Tilanne oli ollut molemmille miehille sangen jännittävä. Katseissa oli ollut taipumatonta uhmaa, mutta nähdessään kasvojen halveksivasta ilmeestä isän odottavan jotakin raukkamaista ratkaisua, oli Boydin ylpeys kohonnut.
"Ei", vastasi hän, "sitä en salli. En ainakaan vielä, sillä herra Wayland on tavallaan oikeassa. Ellei hän olisi ollut niin ystävällinen minulle, suostuisin, mutta nyt olen hänelle kiitollisuudenvelassa. Hän on valmistanut minulle tilaisuuden tutustua elämääsi ja olosuhteisiisi ja minun täytyy myöntää, että hän oli oikeassa. Pyydän sinua odottamaan, sillä aion nyt koettaa onneani eräässä suuressa uhkapelissä."
"Mitä tarkoitat?"
"Alaskassa on tehty suuria kultalöytöjä —"
"Alaskassa!"
"Niin. Klondykessa. Etkö ole lukenut siitä? Minulle on kerrottu, että mahdollisuudet ovat aivan yhtä suurenmoiset kuin vuonna '49, joten aion lähteä sinne."
Hän oli tehnyt päätöksensä ja määrännyt ajan, jonka kuluttua hänen täytyi palata lemmittynsä luo, joka oli luvannut häntä odottaa. Ja Mildred oli odottanut.
Hän oli nyt kolmen vuoden eron jälkeen Boydin mielestä entistä viehättävämpi — väliaika oli vain lisännyt tytön kauneutta ja syventänyt hänen sydämensä kaipuuta — mutta samalla hänestä entistä etäämmälläkin. Tytöstä oli kehittynyt nainen — vakava, arvokas, ja harkitseva, joten tuo uskollinen ja altis kiintymys oli sitäkin liikuttavampi ja ihmeellisempi.
Tarinansa lopetettuaan viittasi Boyd parilla sanalla tulevaisuudensuunnitelmiinsa kysyen vihdoin melkeinpä empien:
"Odotatko vielä vuoden?"
Mildred naurahti. "Eihän minua sentään huutokaupalla myydä, armas, joten tämä ei ole 'kolmas ja viimeinen kerta'. Enkä ole varma, saisinkokaan kenenkään taipumaan ottamaan minut, vaikka haluaisinkin."
"Joku aika sitten kierteli San Franciscon lehdissä huhu, että olet mennyt kihloihin. Onko seurapiirisi yhtä suuri kuin ennenkin?"
Tyttö hymyili välinpitämättömästi. "Ainahan muutoksia tapahtuu, mutta pääasiallisesti ovat tuttavani jotakuinkin samat. Tunnet heidät useammat." Hän luetteli joukon nimiä laskien samalla sormillaan. "Puhumattakaan herra Macklinistä, Tommy Turneristä ja Lawtonin pojista, jotka ovat aina saapuvilla kuten ennenkin."
"Ja Alton Clyde!"
"Aivan oikein. Pikku Alton on aina yhtä puuhakas."
"Entä onko muita?"
"Vain pari kolme."
"Ketkä?"
"Heitä et tunne."
"Joku kilpailija?" tiukkasi Boyd rakastuneen itsepintaisuudella.
"Ei ketään, johon kannattaisi kiinnittää huomiota", vastasi neiti Wayland. "Isällä on tietysti mieltymyksensä ja tahtoo hoitaa asiani ikäänkuin olisi kysymys jostakin rautatieyrityksestä, joten voit kuvitella miten runollinen tulos on."
"Ken on tuo onnellinen?" kysyi nuori mies synkästi. Mutta tyttö oli mennyt ikkunan luo ja tuijotti ulos hämärään vastaten hetkisen kuluttua kylmän välinpitämättömästi:
"Siitä ei todellakaan kannata puhua. Menen naimisiin vasta sitten kuin itse haluan, enkä voi sietää isän viittailuja." Hän kääntyi ja katsoi Boydia suoraan silmiin. "Muistatko, kun olin valmis luopumaan kaikesta ja seuraamaan sinua?"
"En ole sitä hetkeksikään unhottanut."
"Et sallinut sitä."
"En tietystikään! Olin nähnyt liian paljon, ja olen myös hiukan ylpeä."
"Oletko vielä samaa mieltä?" Tytön katse oli tutkiva ja jännittynyt.
"Olen! Nyt sellainen olisi vieläkin mahdottomampaa kuin silloin. Työni takia olen pakotettu asettumaan paikkaan, johon et voisi minua seurata — maahan, jossa et viihtyisi, ja henkilöiden keskuuteen, joita et ymmärtäisi. Ei, käyttäydyimme aivan järkevästi."
Tyttö huokaisi helpotuksesta ja istuutui ikkunalaudalle. "Olen iloinen, että otat asian siltä kannalta. Luulen — luulen, että olen itsekin tullut järkevämmäksi. Minulle on alkanut selvitä isän neuvokkuus ja oma lapsellisuuteni, joten en ole ehkä enää niin ajattelematon — olenhan, näetkös, nyt vanhempi ja ehkä — itsekkäämpikin. En osaa sitä oikein selittää, mutta poissaollessasi minulla oli kyllin aikaa ajatella ja tutkia omaa itseäni. Tunteeni sinua kohtaan, armas, eivät ole tietystikään muuttuneet, mutta en voi sittenkään — en voi —" Hän viittasi sulavalla kädenliikkeellä ympäristöönsä ja lisäsi: "En voisi elää kaikkea tätä paitsi. Tämä on maailma, johon kuulun, ymmärräthän, ja jo ajatuskin, että minun täytyisi luopua siitä, saa minut kauhistumaan. Pelkään kaikkea sellaista, joka voisi antaa huolta ja murhetta." Häntä puistatti, mutta samalla hän naurahti suloisesti ja lisäsi vienosti: "Olen niin hirveän hemmoiteltu."
Emerson veti hänet hellästi puoleensa. "Ymmärrän sinut täydellisesti, kultaseni, ja rakastan sinua niin hellästi, etten voisi mitenkään riistää sinulta tätä kaikkea, mutta sinähän tahdot odottaa minua vielä, tahdothan?"
"Tietysti", vastasi tyttö ripeästi. "Niin kauan kuin vain haluat."
"En aio sinusta luopua!" huudahti hän kiihkeästi. "Sinusta tulee vaimoni." Hän toisti hiljaa sanat: "Minun vaimoni."
Mildred katsahti häneen hiukan hämmästyneesti otsalla pieni ryppy. "Minua vaivaa niin sanomattomasti, etten oikeastaan tunne sinua ja olosuhteitasi lainkaan, kun taas sinä ymmärrät ja tunnet minut täydellisesti. Siitä päättäen olen sinulle jotenkin sopimaton. Kun kerroit ponnistuksistasi, kärsimyksistäsi ja kamppailustasi tuolla pohjan pimeillä perillä, seurasin tarinaasi kuin jotakin jännittävää ja ihmeellistä kertomusta, mutta mitään muuta vaikutusta se ei minuun tehnyt. En ymmärrä mitä epäonnistuminen on. Tuo hirveä maa, sen raakalaisasukkaat, pakkanen, lumimyrskyt, rasitukset, raivoava meri, en käsitä, mitä ne merkitsevät. En ole milloinkaan ollut viluissani, nälissäni tahi uuvuksissa. Kertomuksesi oli tietysti sangen mielenkiintoinen, sillä selostithan omia kokemuksiasi, mutta miksi suoritit tuon kaiken ja miltä sinusta oikein tuntui, se —" Hän teki liikkeen ikäänkuin sopivia sanoja etsien. "Ymmärräthän, mitä tarkoitan?"
"Täydellisesti", vastasi Boyd tuntien kuitenkin sydämessään pientä pettymystä. "Otaksun sen olevan jotakin aivan luonnollista."
"Toivon, että sinulla on nyt parempi menestys", jatkoi Mildred, "sillä alan jo kyllästyä tähän asiain tilaan. Sinua en väsy odottamaan, mutta alan tulla vanhaksi. Tunnenhan jo välistä halua ryhtyä johonkin käsityöhön — varma oire. Olen kaksikymmentäviisi vuotta vanha."
"Vanhapa todellakin ja kuitenkin naisista kaunein!" huudahti Boyd.
Ovelta kuului napsahdus, ja huoneessa, joka oli vähitellen hämärtynyt melkein pimeäksi, tuli kirkkaan valoisata. Oviverhot siirtyivät syrjään ja kynnyksellä seisoi Wayne Wayland.
"Kas täällähän te olette, poikaseni! Hawkins kertoi teidän palanneen."
Hän astui peremmälle ja pudisti nuorukaisen kättä tavallisella sydämellisyydellään. "Tervetuloa kotiini Olette ollut hiukan niinkuin lomalla, vai mitä? Lähdöstänne taitaa olla jo pari vuotta ellen erehdy?"
"Kolme", oikaisi Emerson.
"Mahdotonta! Kuinka pian aika rientääkään, kun on aina työssä ja touhussa."
"Boyd on kertonut minulle seikkailuistaan", virkkoi Mildred. "Hän jää luoksemme päivälliselle."
"Aivan niin." Herra Wayland ei näyttänyt kovinkaan ihastuneelta. "Entä palaatteko kuin Pizarro kaikki Incan aarteet mukananne. Vai palasiko Pizarro lainkaan? Niin pitkälle hän ei tainnut milloinkaan päästä." Ja vanhus nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen.
"Arvelen Pizarron olleen kullankaivajana minua paremman", hymyili Boyd. "Eskimoprinssejä olisin voinut ottaa pantiksi vaikka kuinka monta, mutta siinä tapauksessa olisin saanut heimotkin niskoilleni."
"Palasitteko jäädäksenne tänne?"
"En, sir, lähden takaisin parin viikon kuluttua."
Vastaus näytti jostakin syystä miellyttävän herra Waylandia, jonka käytöksestä hävisi nyt kaikki jäykkyys.
"Olen sangen pahoillani, ettei teitä luonnistanut paremmin, poikaseni", virkkoi hän, "mutta olittepa rikas tahi köyhä, ovat kaikki ystävänne mielissään saadessaan nähdä teidät jälleen. Jäättehän päivälliselle, että saan puhella kanssanne hetkisen, sillä minunkin mielenkiintoni on herännyt tuota luoteista maailmankolkkaa kohtaan."
X.
GEORGE KOHTAA VIHOLLISENSA.
Oli jo myöhäinen ilta kun Emerson palasi hotelliinsa, ja kun käynti Mildredin luona ei suonut hänen ajatuksilleen mitään rauhaa, ei hän ajatellutkaan lepoa, vaan meni lämpiön läpi hotellin suureen ruokasaliin, jossa oli loistava seura koolla, kuten aina oopperailtoina. Väkeä oli tungokseen saakka, ja hän pujottelihe hitaasti pöytien lomitse mieli apeana, ettei huomannut joukossa, jossa hänkin oli ennen niin paljon liikkunut, ainoatakaan tuttavaa. Hän oli jo poistumaisillaan, kun ei nähnyt missään vapaata pöytää, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan, ja joku löi häntä voimakkaasti olkapäälle.
"Boyd Emerson! Olenpa iloinen nähdessäni sinut jälleen."
Hän kääntyi ja näki edessään kalpean ja hintelän nuorukaisen, jonka värittömät kasvot olivat vääntyneet iloiseen irvistykseen.
"Halloo, Alton!"
He tervehtivät toisiaan kuin vanhat ystävät Alton Clyden jatkaessa ilon purkauksiaan.
"Nyt olet siis riehunut kylliksesi tuolla Nebraskassa, vai mitä?"
"Alaskassa, tarkoittanet?"
"Aivan niin. Sekoitan aina nuo nimet. Tule ottamaan ryyppy, niin että saamme hiukan haastella. Täällä on eräs toinenkin klondykeläinen, jonka äsken yhdytin. Kerrassaan merkillinen mies. Esitän hänet heti, mutta ole varuillasi, ettei hän juo sinua pöydän alle. Hänen nimensä on Froelich, mutta hän ei ole silti saksalainen. Ehkäpä tunnetkin hänet?"
"Enpä luule."
"Tiedät hänestä varmasti."
Clyde vei kumppaninsa erääseen pöytään puhuen koko ajan. "Kuten tiedät olen aina ollut yhdenvertaisuuden kannattaja, ja noista jylhistä pohjankävijöistä olen aina pitänyt. Olisin mielelläni lähtenyt itsekin tuonne Nebraskaan —"
"Alaskaan."
"— karjaa paimentamaan, kiljumaan ja pistoolilla ampumaan. Olen julman kestävä ja aivan kuin luotu tuohon elämään. Kas tässä hän on. Herra Froelich, herra Emerson, vanha ystäväni. Pelasimme ennen jalkapalloa yhdessä — tahi, oikeammin, hän pelasi, sillä minä olin liian köykäinen."
Herra Froelich siirsi tuoliaan ja nousi rauhallisesti tervehtimään, jolloin Emerson huudahti närkästyneesti:
"Froelich! Taivaan tähden, Fraser, oletteko jälleen muuttanut nimenne?
Luulin teidän olevan täysin tyytyväinen tuohon 'Frobisher'iin'."
"Tämän miehen nimi on Fraser", lisäsi hän Clydeen kääntyen, "ja hänellä on se omituisuus, ettei hän voi sietää kauan samaa nimeä."
"'Froelich' on mielestäni sangen hyvä", huomautti Fraser järkähtämättömän tyynesti. "Oikein hieno ja —"
"Älä usko mitään, mitä hän lörpöttelee", keskeytti Boyd istuutuen. "Hän on maailman etevin valehtelija, ja ellet pidä varaasi, myy hän sinulle käden käänteessä jonkun kaivoksen, kautsukkimetsän tahi pesusienten nostopaikan. Muuten hän on sangen kelpo mies, jota saan kiittää siitä, että olen nyt täällä."
Alton Clyde ilmaisi hämmästyksensä kysymällä: "Sitten oli tuo Nomeen perustettavaa sähkölaitosta koskeva suunnitelmannekin kokonaan —"
"Varmasti!" nauroi Emerson. "Hehkulamput seuraavat kullankaivajia aivan kintereillä, joten Nomessa on ollut sähkövalo jo vuosia sitten."
"Niinkö?" huudahti Fraser vilpittömintä kummastusta teeskennellen.
"Tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin."
"Sitten unhotin sen. Suunnitelmani oli kuitenkin joka tapauksessa oivallinen." Hän tarttui lasiinsa, jolloin Clyden huomio kiintyi hänen käteensä.
"Juttunne, että menetitte sormenne buurisodassa, taitaa olla yhtä perätön?" ilkkui hän.
"No tietysti", vastasi Emerson seikkailijan puolesta. "Ankara verenmyrkytys ne vei eikä mikään muu."
Clyde remahti hillittömään nauruun. "Tämäpä kaunistat Kerrassaan suurenmoista. Ja tässä minä olen kuullut hänen sepustuksiaan vaiti kuin ahven auringonlaskussa. Hai ha hai Minun täytyy esittää tämä herra Froe — Fra—, tämä herra Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan pojille. Ha! ha! ha!"
Fraser ei ollut ilmeisesti tottunut tuommoiseen kohteluun ja loukatussa ylpeydessään hän suhtautui toisten iloisuuteen kopealla vaitiololla, mikä vaikutti yhä kiihoittavammin Clyden nauruhermoihin, niin että tämä vääntelehti lopulta melkein kaksin kerroin leuka polvissa kiinni ja silmät kyynelissä.
"Missä George on?" tiedusteli Boyd puheenaihetta muuttaen.
"Vuoteessaan luulisin", vastasi Fraser jäykästi. "Kellon lähetessä yhdeksää hän alkaa haukotella kuin opetettu hylje, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, tulin tänne."
"Näyttelittekö Georgelle kaupunkia, kuten pyysin?"
"Kyllä. Näytin hänelle ilmaradankin, jolloin hän riensi päätäpahkaa voima-asemalle ylikoneenkäyttäjän puheille, jonka seurassa hän sitten vietti koko illan. George oli päiväänsä erittäin tyytyväinen."
"Onko sinulla mukanasi toinenkin samaa maata, Boyd?" tiedusteli Clyde nyökäyttäen päätään Fraseriin päin, joka tuhautti nenäänsä halveksivasti.
"Ei sentään aivan samanlainen, sillä Balt on herra Fraserin täydellinen vastakohta. Hän on kalastaja, eikä ole milloinkaan ennen käynyt idässä."
"Hän opiskelee kynsien kiilloitustaidetta", hymähti Fraser. "Ne puhdistetaan joka päivä, sillä käsittelyn aiheuttama kutkutus on suorastaan hurmannut hänet."
Clyden innostuksella ei ollut enää mitään rajaa. "Saanhan tutustua
häneenkin", pyyteli hän, "ja ottaa hänet mukaani kaupungille?
Hauskuudesta pidän kyllä huolen eikä hänen tarvitse maksaa mitään.
Saanhan?"
"Emme voi tuhlata aikaa, sillä olemme täällä vain asioilla", vastasi
Emerson.
"Asioilla?" toisti Clyde. "Tuohan kuulostaa sangen mielenkiintoiselta. En ole vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi todellakin tehnyt jotakin, niin että jonkun todellisen tehtävän suorittaminen lienee jotakin aivan erikoista."
"Etkö siis tee mitään?"
"Oh, kyllä. Olenhan aina toimessa kuin yksijalkainen miekkatanssia, mutta mitään en oikeastaan tee, ellei nyt oteta huomioon valtakirjojen allekirjoittamista, korkojen nostamista ja muuta sellaista roskaa. Toivoisin olevani sinun asemassasi Boyd, olet aina ollut onnenpoika." Emerson hymyili, mutta katkerasti, ajatellessaan äskeistä vierailuaan ja kokemuksiaan.
"Tarkoitan mitä sanoin", jatkoi Clyde. "Ajattelehan menestystäsi yliopistossa ja miten saavutit kaikkien jakamattoman myötätunnon. M —" Hän vaikeni ja heilautti päätään pohjoiseen kaupunginosaan päin. "Poistuttuasi hän ei ole kertaakaan suunnannut kiikariaan meitä muita poikia kohti, ei, vaikka olen kosinut häntä säännöllisesti kerran kuukaudessa ja aina täyden kuun iltana." Hän huojutteli Juhlallisen vakavasti kiharaista päätään ja huokaisi. "Paitsi sinua on vain yksi, jolle hänet soisin, ja tuo ainoa olen minä itse."
"Enpä tiedä, onko hän oikein sovelias meillä kummallekaan", hymyili
Boyd.
"Olen joka tapauksessa iloinen, että olet palannut, sillä sinulla on nyt eräs uusi kilpailija."
"Kuka?"
"Hän on lännestä kuten sinäkin, mutta hänen nimeään en tiedä. En ole, näetkös, sattunut vielä kertaakaan hänen tielleen. Mutta meidät Chicagon pojat hän on jo jättänyt kauas jälkeensä."
"Waylandin sanoista ja käytöksestä huomasin kyllä, että täällä oli jotakin tekeillä." Boydin katse oli terävä ja vaaniva.
"Chicagosta emme häntä päästä, ja sinä olet ainoa, joka voit siitä huolen pitää", jatkoi Clyde. "Sanon sinulle, että hän on kaivannut sinua, ikävöinyt niin, ettei ole meitä muita muistanutkaan. Olet onnellisempi kuin tiedätkään."
"Minäkö onnellinen! Hm! Tehän olette kaikki muut rikkaita —"
"En ainakaan minä! Omaisuuteni on jo huvennut niin vähiin, että tulen juuri nipin napin koroilla toimeen, ja nyt, kun se on liian myöhäistä, olen alkanut havahtua ja kyllästyä tähän vetelehtimiseen. Tahtoisin mielelläni ryhtyä johonkin, mutta kun olen Chicagossa niin tunnettu, ei siitä tule mitään. Liikemieheksi en sitäpaitsi varmastikaan kykenisi."
"Annan sinulle tilaisuuden yrittää", virkkoi Boyd. "Olen täällä hankkimassa rahaa erääseen edulliseen yritykseen."
Clyde kumartui kiihkeästi lähemmäksi. "Jos sanot, että se on edullinen, niin en tahdo muuta tietääkään. Olen valmis koettamaan onneani, olipa sitten kysymys arpapelistä tahi miestaposta."
"Selitän kaikki, niin voithan itse päättää."
"Siitä en oikeastaan välitä vähääkään, mutta jos kerran haluat tehdä sen, niin olen pelkkänä korvana." Hän kuunteli tarkasti selostusta ja loi Boydiin silloin tällöin ihailevan katseen. Heidän ollessaan yliopistossa oli Boyd Emerson aina ollut hänen suurin ihanteensa eikä tuo suhde ollut vieläkään muuttunut.
"Hupaista hommaa, vai mitä?" kysyi hän, kun Boyd oli lopettanut.
"Kyllä."
"Sittenpä lähden katsomaan. Rupean osakkaaksi, jos otat minut mukaasi."
"Mukaani? Et pitäisi sellaisesta elämästä", sanoi Emerson hämmästyneesti.
"Kyllä. Juuri sellaisesta olen aina unelmoinutkin." Hän suoristi kapeita olkapäitään. "Eikä minulta puutu kokemustakaan ulkoilmaelämään nähden, sillä oleskelinhan kerran koko kesän Adirondaek'issa. Metsästelimme hirviä, joita emme tosin saaneet ainoatakaan, ne kun pysyttelivät hotellista aina liian etäällä, mutta vuoristoelämän tunne tarkoin."
"Tämä on aivan toista", huomautti Boyd, mutta Clyden Innostus yltyi vain.
"Olen oivallinen kalastajakin ja onpa minulla vehkeitäkin iso kasa."
"Käytämme verkkoja."
"Eikö mitä. Eihän se ole lainkaan hauskaa. Otan mukaani suuren valikoiman kaikenlaisia perhosia, ja sitten perhostamme, niin että koko joki vaahtoaa." Emerson keskeytti hänet ja selitti lyhyesti, miten lohenkalastuksessa menetellään, mutta nuorukaisen innostusta ei voinut mikään masentaa.
"Anna minulle edes jokin tehtävä — sellainen, jossa minun ei tarvitse kanniskella raskaita esineitä — ja saatpas nähdä, että osaan olla ahkerakin. Sano minkälaiset turkit ja pistoolit ostan, niin että tiedän hankkia kaikki, mitä tarvitaan. Sijoitan yritykseen kymmenentuhatta dollaria, sillä suurempaa summaa en saa nyt käsiini."
"Et tarvitse turkkeja etkä ampuma-aseitakaan", nauroi Boyd. "Kun palaamme Kalvikiin, ovat päivät pitkät ja helteiset ja maa on kaikkialla villien kukkien peitossa."
"Sepä hienoa! Rakastan kukkia, ja ellen osaa kaloja pyytää, voinen tehdä jotakin muuta."
"Osaatko kirjanpitoa?"
"En, mutta mandoliinia osaan kyllä soittaa", ehdotti Clyde toivehikkaasti. "Arvelen, ettei tuolla erämaassa olisi lainkaan hullumpaa saada silloin tällöin kuulla hiukan musiikkiakin."
"Vai osaatte te soittaa mandoliinia?" kysyi Fraser vakavan uteliaasti.
"Kyllä. En ole tosin pitkään aikaan harjoitellut, mutta —"
"Ottakaa hänet", keskeytti Fraser Emersoniin kääntyen. "Hänhän voi istua säilyketehtaamme portailla kukkaiskiehkura kulmillaan ja soitella miestemme ratoksi. Kilpailijanne tulevat varmasti hulluiksi kateudesta."
"Älkää laskeko leikkiä", sanoi Clyde vakavasti. "Haluan todellakin mukaan."
"Minäkö leikkiä?" Fraserin kasvot olivat kuin puuhun veistetyt. "Mitään varmaa en voi vielä luvata", vastasi Boyd vältellen. Fraser purskahti samassa aivan odottamatta hillittömään nauruun.
"Minulleko nauratte?" tiuskaisi Clyde.
"En suinkaan! Mieleeni johtui vain eräs tapaus lapsuuteni ajoilta, joka sattui isälleni", ja seikkailija purskahti jälleen kaikuvaan nauruun. Clyde tuijotti häneen kiukkuisesti, mutta kun miehen iloisuus oli aivan liian vilpitöntä mitään epäluuloja herättääkseen, kääntyi hän jälleen Emersoniin ja jatkoi entistä kiihkeämmin:
"Niin, tuumi asiaa. Sillä aikaa haalin pojat koolle ja huomenna syömme kaikki yhteisen aamiaisen yliopistoklubilla, jolloin voit kertoa heillekin suunnitelmasi."
Boyd oli painanut kantapäänsä Fraserin varpaille huomauttaakseen, että tämän nauru alkoi käydä hermostuttavaksi, kun seikkailija samassa vaikeni ja huudahti:
"Katsokaahan Georgea! Hän kulkee unissaan ja luulee varmaankin olevansa kättenhoitosalongissa."
Emerson kääntyi ja näki kaukana ovella Baltin jättiläishahmon. Tohtimatta lähteä luovimaan väkeä täynnä olevan salin poikki oli tämä kaikesta päättäen jo jonkun ajan koettanut herättää heidän huomiotaan, koska hän Boydin katseen kohdatessaan alkoi heti tarmokkaasti viittailla.
"Pyydä hänet tänne", sanoi Clyde nopeasti. "Haluaisin mielelläni tutustua häneen." Emerson noudatti kehoitusta ja viittasi kalastajalle, joka nähdessään, ettei muu auttanut, rohkaisi mielensä ja astui epäröiden sisään lähtien pyrkimään ystäviensä pöytää kohti. Reitti oli kuitenkin vaaroja täysi, ja näille oudoille vesille jouduttuaan hän menetti heti ohjauskykynsä. Peläten joutuvansa erään tarjoilijan jakoihin hän poikkesi oikealle ja törmäsi erääseen pöytään, jonka ympärillä istui suuri seurue hienoja naisia ja herroja, jolloin hän anteeksipyyntöjä soperrellen peräytyi erästä suurta porsliinimaljakkoa vasten, joka huojahti arveluttavasti uhaten pudota jalustaltaan.
"Ennen ohjaisin härkävaljakon tämän huoneen läpi kuin hänet", virkkoi
Fraser. "Hän särkee varmasti jotakin."
Tietäen joutuneensa yleisen huomion esineeksi Iso-George menetti malttinsa kokonaan; kasvot punehtuivat ja otsalle ilmestyi suuria hikikarpaloita.
"Kunhan hovimestari vain antaisi hänen olla nyt rauhassa", sanoi Boyd. "George voisi silpoa hänet jäsen jäseneltä." Hän oli tuskin lausunut sanat, kun eräs tarjoilija kiiruhti Georgen luo sanoen tälle jotakin, johon tuo jättiläinen kuului kiivaasti tiuskaisten vastaavan:
"Ei, erehtynyt en ole! Asun täällä, ja ellette väisty tieltäni, astun jalallenne." Hän astui uhkaavasti kohti, jolloin tarjoilija luopui vaatimuksestaan, joka oli nähtävästi koskenut iltapukua, ja kumarsi alistuvasti. Nauru ja puheensorina taukosivat, ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa uursi George tiensä eteensä rähähtämättä tuijottaen ystäviensä luo, jonne päästyään hän vaipui raskaasti erääseen nojatuoliin, joka natisi hänen painonsa alla.
"Limonaadia ja joutuin!" käski hän, "sillä olenhan aivan hiestä märkä. Nämä lattiat ovat niin kirotun liukkaat, etten osaa astua kunnon askelta. Olen jo kymmenen minuuttia seisonut ovella ja seivästänyt teitä katseillani", lisäsi hän kulmiaan rypistäen.
"Onko jotakin hullusti?"
"Kaikki! Tässä hotellissa on ensinnäkin aivan mahdoton asua. Olen jo kolme tuntia koettanut saada unen päästä kiinni, mutta tuo soittokunta tekee sen mahdottomaksi, ja ilmaradan junat mennä huristavat joka toinen minuutti ikkunani ohitse hirmuisella jyrinällä. Joka taholta kuuluu vihellyksiä, kellojen kilinää ja —. Emmekö voisi löytää jotakin rauhallista majataloa, jossa voisin nukkua levollisesti pari tuntia?"
"Hotellit ovat täällä kaikki samanlaisia", vastasi Boyd. "Totutte pian kaikkeen tuohon."
"Minäkö? No en ikinä! Palaan heti takaisin Jumalan maahan."
"Hurraa!" huudahti Clyde. "Samoin on minunkin laitani. Tulen mukaanne."
"Mitäs tämä on?" tiedusteli George.
"Herra Clyde tarjoutuu sijoittamaan yritykseemme kymmenentuhatta dollaria, jos otamme hänet mukaamme Kalvikiin ja uskomme hänelle jonkun tehtävän", selitti Emerson.
George katseli tuota kaupunkilaiskeikaria kiireestä kantapäähän, kiharasta tukasta välkkyviin viimeisen muodin mukaisiin kenkiin, ja hymyili sitten leveästi.
"Kysykäähän herra Emersonilta. Jos hän suostuu, niin en minäkään tahdo vastaan panna."
Clyde alkoi tämän lausunnon suuresti rohkaisemana kehua suurenmoisia synnynnäisiä taipumuksiaan Georgen kuunnellessa silloin tällöin hyväntahtoisesti päätään nyökäyttäen. Hänen vielä puhuessaan läheni heitä kolme miestä käsittävä seurue, joka asettui viereiseen pöytään, ja kun tulijat vetivät tuolinsa esiin, sattui George vilkaisemaan sinnepäin. Hän laski limonaadilasinsa varovasti pöydälle.
"Mitä nyt?" kysyi Boyd matalalla äänellä, sillä jättiläisen kasvot olivat äkkiä kalvenneet ja silmät iskivät tulta.
"Se on hän!" kiljahti George. "Tuo saastainen koira!"
"Hiljaa!" komenti Fraser, sillä kalastaja oli sysännyt tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta. Niskajänteet olivat kohonneet korkealle, ja sormet aukenivat ja sulkeutuivat nälkäisesti. Nähdessään kumppaninsa silmien vertajanoavan hehkun puhuja kumartui eteenpäin ja tyrkkäsi jättiläisen takaisin tuoliinsa, josta tämä oli jo puoleksi noussut.
"Älkää käyttäytykö järjettömästi", varoitti hän.
Clyde, joka oli myös huomannut miehessä tapahtuneen merkillisen muutoksen, tiedusteli nyt syytä siihen.
"Se on hän!" toisti George verestävin silmin; "Willis Marsh."
"Missä?" Emerson kääntyi katsomaan, eikä Georgen tarvinnut esittää vihollistaan, sillä eräs vastatulleista tuijotti heihin kuin ukkosenlyömänä käsi tuolin selustalla ja kasvoillaan sanomattoman hämmästynyt ilme. Mies, jolla oli yllään hieno iltapuku, oli lihavahko ja noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänessä ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, paitsi ehkä tukka, joka oli väriltään sangen punertava. Kasvot olivat vaaleat ja suu pieni, täyteläisine huulineen melkein naisellinen, ja vartalo ryhdikäs ja lihavuudesta huolimatta sopusuhtainen.
Hän oli joka tapauksessa henkilö, joka kykeni hillitsemään tunteensa. Kohottaen kulmakarvojaan tuntemisen merkiksi hän nyökäytti Baltille miellyttävästi päätään ja pyytäen tovereiltaan anteeksi astui lähemmäksi. Georgen tuoli kolahti kuuluvasti lattiaan, jolloin Fraser huomautti nopeasti:
"Pysykää tyynenä ja antakaa hänen puhua."
"Mitä kuuluu, George, ja miten herran nimessä olette tänne joutunut? Tuskin uskoin silmiäni." Ääni oli sointuva ja täyteläinen ja hän ojensi teeskennellyn sydämellisesti Georgelle hansikoidun kätensä, jota tämä ei kuitenkaan huolinut. Toiset olivat nousseet paikoiltaan, ja George, joka oli näyttänyt sommittelevan jotakin musertavaa vastausta, ärähti tuimasti:
"Älkää tarjotko kättänne minulle. Se on saastainen ja viattoman veren tahrima."
"Mitä joutavia!" Marsh hymyili. "Olkaamme jälleen ystävät, George, ja älkäämme menneitä märehtikö. Tulin sopimaan kanssanne Ja Kalvikin kuulumisia kuulemaan, ja jos olette täällä asioilla, olen valmis —"
"Te saastainen rotta!" sähähti George.
"Hyvä. Jos aiotte ruveta hävyttömäksi —" Willis Marsh kohautti huolettomasti olkapäitään, vaikka äänessä olikin metallinkova sointu — "niin minulla ei ole teille mitään sanomista." Hän katsahti kysyvästi Georgen kumppaneihin ikäänkuin etsien jotakin selitystä uhrinsa odottamattomaan läsnäoloon, ja hänen huomionsa kiintyi heti Emersoniin. "Herra Baltin ja minun välillä oli kerran pieni väärinkäsitys eräästä liikeasiasta", lausui hän tyynesti, "minkä toivoin jo unhottuneen. Aivan mitätön seikka —"
Baltin kurkusta kuului kumea murahdus, ja hän siirrähti uhkaavasti lähemmäksi, mutta Emerson asettui hänen tielleen.
"Malttakaa mielenne!" kuiskasi hän, ja ennenkuin jättiläinen arvasikaan oli hän pujottanut kätensä tämän kainaloon ja pyöräyttänyt hänet ympäri. Marsh kumarsi kohteliaasti, ja Boyd lähti rauhallisesti ohjaamaan kumppaniaan ovelle käsi tiukasti tämän kainalossa. Hän tunsi kalastajan suuren ruhon vapisevan kiihtymyksestä ja kuuli tämän katkonaisen hengityksen, mutta hän ei hellittänyt otettaan silmänräpäykseksikään, vaan nyökäytti hymyillen päätään Clydelle ja Fraserille, jotka seurasivat kintereillä, ja jutteli iloisesti vangilleen, saadakseen kaiken sujumaan onnellisesti ja näyttämään mahdollisimman luonnolliselta. Heidän saavuttuaan lämpiöön hän irroitti kätensä ja sanoi hiljaa:
"Menkää nyt huoneeseenne rauhoittumaan. Olitte turmella kaikki."
"Hän rohkeni tarjota minulle kättään", mutisi George, "minulle! Tuo varasteleva nulikka —" Sanoja seurasi pitkä sarja käsittämättömiä kirouksia, sadatteluja ja uhkauksia, jotka loppuivat vasta hänen astuttuaan hissiin. Alton Clyde, joka oli ollut koko ajan hämmästyksestä sanaton, alkoi nyt kiihkeästi vaatia selitystä, mistä tuo purkaus oikein johtui.
"Mies, joka puhutteli meitä, on sama henkilö, jota vastaan meidän täytyy taistella", sanoi Boyd. "Hän on Kalvikin säilyketehtaitten yhtymän johtaja ja Georgen katkera vihollinen. Jos hän epäilee jotakin tahi saa vihiä suunnitelmistamme, on turhaa yrittääkään."
"Sitten on asia minuun nähden selvä", sanoi Clyde vakavasti.
"Tarkoitatko, ettet halua liittyä meihin?"
"Ettenkö halua? Nyt en päinvastoin toivokaan mitään muuta. Nuo kymmenentuhatta ovat sinun, mutta ellet ota minua mukaasi, jään pois."
XI.
BOYD EMERSON HÄMMÄSTYY KAKSI KERTAA.
Oli kulunut melkein kuukausi, kun Emerson vihdoin alkoi puhua Georgelle vastoinkäymisistä, jotka olivat jo useampia päiviä molempien mieltä rasittaneet.
"Näyttääpä siitä, ettemme onnistukaan", virkkoi hän.
"Aivan! Olettehan jo tehnyt voitavanne."
"Olenpa niinkin. Olen koettanut kaikki mahdolliset keinot murtovarkautta lukuunottamatta, mutta noita satatuhatta dollaria en saa mistään. Alussa näytti kaikki niin helpolta, mutta ajat ovat kireät, ja ystäviltäni olen kiristänyt viimeisenkin pennin. Toiset ovat todellakin luovuttaneet enemmän kuin heillä olisi ollut varaakaan."
"Summa on hirvittävä", myönsi George huoaten.
"Niin suuri, etten ole sitä ennen käsittänytkään", vastasi Boyd. "Ja ilman sitä ei Seattlenkaan pankki luovuta meille dollariakaan."
"Niin, ja vähemmällä ei kannata lainkaan yrittää." Iso-George tuumi hetkisen. "Kauemminkaan emme voi täällä enää viipyä, sillä meidän pitäisi olla nyt jo rannikolla. Summasta puuttuu vielä kaksikymmentäviisituhatta dollaria, vai mitä?"
"Niin, enkä tiedä enää mitään keinoa, millä voisin ne hankkia. Olemme
Clyden kanssa koettaneet parastamme, mutta tuloksetta."
Kuluneen kuukauden jännitys näkyi selvästi Emersonin kasvoissa, jotka olivat laihtuneet ja väsähtäneet, ja olipa hän viime aikoina alkanut vaipua samaan synkkyyteen, jonka Fraser oli pannut merkille Alaskassa, ja sitä useammin kuta pitemmälle nuo kalliit päivät kuluivat. Hän ei ollut suonut itselleen hetkenkään lepoa ja oli nauranut pettymyksille ja torjunut tarmokkaasti luotaan masentuneisuuden, joka tahtoi hänet välistä väkisinkin vallata. Hän oli juossut konttorista toiseen, säännöstellyt aikansa täydellisesti kellon ja muistikirjan mukaan ja toistanut aina samat asiat joka kerta yhtä vakuuttavan selvästi ja hillityn innostuneesti. Mutta rahasta näytti olevan yleinen puute, ja ne, joilla sitä oli, odottivat parempia tilaisuuksia kieltäytyen sijoittamasta pääomaa yritykseen, joka oli niin kaukana ja ilmeisesti sangen arveluttava.
Pohjoisessa ollessaan oli Boyd työskennellyt koko ajan kuumeisella kiireellä ja kärsinyt paljon pettymyksiä, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen antautunut tehtäväänsä niin koko sielullaan kuin tämän lyhyen kuukauden kuluessa, eikä onnetar ollut koskaan ollut häntä kohtaan tylympi. Peräytyä hän ei kuitenkaan enää voinut, minkätähden hän ahersi edelleen verikoiran itsepintaisuudella päättäen vihdoin alentaa osakepääoman sietsemäänkymmeneenviiteentuhanteen dollariin tuntien samalla lamauttavaa väsymystä. Julkisuudessa hän oli aina tyyni ja hilpeä, mutta yksin ollessaan hän vaipui usein synkkään epätoivoon, jota hän ei voinut salata molemmilta Alaskatovereiltaan.
Oli vielä eräs, joka myös aavisti hänellä olevan raskaita huolia, vaikka hän ei ollut milloinkaan puhunut Mildredille vaikeuksistaan. Eikä tämä tiennytkään mitään hänen suunnitelmistaan. Hän vietti monta iltaa tytön luona, joka olisi uhrannut hänelle enemmänkin ajastaan, jos hän olisi vain suostunut seuraamaan tätä kodin ulkopuolelle, josta Mildredille tuli kutsuja aivan satamalla, mutta sitä Boyd ei voinut tehdä. Hän oli niin henkisesti kuin ruumiillisestikin väsynyt ja tahtoi pysytellä erillään kaikesta, joka saattoi vaikuttaa häiritsevästi.
Mildred ja herra Wayland eivät puhuneet milloinkaan hänen läsnäollessaan tuosta tuntemattomasta kosijasta, ja juuri tuo vaiteliaisuus antoi Boydin mielikuvituksessa tuolle salaperäiselle henkilölle kerrassaan musertavat mahdollisuudet, mikä kaikki ei ollut suinkaan omansa lohduttamaan hänen huolten rasittamaa mieltään. Herra Waylandin huolellisesti peitetty vihamielisyys antoi myös tukea noille epäluuloille, ja ikäänkuin tuo kaikki ei olisi riittänyt tekemään hänet kyllin hajamieliseksi, pitivät Fraser ja Balt häntä ainaisen levottomuuden vallassa. Edellinen sekoitti hänet aina johonkin hurjaan ja mahdottomaan yritykseen, jotka olivat kaikki sitä laatua, että saattoi pelätä poliisin puuttuvan asiaan millä hetkellä hyvänsä. Hän ei päässyt mitenkään miehestä erilleen, sillä tämä kietoi hänet aivan rauhallisesti kaikkiin keinotteluihinsa kaikista varoituksista välittämättä, kunnes Boyd oli jo kuulevinaan kahleiden helinän ja vartijan askeleet. Hän oli varoittanut ja uhkaillut, mutta tavallisesti sillä seurauksella, että hän jo seuraavana päivänä huomasi olevansa osallinen jossakin entistä hurjemmassa vehkeilyssä. Muulloin hän ei olisi tietenkään pitänyt tuota minään, mutta nyt se oli kiusallisen hermostuttavaa.
George taas oli ollut sangen hiljainen aina siitä lähtien kun hän oli sattunut vastatusten Marshin kanssa ja oleskeli sangen paljon yksikseen. Tämä oli Boydille suuri helpotus, kunnes hän sattui useamman kerran eri aikoina kohtaamaan kalastajan paikoissa, missä tällä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä. Hän alkoi pitää toveriaan silmällä ja huomasi pian, että tämä kulutti päivänsä hotellien lämpiöissä ja hiipi iltaisin teattereiden ympärillä pysytellen aina huolellisesti piilossa. Emersonille selveni vihdoin, että George etsi vihollistaan. Hän koetti puhua toverilleen järkeä, mutta hänen sanoillaan ei ollut mitään tehoa; George jatkoi metsästystään orvon suden äänettömällä sitkeydellä. Boyd ei uskaltanut kuvitellakaan, mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, jos George olisi sattumalta kohdannut Marshin, mutta onneksi he eivät nähneet kumpikaan jälkeäkään tuosta herrasmiehestä.
Kaikki nämä eri huolet ja tietoisuus siitä, ettei hän kyennytkään hankkimaan tarvittavaa rahasummaa, olivat kokonaan järkyttäneet Emersonin tasapainon. Balt oli tullut tapansa mukaan kuulemaan, millä kannalla asiat olivat, ja huokaissut raskaasti saatuaan tietää, että toiveet olivat hyvin vähäiset.
"Todellakin kovaa kaiken sen jälkeen, mitä olemme kokeneet", hän sanoi. "Tämä murtaa Cherryn kokonaan", lisäsi hän sitten hetkisen kuluttua alakuloisesti.
"Häntä en muistanutkaan", tunnusti toinen.
"Tämä on, näettekös, hänenkin viimeinen mahdollisuutensa."
"Hän sanoi niin. Olen pahoillani, että houkuttelin teidät näin kauas, mutta —"
"Itsestäni en välitä, mutta hän on nainen, joka ei kykene pitämään puoliaan Marshia vastaan."
"Kuka ja mikä hän oikeastaan on?" tiedusteli Boyd uteliaasti, ollen samalla hyvillään, että sai edes hetkeksi unhottaa tavalliset synkät mietteensä.
"Tyttö, jolla on suuri sydän, ja ainoa henkilö, joka uskalsi minua puhutella ja antaa minulle ruokaa, ennenkuin tutustuin teihin. Muuta en hänestä tiedä, mutta hänen tähtensä olisin valmis vaikka mihin." Jättiläinen puri hammasta menneisyyden katkerien muistojen sukeltautuessa esiin kätköistään.
Boyd ei ehtinyt kuitenkaan kysellä sen enempää, sillä samassa astui
Alton Clyde huoneeseen yllään uuden uutukainen, heleän kirjava
Derby-puku, käsissä hansikkaat ja kultanuppinen keppi kainalossa.
"Tervehdykseni, toveri kalamies!" huudahti hän. "Tulin neuvottelemaan yksityiskohdista, sillä tahdon saada puvustoni valmiiksi huomiseksi."
Boyd ravisti päätään.
"Turha vaiva", sanoi Balt
"Miten niin? Onko joku säikyttänyt kalat tiehensä?"
"En saa mistään rahaa", tunnusti Boyd.
"Nuo kaksikymmentäviisituhatta puuttuvat siis vielä?" kysyi Alton.
"Niin puuttuvat."
"No hitto! Ja minulla kun on jo kaikki valmiina — vaatteet — englantilaiset siimat ja —"
"Noilla verhoilla ette pitkälle pääse", murahti George, "ellette hanki pari overall-pukuakin."
Clyde naputteli kävelykepillään kenkiensä kapeita kärkiä otsa miettivästi rypyssä. "En saa enää irti senttiäkään ja samoin on toistenkin poikain taita. Jupiter, mikä pettymys Mildredille. Oletko jo kertonut hänelle?"
"En. Hän ei tiedä suunnitelmistani mitään, enkä aikonutkaan niistä hänelle puhua, ennenkuin olin saanut rahat kokoon. Olisi aivan mahdotonta mennä hänelle tunnustamaan jälleen epäonnistuneeni."
"Olen hirveästi pettynyt", sanoi Clyde. Hän tuumi hetkisen Ja meni sitten puhelimeen ja soitti hotellin konttoriin: "Hankkikaa minulle heti ajuri — herra Clydelle, tarkoitan. Tulen heti."
Hän kääntyi Ja huomautti: "En ole vielä milloinkaan toiminut ominpäin, mutta voinhan kerran sitäkin koettaa, sillä tuo retki tekee minulle hyvää ja taistelu houkuttelee." Hän heilautti keppiään ja astui ovelle kalpeilla kasvoillaan tuiman päättäväinen ilme. "Huomenna saatte kuulla minusta. Näkemiin!"
Hänen karski käytöksensä huvitti toisia suuresti, mutta Boyd unhotti hänet pian ja oli koko iltapäivän niin synkkä Ja äänetön, että Iso-George jätti hänet vihdoin yksikseen ja meni etsimään viihdytystä kättenhoitosalongista. Fraser puuhaili omalla tahollaan.
Ajatus, että Alton Clyde voisi hankkia rahat, kun se ei ollut hänellekään onnistunut, tuntui Emersonista vallan naurettavalta, joten hänen hämmästyksellään ei ollut mitään rajaa, kun tuo nuori keikari astui seuraavana aamuna huoneeseen ja heitti pöydälle paksun pinkan seteleitä sanoen huolettomasti:
"Kas siinä. Laskehan."
"Mitä?"
"Kaksikymmentäviisi tuhannen dollarin seteliä. Aivan varma en sentään ole, mutta kaksikymmentäviisi niitä pitäisi olla. Laskin ne kahdesti ja sain ensin kaksikymmentäneljä ja sitten kaksikymmentäkuusi, mutta minulla oli hansikkaat käsissäni."
Emerson hypähti ylös ja tuijotti puhujaan ikäänkuin hän olisi epäillyt korviaan.
"Kykenitkö hankkimaan summan ilman kenenkään apua?" kysyi hän.
"Tietysti."
"Ovatko rahat omiasi?"
"Tuskinpa! Ne ovat siitä niin kaukana, että olin jo kiusauksessa levittää siipeni ja liidellä johonkin vieraaseen maahan. Ei todellakaan paljoa puuttunut, etten noussut aamulla junaan ja siirtynyt Canadan puolelle."
"Mistä ihmeestä sait summan, Al?"
"Mitä sillä on väliä? Sain sen, ja sillä hyvä!" Hän hymyili iloisesti ja löi kepillään pohkeeseensa. "Voit panna osakkeet nimelleni."
Boyd tarttui tuohon pieneen mieheen ja tanssitti häntä hurjasti ympäri huonetta nauraen iloisesti. Huolet ja vastoinkäymiset unhottuivat ja mieli oli jälleen reipas ja toivehikas.
"Lopeta! Lopeta jo!" rukoili Clyde. "Pukuni on rypistynyt aivan pilalle. Älä koske minuun", huohotti hän riistäytyen irti ja vaipuen hengästyneenä erääseen nojatuoliin.
"Kenenkä rahoja nämä ovat? Kuka laupias enkeli tunsi sääliä meitä kohtaan?"
Clyde katsoi maahan. "Päähäni pälkähti eräs sukkela juoni, joka onnistui mainiosti, ja minulla on niihin täysi omistusoikeus. En varastanut niitä, eikähän sinun tarvitse tietää mitään. Sentähden vaihdoin maksuosoituksenkin."
"Suo anteeksi", sanoi Boyd; "tarkoitukseni ei ollut udella asioitasi. Olen iloinen saadessani rahat, enkä välitä rahtuakaan, mistä ne ovat kotoisin, ja antaisin sinulle anteeksi, vaikka olisit varastanutkin ne." Hän alkoi kiireesti pukeutua. "Olet hyväntekijämme, Alton, ja voit tulla mukanamme Kalvikiin, jossa saat poimia kukkia, soittaa mandoliinia tahi tehdä mitä milloinkin haluat. Sähkötän heti Seattlen pankkiin, ja huomenna lähdemme."
"Ei käy päinsä. En ehdi saada puvustoani valmiiksi."
"Puvustoa — mitä joutavia! Seattlessa voit hankkia kaikki, mitä tarvitset."
"Minun täytyy saada puvustoni mukaan", vältti Clyde. "En tule ilman toimeen."
"Viivymme Georgen kanssa Seattlessa monta viikkoa, niin että voithan tulla sinne myöhemmin."
"Ei, sir! Tänne en jää, sillä yksinäni toimetonna vetelehtiessäni voisin pian muuttaa mieleni. Pakotan räätälini työskentelemään koko yön, mikä tekee sille kuvatukselle vain hyvää. Mutta tässä on jo kiire", ja hän syöksyi huoneesta kuin nuoli.
Boyd Emersonille riitti puuhaa koko päiväksi, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella lepoa, ei edes silloin, kun hän iltapäivällä muutti pukua mennäkseen Waylandille. Hän oli ilmoittanut tulevansa tuntia ennen päivällistä saadakseen olla Mildredin kanssa hetkisen kahdenkesken, mutta kiihkossaan saada ilmoittaa tälle iloiset uutisensa hän oli perillä jo aikaisemmin. Mildred ei antanut hänen kuitenkaan odottaa, ja kun hän ilmestyi, sieppasi Boyd hänet riemastuksissaan melkein lattiasta koholle.
"Kaikki hyvin, tyttöseni; olen vihdoinkin onnistunut."
"Näen sen kasvoistasikin. Olen niin iloinen."
"Rahat olen saanut ja huomenna lähden rannikolle."
"Oh!" Tyttö työnsi hänet luotaan. "Huomennako jo, sinä ilkimys!
Näytätpä olevan siitä iloinenkin!"
"Niin olenkin."
"Ettet edes häpeä! Olet kaikista epäkohteliaista ihailijoista —!" Hän näytti niin loukkaantuneelta, että Boydin iloa sädehtivä katse muuttui vakavaksi.
"Oletko pahoillasi?"
"Pahoillaniko? Johan nyt! La! La!" Hän kohautti paljaita olkapäitään ja heilautti päätään. "Päinvastoin riemuitsen, nauran ja laulankin iloissani. Minäkö pahoillani? Kaikkea muuta!" Samassa hän Painautui viehkeästi Boydin povelle ja sanoi vienosti: "Kerro nyt minulle kaikki, ole niin kiltti, kaikki."
Boyd hyväili hänen kaunismuotoista kättään. "Aamulla oli mieleni syttäkin synkempi, mutta nyt liitelen pilvissä, sillä olen hävittänyt väliltämme suurimman esteen. Nyt on vain kysymys muutamista kuukausista, joiden kuluttua voin tyydyttää kaikki isäsi vaatimukset Vastoinkäymisiä voi luonnollisesti vieläkin sattua, mutta niitä en enää pelkää. Minulla on nyt rohkeutta niin yltäkyllin, että epäonnistumista on mahdoton kuvitellakaan."
"Noista suunnitelmistasi et ole milloinkaan puhunut sanaakaan", sanoi
Mildred.
"Luulin, ettet välittäisi sellaisista arkipäiväisistä seikoista, kultaseni. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista, kuivia numeroita vain, joiden selostamisella en ole tahtonut sinua vaivata."
"Tiedän kyllä, etten ymmärrä lähimainkaan kaikkea, mitä olet kokenut", sanoi tyttö, "mutta tästä uudesta yrityksestäsi tahtoisin mielelläni kuulla enemmän."
"Sanon edeltäpäin, ettei se ole mitään runollista", hymyili Boyd, "vaikka minusta tuntuu kaikki, mikä saattaa minut sinua lähemmäksi, mahdollisimman romanttiselta." Hän selosti lyhyesti suunnitelmansa ja vaikeudet, jotka hän oli voittanut. "Nyt on reitti selvä", lopetti hän. "Työtä saan tietysti tehdä aamusta iltaan, mutta sitä parempi, sillä sitenhän saan ajan kulumaan sinua ikävöidessäni. Olemme siellä täydellisesti eristetyt muusta maailmasta, mutta siitä huolimatta lähetän sinulle tervehdykseni joka tunti; tunnet varmasti läsnäoloni minua ajatellessasi."
"Lähdet siis sullomaan kalaa pieniin läkkirasioihin"? virkkoi Mildred.
"Sangen proosallista, vai mitä?"
"Palkkaat tietysti työväkeä, joka tekee sen. Et suinkaan ryhdy itse mihinkään sellaiseen?"
"En varmastikaan. Hankin sitä varten muutamia satoja kiinalaisia."
"Entä täytyykö sinun kalastaa itse?"
"Ei", nauroi Boyd.
"Pidät siellä joka tapauksessa öljyvaatteita ja myrskyhattua, eikö niin?"
"Kyllä, aivan samanlaisia kuin mitä olet nähnyt kuvissa."
Tyttö mietti hetkisen. "Miksi et rakentele rautateitä ja tee jotakin mitä isäkin tekee? Hän ansaitsee rautateillä suuria summia."
"Hän on myös Chicagon suurimman säilykeyhtiön johtaja", muistutti Boyd, "joten harrastuksemme ovat jotakuinkin samat."
"Niinpä todellakin! Hän on muuten alkanut osoittaa merkillisen suurta mielenkiintoa maatasi kohtaan. Olen monta kertaa kuullut hänen puhuvan Alaskasta. Luulenpa todellakin, että hän on senkin takia ollut niin ystävällinen sinulle; hän tahtoo, näetkös, saada tuosta maasta mahdollisimman tarkat tiedot."
"Miksi?"
"En tiedä. Isä ei puhu minulle milloinkaan asioistaan."
"Sanohan, onko hän vieläkin yhtä suopea tuota salaperäistä kilpailijaani kohtaan, jonka nimeä et ole minulle ilmaissut?"
"Pelkosi on aiheeton", naurahti tyttö, "eikä henkilö, jota nähtävästi tarkoitat, ole muita salaperäisempi."
"En kohtaa häntä milloinkaan edes sattumalta."
"Oma syysi", vastasi Mildred hieman kylmästi. "Ethän käy enää missään. Mutta nyt saat tutustua häneen, sillä isä soitti, että hän tulee tänne päivälliselle."
"Tänäänkö?"
"Niin."
"Mutta, Mildred, tämähän on viimeinen ilta, jonka saamme viettää yhdessä", sanoi Emerson vakavasti. "Emmekö voisi olla kahdenkesken."
"Pelkään, ettei se käy. En voinut sille mitään. Luulen, että isällä on joku uusi liikeyritys tekeillä."
"Siis Waylandin liiketuttavia", ajatteli Boyd. "Kuka hän on?"
"Vain eräs —" Mildred kuunteli. "Nyt he tulevat. Älä ole niin synkkä,
Othello."
Kuullessaan ääniä oven ulkopuolelta Boyd kysyi nopeasti: "Saanhan olla hetkisen kanssasi kahdenkesken, Mildred? En voi viipyä kauan."
"Tulemme tänne heidän jäädessä polttelemaan", vastasi tyttö.
Samassa astui Wayne Wayland huoneeseen kintereillään eräs herra, jonka nähdessään Emerson hätkähti huomattavasti, tuhansien epäilysten myllertäessä hänen mielessään. Olihan se aivan mahdotonta! Jotakin aivan uskomatonta! Hän oli varmaankin erehtynyt, sillä sallimus ei voinut olla niin julma. Hän katsahti ovelle nähdäkseen, eikö tulijoita ollutkin kolme, mikä toive oli kuitenkin turha, ja herra Wayland oli jo niin lähellä, että hänen oli pakko vastata tämän tervehdykseen. Vieras astui suoraan Mildredin luo ympärilleen katsahtamattakaan, ja kumartui juuri suutelemaan tämän kättä, kun herra Wayland virkkoi:
"Herra Emerson, sallikaa minun esitellä teille herra Marsh. Luultavasti ette ole tavannut häntä täällä ennen." Marsh kääntyi luopuen vastahakoisesti tytön kädestä ja tunsi toisen vasta kätensä ojennettuaan. Kulmakarvat kohosivat hiukan ja katse jännittyi tuskin huomattavasti, mutta muuten salasi hän hämmästyksensä täydellisesti.
He mutisivat tavalliset tervehdyssanat luoden toisiinsa nopean katseen. Kohdatessaan Marshin ensi kerran oli tämä ollut Boydin mielestä joka suhteessa sangen jokapäiväinen henkilö, mutta nyt huomasi hän rakastuneen mustasukkaisuudella, että tällä kilpailijalla oli paljon levottomuutta herättäviä ominaisuuksia.
"Olette oikeastaan vanhat tuttu", virkkoi herra Wayland; "herra Marsh tuntee maanne tarkoin, Boyd."
"Ah, oletteko alaskalaisia, herra Emerson?" huudahti Marsh.
"Hän on niin kiintynyt tuohon maahan", sanoi Mildred, "että hän palaa sinne jo huomenna."
Marshin tarkastelevassa katseessa kuvastui nyt mitä vilkkain mielenkiinto, ja Boyd oli varma, että mies epäili tuon hotellissa sattuneen välikohtauksen perusteella Ison-Georgen ilmestymisen Chicagoon olevan jossakin yhteydessä hänen kanssaan. Nyt vasta selvisi hänelle tuon kohtauksen merkitys koko laajuudessaan, ja ensi hämmästyksestään toinnuttuaan käsitti hän, ettei tuo mies ollut vain hänen kilpailijansa rakkaudessa, vaan myös mitä suurin uhka hänen yrityksensä koko menestykselle — menestykselle, jonka varassa hänen elämänonnensa oli.
"Kyllä", vastasi hän varovasti. "Alaskalainen, jolla ei ole ollut onnea, mutta joka ei ole silti menettänyt rohkeuttaan."
"Missä tarkoituksessa oleskelette siellä?"
"Kultaa kaivamassa."
"Vai niin", oli välinpitämätön vastaus. Marsh kääntyi herra Waylandiin ja lisäsi: "Kaikilla kullankaivajilla on samat kokemukset. Tuossa maassa on liikemiehenä paljon suuremmat mahdollisuudet kuin kullankaivajilla konsanaan, kuten jo teille sanoin." Ylenkatse, joka piili enemmän äänensävyssä kuin sanoissa, ei jäänyt Mildrediltä huomaamatta, ja hän kiiruhti puolustamaan lemmittyään ollen vähällä aiheuttaa onnettomuuden.
"Boydilla onkin nyt tiedossaan jotakin paljon parempaa kuin kullankaivaminen. Puhelimme siitä kun —"
"Kun keskeytitte meidät", huudahti Emerson melkein suunniltaan säikähdyksestä. "En ehtinyt selittää yritykseni laatua."
Tyttö oli huudahtaa hämmästyksestä, mutta Emersonin paljonsanova katse pakotti hänet vaikenemaan. "Olen sangen tuhma noihin asioihin nähden, enkä olisi ymmärtänyt selostuksesta varmastikaan rahtuakaan", sanoi hän sitten hymyillen. Hän tunsi olevansa vaarallisella alueella ja kääntyi isänsä puoleen saadakseen puheenaiheen muuttumaan: "En odottanut sinua näin aikaisin."
"Saimme kaikki kuntoon, ennenkuin luulinkaan", vastasi herra Wayland, "minkäjälkeen vein Willis'in hänen hotelliinsa, jossa odotin, kunnes hän pukeutui. Pelkäsin hänen livistävän tiehensä, jos olisin jättänyt hänet näkyvistäni, ja sitä en olisi voinut sulattaa, en varsinkaan tänä iltana." Hän katsoi Marshiin merkitsevästi nauraen.
"En ole milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta saada nauttia neiti Waylandin seurasta", vastasi Marsh luoden tyttöön katseen, joka sai Boydin tuntemaan kiihkeätä halua ravistaa miestä niin, että tämän sileät ja ilmeettömät kasvot olisivat muistuttaneet hännystakin tummaa lievettä. "Tyttärenne naisystävät saattavat ehkä välistä jäädä tulematta, herra Wayland, mutta miehet eivät milloinkaan."
"Mikä lurjus!" ajatteli Emerson.
"Tänään tahdoin kuitenkin olla asiasta täysin varma", sanoi isä, "sillä nythän on juhlailta. Pyydänpä Hawkinsia avaamaan pullon private cuvéeta vuodelta '86."
"Mikähän salaliitto teillä molemmilla mahtaneekaan olla nyt tekeillä?" kysyi Mildred.
"Olen tänään saanut aikaan jotakin suurenmoista, kultaseni", vastasi vanhus käsiään hykerrellen. "Olen herra Marshin avulla toteuttanut erään suunnitelman, jota olen jo kuukausia valmistellut."
"Arvatenkin joku uusi trusti."
"Voihan olla henkilöitä, jotka sanovat sitä siksikin. Aate oli
Willis'in, jota saamme kiittää kaikesta."
"Ei suinkaan! Ei suinkaan!" vastusteli tämä. "Olen isänne rinnalla vain pieni lapsi, neiti Wayland. Hän on ollut korvaamaton opettaja."
"Mainio yritys, vai mitä?" huudahti herra Wayland.
"Suurenmoinen."
"Saanko luvan udella, mistä on kysymys?" rohkeni Emerson tiedustella ihmeissään noiden kahden välillä vallitsevasta läheisestä suhteesta.
"Kyllä", vastasi Wayne Wayland. "Asia ei ole enää salainen ja huomenna on siitä sanomalehdissä kirjoituksia palstamääriä. Olen koonnut Tyynen meren rannikon säilykkeidenvalmistajat yhteen ainoaan yhtymään, jonka nimi on Pohjois-Amerikan säilykeyhtiö."
Boyd tunsi päätään huimaavan.
"Mitä oikeastaan tarkoitat noilla 'säilykkeidenvalmistajilla'?" kysyi
Mildred.
"Lohikalastamojen säilyketehtaita! Niitä on hallussamme kuusikymmentä prosenttia, Alaska mukaan luettuna. Sentähden onkin mielenkiintoni ollut niin suuri tuota Jäämeren maata kohtaan, Boyd. Tätä ette osannut aavistaakaan, vai kuinka?"
"En, sir", sammalsi Boyd.
"Valtaamme koko tuon teollisuudenhaaran ja määräämme hinnat tarvitsematta pelätä kilpailua. Oivallinen aate ja loistavin yritys, mitä olen milloinkaan alullepannut."
Näkikö hän unta? ihmetteli Boyd, ja hänen kurkkuaan ahdisti, kun hän kysyi:
"Miten arvelette omintakeisten tehtaiden suhtautuvan asiaan?"
Marsh nauroi. "Emme ole turhan tunteellisia, kun tulee kilpailusta kysymys. Meillä on sitäpaitsi tehtaita aivan riittävä määrä, joten olen varma, että kykenen pitämään helposti kurissa kaikki omintakeiset, joita onkin vain neljäkymmentä prosenttia."
"Herra Marsh on kaiken ylijohtaja", selitti Wayland, "Ja uskon, etteivät nuo omintakeiset tehtaat voi tuottaa meille suurtakaan harmia, koska voimme määrätä hinnat ja meillä on pääomaa varalla vuodeksi tai pariksikin, jos tarvitaan."
Mildred loi lemmittyynsä omituisen katseen ja lausui isälleen: "Tuo on mielestäni suorastaan rikollista!"
"No, no, kultaseni! Julmaltahan se kuulostaa, mutta sitä tehdään joka päivä, sillä kauppa on kauppaa ja kilpailu kilpailua. Vai mitä, Boyd?"
Tämä oli vaiti, mutta Marsh riensi lisäämään:
"Taistelu olemassaolosta on niin kärjistynyt, neiti Wayland, että, viimeisten määritelmien mukaan jäävät vain taitavimmat liikemiehet jäljelle; vain se, joka on väkevä ja häikäilemätön, kykenee nyt puolensa pitämään."
"Niin juuri", vahvisti isä. "Sääli ja tunteellisuus ovat liikemaailmassa tuntemattomia käsitteitä, käsitteitä, joille ei saa antaa pienintäkään jalansijaa. Mutta nämä ovat asioita, joita et ymmärrä, tyttöseni. Jos te, nuoret, suotte minulle anteeksi, niin menen karistamaan yltäni työssä kasautuneet tomut palatakseni luoksenne reippaana ja virkeänä kuin kylvystä noussut jättiläinen." Hän poistui hymyillen ja päivän tapahtumiin ylen tyytyväisenä.
XII.
NEITI WAYLAND KAHDENVAIHEELLA.
Huomautus, jonka Willis Marsh teki tytölle heti isän poistuttua, osoitti, ettei tuo Annex-hotellissa sattunut kohtaus ollut häipynyt hänen mielestään, ilmaisten myös samalla, ettei Emersonin selitys Mildredin viittauksen johdosta johonkin uuteen yritykseen ollut tyydyttänyt häntä.
"Sanoitte, ellen erehdy, että herra Emersonilla oli tiedossaan jotakin parempaa kuin kullankaivaminen." Hän oli kuin lihallistunut sydämellisyys, äänessä parahultainen annos ystävällistä mielenkiintoa. "Olen todellakin utelias saamaan tietää, mikä yritys voi olla niin edullinen, että se kykenee houkuttelemaan nuoren miehen teidän viereltänne tuonne erämaahan, ja vieläpä keskellä talvea."
Neiti Waylandin välttelevä vastaus soi Emersonille tilaisuuden koota ajatuksensa, mutta hän oli kaikesta vielä liian ymmällä voidakseen täydellisesti eläytyä tilanteeseen. Ensinnäkin oli ehdottomasti varottava, ettei Marsh saanut tietää mitään hänen puuhistaan, tahi ainakin mahdollisimman vähän, sillä jos näiden suurten uutisten sarja merkitsi hänen häviötään, minkä hän jo melkein uskoi, säästyi hän ainakin nöyryytykseltä myöntää itse joutuneensa tappiolle. Jos hän taas päätti pyrkiä vääjäämättä eteenpäin ja julistaa röyhkeästi sodan trustia vastaan, oli vaitiolo ja salassapysyminen sitäkin tärkeämpi.
Jos Marsh edes aavisti, että hän ja Iso-George varustautuivat lähtemään yhdessä Kalvlkiin — Kalvlkiin, Marshin lujimpaan linnoitukseen — tekisi hän kaikkensa estääkseen heitä pääsemästä perille, mikä tälle epäilemättä onnistuisikin. Nämä mietteet välähtivät Boydin mieleen salamannopeasti, mutta hänen onnistui näyttää kohteliaan välinpitämättömältä huomauttaessaan:
"Suunnitelmani eivät ole vielä kypsyneet keskusteltaviksi."
"Ehkäpä voisin niiden laadun kuultuani —"
Boyd naurahti. "Pelkään, ettei suunnitelmani, joka ohimennen sanoen koskettelee erästä vesivoimalaitetta, kykene herättämään teidän kaltaisenne liikemiehen mielenkiintoa." Itsekseen hän lisäsi: "Taivas varjelkoon! Olenhan pahempi kuin Fraser mahdottomine aatteineen."
"Tuskinpa, jos huuhtomista tarkoitatte!" vastasi toinen. "Neiti
Waylandin sanoista päättäen luulin teidän luopuneen kullanetsinnästä."
"Kun on kerran sitä yrittänyt, niin ei ole muuhun halua", vastasi Boyd huolettomasti.
"Enkö kohdannut teidät toissa iltana Annex-hotellissa?" kysyi Marsh ikäänkuin jotakin uumoillen.
Boyd myönsi kohteliaasti.
"Olitte siellä George Baltin kanssa?"
"Aivan niin. Tutustuin häneen Nomesta lähdettyäni; hän oli niin peräti kyllästynyt Alaskaan, että autoin häntä pääsemään takaisin Yhdysvaltoihin."
Marshin silmät välähtivät, kun hän kuuli tämän vastenmielisen uutisen, sillä monet pahat aavistukset olivat ahdistaneet häntä tuon odottamattoman tapaamisen jälkeen.
"Mies, josta puhumme, on eräs omituinen ja sivistymätön hurjimus, joka vihaa minua aivan hillittömästi", selitti hän Mildrediin päin kääntyen. "Otin hänet kerran työhöni, mutta kun hän ei pystynyt mihinkään, panin hänet pois, minkätähden hän on nyt leppymättömin viholliseni, joka on uhannut henkeäni lukemattomat kerrat. Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun toissa iltana näin hänen istuvan viereisessä pöydässä eräässä täkäläisessä kahvilassa. Näin kaukana Kalvikista, ajatelkaahan."
"Kuinka omituista!" huomautti neiti Wayland. "Entä mitä hän teki?"
"Herra Emerson pelasti tilanteen neuvokkuudellaan, niin ettei mitään meteliä syntynyt — muussa tapauksessa olisin ollut pakotettu puolustamaan itseäni."
Boyd ei voinut kaikesta huolimatta olla ihmettelemättä, oliko Marsh todellakin sellainen henkilö, miksi hänet oli kuvattu. Olihan hyvin mahdollista, että kaikki oli vain Cherryn ennakkoluulojen ja George Baltin vihan aiheuttamaa parjausta. Tänä iltana ainakin oli Marsh mitä huomaavaisin ja kohteliain mies.
Kun herra Wayland palasi, oli Mildred saanut keskustelun taitavasti ohjatuksi muille aloille. Boyd näki nyt yht'äkkiä tuon raharuhtinaan aivan uudessa valossa. Tähän iltaan saakka hän oli nähnyt tässä vain tulevan vaimonsa isän, jäykän ja itsevaltiaan vanhuksen, jonka puolittain halveksiva suvaitsevaisuus, niin loukkaavaa kuin se usein olikin, ei ollut vielä kertaakaan kärjistynyt avoimeksi vihollisuudeksi. Nyt oli toisin. Wayne Wayland oli nyt hänen kilpailijansa, jolta hän ei voinut toivoa vähintäkään armeliaisuutta tahi sääliä niin pian kuin ilmeni, että heidän taloudelliset etunsa olivat keskenään ristiriidassa. Hän tunsi vanhuksen siksi hyvin. Mitään vakavampaa yhteentörmäystä ei ollut vielä sattunut, mutta totuuden täytyi tulla ilmi ennemmin tahi myöhemmin, ja kun tuo jykeväleukainen, rautatahtoinen mies saa kuulla, että nuorukainen, jolle hän oli kotinsa avannut ja jota hän oli pitänyt jotakuinkin vaarattomana, oli rohjennut asettua hänen tielleen, ei hänen närkästyksellään ole mitään rajaa.
Samalla selveni Emersonille oman asemansakin kierous. Hän oli kuullut salaisuuksia, jotka eivät häntä koskeneet, mutta joita hän saattoi käyttää hyväkseen, ja kun vielä tämä tuli Waylandin tietoon, pitäisi vanhus häntä ei vain julkeana ja tunkeilevana vihollisena, vaan myös petturina, joka oli armotta murskattava.
Yritys, jonka menestyksestä hän oli tunti sitten ollut niin varma ja johon hän oli uhrannut niin paljon työtä ja huolta, näytti nyt aivan toivottomalta. Jo ajatuskin koettaa pitää puolensa noita miehiä vastaan, joilla oli käytettävänään varoja ja kokemusta rajattomasti, tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän tuli melkein sairaaksi. Hän tiesi, ettei häntä olisi huolittu mukaan, vaikkapa hänen yrityksensä olisi ollut jo valmis ja käynnissäkin. Wayne Waylandin käytös oli ilmaissut sen jo kauan sitten, ja keskieräisine suunnitelmineen hänelle olisi vain naurettu. Kaikki kilpailu oli sitäpaitsi päätetty säälimättä tukahduttaa.
Boyd aivan hätääntyi. Jos tämä suunnitelma raukeisi, niin mikä sitten neuvoksi? Oliko enää muuta jäljellä, oman toimeentulonsakin ansaitakseen, kuin palata takaisin kullankaivajan mieltäsynkistävään ja katkeraan yksinäisyyteen? Nyt hänellä olisi kyllä ollut rohkeutta pakottaa herra Wayland myönnytyksiin, mutta nyt oli Mildred itse peruuttanut lupauksensa suostua avioliittoon, joka olisi erottanut hänet heti olosuhteista, joihin hän oli tottunut. Jos hän tahtoi saada tytön omakseen, täytyi hänen pelata tämä uhkapeli loppuun saakka, kävi miten kävi.
Ilmoitus, että päivällinen oli valmis, keskeytti hänen synkät mietteensä, ja hän meni ruokailuhuoneeseen herra Waylandin kanssa, joka pujotti kätensä hänen kainaloonsa ikäänkuin tahtoen siten varata Willis Marshille tilaisuuden seurustella häiritsemättä Mildredin kanssa.
"Merkillinen mies", kuiskasi vanhus Marshia tarkoittaen — "kykenevimpiä liikemiehiä, mitä olen milloinkaan tavannut."
"Niinkö?"
"Aivan totta. Hänellä on sitäpaitsi aina satumaisen hyvä onni, niin että kaikki hänen yhtiötoverinsa aivan jumaloivat häntä. Jos olisin teidän asemassanne, poikaseni, ottaisin hänestä oppia, sillä hän sopii esikuvaksi kenelle hyvänsä."
Päivällispöydässä puheltiin ensin aivan ylimalkaisista asioista, mutta sitten johti neiti Wayland, omituista kyllä, keskustelun takaisin äskeiseen uomaan alkaen kysellä kaikenlaista tuosta vasta perustetusta Pohjois-Amerikan säilykeyhtiöstä ja osoittaen niin poikkeuksellista mielenkiintoa tätä isänsä uutta yritystä kohtaan, ettei herra Wayland voinut olla siitä huomauttamatta.
"Mikä kumma sinua oikein vaivaa, Mildred?" ihmetteli hän. "Ethän ole milloinkaan ennen puuhistani välittänyt."
"Älä nyt nolaa minua, isä kiltti", pyysi hän. "Olen aivan tosissani, tahtoisin niin mielelläni kuulla kaikki tuosta uudesta trustistasi. Pieni maailmani alkaa ehkä kyllästyttää minua."
"Neiti Mildred on todellakin isänsä tytär", huomautti Marsh ihailevasti. "Mutta pelkään, ettei asia huvita herra Emersonia?"
"Oh, kyllä", vastasi Mildred hymyillen. "Eikö totta, Boyd?"
Puhuteltu punehtui kiusallisesti vastatessaan myöntävästi.
"Kertokaahan nyt, olkaa niin hyvä", jatkoi tyttö. "Ette voi kuitenkaan muuta ajatellakaan, eikähän täällä ole multa kuin me neljä. Puhelkaamme siis vapaasti ja luonnollisesti, sillä tämmöinen kaavamainen seurustelu on hirvittävän väsyttävää."
"No, no!" huudahti hänen isänsä. "Seuraukset yhdessäolosta noiden kesyttömien lännen miesten kanssa alkavat jo näkyä." Hän oli selvästi hyvillään tyttärensä odottamattomasta innostuksesta ja valmis noudattamaan tämän mielijohdetta.