KOLMAS LUKU.
Hermas oli pysähtymättä rientänyt eteenpäin.
Jo hän seisoi sen solatien viimeisessä mutkassa, jota hän oli kulkenut, ja jalkojensa alla hän näki laajalle ylettyvässä laaksossa puron kirkkaan veden, joka täällä teki erämaan hedelmälliseksi, ja korkeat palmut ja lukemattomat tamariski-pensaat, joiden keskellä ylenivät kosteikon asukasten huoneet, pienten puutarhojen ja huolellisesti kasteltujen peltotilkkujen ympäröiminä.
Jo hän kuuli kukon laulun ja koiran iloisen haukkumisen, ja hänestä, joka oli tottunut aina olemaan syvän hiljaisuuden ympäröimänä korkeiden kallioiden keskellä, tämä kaikui sen eloisan elämän tervehdyksenä, johon hän ikävöitsi.
Hän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka värähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa nousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta liesiltä.
"Tuolla keittävät par'aikaa", hän ajatteli, "vaimot miehilleen, äidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa, hankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole missään kotia, eikä minua kutsu kukaan".
Kilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut; mutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä uudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän katsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.
Nopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi vuorelle päin.
Hän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa yltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja mielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen jälkeen alas laaksoon.
Se sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään kunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu kirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla ja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun saaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.
Tätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla Moses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet hänen korkealle kohotettuja käsiään.
Mutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon lähistöllä.
Siellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses sauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se kukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän kanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut Jethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät nimittää.
Hurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä näissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan alkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat käyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa, auringolle, kuulle ja tähdille.
Pohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen, kun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli vallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa kukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja Blemmyiläisten hyökkäyksistä.
Mutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa omaisuudelleen.
Jättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla tähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät vartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa vaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.
Kaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta kivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut jousella ampumisessa.
Kirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa
Agapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.
Näistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa, osaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli kivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja, osaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten ominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten kuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion vainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt monta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.
Luja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti hoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli kaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja majamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva centurioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan kanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä centurioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija, jonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut "leijonan" arvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset tavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.
Hänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta uskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan hänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli hurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä muuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.
Arkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja hänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen eteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne kääntyä.
Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.
Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.
Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt rappusille.
Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea korkealla ilmassa.
Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen, puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja jälleen "Sirona!"
Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen takaperin:
"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään; sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni tuonain".
Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi, avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.
Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi hänelle:
"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"
Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.
Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain poikainsa kanssa.
Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin leveähartiainen.
Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti. Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan, kunnollisen miehen huulille.
Hän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa kanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin silmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja, että ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla heitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän miehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.
Hänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi saattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut tulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat täydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.
Vanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja jolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi, Polykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.
Vanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli rakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo aikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä, sillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan, Sebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden esikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän kuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta asian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen kaavoillensa kilpapalkinnon.
Rakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä piha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat graniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä, niinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen putouksen rannalta.
Antonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän ääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat yhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.
Nuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi rakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota kuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin voitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren välinen matka kolmannesta lyhemmäksi.
Rakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän työvoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin tähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa lastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian tehtaista.
Pietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli kotoisessa elämässä harvapuheinen.
Aina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin tutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta samalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain puoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää suunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi, niin senaattori mumisi: "Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään ja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat lentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!"
Niin pian kuin sanaa "silta" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin taiteilijoihin ja sanoi: "Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa lainaamaan meille sateenkaarensa". Mutta kun sitten Polykarpo esitti hänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin Syriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti hänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon lujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella hänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi ja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä; kuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi alussa vaan "kujeita" taikka "niin, jospa minä olisin keisari".
Viimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja ajateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä ainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin kolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen ja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen oli kauniimpaa kuin Syenen.
"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla", Antonio keskeytti häntä. "Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi, jos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota muutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa Trajanonvirtaa, joka yhdistää Niilin Punaiseen mereen".
"Ja jos minun leijonani onnistuvat", Polykarpo lausui, "ja Zenodoto tyytyy meidän kiveemme ja työhömme, niin voipi kyllä käydä niin, että me viemme voiton Syeneltä ja että meidän luonamme tehdään osa niistä suunnattomista tilauksista, joita nyt Konstantinon uutta pääkaupunkia varten tehdään putouksen rannalla olevista kivenmurroksista".
"Polykarpo ei toivo liikoja", Antonio lisäsi, "sillä kuumeentapaisella innolla keisari koittaa saada Byzantiota suurennetuksi ja kaunistetuksi. Sille, joka rakentaa huoneen, jaetaan vuosittain viljaa, ja houkutellakseen sinne meidän ammattilaisiamme, joita hän ei voi saada kylläksensä, hän lupaa kuvanveistäjille, rakennusmestareille ja sivistyneille työntekijöillekin täydellisen veron-vapauden. Jos me jo täällä valmistamme harkot ja patsaat tarkoin piirrosten mukaan, niin eivät ne vaadi ylellistä tilaa laivassa, eikä kukaan voi hankkia niin halpaa työtä kuin me".
"Eikä niin hyvääkään", huudahti Polykarpo, "sillä sinä olet itse taiteilija, isä, eikä kukaan tunne kiveä paremmin kuin sinä. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja tasavärisempää graniittia, kuin siinä harkossa oli, jonka sinä hankit minulle ensimmäistä leijonaani varten. Minä valmistan sen täällä, ja arvelen, että sitä saattaa katsella. Tosin sen on vaikea pitää paikkaansa noiden jalojen, taidetten loisto-ajan teosten joukossa; mutta minä teen parastani".
"Leijonat tulevat ihastuttavia", Antonio sanoi, ylpeydellä veljeensä katsoen. "Sen vertaista ei ole kukaan viimeisinä vuosikymmeninä tehnyt, ja minä tunnen Aleksandrialaiseni. Jos pyhän vuoren graniitista tehtyä mestariteosta ylistetään, niin koko maailma tahtoo saada graniittinsa sieltä, eikä mistään muualta. Se vaan on tärkeätä, että kivien kuljettaminen merelle tulee vähemmän vaivaloiseksi ja kalliiksi".
"Koittakaamme siis", sanoi Pietari, joka poikainsa näitä puhuessa oli sanaakaan sanomatta kävellyt edes takaisin. "Koittakaamme siis Jumalan nimessä, tuota sillanrakennusta. Uuden tien me laitamme, jos porvaristo suostuu ottamaan osallensa puolet kustannuksista, muuten emme; ja tietäkää se: teistä on molemmista tullut kunnon miehiä!"
Nuorempi poika tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämellisen hellästi huulilleen.
Pietari pyyhkäisi nopeasti hänen tummia kiharoitaan, ojensi sitten voimakkaan oikean kätensä esikoiselleen ja sanoi: "Meidän täytyy lisätä orjiemme lukua. Kutsu äiti tänne, Polykarpo".
Polykarpo riensi iloisesti toimittamaan isänsä käskyä, ja kun rouva Dorothea, joka istui kangaspuissa tyttärensä Marthanan ja muutamien orjatarten kanssa, näki hänen hehkuvin poskin syöksyvän naishuoneesen, niin hän nousi, huolimatta muhkeasta täyteläisyydestään, nuorekkaalla kiireellä ja huusi Polykarpolle:
"Onko hän myöntynyt teidän aikeihinne?"
"Sillanrakennukseen, äiti, ja kaikkeen, kaikkeen", nuorukainen huudahti. "Minä en saata leijoniani varten mistään saada kauniimpaa graniittia, kuin se on, jonka isä minulle valitsee, ja kuinka se minua ihastuttaa Antonion tähden! Ainoastaan tien suhteen meidän täytyy olla kärsivällisiä. Hän haluaa heti puhella kanssasi".
Dorothea rouva koitti tyynnyttävällä viittauksella rauhoittaa poikaansa, joka oli tarttunut hänen käteensä ja koki vetää häntä mukaansa; mutta kyynelet, jotka olivat nousseet hänen lempeihin silmiinsä, ilmaisivat, kuinka suuresti hän otti osaa lemmittynsä ilohon.
"Malttia, malttia, tulenhan minä jo", hän virkkoi, vetäen pois kätensä Polykarposta, järjestääkseen pukuaan ja harmaita hiuksiaan, jotka runsahina ja hyvin hoidettuina ympäröivät hänen vielä suloisia ja rypyttömiä kasvojaan. "Olenhan minä sen jo edeltäpäin sanonut! Jos teillä on järjellisiä asioita isälle esiteltävinä, niin hän teitä kuulee ja suostuu niihin ilman minun välitystänikin. Miesten asioihin eivät naiset saa sekaantua. Nuoriso pitää jousta jänniteltynä ja ampuu usein yli maalin. Olisipa se kaunista, jos minä hullumaisesta rakkaudesta teihin tahtoisin olla seireeninä, joka hyväilyssanoilla kietoo terveen järjen tämän talon perämieheltä, isältänne. Te nauratte tätä harmaantunutta seireeniä? Mutta rakkaus ei huomaa, mitä vuodet ovat riistäneet, ja muistaa hyvin kaiken sen, mikä meissä ennen on ollut miellyttävää. Miehillä ei sitä paitse aina ole vahaa korvissa, kun se olisi tarpeen. Mutta tulkaa nyt isän luokse!"
Dorothea kävi Polykarpon ja tyttärensä edellä.
Polykarpo pidätti sisartansa kädestä ja kysyi häneltä: "Eikö Sirona ollut teidän luonanne?"
Kuvanveistäjä koitti näyttää aivan viattomalta, mutta punastui kuitenkin kysyessään.
Marthana huomasi tämän hyvin ja vastasi vähän veitikkamaisesti: "Hän näytti meille kauniita kasvojansa, mutta tärkeiden tointen vuoksi hän lähti pois".
"Sironako?" kysyi Polykarpo epäillen.
"Niin juuri, niin juuri!" Marthana vastasi nauraen. "Hänen täytyy neuloa uudet vaatteet lasten nukelle".
"Miksi sinä pilkkaat hänen hyvyyttänsä?" sanoi Polykarpo moittivalla äänellä.
"Kuinka tuntehikas sinä olet!" sanoi Marthana hiljaa. "Sirona on ystävällinen ja hyvä kuin enkeli, mutta katso sinä hieman vähemmän häneen, sillä hän ei kuulu meikäläisiin, ja niin ilettävä, kuin tuo sappinen centurioni minusta onkin, niin…".
Hän ei puhunut loppuun, sillä Dorothea rouva oli ehtinyt asuinhuoneen ovelle ja katsahti taakseen lapsiinsa.
Pietari otti puolisonsa vastaan yhtä totisena, kuin tavallisesti, mutta hänen toisesta puoleksi suljetusta silmästään pilkisti veitikkamaisuus, kun hän sanoi:
"Sinä tuskin tietänetkään, mistä puhutaan?"
"Uskalikkoja, pilvientavoittelijoita te olette", hän vastasi iloisesti.
"Jos hanke ei onnistu", sanoi Pietari näyttäen poikiansa, "niin nuot saavat kärsiä vahinkoa kauvemmin kuin me".
"Mutta se onnistuu teille", Dorothea huudahti. "Vanha sotapäällikkö ja nuoret sotilaat, nehän tappelut voittavat".
Vilppaasti ja ujostelematta hän ojensi pienen palleroisen kätensä miehellensä. Tämä löi iloisesti kättä ja sanoi:
"Minä arvelen saavani senaatissa tien laitoksen toimeen. Sillanrakennustamme varten on vielä hankittava apuväkeä ja siihen me tarvitsemme sinua, Dorothea. Meidän omat orjamme eivät riitä".
"Odota", keskeytti emäntä iloisasti häntä, astui ikkunan ääreen ja huusi: "Jethro, Jethro!"
Se, jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui, ja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen olisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi mahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.
Se, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän pienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut tällä alalla olemaan rajaton hallitsija.
"Pitkä Anubis", hän sanoi lopuksi, "on kai kumminkin tarpeeton tallissa".
Taloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja järkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin, joka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella silmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään ilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän pelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.
Dorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron tarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena kuin paheksien: "Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä minä saan tietää, saa myöskin Pietari kuulla".
Senaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin synkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti puhua.
Mutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta, ja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi nauraen: "Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi sinua".
Pietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet ystävällisiä ja kysyi: "Kuka sinä olet? Mitä haet?"
Hermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä niin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi hänet kokonaan hämille.
Hänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen saada sanotuksi: "Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka haavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole viiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun luoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän — jotta minä…"
"Vai niin, vai niin", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti rohkaisten. "Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas vaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä nulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille".
Hermas punastui ja oikaisihen.
Samalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi senaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin, ja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista tunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään kohtaan.
Polykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle, jota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa aina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: "Jos me voisimme hankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin työmme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika…"
"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas", erakko vastasi ja hänen otsasuonensa alkoivat paisua.
Polykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä vuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti tutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua, että voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi, että hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen pukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi lepytellen:
"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä työnteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?"
Tämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea
rouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:
"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?
Pietari ei teiltä kiellä apuansa".
"En suinkaan", puuttui puheesen senaattori. "Minä seuraan sinua sittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän nuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista rikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon katkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota meidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina puuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten minä seuraan sinua".
"Mutta me asumme ylhäällä vuorella", Hermas sammalsi.
"Sitä puhtaampi on ilma siellä", senaattori keskeytti. "Mutta odota! Kenties on vanhus yksinään… Eikö? Hurskas Paavali on hänen luonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat odottaa".
Pietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän viittasi poikiansa ja sanoi: "Antonio, mene nyt heti hakemaan orjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti paljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy kuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne, sitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen tulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran lyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle kääreet järjestykseen. Tässä on avain".
"Minä autan häntä", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi näyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta erakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse oli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa, saatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.
Sill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin ääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.
Jälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran kääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen taaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.
Niin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi taloudenhoitajaan ja kysyi:
"Miten on Anubis orjan laita?"
"Hän on…" Jethro vastasi. "Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan päivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on haavoittanut häntä sirpillä otsaan".
"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?" huudahti Dorothea rouva moittien. "Mitä te teitte tytölle?"
"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon", Jethro vastasi, "ja siellä hän riehuu ja raivoo".
Dorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: "Sillä tavoin te ette paranna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni".
Niin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea kääntyi puolisoonsa ja huudahti:
"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne menettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei mikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!"
Jethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet olivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa järjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia ruohonkorsia.
Synkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa vavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.
Kun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä ja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa vihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen huuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä häntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten ovea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä tylysti kiinni hartioista.
Mirjam parkaisi ääneensä, ja senaattorin tytär, joka oli pannut rohtopullot pois käsistään ja säälien seurannut kaikkia hänen liikkeitään, riensi paimentytön luokse, lykkäsi pois vanhuksen käden, joka piti hänestä kiinni, ja sanoi: "Elä pelkää Mirjam. Mitä hyvänsä olet tehnytkin, niin isäni saattaa antaa sinulle kaikki anteeksi".
Hänen sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja paimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla rakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.
Monta hetkistä kaikki olivat vaiti.
Viimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:
"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa".
Mirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.
Kovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän oli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja ystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen silmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän virkkoi:
"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua vaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin kaikki teidän orjanne".
Hänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä jälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella hän jatkoi:
"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä, mutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni itseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta inhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin elukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä vuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis astui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani, mutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri syöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja vasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin. Kuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin — kuinka sitä nimittäisin? — joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä lehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla, silloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi loppunut".
"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?" Marthana häntä keskeytti. "Sinä olet hillitön ja huima, vaan et paha".
"Kysy vaan tuolta!" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin
Hermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.
Senaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat tottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:
"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla, on jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan, koska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut rauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja vasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi ei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän niskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei tarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä olemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta kristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä sieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia tahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän luoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei Pietari tahdo sinua rankaista".
Senaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva kääntyi Jethron puoleen kysyen:
"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?"
"Hän on kuumeessa ja hourailee", kuului vastaus. "Vanha Praxinoa jäähdyttelee hänen haavaansa vedellä". "Mirjam saa siis astua hänen sijaansa", Dorothea lausui, "ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka hän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu, tyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten Marthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään".
Paimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä sairaan luokse.
Sillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.
Pietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot
Hermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.
Sirona seurasi heitä silmin ja huudahti: "Sääli tuota uljasta poikaa!
Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".
Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi: "Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä nopeammin viikot vierivät!"
"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".
"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi, "niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä, mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle: sinulta puuttuu työtä!"
"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa. Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää, jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".
"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania, ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella itseäsi miestäsi varten!"
"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".
"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä, Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".
NELJÄS LUKU.
Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.
Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen, joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen jäsentensä nuorteutta.
Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut vuorella?"
"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"
Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän asettui tänne?"
"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa yksinäni kirkkomatkalla".
"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"
"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin rukoilevaiset eläimet".
Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.
Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.
Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa johdatusta.
Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.
Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti tuumasta toimeen.
Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin, toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".
"Seuraa sinä minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä, käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö paikan, missä me murramme kiveä?"
"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".
"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".
"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa. Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia! Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni. Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden patriarkan siunausta".
"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat, kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"
Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista, jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven murroksella…"
Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet nuorukaisen innolla huutaen:
"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta? Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio, vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja, jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina, silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon, Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä hän saapi aikaan, se on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".
Vanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin hän huudahti:
"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä olisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni mainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja taltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla sovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin hankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi sotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut sotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta' ja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan puhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä jälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle, vaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut minulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?"
Pietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin sanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:
"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun milloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme; mutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei saa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole tavallista halpaa lajia".
Annettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle, hän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.
Jo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat lähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä luolassaan.
Yhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien levittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla kuumuudella.
Stephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli kovin janoissaan.
Tuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli hänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.
Tuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän oli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen lausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.
Stephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä heikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja kuivuneilta huuliltaan.
Sitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi hänen hartauttaan.
Yksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä elämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita, pettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja taistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään eksynyt lapsi.
Hiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän kallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden ohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja levottomuuteen.
Kädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat sotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin nimeä.
Viimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä olisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten kuluneet hetket.
Hän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista juomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin lehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan ja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä makuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen nuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano rakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita sukkeluuksia keisarin pidoista. Jos kellä, niin ainakin hänellä oli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti kaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi sikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka tyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti alabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla hän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa, tuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt enää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä Glycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.
Kaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli tapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut, takaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen sielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi kuin sinä juhlayönä.
Silloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista kammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin, joka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.
"Vettä, vettä", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka sydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon hiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki sen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi kilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan huulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten huoaten huudahti: "Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit niin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!"
Paavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi otsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.
Stephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että tämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.
Hetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali kohotti kasvonsa ja lausui: "Anna minulle anteeksi, Stephano! Rukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa, menetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei mikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!"
Sairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi: "Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan meistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan teitä!"
Tuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja tämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.
Tässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui luolaan.
Erakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän ajatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi, missä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.
Se hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen sydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:
"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan uskollinen hoitaja".
Aleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: "Minä olen ajatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen maata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu enää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on jälleen paraneva!"
Pietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon itsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen luolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina käymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.
Hän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten pysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli herättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt auttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.
Paavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen, jota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä yöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin kyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan maata hänen asuntoonsa.
Uusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo valitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa saakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan, olivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän tahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.
"Isänikin", hän ajatteli, "on aikoinaan ollut sotilas ja asunut palatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen luolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä unhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas ja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi tullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä taltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari tarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon Romalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi ruveta taisteluun".
Tätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään rintahansa.
Nukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka Paavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli hänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli kohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.
VIIDES LUKU.
Stephano oli senaattorin lääkkeen vaikutuksesta saanut unta.
Paavali istui hänen vieressään yhtään jäsentäkään järkähyttämättä.
Hän pidätti henkeänsä ja tukahdutti kaikin voimin ry'ityksenkin, ett'ei häiritsisi sairaan herkkää unta.
Tuntia jälkeen puoliyön vanhus heräsi, ja maattuansa kauvan ajatuksissaan silmät auki, hän puhui miettiväisesti:
"Itsekkääksi sinä sanoit itseäsi ja meitä, ja minä olenkin varmaan sellainen! Tätä minä olen jo usein sanonut itselleni enkä vasta tänään, vaan jo viikkoja sitten, aina siitä hetkestä saakka, jolloin Hermas palasi Aleksandriasta ja unhotti iloisen naurunsa. Hän ei ole tyytyväinen, ja kun minä kysyn itseltäni, mikä hänestä tulee, kun minä olen poissa, kun hän hylkää Herran ja etsii maailman hekkumaa, niin minua kauhistuttaa. Minä tarkoitin hänen parastansa ottaessani hänet mukaani tälle pyhälle vuorelle, mutta kuitenkaan ei se ollut yksistänsä siihen syynä! Minusta tuntui liian raskaalle kokonansa eritä lapsestani. Jumalani, jokainen pieni eläin on varma äitinsä uskollisesta rakkaudesta; mutta hänen äitinsä ei huolinut hänestä paetessaan viettelijänsä kerällä huoneestani. Minä ajattelin, että hänen ainakin tulisi saada pitää isänsä ja että hän, jos hän kasvaisi kaukana maailmasta, säästyisi kaikesta siitä tuskasta, joka niin runsaasti on tullut minun osakseni. Minä tahdoin kasvattaa häntä taivasta varten ja murheettomaan elämään. Ja nyt, nyt! Jos hän joutuu perikatoon, niin se tapahtuu minun kauttani. Nyt tulee kaikkien muiden tuskien lisäksi vielä tämä murhe".
"Sinä olet etsinyt hänelle tien", Paavali häntä keskeytti, "ja muuten on kyllä käypä hyvin; hän rakastaa sinua, eikä varmaankaan sinua hylkää, niin kauvan kuin olet sairaana".
"Eikö todellakaan?" kysyi sairas tuskallisesti. "Ja minkälaiset on hänellä aseetkaan, joilla hän suojelisi itseään elämässä".
"Sinä annoit Vapahtajan hänelle ohjaajaksi; siinä on kyllä", Paavali virkkoi rauhoittaen. "Taivaasen viepä tie ei ole mikään tasainen tie, eikä kukaan voi hankkia autuutta lähimmäisellensä".
Stephano oli vaiti ison aikaa; sitten hän lausui: "Ei vähäpätöisimpiäkään elämän kokemuksia ole sallittu opettajan tehdä oppilaansa eduksi, isän poikansa hyväksi. Päämäärään saatamme vain viitata, vaan sinne viepä tie tekeypi jokaiselle erinkaltaiseksi".
"Kiittäkäämme siis Jumalaa", Paavali huudahti, "sillä Hermas on jo sillä tiellä, jota meidän, sinun ja minun, ensin täytyi etsiä".
"Sinun ja minun", toisti sairas ajattelevaisesti. "Kumpikin meistä on hakenut tietänsä, mutta yhä vaan omaansa, huolimatta toisen tiestä. Tuota itsekkäisyyttä, tuota itsekkäisyyttä! Kuinka monta vuotta me jo olemme asuneet täällä lähellä toisiamme, enkä kuitenkaan koskaan ole tuntenut tarvetta kysyä sinulta, mitä sinä tiedät nuoruudestasi ja kuinka armo sinut saavutti. Sattumalta sain tietää, että sinä olet kotoisin Aleksandriasta ja että olet ollut pakana sekä saanut paljon kärsiä uskon tähden, ja se oli minusta kylläksi. Sinä et näytäkkään tahtovan mielelläsi puhua noista menneistä päivistäsi. Lähimmäisemme pitäisi meille olla niinkuin oma itsemme, ja kuka on ollut minua lähempänä kuin sinä? Voi tuota itsekkäisyyttä! Kuiluja on Jumalankin luokse vievällä tiellä".
"Minulla ei ole paljon kerrottavaa", Paavali sanoi, "mutta entistä oloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin luotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin äkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos sammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin ropakkoonsa".
"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti. "Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen syntyperää ja nimeä".
Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:
"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua. Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää esineen aatteen, sille jääpi…"
"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.
"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin", Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet yhdenmuotoiset!"
"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu filosofien järjestelmihin…"
"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti. "Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä: grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia…"
"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.
"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti meitä opettamassa".
"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti. "Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"
"Saman, saman", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. "Meidän taloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää, ja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä turhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni. Hänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa ja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen kaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta, jonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin tarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se suuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin kaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun sitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla olollansa! — Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon menneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin rikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja rakas ja hyvä kuin enkeli".
"Jokaiselle lapselle on oma äitinsä paras äiti", jupisi sairas.
"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!" Paavali huudahti. "Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen sanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi ankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää. Oppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa saanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi pidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin vuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä dialektisissa väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria koko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään järjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän koskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli mestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin aina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa. Hänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä palestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan paras mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla etevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain auttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut klientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa lausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut, se käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä: Menanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen ominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät suusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä hetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun nelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä koristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta. Kylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni".
"Kaiken sen tiedän", Stephano häntä keskeytti, "ja sen muistaminen on usein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi karkoitetuiksi?"
"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina", Paavali huokasi, "mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman viekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä välttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja Raithusta tuovat kalaa kosteikkoon".
Stephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:
"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta tahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan ainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin silmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita…!"
"Kanopon ostreat ovat erinomaisia", Stephano keskeytti, "siellä tehdään pieniä piirakoita…"
Paavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti: "Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin kadulla!"
Mutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: "Olisi kuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja sinun tulisi koettaa nukkua". "Minä en saata", Stephano huokasi. "Jos minua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!"
"Mutta älä keskeytä minua enää", Paavali pyysi ja jatkoi: "Koko tämän iloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus olin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt maljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin minusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla, tahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut ainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin tuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen ja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän olemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat meistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä, aina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta ilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä oli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän yhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten oppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän syvämieliseltä, milloin järjettömän narrimaiselta. Usea hänen suustansa lähtenyt sana jäi kuitenkin muistooni ja vasta täällä yksinäisyydessä olen niitä oppinut ymmärtämään. Järjellisyyden etsiminen ulkopuolelta itseämme ei muka ole minkään arvoista; mutta ylevintä on, kun järki näkee meissä itse itsensä. Niin usein kuin maailma silmissäni raukee tyhjyyteen, ja minä elän Jumalassa ja pidän Hänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin minun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja ikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla äänellä julistettiin aivan heidän vieressään!
"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut lymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä. Vain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin suutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat saaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen kerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen siunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka pojan olin vetänyt vedestä.
"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa; minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni naimisiin prefekti Pompejon kanssa.
"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon, vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle, koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin, sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain kreikattarien laulu ja hyppy.
"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.
"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin Roinassakaan olisi voinut hankkia.
"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua, oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.
"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.
"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,
"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme aseet kädessä.
"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä silmään."
"No mitä?" Stephano kysäisi.
"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä. Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".
"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".
"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa, vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut, mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni. Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta! Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun, ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä minä hänen!' jupisin itsekseni.