KUUDESTOISTA LUKU.
"Tällä tavalla hän herättää huomiota Damianossa, Salatielissa taikka jossakussa muussa", ajatteli Paavali, kun Sironan huuto jälleen alkoi kuulua, ja kiipesi vuorta myöten ylös hänen ääntänsä kohti nopeasti ja liikutettuna.
"Tuolta julkealta pojalta", hän jupisi itsekseen, "saamme ainakin tänään olla rauhassa, ehkäpä huomennakin; sillä hänen mustelmansa pitävät minua hänellä hyvässä muistossa. Kuinka vaikeata kumminkin on unhottaa, mitä ennen on osannut! Tuon tempun, jolla heitin hänet ilmaan, olen — kuinka pitkä aika siitä lieneekään — oppinut Delphis voimistelijalta. Vielä ei ole ytimeni kuivanut, sen näytän pojalle näillä nyrkeilläni, jos hän palaa kolmen taikka neljän kaltaisensa kanssa".
Mutta Paavalilla ei ollut pitkää aikaa jättäytyä näiden hurjien ajatuksien valtaan, sillä puolitiellä hän lähestyessään luolaa kohtasi Sironan.
"Missä Polykarpo on?" huusi hän Paavalille.
"Minä lähetin hänet kotiinsa", Paavali vastasi.
"Totteliko hän sinua?" Sirona kysyi edelleen.
"Minä annoin hänelle varmaan vaikuttavia syitä", hän vastasi vilkkaasti.
"Mutta totta kai hän palaa?"
"Täksi päivää hän on saanut tarpeeksensa. Nyt meidän täytyy ajatella sinun Aleksandrian matkaasi".
"Mutta minä huomaan nyt", Sirona sanoi punastuen, "olevani varmassa piilossa luolassasi, ja sanoithan itsekin minulle äskettäin…"
"Minä varoitin sinua pääkaupungin vaaroista", Paavali puuttui puheesen. "Mutta sen perästä on juontunut mieleeni, että kumminkin tiedän sinulle paikan ja luotettavan suojelijan. No nyt olemme jälleen kotona. Mene nyt luolaan, sillä ehkä on kuultu sinun huutosi, ja jos muut erakot löytävät sinut täältä, niin he pakoittavat minua viemään sinut takaisin puolisosi luo".
"Minä menen heti", Galliatar huokasi; "mutta selitä minulle ensiksi — sillä minä kuulin kaikki mitä puhuitte keskenänne", — hän punastui jälleen, "mistä syystä Phoebicio luuli Hermaan lammasnahan olevan sinun, ja minkä tähden sinä itseäsi puolustamatta antauduit rääkättäväksi".
"Sentähden, että minun selkäni on leveämpi kuin tuon pitkän pojan", Aleksandrialainen vastasi nopeasti. "Minä kerron sinulle kaiken, kun pääsemme rauhaan, ehkäpä jo matkustaissamme Klysmaan. Mene nyt luolaasi, muutoin saatat pilata kaiken. Nyt minä myöskin tiedän, mitä sinä kuultuasi senaattorin pojan kauniit sanat paraiten tarvitset".
"Mitä sitten?" kysyi Sirona.
"Kuvastimen", sanoi Paavali hymyillen.
"Kuinka sinä erehdyt!" vastasi Galliatar ja ajatteli, palatessaan luolaan: "Se, jota Polykarpo katselee niinkuin hän katselee minua, ei tarvitse koskaan enää kuvastinta".
Vuoren läntisellä rinteellä olevassa kalastajakylässä asui vanha juutalainen kauppias, joka meritse kuljetti Egyptiin niemimaan laaksojen sayaali-akaasiasta poltetut sydet ja joka oli jo Paavalin isän papyrustehtaille hankkinut polttoaineita kuivaushuoneita varten.
Tähän aikaan hän oli yhteisissä asioissa Paavalin veljen kanssa, ja
Paavali oli itsekin tutustunut hänen kanssaan.
Kauppias oli viisas ja varakas mies ja oli, joka kerta kun hän tapasi erakon, moittinut häntä siitä, että oli paennut maailmasta, ja pyytänyt häntä pitämään hyvänänsä hänen vieraanvaraisuuttaan ja käyttämään hänen omaisuuttansa niinkuin omaansa.
Tämän miehen tuli nyt hankkia venhe ja antaa hänelle varoja lainaksi
Sironan pakoa varten.
Mitä kauvemmin hän ajatteli, sitä välttämättömämmältä hänestä näytti, että hän itse seuraisi Galliatarta hankkiakseen hänelle Aleksandriassa varman paikan.
Hän tiesi saavansa mielensä mukaan käyttää veljensä äärettömiä rikkauksia, joista toinen puoli olikin hänen, ja hän alkoi silloin, ensi kerran pitkästä ajasta, iloita rikkautensa tähden.
Pian hän oli kiintynyt ajattelemaan sen asunnon sisustamista, jonka hän aikoi tarjota tuolle kauniille naiselle.
Aluksi hän ajatteli yksinkertaista porvarillista asuntoa, mutta alkoi vähitellen ajatuksissaan kaunistaa Sironalle aiottuja huoneita kiiltävällä kullalla, valkoisella ja kirjavalla marmorilla, monivärisillä syrialaisilla lattiavaatteilla ja vieläpä pakanainkin turhamaisilla teoksilla: kuvapatsailla ja hekumallisella kylvyllä.
Yhä levottomammin hän astui kalliolta kalliolle ja useinkin hän jäi edestakaisin käydessään seisomaan luolan eteen, jossa Sirona oleskeli.
Kerran hän näki vilahdukselta hänen valkoisen pukunsa, ja sen loisto saatti hänet ajattelemaan, että ehkä olisi varomatonta viedä hänet tässä puvussa koristelemattomaan kalastajakylään.
Estääkseen Phoebiciota ja Polykarpoa pääsemästä hänen jäljilleen hänen täytyi hankkia hänelle koristamaton puku sekä huntu, verhoamaan hänen välkkyviä hiuksiaan ja valkeita kasvojaan, joidenka vertaista tuskin oli pääkaupungissakaan.
Amalekilainen, jolta Paavali jo kaksi kertaa oli ostanut vuohenmaitoa
Sironaa varten, asui mökissä, jonne Paavali pian saattoi ehtiä.
Hänellä oli vielä muutamia drakmoja, joilla hän helposti saattoi
hankkia paimenen vaimolta ja tyttäriltä sen minkä tarvitsi.
Vaikka taivas oli peittynyt utuhun, ja rasittavan kuuma etelätuuli alkoi puhaltaa, niin hän kumminkin heti lähti matkalle.
Aurinko ei enää näkynyt, mutta sen paahtava kuumuus tuntui vielä;
Paavali ei kuitenkaan huolinut näistä lähenevän myrskyn enteistä.
Kiireesti ja niin hajamielisenä, että hän pienessä vara-aitassa vaihti esineet toisiinsa, hän asetti leipää, maitoastian ja muutamia taatelia luolan suun eteen, sanoi vieraallensa pian palaavansa ja kiiruhti nopein askelin ylös vuorta myöten.
Sirona vastasi hiljaisesti tervehtien eikä edes katsahtanut hänen jälkeensä, sillä hän iloitsi yksinäisyydestään, ja niin pian kuin hänen askelensa lakkasivat kuulumasta, niin hän vaipui jälleen sen uuden ja suuren tunteen aaltoilevaan virtaan, jonka Polykarpon hehkuva lemmenlaulu oli vuodattanut hänen sieluunsa.
Paavali oli viime hetkien kuluessa muuttunut Menander'iksi; mutta tuossa yksinään luolassa istuvassa naisessa, Phoebicion vaimossa, joka oli tämän muutoksen vaikuttanut, oli tapahtunut vielä suurempi muutos, kuin hänessä.
Hän oli Sirona eikä kuitenkaan Sirona.
Hän oli mielellään totellut, kun erakko oli käskenyt häntä menemään luolaan, ja olisi hänen käskemättänsäkin poistunut etsimään yksinäisyyttä, sillä hän tunsi, että jotakin suurta, harvinaista ja käsittämätöntä liikkui hänen sielussaan ja että jotain sanomatointa, mutta voimakasta oli hänen sydämessään kehittynyt ja päässyt valloillensa, elohon ja liikkeesen. Ja tämä tuntui hänestä oudolta ja kumminkin rakkaalta, huolestuttavalta ja kumminkin suloiselta, tuskalliselta ja kumminkin sanomattoman viehättävältä.
Hän oli joutunut sellaiseen sielun tilaan, jommoista hän ei ollut ennen tuntenut, ja hänestä oli ikäänkuin Polykarpon puheen jälkeen uusi raikkaampi veri nopeammin olisi virrannut hänen suonissaan.
Kaikki hänen hermonsa vapisivat, ikäänkuin hänen kotimaassansa kasvavan palsamihaavan lehdet, kun Rhônevirran aalloilla kiikkuva tuuli niitä koskettaa, ja hänen oli vaikea käsittää Paavalin sanoja ja vielä vaikeampi keksiä sopivia vastauksia hänen kysymyksiinsä.
Niin pian kuin hän jäi itsekseen, niin hän istuutui vuoteelleen kyynärpää polven nojassa ja pää käteen vaipuneena, ja silloin kuohui hänessä vallitsevan intohimon yhä valtavammaksi paisuva ja uhkuava tulva yli ääriensä lämpimäksi kyynelvirraksi.
Tällä tavalla ei Sirona ollut vielä milloinkaan itkenyt.
Ei mitään tuskaa, ei mitään katkeruutta sekaantunut kyynelkarpaloiden puhtaasen, virvoittavaan nesteesen.
Ihmekukkia, joilla oli ennen aavistamaton loisto ja ihanuus, puhkesi itkijän sielussa, ja kun vihdoin hänen kyyneleensä herkesivät vuotamasta, niin hänen mielensä ympärystänsä tyyntyi tyyntymistään, mutta valkeni myös samalla valkenemistaan.
Hän oli sillä mielialalla, kuin ihminen, joka on kasvanut maan-alaisessa paikassa, jonne ei rahtunenkaan päivän valoa ole päässyt tunkeumaan, ja joka vihdoinkin vapauttajansa kanssa käsikkäin katselee sinistä taivasta, auringon kirkkautta sekä metsän ja nurmen tuhansia lehtiä ja kukkia.
Hän oli kurja, mutta kuitenkin samalla onnellinen nainen.
"Tämä on rakkautta", kaikui ja raikui hänen sydämessään, ja kun hän mielessään katsahti menneihin aikoihin ja muisteli niitä ihailijoita, jotka Arelaassa, kun hän vielä oli puolikuntoinen lapsi, ja sitten Roomassa olivat häntä lähestyneet suloisilla katseilla ja sanoilla, niin kaikki tuntuivat hänestä varjokuvilta, joilla oli kädessä hoikat kynttilät, joiden valo surkeasti himmeni, kun Polykarpo astui esiin itse aurinko kädessä.
"Nuo ja hän!" hän mumisi itsekseen, ja hänen silmissään näkyi vaaka, jonka toisessa maljassa oli kaikki mielistely, jota hän turhamielisesti oli halunnut. Ne olivat kukin oljenkorren kaltaisia, ja ne kaikki yhteensä näyttivät keveältä lyhteeltä, joka kimmahti korkealle ilmaan, kun Polykarpo pani toiseen maljaan rakkautensa, satanaulaisen painon puhdasta kultaa.
"Ja jos kaikki kansat ja kuninkaat kokoaisivat aarteensa yhteen", hän ajatteli, "ja asettaisivat ne jalkojeni juureen, niin he eivät kuitenkaan saattaisi tehdä minua niin rikkaaksi, kuin hän on minut tehnyt; ja jos kaikki tähdet syöksyisivät toisiinsa, niin ei kumminkaan se suunnaton valopallo, joka silloin syntyisi, paistaisi kirkkaammin kuin se riemu, joka nyt täyttää sieluni. Tästä hetkestä lähtien en enää valita, tapahtui mitä tapahtui!"
Sitten hän ajatteli kaikkia entisiä kohtauksiaan Polykarpon kanssa, ja ett'ei hän koskaan ollut puhunut hänen kanssaan rakkaudesta.
Kuinka paljon vaivaa Polykarpolla lienee ollut itseänsä täten hillitessään!
Ilo täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että hänkin oli puhdas ja ett'ei hän ollut Polykarpoa ansaitsematoin, ja ääretön kiitollisuus heräsi hänen sielussaan.
Rakkaus, jonka hän oli suonut tälle ainoalle miehelle, sai siivet ja kohosi yli maailman yhteisen olon ja elon ja muuttui hartaudeksi.
Syvään hengittäen hän kohotti silmänsä ja halusi osoittaa rakkautta jokaiselle luontokappaleelle ja koko luonnolle ja ikävöiden hän etsi sitä hyvää, korkeampaa voimaa, jota hänen oli kiittäminen tästä onnestaan.
Hänen isänsä oli, hänen vielä tyttönä ollessaan, kohdellut häntä ankarasti, mutta kuitenkin sallinut hänen yhtyä impien juhlakulkueesen Arelaan Venuksenjuhlissa, jonka jumalattaren puoleen kaikki naiset hänen kotiseuduillaan kääntyivät rukoillen ja uhraten, kun rakkaus oli vallannut heidän sydämensä, ja kulkea ikäistensä kanssa seppelöittynä ja kauniimmassa puvussa kaupungin katuja pitkin jumalattaren temppeliin.
Hän koetti rukoilla Venusta, mutta silloin juohtui vähän väliä hänen mieleensä, että miehet iloisesti pilaa tehden olivat seuranneet neitosia ja että hän itse halukkaasti oli kuunnellut noita usein uudistuvia ihailun huudahduksia, oli katseillaan kehoittanut vaiti-olevia puhumaan ja hymyilyllä palkinnut äänekkäimpiä.
Tällaiseen leikkiin ei hän tänään suinkaan ollut taipuvainen ja hänen mieleensä juohtuivat ne ankarat sanat, jotka Dorothea rouva oli lausunut Venuksen palvelemisesta, kun hän kerran oli kertonut hänelle miten Arelaan asukkaat osasivat viettää juhlia.
Ja Polykarpo, jonka sydän kumminkin oli niin täynnä rakkautta, ajatteli varmaankin aivan samoin kuin hänen äitinsä, ja hän juohtui sellaisena hänen mieleensä, kuin hän meni kirkkoon vanhempainsa jäljessä, sisarensa Marthanan rinnalla ja usein hänen kanssansa käsikkäin.
Aina oli senaattorin poika luonut häneen ystävällisiä silmäyksiä paitse käydessään sen Jumalan huoneesen, jonka sanottiin olevan rakkaus itse, ja jonka tunnustajat eivät todellakaan olleet köyhiä rakkaudesta, sillä jos missään, niin ainakin Pietarin huoneessa hellä mielisuosio yhdisti sydämet.
Hän muisti, että Paavali oli vähää ennen neuvonut häntä kääntymään kristittyjen ristiinnaulitun Jumalan puoleen, jossa asui sama jumalallinen rakkaus kaikkia kohtaan.
Häntähän Polykarpokin rukoili ja ehkä juuri tänä hetkenä, ja jos hän tekisi samoin, niin täytyisi heidän rukouksensa yhtyä, ja siten hän kuitenkin saattoi olla yhdistettynä siihen rakkaasen miehen, josta kaikki eroitti hänet.
Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin, niinkuin hän oli usein nähnyt kristittyjen tekevän, ja ajatteli niitä tuskia, joita tuo mies raukka lävistetyin käsin ristillä riippuessaan oli kestänyt niin kärsivällisenä, vaikka häntä viattomana kidutettiin, ja hän tunsi syvää sääliä häntä kohtaan ja sanoi hiljaan luoden silmänsä luolan matalaa kattoa kohti:
"Sinä onneton, hyvä Jumalan poika, Sinä tiedät miltä tuntuu, kun kaikki ihmiset yhtä viattomasti syyttävät, ja sinä kyllä minua ymmärrät, kun sanon, kuinka sydäntäni särkee!
"Mutta sanotaanhan, että Sinun sydämesi on kaikista sydämistä rakastavaisin, ja sen tähden Sinä varmaankin tiedät, mistä syystä minä kaikkien tuskieni ohessa kuitenkin melkein tunnen olevani onnellinen vaimo. Jumalan hengitys on kaiketi riemua ja sitä Sinä varmaankin olet tuntenut, kun Sinua piinattiin ja pilkattiin, sillä rakkaudesta Sinä olet kärsinyt.
"Sanotaan Sinun olleen kokonaan puhdas ja viaton. Minä, minä olen kyllä tehnyt monta hulluutta, mutta syntiä, oikeata syntiä en minä varmaankaan ole tehnyt! Täytyyhän Sinun se tietää, sillä Sinä olet Jumala, tunnet menneet vaiheet ja katsot sydämiin. Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni jäädä viattomaksi, mutta kuinka se käypi päinsä, kun minun täytyy antautua Polykarpon omaksi, kun minä kumminkin olen toisen miehen aviovaimo?
"Mutta olisinko minä siis todellakin tuon inhottavan ilkimyksen oma ja oikea vaimo, joka möi minut toiselle? Hän on sydämelleni niin outo, niin outo, kuin en olisi koskaan nähnyt häntä silmilläni. Mutta kumminkaan, usko minua, en minä hänelle toivo mitään pahaa ja olen tyytyväinen, jos vaan pääsen hänen luokseen palaamasta. Lapsena minä pelkäsin sammakoita. Muut sisarukset tiesivät tämän ja kerran veljeni Licinio pani paljaalle kaulalleni suuren sammakon, jonka hän oli saanut kiinni. Pöyristys kävi ruumiini läpi ja minä kirkaisin kovasti, sillä sammakko tuntui niin inhottavan kostealta ja kylmältä, ett'en voi sitä sanoa. Ja siltä, juuri siltä minusta on aina niistä päivistä alkaen, jotka sain elää Roomassa, tuntunut, kun Phoebicio koski minuun, ja kumminkaan en uskaltanut huutaa, kun hän sen teki.
"Mutta Polykarpo! Olisipa hän vaan täällä ja jospa hän saisi tarttua käsiini!
"Hän sanoi, että minä olin hänen omansa, enkä niinä ole kuitenkaan koskaan kehoittanut häntä. Mutta nyt! Vaikka en mielelläni kärsi tuskaa ja kauhistun kuolemaa, niin minä varmaankin, varmaankin, jos vaara taikka tuska häntä uhkaisi ja minä sillä saattaisin hänet pelastaa, antaisin valittamatta ristiin naulita itseni hänen puolestaan, niinkuin Sinä teit meidän kaikkien puolestamme.
"Mutta hänen tulisi saada tietää, että minä kuolisin hänen puolestaan, ja jos hän silloin loisi syvän, omituisen katseensa lakastuviin silmiini, niin silloin minä tahtoisin sanoa hänelle, että minä siten kiitän häntä hänen suuresta rakkaudestaan, joka on aivan toista ja ylevämpää kuin kaikki rakkaus, mitä tähän asti olen nähnyt. Sen, joka niin suuressa määrin kohoaa yli kaiken, mitä ihmiset muutoin tuntevat, sen täytyy toki, minun luullakseni, olla jumalallista. Saattaako sellainen rakkaus olla syntinen? Minä en sitä tiedä, mutta Sinä sen varmaankin tiedät, ja Sinä, jota sanotaan hyväksi paimeneksi, yhdistä meidät toisiimme taikka eroita meidät toisistamme, sen mukaan kuin on paras hänelle, mutta jos se käypi laatuun, niin yhdistä meidät kuitenkin, vaikkapa vaan yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Jos hän vaan saa tietää, ett'en minä ole huono ja että Sirona raukka tahtoo olla hänen omansa, yksinään hänen, niin minä mielelläni tahdon kuolla. Sinä hyvä, hyvä paimen, ota minut myöskin laumaasi ja johda minua!"
Täten Sirona rukoili, ja hänen sisällisen silmänsä edessä leijaili ystävällisen, kauniin nuorukais-olennon kuva.
Hän oli nähnyt Polykarpon tekemän kohokuvan, "Hyvän paimenen" mallin, eikä ollut koskaan unhoittanut paimenen kasvojen lempeitä juonteita.
Niin tunnetulta ja tuttavalta se hänestä näytti, kuin hän olisi tiennyt, vaikk'ei hän sitä edes aavistanutkaan —, että hänkin puolestaan oli osallinen työn hyvään menestykseen.
Rakkaus, joka liittää kaksi sielua toisiinsa, on Homeron Okeanon kaltainen, joka virtaa ylt'ympäri maan molempia puoliskoja. Se lainehtii lainehtimistaan, kuka taitaa sanoa, mistä aaltojen alkua on etsiminen, sieltä vaiko täältä?
Dorothea rouva oli äidin ylpeydellä vienyt Sironan poikansa työhuoneesen.
Sirona muisteli häntäkin, hänen miestään ja heidän taloansakin, jonka portin päällä oli kiveen hakattu lause, jonka hän joka päivä oli nähnyt makuuhuoneestaan.
Hän ei osannut lukea kreikkaa, mutta Polykarpon sisar Marthana oli usein sanonut hänelle sen merkityksen.
"Usko tiesi Herran huomaan ja luota häneen", niin kirjoitus kuului, ja nyt hän kertoi näitä sanoja ehtimiseen ja loi etehensä tulevaisuuden kuvia — kauniita unikuvitelmia, joiden rajapiirteet muodostuivat yhä selvemmiksi, ja värit yhä loistavammiksi.
Hän näki olevansa Polykarpoon yhdistettynä, Pietarin ja Dorothean tyttärenä, asuvansa senaattorin huoneessa.
Hänellä oli oikeutta lapsiin, jotka häntä rakastivat, ja jotka hänelle olivat sangen kalliit.
Hän auttoi diakonissaa kaikissa hänen toimissaan, ja sai palkinnokseen kiitosta ja tyytyväisiä katseita.
Isänsä huoneessa hän oli oppinut käyttämään käsiään, ja täällä hän taas saattoi näyttää, mihinkä hän kelpasi. Polykarpo katseli häntä ihmetellen ja ihaillen ja sanoi hänen olevan yhtä kelvollisen kun kauniinkin ja että hänestä näytti tulevan toinen Dorothea.
Sitten hän meni Polykarpon kanssa tämän työhuoneesen ja järjesti kaikki kapineet, jotka olivat sekaisin pitkin huonetta, ja pölyytti kaikkialla, ja sen kestäessä Polykarpo silmillään seurasi hänen liikkeitään ja vihdoinkin pysähtyi hänen eteensä avaten sylinsä laajaksi — laajaksi…
Silloin hän säpsähti, painoi kätensä silmilleen ja vaipui hänen rakastavalle ja rakastetulle rinnalleen ja tahtoi kuumia kyyneliä vuodattaen kiertää kätensä armaan miehen kaulan ympäri, mutta jo raukesi suloinen unikuva, sillä luolan pimeydessä välähti valonleimaus, ja heti sen jälkeen hän kuuli kumean ukkosen jyrinän, jonka ääntä hänen asuntonsa kallioseinät hiljensivät.
Täydelleen heränneenä todellisuuteen hän kuunteli, mitä ulkona tapahtui, ja astui luolan suulle. Jo pimeni, ja mustista pilvistä, jotka mustan harsohunnun tavoin näyttivät leijailevan vuoren huippujen ympärillä, putosi maahan raskaita sadepisaroita.
Paavalia ei näkynyt missään, mutta siellä oli se ateria, jonka
Paavali oli hänelle valmistanut.
Aamiaisen jälkeen hän ei ollut nauttinut mitään; hän koetti tällöin juoda maitoa, mutta se oli piimittynyt eikä maistunut hyvältä.
Leipäpalanen ja muutamat taatelit riittivät hänelle yllin kyllin.
Kun salama ja jyrinä yhä nopeammin alkoivat seurata toisiaan ja pilkko pimeä yhä pikaisemmin tunkeusi koko seutuun, niin hänet valtasi suuri levottomuus, hän työnsi ruoan syrjään ja katseli vuorelle päin, jonka huippuja milloin yö kokonaan verhosi, milloin taas liekkien meri aaltoillen ympäröitsi, niin että ne olivat selvemmin nähtävinä kuin päivällä.
Usein halkasi leimaus mustan pilvipeitteen lovisella tuliterällään rajun-nopeasti ja usein kajahteli ukkosen jyrinä vaskitorven toitotuksen tavalla äänettömässä erämaassa ja levisi kumisten, räiskäen, pauhaten ja hiljeten kalliolta kalliolle.
Äkkiä näytti siltä, kuin salama ja jyrinä yht'aikaa olisivat syöksyneet alas taivaasta, ja kallio, jonka syvennyksessä luola oli, vapisi.
Silloin Sirona vetäytyi kyyristyneenä ja värisevänä kalliohuoneen perimmäiseen soppeen, ja hän vavahti joka kerran, kun luolan pimeys valkeni.
Viimeinkin leimaukset alkoivat seurata toisiansa pitempien lomien perästä, ukkosen äänestä katosi sen kauhistava voima ja se taukosi kokonaan, kun myrsky ajoi raju-ilman yhä kauemmaksi etelään.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa.
Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.
Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.
Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt luottaessaan häneen.
Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.
Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka lähestyivät hänen piilopaikkaansa.
Uudestaan hän pelästyi.
Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?
Palasiko Paavali?
Oliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!
Ikäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän yritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.
Tuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka lähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.
Silloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen hameensa ja huusi häntä.
Se oli Paavali.
Sirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja vastasi hänen tervehdykseensä.
"Tällaisella säällä", erakko sanoi, "minä luulisin sisällä olevan paremman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei täällä taivas-alla ole erittäin hauska".
"Mutta täällä luolassakin", Sirona vastasi, "on ollut hirveätä. Minä olen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä hirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli kumminkin elävä olento".
"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut", keskeytti Paavali häntä. "Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin Aleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei ole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen juuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella kiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki tähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on niin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia. Täälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna se, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään. Minä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme liikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan, ja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta löydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei Phoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen vaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä sinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse Aphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun siitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille, edemmäksi ja kosteikkoonkin".
"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä", Sirona vastasi. "Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään hätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä…"
"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni", keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja, jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan — onhan se yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista, joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät. Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken muun jätämme huomiseksi".
Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.
Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella kaikkia näitä seikkoja".
Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata, hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.
Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla pimeässä".
Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen, sanoen:
"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja, jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain tekemiä".
Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.
Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.
Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi kulkea kosteikosta vuorelle.
"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni hänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka sivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle, että minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on tehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin hänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan iloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, hän varmaankaan ei ole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua rakkaana, ja lapset, lapset…"
Pienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä edessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa unelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen sydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.
Hymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi suljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen kummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa savuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä, milloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän kävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen valoon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.
Paavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen, kun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.
Hetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon koskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.
Hän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän siten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan kuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja ottanut suojellakseen häntä?
Hänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan saakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen ajatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä mielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan. Vasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut kipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi jättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.
Hän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä edeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan häntä kaikesta kiittää.
Sentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen pakoaan valmistamaan.
Raju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys eivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä, vaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän ajatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet Aleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle saattaa olla mieleistä.
Hän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki, mitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain sitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.
Laitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali jälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien kasvojen kauneutta.
Muutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä; sitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen yöhön.
Rauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi hänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan ja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan, ja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.
Joka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen huoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä kerran katsella häntä.
Hän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja keinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä seikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän astuisi hänen luoksensa.
Silloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan luolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka oli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä tehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?
Kun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni kehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää tietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi puolustava vastaus: "Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos hän nukkuu".
Ja tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän oli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone kalliokäytävän lopulla aukeni.
Tuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan kauniina.
Synkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste valaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta; mutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan omituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän liekin valovoimaa.
Hengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä järkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen suloiseen kuvaan. Sirona uneksi.
Hänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi karkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa olivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut huulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu käsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun täydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi hänen otsallaan.
"Sanoiko hän jotakin?" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin kovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää yhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin aivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin sanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?
"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen uskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen ylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja, jotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin saattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti partaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän unissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja hänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja vastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä suuta."
Vavisten hän kumartui hänen puoleensa ja oli jo tyydyttämäisillään halunsa, kun hän, ikäänkuin äkillisen näyn pelästyttämänä, peräytyi ja käänsi silmänsä nukkujan punaisista huulista hänen käteensä, joka lepäsi hänen otsallaan.
Lampun valo kuvastui Sironan sormessa olevaan kultaiseen sormukseen ja valaisi kirkkaasti onyksiä, johon oli leikattu Antiokhian kaupungin suojelusjumalattaren Tykhen kuva, pallo pään päällä ja Amalthean sarvi kädessä.
Uusi, outo liikutus valtasi erakon, kun hän näki tämän kiven.
Vapisevin käsin hän tarttui rikkinäisten vaatteidensa rinta-aukkoon, hapuili sen sisäpuolella ja veti vihdoinkin esiin pienen rautaisen ristin ja sen sormuksen, jonka hän oli vetänyt Hermaan äidin kylmästä kädestä. Tämä kultainen sormus ympäröitsi onyksiä, jossa oli nähtävänä juuri sama kuva, kuin Galliattaren kädessä olevassa sormuksessa.
Erakolta putosi nauha kalleuksineen; molemmin käsin hän tarttui takkuiseen tukkaansa, huoahti tuskallisesti ja mainitsi useita kertoja Magdalenan nimeä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksi pyydettävää häneltä.
Sitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä heräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: "Kuka on antanut sinulle tuon sormuksen?"
"Phoebicio lahjoitti sen minulle", Galliatar sanoi. "Hän sanoi, että hän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että suuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää, ja jos se sinua miellyttää, niin saat sen".
"Heitä se luotasi", Paavali huusi; "se ei tuota sinulle onnea".
Sitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa ulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:
"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi marttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli Damaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta nyt — mutta nyt?"
Epätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: "Kaikki, kaikki turhaan!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kehnoja luonteita liikuttaa vain pintapuolisesti se äärettömän syvä tuska, jota sielu tuntee kadotettuaan toivon itsestään; mutta mitä kovemmin sellainen tuska kohtaa jotakuta, sitä varmemmin se vaikuttaa puhdistavalla voimalla häneen, joka sitä saapi maistaa.
Paavali ei enää ajatellut tuota ihanaa, nukkuvaa naista.
Hirmuisten sieluntuskien kiusaamana hän makasi kovalla kalliolla ja tunsi, että hän oli turhaan taistellut.
Kun hän oli ottanut Hermaan synnin ja rankaistuksen ja häpeän niskoilleen, niin hänestä oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi vaeltanut Vapahtajansa tietä.
Mutta nyt?
Hän oli semmoisella mielellä kuin kilvanjuoksija, joka lähellä määräpaikkaansa kompastuu kiveen ja lankee maahan'.
"Jumala katsoo aikomusta eikä tekoa", hän jupisi, "yhdentekevää on mitä minä olen rikkonut Sironaa vastaan, mitä en. Kun minä kumarruin hänen ylitsensä, niin olin täydellisesti joutunut pahan valtaan ja Hänen verivihollisensa liittolainen, Hänen, jolle olen lupautunut ruumiineni sieluineni. Mitä hyödyttää minua pakoni maailmasta ja tämä toimetoin elämäni erämaassa? Se, joka aina välttää taistelua, saattaa kyllä kerskata viimeiseen hetkeensä saakka olleensa voittamatonna, mutta onko hän kuitenkaan sankari? Sen, joka keskellä maailman taistelua ja hyörimistä pysyy taivahan tiellä, eikä anna tunkea itseänsä syrjään polultansa, sen on voittopalmu; mutta minä, minä vaellan yksinäni eteenpäin, ja jos poika taikka nainen, jotka minua matkallani kohtaavat, uhkaavat tahi kutsuvat minua, niin minä heti unohdan päämääräni ja astun sukkelaan synnin suohon".
"Ei niin, täällä en minä saata päästä siihen, mihin pyrin! Mutta miten sitten, miten sitten? Valaise minun mieleni, oi Herra, ja sano minulle, mitä minun on tekeminen!"
Näin ajatellen hän nousi, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.
Kun hän viimeinkin sanoi amenen, niin hänen päätänsä kuumoitti ja hänen kielensä oli ikäänkuin kuivunut.
Pilvet olivat hajaantuneet; ainoastaan lännessä ne näkyivät mustina möhkinä. Aika-ajoin leimahteli kaukaisia salamoita ilman rannalla ja valaisivat liekeillään vuoren piikkistä huippua. Kuu oli noussut, mutta sen vähenevää puoliskoa peittivät usein mustat, nopeasti ohitse kulkevat pilvet. Huikaisevan kirkkaat leimaukset, heikko valo ja täydellinen pimeys vaihtelivat hurjan nopeasti, kun Paavali vihdoinkin nousi ja meni lähteelle juomaan ja jäähdyttämään otsaansa raikkaalla vedellä.
Kulkiessaan eteenpäin kiveltä kivelle hän ajatteli itsekseen, että hänen, ennenkuin alkoi uuden elämän, täytyi antautua ankariin katumusharjoituksiin. Mutta millaisiin?
Jo hän seisoi tuon lähteen vieressä, jota kalliot ympäröivät kaikilta puolin, ja kumartui juodakseen, mutta ennenkuin sen vesi kostutti hänen huuliaan, niin hän nousi jälleen ylös, sillä juuri sen tähden että hänen oli jano, hän ei tahtonut juoda.
Nopeasti, melkein kiivaasti hän kääntyi selin lähteeseen, ja saatuaan tämän pienen voiton itsestään, tyyntyi hänen raivoisasti riehuva sydämensä hiukan.
Pois, pois täältä erämaasta ja pyhältä vuorelta hän halusi ja mitä mieluisimmin hän olisi heti lähtenyt avaraan maailmaan.
Minne hänen oli pakeneminen? Olihan se saman tekevää, sillä hän etsi vain kärsimystä, ja kärsimystähän kasvoi kuin rikkaruohoa kaikilla teillä.
Kenen käsistä sinä itsesi pelastaisit? Tämä kysymys kaikui kaikumistaan hänessä, niinkuin hän olisi huutanut sen itse Ekhon asuntoon. Eikä vastaus kauvan viipynyt.
"Sinä pakenet itse itseäsi. Sinun oma itsesi on sinun vihollisesi, ja mihin erämaahan tahansa sinä kätkeytynetkin, niin se on seuraava sinua, ja helpompi on sinun eritä omasta varjostasi kuin siitä".
Hän sai mielessään täydelleen tuntea oman voimattomuutensa ja viime hetkien suuren liikutuksen perästä hän vaipui synkkään alakuloisuuteen.
Uupuneena, raukeana ja inhoten itseään ja elämää hän istuutui kivelle ja ajatteli täydelleen selvällä mielellä viime päivien ja hetkien tapauksia.
"Kaikista hulluista, joita minä olen tavannut", hän ajatteli, "olen minä mennyt pisimmälle narrimaisuudessa, ja sen kautta olen aikaan saattanut sellaisen häiriön, jota en millään muotoa voi saada entiselleen, vaikka olisin viisaskin, joksi minä kuitenkin yhtä vähän saatan tulla kuin muuttua kilpikonnaksi tahi Phoenix-linnuksi. Minä kuulin kerran kerrottavan erakosta, joka, koska on kirjoitettuna, että pitää haudata kuolleensa, ja koska hänellä ei ollut ruumista haudattavana, löi kuoliaaksi erään matkamiehen, voidakseen täyttää tätä käskyä. Aivan samalla tavalla kuin hän olen minä nyt tehnyt, sillä säästääkseni toiselta suruja ja ottaakseni toisen rikoksen niskoilleni minä olen syössyt viattoman naisen onnettomuuteen ja itse saattanut itseni syntiä tekemään. Niin pian kuin päivä koittaa, minä menen kosteikkoon ja tunnustan Pietarille ja Agapitolle kaiken, mitä olen tehnyt. He rankaisevat minua ja minä tahdon rehellisesti olla apuna, ett'ei minulle anneta anteeksi mitään niistä katumusharjoituksista, joita he minulle määräävät. Mitä vähemmin itse säästän itseäni, sitä mielemmin säästää minua iankaikkinen Tuomari".
Hän nousi ja katseli tähtien asentoa, ja huomatessaan, ett'ei aamuun enää ollut pitkä aika, hän valmistautui palaamaan Sironan luo, joka ei enää hänen silmissään ollut muuta kuin onneton nainen, jolle hänellä oli paljon pahaa hyvitettävänä, mutta samalla hän kuuli kovan valittavan äänen aivan läheltään. Ehdottomasti hän kumartui ottamaan kiveä käteensä aseeksi ja kuunteli.
Hän tunsi kaikki lähteen läheisyydessä olevat kalliot, ja kun tämä omituinen valitus-ääni toistamiseen kuului, niin hän huomasi, että se tuli paikasta, jossa hän usein oli levännyt, sillä suuri kallionlaakka ulottui lujan graniittipatsaan tukemana kauaksi muusta kivestä ja soi keskipäivälläkin suojaa auringon säteitä vastaan, jolloin ei missään muualla löytänyt jalankaan levyistä siimestä.
Kenties oli joku haavoitettu eläin vetäytynyt tämän katoksen alle, joka kelpasi sateen suojaksikin.
Varovaisesti Paavali astui eteenpäin.
Silloin kuului voihkaminen kovempaan ja tuskallisempaan kuin ennen, ja — ei epäilystä, se oli ihminen, joka täällä valitti.
Nopeasti erakko heitti pois kiven, lankesi polvilleen ja löysi pian kuivalla maalla, kivilohkareen alla, tämän piilopaikan perimmäisessä sopukassa liikkumattoman ihmisruumiin.
"Ehkäpä se on paimen, johon ukonnuoli on iskenyt", hän ajatteli kosketellessaan sairaan kiharaista päätä ja hermottomasti alas riippuvia voimakkaita käsiä.
Kun hän sitten oli nostanut hiljaan valittavan sairaan ruumiin pystyyn ja asettanut hänen päänsä leveän rintansa nojaan, niin lemusi hänen hiuksistaan hienon öljyn haju häntä vastaan, ja kauhea aavistus heräsi hänessä. "Polykarpo!" hän huudahti kietoen kätensä lujemmin sairaan ruumiisen, jolloin se, jota hän täten oli puhutellut, liikkui ja jupisi hiljaan muutamia epäselviä sanoja, mutta kumminkin Paavalille kylläksi lujaan ja selvään, sillä hän tiesi jo aavistaneensa oikein.
Ääneensä huudahtaen hän sulki syliinsä nuorukaisen voimattoman ruumiin, nosti hänet käsivarsilleen, kantoi hänet kuin lapsen lähteen partaalle ja asetti jalon takkansa kostealle nurmikolle.
Polykarpo vavahti ja aukaisi silmänsä. Jo koitti aamu, itäisellä ilmanrannalla olevia kevyitä pilviä alkoi ympäröidä ruusunpunaiset reunat, ja päivä poisti synkän verhon luonnon muodoista ja väreistä.
Nuorukainen tunsi erakon, joka vapisevin käsin pesi hänen takaraivossaan olevaa haavaa. Silloin ilmaantui Polykarpon silmihin tulinen loiste, ja ponnistaen viimeiset voimansa hän työnsi hoitajansa luotaan.
Paavali ei peräytynyt, vaan otti tämän sysäyksen uhriltaan vastaan ikäänkuin tervehdyksen tahi lahjan ja ajatteli: "Niin, jospa sinulla olisi väkipuukko kädessäsi, niin en menisi luotasi".
Taiteilijan haava oli kauhean iso ja syvä, mutta veri oli juossut hänen kiharoihinsa ja painunut kiinteän siteen tavoin avonaisiin suoniin.
Vesi, jolla Paavali pesi hänen takaraivoansa, saattoi haavan uudestaan vuotamaan verta, ja voimakkaasti sysättyään vihamiestään Polykarpo vaipui tunnotonna hänen syliinsä.
Vaalea aamunkoite enensi verettömien kasvojen kalpeutta, jotka lakastunein silmin olivat erakon sylissä.
"Hän kuolee", Paavali jupisi ja katseli kuolontuskassa, läähättäen ja apua etsien, laaksoon ja ylös vuorelle.
Aamuruskosta hehkuvana, säteilevän tuoksun ympäröimänä kohosi hänen silmäinsä edessä majesteetillinen vuori, jolla Herra on kivitauluihin kirjoittanut lain kansalleen ja kaikille kansoille, ja Paavalista tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt Moseksen jättiläishaamun ylhäisimmällä huipulla ja kuin hänen suustaan olisi kuulunut vasken tavoin kaikuvana tuo käskyistä ankarin: "Elä tapa" vihaisella voimalla häntä kohti.
Paavali painoi kätensä kasvoihinsa ja piti äänettömän epätoivon valtaamana uhriaan sylissään.
Hän oli ummistanut silmänsä, sillä hän ei uskaltanut katsoa nuorukaisen vaaleita kasvoja eikä vuortakaan, mutta tuon ylhäältä tulevan äänen vaskinen sointi kajahteli yhä edelleen ja suureni suurenemistaan; liikutuksesta melkein mieletönnä hän kuuli sisällisellä korvallaan yhä vain tuon peloittavan lauseen: "Elä tapa", ja sitten toisen: "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", ja sen jälkeen kolmannen: "Elä tee huorin", ja viimeksi neljännen: "Elä pidä muita jumalia minun edessäni".
Joka rikkoo yhden ainoan näistä käskyistä, se on kirottu, ja hän oli nämä kaikki rikkonut, rikkonut orjantappuraista, autuaasen elämään viepää polkua kulkiessaan. Äkkiä ja hurjasti hän kohotti kätensä korkealle taivasta kohti ja katsoi syvään hengittäen ylöspäin vuorelle. Mitä se oli?
Sinai vuoren kukkulalla, jolta pharanilaiset vahdit tavallisesti tarkastelivat ympäristöä, liehui vaate vihollisten lähenemisen merkkinä.
Hän ei siinä erehtynyt.
Kun hän tällöin vaaran uhatessa kokosi ajatuksensa ja sai takaisin ajatus- ja miettimiskykyänsä, niin hän huomasi, että vuorelta kuuluva ääni, joka mahtavasti aaltoillen tunki hänen korvaansa, syntyi siitä vaskilevystä, jota vartia löi varoittaakseen kosteikon porvareita ja erakoita.
Oliko Hermas palannut? Olivatko Blemmyiläiset kiertäneet hänet? Miltä puolelta nuo saaliinhimoiset joukot lähestyivät? Uskaltaisiko hän jäädä uhrinsa luo, vai vaatiko hänen velvollisuutensa, että hän käyttäisi voimakkaita käsiään turvattomien uskolaistensa puolustukseksi.
Kysyväisesti ja tuskallisesti hän katseli nuorukaisen vaaleita kasvoja ja silloin hänet valtasi syvä, haikea sääliväisyys.
Kuinka kaunis tämä nuori ihmistaimi oli, jonka hänen kova kätensä oli taittanut! Ja näitä ruskeita kiharoita oli vielä eilen äidin käsi hyväillen silitellyt!
Erakon silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hellästi kuin isä hän kumartui vaaleiden kasvojen yli ja painoi kepeän suudelman hermottoman nuorukaisen verettömille huulille.
Iloinen väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, sillä Polykarpon suu ei ollut kylmä ja nyt — nyt liikahtaa hänen kätensä ja nyt? Todellakin! Jumalan kiitos! nyt hän jälleen avaa silmänsä.
"Minä en olekaan murhamies!" riemuitsivat tuhannet äänet Paavalin sydämessä. Sitten hän ajatteli: "Minä vien hänet hänen vanhempiensa luo kosteikkoon — ja sitten riennän ylös veljien luo!"
Silloin vaskilevyn ääni kajahti vielä voimakkaammin, ja pyhän erämaan hiljaisuutta häiritsi missä ihmisäänet, missä torven toitotus ja missä taas kumajava ulvominen. Näytti siltä kuin joku taikavoima olisi luonut sielut mykkiin kallioihin ja suonut niille äänen, ja kuin pauhu ja ääni olisi vastavirtaa juoksevan puron tavoin virrannut ylöspäin vuoren kaikkiin rotkoihin ja soliin.
"Liian myöhään!" erakko jupisi, "jospa edes voisin, jos vaan tietäisin!…"
"Hoi, hoi, hurskas Paavali hoi!" näillä sanoilla kimakka nais-ääni, joka näytti tulevan ylhäältä ilmasta, iloiten ja riemuiten keskeytti epäröivän miehen tuumimisen. "Hermas elää, Hermas on jälleen täällä! Katso vuorelle päin. Siellä liehuu lippu, sillä hän on varoittanut vartioita. Blemmyiläiset hyökkäävät tänne, hän lähettää minut sinua etsimään. Sinun pitää rientämän siihen vahvaan torniin, joka on Oikotien solan länsipuolella. Rivakasti! Heti paikalla! Kuuletko? Hän käskee sanoa sitä sinulle. Mutta mies, joka on sinun helmassasi, onhan se — onhan…"
"Se on Polykarpo", Paavali huusi, "sinun isäntäsi poika on kuolemaisillaan. Riennä alas kosteikkoon ja sano senaattorille, sano Dorothea rouvalle…"
"Minulla on nyt muuta tehtävää", paimentyttö keskeytti häntä. "Hermas lähettää minut Gelasion, Psoeen ja Dulaan luo kutsumaan heitä, ja jos minä menisin alas kosteikkoon, niin minut salvattaisiin huoneesen eikä päästettäisi enää takaisin vuorille. Kuinka on tuon poika paran käynyt? Mutta saman tekevä. Tänään on sinulla muutakin tehtävää kuin istua ja valittaa reiän tähden, jonka senaattorin poika on saanut päähänsä. Ylös torniin, minä sanon, ja jätä hänet siihen tahi vie hänet ylös uuteen pesääsi ja jätä hänet kultasesi hoidettavaksi".
"Sinä perkele!" Paavali huusi ja tarttui kiveen.
"Jätä hänet siihen", Mirjam huusi. "Minä ilmaisen Phoebiciolle, missä hän piilee, joll'et tee niinkuin Hermas on käskenyt. Nyt kutsun toisia, tornin luona tapaamme toisemme jälleen. Kunhan et vaan viipyisi liian kauvan valkoverisen seuralaisesi luona, sinä hurskas Paavali, sinä pyhä Paavali!"
Ääneensä nauraen hän heittäytyi, ikäänkuin ilman kantamana, kalliolta kalliolle.
Aleksandrialainen katseli vihaisena hänen jälkeensä; mutta hän huomasi, ett'ei hänen neuvonsa ollut huono, nosti haavoitetun hartioilleen ja kantoi hänet nopeasti luolaansa.
Ennenkuin hän oli ehtinyt perille, niin hän kuuli askeleita, kovan, tuskallisen huudahduksen ja muutamaa hetkistä myöhemmin Sirona seisoi hänen rinnallaan ja huusi intohimoisessa tuskassa: "Niin, se on hän! Ja tämmöisenä, ja tämmöisenä! Mutta eläähän hän, sillä jos hän olisi kuollut, niin silloin teidän Jumalanne, rakkauden Jumala olisi niin heltymätön, niin kova, niin julma, silloin olisi, silloin olisi…"
Hän ei saattanut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja Paavali meni nopeasti, kuuntelematta hänen valitustaan, hänen sivutseen, astui luolaan, asetti tunnottoman sairaan Sironan vuoteelle ja sanoi, kun Sirona heittäytyi polvilleen ja painoi huulensa nuorukaisen hervottomaan käteen, vakavasti, mutta ystävällisesti:
"Jos rakastat tätä nuorukaista, niin lakkaa valittamasta. Hänen päänsä on eilisestä saakka pahasti haavoitettu. Minä olen pessyt hänen haavansa. Sido sinä nyt se huolellisesti ja jäähdytä sitä raikkaalla vedellä. Sinä tiedät, missä lähde on. Jos hän toipuu, niin hiero hänen jalkojaan ja anna hänelle leipää ja muutama pisara viiniä; sitä sekä öljyä — sillä sinä tarvitset valoakin — löydät pienestä luolan viereisestä kellarista".
"Minun täytyy mennä veljien luo, ja ell'en huomiseksi tule takaisin, niin jätä poika paran hoitaminen hänen äidilleen. Sano hänelle myöskin, että minä, Paavali, vihoissani olen lyönyt tämän haavan, ja että hän, jos mahdollista, antaisi minulle anteeksi, hän ja Pietari. Anna myöskin sinä minulle anteeksi, minkä minä olen sinua vastaan rikkonut, ja jos minä kenties kaadun siinä taistelussa, joka on odotettavana, niin rukoilkaa, ett'ei Herra liian kovasti käy tuomiolle minun kanssani, sillä minun syntini ovat suuret ja raskaat".
Tällä hetkellä tunki torventoitotuksen ääni luolan sisimpiin soppiin.
Sirona säpsähti ja huudahti: "Se on roomalainen tuba [sotatorvi]; minä tunnen sen äänen; Phoebicio kulkee tästä ohitse!"
"Hän tekee velvollisuutensa", Paavali keskeytti häntä. "Vielä yksi asia. Minä näin tänä yönä sinun sormessasi sormuksen, onyksin".
"Tuolla se on", Sirona vastasi ja näytti luolan sisintä soppea, missä se oli maan mullassa.
"Anna sen olla siellä", Paavali pyysi, kumartuen vielä kerran sairaan yli suudellakseen hänen otsaansa, kohotti ikäänkuin siunaten kätensä Galliatarta kohti ja syöksyi ulos.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kaksi tietä kulki kosteikosta vuoren yli meren rantaan. Molemmat kävivät syviä kivisiä rotkoja myöten, joista toista sanottiin Oikotien solaksi sen vuoksi, että matkustaja sen kautta pikemmin pääsi matkansa perille, kuin toista parempaa tietä, joka kulki toisessa vuoren solassa ja joka sopi kuormajuhtien kuljettavaksi.
Oikotien sola päättyy puoliväliin vuoren korkeutta tasaisella vuorilakealla, jota länsipuolella rajoittaa jyrkkärinteiset kalliot.
Mainitulle aholle oli nelistahkoisista punaisista kivistä rakennettu torni, jonne erakot tavallisesti vetäytyivät vihollisten hyökkäyksiä pakoon.
Tämän linnoituksen, niin parannuksentekijät kerskaten nimittivät tornia, asema oli taitavasti valittu, sillä sen huipusta saattoi nähdä sekä Oikotien solaa kosteikkoon saakka, että myös raakkueläimillä peitetyn erämaan suikaleen, joka oli läntisen rinteen puolella, pyhän vuoren ja meren rannan välillä, meren sinivihreät aallot ja kaukana, Afrikan rannalla olevan vuorijonon.
Kaikki, mikä läheni tornia, olipa se sitten likempää tahi kauempaa, saatettiin sieltä huomata, ja tielle päin oleva kallionrinne, jolla torni yleni, oli niin jyrkkä ja sileä, että pääsy sen huipulle erämaan asukkaistakin näytti mahdottomalta, vaikka he muuten paljain jaloin ja jäntevin käsin kiipesivät vuorille, joita vuorikauriin ja shakalin täytyi kiertää.
Helpommin pääsi paikalle vuoren toiselta kyljeltä, ja tätäkin puolta suojellakseen he olivat sinne rakentaneet sangen lujan muurin. Tämä ympäröitsi sitä tasankoa, jolla linna oli, hevosen kengän muotoisena, jonka hokit päättyivät Oikotien solan rinteesen.
Niin sieventelemättömästi ja koristelemattomasti rakennus oli kyhäelty, että se enemmän näytti luonnon muodostamalta, kuin ihmiskäden tekemältä. Vielä enemmän kesken-eräiseltä ja kömpelötekoiselta se näytti sen kautta, että tällä muurin muotoa tavoittelevalla kiviläjällä oli joukko suuria ja pieniä graniittipaasia ja kivenliuskoja, joita erakot olivat koonneet sinne, vierittääksensä ja lingotaksensa niitä hyökkäävien rosvojen päälle.
Olipa kallioon, muurin ympäröimän lakeuden sisäpuolelle, hakattu vesisäiliökin, joka aina huolellisesti vedellä täytettiin.
Moiset varokeinot olivat tarpeen, sillä erakkoja uhkasi vaara kahdelta puolelta.
Ensiksikin ismaelilaisten saracenilaislaumojen puolelta, joiden nopeat ryövärijoukot ryntäsivät vuorelle ja kosteikkoon idästäpäin, tehden hyökkäyksiä ja ryöstäen ja taas paeten, sekä toiseksi Blemmyiläisten puolelta, jotka asuivat Egyptin ja Nubian maanviljelykselle sopivain seutujen rajalla olevassa erämaassa ja erittäin Punaisen meren ja Niililaakson välisellä alastomalla vuorella.
Keveillä ruuhillaan he kuljeskelivat meren poikki ja levisivät sitten heinäsirkkain tavalla vuorelle. Ne vähäpätöiset varat ja hätätarpeeksi säästetyt rahat, joita turvattomat erakot pitivät kätkettyinä luolissansa, olivat tuon tuostakin saaneet Blemmyiläiset sinne houkutelluiksi, vaikka Pharan'issa kyllä oli roomalainen linnue, joka kuitenkin tavallisesti sitten vasta ilmaantui ryöstöpaikoille, kun vihollinen niukkoine saaliineen jo aikoja oli mennyt tipotiehensä.
Muutamia kuukausia tätä ennen oli tapahtunut se hyökkäys, jossa nuolenkärki haavoitti vanhan Stephanon, ja kaikin puolin oli syytä toivoa, ett'eivät nämät raa'at rosvot pian palaisi, sillä kosteikon roomalaisen manippelin johtaja, Phoebicio, oli toimellinen ja valpas sotapalveluksessaan, ja vaikk'ei hänen kokonaan onnistunut suojella erakkoja vaarasta, niin hän oli kumminkin ajanut Blemmyiläisiä takaa, jotka hänen lähestyessänsä olivat lähteneet pakoon, ja estänyt heitä pääsemästä varalla oleviin veneisinsä.
Vähän matkan päässä rannasta, meren ja vuoren välisellä erämaan suikaleella, syntyi tappelu raakalaisten ja Roomalaisten välillä, joka päättyi siten, että edelliset perinpohjin hävisivät, ja oli syytä toivoa, että tällaiset kokemukset olisivat erämaan pojille varoitukseksi. Mutta jos heitä tätä ennen helposti hillittävä ahneuden himo oli saattanut retkeilemään meren poikki, niin tällä kertaa sitä vastoin kaikista velvollisuuksista pyhin: velvollisuus kostaa isien ja veljien runsain määrin vuodatettua verta, pakoitti heitä ryhtymään uuteen hyökkäykseen panemalla kaikki voimansa liikkeelle.
Sen ohessa he koettivat menetellä mitä suurimmalla varovaisuudella ja kokosivat nuoren miehistönsä salassa oleviin laaksoihin rantavuorien pitkän jonon taakse.
Ensimmäisenä pimeänä yönä heidän oli määrä kulkea sen kaidan merenpoukaman poikki, joka oli heidän ja Petraean niemimaan välillä, ja kun edellisenä päivänä, auringon laskiessa, taivaalle kohosi raskaita ukonpilviä, jotka rajusti valoivat tulta ja vettä ja himmensivät loppukuun, niin he lykkäsivät veneensä ja lauttansa vesille ja olisivat varmaan ehtineet rantaan, vuorelle ja kosteikkoon, vuoren kukkulalle asetettujen vartiain huomaamatta, jotka olivat vetäytyneet suojakaton alle raju-ilmaa pakoon, joll'ei eräs mies olisi varoittanut erakkoja, ja tämä mies oli Hermas.
Totellen Paavalin käskyä nuorukainen oli ottanut mukaansa kolme ystävänsä kultarahoista ja muutamia leipiä, ja varustautunut nuolella ja joutsella, ja, isänsä luolan edustalta hiljaa lausuttuaan nukkujalle jäähyväiset, lähtenyt Raithuun. Ilomielin, tuntien voimansa ja miehuutensa ja ylpeänä siitä vaikeasta, mutta sotamieheksi aikovalle sopivasta toimesta, joka oli hänen tehtäväkseen uskottu, sekä iloisesti päättäen sen suorittaa, vaikka henkensä alttiiksi panemalla, hän riensi eteenpäin kirkkaan kuutamon valossa.
Missä tie polveili sinne tänne, tehdäksensä vuorelle nousun mahdolliseksi noille karaistuille erämaan vaeltajille, siinä hän poikkesi siitä ja kiipesi oikopäätä kukkulalta kukkulalle, ylös ja alas. Tasaisella kentällä hän riensi eteenpäin ikäänkuin olisi ollut vainoojia hänen kintereillänsä.
Auringon noustua hän nautti vähän einettä, sitten hän kiiruhti taas eteenpäin, vaikka puolipäivän helteinen aika oli käsissä ja hänen jalkansa vaipuivat löyhään hiekkaan, meren rannalla kulkiessaan.
Näin innokkaasti pyrkien matkansa perille ei hän ajatellut Sironaa eikä kulunutta elämäänsä, vaan ainoastaan meren toisella puolella olevaa vuorta ja Blemmyiläisiä, ja kuinka hän paraiten saattaisi vakoilla heitä ja, saatuansa heidän aikeistaan tiedon, jälleen voisi palata meren rannalle ja omaistensa luo.
Kun hän viimein väsymistään väsyi, ja puolipäivän paahde tuli yhä rasittavammaksi, ja kun veri alkoi aina runsaammin tunkeutua hänen sydämeensä ja sukkelammin tykyttää hänen ohimoissansa, niin hän kokonaan lakkasi ajattelemasta, eikä häntä ajanut eteenpäin muu kuin toivo ehtiä mitä pikaisimmin ensimmäisen päämääränsä perille.
Kolmannella hetkellä jälkeen puolen päivän hän näki kaukaa Raithun palmut, ja virkistyneenä hän riensi niitä kohden.
Ennenkuin aurinko oli mennyt maillensa, hän oli ilmoittanut Paavalin mainitsemille erakoille, että Aleksandrialainen epäsi heidän kutsumuksensa ja aikoi pysyä edelleen pyhällä vuorella.
Sitten Hermas läksi valkamaan, sopiaksensa paikkakunnan kalastajien kanssa veneestä, jota hän tarvitsi.
Sill'aikaa kun hän keskusteli erään vanhan amalekilaisen merimiehen kanssa, joka mustasilmäisen poikansa kera laitteli verkkojansa, läheni kaksi ratsastajaa lähenemistään lahtea, jossa suurehko kuormalaiva oli pienempien alusten keskellä ankkurissa.
Kalastaja osoitti laivaa sanoen: "Se odottaa Petrasta tulevaa karavaania. Tuo dromedaarin selässä istuja on keisarin suuri sotaherra, Pharan'issa olevien Roomalaisten päällikkö".
Hermas näki silloin Phoebicion ensi kerran, ja kun tämä ratsasti suoraa päätä häntä ja kalastajaa kohden, niin hän pelästyi.
Jos hän nyt olisi noudattanut ensimmäistä ajatustaan, niin hän olisi heti kääntynyt takaisin ja lähtenyt pakoon; mutta hänen kirkas silmänsä oli jo kohdannut centurionin väsyneen ja samalla väijyvän katseen, ja häveten itseänsä hän jäi seisomaan, pani käsivarret ristiin rinnallensa ja odotti ylpeänä ja jäykkänä Gallialaista, joka seuralaisineen ratsasti suoraan häntä kohti.
Talib, joka ennen oli nähnyt nuorukaisen hänen isänsä vieressä, tunsi hänet ja kysyi, joko hän oli kauvemman aikaa ollut täällä, vai nyt hiljakkoinko hän oli tullut alas vuorelta.
Hermas vastasi hänelle totuudenmukaisesti ja huomasi silloin, ett'ei centurioni häntä etsinyt.
Kokonaan rauhoittuneena ja vähän uteliaana hän aikoi katsella centurionia, ja hymy heräsi hänen huulillensa, kun hän näki, että laiha vanhus pitkällisestä ja nopeasta ratsastamisesta uupuneena tuskin voi enää pysyä satulassa, ja kun hän sitä paitsi tuli ajatelleeksi, että tämä viheliäinen ukko oli kukoistavan ja eloisan Sironan puoliso.
Vähintäkään katumusta tuntematta siitä, että oli tunkeutunut tämän, vastapäätänsä seisovan miehen, huoneesen, hän antautui mielellään sen vallattomuuden valtaan, jonka Phoebicion näkeminen hänessä oli herättänyt, ja kun tämä kysyi, oliko hän matkallansa tavannut valkeahiuksista vaimoa, jolla oli ontuva vinttikoira muassa, niin hän vastasi vaivoin pidättäen nauruaan:
"Olen kyllä! Semmoisen vaimon näin ja hänen vinttikoiransakin, mutta eipä se luullakseni ontunut".
"Missä sinä kohtasit hänet?" Phoebicio kiivaasti kysyi. Hermas punehtui, sillä nyt hän oli pakoitettu valehtelemaan, ja olihan mahdollista, että hän väärällä ilmoituksella saattoi vahingoittaa Sironaa. Sentähden hän ei heti antanut mitään varmaa vastausta, vaan kysäsi: "Onko vaimo tehnyt jonkin rikoksen, kun te ajatte häntä takaa?"
"Kauhean rikoksen", Talib vastasi; "Hän on tämän herran vaimo ja on…"
"Mitä hän on rikkonut, se koskee vain minua", Phoebicio jyrkästi keskeytti seuralaistansa. "Minä toivon, että tämä poika on tarkemmin nähnyt, kuin sinä, joka Sironana pidit parkuvan ailalaisen lesken, joka kantoi lasta sylissään, ja juoksi karavaanin perässä. — Mikä on nimesi, nuori mies?"
"Hermas", hän vastasi; "ja kuka sinä sitten olet?"
Gallialainen oli juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, mutta malttoihen kumminkin ja sanoi: "Minä olen keisarin centurioni ja kysyn sinulta, minkä näköinen oli tapaamasi vaimo, ja missä hänet kohtasit?"
Sotilaan vihaisesta katseesta ja hänen oppaansa sanoista Hermas älysi, ett'ei paenneella Sironalla ollut mitään hyvää odotettavana, jos hän saataisiin kiinni, ja koska hän ei suinkaan tahtonut auttaa hänen vainoojiansa, niin hän vastasi pikaisesti, laskien vallattomuutensa valloilleen: "Enhän kumminkaan liene tavannut häntä, jota te etsitte; sillä hän, jonka minä näin, ei millään muotoa saata olla tämän miehen vaimo, sillä hän saattaisi hyvin olla tämän lapsenlapsikin. Hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja rusottavat kasvot, ja koiraa, joka häntä seurasi, hän nimitti Jambeksi".
"Missä tapasit hänet?" centurioni huusi.
"Kalastajain kylässä, vuoren juurella", Hermas vastasi. "Hän astui ruuheen, ja poispäin hänen matkansa kulki". "Pohjoiseenko?" Gallialainen tutkaisi. "Niin luulen", Hermas vastasi, "mutta en tiedä sitä, sillä minulla oli kiire, enkä saattanut lähemmin tarkastaa häntä".
"Koettakaamme siis vangita hänet Klysmassa", Phoehicio huusi
Amalekilaiselle. "Olisipa tässä kirotussa erämaassa vaan hevosia!"
"Neljä päivänmatkaa", Talib vastasi arvelevaisesti, "eikä toisella puolen Elim'iä ole vettä saatavana ennenkuin vasta Moseksen kaivolla. Jospa vaan saisimme hyviä dromedaareja…"
"Ja vaikka vaan saisittekin", Hermas puuttui puheesen, "niin ei sinun, centurioni hyvä, pitäisi edetä kauaksi kosteikosta, sillä tuolla toisella puolen kuuluvat Blemmyiläiset kokoontuvan, ja minä lähden itse sinne vakoilemaan, niin pian kuin pimenee".
Synkistyneenä Phoebicio loi silmänsä maahan. Hänellekin oli sanoma saapunut siitä, että erämaan pojat varustautuivat uuteen hyökkäykseen, ja ärtyneellä, mutta päättävällä äänellä hän huusi Amalekilaiselle, kääntyen selin Hermaaseen:
"Sinä saat ratsastaa yksinäsi Klysmaan ja koettaa vangita häntä; minä en tahdo enkä saata laiminlyödä virkaani viheliäisen vaimon vuoksi".
Hermas katseli poistujia ja nauroi iloisesti nähdessään heidän katoavan erääsen majataloon.
Ennen merelle lähtöänsä hän pani maata nuotalle kalastusveneesen, jonka hän ukolta oli vuokrannut Alexandrialaisen antamalla kultarahalla, ja vahvisti ruumistansa pitkällä ja sikeällä unella.
Kuun noustessa hän herätettiin käskynsä mukaan, ja hän auttoi poikaa, joka seurasi häntä ja osasi hoitaa purjeita ja peräsintä, lykkäämään hiekassa olevaa venettä vesille.