Fraser, joka oli aina ollut heikko voimiltaan, jaksoi aikansa, mutta uupui sitten, jolloin Baltin ja Emersonin täytyi pitää huoli hänestäkin, mikä näytti käyvän heille ylivoimaiseksi, vaikka Balt olikin vahva kuin härkä ja Emerson peloittavan sisukas.
Vihdoin alkoivat kukin väsyä ponnistuksista ja kylmästä, mutta Balt ei hellittänyt, vaan kiiruhti ja kehoitti toisia uupumatta eteenpäin osoittaen itse hyvää esimerkkiä. Emerson talutteli ja tuki Fraseria ja totesi, että tuo seikkailija oli ollut hänen vastuksinaan hamasta heidän ensi kohtaamisestaan alkaen. Ajasta ja paikasta ei ollut enää vähintäkään aavistusta, mutta eteenpäin pyrittiin herkeämättä ja mistään välittämättä aivan vaistomaisesti. Myrsky riehui ympärillä ehtymättömällä voimalla, ja hetki ei ollut enää kaukana, jolloin se olisi pusertanut miehistä viimeisetkin voimat, mutta samassa aukeni eteen jyrkästi viettävä rinne, jota alas miehet heittäytyivät luisumaan sen enempää arvelematta päättyikö se äkkijyrkkään putoukseen vai kinoksiin. Heistä oli aivan samantekevää, mitä alla oli, ja niin vierittiin alas kaikki yhdessä rykelmässä ja päädyttiin paikkaan, jossa siellä täällä näkyi hangesta pajupensaiden latvoja. Tämän huomion rohkaisemina kiiruhdettiin eteenpäin vielä yhden harjanteen yli ja jyrkkää rinnettä alas, kunnes saavuttiin tiheään näreikköön, johon tuuli ei päässyt enää tuntumaan. Ympärillä vallitsi syvä rauha ja vain puiden latvojen humina kertoi ylempänä riehuvasta myrskystä.
Kului ainakin tunti, ennenkuin Balt ja Emerson saivat nuotion palamaan, sillä paksussa lumessa oli kuivien puiden hakeminen sangen vaikeata, semminkin kun he olivat molemmat menehtymäisillään uupumuksesta.
Cherry oli antanut Emersonille pullon konjakkia, jonka tämä nyt jakoi Fraserille ja oppaalle ollen, viisaasti kyllä, kieltäytynyt koskemasta siihen, ennenkuin oli päästy myrskyltä turvaan. Sitten hän sulatti lunta Baltin tinatuopissa ja juotti kuumaa vettä noille onnettomille, kunnes seikkailija alkoi virota, mutta intiaani oli jo inhimillisen avun saavuttamattomissa ja kuoli tuntia ennen aamunkoittoa.
He juoksuttivat Fraseria koko yön nuotion ympärillä ja hieroivat tämän tunnottomiksi turtuneita jäseniä koettaen samalla karkoittaa oman vaarallisen väsymyksen tunteen ja lämmitellen välillä kituvasti palavan nuotion hohteella.
Päivän valjetessa he koettivat saada intiaanin ruumiin kyllin korkealle näreiden latvaan, mutta tehtävä oli heille ylivoimainen, niin että heidän täytyi jättää ruumis sutten armoille, kun he lähtivät pyrkimään laaksoon kylää kohti.
Päivä oli kulunut melkein lopulleen kun he horjuivat Katmain rappeutuneeseen majataloon, jonka katto oli myrskyn varalta kiinnitetty kahdella paksulla harjan yli pingoitetulla ankkurikettingillä lujasti maahan kiinni. Lihavahko venäläinen kauppias päästi heidät sisään ja kiidätti heti saataville mitä oli välttämättömintä ensi hädän lievittämiseksi, ja lähetti sitten miesjoukon etsimään oppaan ruumista.
Matkan vaivalloisin ja vaarallisin osa oli nyt suoritettu, tuumi Emerson helpotuksesta huokaisten ja alkoi heti kun puhumaan kykeni tiedustella postilaivan kulkuvuoroja.
"Se oli täällä kolme päivää sitten matkalla länteen", vastasi kauppias.
"Aivan niin, ja palaa viikon kuluttua, eikö niin?"
"Ei, palatessa se ei poikkea tänne. Sopimus on sellainen näettekös."
"Mitä!" Emerson tunsi päätään huimaavan.
"Niin, se ei tule tänne ennenkuin ensi kuussa, jolloin, jos ilmat ovat myrskyiset, se poikkeaa tänne vasta palatessa."
"Siis kuinka pitkän ajan kuluttua?"
"Ehkä noin kahdeksan viikon päästä."
Nuori mies horjahti ja tarttui kertojaan kuin tukea etsien. Myrskyn aiheuttama viivytys solan edustalla oli siis kumonnut kaikki hänen laskelmansa! Tuo säälimätön kohtalo oli jälleen murskannut hänen toiveensa! Hän oli luullut vapautuneensa painajaisesta, joka oli kolme vuotta pitänyt häntä kahleissaan, mutta tämä oli sen sijaan vain lujentanut otettaan, kaikki kauniit suunnitelmat olivat sirpaleina. Hän oli laskenut kaikki mitä huolellisimmin ja todennut, että aikaa oli juuri niin paljon, että tehtävä voitiin suorittaa, minkä kuukaudenkin viivytys teki taas varmasti mahdottomaksi. Hän kääntyi toivottomana kumppaneihinsa päin, mutta Fraser oli lyyhistynyt lähimpään nurkkaan ja iso George nukkui kamiinan ääressä.
Hän seisoi kauan äänetönnä ja mietteisiinsä vaipuneena, kauppiaan silmäillessä häntä ymmällään, ja alkoi sitten jäykistyneillä sormillaan haparoida povitaskujaan vetäen vihdoin esiin rypistyneen lehden, joka oli repäisty jostakin kuvalehdestä. Punnittuaan sitä hetkisen kädessään hän heitti sen tuleen ja kääntyi isäntään päin raskaasti huokaisten. Kasvot olivat paleltumisesta mustuneet ja niiden ilme tylsä ja välinpitämätön.
"Antakaa meille vuoteet", lausui hän; "olemme levon tarpeessa."
VII.
UUSIA SEIKKAILUJA.
Kun toiset eivät olleet kuulleet keskustelua, säästi Emerson huonot uutisensa seuraavaan päivään ja heittäytyi levolle venäläisen osoittamaan vuoteeseen melkein kaikki vaatteet yllään ja synkimmän epätoivon vallassa. Mutta hän oli liian väsynyt voidakseen nukkua. Hermot olivat saaneet kestää semmoisen koetuksen, että niiden rauhoittaminen vaati pitkän ajan, jonka kuluessa hän heittelehti puoleen ja toiseen sekavien harhanäkyjen ahdistamana, jotka aina seuraavat horrostilaa unten maailman rajalla. Rasittunut mielikuvitus kuvasi yhä uudelleen hänen eteensä tuon kolmekymmentäkuusi tuntia kestäneen epätoivoisen taistelun myrskyä ja kuolemaa vastaan, ja kun hän oli valveilla, ajatteli hän sanomattomalla kauhulla kohtaloa, joka niin säälimättömästi häntä vainosi. Hän oli liian väsynyt raivostuakseen, voimat olivat lopussa, ja mietteet ajelehtivat sinne tänne kuin laiva ilman peräsintä. Siinä hän makasi tylsänä ja masentuneena pimeään tuijottaen kuumeisissa silmissään synkkä ja toivoton katse tuhansien tuskien raadellessa hänen runneltua ruumistaan.
Fraserin laita oli vielä huonommin. Unesta ei ollut puhettakaan, ja hänen tilansa oli niin arveluttava, että majatalon isäntä hoiteli häntä koko yön hieroen paleltumia ja muutellen siteitä tarpeen mukaan. Balt taas nukkui kuin eskimokoira. Ollen henkilö, jolla ei ollut mitään mielikuvitusta, oli hän rasittanut vain ruumistaan, joka kykeni kestämään suunnattomia ponnistuksia, ja pääsi siten kärsimästä tuota tuskallista hermojännitystä, jonka otteessa toiset taistelivat.
Kun lämpö ja lepo olivat vähitellen tasoittaneet ruumiin ja hengen välisen tasapainon, vaipui Emerson sikeään uneen, josta hän heräsi vasta myöhään päivällä koko ruumis kankeana ja kaikki lihakset hellinä. Hän nousi ja laahusti vaivoin pöydän ääreen, jossa toiset juuri lopettelivat aamiaistaan. Balt oli aivan entisellään ja Fraserkin jotakuinkin virkeänä siteistään ja kivuistaan huolimatta. Emerson tiedusteli heti, oliko oppaan ruumis löytynyt.
"Hänet tuotiin aamulla", vastasi kauppias. "Ruumis on kirkon vieressä olevassa vajassa ja haudataan heti kun pappi saapuu."
"Miesparka", surkutteli Fraser. "Enpä totisesti tahtoisi olla nyt hänen saappaissaan. Ellette olisi hoivanneet minua, niin täällä olisi kaksi vainajaa tuota kirkollista toimitusta odottamassa."
"Miten on paleltumienne laita", kysyi Emerson istuutuen tuskallisen varovasti.
"Muuten hyvin paitsi nämä eturaajat." Hän näytti kättään, joka oli hyvin ja taitavasti sidottu. "Toivon kuitenkin saavani pitää liipaisusormen, niin että jäähän edes jotakin jäljelle."
"Oletteko kuullut mitään postilaivasta?"
"En."
"Me myöhästyimme."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi iso George hätääntyneestä
"Sitä, että myrskyn aiheuttama viivytys oli meille sangen tuhoisa.
Laiva on mennyt."
"Mutta tuleehan se uudelleen", aprikoi kalastaja.
"Tulee kyllä, mutta vasta kahdeksan viikon kuluttua", vastasi Emerson päätään ravistaen. "Tuo myrsky tuhosi kaikki hyvät suunnitelmamme."
Baltin kasvot nytkähtelivät ikäänkuin hän olisi ollut puhkeamaisillaan äänekkäisiin valituksiin, mutta samassa näytti eräs ajatus johtuneen hänen mieleensä.
"Sanonpa teille, mitä nyt teemme", mylvähti hän riemuiten. "Siirrämme koko jutun vuodeksi eteenpäin. Silloin ei ole ainakaan ajasta puutetta."
"Mahdotonta", murahti Emerson olkapäitään nykäisten. "Ellen voi toteuttaa suunnitelmaani nyt, niin jätän sen kokonaan. Ja nythän ovat kaikki kauniit laskelmamme mitättömät. On viisainta, että palaatte Kalvikiin, George."
Balt hypähti ylös ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Mahdollisuus, ettei hän saisikaan nauttia uneksimastaan kostosta, saattoi hänet silmittömään raivoon. Hän kiroili ja mellasti nyrkkejään heristellen ja syyti suustaan niin kaameita sadatuksia, että Fraserkin kauhistui.
"Älkää, älkää", pyyteli hän; "heretkää jo, hyvä mies! Teettehän meidät kaikki onnettomiksi."
Mutta kalastaja ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiihdytti yhä manaustensa voimaa, niin että Petellin, talon isäntä, joka samassa astui sisään, alkoi hartaasti ristiä silmiään kirousten ryöppyjä kauhistuen. Huomatessaan tämän ilveilyn Balt äyhkäisi:
"Missä helvetissä tuo laiva nyt sitten on?"
"Jossakin lännen puolella, arvelen."
"Mutta sehän on postilaiva, eikö niin? Miksi se ei poikkea tänne paluumatkalla?"
Kauppias kohautti pyöreitä hartioitaan. "Se ei käy palatessa muualla kuin Uyak Bay'ssa."
Emerson katsahti ylös. "Missä on Uyak Bay?"
"Kodlakin saarella", vastasi iso George päätään kääntämättä ja jatkoi kuulusteluaan.
"Millä oikeudella laivaväki sivuuttaa tämän paikan aution säilyketehtaan takia? Eihän Uyakissa ole ketään tähän vuodenaikaan! Yhtiön juonia kaikki, sanon minä."
"Laiva ei ole minun, joten en mahda sille mitään", sanoi Petellin.
"Miksi ette tulleet muutamia päiviä ennen"?
"Kadunpa totisesti, että suostuin odottamaan solan edustalla", virkkoi Emerson synkästi. "Ilma ei olisi voinut olla ensimmäisenäkään päivänä kurjempi kuin mitä se oli toiselle puolelle saapuessamme."
Iso George oli huomaavinaan sanoissa jonkinlaista moitetta varovaisuutensa johdosta ja pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin, mutta kohdatessaan Emersonin katseen hän malttoi mielensä ja siepaten lakkinsa ryntäsi ovesta ulos kuumenneita veriään jäähdyttelemään.
"Milloin arvelette laivan tulevan Uyakiin?" kysyi Emerson.
"Viikon kuluttua korkeintaan."
"Onko sinne pitkäkin matka?"
"Eikö mitä — noin viisikymmentä penikulmaa vain", hymähti Petellin, mutta huomatessaan omituisen välähdyksen vieraan silmissä hän lisäsi kiireesti: "Mutta sinne ette pääse. Uyak Bay on salmen-toisella puolella — Shelikoffin salmen, ymmärrättehän."
"Mitäs siitä! Voimmehan vuokrata purjeveneen ja —"
"Täällä ei ole nykyjään ainoatakaan, sittenkuin menetin omani viime vuonna merisaukon metsästyksessä."
"No, pienempiä veneitä ja alkuasukkaita, jotka vievät meidät yli, lienee sentään aina saatavissa? Tottahan täällä veneitä on?"
"Ei muita kuin nahkaisia — kajakkeja ja bidarkoja — tiedättehän, ja tähän vuoden aikaan on ylimeno sitäpaitsi sula mahdottomuus. Myrskyt raivoavat taukoamatta, ja Shelikoffin salmi on tämän rannikon vaikein ja vaarallisin paikka. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa."
Emerson vaipui tuolilleen ja painoi päänsä kätten varaan.
"Haukatkaahan hieman aamiaista", kehoitti isäntä, mutta toinen ravisti vain päätään. Mies katsahti häneen ymmällään, ja poistui sitten omia tehtäviään toimittelemaan.
"Olen kuullut puhuttavan tuosta Shelikoffin salmesta", huomautti Fraser. "Satuin kerran erään karhunmetsästäjän seuraan, joka oli Kodiakista kotoisin, ja hän kertoi, että tuo paikka on talvisaikaan todellinen helvetti." Kun Emerson ei virkkanut mitään, lisäsi seikkailija värittömissä silmissään huolestunut katse: "Olen tähtenne vilpittömästi pahoillani, toveri, mutta ehkäpä tässä sentään joku neuvo keksitään, niin että älkää nyt olko noin masentunut."
Emerson istui kauan hievahtamatta tuleen tuijottaen, mutta nousi sitten äkkiä, ikäänkuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä, ja astui ulos. Hän suuntasi kulkunsa rannalle, jossa kylän kaikki kanootit olivat, ja aloitti huolellisen tarkastelun. Viisitoista minuuttia myöhemmin hän huusi Baltille, joka myös ilmestyi rannalle:
"Kaikki hyvin! Laivan tavoitamme vielä!"
"Miten sitten?" ärähti kalastaja.
"Täällä rannalla on jotakuinkin tilava, avonainen, nahkainen vene, oomiak, tiedättehän, jonka vuokraamme. Sitten palkkaamme pari intiaania viemään meidät Uyakiin."
"Mahdotonta", murahti iso George. "Shelikoffin salmi on tähän vuodenaikaan paikka, johon höyrylaivatkaan eivät mielellään nokkaansa pistä."
"Mutta matkahan on vain viisikymmentä penikulmaa."
"Sellaisilla vesillä on viisikymmentä penikulmaa avoveneessä sama kuin viisisataa — ellette ole aivan erikoinen onnen poika."
"Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Tuletteko mukaan?"
"Menkäämme Petellinin puheille", vastasi iso George.
Kun isäntä kuuli asian, alkoi hän tehdä kiihkeitä vastaväitteitä.
"Kesällä kyllä, mutta ei nyt", sanoi hän. "Aivan mahdotonta. Salmi on aina vaarallinen, ja ilmakin on liian kylmä istua koko päivä avonaisessa veneessä — palellutte kuoliaaksi."
"Aiomme kuitenkin koettaa."
"Ei, ei, ei! Jos nousee myrsky, niin hukutte varmasti. Eksytte suunnasta ja —"
"Onhan meillä kompassi. Hankkikaa nyt meille tarpeellinen miehistö, niin olette kunnon mies. Muusta huolehdin itse."
"Olen varma, etten saa ketään lähtemään", selitti kauppias. "Kaikki tietävät, mitä se merkitsee, ja —"
"Hakekaa miehet tänne, niin saan puhella heidän kanssaan", keskeytti Emerson, jolloin kauppias lähti kylän päällikköä etsimään pudistellen päätään vieraiden mielettömyydelle.
Kun Balt ja Emerson astuivat sisään, huomasi Fraser heti heissä tapahtuneen muutoksen ja tiedusteli, mitä oli tapahtunut.
"Aiomme soutaa tästä salmen yli veneellä", selitti iso George.
"Mitä! No, ei ikinä! Onko nyt mielettömämpää kuultu! Ettekö käsitä —"
"Kyllä", keskeytti Emerson tylysti. "Teidän ei tarvitse tulla mukaan."
"Sanomattakin selvää. Vai luuletteko minun kykenevän sellaiseen? Kun olen kerran hädin tuskin päässyt näin pitkälle, en aio enää jättää mitään sattumien varaan."
"Voittehan odottaa postilaivaa."
"Voin kyllä, ja sen varmasti teenkin. Matkustan turvallisesti tästä lähtien, niin että voitte olla huoletta."
Toivo tavoittaa postilaiva antoi Baltille ja Emersonille uutta rohkeutta, mutta kun kauppias palasi kylän päällikkö ja muutamia metsästäjiä mukanaan, kohtasi heidän ehdotuksensa mitä lujinta vastarintaa, jota ei rahan mahtikaan kyennyt murtamaan. Käyttäen venäläistä tulkkina Emerson pyyteli ja houkutteli latoen viimeiset kolikkonsakin pöydälle, mutta turhaan. Miehet pudistivat vain päätään ja puhelivat keskenään.
"He sanovat, että pakkanen on aivan liian ankara", selitti Petellin.
"He paleltuvat, eikähän kuolleilla ole rahoista mitään hyötyä."
Eräs alkuasukas virkkoi: "Tämä kuu on kaikista myrskyisin, ja avonaisen veneen upottavat aallot heti."
"Sittenhän he voivat viedä meidät yli bidarkoilla", väitti Emerson, joka oli nähnyt rannalla useampia näitä pienempiä aluksia, jotka ovat mursun nahasta tehtyjä pitkiä aivan umpinaisia kanootteja, keskellä pieni aukko soutajaa varten. "Eihän heidän ole pakko palata samaa tietä takaisin, vaan voivat odottaa Uyakissa postilaivaa. Maksanhan niin suuren palkan, etteivät he saa kymmenessä vuodessa kokoon sellaista summaa."
Petellin teki parastaan, mutta intiaaneja ei saanut mikään taipumaan.
Kun miehet tekivät lähtöä, sanoi Emerson:
"Kysykää, mitä he tahtovat yhdestä bidarkasta."
"Sata dollaria", ilmoitti Petellin hetkisen neuvoteltuaan.
Emerson kääntyi Georgeen päin. "Luuletteko meidän tulevan kahden toimeen?"
Kalastaja epäröi. "Kaksi on liian vähän", vastasi hän, "mutta hankkikaa joku kolmas, niin olen valmis."
Emerson alkoi jälleen neuvotella intiaanein kanssa, mutta nyt olivat vastaukset ehdottomasti kieltävät. Yksinään, ilman ainoatakaan oman heimon miestä, joka oli taitava ja kestävä meloja ja johon saattoi ehdottomasti luottaa, ei kukaan heistä tohtinut ajatellakaan matkalle lähtöä. Näytti jo aivan siltä kuin kohtalo olisi vierittänyt viimeisen ja ylitsepääsemättömän esteen noiden kahden valkoisen miehen tielle, kun samassa "sormeton" Fraser, joka oli vaiti kuunnellut neuvottelua, lausui katkeralla ja soimaavalla äänellä:
"Eipä taida olla sitten taas muita kuin minä jäljellä. Niinhän se on aina ollut, hitto soikoon."
"Tekö"! huudahti Emerson äärimmilleen hämmästyneenä ja voimatta oikein uskoa korviaan. Mieshän oli aina kammoksunut kaikkia rasituksia ja kieltäytynyt järkähtämättömän johdonmukaisesti tyytymästä yrityksiin, jotka olivat vähänkin uhkarohkeat.
"Niin, mielelläni en tätä tee", kiivastui Fraser, "siitä voitte panna vaikka päänne pantiksi, mutta kun nämä arvon herrat" — päännykäys intiaaneihin päin — "ovat liian viisaat lähtemään mukaanne, niin eihän ole muuta neuvoa kuin että minä lähden. Vai mitä?" Hän katseli ärsyttelevästi vuoroin kumpaakin.
"Osaatteko hoidella venettä?" tiedusteli iso George.
"Osaanko hoidella venettä!" toisti Fraser halveksivasti hymähtäen. "Kaikkea sitä vielä kysyykin, aika mies. Ettehän suinkaan luule olevanne ainoa inhimillinen olento, joka on milloinkaan airoja kädessään pidellyt, vaikka kämmenissänne onkin pannukakun kokoiset känsät? Olin ensimmäinen Miles Canon'illa, ja vuonna '98 ansaitsin suuren kilparynnäkön kestäessä soutajana kauniit summat. Viisikymmentä dollaria taipaleelta, joka kesti vain kolme minuuttia. Sepäs oli rahan tuloa se! Osaanko hoidella venettä? Kyllä, hyvät herrat, sen taidon kyllä osaan."
"Mutta kuulkaahan nyt, Fraser", virkkoi Emerson. "Pelkään, ettette ole vielä kyllin toipunut kyetäksenne mukaamme. Voihan käydä niin, että saamme meloa taukoamatta neljäkymmentäkahdeksankin tuntia vasten tuulta ja virtoja. George ja minä jaksamme kyllä, mutta kuten itse parhaiten tiedätte, ette te —"
Fraser pyörähti kiukkuisesti puhujaan päin.
"Lopettakaa nyt jo, taivaan tähden!" huudahti hän. "Otaksun teillä olevan sen verran hienotunteisuutta, ettette enää toitota korvaani, miten lujilla olitte tähteni Katmai-solassa. Tiedättehän minun uupuneen vain senvuoksi, että jalkani olivat hankautuneet verille. Elleivät raajani olisi olleet niin kelvottomat, olisi ylimeno ollut kuin leikin tekoa, mutta jalkani olivat verillä. Ymmärrättekö? Jalkani olivat verillä." Hän nousi vaivalloisesti ja lisäsi: "Mutta tänään en lähde minnekään. Olen vielä liian heikko ja kintaanikin ovat kelvottomat. Jos odotatte, kunnes olen toipunut niin paljon, että voin kuolla mukavasti, niin menkää ja ostakaa tuo vene, tuo mielettömien surma; teemme sitten itsemurhan kaikki yhdessä." Hän loi kumppaneihinsa närkästystä uhkuvan katseen ja lyyhäsi huoneesta, toisten voimatta edes hymyillä hämmästykseltään.
Pariin päivään ei tehty mitään muuta kuin lepäiltiin ja koottiin voimia, ja toisen päivän iltana ilmoitti Fraser jurosti ja vastahakoisesti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna, minkä kuultuaan toiset ryhtyivät heti matkavalmistuksiin. Eväitä ja juomavettä varattiin runsaasti ja rannalta valikoitiin paras kanootti, joka oli kuitenkin sangen heikko ja vaappera talvista merimatkaa varten.
Tuuli oli tyyntynyt päivä päivältä heidän saavuttuaan Katmaihin, mutta siitä huolimatta näytti niemien välistä siintävä salmi kovin synkältä ja uhkaavalta. Petellin alkoi jälleen estellä, mutta miehet eivät olleet hänen pyyntöjään kuulevinaankaan, vaan menivät levolle siinä varmassa vakaumuksessa, että varhain aamulla lähdettäisiin, heräten yöllä raivoisan myrskyn pauhinaan, joka pani tuon ankkurikettingeillä tuetun rakennuksen huojahtelemaan. Fraser riemuitsi, ja Baltin otsa, joka oli ollut täynnä huolestuneita ryppyjä, kirkastui, mutta Emerson oli synkkä ja sanaton. Myrsky riehui kolme vuorokautta tyyntyen sitten yhtä äkkiä kuin oli puhjennutkin, mutta maininkien pauhu rantaa vasten ei vaimentunut moneen tuntiin, Emersonin tuijottaessa niiden hyrskyihin toivottomin ja masentunein katsein. Kun he vihdoin uskalsivat lähteä liikkeelle — päivälleen viikon kuluttua Katmaihin tulon jälkeen — kävi nienten ulkopuolella niin ankara aallokko, että he pääsivät hädin tuskin kylään takaisin, läpimärkinä, masentuneina ja melkein puolikuolleina kylmästä ja väsymyksestä. Vaikka Fraser oli täydelleen toipunut vammoistaan, valitti hän alituisesti vaivojaan, niin että iso George menetti vihdoin malttinsa ja ärjäisi:
"Vaiti ja paikalla! Eihän teitä ole kukaan pakottanut! Menen vaikka yksin, ennenkuin rupean kuuntelemaan aamusta iltaan tuota ruikutusta."
"Niin juuri", vahvisti Emersonkin, joka oli myös kyllästynyt seikkailijan nalkutukseen. "Koetamme suoriutua ilman häntä."
"Vai niin, vai niin?" puhisi Fraser. "Nyt kun olen kyllin terve kyetäkseni tekemään tuon matkan, ette huoli minusta, vaan jätätte minut tämän lihavan ryssän armoille. Jaksan sen, minkä toisetkin, eikähän tämä ole vielä mitään. Sanoin tulevani mukaan, ja minä tulen! Niin juuri, hyvä herra! Ennen hukun kuin jään tänne tuon venäläisen pyöriäisen seuraan. On tämäkin paikka!"
"Olkaa ja käyttäytykää sitten kuin mies."
"Te nielette valituksenne, mutta minun laitani on, näettekös, toisin.
Kärsimysten hetkinä virkistyn aina, kun saan olla hiukan äänessä."
Petellin herätti heidät jälleen päivän valjetessa, ja he lähtivät matkaan, nyt paremmalla onnella, sillä aallokko oli tyyntynyt niin paljon, että uskallettiin nienten suojasta aavalle merelle. Monta sanaa ei vaihdettu, sillä jokainen ymmärsi tilanteen vakavuuden ja oudon aluksen hoiteleminen vaati kaiken huomion. Bidarka on norsunnahasta tehty, pitkä ja kaitainen, kanootin tapainen alus, jossa soutajat istuvat pohjalla toistensa takana kukin aukossaan. Pysyäkseen kuivana oli jokainen vetänyt ylleen väljän "kamlikan" eli hylkeenrakoista valmistetun umpinaisen paidan tapaisen sadetakin, joita alkuasukkaat käyttävät merimatkoillaan. Päähine vedetään syvään otsalle ja kiristetään vetonauhalla tiukasti kasvojen ympärille ja hihansuut sidotaan samoin ranteisiin, ja kun lähdetään bidarkakanootilla jollekin pyyntiretkelle, kiinnitetään helmat samanlaisella, kauhtanaan vartavasten sovitetulla vetonauhalla istuinaukon reunaan, jolloin alus on aivan vedenpitävä minkälaisessa myrskyssä hyvänsä. Mutta valkoiselle miehelle on keksintö hankala, ja kun bidarkan hoiteleminen ja melominen vaatii vielä suurempaa taitoa kuin kanadalaisen puunkuorikanootin, saivat matkamiehet pinnistää voimansa ja kestävyytensä äärimmilleen.
Mainingit heittelivät hentoa alusta kuin korkkia, ja kylä, joka tuntui äkkiä niin turvalliselta lämpimine majoineen ja pehmeine vuoteineen, häipyi yhä kauemmaksi taakse. Kansi ja melat peittyivät vähän väliä paksuun jääkuoreen, jonka irroittaminen oli sangen hankalaa, ja mereltä puhaltava purevan kylmä viima tunkeutui luihin ja ytimiin taukoamattomasta työskentelystä huolimatta. Edessä oli viidenkymmenen penikulman taival, joka merkitsi kahdentoista tunnin keskeytymätöntä melomista, mutta he olivat toivehikkaalla mielellä, sillä ilma näytti kerrankin olevan heille suotuisa, ja rannikko kukkuloineen alkoi vähitellen häipyä harmaan taivaanrannan taa. He söivät tiheään, sillä pohjolassa tarvitsee elimistö runsaasti polttoainetta, ja keskipäivällä oltiin jo niin kaukana salmen levottomasti kohoilevalla selällä, että Kodiak-saaren rannikko oli selvästi näkyvissä. Mutta silloin alkoi tuuli kiihtyä, ikäänkuin se olisi kyllästynyt leikkimään heidän kanssaan, ja pian oli miehillä täysi tosi edessä, kun tuuli oli samalla kääntynyt vastakkaiseksi, nostattaen vaikean ristiaallokon, jossa kanootti kieppui ja kääntyili puoleen ja toiseen soutajien ponnistuksista huolimatta. Kulku hidastui, mutta tuuli pysyi sentään niin heikkona, että he jaksoivat pitää kanootin kulussa ja oikeassa suunnassa, ja kun päivä kallistui iltaan, meloivat he yhtä hellittämättä eteenpäin toivoen, että tuuli tyyntyisi pimeän tullen.
Kello oli melkein yhdeksän seuraavana aamuna, kun Uyakin säilyketehtaan vartija näki erään alkuasukaskanootin pyrkivän työläästi lahden perukkaan. Kanootti läheni hitaasti, ja kun hän riensi rannalle, huomasi hän hämmästyksekseen, että soutajina oli kolme valkoista miestä, jotka olivat niin puutuneet ja kohmettuneet, että hänen täytyi auttaa heidät ylös. Yksi oli jo aivan tajuton, mitä vartija ei lainkaan ihmetellyt kuultuaan mistä miehet tulivat. Sitä hän kuitenkin kummasteli, että eräs toinen joukosta purskahti itkuun, kun hän kertoi laivan lähteneen edellisenä iltana. Hän antoi heille virkistäviä lääkkeitä ja keitti lämmittävää ruokaa, sillä sekä Balt että Emerson olivat molemmat kuin unissakävijät, ja Fraser niin heikko, ettei hän tajuihinsa tultuaan kyennyt seisomaan.
"Olipa ikävää, ettette päässeet tänne eilen illalla", surkutteli vartija. "Laiva käy täällä vain kerran kuussa."
"Viipyykö se kauankin Kodiakissa?" kysyi iso George.
"Kapteeni sanoi viettävänsä joulun siellä. Katsotaanpas — tänään on 22 — se lähtee Juneau'hin 26:nnen aamuna; siis kolme päivää."
"Meidän täytyy tavoittaa se", huudahti Emerson. "Jos viette meidät Kodiakiin niin hyvissä ajoin, että ehdimme laivaan, maksan teille, mitä vain pyydätte."
"Kernaasti, jos vain voisin", vastasi mies. "Olen täällä aivan yksin näettekös lukuunottamatta Johnsonia, joka on toisen tehtaan vartija."
"Hankkikaa sitten Herran nimessä meille pari intiaania. Maksun suuruudesta en välitä."
"Mutta täällä ei ole ainoatakaan alkuasukasta, sillä tämä ei ole mikään kylä. Nämä kaksi säilyketehdasta ovat ainoat rakennukset, joita minä ja Johnson emme tohdi jättää oman onnensa nojaan."
Emerson kääntyi ja katsahti Fraseriin, joka oli laihana ja kalpeana lysähtänyt eräälle tuolille. Tämä huomasi tuon paljon puhuvan silmäyksen ja vastasi hilpeästi verettömillä ja halkeilleilla huulillaan väkinäinen hymy:
"Huomenna olen taas valmis, toveri. Varmasti!"
* * * * *
Kodiakin vanha venäläinen kylä, joka on viimeinen jäännös saaren ensimmäisen asutuksen ajoilta, on saaren vastapäisellä puolella, ja vaikka asukkaat ovatkin enimmäkseen vain alkuasukkaita ja sekarotuisia, on siellä melkoinen joukko valkoihoisiakin, jotka viettävät joulun juhlien ja iloiten. Senpätähden olikin Doran miehistö sangen tyytyväinen saadessaan viettää joulun siellä, sillä Kodiakissa ovat tytöt kauniit ja jokainen vieras toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi. Siellä ryypättiin ja tanssittiin rosoisten hirsiseinien sisällä, ja meren viiltävä viima unohtui pian punaisina hehkuvien kamiinain ääressä. Kylä oli täynnä juhlivaa kansaa, ja kun talvi on levonaika, jonka kestäessä vain jotkut huimapäät antautuvat meren vaaroihin, herätti eräs yltäpäältä jäätynyt kanootti, joka jouluiltana laski maihin telakan viereen, kaikkialla suuren hälinän, sillä siinä oli soutajina kolme valkoista miestä — joita tuskin saattoi valkoisiksi sanoa. Kasvot olivat paleltumien mustuttamat ja melkein kauttaaltaan vereslihalla, ja kintaiden suojaamat kädet olivat pakkasen jäykistämät ja halkeamia täynnä. Silmät olivat syvällä ja kuopille vajonneista poskista päättäen olivat miehet sairastaneet kauan jotakin ankarata tautia, eivätkä he voineet kävelläkään, vaan ryömivät käsin ja jaloin lumenpeittämän rantakivikon poikki horjahdellen sitten avuttomasti kylään johtavalle tielle päästyään. Eräs oli niin menehtynyt, ettei jaksanut nousta kanootista, ja kun pari merimiestä kiiruhti apuun, soperteli hän sekavia sanoja kielellä, jota kuulee kullankaivajien leireissä ja pelipöytien ääressä. Toinen, eräs jalkojaan surkeasti laahaava jättiläinen, hoiperteli laivaa kohti polvet koukussa ja hartiat kumarassa pää rinnalle vaipuneena ja pitkät kädet voimattomina sivulla heilahdellen.
Kolmas heistä käyttäytyi kuitenkin kaikista omituisimmin. Tielle päästyään hän epäsi kädenliikkeellä kaikki avuntarjoukset ja pysähtyi sitten jalat leveällä tuijottamaan pohjoiseen kulmat tuimasti rypyssä. Silmät hehkuivat kuopissaan kuin hiilet, ja mustuneet, paisuneet huulet vääntyivät kaameaan irvistykseen, joka paljasti hampaat. Hän nosti kätensä ja heristi uhkaavasti nyrkkiään pohjoista taivasta kohti käsittämättömiä sanoja mutisten ja hoippui sitten kumppaniensa jälkeen.
VIII.
SEATTLESSA.
Viikkoa myöhemmin näkivät Boyd ja George Port Townsendin valojen häipyvän pimeyteen. Mieliala oli jälleen elpynyt, sillä matka Juneau'sta oli sujunut niin nopeasti, että koko matkan toinen osa voitiin nyt suorittaa lyhyemmässä ajassa kuin oli arvioitukaan, ja viikon täydellinen lepo ja eteläisempien seutujen lauhkeampi ilmasto olivat melkein kokonaan parantaneet pakkasen ja kärsimysten jättämät vammat.
George, joka oli viime päivinä ollut merkillisen levoton, rikkoi vihdoin äänettömyyden.
"Kuinka kauan viivymme Seattlessa?" kysyi hän.
"Päivän tahi pari korkeintaan. Asiani on pian toimitettu."
"Otaksun, että siellä Chicagossa on tapana esiintyä hyvin hienosti puettuna", jatkoi George.
"Kyllä, ainakin meihin verraten."
"Oikeinko hännystakeissakin?"
"Aivan niin."
"Oletteko milloinkaan pitänyt sellaista?"
"Varmasti."
"No, vie sun —" Kalastaja vaikeni ja tuijotti kumppaniinsa suu auki.
"Oikeinko todella?"
Boyd naurahti. "Yliopistossa ollessani se oli jokapäiväinen pukuni, mutta muuten sitä käytetään vain illalla."
George tuumi asiaa hetkisen ja jatkoi sitten:
"Eräs mies jutteli minulle kerran jotakin sangen hullunkurista. Hän kertoi, että etelässä annetaan puhdistaa ja kiilloittaa kynnetkin, kun tahdotaan olla oikein hienoja. Onko se totta?"
"Aivan totta."
Balt karaisi kurkkuaan ja kysäisi teeskennellyn välinpitämättömästi:
"Oletteko te — tuota noin — antanut milloinkaan kiilloittaa kynsiänne?"
"Olen kyllä."
Balt avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta muutti sitten mielensä ja huomautti: "Taitaapa olla selvintä, että odottelen täällä, kunnes palaatte."
"Ei suinkaan!" vastasi toinen nopeasti. "Tarvitsen teitä rahoja kuulustelussani, sillä tehän olette ainoa neuvonantajani yrityksemme käytännölliseen puoleen nähden."
"No hyvä. Jos kerran luulette tulevanne toimeen kanssani, niin enköhän minäkin suoriutune hännystakeista ja noista kynsiä harjaavista tytöistä. Eihän tätä kauan kestä."
"Milloin olitte viimeksi täälläpäin?"
"Neljä vuotta sitten."
"Entä oletteko milloinkaan käynyt etelässä?"
"Kyllä. Minulla on sisar Spokane Falls'issa. Mutta siellä en viihdy."
"Saapa nähdä, mitä pidätte Chicagosta", hymyili Boyd.
"Sormeton" Fraser ilmestyi laivan kirkkaasti valaistusta keskiosasta ja läheni hilpeästi tervehtien.
"Onpa hyvä, että tämä laivamatka likenee loppuaan", virkkoi hän. "Olen puhdistanut melkein koko haahden."
Seikkailija oli pysytellyt erillään heidän seurastaan — Boydin suureksi tyydytykseksi, sillä mies oli todellakin sangen ikävystyttävä — joten he olivat saaneet rauhassa tehdä laskelmiaan ja pohtia lukemattoman joukon yksityiskohtia.
"Illallispöydässä tapasin erään farmarin pojan, jonka sain juuri äsken puhtaaksi kynityksi", jatkoi Fraser kerskailuaan. "Pyyhkäisin taskuuni kolme ja viisikymmentä aivan kuin leikillä."
"Kolmesataaviisikymmentä dollariako?" kysyi Balt.
"Kuinkas muuten?"
"Mistä saitte rahaa päästäksenne peliin?" tiedusteli Boyd.
"Voitin eilen illalla sievoisen summan noilta Dawsonin miehiltä."
"Mutta ettehän voinut heidänkään kanssaan tyhjin käsin alkaa?"
"Myin laivan kapteenille muutamia kaivososakkeita toissa päivänä", nauroi Fraser. "Ukko oli heti valmis."
"Petittekö tuota kunnon vanhusta?" huudahti Emerson kiukkuisesta
"Painakaa mieleenne, etten aio sallia mi—"
"Petinkö? Kuka on sanonut minun pettäneen häntä. Minun, joka en voisi tehdä pienintäkään vääryyttä pahimmalle vihollisellenikaan!"
"Teillä ei ole kaivosvaltauksia."
"Mistä te sen tiedätte? Alaska on laaja."
"Itsehän sanoitte niin."
"Aivan niin. Silloin minulla ei ollut todellakaan mitään, mutta noustuamme Juneau'ssa tähän lotjaan, olen käyttänyt aikani hyvin. Teidän rakentaessanne Georgen kanssa säilyketehtaita olen valvonut omia etujani ja onnistunut oikein hyvin."
Emerson kohautti leveitä hartioitaan. "Joudutte ikävyyksiin. Ja jos niin käy, niin älkää odottako minulta apua. Olen jo tehnyt voitavani hyväksenne."
"Älkää olko huolissanne tähteni", vastasi Fraser itsetietoisesta. "Asiani osaan kyllä hoitaa." Hän helisteli kultakolikolta taskussaan ja alkoi vihellellä huolettomasti. "Milloin lähdemme Chicagoon?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Lähdemme?" toisti Emerson. "Muistaakseni sanoin, että vien teidät vain
Seattleen saakka. Luulen olevan viisainta, että jäätte sinne, vai mitä?"
"Ehkäpä", huomautti. Fraser välinpitämättömästi ja poistui toivottaen hyvää yötä. Mutta kun seuraavana aamuna saavuttiin telakkaan, nousi hän mitään kehoitusta odottamatta samoihin ajopeleihin ja seurasi mukana hotelliin kirjoittaen nimensäkin matkustajaluetteloon välittömästi toisten yhteyteen. Hän katosi kuitenkin pian näkyvistä, sillä Balt ja Emerson menivät ensi työkseen erääseen valmiiden vaatteiden myymälään, jossa heidän vanhat ja pahoin kuluneet pukunsa vaihdettiin käden käänteessä uusiin ja muodikkaisiin, mitään huomiota herättämättä, sillä Seattle on lavean pohjolan portti, johon kaikki pohjankävijät, niin tulevat kuin menevät, aina kokoontuvat. Mutta kaupungin vilkas liike ja hälinä tuntui heistä sangen oudolta. Erämaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen tottuneina vaivasi kaduilla vallitseva melu sanomattomasti heidän korviaan ja kulkijoiden taukoamaton vilinä väsytti ja hermostutti heitä. Jokainen kellonkilahdus sai Georgen vavahtamaan, ja hän kiiruhti katujen yli kuin takaa-ajettu.
Kun hänen vaaniva katseensa sattui erään hedelmämyymälän ikkunaan, harppasi hän heti sisään ja täytti taskunsa tomaateilla.
"Olen uneksinut näistä neljä vuotta", selitti hän, "enkä voi enää hillitä itseäni. Hän nielaisi yhden parilla puraisulla ja seurasi sitten kumppaniaan syöden tomaatin joka askeleella ja täyttäen taskunsa aina uudelleen sikäli kuin entinen varasto väheni."
Kun he asiansa toimitettuaan palasivat hotelliin, ilmoitettiin
Emersonille, että erään sanomalehden edustaja halusi puhutella häntä.
"Kuulimme teidän juuri saapuneen pohjoisesta", selitti reportteri, "joten herra Athens lähetti minut luoksenne haastattelua varten."
"Athens! Billy Athensko?"
"Aivan niin. Hän on esimieheni, ja ellen erehdy, teidän yliopistotoverinne. Hän tahtoi sangen mielellään saada tietää, oletteko Michiganin potkupallojoukkueen Boyd Emerson."
"Kyllä", hymyili Boyd. "Billy Athens oli taitava pelaaja."
"Hän ajatteli, että olette varmaankin kokenut Alaskassa yhtä ja toista mielenkiintoista", jatkoi sanomalehtimies, "mutta olen jo toveriltanne kuullut matkoistanne, suunnitelmistanne ja suurenmoisesta menestyksestänne, niin että haastatteluni on pian suoritettu."
"Toveriltani?"
"Niin. Herra Frobisher'ilta. Kuullessaan minun tiedustelevan teitä tarjoutui hän haastateltavaksi teidän nimessänne."
"Frobisher!" toisti Emerson nyt kokonaan ymmällään.
"Niin juuri — hän tuolla." Puhuja osoitti "sormetonta" Fraseria, joka, seurattuaan keskustelua taampaa, sulki nyt juhlallisesti toisen silmänsä ja kohautti suupieltään.
"Aivan oikein, aivan oikein", sammalsi Boyd. "Vai kertoi Frobisher!"
"Miellyttävä mies, eikö niin? Hän kertoi muun muassa, kuinka pelastitte tuon tytön, joka oli sortunut jäihin siellä Kalvikissa."
"Vai niin?"
"Todellakin suurenmoista, josta kyhään oikein oivallisen kertomuksen sanomalehteeni. Hän lupasi myös, että pääsen mukaan, kun alatte toimeenpanna suuria suunnitelmianne. Minulla ei ole tietystikään suuria summia käytettävänäni, mutta kaikki näyttää niin lupaavalta, että —"
"Saanko luvan kysyä, neuvottelitteko asiasta jo yksityiskohtaisesti?" kysyi Boyd uteliaasti.
"Kyllä; olen suurin piirtein selvillä kaikesta. Panen konttorissa poikain kesken toimeen keräyksen ja toimitan rahat tänne illalla ennen lähtöänne."
"Puhun asiasta ensin herra Frobisherin kanssa", sanoi Emerson luoden seikkailijaan tuiman katseen, "niin että suokaa anteeksi. Luulen, ettemme tarvitse uusia osakkeita."
"Ette siis huolikaan minusta."
"En ainakaan tällä haavaa."
"Sepä ikävää! Olisin niin mielelläni tahtonut koettaa onneani lyöttäytymällä johonkin todellakin onnen suosimaan kullankaivajaan. Kun saa kuukauden toisensa jälkeen ahertaa melkein yötä päivää niukan palkan edestä, niin tulee kateelliseksi nähdessään teidän klondykeläisten saapuvan kaupunkiin reput kultaa täynnä. Ehkäpä annatte minulle myöhemmin tilaisuuden yrittää?"
"Ehkäpä", myönsi Boyd mennen heti haastattelijan lähdettyä kiivaasti Fraserin luo, joka nojaili laiskasti erästä pylvästä vasten naurettavan pitkä sikari suupielessä.
"Kuulkaahan, herra Frobisher", virkkoi hän matalalla äänellä, "mitä tämä kalkki merkitsee? Miksi sekoitatte minut konnamaisiin valheisiinne?"
Fraser veti suunsa nauruun. "Sointuva ja kaunis nimi tuo 'Frobisher', eikö totta? Ja niin luottamustaherättävä. Luulenpa, etten luovukaan siitä toistaiseksi."
"Nyt tein mitättömiksi kurjat hankkeenne, mutta jos vielä kerran yritätte jotakin sellaista, luovutan teidät viranomaisten haltuun", uhkasi Emerson. "Painakaa se mieleenne."
"No, no", tyynnytteli seikkailija lempeän nuhtelevasti; "teinhän puolestanne kaiken voitavani. Suunnitelmianne en ilmaissut, vaan puhuin vain suurenmoisista vakauksistamme ja kaivostekniikan hämmästyttävistä saavutuksista niin lennokkaasti, että tuo nuori mies oli heti valmis ostamaan osakkeita. Lupasipa hän kaupita niitä esimiehelleenkin."
"Esimiehelleenkin!" huudahti Emerson säikähtyneesti. "Tuo esimies on hyvä ystäväni, jonka apu voi olla sangen tervetullut Chicagosta palatessani."
"Niinkö! Sitä en tiennyt"
"Muistakaa nyt, Fraser, että teidän täytyy ehdottomasti jättää minut keinottelujenne ulkopuolelle. Olette tehnyt minulle monta suurta palvelusta, mutta jos kuulen vielä kerran jotakin tämmöistä, ilmoitan asian poliisille."
"Älkää nyt olko lapsellinen", nuhteli seikkailija. "Liittykää minuun, niin kyllä minä rahaa teen. Pidän teistä ja —"
Emerson pyörähti kiivaasti ympäri ja poistui käsittäen, että oli aivan turhaa saarnata kuntoa sellaiselle turmeltuneelle oliolle. Hänen verensä kuohui, mutta hän ei antanut vihalleen sen suurempaa valtaa, sillä hän tiesi, että ilman tuon kiusallisen ihmisen apua hän makaisi nyt Katmaissa Petellinin majassa ilman mitään toivoa voida täyttää tehtäväänsä.
"Milloin lähdemme?" huhuili Fraser hänen jälkeensä, mutta nuori mies ei vastannut, vaan meni nopein askelin huoneeseensa, kiiruhtaen peseydyttyään lähimpään lennätintoimistoon, josta hän lähetti Chicagoon kaksi sähkösanomaa, toisen räätälilleen ja toisen erääseen numeroon Rantaviertotiellä. Viimemainitun kirjoittaminen antoi hänelle paljon päänvaivaa, kunnes hän muutamia kaavakkeita turmeltuani vihdoin ojensi sähkösanoman virkailijalle omituisen nöyrästi ja samalla uhmailevasti. Sitten hän riensi erääseen pankkiin ja palasi parin tunnin kuluttua riemuiten hotelliin, jossa hän tapasi ison Georgen tuijottamassa kuin lumottuna kynsiinsä, jotka olivat merkillisen puhtaat ja kiiltävät.
"Katsokaahan!" huudahti kalastaja ihailevasti. "Nehän ovat puhtaat kuin koiran hampaat ja hohtavat niin, etten tohdi koskea mihinkään."
"Olen toimittanut asiani pankissa", riemuitsi Boyd. "Onnistuin niin hyvin, että tarvittavasta pääomasta puuttuu vain satatuhatta dollaria."
"Suurenmoista", sanoi Balt ihaillen yhä kynsiään; "kerrassaan suurenmoista. Mutta katsokaahan, kuinka ne välkkyvät. Hienot, vai mitä?"
"Nuo satatuhatta dollaria eivät tuota mitään vaikeuksia, sillä nyt käy kaikki helposti. Menestyksemme on varma. Nämä pankkimiehet näkyvät tietävän, kuinka kannattavaa lohenkalastus on. Kaikki kävi aivan itsestään. Kun meillä on kerran hallussamme edullinen paikka Kalvik-joen rannalla, niin ei epäonnistumisesta voi olla puhettakaan, sanottiin minulle."
"Oikeassa ovat. Luulenpa, että se tyttö luuli minua joksikin klondykeläiseksi", huomautti George, "koska hän oli niin kovakourainen. Mutta muuten oikein korea ja kiltti tyttö. Kun astuin sisään ja istahdin tuoliin, olin niin ymmälläni, etten osannut sanoa kerrassaan mitään, mutta siihen hän ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, ja kun poistuin, pyysi hän minua pian uudistamaan hauskan ja miellyttävän vierailuni. Todellakin hirveän hieno tyttö."
"Olkaahan varuillanne!" nauroi hänen kumppaninsa. "Noihin kynsiä puhdisteleviin tyttöihin rakastuminen näyttää olevan jokaisella pohjankävijällä aivan kuin veressä, mutta muistakaa, ettei meillä ole nyt aikaa kuherteluun."
"Häneltä en saisi edes silmäystäkään", sanoi kalastaja punastuen.
Iltapäivällä istuivat he asiansa toimitettuaan runsaan ja monipuolisen päivällisen ääressä etsittyään ensin Fraseria turhaan kaikkialta. Yhteisvoimin kestetyt ponnistukset ja matkan rasitukset kiinnittivät seikkailijan heihin siteillä, joita ei voinut katkaista, minkätähden he eivät tahtoneet erota hänestä ilmaisematta jotenkin kiitollisuuttaan palveluksista, jotka hän oli tehnyt.
"Tämäpä kummallista", huomautti Boyd. "Jäähyväiset hän olisi ainakin voinut sanoa ja toivottaa meille onnea ja menestystä."
"Kun hän on saapuvilla, hermostun, mutta kun hän on poissa, kaipaan häntä", vastasi George. "Hänellä on todennäköisesti jälleen jotakin tekeillä."
Asemalla he viipyivät laiturilla aivan viimeiseen saakka heikosti toivoen, että Fraser ilmestyisi, ja astuivat sitten vaunuun loukkautuneempina kuin tahtoivat myöntääkään. Mutta kun he junan liikkeelle lähdettyä menivät tupakkavaunuun vieläkin ihmetellen seikkailijan omituista käytöstä, kuulivat he tutun äänen huudahtavan hilpeästi:
"Halloo, te siellä!" — ja siinähän seisoi Fraser heidän edessään heidän hämmästykselleen hymyillen.
"Mitä te täällä teette?" huudahtivat molemmat yhtä aikaa.
"Minäkö? Olen matkalla itään."
"Itään? Mihin sinne?"
"Chicagoon. Muistelen teidän sanoneen niin, ellen erehdy." Hän istahti ja sytytti pitkän sikarin.
"Oletteko matkalla Chicagoon?" ihmetteli George.
"Varmasti. Järjestämme siellä nuo säilyketehdasasiat." Seikkailija puhalsi mahtavan savupilven ja oikaisi jalkansa. "Mukava juna, eikö totta?"
"Kyllä", myönsi Emerson tietämättä oikein, ollako hyvillään vai harmissaan miehen äkillisen ilmestymisen johdosta. "Missä vaunussa olette?"
"Samassa kuin tekin."
"Mitä aiotte tehdä Chicagossa?"
"En ole vielä lopullisesti päättänyt mitään, sillä eihän siellä ole mahdollisuuksista puutetta, kun taas Seattle on aivan liian vaarallinen paikka kotiutuvalle pohjankävijälle."
Emerson tuumi hetkisen, ennenkuin vastasi: "Olen melkein varma, että sekoitatte minut johonkin yritykseen, joka saattaa meidät molemmat rautoihin, minkätähden sanon nyt teille itseäni suojellakseni mitä aion tehdä. Teillä on hyvät liikemiehen taipumukset, ja jos todellakin aiotte ryhtyä johonkin rehelliseen —"
"Rehelliseen!" keskeytti Fraser närkästyneesti. "Suunnitelmani ovat kaikki rehellisiä, minkä kuka hyvänsä voi todeta. Niihin ei tarvitse kenenkään puuttua vastoin tahtoaan, ja ellei joku ehdotukseni miellytä, niin teen toisen, joka sopii paremmin. Teette minulle vääryyttä."
"Jos tahdotte työskennellä rehellisesti, niin luovutan myytäväksenne osan perustettavan säilyketehtaan osakkeita kohtuullisella välityspalkkiolla."
"Tuossa en näe mitään houkuttelevaa, kun voin myydä omia osakkeitani ja pitää kaikki rahat itse. Ehkäpä perustan Chicagossa oman säilykeosakeyhtiön —"
"Jos perustatte oman —" riehahti Boyd.
"Aivan niin. Älkää suinkaan loukkautuko, sillä teinhän vain viittauksen sinnepäin. Jos ala on kerran teidän, niin keksin jotakin muuta parempaa."
Nuorempi mies ravisti päätään. "Olette auttamaton", virkkoi hän, "enkä kuitenkaan voi olla teistä pitämättä."
He valvoivat myöhäiseen yöhön. Emersonin ollessa, milloin kiihkeän puhelias, milloin synkkä ja sanaton. Hän oli iloinen kuin onnellinen sulhasmies ja seuraavassa hetkessä alakuloinen ja masentunut kuin kuolemaan tuomittu, ja sen sijaan että hän olisi rauhoittunut sitä mukaa kuin matkan määrä läheni, hermostui hän yhä enemmän.
Chicagossa seurasi Fraser, samoinkuin Seattlessakin, kumppaneitaan samaan hotelliin ja olisi jälleen kirjoittanut matkustajaluetteloon jonkun komean ja ylhäiseltä soinnahtavan nimen, ellei Boyd olisi kuiskannut hänelle pari varoittavaa sanaa. Huolehdittuaan siitä, ettei hänen kumppaneiltaan puuttunut mitään, kiiruhti Emerson räätälin luo, jolle hän oli sähköttänyt, ja palasi hetkisen kuluttua yllään uusi ja hieno puku. Fraser istui ravintolahuoneessa ja hieroi parhaillaan tuttavuutta tarjoilijan kanssa.
"Georgeko?" toisti hän vastaukseksi Emersonin tiedusteluun. "George lähti etsimään tuommoista kynsien puhdistussalonkia, vaikka hevosenkengittäjän paja olisi hänelle paljon sopivampi Hän on aivan hurmaantunut kaikkiin kynsienkiilloittajiin."
"Hän on vain joutunut pois tavallisesta ympäristöstään, minkätähden toivon teidän pitävän häntä hieman silmällä", sanoi Boyd.
"All right! Vien hänet hihnasta talutellen puistoon kävelylle, mutta jos hän yrittää purra jotakin, panen kuonokopan hänen päähänsä. Suuren kaupungin sydämessä hän on sangen vaarallinen henkilö, joka saattaa vaaraan jokaisen tielle sattuvan kynsiä kiilloittavan tytön hengen ja jäsenet. Olitte sangen varomaton, kun matkalla puhuitte hänelle sellaisesta."
Täsmälleen kello neljä Emerson vihelsi ajurin ja lähti ajamaan kaupungin pohjoisosaan, ja kun ajopelit saapuivat rantatielle, kiihtyi hänen hermostumisensa, jonka vallassa hän oli viime päivät viettänyt, joka hetki. Kengän kärjet noputtivat taukoamatta mattoon, hansikkaaseen pujotetut sormet puristuivat nyrkkiin ja avautuivat, ja löipä hän välillä kätensä istuimeenkin ikäänkuin hevosta kiiruhtaakseen. Eikö taipale loppunut milloinkaan? Hevonen näytti kulkevan yhä hitaammin ja kumirenkaisten pyörien pyörähdykset harvenevan samassa suhteessa. Hän kehoitti ajajaa kiiruhtamaan, mutta joutui samassa lamauttavan epävarmuuden tunteen valtaan ja säikähtyi omaa maltittomuuttaan. Vaunun suljettu ilma kävi tukahduttavaksi, hän tyrkkäsi ikkunan auki, avasi suuren palttoonsa ja hengitti syvään järven raikasta ilmaa. Miksi löi ajuri hevostaan, joka juoksi ilmankin kyllin joutuin? Hehän olivat jo lähellä päämaalia, mutta hän ei ollut vielä valmis. Hän kumartui ulos nopeutta hillitäkseen, mutta painautui takaisin istuimelle huulet tuimasti yhteenpuristettuina ja tuijotti taloihin, jotka soluivat ohi. Kuinka tarkoin hän muistikaan ne kaikki!
Nyt näyttivät nuo kiviseinät niin tylyiltä; lyijypuitteiset ikkunat tuijottivat häneen kuin muukalaiseen, ja kattokourujen taidokkaat veistokset irvistivät hänelle ivallisesti.
Mieli masentui ja viimeinenkin toivon kipinä, joka oli vielä ollut jäljellä hänen sydämessään hotellista lähtiessä, sammui. Päämaali ei ollut näyttänyt olevan milloinkaan niin saavuttamattomissa, eikä hän ollut milloinkaan ennen tuntenut niin katkerasti rikkauden valta-asemaa ja köyhyyden toivottomuutta.
Ajoneuvot pysähtyivät vihdoin erään muhkean rakennuksen, tahi oikeammin sanoen kivipalatsin eteen, jonka järveen kuvastuva monumenttaalinen julkisivu näytti nuoresta miehestä nyt niin ylpeältä ja vieraalta. Käsi vapisi, kun hän maksoi ajurin ja vaikka hän nousi portaita ylös pää pystyssä, oli hän silti sangen kalpea. Jäykästä ryhdistään huolimatta hän tunsi polvensa vavahtelevan samalla kun keuhkot eivät tuntuneet saavan tarpeeksi ilmaa, vaikka hän hengitti syvään.
"Päivää, Hawkins", kuuli hän sanovansa, kun eräs livreepukuinen vanhus avasi oven ja saatteli hänet sisään. "Muistatteko vielä minut?"
"Kyllä, herra Emerson. Olette ollut kauan poissa, sir."
"Onko neiti Wayland kotona?"
"Kyllä, herra. Hän odottaa teitä parhaillaan. Tätä tietä, tehkää niin hyvin."
Boyd seurasi kiittäen sydämessään huoneissa vallitsevaa hämärää, joka salasi hänen kiihtymyksensä. Hän tiesi, minne mentiin, henkilö, jota hän oli tullut tervehtimään, oli aina odottanut häntä kirjastossa. Ja kuinka hyvin hän muistikaan tuon ihmeellisen huoneen, jonka seinät olivat lattiasta kattoon kirjojen peitossa! Hänet toivotettiin tervetulleeksi samassa paikassa, jossa hänelle oli kolme vuotta sitten sanottu jäähyväiset.
Hawkins kohotti oviverhot sivulle ja Boyd kuuli niiden kahisten sulkeutuvan takanaan, mutta huoneessa hän ei nähnyt ensin ketään, sillä tyttö seisoi aivan liikkumattomana häntä katsellen. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Mildred"! ja astui askeleen eteenpäin kätensä ojentaen.
"Boyd! Boyd!" huudahti tyttö rientäen vastaan ja painautui hänen povelleen. Kädet, jotka tukivat häntä, vapisivat kuin suuresta väsymyksestä, ja sydämen kiivaat lyönnit, jotka hän tunsi omaansa vasten, muistuttivat maalinauhan saavuttanutta uupunutta kilpajuoksijaa. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan pitkään aikaan.
IX.
VIELÄ VUOSI ARMONAIKAA.
"Yrityksesi ja ponnistelusi olivat siis kaikki turhat", sanoi Mildred
Wayland, kun Boyd oli lopettanut kertomuksensa.
"Niin", vastasi tämä, "ainakin kullankaivajana olin mahdollisimman huono-onninen."
Tyttö kohautti paheksuvasti olkapäitään.
"Älä käytä tuota sanaa", huudahti hän. "En voi sietää sitä — luultavasti syystä että isä on aina onnistunut. Sanokaamme, että menestyksesi on viivästynyt."
"Aivan niin. Sopii minullekin paremmin, mutta olen, näetkös, unhottanut sanojen valikoimistaidon."
He istuivat kirjastossa, jossa ei heitä pariin tuntiin kukaan häirinnyt, Emerson puhuen nopeasti, melkeinpä hajanaisesti, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkunlaista tunnustusta tytön kuunnellessa kertomusta sana sanalta välittömällä mielenkiinnolla. Tarina oli pääpiirteissään sama, minkä hän oli kerran ennen kertonut Cherry Malotte'lle, mutta nyt se oli kaikin puolin ehyempi ja kauttaaltaan kertojan innostuksen ja tunteiden elävöittämä. Kuulijan mielestä se oli kuin ihmeellinen satu, jossa puhuttiin kummallisista ihmisistä, joiden vaikuttimia hän tuskin kykeni ymmärtämään, ja joka oli syntynyt maassa, jonka villiä luontoa ja hurjia tapoja hän ei voinut kuvitellakaan.
"Ja tuon kaiken teit vain minun tähteni", kuiskasi hän hetkisen kuluttua.
"Muuta neuvoa ei ollut."
"Ihmettelenpä, olisiko kukaan toinen tuntemani mies antautunut noihin vaaroihin — vain minun tähteni."
"Tietysti. Vaarat — hengenvaarat, rasitukset ja huolet, tarkoitan — eivät merkitse mitään." Hän näpsäytti sormiaan. "Yksinäisyys ja erämaan kolkko autius siellä mielen synkistävät. Olla sinusta niin kaukana oli raskainta, ja ajatus, että joku onnellisempi mies saattoi —"
"Lorua!" Mildred oli todella närkästynyt. "Pyysin sinua itse määräämään ajan ja lupasin odottaa, ja ellen olisi — välittänytkään sinusta, olisin kuitenkin pitänyt sanani. Olenhan Wayland."
"Siis rakastat minua, Mildred?" Boyd kumartui kiihkeästi lähemmäksi.
"Tiedäthän sen kysymättäkin", kuiskasi tyttö, "lapsuuden aikainen kiintymykseni on yhä sama. Muistathan, kuinka täydellisesti hurmaannuin sinuun?" Hän naurahti pehmeästi. "Olit mielestäni maailman paras jalkapalloilija. Välistä epäilen, että tunteeni ovat vieläkin tuota samaa tyttömäistä sankaripalvontaa, joka ei voi kestää, mutta se on kestänyt — ainakin toistaiseksi. Kolme vuotta on pitkä aika minunlaiseni tytön odottaa, vai kuinka?"
"On kyllä, on kyllä, mutta minä olen saanut elää tuon ajan vain muistoilla, kun taas sinulla on ollut muuta ajanvietettä. Miehet ihannoivat sinua ja koettavat olla kaikin tavoin mieliksesi, ja ihailijasi, joita parveilee ympärilläsi laumoittain —"
"Oh!"
"Niin, legioonittaan! Tiedän kyllä. Olenhan lukenut lehdistä seurapiirejä koskevat uutiset aivan ahmimalla. Lehdet olivat kyliä aina kuusi kuukautta vanhoja, mutta joka kerta kun näin nimesi, tuntui kuin veitsi olisi työnnetty ruumiiseeni. Mustasukkaisuudessani haudoin mielessäni miesten nimiä, joita oli mainittu yhteydessäsi, ja langetin kiroukseni heidän yllensä. Yksinäisyydessäni kuvittelin sinusta kaameita asioita ja —"
"Kaameita asioita — minusta?" Tyttö katsahti häneen lempeän nuhtelevasti. "Onko tuo imartelua?"
"Niin. Kun ajattelin sinua, olin aina näkevinäni jäljessäsi karavaanin kosijoita."
"Sinä tuhma polkat Eiväthän kosijat tule karavaaneissa, vaan vaunuilla."
"Aivan niin, mutta vertaukseni pitää kuitenkin jotakuinkin hyvin paikkansa", vastasi Boyd samaan leikilliseen sävyyn. "Hyvä Jumala, kuinka kidutin itseäni! Et häipynyt mielestäni hetkeksikään. Päivät ajattelin sinua, ja illalla oli tapanani rukoilla, että näkisin unta vain sinusta. Olet ollut ainoa ihanteeni aina siitä saakka kun ensi kerran kohtasin sinut, ja palvontani on tullut joka hetki yhä sokeammaksi, Mildred. Olet ollut aina saavuttamattomissani, mutta sinuun olen aina katseeni kohottanut, enkä milloinkaan ohitsesi." Hän vaikeni ja katsahti tyttöön ja lopetti melkein kuiskaten: "Ah, Mildred, kuinka kaunis sinä olet!"
Eikä hän liioitellutkaan, sillä tytön kasvot, jotka olivat tavallisesti niin ylevän jäykät, olivat nyt ilmehikkäät ja kirkkaat, ja silmistä, joita miehet sanoivat kylmiksi, loisti nyt lämmin osanotto, ja huulilla väikkyvä hymykin oli melkein kaihoisan suloinen. Solakan vartalon joustava ryhti oli synnynnäinen ja taidokkaasti kiinnitetty, tummanruskea tukka oli tuuhea ja pehmeä. Jokaisessa liikkeessä ja vaistomaisessa asennossakin oli ylhäisen ja sivistyneen naisen hienostunutta suloutta.
Nuoren miehen huomio olikin ensin kiintynyt kaikkeen tuohon tavallisuudesta poikkeavaan, joka ilmeni tytön koko olemuksessa, ja hän muisti, kuinka pettynyt hän oli ollut kuullessaan ensi kerran, kuka tämä oli — nimi Wayland on sangen yleinen keskilännessä. Heidän tuttavuutensa alkuaikoina hän oli pitänyt tuota ylhäisen kylmää käytöstä teeskenneltynä, minkä lähempi tuttavallisuus oli sittemmin osoittanut olevan jotakin aivan luonnollista; tyttö oli niin todellinen ylimys kuin Wayne Wayland, hänen isänsä, saattoi ikinä toivoa. Tuo vanha herra olikin rikkaampi ja mahtavampi kuin moni prinssi, ja hän hemmoitteli tytärtään yhtä järjestelmällisesti kuin hän piti puolensa rahamaailmassa, joten Mildred, joka oli siis tottunut aina pitämään oman päänsä, ei koettanutkaan salata mieltymystään tuohon nuoreen ylioppilaaseen, joka oli niin valmis laskeutumaan hänen ihailijoidensa joukkoon, avaten siten tälle rajattomat tulevaisuudenmahdollisuudet. Emerson muisti aivan hyvin, kuinka hämmästynyt hän oli ensin ollut päästyään selville Mildredin tunteista. Tyttöhän oli niin erilainen ja niin ihmeellisen etäällä kaikista muista, jotka hän tunsi, että hän epäili erehtyneensä.
Toverit toitottelivat hänelle kyllä alituisesti, mikä onnenpoika hän oli, mutta sitä hän ei ollut vielä lainkaan ajatellut yksinkertaisesti siitä syystä, että tyttö oli käytöksellään itse saattanut varjoon kaikki muut asianhaarat — rikkautensa ja yhteiskunnallisen asemansakin. Hän ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että hänen asemassaan tässä pienessä maailmassa tapahtui merkillinen muutos heti kun tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli Wayne Waylandin ainoan tyttären sulhanen. Verraten vieraat henkilöt alkoivat osoittaa hänelle suosiotaan. Hänelle suotiin odottamattomia etuoikeuksia, ja hän joutui kaikkialla miellyttävän huomion esineeksi. Tahtomattaan hän huomasi asemansa muuttuneen aivan toiseksi kuin mitä se oli ennen ollut; vain se, että hänestä puhuttiin Mildred Waylandin yhteydessä, oli riittänyt sytyttämään häikäisevän sädekehän hänen nimensä ympärille. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän tiesi vain, että hän oli täydellisesti tuon tytön orja, jota hän ihannoi pyhimpänä ja kalliimpana. Tämä oli vuorostaan yhtä vilpitön tunteissaan eikä ujostellut valintaansa seurapiirinsä kaikista mahdollisista mielipiteistä huolimatta; hän oli kiintynyt lemmittyynsä yhtä välittömästi kuin hän oli ennen ollut luoksepääsemätön muita ihailijoitaan kohtaan.
Kuinka ylpeä Boyd olikaan ollut hänestä tutkintonsa suoritettuaan! Ja miten vähän hän oli kiinnittänyt huomiota kuiluun, joka oli heidän välillään, ja kuinka äkkiä hän oli havahtunut todellisuuteen!
Wayne Wayland oli osoittanut hänelle hänen mielettömyytensä. Tämä oli puhunut hänelle ystävällisesti vaikkakin päättävästi, ollen liian vanha ja kokenut kiihdyttääkseen väkivaltaisilla toimenpiteillä nuorten rakkautta.
"Mildred on rikas tyttö", oli tuo vanha rahamies sanonut, "jopa maanosamme rikkaimpia, kun taas te, poikaseni — niin, mitä voitte te tarjota?"
"En mitään! Mutta ettehän tekään ole aina ollut, mitä nyt olette", oli Boyd vastannut. "Kun menitte naimisiin, olitte yhtä köyhä kuin minäkin — ja onhan jokaisella mahdollisuus yrittää."
"Aivan! Mutta vaimoni oli köyhä tyttö ja omasta säädystäni. Hänellä oli onneksi kyky kehittyä sitä mukaa kuin itsekin pääsin eteenpäin, niin etten milloinkaan jättänyt häntä jälkeeni. Mutta Mildrediä olen hemmoitellut alusta alkaen ja aivan tarkoituksella estääkseni juuri kaiken tämmöisen. Hän on tottunut ylellisyyteen, hänen ystävänsä ovat rikkaita, eikä hän tiedä mitään muunlaisesta elämästä. Rikkautensa ja saamansa kasvatuksen nojalla hän kuuluu Amerikan ylimystöön. Niin, meillä on ylimystömme, sanottakoon mitä hyvänsä, ylimystömme, joka, vaikka ei se perustukaan syntyperään, on aivan yhtä hieno ja muista säädyistä jyrkästi eroava."
"Ette siis vastustaisi avioliittoamme, jos olisin rikas ja Mildred köyhä", oli Emerson huomauttanut melkein ivallisesti.
"Ehkäpä en. Köyhä tyttö voi mennä naimisiin rikkaan miehen kanssa ja olla onnellinen, jos hänellä on muut edellytykset, mutta ei päinvastoin, ellei tyttö ole aivan poikkeuksellinen; ja minä satun tietämään, ettei tyttäreni ole sellainen. Hän on aivan mahdoton köyhän miehen vaimoksi. Hän ei osaa ensinnäkään mitään; eikä hän tule toimeen olosuhteissa, joihin hän ei ole tottunut; hänen luonteensa ja koko olemuksensa tekisivät sen mahdottomaksi. Hän yrittäisi kyllä — siitä olen varma — jonkun ajan, mutta minä tunnen hänet paremmin kuin hän itse. Tunnen, näettekös, itseni, ja minulla oli onni tuntea hänen äitinsä. Hän on kuin ansarissa kasvanut kukka, jonka ulkoilma saisi pian surkastumaan. En sano, että hänen miehensä täytyy olla miljonääri, mutta siltä, joka tekee hänet onnelliseksi, ei saa puuttua varoja, ja mies, joka saa tyttäreni, tekee hänet onnelliseksi, tahi sitten teen minä hänet kirotun onnettomaksi!" Vanhuksen poskilihakset jännittyivät uhkaavasti.
"Teillä ei ole siis erikoisesti mitään minua vastaan — henkilökohtaisesti, tarkoitan?"
"Ei mitään."
"Hän rakastaa minua."
"Siltä näyttää. Mutta te olette molemmat nuoria, joten tämähän voi olla aivan ohimenevää."
"Ette siis anna suostumustanne?" oli Boyd kysynyt.
"Sitä en ole sanonut. Pyydän teitä vain odottamaan ja katselemaan hiukan ympärillenne. Olettehan järkevä nuorukainen, niin että älkää hätiköikö. Aion sanoa tyttärelleni juuri saman, mitä olen teille nyt puhunut, ja minä luulen, että hän on kyllin järkevä käsittämään minun olevan oikeassa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään kieltää teitä seurustelemasta Mildredin kanssa, päinvastoin. Voitte käydä täällä aivan vapaasti ja milloin vain haluatte. Tutustukaa hänen ystäviinsäkin ja seuratkaa häntä piireihin, joissa hän seurustelee, ja eläytykää olosuhteisiin, joihin hän on tottunut. Kuta enemmän seurustelette kansamme, sitä parempi. Olen jo jonkun ajan pitänyt teitä silmällä, herra Emerson, ja luulen käsittäneeni teidät oikein. Tulkaa parin kuukauden kuluttua jälleen puheilleni. Mahdotonta ei ole, että vastaan silloin myöntävästi, ellette olisi sattunut muuttamaan mieltänne meihin lähemmin tutustuttuanne. Ehkäpä Mildred päättää meidän molempien puolesta."
"Olen päätökseenne täysin tyytyväinen."
"No hyvä. Päivällinen on kello seitsemän, joten tervetuloa."
Emersonin täytyi pian myöntää, ettei herra Wayland ollut erehtynyt laskelmissaan, sillä kuta enemmän hän tutustui Mildredin elämään, sitä selvemmin hän näki juovan, joka oli heidän välillään. Hänestä tuli nyt Chicagon hienoston jäsen. Nuorempi polvi otti hänet auliisti vastaan, ja miellyttävällä olemuksellaan voitti hän pian heidän kaikkien myötätunnon, kun taas Wayne Waylandin nimi vaikutti vanhempiin kuin taikavoima. Nuo kuukaudet olivat olleet sangen opettavaiset ja samalla julman koetuksen aika tuolle nuorelle lemmenritarille, sillä hän tunsi vanhuksen tutkivan katseen seurailevan häntä alituisesti, ja vaikka Mildred ei koettanutkaan salata valintaansa, ei ollut puutetta kilpailijoista, joita kaikkia Boyd sydämestään vihasi.
Tulevaisuuteen he eivät olleet puheissaan kertaakaan kajonneet, mutta he tiesivät molemmat, että vanhuksen käsityskanta oli aivan oikea, ja parin kuukauden kuluttua, millä ajalla Emerson oli päässyt alallaan hieman eteenpäin, oli Mildred mennyt isänsä luo ja vaatinut kursailematta tämän vaikutusvaltaista apua. Mutta vanhus oli ollut kova kuin timantti.
"Olen ollut jo liiankin hempeä. Hänen täytyy uurtaa tiensä omin voimin.
Tiedäthän, ettei hän ole minun ehdokkaani."
Nähdessään lemmittynsä alkavan vähitellen vaipua epätoivoon ja aavistaen oman onnensakin olevan vaarassa oli Mildred vihdoin järjestänyt niin, että he yhdessä menivät vanhuksen puheille. Herra Wayland kuunteli kylmästi ja virkkoi sitten:
"Avunpyyntönne osoittaa, että te molemmat alatte nyt käsittää vuosi sitten lausumieni sanojen totuuden."
"Teiltä en apua pyydä", oli Emerson vastannut. "Itsestäni ja
Mildredistä kykenen kyllä huolen pitämään."
"Sallikaa minun todistaa, että erehdytte väitteessänne. Kun otetaan huomioon olosuhteet, joissa olette elänyt, kasvatuksenne ja elämänkokemuksenne, niin teillä ei ole mitään niitä edellytyksiä, jotka ovat välttämättömät Mildredin puolisolle. Onko teillä aavistustakaan kuinka monta miljoonaa tyttäreni saa periä?"
"Ei, enkä välitäkään siitä."
"Sitä en minäkään välitä teille ilmaista, mutta Wayland-omaisuutta seuraa niin suunnaton vastuunalaisuus, että seuraajani täytyy olla minua paljon jäntevämpi ja tarmokkaampi pitääkseen sen koossa. Minä vain kokosin sen, mutta hänen täytyy säilyttää ja kartuttaa se, mihin te ette ole osoittanut kykenevänne, ette ainakaan vielä."
"Oh, tuota rahojen alituista jankuttamista!" oli Mildred keskeyttänyt tuskastuneesta "Soisin, että olisimme köyhiä, sillä rikkautemme on siunauksen asemesta raskas kirous — kuin joku hirveä painajainen. Muusta en kuule milloinkaan puhuttavan. Huolta ja murhetta se vain meille antaa — ja ryppyjä, vaan ei mitään hupia. En välitä hevosista, autoista ja palvelijoista, sillä tulen ilmankin toimeen, Ja minä tahdon elää, todellakin elää." Hän oli noussut ja pannut kätensä Boydin olkapäälle. "Jätän kaikki. Koettakaamme olla onnelliset ilmankin."