitenkin ollut liian paljo sen jälkeen, mitä hän oli työhuoneessa pojan läsnä ollessa saanut Pietarilta kärsiä.
Entisinä aikoina oli useinkin tapahtunut, että he, kun jompikumpi oli herättänyt tyytymättömyyttä toisessa ja he olivat riidelleet keskenänsä, olivat leppymättä menneet levolle; mutta mitä vanhemmiksi he olivat tulleet, sitä harvemmin oli sellaista tapahtunut, eikä tällöin pitkään aikaan mikään varjo ollut himmentänyt heidän avioliittonsa täydellistä sopusointua.
Kun he kolme vuotta sitten vanhimman poikansa häiden jälkeen yhdessä olivat seisoneet ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta, niin Pietari oli tullut aivan hänen viereensä ja sanonut:
"Kuinka hiljaa ja rauhallisesti nuot ylähiset vaeltajat käyvät ratojansa koskematta toisiinsa tahi törmäämättä yhteen! Kun olen yksin hiljaisena yönä heidän ystävällisessä valossaan vaeltanut kotiin kivenmurrokselta, olen ajatellut monta seikkaa. Kenties on ennen ollut aika, jolloin tähdet hurjasti ja ilman järjestystä lentelivät toinen toisensa ohitse. Toinen joutui toisen tielle, ja toisiinsa kimmahtaessaan taisi moni särkyä pirstoiksi. Sitten Herra loi ihmiset, ja rakkaus tuli maailmaan, ja täytti taivaan ja maan; mutta tähtiä käski Korkein valaisemaan öitämme. Silloin jokainen alkoi ottaa vaaria toisensa radasta, ja yhä harvemmin törmäsi toinen tähti toiseen, kunnes vihdoin pienin ja nopeinkin heistä pysyi tiellään ja noudatti aikaansa, ja tuo ylähinen välkkyvä sotalauma tuli yhtä yksimieliseksi, kuin se on monilukuinen. Rakkaus ja yhteinen päämäärä vaikuttivat tämän ihmeen, sillä se, joka rakastaa toista, ei tahdo vahingoittaa häntä, ja se, jonka on määrä toisen avulla valmistaa jokin työ, ei estä eikä pidätä häntä. Me olemme jo aikoja sitten löytäneet oikeat ratamme, ja jos kerran jompikumpi meistä tahtoisi astua toisen tielle, niin häntä kaiketi pidättää rakkaus ja varmaankin yhteinen velvollisuus, levittää kirkasta valoa lastemme tielle".
Näitä sanoja ei Dorothea ollut unhottanut.
Hän tuli ajatelleeksi niitä, kun Pietari tänään niin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä; ja laskiessaan oikean kätensä miehensä käteen, hän virkkoi:
"Rakkahan rauhan vuoksi olkoon kaikki hyvin; mutta yksi asia minun kuitenkin täytyy sanoa sinulle. Eihän hento heikkous muuten ole sinun ominaisuutesi, mutta Polykarpon sinä kuitenkin lopulta kokonaan hemmoittelemalla turmelet".
"Anna hänen olla, antakaamme hänen olla, semmoisena kuin hän on", Pietari huudahti suudellen vaimonsa otsaa. "Eikö ole kummallista, kuinka me olemme vaihettaneet osamme. Eilen sinä kehoitit minua lempeyteen poikaa kohtaan, ja tänään…"
"Tänään minä olen ankarampi kuin sinä", keskeytti häntä Dorothea. "Kukapa saattaisikaan aavistaa, että vanha harmaaparta antaisi isällisen ratkaisu-oikeutensa alttiiksi savisten naiskasvojen tähden, niinkuin Esau möi esikoisoikeutensa hernekeittoon?"
"Ja kuka saattaisi sallia", vastasi Pietari samaan ääneen, "että niin lempeä äiti, kuin sinä olet, tahtoo tuomita oman poikansa, sen tähden, että hän koettaa voittaa sielunsa rauhan takaisin työn kautta, semmoisen työn, jota hänen mestarinsakin häneltä saattavat kadehtia".
"Minä olen kyllä huomannut sen", Dorothea keskeytti. "Sironan kuva on tenhonnut sinut, ja nyt on pojan mielestäsi onnistunut luoda jotakin ihmeen suurenmoista. Minä en paljoa ymmärrä tuosta savensotkemisesta enkä kuvanveistoksista, enkä tahdo väittää sinua vastaan; mutta jos vaan tuon keltatukan kasvoset olisivat vähemmin kauniit, ja ell'ei Polykarpo olisi saanut toimeen mitään erinomaista, niin muuttaisiko se vähääkään sitä, mitä hän on moitittavaa tehnyt ja tuntenut? Varmaankaan ei! Kuitenkin juuri sellaisia ovat miehet; he kysyvät ainoastaan teon tulosta".
"Ja sitä he tekevät tosisyystä", Pietari vastasi, "jos teon tulosta ei saada toimeen leikillä, vaan kovalla taistelulla. Jolla on, hänelle annetaan, Raamattu sanoo, ja hän, jonka hengen Jumala runsaammin on lahjoittanut kuin muiden ja jota hyvät hengettäret auttavat toimittamaan mitä suurinta, hänelle annetaan paljo anteeksi, vaikk'ei lempeämpikään tuomari mielellään salli sitä heikommilla lahjoilla varustetulle, joka vaan kiusaa ja vaivaa itseään saamatta sittenkään mitään toimeen. Ole vaan jälleen ystävällinen pojalle! Tiedätkö myöskin mitä saatat hänestä odottaa? Sinä olet eläessäsi toimittanut paljon hyvää ja monta viisasta neuvoa antanut, enkä minä eivätkä lapset eikä kukaan muukaan seutumme asukkaista ole sitä unhottava; mutta siitä että olet synnyttänyt Polykarpon maailmaan, minä saatan luvata sinulle ihmiskunnan jalointen kiitosta, sekä niiden, jotka nykyään elävät, että niiden, jotka elävät vuosisatojen perästä".
"Väitetään", Dorothea huudahti, "että jokaisella äidillä on neljä silmää lapsiensa etevyyttä huomaamassa. Jos se on totta, niin isillä on vähintäänkin kymmenen, ja sinulla yhtä monta kuin tuolla Argolla, josta pakanallinen satu kertoo … Mutta tuossa tulee Polykarpo".
Pietari meni poikaansa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ja varmaankin toisella tavalla kuin ennen. Ainakin Dorotheasta näytti, kuin ei hänen miehensä olisi ottanut nuorukaista vastaan niinkuin muulloin, isänä ja herrana, vaan ystävänä, joka tervehtii yhden-arvoista ystävää ja toveria.
Kun Polykarpo äitiäänkin tervehti, niin tämä punehtui kovin, sillä hänen sieluansa vapisutti pelko, että hänen poikansa, ajatellessaan eilis-iltaa, pitäisi häntä kohtuuttomana ja narrimaisena.
Mutta pian Dorothea sai omituisen ja vakaan varmuutensa jälleen, sillä Polykarpo oli taaskin entisenä ja hän luki poikansa silmistä, että tällä äitinsä suhteen oli samat tunteet kuin eilen ja ainakin.
"Rakkaus", hän ajatteli, "ei sammu vääryydestä, niinkuin tuli vedestä. Se leimuaa kirkkaammin tahi himmeämmin aina tuulen voiman ja suunnan mukaan, mutta ei varmaankaan mikään, ja kaikkein vähimmin kuolo, voi sitä perin tukehuttaa".
Polykarpo oli käynyt vuorella ja Dorothea rauhoittui täydellisesti, kun hän kertoi, mikä hänet oli sinne saattanut.
Hän oli kauvan ollut aikeissa kuvata Mosesta, ja kun isä edellisenä yönä oli lähtenyt hänen luotaan, ei tuon ylevän ja kunnioitettavan miehen kuva lähtenyt hänen ajatuksistaan.
Hän luuli jo löytäneensä oikean esikuvan työllensä.
Hän tahtoi ja hänen täytyi unhottaa, ja hän tunsi, ett'ei se muuten ollut mahdollista, kuin jos hän löytäisi tehtävän, joka saattoi antaa hänen tyhjälle sielullensa uutta sisällystä.
Vielä hän näki mahtavan Jumalanmiehen haahmon, jota hän tahtoi kuvata, vain himmeissä piirteissä sisällisen silmänsä edessä ja sentähden hän oli pakoitettu käymään sillä paikalla, jota nimitettiin Haastelopaikaksi, ja jossa moni toivioretkeläinen kävi pyhissä, koska luultiin, että Herra siinä oli puhunut Moseksen kanssa.
Polykarpo oli viipynyt siellä kauvan, sillä jos jossakin, niin piti hänen ainakin täällä, jossa lainsäätäjä itse oli seisonut, saada oikea kuva.
"Ja oletko päässyt tarkoituksesi perille?" Pietari kysyi.
Polykarpo pudisti kieltäen päätään.
"Käy vain useammin pyhällä paikalla, niin kyllä onnistut", Dorothea rouva vastasi. "Alku on aina vaikein. Koeta ensiksi muodostaa isäsi päätä".
"Minä olen jo alkanut sitä", Polykarpo vastasi, "mutta minä olen vielä väsynyt viime yöstä".
"Sinä näytätkin kalpealta ja silmiesi alustat ovat siniset", lausui Dorothea huolissaan. "Mene ylös ja laskeu levolle. Minä tulen perässä ja tuon sinulle maljallisen vanhaa viiniä".
"Se ei tee hänelle pahaa", Pietari sanoi, ajatellen itsekseen: "Juoma
Lethen virrasta olisi vielä parempi hänelle".
Kun senaattori hetkeä myöhemmin haki poikaansa työhuoneesta, niin hän löysi hänet nukkumasta ja pöydällä oli viini koskematta.
Pietari laski keveästi kätensä pojan otsalle ja huomasi sen viileäksi ja kuumeesta vapaaksi.
Sitten hän astui hiljaa Sironan kuvan ääreen, nosti pois vaatteen, jolla se oli peitetty, ja jäi pitkäksi ajaksi seisomaan sen eteen, sen katselemiseen vaipuneena.
Vihdoin hän astui taaksepäin, peitti sen jälleen ja katseli malleja, jotka olivat eräällä seinään kiinnitetyllä hyllyllä. Vähäiseen naisen kuvaan kiintyi erittäin hänen huomionsa ja kun hän ihmetellen löi kätensä yhteen, niin Polykarpo heräsi.
"Tämä on sallimuksen jumalattaren kuva, se on Tykhe". Pietari sanoi.
"Elä vihastu", Polykarpo pyysi. "Tiedäthän sinä, että uutta Konstantinopolia varten aiotun keisarin kuvapatsaan käteen on pantava Tykhen kuva, ja sen tähden minäkin olen koettanut muodostaa tätä jumalatarta. Vaatteen poimet ja käsien asento ovat mielestäni onnistuneet, mutta pään muodostamisessa en ole osannut oikeaan kohtaan".
Pietari oli tarkasti kuunnellut häntä ja loi ehdottomasti silmäyksensä Sironan päänkuvaukseen, ja Polykarpo seurasi hämmästyneenä ja melkein peljästyneenä isänsä katseen suuntaa.
Isä ja poika ymmärsivät toisensa ja jälkimmäinen sanoi: "Sitä olen minäkin jo ajatellut".
Sitten hän huokasi surullisesti ja ajatteli itsekseen: "Niin tosiaankin, hän on minun kohtaloni jumalatar". Mutta hän ei uskaltanut sitä lausua.
Nuorukaisen huokaus ei ollut jäänyt huomaamatta Pietarilta, ja hän sanoi: "Ei, se ei sovi. Tämä pää hymyilee iloisesti ja viehättävästi, mutta ankarat ja vakaiset ovat sen jumalattaren kasvot, joka ohjaa taivaallistenkin toimet".
Silloin ei Polykarpo kauvemmin voinut hillitä itseään, vaan huudahti: "Niin, isä, kohtalo on hirvittävä, ja kuitenkin minä luon hymyn jumalattaren huulille, sillä sehän on hänessä juuri hirvittävää, että hän ei hallitse lujien lakien mukaan, vaan hymyillen lyöpi leikkiänsä meidän kanssamme".
VIIDESTOISTA LUKU.
Oli ihana aamu. Ei ainoakaan pilvenhattara pimentänyt taivasta, joka kohosi vuorten, erämaan ja kosteikon yli, niinkuin tummansininen, silkkinen telttakatto.
Ihanata on tämän vuoren huipulla hengittää raikasta, keveätä, tuoksuvaa erämaan ilmaa, ennenkuin auringon säteet alkavat vaikuttaa voimakkaammin ja ennenkuin helteisten porfyyrikallioiden ja kivilohkareiden luomat varjot käyvät yhä lyhyemmiksi ja lopulta katoovat kokonaan.
Millä ilolla ja kuinka syvin henkäyksin Sirona hengitti tätä ilmaa, kun hän pitkän yön perästä, neljännen, jonka hän oli levännyt erakon ummehtuneessa luolassa, astui ulos.
Paavali istui lieden ääressä ja puuhaeli niin innokkaasti veistelytyössä, ett'ei hän huomannut Sironan tuloa. "Tuota ystävällistä miestä!" Sirona ajatteli, huomatessaan höyryävän padan tulella ja nähdessään palmun oksat, jotka Aleksandrialainen oli istuttanut luolan suun sivupuolelle suojellaksensa häntä yhä korkeammalle kohoavalta auringolta.
Hän oli jo oppinut oppaatta löytämään lähteen, josta Paavali, heidän ensi kerran tavatessaan toisiansa, oli häntä juottanut, ja hiipi sinne, soma, poltettu ruukkunen kädessä.
Paavali kyllä huomasi hänet, mutta ei ollut häntä näkevinään eikä kuulevinaan, sillä hän tiesi, että hän tahtoi peseytyä ja — olihan hän nainen — koristautua niin hyvin kuin saattoi.
Palatessaan Galliatar näytti yhtä terveeltä ja ihanalta, kuin sinä aamuna, jona Hermas salaa oli katsellut häntä. Tosin kyllä hänen sydäntänsä tuimeli, hän tunsi tosin itsensä araksi poloiseksi, mutta uni ja lepo olivat jo aikoja sitten poistaneet kaikki tuon hirmuisen yöllisen paon jäljet hänen raittiista, nuorteasta ruumiistaan, ja sallimus, joka usein on meille suosiollinen, vaikkapa näyttääkin vihaista muotoansa, oli antanut hänelle pienen surun, poistaakseen hänestä vielä suurempia.
Hänen vinttikoiransa oli kovasti sairastunut, ja näytti siltä, kuin se kärsimänsä rääkkäyksen kautta olisi myöskin saanut sisällisen loukkauksen eikä ainoastaan taittanut jalkaansa.
Vilpas ja iloinen eläin vaipui voimatonna maahan, kun se koetti seisoa jaloillaan, ja kun hän koski siihen asettaaksensa sen syliinsä mukavaan asentoon ja hoidellakseen sitä, niin se vaikeroitsi tuskallisesti ja katseli valittaen ja surullisena häntä. Ruuasta ja juomasta se ei huolinut, sen kuono, joka muutoin oli kylmänkö, oli tullut kovin kuumaksi, ja kun hän oli lähtenyt luolasta, niin Jambe oli katsomatta hänen jälkeensä korahdellen jäänyt makaamaan kauniin villapeitteen päällä, jonka Paavali oli levittänyt hänen vuoteelleen.
Ennenkuin Sirona vei sille vettä samalla ruukulla, joka oli toinen hänen kestiystävänsä antama lahja, niin hän kääntyi tämän puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti. Paavali kohotti silmänsä työstään, kiitti häntä ja kysyi, kun hän vähän ajan perästä jälleen tuli luolasta: "Kuinka voipi pikku potilaasi".
Sirona kohotti olkapäitään ja vastasi surullisesti: "Se ei juo mitään eikä edes tunne minua. Se korahtelee yhtä nopeasti kuin eilen illalla. Kunhan ei tuo eläin rukka kuolisi!"
Hän ei voinut puhua lausetta loppuun, sillä hän oli tuskallisesti liikutettu; mutta Paavali pudisti paheksuen päätään ja sanoi:
"Syntistä on noin murehtia järjettömän eläimen tähden".
"Jambe ei ole järjetöin", Sirona sanoi. "Ja jos se olisikin, niin mitä minulle jää jäljelle, jos se kuolee. Se on kasvanut isäni talossa, jossa kaikki minua rakastivat. Minä sain sen, kun se oli vaan muutaman päivän vanha, minä olen sitä hoitanut pienellä pesusienellä ja ruokkinut sen maidolla suureksi. Useinkin kuullessani penikan valittavan nousin paljain jaloin vuoteeltani sitä juottamaan. Senpä tähden se olikin minuun niin kiintynyt, kuin lapsi, eikä saattanut olla ilman minutta. Ei kukaan saata ymmärtää, minkä arvoinen toinen olento on meille. Isäni kertoi meille, kuinka hämähäkki sulostutti erään vangin elämän. Ja mitä on tuommoinen ruma, mykkä eläin minun ymmärtäväiseen ja kauniisen koiraani verraten? Kotoni olen minä menettänyt, ja täällä, täällä ajattelevat kaikki minusta mitä pahinta, vaikka en ole kellekään tehnyt mitään vääryyttä, eikä kukaan muu paitse Jambe rakasta minua".
"Mutta minä tiedän yhden, joka rakastaa kaikkia samalla
Jumalallisella rakkaudella", keskeytti Paavali hänet.
"Semmoisen kanssa en minä tulisi toimeen", Sirona vastasi. "Jambe ei huolinut kestäkään muusta kuin minusta. Mitäpä minä huolisin senlaisesta rakkaudesta, jota minun täytyy jakaa koko maailman kanssa. Sinä tarkoitat varmaankin ristiin naulittua Jumalaa? Hänen sanotaan olevan hyvä ja auttavainen, samaa sanoo myöskin Dorothea rouva; mutta hän on kuollut, minä en näe enkä kuule häntä enkä ikävöikään semmoista, joka olisi minulle armollinen, vaan senlaista, jolle minä olisin jonkin arvoinen, jonka elämälle ja onnelle minä olisin väittämätöin".
Hiljainen kylmä väre kävi Aleksandrialaisen ruumiin lävitse, kun hän kuuli nämä sanat; hän loi samalla sääliväisyyttä ja ihmettelyä ilmaisevan silmäyksen hänen kauniisen varteensa ja kasvoihinsa, ja ajatteli: "Saatana oli ennen lankeemustaan kaunein hyvien henkien joukossa, ja hän vielä vallitsee täydellisesti tässä naisessa. Hän ei ole vielä läheskään valmis pelastukseen ja kumminkin on hänellä ystävällinen sydän, ja jos hän onkin rikkonut, niin ei hän ainakaan vielä ole turmeltunut".
Sironan ja Paavalin katseet olivat kohdanneet toisiaan, ja huoaten edellinen sanoi: "Sinä katselet minua niin sääliväisesti; jos vaan Jambe paranisi ja minun onnistuisi päästä Aleksandriaan, niin saattaisi minun kohtaloni vielä kääntyä paremmaksi".
Hänen puhuessaan oli Paavali noussut seisoalleen, ottanut keittoastian tulisijalta ja sanoi, tarjoten sen vieraalleen:
"Ensinnäkin koettakoon tämä puuro sinulle palkita pääkaupungin nautintoja. Minua ilahuttaa, että ruoka maistuu sinusta hyvältä. Mutta sanoppa minulle: oletko tarkalleen ajatellut, mitkä vaarat syntisessä kreikkalaisessa kaupungissa uhkaavat kaunista, nuorta ja turvatonta naista? Eikö olisi parempi, että antautuisit rikoksesi seurauksien alaiseksi ja palaisit Phoebicion luo, jonka oma sinä valitettavasti olet?"
Sirona oli viime sanoja kuullessaan asettanut astian, josta hän söi, maahan ja huudahti, nopeasti ja tulisesti nousten pystyyn:
"Se ei tapahdu koskaan, ja sinä hirmuisena hetkenä, jolloin minä puoleksi nääntyneenä istuin siellä alhaalla ja pidin sinun askeleitasi Phoebicion askeleina, jumalat minulle osoittivat, kuinka minä saattaisin paeta sekä hänen että sinun ja jokaisen käsistä, joka minua tahtoisi viedä takaisin hänen luokseen. Raivoissani ja mielen häiriössä olin silloin, kun pakenin kuilun reunalle, mutta sen minkä minä silloin mielettömyydessäni tahdoin tehdä, saman tekisin vielä nytkin kylmäverisesti, niin totta kuin toivon vielä kerran näkeväni Arelaassa asuvat omaiseni. Mikä minä olen ollut ja mikä minusta on tullut Phoebicion kautta! Minusta näytti elämä päivänloistoiselta puutarhalta, jota kultaiset ristikot ympäröivät, jossa oli kristallikirkkaita lähteitä, varjokkaita puita, punaisia kukkia ja laulavia lintuja, ja hän on minulta pimentänyt valon, hämmentänyt lähteet ja taittanut kukat. Minusta nyt kaikki näyttää mykältä ja värittömältä, ja jos minä syöksyn syvyyteen, niin ei kukaan minua kaipaa, ei kukaan surkuttele".
"Vaimo raukka", Paavali sanoi, "miehesi on kaiketi osoittanut sinulle sangen vähän rakkautta?"
"Rakkautta", Sirona nauroi, "Phoebicio ja rakkaus! Kerroinhan minä eilen, kuinka hirmuisesti hänellä oli tapana kiusata minua, kun hän päihtyneenä palasi juomingeistaan taikka kun hän heräsi voimattomuudestaan. Sitä paitse on hän tehnyt minulle semmoista, semmoista, joka on katkaissut viimeisenkin kuluneen siteen väliltämme. Tätä ei ole vielä kukaan saanut tietää minulta, ei edes Dorothea rouvakaan, vaikka hän usein on moittinut minua, kun lausuin jonkun kovan sanan miehestäni. Kyllä hänen kelpaa puhua. Jos minäkin olisin saanut sellaisen miehen, kuin Pietari on, niin ehkä olisi minusta tullut toinen Dorothea. Ihme on, enkä itsekään sitä ymmärrä, ett'en ole tullut kehnoksi tuon konnan rinnalla, joka — miksi sitä salaisin — Roomassa möi minut legaatillensa Qvintillolle, syystä että hän oli joutunut velkoihin korvia myöten ja toivoi hänen kauttansa saavansa viran koroitusta. Hän toi itse tuon vanhan miehen, joka usein oli seurannut minua, kotiin huoneesensa; mutta emäntämme, joka oli kunnon vaimo, oli kuunnellut heidän kauppaansa ja ilmoitti kaiken minulle. Se on niin halpamielistä, niin viheliäistä; minun sieluni tahraantuu jo sitä ajatellessanikin. Legaatilla ei ollut paljoa iloa sestertistään [sestertium oli roomalainen raha], eikä Phoebicio antanut syntirahoja takaisin, ja hän oli rajattomasti raivoissaan minua kohtaan, kun hänet petetyn vanhuksen toimesta lähetettiin tänne kosteikkoon. Nyt tiedät kaiken, ja neuvo minua vielä palaamaan sen miehen luo, johon kova onni minut on liittänyt. — Kuuleppas kuinka koira parka tuolla valittaa. Se pyrkii minun luokseni, mutta ei jaksa liikahtaa".
Paavali katseli häntä säälien, kun hän katosi kallionaukkoon, ja odotti kädet ristissä hänen palaamistaan.
Hän ei saattanut nähdä koko luolaan, sillä suurempi ala, jossa vuode oli, muodosti kulman kaitaisen käytävän kanssa, niinkuin viikatteen terä varren kanssa.
Sirona viipyi sangen kauvan ja hän kuuli vaan silloin tällöin muutaman hellän sanan, jolla hän koetti lohduttaa sairasta koiraa.
Silloin hän säpsähti äkkiä, sillä Sirona huudahti kovaan ja tuskallisesti.
Varmaankin vaimo raukan uskollinen kumppali oli heittänyt henkensä, ja Sirona oli luolan puolihämärässä nähnyt sen lakastuneet silmät ja käsillään tuntenut, että kuoleman kankeus ojennutti ja jäykisti sen notkeat jäsenet. Paavali ei uskaltanut mennä luolaan, mutta hän tunsi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja mielellään hän olisi sanonut hänelle muutaman lohduttavaisen sanan.
Vesissä silmin Sirona viimein tuli ulos.
Paavali oli arvannut oikein, sillä hänellä oli pikku Jamben ruumis sylissä.
"Minä olen suuresti pahoillani", Paavali sanoi, "kuinka kaunis tuo pikku eläin oli!"
Sirona nyökäytti myöntäen päätään, istuutui maahan, irroitti kauniisti koristetun nauhan koiran kaulasta ja sanoi puoleksi itsekseen, puoleksi Paavalille: "nauhan on pikku Agnes neulonut sille. Minä olin itse neuvonut häntä neulaa käyttämään, ja tämä oli hänen ensimmäinen oma työnsä".
Sen jälkeen hän ojensi kaularenkaan erakolle ja sanoi: "Tämä lukko on puhtaasta hopeasta ja isäni on itse antanut sen minulle. Vilkas koira huvitti häntäkin. Nyt ei koira parka enään koskaan juoksentele".
Alakuloisena hän katseli ruumista. Sitten hän rohkaisi mieltään ja sanoi nopeasti:
"Nyt minä tahdon lähteä pois täältä. Ei mikään, ei mikään pidätä minua enää tässä erämaassa, sillä senaattorin huone, jossa minä kuitenkin olen elänyt monta onnellista hetkeä ja jossa kaikki olivat ystävällisiä minua kohtaan, on nyt minulta suljettu, vaikkapa vaan senkin tähden, että hän asuu siellä. Joll'et ole ollut minulle hyvä, tehdäksesi minulle pahaa, niin päästä minut jo tänään lähtemään täältä ja auta minua pääsemään Aleksandriaan".
"En tänään, en tänään missään tapauksessa", vastasi Paavali. "Ensiksi täytyy minun tietää, milloinka jokin laiva purjehtii Klysmaan taikka Berenikeen, ja sitten on minulla monta muuta seikkaa toimitettavana sinua varten. Sinun tulee myöskin vastata kysymykseeni, mitä aiot tehdä Aleksandriassa ja mitä sieltä on odotettavana. Lapsi parka! Mitä nuorempi ja kauniimpi sinä olet…"
"Minä tiedän kaiken, mitä tahdot sanoa minulle", keskeytti häntä Sirona. "Kaikkialla, minne olen tullut, olen vetänyt miesten silmät puoleeni, ja lukiessani heidän silmistänsä, että minä miellytin heitä, minä iloitsin suuresti, miksi sitä kieltäisin! Moni on sanonut minulle kauniita sanoja, antanut minulle kukkia ja lähettänyt vanhoja naisia kotiini voittamaan minun suosiotani; mutta jos toinen onkin miellyttänyt minua enemmän kuin toinen, niin ei minusta koskaan tuntunut vaikealta käskeä heitä pois, niinkuin tuleekin".
"Aina siihen saakka kunnes Hermas ilmoitti rakkautensa", keskeytti
Paavali. "Hän on reipas veitikka…"
"Kaunis, kömpelö poika hän on, ei enempää eikä vähempää", Sirona vastasi. "Minä tein tosin ajattelemattomasti, kun päästin hänet luokseni, mutta ei minkään vestaali-neitsyen olisi tarvinnut hävetä sitä suosiota, jota minä osoitin hänelle. Minä olen viaton ja viattomaksi tahdon jäädä, jotta saattaisin jälleen punastumatta astua isäni eteen, hankittuani pääkaupungissa kyllälti rahaa pitkää matkaa varten".
Paavali katseli hänen kasvojansa hämmästyneenä, melkein peljästyneenä.
Hän oli siis ottanut syykseen teon, joka olikin tekemättä, ja ehk'ei senaattori olisi niin pian tuominnut Sironaa, ell'ei hän olisi tehnyt väärää tunnustustaan.
Hän seisoi Sironan edessä niinkuin lapsi, joka on tahtonut aikaan saada konstikkaan teoksen, mutta on taitamattomuudesta rikkonut sen palasiksi.
Eikä hän myöskään saattanut epäillä hänen sanojensa totuutta, sillä jo kauvan aikaa oli sisällinen vakuutus selvinnyt hänessä, ett'ei tämä vaimo ollut tavallinen syntinen.
Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyi arasti:
"Mitä aiot toimiskella pääkaupungissa".
"Polykarpo", hän vastasi, "on sanonut, että siellä hyvä työ aina saapi ostajan, ja minä taidan kutoa hyvin kaunista ja kirjaella kullalla. Ehkä on tarjona paikka jossakin talossa, jossa on lapsia, niitä minä mielelläni hoitaisin päivällä. Joutohetkinä ja yöllä työskentelen ompelukehieni ääressä, ja kun olen saanut kylliksi kokoon, niin löydän kyllä jonkun laivan, joka viepi minut omaisteni luo Galliaan. Huomaatko, ett'en saata palata Phoebicion luo, ja saatatko auttaa minua?"
"Mielelläni, ehkäpä paremminkin kuin luulet", vastasi Paavali. "Vielä en saata selittää sinulle tätä seikkaa, mutta sinun ei tarvitse enää pyytää, vaan saat täydellä oikeudella vaatia minulta apua".
Sirona katseli häntä kummastellen ja kysyväisesti, mutta tämä jatkoi:
"Anna minun ensiksi viedä koira pois ja haudata se tuonne alhaalle. Minä pystytän kiven sen haudalle, että tietäisit, mihin se on haudattu. Sen täytyy tapahtua, ruumis ei saa olla täällä enää. Ota tämä kapine! Minä olen koettanut veistää sitä sinulle, sillä sinä valitit eilen, että hiuksesi joutuvat vallan epäjärjestykseen, kun ei sinulla ole kampaa; minä olen leikkaellut sinulle semmoisen luusta: kosteikon rihkamakauppiaalla ei ole ainoatakaan, ja minä itse olen erämaan eläin, kurja, mieletöin eläin, joka ei tarvitse kampaa. — Eikö tuolla pudonnut kivi? Varmaankin, minä kuulen ihmisten askelia. Joudu luolaan eläkä liikahda, ennenkuin huudan sinua".
Sirona vetäytyi kammioonsa, mutta Paavali otti koiran ruumiin käsivarrelleen peittääkseen sen lähenijän silmistä.
Epäröiden hän katseli ympärilleen etsien piilopaikkaa, mutta korkealta hänen päänsä päältä oli jo kaksi tarkkaa silmää huomannut hänet ja hänen keveän kuormansa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt oikeaan paikkaan, vieri kiviä ratisten alas pitkin luolan oikealla puolella olevaa kallionrintaa, ja samalla hyppeli hurjanrohkea mies kalliolta kalliolle, syöksi, huolimatta erakon varoittavasta äänestä, häntä kohti ja huusi läähättäen sekä vihasta ja kiukusta hehkuen:
"Se on — minä tunnen sen hyvin — se on Sironan koira. Missä on sen emäntä? Sano minulle heti missä Sirona on, minun täytyy saada tietää se!"
Paavali oli usein kirkossa katujain paikasta nähnyt senaattorin perheineen istuvan paikoillaan lähellä alttaria ja tunsi ihmetellen tämän hurjanrohkean hyppijän, joka hiukset hajallaan, silmät hurjasti hehkuvina ahdisti häntä, Polykarpoksi, Pietarin toiseksi pojaksi.
Erakolle kävi vaikeaksi pysyä tyynenä ja hämmentymättä, sillä kun hän tiesi vääryydellä saattaneensa Sironan suuren rikoksen alaiseksi, silloin kun vasten totuutta oli ilmoittanut itsensä hänen rikoskumppanikseen, niin hän tunsi ahdistusta, joka kohosi aina tuskaksi, ja lyijyraskas paino esti hänen ajatusvoimansa nopeutta.
Aluksi hän sammalsi vaan epäselviä sanoja, mutta hänen vastustajansa oli pelottavan totisena tehnyt kysymyksensä ja tarttui pikaisesti erakon karkean kaavun kaulukseen ja huusi käheällä äänellä.
"Mistä olet löytänyt koiran? Missä on…"
Äkkiä hän keskeytti, päästi Aleksandrialaisen irti, tarkasteli häntä ja kysyi hiljaa ja hitaasti:
"Olisiko mahdollista? Oletko Paavali Aleksandrialainen?"
Erakko nyökkäsi päätään myöntäen.
Silloin Polykarpo purskahti katkeraan nauruun, painoi oikean kätensä otsaansa ja huusi mitä halveksivinta inhoa ilmaisevalla äänellä:
"Siis kuitenkin! Ja tuommoisen inhoittavan apinan tähden! Mutta minä en saata uskoa, että hän on ojentanut sinulle kättänsäkään, sinulle, jonka paljas näkeminenkin jo saastuttaa".
Paavalin sydän löi hänen rinnassansa, ikäänkuin vasara alaisimeen, ja hänen korvissaan kohisi ja suhisi.
Mutta kun Polykarpo jälleen ojensi kätensä häntä vastaan, niin hän asettautui tietämättänsä atleetan asentoon, joka, valmistautuen painisille, käsillään koettelee saada tukevasti kiinni vastustajastaan, ja sanoi kumealla, syvään jymisevällä äänellä:
"Astu takaisin, muuten tässä tapahtuu jotakin, joka saattaa tulla vaaralliseksi luillesi".
Se, joka puhui tällä tavalla, oli Paavali, eikä se kumminkaan ollut Paavali, se oli Menander palaestran ylpeys, joka ei ollut koskaan sallinut kumppanin rankaisematta lausua sanaakaan, joka ei häntä kaikin puolin miellyttänyt. Ja kumminkin hän oli eilen kosteikossa hiljaisen nöyränä ja iloisen tyynenä antautunut paljoa häpeällisemmän kohtelun alaiseksi kuin tämä oli, jota Polykarpo uhkasi. Mistä tuli tänään tämä pikaisuus ja tulinen taistelunhalu?
Kun hän kaksi päivää tätä ennen oli palannut vanhaan luolaansa noutamaan viimeiset sinne piiloittelemansa kultarahat, niin hän oli tahtonut tervehtiä Stephanoa, mutta ukon egyptiläinen hoitaja oli sadatellen ajanut hänet pois, ikäänkuin saastaisen hengen, ja heitellyt kiviä hänen jälkeensä.
Kosteikossa oli hän vasten piispan kieltoa koettanut päästä kirkkoon siellä rukoillakseen, sillä hän luuli, ett'ei etehinen, jossa kaivo oli, ja jossa parannuksentekijäin oli tapana oleskella, ollut häneltä suljettu, mutta akoluutit olivat haukkumasanoilla ajaneet hänet pois, ja portinvartia, joka vähää ennen oli uskonut hänelle kirkon avaimen, sylki häntä kasvoihin.
Ja kumminkaan ei hänestä ollut tuntunut vaikealta vihastumatta ja valittamatta kääntyä kiusaajiinsa selin.
Kun hän oli rihkamakauppiaan pöydän ääressä ostamassa villapeitettä, ruukkua ja muutamia muita kapineita Sironalle, niin oli eräs ohitse kulkeva presbyyteri osoittanut hänen rahojaan ja sanonut: "Saatana ei unhota omiaan".
Tällekään ei Paavali ollut vastannut mitään, vaan oli palannut sydämessään iloisena ja kiitollisena hoidettavansa luo, ja hänen mielensä oli täytetty iloisella, jalolla ja paljon toivoa tuottavalla tunnolla siitä, että hän Kristusta seuraten sai toisen edestä kärsiä pilkkaa ja piinausta.
Mikäpä se niin teroitti hänen pikaisuutensa Polykarpoa kohtaan ja kerrassaan katkaisi hänen kärsivällisyytensä langan, joka monivuotisten kieltäymyksien kautta oli yhä lujemmaksi lujentunut?
Pitikö tämä mies, joka kidutti lihaansa vapauttaakseen sielunsa sen kahleista, helpompana kärsiä sitä, että häntä soimattiin Jumalan hylkäämäksi syntiseksi, kuin sitä, että hänen persoonaansa ja mies-arvoonsa halveksimalla koskettiin? Vai lieneekö hän ajatellut sitä kaunista naista, joka luolassa kuuli ja näki hänen häpeänsä? Vai lieneekö hänen vihansa leimahtanut sentähden, että hän ei Polykarpoa pitänyt vihastuneena uskolaisena, vaan miehenä, joka röyhkeästi pilkaten astui toisen miehen tielle?
Nuorukainen ja harmaapartainen kilpataistelija seisoivat vastatusten, ikäänkuin taisteluun valmiit veriviholliset, eikä Polykarpo väistynyt, vaikka häntä, niinkuin useimpia kristityitä nuorukaisia oli kielletty osaa ottamasta nuorison paininlyöntihin palaestralla, ja vaikka hän hyvin näki, että hänellä oli voimakas ja erittäin harjaantunut mies vastustajana.
Ei hänkään ollut heikko, ja hänessä riehuva kiukku kiihdytti hänen haluaan koetella voimiaan vihatun viettelijän kanssa.
"Vain joutuin, joutuin!" hän huusi hehkuvin silmin ja puolestaan taisteluun valmiina, taivuttaen selkäänsä, ulontaen päätään eteenpäin. "Iske kiinni, sinä varmaankin olet ollut gladiaattorina taikka jonakin senlaisena, ennenkuin otit päällesi tämän likaisen puvun saattaaksesi rankaisematta yön aikana murtautua huoneisin. Tee nyt tästä pyhästä paikasta cirkus! Ja jos sinun onnistuu tehdä loppu minusta, niin kiitän sinua siitä, sillä sen, mikä on minulle tehnyt elämän elon arvoiseksi, sen sinä olet jo tätä ennen hävittänyt. Lähemmäksi! vai onko sinusta helpompi kukistaa vaimo paran elämän onni, kuin taistella hänen puolustajansa kanssa. Käy kimppuun, sanon minä, käy kimppuun … muuten…"
"Muuten sinä hyökkäät minun päälleni", sanoi Paavali, jonka kädet nuorukaisen puhuessa olivat vaipuneet sivuille, tyynenä ja kokonaan muuttuneella äänellä. "Ryntää päälleni ja tee minulle mitä tahdot; minä en puolusta itseäni sinulta. Minä jään alalleni, enkä tahdo taistella, sillä siinä olet osannut oikeaan kohtaan: tämä pyhä paikka ei tosiaankaan ole cirkus. Mutta Galliatar ei ole sinun eikä minun, ja kuka antaa sinulle oikeuden…"
"Kukako antaa minulle oikeuden häneen?" Polykarpo keskeytti, lähestyen hehkuvin silmin kysyjää. "Sama, joka suopi rukoilijan puhua omasta Jumalastaan. Sirona on minun, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet ovat minun, koska ne valaisevat pimeätä polkuani ihanalla valollansa. Elämäni on minun ja hän on ollut minun elämäni, ja sen tähden minä rohkeana sanon, että hän on minun, oli vaikka kaksikymmentä Phoebiciota. Ja koska minä olen pitänyt ja vielä nytkin pidän häntä omaisuutenani, niin minä vihaan sinua ja heitän inhoni vasten kasvojasi; sillä sinä olet niinkuin nälkäinen jäärä, joka tungeikse kukkalavalle ja nyhtää pensaasta kasvitarhurin huolellisesti hoitaman ihmekukan, joka kukkii vain kerran vuosisadassa; sinä olet niinkuin kissa, joka hiipii marmorisaliin ja tyydyttää verenhimoaan tappamalla kauniin harvinaisen linnun, minkä merimiehet ovat tuoneet kaukaisista maista. Mutta sinä tekopyhä rosvo, joka eläinten tavoin ylpeästi halveksit omaa ruumistasi ja jätät sen metsistymään, mitä tiedät sinä siitä ihanuuden lumousvoimasta, tuosta taivahan tyttärestä, joka muuten liikuttaa ymmärtämätöntä lastakin ja jota jumalatkin kunnioittavat! Sirona on minun, sillä minne hyvänsä sinä piiloittanetkin hänet, ja vaikkapa centurioni löytäisi hänet ja tahtoisi vaskikahleilla kiinnittää hänet itseensä, niin ei kuitenkaan kenessäkään, ei kenessäkään niinkuin minussa elä se, mikä tekee hänet Korkeimman jaloimmaksi teoksi, hänen kauneutensa kuva. Tämä käsi ei ole vielä koskaan kajonnut sinun uhriisi, ja kumminkaan ei Korkein ole antanut Sironaa kenellekään muulle niin kokonaan omaksi, kuin minulle, koska hän ei kenellekään muulle ole sitä, mitä hän on minulle, eikä kukaan muu saata rakastaa häntä niinkuin minä! Hänessä on enkelin sulo ja lapsen sydän, hän on virheetön ja puhdas, niin totta, kuin timantti on semmoinen ja joutsenen rinta ja ruusun verhiöllä kimalteleva aamukaste. Ja päästi hän vaikka tuhat kertaa sinut luokseen, ja vaikka isäni ja oma äitini ja kaikki, kaikki osoittaisivat häntä sormellaan ja tuomitsisivat hänet, niin en minä kumminkaan lakkaa uskomasta hänen viattomuuttaan. Sinä olet saattanut hänen häpeään, sinä olet…"
"Minä olen ollut vaiti, kun sinun omaisesi tuomitsivat hänet", keskeytti Paavali lämpimästi nuorukaisen puheen, "sillä minä luulin hänen olevan syyllisen, niinkuin sinä minun, ja niinkuin jokainen paljoa mielemmin uskoo toisesta pahaa, kuin hyvää, joll'eivät rakkauden siteet yhdistä heitä toisiinsa. Nyt minä tiedän, ja tiedän sen varmaan, että olemme tehneet vääryyttä vaimo paralle. Jos sen loistavan unikuvan kirkkaus, jota nimität Sironaksi, on minun syytökseni kautta himmentynyt…"
"Himmentynytkö? ja sinunko kauttasi?" ivasi Polykarpo. "Saattaako ojakonna, joka hyppää mereen, hämmentää sen kimmeltävää sinisyyttä; saattaako musta yölepakko, joka lentelee yöllä, himmentää täysikuun puhdasta valoa?"
Erakko tunsi taas vihastumista sydämessänsä, mutta hän varoi tällä kertaa paremmin itseään, ja sanoi katkerasti ja vaivoin tyynenä pysyen:
"Kuinka olikaan kukan ja linnun laita, joita ymmärtämättömät eläimet hätyyttävät? Näillä jälkimmäisillä sinä et suinkaan, luullakseni, tarkoittanut ketään poissa olevaa kolmatta henkilöä, ja nyt sanot, ett'ei minulla ole kylliksi kykyä luomaan varjoakaan sinun aurinkosi päälle. Nyt näet, että vihassasi puhut ristiin, ja sitä tulisi viisaan miehen pojan, joka varmaan vasta hiljakkoin on päässyt rheetorin koulusta, koettaa välttää. Sinä saisit katsella minua vähemmin vihaisesti, sillä minä en tahdo pahoittaa mieltäsi, vaan vieläpä antaa sinulle pahojen sanojen palkaksi hyviä, kenties parhaita, mitä milloinkaan olet kuullut: Sirona on jalo, viaton vaimo, ja kun Phoebicio ratsasti häntä hakemaan, en minä vielä ollut omilla silmilläni häntä nähnyt, enkä korvillani kuullut sanaakaan hänen huuliltaan".
Polykarpo muutti, kuullessaan nämät sanat, uhkaavan asentonsa, ja kykenemättömänä käsittämään, mutta kumminkin taipuvaisena, hyvinkin taipuvaisena uskomaan, hän huusi innokkaasti:
"Mutta lammasnahka oli kumminkin sinun ja puolustamatta itseäsi olet antautunut Phoebicion rääkättäväksi".
"Tämmöinen ruma apina", Paavali vastasi Polykarpon ääntä matkien, "tarvitsee usein selkäänsä, ja sinä aamuna en uskaltanut puolustaa itseäni, sillä … sillä… Mutta se ei liikuta sinua. Sinun täytyy vielä muutamaksi päivää hillitä uteliaisuuttasi, ja sitten saattaisi helposti niinkin käydä, että sinä itse kiität sitä miestä, jonka pelkkä läsnäolokin jo saastuttaa — kiität yölepakkoa ja ojakonnaa…"
"Jätä se jo", Polykarpo huudahti, "ehkäpä se kiivastus, joka sinua nähdessäni heräsi haavoitetussa ja kidutetussa sydämessäni, viekoitteli minua lausumaan sopimattomia sanoja. Nyt kyllä näen, että takkuinen tukkasi ympäröipi hyvin muodostuneita kasvoja. Anna anteeksi kiivas ja väärä päällekarkaukseni. Ollessani poissa suunniltani ilmaisin sinulle koko sieluni, ja nyt kun tiedät minkälainen on sydämeni tila, kysyn sinulta vielä kerran: Missä on Sirona?"
Polykarpo katseli Paavalia tuskallinen, innokas rukous silmissä, ja näytti kädellään vinttikoiraa, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Täytyyhän sinun se tietää, sillä tässä on todistus".
Aleksandrialainen viivytteli vastausta, katsahti ikäänkuin sattumalta luolan suuhun päin, mutta kun hän näki holhottinsa valkean puvun vilahtavan palmun-oksien takaa, niin hän arveli, että Polykarpo, jos hän kauvemmin viipyisi tässä, huomaisi Galliattaren, ja tätä oli välttäminen.
Olipa monta syytä, jotka saattoivat hänet siihen päätökseen, että hänen tuli estää nuorukaista näkemästä Sironaa, mutta mikään näistä syistä ei silloin juohtunut hänen mieleensä, ja vaikk'ei hän edes aavistanutkaan, että mustasukkaisuuden sukuinen tunne alkoi herätä hänessä, niin hän kumminkin tunsi selvälleen, että hänen olisi vastenmielistä nähdä heidän hänen silmiensä edessä vaipuvan toinen toisensa syliin ja että hän sen vuoksi lyhyesti kääntyi, otti koiran käsivarrelleen ja vastasi hänelle: "Minä kyllä tiedän, missä hän oleskelee, ja kun aika joutuu, niin sinäkin saat sen tietää. Nyt minun täytyy haudata tämä koira, ja jos tahdot, niin saat auttaa minua siinä".
Odottamatta Polykarpon vastausta hän riensi paadelta paadelle aina sille ylängölle saakka, jonka jyrkältä reunalta hän ensi kerran oli nähnyt Sironan.
Hengästyneenä nuorukainen seurasi häntä ja saavutti hänet vasta silloin, kun hän jo oli ruvennut käsillään kaivamaan maata kallion juurelle.
Polykarpo seisahtui aivan Aleksandrialaisen viereen ja toisti innokkaasti ja tulisesti kysymyksensä, mutta tämä ei katsahtanut työstään, vaan sanoi, vaan yhä nopeammin kaivaen: "Palaa huomenna tähän aikaan tänne; ehkäpä silloin saatan sen sinulle sanoa".
"Täten sinä luulet pääseväsi minusta", nuorukainen huusi, "kumminkin sinä petyt minun suhteeni, ja jos petät minut sanoillasi, jotka kuuluvat niin vilpittömiltä, niin minä…"
Mutta hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä juuri silloin keskeytti täydelleen selvänä äänekäs, ikävöivä huuto aution vuoren yksinäisen hiljaisuuden:
"Polykarpo — Polykarpo!" kaikui yhä lähempää, ja nämä huudot vaikuttivat tenhovoimalla siihen, jota ne tarkoittivat.
Suorana seisoen ja vapisten joka jäsenessään nuorukainen kuunteli kukkulalta tulevaa ääntä. Sitten hän huusi: "Se on hänen äänensä. Minä tulen, Sirona, minä tulen!" Huolimatta erakosta hän kohotti jalkaansa rientääkseen hänen luoksensa.
Mutta Paavali astui aivan hänen eteensä ja sanoi lujasti.
"Pysähdy!"
"Pois tieltä!" Polykarpo huusi raivoissaan. "Hän huutaa minua siitä piilopaikasta, johon sinä olet hänet kätkenyt, sinä kunnianhäpäisijä, pelkurimainen valehtelija. Pois tieltä, sanon minä. Etkö tahdo? Niin puolusta itseäsi sitten, sinä ilkeä ojakonna, muuten minä tallaan sinut jalkojeni alle, joll'ei jalkani pelkää saastuvansa sinun myrkystäsi".
Paavali oli tähän saakka seisonut nuorukaisen kanssa vastatusten liikkumatta ja hajalla käsin, mutta lujana kuin tammen runko.
Silloin sattui häneen Polykarpon nyrkki.
Tämä isku lopetti erakon kärsivällisyyden, ja voimatta enää hallita itseään, hän huusi: "Sen saat vielä maksaa!" Ja ennenkuin kolmas ja neljäs huuto oli kaikunut Sironan huulilta, niin hän jo oli tarttunut taiteilijan solakkaan ruumiisen ja voimakkaasti heittänyt hänet leveiden atleetillisten hartioidensa ylitse kiviselle maalle.
Tämän hurjan teon perästä hän jäi hajalla säärin, ristissä käsin ja pyörivin silmin, ikäänkuin kiinni kasvaneena seisomaan uhrinsa viereen ja odotti, kunnes Polykarpo oli tointunut ja ympärilleen katsomatta, sekä juopuneen tavoin horjuen lähtenyt, kädet takaraivoon painettuina.
Paavali katseli hänen jälkeensä, kunnes lakeuden reunalla olevat kalliot peittivät hänet näkyvistä; mutta hän ei nähnyt enää, että Polykarpo hiljaisesti valittaen, tunnotonna vaipui lähelle sitä lähdettä, jonka vedellä hänen vihamiehensä oli virvoittanut Sironan kuivia huulia.