"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti, ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani, ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni huoneessa.
"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.
"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.
"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.
"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'
"'Rukoilin', vanhus vastasi.
"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!' Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi jälleen yksikseen huoneesen.
"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni. Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin, niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu, kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".
"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.
"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen, sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa. He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani. Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle taivaan kaikkine riemuineen.
"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa tulin kastetuksi.
"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen alkoivat, auttaa veljiäni.
"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä, kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".
"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui tyytymättömänä:
"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".
Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan, joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja noutamaan.
KUUDES LUKU.
Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa, sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.
Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.
Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle kuvastin!"
Ison aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun metalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran, joka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen kuvastinta eläimen edessä:
"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän seinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin meidän täytyy katsoa tähän!"
Sitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:
"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin Arelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan auringon alla. Anna tänne sandaalini!"
Neekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden somissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi kätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:
"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!"
Tätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti todellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali koskaan olisi polkenut.
Sitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi muuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin rakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.
Vastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen puolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja molempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty punaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja jossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat. Tämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin piikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja myllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä myötäviksi.
Tänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä piha oli vielä synkän varjon peitossa.
Ainoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.
Jos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo ympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa ja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen auringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli häirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.
Paitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi isohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.
Varjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: "Tuo ilkeä aurinko! Meidän ikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin olisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen huoneesen; sen tahdon".
Orjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: "Phoebicio ei sitä tahdo".
Sironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin hiukan tärisi, kun hän kysyi: "Mikä hänen nyt taas on?"
"Hän sanoo", vastasi neekerivaimo, "että senaattorin poika Polykarpo useammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä näyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon pienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi tarpeellista".
"Onko hän vielä tuolla?" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti uhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.
"Isäntä on poissa", sammalsi akka. "Jo ennen auringon nousua hän meni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa myöhään kotiin".
Galliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä lohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.
Vinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös häntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.
Yksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä eläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä verraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän peräsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla aukealla.
Hän kauhistui väristen.
Hän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla hänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä, jonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä hän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona ei ollut koskaan rakastanut häntä.
Huolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen isänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä, mutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies kuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.
Mutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin tulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta heidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja mieltymyksen-osoituksiansa.
Elämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä, mutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä ei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli, ennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää huolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.
Tämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän mielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat nähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.
Hän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä huoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin pääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä ihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa nähtävänä ja ihailtavana.
Kun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan linnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa ottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä kesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet muassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä toiveita ja iloisuutta.
Vähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen seurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa etunenässä kulki maitse Roomaan.
Sirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman häntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan viattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.
Samalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti kaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja miellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa, kun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä hänen suosioonsa.
Vihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita parveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella Sironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut uskollisuutensa.
Kuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä näytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta puolisostaan.
Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.
Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja vastenmielistä.
Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen silmää.
Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet koskevat.
Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin, väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.
Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä. Mutta silloin — kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen — Phoebicio teki hänelle sellaista — sellaista, joka rautaisen muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi, niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies, jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.
Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin; mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon, ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.
Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina tunnottomaksi asti.
Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona tiesi, missä hän oli ollut.
Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä, kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut rupeamaan Phoebicion vaimoksi.
Hänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä häpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän puristi kätösensä nyrkkiin.
Samassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan rintamuurille.
Hän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas hänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja katsoi sitten pihalle.
Hymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren Hermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin huoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.
Hänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen hervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus siihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei uuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman tuuliin.
Niinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa puolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-
kin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen vaikea saada silmiään kuiviksi.
Phoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa, sillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen vähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan väliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.
Hermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.
Hänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä puku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä, joka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa katsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren verensä liikkeesen.
Nainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä, suopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa tähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti Hermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä laita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.
Nuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä ilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita, kuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.
"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla", Sirona sanoi ystävällisesti, "että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa isäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini olisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi ylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on vanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka on erittäin hyvää ja terveellistä".
Hermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä huoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon voimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle: "Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin".
Nämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen niistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen viereen, syöksähti alas kovasti kolisten.
Sirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi kovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.
Pian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.
Tuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon tavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä orjien asuntoon.
Tämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla, talossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia huoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.
Paimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella vuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli, kun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti silitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.
Heti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti taas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven taakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti hengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan päin.
Uusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.
Vielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt lattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja vuohiansa.
Silloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä olisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan sitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka sen synnytti.
Hermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja se vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.
Kiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta, joka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.
Myllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan, joka oli vaipunut ihailemiseen.
Mirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen ilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon valon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä ruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa taulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus, että hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt häntä pahaksi hengeksi.
Syvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin rankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous, hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla hampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta tuskasta ja vihasta.
Kuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan silmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin, temmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen punaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään kalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.
Tällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen olkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.
Silloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle ja varoittaa häntä.
Riitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan naisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.
Mirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun vinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.
Ei sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan kuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä kuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.
Ylimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti ottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt heidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.
Jo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.
Kauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli Dorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas jälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.
Vahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli tyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa jälleen nähdä.
Sirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne lähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.
Senaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla ratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun tielle.
Puolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka harjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan läpi.
"Emäntä!" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen pysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi hänelle ruusun.
Sirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa päillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko huomionsa tähän toimeen: "Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä paikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin aljetaan siitä juttu".
Musta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta Sirona ajatteli: "Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies, eikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin hänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan, piirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka eivät ensinkään koske minuun!"
SEITSEMÄS LUKU.
Sitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi puolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas ja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi tuntea itsensä voimakkaammaksi.
Erakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka Hermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla sen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.
Molemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella varustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari oli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.
He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli kadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:
"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies, joka tuntee arvonsa".
Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen sanoja.
Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".
Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu sanaakaan.
Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa kohti katselivat länteen päin.
Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja. Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa orvokinsinessä.
Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista hiljaisuutta.
Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.
Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä takaisin luolaan".
Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen vuoteellensa.
Levittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.
"Mitä liikkuu sielussasi?" vanhus kysyi. "Se on — se oli; sitä ei voi auttaa", Paavali huusi syvästi liikutettuna. "Me saimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä epäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine, tulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan muodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja hämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!…"
Erakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille nuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: "Pulskea poika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän valkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme, ja minä osaan niitä löytää".
Tuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut lihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa, sillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja katumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt itselleen ankaran paastoamisen. "Ja nyt", huudahti Hermas, kun hänen isänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin maittavan, sanoi olevansa kylläinen, "ja nyt tulee paras herkku. Tässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin se jälleen täytetään".
Stephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi vähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen hyvää makua:
"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali".
Tämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua ja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: "Se ei ole Syrian viiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä mareotilaisena!"
"Siksi Sirona sitä sanoi", Hermas huudahti. "Ja sinä tunnet sen jo hajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle".
"Niin se onkin", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:
"Sirona? Kuka on Sirona?"
Luolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät erakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan: "Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa asuvan centurionin puoliso".
"Kuinka sinä tulit hänen luoksensa?" isä kysyi,
"Hän asuu Pietarin talossa", nuorukainen vastasi, "ja kun hän sai kuulla, että sinä olet haavoitettu…"
"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne", Stephano virkkoi, "häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?"
"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan", Hermas vastasi. "Häntä nimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta".
Nuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali valvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.
Mutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi häntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:
"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja kuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi tullut Gallialaiselta".
Paavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi täydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja jatkoi:
"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova häväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta sydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa, ja tämä on eräs Gallialainen".
"Anna hänellekin anteeksi", Paavali pyysi, "äläkä häiritse untasi katkerilla ajatuksilla".
"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut, mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin öittesi levon".
"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä. "GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja oman lapsensa".
"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme, ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen, hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa, enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin! Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista, Paavali?"
"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää; mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".
Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.
Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle, sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.
"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä, olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät kovin kalpealta ja valvoneelta".
"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella. Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään, sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen sallinut sulkeutua.
Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.
Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin valui viidestä haavasta.
Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.
Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.
"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano virkkoi.
"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.
"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua. "Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"
"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään tuijottavin katsein.
Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa janoaan.
Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"
Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo paastonnut aina siitä — siitä — mutta sehän on saman tekevä. Ole ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".
Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin, nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin avaruuteen, kertoa:
"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.
"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan, mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!
"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan, mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja oli tältä kavaltanut paljon rahaa.
"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen, sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta, jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.
"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.
"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.
"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.
"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille, joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.
"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa. Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi kuin kenenkään muun naisen'.
"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla hiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja neuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.
"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että häntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin hän kokonaan luotti minuun.
"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen viettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka oli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä, ystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään kovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein tuomarin eteen ja vankeuteen.
"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon arvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen rakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja Magdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut omasta syystänsä.
"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi sitä, joka itse turmelee elämänsä!
"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi järkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.
"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa, joka jäähdyttää hänen verensä.
"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt enemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi papillisessa puvussa.
"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin ennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä vangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä, jotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen uskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja pahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa menetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja, jotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta. Sydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä ylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka hiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin oli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.
"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi ollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin Magdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä, joka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä hurskaasta' — vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on tehnyt parannuksen, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä! Jumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka viettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä kuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja yöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta saada kuolla hänen kanssansa.
"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia kuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.
"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta vapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava uhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan kuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt tahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan luettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja valitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat syvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi täydelleen tyyneenä.
"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit veivät heidät kaikki yhteen paikkaan.
"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien joukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.
"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös, astui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen kristitty'.
"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot varmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä hetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies, katseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä ja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun nimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.
"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo minullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena, kristitty, kieltäypi uhraamasta'.
"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä huusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon poika, kristitty, kieltäytyy samoin'.
"Roomalainen teki tehtävänsä.
"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.
"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen pappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät vietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi ainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan kuoleman.
"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä uhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja rukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.
"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui, kuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet ylä-ilmoihin.
"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin virkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa paikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena loi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia minä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän häntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät pelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.
"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi poikansa nimeä, Hermeiasta.
"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin ja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli jo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin autuas.
"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän pääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.
"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas on kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta, valkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla minä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen… Oi sydämeni! Voi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu…!"
Paavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden valtaamana vuoteelleen.
Sairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen kertomustansa.
Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut polvilleen.
Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen virkoamaan.
Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut tätä poikaa kohtaan".
Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.
Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun jo ilman sinun avuttasikin".
Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon kirkossa rukoillaksensa.
KAHDEKSAS LUKU.
Oli ihana, virkistävä ilta.
Täysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja loi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei ollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää huntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se saattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.
Pääkadun leveä juova kimalteli vuorilta laskeuvan matkustajan silmään, ikään kuin valkeasta marmorista tehty tie, ja uuden kirkon hiljakkoin kalkitut seinät loistivat yhtä heleänvalkoisilta, kuin selvällä päivälläkin.
Huoneiden ja palmujen varjot muodostivat ikäänkuin mustia lattiavaatteen raitoja tielle, jolla nyt oli ainoastaan vähän väkeä, vaikka oli iltaviileän aika, joka muuten tavallisesti houkutteli porvaria raikasta ilmaa nauttimaan.
Kirkon avonaisista ikkunoista kuului sekä mies- että nais-äänistä laulua.
Sen ovet avautuivat, ja kristityt Pharanilaiset, jotka täällä olivat nauttineet Herran ehtoollista ja kädestä käteen kulkevaa kalkkia, astuivat ulos.
Vanhimpien, diakonien, ääneenlukijoiden, laulajain, akoluuttien ja paikkakunnan kokoontuneen papiston etupäässä astui piispa Agapito, samoin kuin maallikkojen edellä koko kosteikon päällysmies, Obediano, sekä senaattori Pietari, jälkimmäinen puolisonsa, täysikasvaneitten lastensa ja lukuisien orjiensa kanssa.
Jo oli koko kirkkoväki lähtenyt pois, kun ovenvartia vahakynttilöitä sammuttaessansa huomasi katujoita varten aiotussa esihuoneessa, jossa suihkukaivo hiljaa lirisi, pimeässä nurkassa erään miehen, joka liikahtamatta ja hartaasen rukoukseen vaipuneena kykki lattialla ja vasta silloin nousi seisoalleen, kun kirkonvartia huusi häntä ja pienellä lampullansa valaisi hänen kasvojansa.
Ankarilla sanoilla ovenvartia aloitti puheensa, mutta tuntiessaan myöhästyneen rukoilijan aleksandrialaiseksi erakoksi, Paavaliksi, hän heti muutti äänensä ja sanoi ystävällisesti, melkeinpä rukoilevan nöyrästi:
"Lopeta jo rukouksesi, hurskas mies. Seurakunta on jo lähtenyt kirkosta, ja minun täytyy, meidän uusien kalliiden kirkkokalujemme ja pakanallisten rosvojen tähden sulkea ovet. Minä olen jo kuullut, että Raithun veljet ovat valinneet sinut vanhimmaksensa ja että heidän lähettiläänsä ovat tarjonneet sinulle tämän korkean arvon. Hekin ovat katselleet ja suuresti ihmetelleet meidän uutta kirkkoamme. Aiotko sinä heti muuttaa heidän luoksensa, vai viivytkö meidän luonamme juhla-ajan?"
"Sen saat huomenna tietää", sanoi Paavali, joka ylös noustuaan seisoi nojaten erääsen koristamattoman katujahuoneen patsaasen. "Tässä huoneessa asuu Hän, jolta minun ensin pitää kysymän neuvoa. Minä pyydän sinua, jätä minut vielä yksikseni. Jos tahdot, niin sulje ovet, ja tule myöhemmin, ennenkuin lähdet levolle, päästämään minua ulos".
"Se on mahdotonta", vastasi toinen hänelle arvellen. "Minun vaimoni on sairaana ja asuntoni on kaukana täältä, kaupungin syrjäpuolella, pikku portin luona. Ja sitä paitse minun täytyy vielä tänään viedä avain Pietari senaattorille, jonka poika, rakennusmestari Antonio, varhain huomenna tahtoo alkaa uuden alttarin rakentamista. Auringon noustessa tulevat työmiehet, ja jos…"
"Annappas minun katsoa avainta", keskeytti häntä Paavali. "Kuinka suuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee tahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy keino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä lähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien itse avaimen senaattorille".
Portinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon, pyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään senaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.
Hän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: "Hän paastoo ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä vähimmin tahdomme".
Tämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan paistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.
Orjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.
Pietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan puoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja heidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut heidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia perheen täysikasvaneita lapsia varten.
Orjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat kahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he kourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.
Kunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin murrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut lampaan paistin.
Selän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen omaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti lihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.
Tosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun toverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut valittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän herransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään puhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.
Myöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki liha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen tulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli puutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut hedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia makeisia.
Pietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja omaistensakin kanssa vaan vähän.
Dorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat muodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka hän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa ajattelematta.
Ateria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä kysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.
Ei kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut merkin siihen.
Rauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen levottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle jääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä nopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.
Hän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.
"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle ja löytävä minut täältä näitten keskeltä", hän ajatteli ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja loi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä muihin orjiin.
Mutta Hermas ei tullut.
Mirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.
Odottiko hän oven takana, kunnes ateria päättyisi? Vai tarkoittiko hänen myöhäinen käyntinsä Galliatarta, jonka luo hän oli hänet viime iltanakin nähnyt menevän viiniastia kädessä.
Hän tiesi, että Sironan puoliso, Phoebicio, oli vuorella ja uhrasi siellä täysikuun valossa Mithraalle uskolaistensa kanssa muutamassa vuoren luolassa, jonka Mirjam jo kauvan aikaa oli tuntenut.
Hän oli nähnyt Gallialaisen ilta-jumalanpalveluksen aikaan lähtevän pihasta muutamien sotamiesten seuraamana. Kaksi sotamiehistä kantoi erästä suurta lipasta, josta suuren hämmennyskattilan korvat pistäytyivät esiin, erästä vedellä täytettyä nahkaleiliä ja monenlaisia muita kaluja.
Hän tiesi, että nämät miehet aikoivat viettää koko yön Mithraan luolassa tervehtiäksensä kummallisilla menoilla "tuota nuorta jumalaa", nousevata aurinkoa, sillä monta kertaa utelias paimentyttö oli heitä kuunnellut, kun hän ennen päivän koittoa oli lähtenyt vuorelle vuohinensa, ja hän oli kuullut, että Mithraan palvelijat viettivät yöllisiä uhrijuhlia.
Hänen mieleensä juolahti, että Sirona oli yksinänsä ja että Hermas tahtoi käydä ehkä hänen luonansa, eikä senaattorin tykönä.
Hän kauhistui, hänen sydäntänsä tuimeli, ja niinkuin ainakin, kun tulinen mielenliikutus heräsi hänessä, niin hän tällöinkin, vastustamattoman intohimonsa valtaamana, hypähti ylös ja oli jo lähellä ovea, kun senaattorin ääni pidätti hänet ja huomautti hänelle hänen sopimatonta käytöstänsä.
Hänen potilaansa makasi yhä vielä kovassa kuumeessa vuoteen omana, päänahka tulehtuneena, ja hän tiesi pääsevänsä kaikesta moitteesta, jos hän herransa kysymykseen olisi vastannut, että sairas häntä tarvitsi; mutta hän ei ollut vielä koskaan valhetellut, ja hänen ylpeytensä esti häntä nytkään valhetta sanomasta.
Muut orjat pelästyivät, kun hän uljaasti vastasi: "En viihtynyt enää sisällä; ateria kesti niin kauvan".
Pietari silmäsi ulos akkunasta, ja kun hän huomasi, kuinka korkealla kuu jo oli, niin hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ihmetellen itseänsä, lausui häntä moittimatta kiitosrukouksen, antoi orjille merkin lähteä salista ja meni makuukammioonsa annettuaan yösuudelman lapsilleen, joista ainoastaan kuvanveistäjä Polykarpo ei ollut saapuvilla.
Sinne ei hän pitkäksi aikaa jäänyt yksiksensä, sillä sitten kun Dorothea rouva oli puhellut tyttärensä Marthanan ja huoneen hoitajan kanssa kaikesta, mitä huomenna tarvittiin, ja luonut nuorimpain lasten makuukammiossa vielä rakkaan silmäyksen noihin rauhallisesti uinaileviin, ja korjannut missä peitettä, missä pään-alaista, niin hän astui kynnyksen yli puolisonsa huoneesen ja mainitsi hänen nimeänsä.
Pietari nousi seisoalleen, katsoi häneen, ja hänen totisista silmistänsä vuoti runsaasti kiitollista lempeyttä Dorotheaa kohti.
Dorothea tunsi ankaran puolisonsa lempeän sydämen ja nyökkäsi osaa ottaen hänelle, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustansa, niin Pietari lausui:
"Tule vaan likemmäksi! Tässä tuntuu niin raskaalta, ja sinunkin täytyy saada osasi taakasta".
"Anna minun vaan saada se", keskeytti tämä hänet innokkaasti. "Senpä vuoksi tuleekin solakasta tyttösestä leveähartiainen muija, jotta hän helpommin voisi auttaa herraansa kantamaan elämän monia taakkoja. Mutta minä olen todellakin levotoin. Jo ennen kirkkoon mentyämme on jotakin ikävää tapahtunut sinulle, eikä ainoastaan neuvoston kokouksessa. Lasten laita ei kaiketikaan ole niin, kuin pitää".
"Mimmoiset silmät hänellä on!" Pietari huudahti.
"Rumat, harmaat", Dorothea vastasi. "Eivätkä ne ole edes tarkkanäköiset. Mutta pimeässäkin ne näkevät, mikä teihin, sinuun ja lapsiin koskee. Sinä olet tyytymätöin Polykarpoon. Eilen, ennenkuin hän ratsasti Raithuun, sinä katselit häntä niin — niin — kuinka sitä sanoisin? Minä voin hyvinkin hyvin huomata, mitä tämä tarkoittaa, mutta minä luulen, että sinä tarpeettomasti murehdit. Hän on nuori, ja niin ihmeen kaunis nainen kuin Sirona…"
Pietari oli tähän asti ääneti kuunnellut vaimoansa. Nyt hän löi kätensä yhteen ja lausui keskeyttäen häntä: "Sen asian laita ei todellakaan ole oikein; — mutta pitäisihän minun olla tottunut siihen. Mitä minä salaisesti tahdon kertoa sinulle, sen sinä esittelet minulle niin, kuin se olisi vanhaa tuttua".
"Ja miksikä en?" Dorothea kysyi. "Jos istutat vesan puunrunkoon ja se juurtuu puuhun, niin se tuntee sekä sahan viiltämisen, joka koskee runkoon, että myöskin sen juuria kostuttavasta lähteestä vuotavan siunauksen, niinkuin sille itselle olisi tullut osaksi tuskaa tahi virvoitusta. Sinä olet puu ja minä olen vesa, ja avioliiton ihmeellinen voima on sinut ja minut tehnyt yhdeksi lihaksi. Sinun sydämesi tykytys on myös minun sydämeni tykytys, sinun ajatuksesi on minunkin ajatukseni, ja senpä vuoksi minä aina tiedänkin, ennenkuin sitä minulle sanotkaan, mikä mieltäsi painaa".
Dorothean rehellisissä silmissä, hänen tätä lausuessaan, näkyi kostea väike, mutta Pietari tarttui hellästi hänen käteensä ja lausui: "Jos tuo vanha, ryhmyinen runko monesti kantaa makeita hedelmiä, niin hänen on kiittäminen siitä vesaa. Minä en todellakaan saata uskoa, että nuo vuorella asuvat erakot ovat Herralle erittäin otollisia sen vuoksi, että elävät yksinäisyydessä. Sillä vasta vaimon ja lasten kautta tulee mies täydelliseksi, todelliseksi ihmiseksi, mutta se, joka on näitä vailla, ei koskaan opi tuntemaan elämän valoisimpia kunnaita ja sen synkimpiä kuiluja. Jos on jotakin, jonka hyväksi mies saattaa panna alttiiksi koko elonsa ja taitonsa, niin se on hänen oma kotonsa".
"Meidän kotomme hyväksi", Dorothea lausui, "olet sinä rehellisesti tehnytkin sen".
"Meidän kotomme hyväksi", Pietari toisti lujaan ja syvän äänensä koko painokkaalla soinnulla. "Kahdella on enempi voimaa kuin yhdellä, ja siitä on jo ties häntä kuinka paljo aikaa, kun vieraannuimme sanomasta 'minä' niissä seikoissa, jotka koskevat kotoa ja lapsia. Molempien kautta on meille tänään huolta tuotettu".
"Eikö senaatti tahdo ottaa osaa uuden tien laitoskustannukseen?"
"Ei! Piispa Agapiton sekaantuminen on ratkaissut asian. Minun ei tarvitsekkaan mainita sinulle, millainen meidän välimme on, enkä minä tahdo moittia häntä, sillä hän on oikeutta harrastava mies; mutta useissa kohdin emme milloinkaan voi sopia. Niinkuin tiedät, on hän nuoruudessaan ollut sotilaana, ja hänen hurskautensa on jylseä, milt'ei sotainen, niin sanoakseni. Jos olisi käynyt hänen mielensä mukaan, eikä Obediano olisi puolustanut minua, niin ei kirkossamme tätä nykyä olisi ainoatakaan kuvaa ja se näyttäisi aitalta eikä rukoushuoneelta. Me emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme, ja siitä aikain, kun en hänen toivonsa mukaan tehnyt Polykarposta pappia, vaan sen sijaan panin pojan Thalassion oppiin, koska poikanen jo pienenä piirusti paremmin kuin moni mestari tällä inhalla iällä, joka ei synnytä suuria taiteilijoita, hän puhuu minusta, kuin olisin pakana".
"Ja minä tiedän hänen kuitenkin pitävän sinua suuressa arvossa",
Dorothea rouva keskeytti häntä.
"Minä puolestani pidän mielelläni hänestä yhtä hyvää ajatusta", vastasi Pietari, "ja se, mikä meidät eroittaa toisistamme, ei ole mitään pahaa. Hän luulee itsellään yksinään olevan puhtaan uskon ja että hänen on taisteleminen sen puolesta. Pakanalliseksi kauhistukseksi hän sanoo taiteilijain teoksia, ja kuvat, arvelee hän, joka ei koskaan ole tuntenut tuota kauneuden kirkastavaa voimaa, saattavat ainoastaan epäjumaluuteen. Polykarpon tekemiä enkelien ja Hyvän Paimenen kuvia hän vielä suvaitsi, mutta jalopeurat ovat saattaneet tuon vanhan sotilaan raivoon. Hän sanoi niitä kirotuiksi epäjumalan kuviksi ja pirun töiksi".
"Mutta olihan Salomoninkin temppelissä jalopeuran kuvia nähtävinä",
Dorothea huudahti.
"Sitä minäkin väitin, ja myöskin, että sekä katekeettikoulussa että myöskin tuossa opettavaisessa Eläinopissa, joka meillä on, itse Vapahtajaa verrataan leijonaksi, ja että myöskin evangelista Markusta, joka levitti Herran oppia Aleksandriaan, kuvaillaan yhdessä jalopeuran kanssa. Mutta hän vastusti minua vielä paljoa kiivaammin, sillä Polykarpon teokset eivät muka ole aiotut kaunistamaan pyhiä paikkoja, vaan Caesareumia, joka hänestä ei ole mitään muuta kuin pakanallinen rakennus, ja kreikkalaisten jaloja taideteoksia, joita siellä säilytetään, hän sanoo inhottaviksi viirunaamoiksi, joilla saatana viekoittelee ihmisten sydämiä. Näitä hänen ankaria sanojansa ymmärtävät muut senaattorit, vaan eivät minun lauseitani, ja niin he yhtyivät häneen, että minun tienrakennus-ehdotukseni jäi sikseen, koska kristityn seurakunnan ei muka sopisi auttaa epäjumaluutta ja tasoittaa tietä perkeleelle".
"Minä näen sinusta, että olet kovuudella heitä vastustanut".
"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi luoden silmänsä lattiaan. "Ehkäpä olen tullut lausuneeksi montakin loukkaavaa sanaa, ja onpa minunkin annettu maistaa niitä. Erittäinkin tyytymätön Agapito oli minun tiliini ja toi esiin erään diakonien kertomuksen. He moittivat kovasti sitä, että sinä olet antanut yhtä paljon leipää pakanallisperheille, kuin kristityillekin. Tämä kyllä on totta, mutta…"
"Mutta", Dorothea huudahti eloisasti, "nälkä on vaivaksi kastamattomallekin, heidän kristityt naapurinsa eivät auta heitä, ja ovathan hekin meidän lähimmäisiämme. Minä tekisin huonosti tehtäväni, jos antaisin heidän kärsiä nälkää sen takia, että he ovat parasta lohdutusta vailla".