"Ja kuitenkin", Pietari sanoi, "on neuvoskunta päättänyt, että sinä tästä lähin saat käyttää määrätystä viljavarastosta enintään neljännen osan pakanoitten avuksi. Mutta sinun ei tarvitse säikähtyä. Tästä lähin on heille tuleva omaisuudestamme se, mikä ennen myötiin. Ei kenenkään sinun holhoteistasi tarvitse jäädä yhtäkään leipää vähemmälle. Uudella tien laitoksella taas ei ole mitään kiirettä. Sen valmistuminen saattaakin viipyä, sillä Polykarpo saattaa tuskin meidän luonamme valmistaa jalopeurojansa. Poika raukka! Kuinka innokkaasti hän onkaan savesta muodostellut niiden kaavaa, ja kuinka ihmeen hyvästi hän on onnistunut luodessaan noihin majesteetillisiin eläimiin heidän ryhtiänsä. Vanhojen athenalaisten taiteilijain henki tuntuu elähyttävän häntä. Neuvotelkaamme nyt, eikö Aleksandriassa…"
"Koettakaamme pikemmin", keskeytti hänen puolisonsa häntä, "heti saada häntä jättämään nuo kaavansa syrjään, ja sen sijaan ryhtymään muihin pyhempiin teoksiin. Agapito on tarkkanäköinen, ja nuo pakanalliset teokset juurtuvat liiankin syvälle pojan sydämeen".
Senaattori, kuullessaan viime sanat, rypisti otsaansa ja sanoi milt'ei kiivaasti: "Ei kaikki, mitä pakanat ovat luoneet, ole halveksittavaa. Polykarpon täytyy olla vakavassa ja vakinaisessa toimessa, sillä hän on luonut silmänsä sinne, minne hänen ei pitäisi niitä luoda. Sirona on toisen puoliso, eikä pilankaan vuoksi pidä koettaa saada lähimmäisen emäntää omakseen. Luuletko sinä, että Galliatar saattaisi rikkoa velvollisuutensa?"
Dorothea hämmästyi ja mietittyänsä hetkisen, hän vastasi:
"Hän on kaunis ja kevytmielinen lapsi, niin, vaan lapsi! Minä ajattelen hänen mielenlaatuansa enkä hänen ikäänsä, vaikka hän tosin saattaisi olla puolisonsa lapsenlapsi, tuon kummallisen miehen, jota hän ei rakasta eikä kunnioita, ei, ainoastaan inhoo. Jotakin kauheaa, en tiedä mitä, hänen miehensä varmaankin jo Roomassa on tehnyt hänelle, enkä minä enää koetakkaan taivuttaa hänen sydäntänsä takaisin häneen. Muuten hän on kaikessa lempeä ja myöntyväinen, enkä usein voi käsittääkkään, mistä hän. aina saakin tuon vallattoman iloisuuden kisaellessaan lasten kanssa. Kyllähän sinä tiedät, kuinka pienokaiset ja Marthanakin ovat häneen kiintyneet. Soisinpa, että hän olisi kristitty, sillä minullekin hän on käynyt rakkaaksi, miksi kieltäisinkään sitä. On varsin mahdotonta hänen läsnä ollessaan olla surullisena, ja hän on aina minulle kuuliainen sekä pelkää minun moitettani ja koettaa voittaa minun suosiotani. Varmaankin hän koettaa olla kaikille ihmisille mieliksi, vieläpä lapsillekin, mutt'ei, minun nähdäkseni, enemmän Polykarpolle, kuin muillekaan, niin pulska mies kuin hän onkin. Varmaankaan ei!"
"Mutta kuitenkin", Pietari sanoi, "poika häntä katselee ja Phoebicio on sen huomannut. Hän tapasi minut eilen kotiin tullessani ja pyysi happamen-kohteliaalla tavallaan minua antamaan pojalleni sen neuvon, että hän, jos hän vast'edes tahtoisi lahjoittaa pois ruusuja, heittäisi ne muualle kuin hänen ikkunaansa, sillä hän itse ei muka ole mikään kukkien ystävä ja vaimolleen taas hän mielemmin tahtoi niitä itse poimia".
Dorothea rouva kalpeni ja lausui päättävästi ja lyhyesti: "Me emme tarvitse majamiestä, ja vaikka katkerasti kaipaankin hänen puolisoansa, on kuitenkin parasta, että sinä pyydät häntä etsimään toista asuntoa".
"Ei sanaakaan enempää, vaimo", Pietari keskeytti häntä totisena, viitaten epäävästi kädellään. "Antaisimmeko Sironan kärsiä siitä, että meidän poikamme menettelee ajattelemattomasti hänen tähtensä? Sanothan sinä itsekin, että hänen seurustelunsa lasten kanssa ja kunnioituksensa sinua kohtaan on varjellut häntä rikoksesta, ja tulisiko meidän nyt karkoittaa hänet talosta? Ei suinkaan. Gallialaisperhe jää niin kauvaksi asumaan minun talooni, kuin he eivät tee mitään, joka pakoittaisi minut ajamaan heidät siitä. Isäni tosin oli Kreikkalainen, mutta äitini kautta minä olen saanut Amalekilaista verta suoniini, ja jos minä karkoittaisin talostani ne, joiden kanssa olen kerran oman kattoni alla jakanut leipäni, niin minä häpäisisin itseni. Polykarpoa pitää varoitettaman ja hänen pitää saaman kuulla, mikä hänen velvollisuutensa on meitä, itseänsä ja Jumalaa kohtaan. Minä ymmärrän pitää hänen suuria lahjojansa arvossa ja olen hänen ystävänsä, mutta samalla kertaa myöskin hänen isäntänsä ja osaan estää häntä oman isänsä taloon tuomasta pääkaupungin kevytmielisiä tapoja".
Viimeiset sanat kaikuivat kuin vasaran iskut, ja jäykkä päättäväisyys loisti senaattorin silmistä.
Kuitenkin hänen vaimonsa lähestyi pelotta häntä vielä likemmäksi, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Kuinka hyvä kuitenkin on, että mies pitää oikeuden silmämääränänsä, kun sitä vastoin me naiset sokeasti seuraamme sydämemme ajattelemattomia haluja. Painitaistelussakin te käytätte ainoastaan luvallisia aseita, mutta taistelevat vaimot käyttävät kynsiä ja hampaitakin. Te ymmärrätte aina paremmin välttää vääryyttä, sen sinä taas olet minulle osoittanut; mutta hyvien töiden toimittamisessa te ette kuitenkaan ole meitä etevämmät. Gallialaisperhe jääköön rauhaan meidän huoneesemme, ja läksytä sinä Polykarpoa ankarasti, mutta tee se ensinnäkin hänen ystävänänsä. Vai eiköhän olisi parempi, että jättäisit sen minun toimekseni? Sillä onhan sekä jalopeurojen valmistaminen että hänen osallisuutensa pääkaupungissa laitettavan suuren rakennuksen valmistamiseen häntä suuresti ilahuttaneet, mutta nyt on koko ilo lopussa! Minä toivon, että sinä jo olisit ilmoittanutkin tämän hänelle; mutta rakkauden asiat ovat naisten toimia, ja tiedäthän sitä paitse kuinka suuresti poika rakastaa minua. Äidin sana vaikuttaa usein enemmän kuin isän lyönti, ja elämässä käy samoin kuin taistelussakin. Ensiksi viedään joutsimiehet taisteluun ja raskas-aseiset säästetään heidän turvaksensa. Jos vihollinen ei mieli väistyä, niin hekin ryntäävät esiin ja ratkaisevat taistelun. Salli minun ensiksi keskustella pojan kanssa. Voihan olla mahdollista, että hän vaan pilan päiten heitti ruusut ikkunasta Galliattarelle, joka leikkii hänen pienten sisariensa kanssa, ikäänkuin itsekin olisi yksi heistä. Minä aion koitella häntä, ja jos asian laita on siten, niin ei olisi oikein eikä viisaastikaan tehty, jos häntä moittisi. Ja varoittaakin täytyy varovasti, sillä moni, joka ei koskaan ole varastamista ajatellutkaan on väärien luulojen tähden saatettu varkaaksi. Tuommoinen nuori sydän, joka alkaa rakastaa, on kuin hurja poika, joka mieluisimmin käypi niitä teitä, joita häntä on kielletty kulkemasta. Tyttönä ollessani ensikerran huomasin, kuinka rakkaana sinua pidin, kun senaattori Aman'in vaimo, joka halusi saada sinua omille tyttärillensä, neuvoi minua varomaan sinua. Sitä, joka keskellä tuon kreikkalaisen Sodoman kaikkia houkutuksia on käyttänyt aikansa tositoimiin, niinkuin Polykarpo, joka opettajiltaan ja mestareiltaan on saanut sellaisia kiitoslauseita kuin hän, sitä eivät Alexandrialaisten turmeltuneet tavat ole vahingoittaneet. Ihmisen ensi vuosina muodostuu hänen myöhemmän elämänsä suunta, ja se oli muodostunut Polykarpossa jo ennen, kuin hän lähti isänsä huoneesta. Niin, ja joll'en tietäisikään, kuinka hyvä poika Polykarpo on, niin ei minun tarvitsisi muuta kuin silmätä sinuhun voidakseni levollisesti vakuuttaa itselleni: Siitä lapsesta, jonka tämä mies on suureksi kasvattanut, ei koskaan tule huonoa ihmistä, ei milloinkaan".
Surkutellen, ikään kuin olisi pitänyt vaimonsa hyväilysanoja pelkkänä turhamaisuutena, ja kuitenkin hymyillen, Pietari kohotti olkapäitään ja kysyi:
"Kenen rhetorin luona sinä oletkaan käynyt koulua? Mutta olkoon menneeksi; puhu sinä pojan kanssa, kun hän palaa Raithusta. Kuinka korkealle kuu jo on noussut! Tule, käykäämme levolle. Antonio aikoo huomenna ani varhain aloittaa uuden alttarin pystyttämistä, ja silloin minäkin tahdon olla siellä."
YHDEKSÄS LUKU.
Mirjam oli kuullut oikein.
Sillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut pihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata vuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut, hyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä nautittuaan päässyt parempiin voimiin.
Tosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää lepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata itseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu saada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja kuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.
Heidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut häntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle viiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä pulloja.
Kerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota Hermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä Hermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän häntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin tuskallisesti vapisi.
Mitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki hänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä rauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi vaikea puhua katkeamatonta lausetta.
Vihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat jo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.
Hänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä kuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli ensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten Gallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön verhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi kuluneille pihakiville.
Ei näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että
Pietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.
"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia", hän lausui itseksensä, muuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi silmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.
Se ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen kivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla tenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.
Se liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.
Se oli hän, varmaan se oli hän!
Sironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä juolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen puolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut kosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.
Hurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan poistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut peräti toiseksi.
Isänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli lujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei, vaan vielä etsisikin sitä.
Hurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse kuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa, milloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas — vaikka aina ujona — meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri senaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.
Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima vietteli häntä hänen luoksensa.
Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.
Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin, että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä. Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti valaisi häntä.
"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.
Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.
Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"
Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä sinua; tule likemmäksi".
Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan etehen.
Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.
Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän enemmän viiniä.
Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.
Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla, ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet luvattomista seikoista.
"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.
Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja alakuloisena:
"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"
Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".
Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.
Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.
Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.
Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".
Hermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa rakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista välttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi käskevällä äänellä Sironalle: "vetäydy syrjään!" ja hyppäsi rivakasti ikkunasta Gallialaisen huoneesen.
Samalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.
Kaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta odotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.
Hermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen astuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi aivan varmaan.
Toiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle, portin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.
Parvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja laulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka suunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin myllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat säilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi pienet kätensä nyrkkiin.
Muutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen varjoon.
Sironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän kosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti säpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt eläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.
Jokin aavistus hänessä sanoi, että Hermas oli sen kaatanut ja heittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana poissa.
Hän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska, jota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä kyyneleillä saisi sammuksiin.
Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.
"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä he yhdessä toimittavat".
Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien asuntoon päin.
Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse, ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.
Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera kadunpuoleiseen saliin.
Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.
Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni, mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion tuoneessa, jossa he molemmat olivat.
Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän kuuli Sironan heleästi nauravan.
Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.
Hän nauroi taas!
Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?
Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?
Varmaankin, varmaankin!
Eikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän tuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti hänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.
Kylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui paksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova tuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.
Vähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta, josta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta enää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion, Sironan puolison luo.
Gelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle rientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä kivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä maahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen pakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona oli kuullut paimentytön huudon. "Mitä se oli?" hän kysyi pelästyen nuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi hänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään kömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.
"Jokin pöllö huusi", Hermas vastasi. "Isäni täytyy minulle vihdoinkin sanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon, tuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon taistella puolestasi sotilaittesi joukossa".
"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen", Sirona huudahti.
"Jos se on totta", Hermas vastasi, "niin näytä se todeksi ja suo minun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille kutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja loistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet suo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi ja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan voimiani".
"Ja jos minä myöntäisin sen sinulle", Galliatar nauroi, "niin sinä vaan alinomaa tahtoisit enemmän suuteloita ja viimein et tahtoisi ensinkään lähteä täältä. Ei, ei, ystäväni; minä meistä olen viisaampi. Lähde nyt tuohon pimeään huoneesen, ja minä katson vieläkö siellä on väkeä ja saatatko kenenkään näkemättä päästä ulos kadun puoleisesta ikkunasta, sillä sinä olet jo viipynyt liian kauvan minun luonani. Kuuletko, minä vaadin sitä!"
Hermas totteli huoaten; mutta Sirona aukaisi luukut ja silmäili ulos.
Orjat paraillaan kulkivat takaisin pihalle, ja hän puhutteli heitä ystävällisillä sanoilla, joihin yhtä ystävällisesti vastattiin, sillä Galliatar, joka ei halveksinut halvintakaan, oli kaikille rakas ja mieluinen. Täysin henkäyksin hän nautti viileätä yö-ilmaa ja katsahti ilomielin kuuhun, sillä hän oli sangen tyytyväinen itseensä.
Kun Hermas oli hypännyt hänen luoksensa huoneesen, niin hän oli peljästyen peräytynyt, mutta Hermas oli rohkeasti tarttunut hänen käteensä ja painanut hehkuvat huulensa hänen käsivarteensa. Ja hän salli sen tapahtuakin, sillä erinomainen hämmennys oli hänet vallannut.
Silloin hän kuuli äkkiä rouva Dorothean huutavan: "Heti, heti, minä vaan ensin sanon lapsille hyvää yötä".
Nämät tästä suusta kaikuvat koristamattomat sanat vaikuttivat lumoavaisesti tuohon kauniisen ja helläsydämiseen, mutta huonosti kohdeltuun ja epäiltyyn vaimoon, joka kuitenkin oli kokonaan luotu nauttimaan onnea, rakkautta ja iloa.
Kun hänen puolisonsa oli sulkenut hänet huoneesen ja vieläpä ottanut hänen orjattarensakin mukaansa, niin hän oli ensin raivonnut, itkenyt, ajatellut kostoa ja pakoa ja sitten sortunein sydämin vetäytynyt ikkunan ääreen ja itsekseen ajatellut kaunista kotiseutuansa, sisaruksiaan ja Arelaan tummia öljypuu-lehtoja.
Silloin hän näki Hermaan.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämä nuori erakko ihaili häntä intohimoisesti, ja tämä ilahdutti häntä, sillä hän piti Hermasta, ja se huumaus, joka nuorukaisen oli vallannut, kun tämä hänet näki, miellytti häntä ja näytti hänestä kahta vertaa arvokkaammalta, kun hän oli saanut tietää, että tuo köyhä lammasnahkaan puettu erakko, jolle hän lahjoitti viiniä, oli oikeastaan jalosukuinen nuorukainen.
Ja kuinka surkuteltava oli tuo poika raukka, jolta kova isä ryösti hänen nuoruutensa.
Nainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota hän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä siitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen ja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että hän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä tyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen sydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa, mutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen kuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen sydämestä itsestään.
Ei kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä, että Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.
Hän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi jokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa ystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.
Ja silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa unhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka vaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä hänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on rakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun Hermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa, niin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat hänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa kaukana olevat omat sisarensa.
Hän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi puhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä juolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä asuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika, joka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä, että minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti silmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä huulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti pois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään hänen kätensä.
Hän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen tottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet asuinhuoneesen.
Pöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen kirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet, kypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio ennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa Leijonan arvon mukaiseen pukuun.
Lampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän tällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin hänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja uudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen hänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän taakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä kilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä hänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta käytöksestään.
Naissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä suusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan uskaltamatta vastata hänelle mitään.
Galliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.
Hän tunsi itsensä varsin ylpeäksi siveellisyydestänsä ja siitä voitosta, jonka hän oli saanut itsestänsä, ja toivoi, omasta etevyydestänsä hyvillään, että Hermaskin tuntisi ja tunnustaisi sen.
Ja hän alkoi esitellä Hermaalle, kuinka paljo hänellä oli puutetta ja kärsittävää kosteikossa, sekä puhui myöskin naisen siveydestä ja velvollisuuksista ja miesten mitättömyydestä ja röyhkeydestä.
Hermaskaan, sanoi hän, ei ollut parempi kuin muutkaan, ja koska hän osoittihe ystävälliseksi tätä kohtaan, niin tämä jo luuli saattavansa vaatia hänen lempeänsä. Mutta siinä hän erehtyi kokonaan, ja jos piha vaan olisi ollut tyhjä, niin hän aikoja sitten olisi osoittanut Hermaalle ovea.
Nuori erakko kuunteli häntä piammiten vaan puolella korvallaan, sillä hänen huomionsa oli kiintynyt hänen edessään oleviin Phoebicion varuksiin, jotka pian suuntasivat hänen intohimoiset tunteensa toisaalle.
Hän ojensi ehdottomasti kättänsä ottaaksensa kiiltävän kypärin ja keskeytti kauniin puhujan kysymyksellä: "Saanko minä panna sen päähäni?"
Silloin Sirona nauroi ja lausui iloisena ja kokonaan muuttuneena: "Pane vain! Sinä ehkä tahtoisit mielelläsi olla sotamies? Kuinka hyvin se sopii sinulle! Riisu kerrankin likainen lammasnahka päältäsi ja näytä, miltä erakko näyttää centurionina!"
Hermaalle ei tarvinnut lausua tätä kahdesti. Hän pukeutui
Gallialaisen varustukseen, ja Sirona auttoi häntä siinä.
Meidän ihmisten laita on kuitenkin surkuteltava! Sillä mistä se muuten tulisi, että me jo pienestä pahasta haluamme pukeutua valhepukuihin, se on: antaa alttiiksi oman persoonallisuutemme, tavoitellen toista, jonka muodon lainaamme! Ja tämä vaikeasti selitettävä halu on yhtähyvin lapsella kuin viisaallakin, ja se ankaran totinen mies, joka sitä tuomitsisi, ei olisi viisas, sillä se, joka sanoo itsensä vapaaksi kaikista hulluuksista, hän on varmaan sitä suurempi narri, mitä vähemmin hän luulee semmoinen olevansa. Etenkin naisille on mieluista pukea muitakin valepukuun. Usein on epätietoista, kumpi tuntee suurempaa huvia, neitsytkö, joka koristaa emäntäänsä, vaiko komeihin kaunistuksiin puettu emäntä itse.
Sirona oli halukas kaikenlaatuisiin valhepuetuksiin.
Jos olisi ollut tarpeellista etsiä syytä, miksi senaattorin lapset ja lapsenlapset häntä niin rakastivat, niin ei olisi ollut aivan vähäpätöinen syy sekään, että hän mielellään ja iloisesti antoi heidän koristella häntä kaikenlaisilla kirjavilla huiveilla, nauhoilla ja kukilla ja taas omasta puolestaan ymmärsi keksiä heille mitä eriskummaisimpia pukuja.
Niin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä, niin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.
Hän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen päällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja vyöttämään miekkaa kupeellensa.
Tämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti, helähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.
Mutta kun erakko — mikä myöskin vähän väliä tapahtui — yritti tarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja torui häntä.
Tämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi puhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella eläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä ulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle, että hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja toimittaa mainehikkaita urotöitä.
Sirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten hän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen totisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä hänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas koetteli matkia häntä.
Täten leikkiessä kului aika.
Hermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi Sironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas oli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin lasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt pöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa, jonka alaiseksi hän antautui.
Pietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun leikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän käski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.
Hermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut ja lausui kääntyen häneen:
"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos. Mutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin käydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan kiire".
Varovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka saamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.
Mutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti aukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat haukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.
"Pois, pois, jumalain nimessä!" hän huusi vapisevalla äänellä, sammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus suopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi Hermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle jäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja riensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten ylöspäin pientä kirkkoa kohti.
Hän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs mieshaamu astui häntä vastaan.
Tuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija joudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.
Silloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan kantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut vuoripolulle.
Hermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo hyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli takanaan nimeänsä huudettavan.
Hän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni, hyväsydämiseksi Paavaliksi.
"Sinä se siis olet", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti ja läähöttäen. "Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat kuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin antaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä! Paha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt jutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön ilmoihin!"
"Haukkukoot vaan", Hermas vastasi kopeasti, kokien turhaan irroittautua erakon jäntevästä kädestä, joka piti hänestä kiinni. "Minä en ole tehnyt mitään pahaa!"
"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", Paavali hänet keskeytti, ja painokas totisuus kaikui hänen syvästä äänestänsä. "Sinä olet ollut centurionin kauniin vaimon luona, ja teidät yllätettiin toisianne kohdatessanne. Missä on lammasnahkasi?"
Hermas säpsähti kauhistuksesta, hapuili käsin hartioitaan ja huudahti lyöden otsaansa: "Laupias taivas, minä olen unhottanut sen hänen luoksensa! Nyt tuo hirviö löytää sen!"
"Eikö hän nähnyt sinua itseäsi?" Paavali kysyi innokkaasti.
"Ei, ei suinkaan", sammalsi Hermas, "mutta lammasnahka…"
"Vai niin, vai niin", Paavali mumisi. "Ei sinun rikoksesi vähene sen kautta, mutta voipihan nyt kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi. Ajatteleppas vain, jos se tulisi isäsi korviin, niin se saattaisi häneltä viedä hengen".
"Ja Sirona raukka!" Hermas huokasi.
"Anna vaan minun pitää asiasta huolta", Paavali hänet keskeytti. "Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas tuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka ei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia, vaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. — Niin oikein, tänne hartioille se sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää pois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan sinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin ymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit minun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä aion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut siihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat minulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja kuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty siellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat yrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin sinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun huoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko olevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai luulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän huolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein täydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi".
"Te saatte nähdä, että olen mies", Hermas huudahti säteilevin silmin. "Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn noutamassa, ja sitten … Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet oikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta puristaa kättäsi".
Paavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja suuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:
"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi kultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties niitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan. Ja nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!"
Hermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä miettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita hän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren muiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan ymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään Sironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen asiansa omakseen.
Aleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen hänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.
Puoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään kuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei hänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.
Hän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen käsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.
Hän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän
Aleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen
Simaithan ikkunaa.
"Sitä lasta, sitä poikaa", hän mumisi, "kukahan olisi tämmöistä luullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan, ja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin hämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen silmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet vaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän olisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä. Kuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus arveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi saavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin kerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan korkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne lintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.
"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri sellaisena olen hänet huomenna näkevä?
"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman, ja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka voisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka kokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun Vapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se minullekin, kurjista kurjimmalle!"
KYMMENES LUKU.
Muutamia hetkisiä sen jälkeen kun Hermas oli hypännyt ulos kadulle centurionin ikkunasta, Phoebicio astui makuukammioonsa.
Sirona oli sillä välin ehtinyt heittäytyä vuoteelle. Hän oli kovin peljästynyt ja kääntänyt kasvonsa seinään päin. Tiesiköhän hänen miehensä, että joku oli ollut hänen luonansa, ja kukahan oli pettänyt hänet ja kutsunut Phoebicion kotiin takaisin?
Tulikohan hän sattumalta tavallista varemmin kotiin juhlasta?
Huoneessa oli pimeä, eikä Phoebicio saattanut häntä nähdä, mutta kuitenkin hän sulki silmänsä ollen nukkuvinaan, sillä lyhyinkin silmänräpäys, jona hänen ei tarvinnut katsella häntä raivoisena, tuntui hänestä jumalien antamalta lahjalta.
Mutta hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän luuli miehensäkin kuulevan sen, kun hän tuli omituisilla hiipivillä askeleillaan sängyn luo.
Hän kuuli Phoebicion astuvan edestakaisin ja viimein menevän asuinhuoneen viereiseen keittiöön.
Tämän jälkeen tunsivat hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä valon vaikutusta.
Hän oli lieden ääressä sytyttänyt lampun ja etsi tarkoin molemmat huoneet.
Vielä hän ei ollut huutanut häntä eikä päästänyt yhtäkään sanaa huuliltansa.
Nyt hän oli toisessa huoneessa ja nyt — ehdottomasti Sirona kyyristyi ja veti peitteen päänsä yli — nyt hän nauroi, niin kovaa ja ilkkuen, että Sirona tunsi kätensä ja jalkansa kylmenevän, ja hänestä tuntui siltä, kuin aaltoilevaa, purpuranpunaista esirippua olisi vedetty ylös ja alas hänen kasvoinsa edessä.
Jälleen makuukammio valkeni, ja valkeanvalo läheni lähenemistään.
Hän tunsi miehensä kovan käden työkkäävän hänen päähänsä ja hiljaa huutaen hän veti peitteen päältänsä ja nousi istualleen.
Centurioni oli yhä vieläkin ääneti; mutta se, mitä Sirona näki, oli omansa sammuttamaan viimeisenkin rohkeuden ja toivon kipinän hänestä, sillä puolisonsa silmistä oli vaan valkuainen näkyvissä, hänen aina kellahtavat kasvonsa olivat sinikalpeat ja hänen otsallansa näkyi selvään siihen poltettu Mithraan merkki.
Oikeassa kädessään hän piti lamppua, vasemmassa Hermaan lammasnahkaa.
Kun hänen tuijottava katseensa kohtasi Sironan silmäyksen, niin hän kuroitti likaisen erakkopuvun niin liki hänen kasvojansa, että se koski niihin. Sitten hän paiskasi sen rajusti luotansa lattialle ja kysyi kuiskaavalla, käheällä äänellä: "Mitä tämä on?"
Sirona oli vaiti; Phoebicio lähestyi pientä, sängyn vieressä olevaa yöpöytää. Pöydällä oli hänen yöjuomansa kalliissa monivärisessä lasissa, jonka Polykarpo tultuaan Aleksandriasta oli lahjoittanut Sironalle; sen centurioni pyyhkäisi kätensä selällä maahan pöydältä, niin että se syöksi kivilattiaan ja helisten särkyi pirstoiksi.
Sirona huudahti, ja pieni vinttikoira hypähti ylös hänen vuoteelleen haukkuen Gallialaista.
Silloin tämä tarttui koiraan kaulavyöstä ja heitti sen niin tuimasti kauas keskelle huonetta, että se alkoi surkeasti ulvoa.
Koira oli ollut Sironan oma hänen vielä tyttönä ollessaan. Se oli seurannut häntä Roomaan ja kosteikkoon.
Koira oli liittynyt häneen hellästi, ja hänkin siihen, sillä Jambe ei antanut kenenkään hyväillä ja silitellä itseään niin mielellään, kuin hänen.
Hän sai olla niin paljon yksinään, mutta vinttikoira oli alati hänen luonansa ja huvitteli häntä, eikä yksin niillä pikku tempuilla, joita koirat tavallisesti oppivat; ei, se oli hänelle ikäänkuin rakas mykkä, vaikk'ei suinkaan kuuro kumppani, joka oli seurannut häntä hänen kotiseuduiltaan. Se heristi korviansa, kun hän lausui tuolla kaukana Arelaassa olevain rakkaiden pikku siskoinsa nimiä, joista hän ei koko vuoteen ollut saanut kuulla mitään; toisinaan taas se katsoi surumielisesti häntä silmiin ja suuteli hänen valkoisia käsiänsä, kun kodinkaipuu saattoi kyynelet tunkeumaan hänen silmiinsä.
Hänen yksitoikkoisessa, joutilaassa ja lapsettomassa elämässänsä oli Jambe hänelle suuren-arvoinen, sangen suuren-arvoinen, ja kun hän näki tämän uskollisen seuralaisensa ja ystävänsä rääkättynä ja vaikeroitsevana ryömivän hänen vuoteellensa, kun tuo notkea eläin turhaan yritti hypätä hänen syliinsä, siellä etsiäksensä turvaa, ja ulisten kuroitti häntä kohti vapisevaa, kipeätä, ehkäpä murtunuttakin jalkaansa, — silloin kaikki pelko poistui nuoren, tuskistuneen naisen sydämestä, hän hyppäsi ylös vuoteelta, otti koiran syliinsä ja sanoi luoden sellaisen katseen, josta leimusi Phoebiciota vastaan pikemmin kaikkea muuta paitse pelkoa ja katumusta:
"Älä koske koiraan kertaakaan enää, sen minä sinulle neuvon".
"Minä upotan sen huomenna", Phoebicio vastasi aivan tyynesti, mutta häijy nauru hampaattoman suun sopissa. "Täällä käy niin monta kaksijalkaistakin rakastelijaa minun huoneessani, ett'en tiedä, miksi minun vielä tulisi jakaa sinun lempeäsi tuon nelijalkaisenkin kanssa. — Miten on lammasnahka tänne tullut?"
Viimeistä kysymystä Sirona ei pitänyt vastausta ansaitsevana, vaan huudahti kiivastuneena: "Sinun kalliojumalasi ja kaikkien jumalien nimessä: jos teet jotakin pahaa eläimelle, niin minä olen kylliksi ollut luonasi".
"Vai niin", centurioni sanoi, "minne sitte matka pitää? Erämaa on laaja ja siellä on kylliksi tilaa nääntyneille ja onpa valkeneville luillekin. Kuinka huolehtisivatkaan rakastajasi! Heidän tähtensä täytyy minun, ennenkuin upotan koiran, teljetä sen emäntä".
"Koetappas vain koskea minuun!" Sirona huudahti joutuen pois suunniltaan ja juoksi ikkunan luo. "Jos ojennat sormeasikaan minuun koskeaksesi, niin huudan apua, ja Dorothea rouva ja hänen puolisonsa suojelevat minua sinulta".
"Tuskin", Phoebicio keskeytti kuivasti. "Se luullakseni olisi sinun mieleesi, jos saisit asua tuolla ylhäällä saman katon alla kuin tuo poikakin, joka hankkii sinulle kirjavia laseja, heittää sinulle ruusuja ikkunasta ja kukaties myöskin on hajoittanut niitä sille tielle, jota hän tänään on kulkenut sinun luoksesi. Mutta vielä on lakeja, jotka suojelevat Rooman kansalaista huoneesen murtajista ja hävyttömistä viettelijöistä. Sinä olet mielestäni jo aivan liiaksi oleskellut tuolla toisessa talossa, ja noiden pienten rääkyjien kanssa sinä olet kuitenkin lyönyt leikkiä ainoastaan tavataksesi sitä täysikasvuista lasta, sitä ruusuin heittäjää, sitä teeskentelevää keikaria, joka sinun tähtesi ja pysyäkseen tuntemattomana on heittänyt lammasturkin purpurankarvaisen ihokkaansa päälle. Opeta sinä minua tuntemaan rakastuneita jalkalaisia ja vaimoja! Minä tiedän teidät kaikki. Sinä et astu tästä lähin askeltakaan Pietarin kynnyksen yli. Tuossa on avonainen ikkuna, kiru niin paljon kuin tahdot ja julista häpeäsi ihmisille. Minä aioin vasta huomenna viedä tämän lammasnahan tuomarille. Nyt minä menen ja panen kyökin takaisen kamarin kuntoon sinua varten. Siinä ei ainakaan ole mitään ikkunaa, josta voisi tuoda lammasnahkoja minun huoneeseni. Siellä saat asua, kunnes tulet sävyisäksi ja suutelet jalkojani ja tunnustat, mitä täällä tänä yönä on tehty. Senaattorin orjilta en varmaankaan saa mitään tietää, sillä heidänkin päänsä sinä olet riivannut. He irvistelevät mielihyvästä, kun näkevät sinut. Sinä pidät hyvänäsi kaikenlaatuisia ystäviä, vaikka he ovat puetut lammasnahkaankin. Tehkööt mitä tahtovat, minä kyllä ymmärrän pitää sinua tallella. Nyt minä menen. Huuda vaan; mutta minusta olisi parempi, että sinä olisit asemillasi. Koirasta tuossa on vielä jäänyt sananen sanomatta. Minä pidän sen täällä. Jos sinä olet hiljaa ja tulet järkiisi, niin eläköön se minun puolestani; jos pysyt vastahakoisena, niin pian saan nuoran ja kiven, ja puro virtaa tuolla alhaalla tästä ohitse. Minä en laske koskaan pilaa ja kaikkein vähimmin nyt".
Sironan koko olento oli mitä eloisimmassa liikkeessä. Hän hengitti nopeasti, hänen jäsenensä vapisivat, mutta hän ei saanut suustansa sanaakaan vastaukseksi.
Phoebicio huomasi, mitä hänessä liikkui, ja huusi: "Huohota vaan; mutta sekin aika on tuleva, jolloin sinä niinkuin liikkaava koirasi olet ryömivä minun luokseni armoa kerjäten. — Juolahtipa mieleeni uusi ajatus. Tarvitsethan sinä vuoteen pimeässä kamarissasi, ja pehmeä sen täytyy olla, sillä muuten rakastelijasi haukkuvat minua. Minä levitän sinulle lammasnahan vuoteeksi. Sinä näet, että minä ymmärrän panna arvoa rakastelijaisi lahjoihin".
Gallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se ja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa säilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän toimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa, jonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.
Hän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä Mirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: "Mene kotiisi, siellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa".
Sirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt itseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää yhdessä tämän miehen kanssa.
Hänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan syytön.
Se, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti oman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.
Phoebicio oli oikeassa.
Ei Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä,
Rooman kansalaista vastaan.
Joll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka hän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!
Hänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä kypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja kääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri vapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa ja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.
Siellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli syöksynyt ulos.
Tuolin avulla hän meni samaa tietä, solahti ikkunan edessä olevalta muurilta alas kadulle ja riensi ilman määrää ja päämaalia ainoastaan kiihkeästi haluten välttää vankeutta tuossa pimeässä huoneessa ja rikkoa kaikki siteet, mitkä vielä kiinnittivät häntä hänen vihattuun mieheensä. Niin hän pakeni kirkkokunnasta ja sitä tietä kohden, joka kulki yli vuoren merelle.
Hän ennättikin päästä pitkän matkan päähän miehestänsä, sillä, valmistettuaan kyökin takaisen pimeän huoneen Sironalle vankeudeksi, tämä jäi pitkäksi ajaksi sinne, ei tosin antaakseen hänelle aikaa rauhoittua taikka itse ajatellaksensa vastaista suhdettansa häneen, vaan koska hän tunsi itsensä peräti väsyneeksi.
Centurioni lähestyi kuudettakymmenettä ikävuottansa ja hänen alkujaan voimallinen, mutta kaikenlaisen irstaisuuden kautta turmeltunut ruumiinsa ei kestänyt kauvemmin tämän yön ponnistuksia ja mielenhäiriöitä.
Tämä laiha, heikkohermoinen, sangen liikkuvainen mies vaipui muuten ainoastaan päivällä sellaiseen tarmottomuuteen, kun sitä vastoin auringon laskettua kummallinen muutos tapahtui tuossa iäkkäässä sotilaassa, joka ainoastaan palvelusvelvollisuutensa täyttämisessä muuttui nuorekkaan reippaaksi. Silloin kohosivat hänen raskaat silmäluomensa, jotka muuten melkein kokonansa peittivät hänen silmäteränsä, hänen veltto, lerpallaan oleva alahuulensa vetihen kokoon voimakkaasti, hänen pitkä kaulansa ja kapea, soikea päänsä oiensihen, ja jos hän myöhäiseen aikaan meni ulos yölliseen seuraan tahi Mithraan palvelukseen, niin saattoi häntä vielä sanoa muhkeaksi mieheksi, jossa eli nuoruuden huimuus.
Mutta juovuksissakaan hän ei ollut iloinen, vaan hurja, kerskaavainen ja meluava.
Usein valtasi hänet, ennenkuin hän lähti juomingeista, kumppaniensakin joukossa tämä voimattomuus, joka niin monta kertaa oli kauhistuttanut Sironaakin, ja jolta hän tiesi olevansa varmassa suojassa ainoastaan silloin, kun hän virkatoimissaan seisoi sotamiestensä etunenässä.
Tämän intohimoisen kookkaan miehen näky oli sellaisina voimattomuuden hetkinä kammottava, sillä hänen kellahtaville kasvoilleen levisi silloin kalman kalpeus, hänen selkänsä näytti taittuneelta ja joka jäsen nivelestään irtautuneelta. Ainoastaan hänen silmäteränsä olivat alituisessa liikkeessä ja silloin tällöin kävi kylmä väristys hänen ruumiinsa läpi.
Kun hän joutui tähän tilaan, niin hänen väkensä sanoi, että centurionin kelmeä daimoni oli mennyt hänen sisäänsä, ja hän itsekin uskoi sellaisen ilkeän hengen olevan ja pelkäsi sitä. Niin, hän oli sekä pakanallisten hengenmanaajain että kristittyjen exorcistain [pahanhengen manaajain] avulla koettanut vapauttaa itseänsä siitä.
Hän istui pimeässä huoneessa lammasnahalla, jonka hän ivatakseen vaimoaan oli pannut kovalle puupenkille.
Hänen käsiänsä ja jalkojansa kylmi, hänen silmänsä paloivat, eikä hänellä ollut voimaa liikuttaa sormeansakaan. Ainoastaan hänen huulensa vavahtelivat tuon tuostakin, ja hänen sisällinen silmänsä katseli yhä tarkemmin taaksepäin menneihin aikoihin, kauas viimeisen kauhean hetken toiselle puolelle.
"Jos olisin", hän ajatteli, "mielettömästi kosteikkoon juostuani — jolla matkalla tuskin kukaan nuorempikaan olisi päässyt perässäni — päästänyt raivoni valloilleen enkä väkisin koettanut pidättää sitä, niin ei daimoni niin helposti olisi saanut valtaa minussa. Piru vieköön, kuinka Mirjamin silmät säihkyivät, kun hän sanoi erään miehen pettävän minua! Hän on varmaankin nähnyt lammasnahan omistajan, mutta ennen kosteikkoon päästyäni hän katosi silmistäni. Minä luulen, että hän kääntyi takaisin ja nousi uudestaan vuorelle. Mitähän Sirona on tehnyt hänelle? Pyydysteleehän tämä vaimo muuten silmillään sydämiä, kuin linnustaja huilullaan lintuja. Kuinka pikku teikarit Roomassa kulkivat hänen jäljissään! Kukaties hän petti minut jo siellä. Legaatti Qvintillon, joka olisi ollut minulle varsin suosiollinen, ja jonka nurjamielisyydestä minun on kiittäminen tätä hupsua, hän hylkäsi, mutta legaatti oli vielä minuakin vanhempi, ja nuoremmat taitavat olla hänelle paremmin mieleen. Hän on juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Minun olisi kyllä pitänyt se tietämänikin, minun! Niin käy tässä maailmassa; tänään ihminen lyöpi, huomenna hän itse joutuu lyötäväksi".
Tuskallinen hymy vavahteli centurionin huulilla; sitten ilmaantui ankara totisuus hänen kasvojensa juonteisiin, sillä monenmoisia ja vastenmielisiä kuvia loihen selvään ja karkoittamattomina hänen sieluunsa.
Gallialaisen omatunto oli aina päinvastaisessa suhteessa hänen ruumiinsa voimaan.
Jos hyvin kävi, niin häntä ei paljon kiusannut hänen entinen elämänsä, joka oli ylen rikas mustista varjokohdista, mutta kun hänet valtasi heikkous, niin hän ei voinut puolustauta kelmeältä daimonilta, joka pakoitti hänet kiusallisen selvästi muistelemaan juuri niitä tapahtumia, jotka hän mieluisammin olisi tahtonut unhottaa.
Tällä hetkellä hänen täytyi muistella ystävällistä hyväntekijäänsä ja esimiestään, sotatribuuni Servianoa ja hänen kaunista vaimoansa, jota hän tuhansin keinoin oli viekoitellut hylkäämään miehensä ja lapsensa sekä pakenemaan hänen kanssaan laajaan maailmaan.
Hänet valtasi se luulo, että hän oli Serviano tribuuni ja kuitenkin yht'aikaa oma itsensä.
Kaikkea sitä haikeutta, kaikkea sitä katkeraa surua, jota hänen petetty hyväntekijänsä oli saanut tuntea hänen tähtensä, kun hän oli saattanut Glyceran, hänen vaimonsa, hänelle nurjaksi, tätä kaikkea hän sai tällä hetkellä maistaa, ja se vihollinen, joka hänen, Servianon, petti, ei kuitenkaan — niin hänestä tuntui — ollut kukaan muu kuin hän itse, Gallialainen Phoebicio. Hän koki puolustaa itseään ja mietti kostoa viekoittelijalle eikä kuitenkaan kokonaan kadottanut oman persoonallisuutensa tuntoa.
Tämä valhekuvituksien sekasorto, jota hän turhaan koetti saada selville, uhkasi viedä hänet järjiltään, ja hän huoahti ääneensä.
Hänen oman äänensä kaiku saattoi hänet takaisin todellisuuteen.
Hän oli Phoebicio eikä kukaan muu, sen hän tällöin tiesi, eikä hänen sittenkään täydellisesti onnistunut oikein päästä nykyisyyteensä.
Kaunis Glycera, joka oli seurannut häntä Aleksandriaan, ja jonka hän siellä oli jättänyt onnen huomaan tuhlattuansa hekumassa viimeisenkin roponsa ja Glyceran kallis-arvoiset koristukset, ei enää kuvautunut hänen eteensä yksinänsä, vaan alituisesti hänen vaimonsa Sironan kuvan rinnalla.
Glycera oli ollut alakuloinen kultanen, joka paljon oli itkenyt ja vähän nauranut sen jälkeen, kun hän oli hyljännyt puolisonsa. Vienoja soimauksia hän oli vieläkin kuulevinansa hänen huuliltaan, kun sitä vastoin Sirona astui häntä kohti äänekkäästi uhaten ja samalla kertaa julkesi paljon toivoa herättäen viitata senaattorin pojalle Polykarpolle.
Väsynyt uneksija ponnisti raivoisena voimiansa, puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti ne korkealle eteensä.
Tämä liike oli ensi merkki siitä, että hänen ruumiinsa jäntevyys jälleen rupesi heräämään, ja kun hän unesta heräävän tavoin oli kiiskoitellut ja silmiään hieronut, niin hän painoi molemmat kätensä ohimoihinsa ja muisti samalla kaiken, mitä hän oli viimeisinä hetkinä saanut kokea.
Hän lähti äkkiä pimeästä huoneesta, vahvistihen kyökissä viinikulauksella ja meni avonaisen ikkunan luo katselemaan tähtiä.
Puoliyö oli jo aikoja sitten kulunut.
Hän muisti vuorella uhraavia kumppaniaan ja lausui pitkän rukouksen "kruunulle", "voittamattomalle auringonjumalalle", "suurelle valolle", "kallioiden jumalalle" ja millä nimityksin hän muuten puhutteli Mithrasta; sillä tultuansa tämän jumalan salamenoihin osalliseksi, hän oli innokas rukoilija ja osasi myöskin paastota sitkeän kestäväisenä.
Niistä kahdeksastakymmenestä kokeesta, joiden alttiiksi täytyi antautua, jotta saavuttaisi korkeimmat arvoaskeleet salaisuuksista osallisten joukossa, hän jo oli suorittanut useita, ja siihen heikkouteen, joka hänet tänäänkin oli vallannut, hän oli ensikerran vaipunut sen jälkeen, kun hän, kokonaisen viikon ajalla joka päivä, oli tuntikausia maannut lumessa ja sen lisäksi harjoittanut ankarata paastoamista, saavuttaaksensa "Leijonan" arvoa.
Sironan raittiimpi mieli oli aina tuntenut vastenmielisyyttä näitä harjoituksia kohtaan, ja se jyrkkyys, jolla hän kieltäysi ottamasta osaa niihin, oli vielä enemmän laventanut sitä juopaa, joka muutenkin oli näiden aviopuolisoiden välillä.
Phoebicio teki kaikissa näissä seikoissa tavallaan aivan täyttä totta, sillä ainoastaan niiden kautta hän saattoi päästä vapaaksi omasta itsestään, synkistä muistoistaan ja sen tulevan rankaistuksen pelosta, joka häntä oli kohtaava kuoleman jälkeen. Sirona sitä vastoin ammensi juuri aikaisempien päivien muistosta parhaimman lohdutuksensa ja voiman iloisena kestämään synkkää nykyisyyttä ja toivomaan parempia aikoja.
Phoebicio lopetti tänään hätäilemättä ja ottamalla tarkoin varteen kaikkia määrättyjä sääntöjä rukouksensa, jossa hän oli pyytänyt voimaa lannistaaksensa vaimonsa jäykkää mieltä sekä onnea kostaaksensa hänen viettelijällensä.
Sitten hän otti seinästä kaksi vahvaa köyttä, ojentihen niin uljaaksi ja suoraksi, kuin olisi aikonut puhua sotilaille muutamia rohkaisevia sanoja tappeluun ryhdyttäissä, rykäisi niinkuin puhuja forumilla, ennenkuin hän alkaa puheensa, ja astui arvokkaasti makuuhuoneen kynnyksen yli.
Ei hänen mielensä varmuutta häirinnyt vähinkään ajatus, että Sironan pakeneminen oli mahdollistakaan, kun hän, nähtyänsä, ett'ei Sirona ollut makuuhuoneessa, meni asuinhuoneesen pannaksensa toimeen aikomansa rankaistuksen.
Mutta täälläkään ei hän löytänyt ketään.
Hän hämmästyi; mutta se ajatus, että hän olisi paennut, näytti hänestä niin mielettömältä, että hän heti jyrkästi poisti sen mielestään.
Varmaankin Sirona pelkäsi ainoastaan hänen vihaansa, ja piili vuoteen alla tahi sen esiripun takana, joka peitti hänen vaatteensa. "Vinttikoira", hän ajatteli, "on nyt hiipinyt hänen luoksensa", ja sentähden hän alkoi erääsen tapaan puoleksi viheltää, puoleksi sihistä, mikä aina oli vihlonut Jamben korvia ja saattanut sen kovin haukkumaan; mutta tämäkin oli turhaa.
Autiossa huoneessa vallitsi hiljaisuus, kuolon hiljaisuus.
Hän alkoi toden teolla huolestua.
Ensin arvellen, sitten yhä nopeammilla, kiivaammilla liikkeillä hän etsi kynttilä kädessä jokaisen huonekalun alta, jokaisesta loukosta, jokaisen peitteen takaa ja haki Sironaa semmoisistakin paikoista, jotka eivät olisi kelvanneet edes lapselle, tuskinpa vainotulle linnullekaan piilopaikoiksi.
Vihdoin köydet putosivat hänen oikeasta kädestään, ja vasen, jossa lamppu oli, alkoi vapista.
Hän huomasi, että makuuhuoneen ikkunan luukut olivat auki ja näki ikkunan vieressä sen tuolin, jolla Sirona oli istunut katsellen kuuta ennenkuin Hermas oli tullut.
"Täällä siis", hän jupisi, työnsi lampun yöpöydälle, josta hän oli heittänyt Polykarpon lasin, tempasi oven auki ja riensi ulos pihalle. Hänen mieleensä ei vielä johtunut, että Sirona olisi saattanut hypätä ulos kadulle ja yrittänyt yön selkään kulkea etäälle erämaahan.
Hän järkytti sitä porttia, joka sulki kartanon, ja huomasi, että se oli lujasti salvattu.
Vahtikoirat liikahtivat ja rupesivat haukkumaan, kun Phoebicio läheni Pietarin huonetta ja alkoi vaskisella kolkuttimella lyödä sen ovea, alussa hiljemmin, mutta sitten kiihtyvällä kiukulla yhä tuimemmin.
Hän piti aivan varmana, että hänen vaimonsa oli hakenut ja saanut turvaa senaattorilta. Hän oli huutaa raivosta ja tuskasta, ja kuitenkin hän tuskin ajattelikaan vaimoansa ja sitä vaaraa, että kadottaisi hänet, vaan Polykarpoa ja sitä häväistystä, jonka hän oli saattava hänelle ja hänen vanhemmilleen, jotka olivat rohjenneet kajota hänen, keisarillisen centurionin koti-oikeuteen.
Minkä arvoinen Sirona oli hänelle!
Kuohuvan uhkamielisyyden hetkenä hän oli kahlehtinut hänen kohtalonsa omaansa.
Arelaassa oli kaksi vuotta takaperin eräs hänen tovereistaan astunut hänen juomaveljiensä seuraan ja kertonut olleensa läsnä omituisessa tapauksessa. Muutamat poikanalkit olivat piirittäneet erään pojan ja lyöneet häntä julmasti, hän ei tiennyt mistä syystä. Pienoinen puolustihen uljaasti, mutta ylivoima sai kuitenkin viimein voiton. Silloin — niin sotilas kertoi — oli erään cirkusta lähellä olevan huoneen ovi auennut, tyttö, jolla oli pitkät, kullankeltaiset hiukset, syössyt ulos, karkoittanut kaikki pojat pakosalle ja pelastanut rääkätyn, joka oli hänen veljensä, hänen kiusaajiensa käsistä. "Impi oli kuin naarasleijona", kertoja oli huudahtanut, "Sirona on hänen nimensä ja kaikista Arelaan kauniista tytöistä on hän kieltämättä kauniin".
Samaa vakuutettiin monelta taholta, mutta Phoebicio, joka juuri silloin oli saavuttanut Leijonan arvon Mithraan palvelijoiden joukossa ja joka mielellään kuuli itseänsä nimitettäviin "Leijonaksi", lausui: "Minä olen jo kauvan etsinyt naarasleijonata, nyt olen, luulen ma, hänet löytänyt. Phoebicio ja Sirona; siinä kaksi nimeä, jotka sopivat oivallisesti yhteen".
Seuraavana päivänä hän pyysi tyttöä vaimoksensa hänen isältänsä, ja kun hänen muutaman päivän perästä täytyi lähteä Roomaan, niin valmistettiin häät joutuisasti.
Sirona ei ollut ennen vielä koskaan ollut Arelaan ulkopuolella, eikä sen tähden tietänyt mistä hän erisi, kun sanoi isänmajalle jäähyväiset, ehkä ainaiseksi. Roomassa Phoebicio jälleen tapasi nuoren puolisonsa. Vaikka kyllä monet sielläkin ihailivat tätä kaunista emäntää ja kokivat saavuttaa hänen suosiotansa, niin hän kuitenkin Phoebiciosta oli helposti voitettu ja sen vuoksi vähäarvoinen saalis; niin, vähän ajan kuluttua hän oli tuskin muuta kuin kiusallinen koristus, jota oli vaikea vartioida.
Kun vihdoin hänen legaattinsa huomasi hänen ihanan puolisonsa, niin hän koetti Sironan kautta saavuttaa etuja ja ylennystä; mutta Sirona kohteli Qvintilloa niin loukkaavalla välinpitämättömyydellä, että centurionin esimies, tuli hänen vihamiehekseen ja osasi saada aikaan, että hän muutettiin tähän kaukaiseen kosteikkoon, mikä oli melkein sama, kuin maanpakoon ajaminen.
Siitä ajasta asti hän piti Sironaa vihollisenaan ja luuli, että hän tahallaan oli ystävällisin niitä kohtaan, jotka hänestä näyttivät erittäin inhottavilta, ja näihin inhottavimpiin hän luki myöskin Polykarpon.
Taaskin kolkutin kohtasi Pietarin ovea ja se aukeni ja senaattori seisoi lamppu kädessä raivokkaan centurionin vastassa.