Hän ja Marsh todellakin aivan pulpahtelivat riemusta saatuaan työn, johon he olivat uhranneet kuukausia, onnelliseen päätökseen, niin ettei tarvinnut paljonkaan houkutella saadakseen heidät puhumaan Mildredin toivomaan suuntaan. He kertoivat avomielisesti vaikeuksista, joita heillä oli ollut tuon jättiläisyrityksen perustamiseen, kuvasivat leikkiä laskien vastoinkäymisiä, jotka olivat uhanneet tehdä tyhjäksi kaikki heidän saavutuksensa, ja imartelivat toistensa sitkeyttä ja neuvokkuutta.
Emerson tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi. Hän ihmetteli, mahtoiko Mildredillä olla joku määrätty tarkoitus ja mahtoiko tällä olla aavistustakaan siitä, mitä tämä kaikki hänen suunnitelmilleen merkitsi. Ja kuta pitemmälle jouduttiin, sitä selvemmin hän käsitti, minkä peloittavan muurin Mildredin isä oli aivan tietämättään heidän välilleen nostanut.
"Tähän saakka olemme saaneet työskennellä voimia säästelemättä", sanoi Wayne Wayland lopuksi, "mutta tulevaisuudessa toivon saavani nauttia hedelmistä. Nyt olen väsynyt. Olen jo kauan suunnitellut pientä virkistysmatkaa johonkin ja nyt luulen, että teen keväällä tutkimusmatkan Pohjois-Amerikan säilykeyhtiön työmaille. Yhdistän siten huvin ja hyödyn."
"Inhoathan matkustamista aivan yhtä paljon kuin minäkin", huomautti
Mildred.
"Tämä on aivan toista. Ensimmäinen varajohtaja tarjoaa huvipurtensa, joka on parhaillaan Tyynen meren rannikolla, ensi kesän ajaksi johtokunnan käytettäväksi."
"Kuinka kauas aiotte mennä?" kysyi Boyd.
"Marshin asemalle saakka."
"Kalvikiinko?"
"Niin on tarkoitus", puuttui Marsh puheeseen. "Maisemat ovat ihanammat kuin Norjassa, ja ilmasto on kerrassaan suloinen. The Grande Dame on sitäpaitsi länsirannikon mukavin alus ja niin tilava, että johtokunnan jäsenet voivat tehdä perheineen ihanteellisen matkan jäätiköiden reunustamien vuonojen ja keskiyön auringon satumaahan. En voi sille mitään, neiti Wayland, että kuvaukseni kuulostaa hieman itsekkäältä, sillä toivon teidän tulevan mukaan."
"Olen varma, ettet katuisi sitä, Mildred", lisäsi herra Wayland.
Boyd tuskin uskoi korviaan. Hekö Kalvikiin? Erämaahan, paikkaan, joka ei ollut edes kartalle merkitty! Entä jos niin kävisi — olisiko hänellä rohkeutta toteuttaa hurja suunnitelmansa? Tuo kaikki tuntui aivan mahdottomalta! Hän toivoi, että Mildred myöntyisi, mutta pelkäsi samalla, että Marsh voisi tuommoisella matkalla saada kovin suuren vaikutusvallan tyttöön nähden. Tämä katsoi kuitenkin nähtävästi vain omaa mukavuuttaan, koska hän vastasi:
"Varmasti! Olen kovin huono purjehtija enkä pelkää mitään niin kuin merimatkaa."
"Mutta tätä kannattaa todellakin tuumia", kehoitteli isä. "Teemme todellisen löytöretken, jota ajatellessani olen yhtä jännittynyt kuin maalaispoika sirkukseen päästessään."
Marsh auttoi häntä pannen kaiken kaunopuheisuutensa liikkeelle, mutta
Emersonin hämmästykseksi näytti tytön päätös vain lujittuvan.
"Näköaloista ja maisemista pitäisin kyllä", sanoi hän katsahtaen Boydiin, "mutta toiselta puolelta en välitä mistään sellaisesta, joka on jylhää ja karua; säilyketehtaista kuulen mieluummin puhuttavan kuin että kävisin niitä katsomassa. Niiden tuoksua en varmastikaan sietäisi, ja sitäpaitsi kieltäydyn rupeamasta merikipeäksi." Katseessa oli uhmaa, jota Emerson ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
"Olen suuresti pahoillani", tunnusti Marsh vilpittömästi. "Maassamme ei ole ketään naisia, näettekös, ja kuusi kuukautta ilman sanaakaan tahi hymyäkään ihastuttavan sukupuolenne puolelta saa miehet vihaamaan sekä itseään että tovereitaan."
"Eikö siis Alaskassa olekaan naisia?" kysyi tyttö.
"Kaivosleireissä kyllä, mutta me kalastajat elelemme yksinäisyydessä."
"Entä alkuasukkaat, nuo siveät ja arat intiaanityttöset? Muistan lukeneeni niistä."
"Hirveitä olentoja", selitti Marsh. "Latuskanenäisiä ja hyvin — hyvin likaisia."
"Ei sentään aina!" Tämä odottamaton ja jyrkkä vastaväite osoitti, ettei Boyd voinut enää hillitä huonoa tuultaan ja vastenmielisyyttään Marshia kohtaan. "Olen nähnyt hyvinkin miellyttäviä alkuasukasnaisia, etenkin sekarotuisia."
"Missä sitten?" kysyi toinen epäilevästi.
"Esimerkiksi Kalvikissa."
"Kalvikissa!" huudahti Marsh.
"Niin juuri. Tunnettehan Chakawanan, tytön, jota sanotaan
'Lumilinnuksi'?"
"En."
"Hän ainakin tuntee teidät sangen hyvin."
"Ah, jokin salaisuus!" huudahti neiti Wayland.
Marsh sinkahutti Boydiin terävän katseen, ennenkuin hän vastasi:
"Otaksun teidän tarkoittavan Constantinen sisarta. Puhuin vain ylimalkaan — onhan luonnollisesti poikkeuksiakin. Samalla myönnän erehtyneeni, kun sanoin, ettei Kalvikissa ole ainoatakaan valkoihoista naista. Herra Emerson on luultavasti tavannut Cherry Malotten?"
"Kyllä"! myönsi Boyd. "Hän oli meitä kohtaan erittäin ystävällinen."
"Lisää paljastuksia", nauroi neiti Wayland. "Kuka hän on, pyydän?"
"Sen tahtoisin sangen mielelläni tietää", vastasi Emerson.
"Suurenmoista!" huudahti Mildred. "Ensin kaunis intiaanityttö ja sitten eräs salaperäinen valkoinen nainen! Kalvik on varmaankin hyvin mielenkiintoinen paikka."
"Tämä valkoinen nainen ei ole suinkaan mitenkään salaperäinen", vastasi Marsh. "Hän on aivan tyypillinen — miten nyt sanoisin, tuommoinen kaivosleireissä aivan tavallinen olio, joka on sattunut ajautumaan tiellemme."
"Ei suinkaan", huudahti Boyd vihaisesti. "Neiti Malotte on hieno nainen" — Marsh naurahti lyhyesti — "ja kun vertaa hänen käytöstään muihin Kalvikin valkoihoisiin, vie hän ehdottomasti voiton."
Marsh kohotti hiukan kulmiaan ja virkkoi sitten Mildredille anteeksipyytävästi: "Hän ei ole sellainen, josta kannattaisi keskustella."
"Mistä te sen tiedätte"? kysyi Cherryn sankari. "Voitteko moittia häntä jostakin?"
"Hän on saanut Kalvikissa paljon häiriötä aikaan ja on aiheuttanut meille suurta harmia."
Nyt oli Boydin vuoro nauraa. "Eikö mitään muuta?"
"Parahin herra Emerson" — Marsh kohautti pahoittelevasti olkapäätään — "jos olisin voinut uneksiakaan, että hän on ystävänne, en olisi virkkanut sanaakaan."
"Hän on ystäväni", sanoi Emerson lujasti, "ja minä ihailen häntä, sillä hän on urhoollinen tyttö. Ellei hänellä olisi ollut rohkeutta uhmata ohjeitanne, olisin ollut pakotettu karkoittamaan asettamanne vartijat ja ottamaan säilyketehtaanne haltuuni."
"Emme voi kestitä kaikkia kulkureita; siitä saa neiti Malotte pitää huolen."
"Ja George Balt, eikö niin?"
Neiti Wayland purskahti iloiseen nauruun. "Kuunnellessani väittelyänne luulen pian olevani jossakin naisyhdistyksen kokouksessa."
"Kilpailu on niin ankara, että meidän täytyy olla äärimmäisen jyrkkiä etumme turvataksemme", selitti Marsh toisille. "Matkamiehet, joiden mielestä tuo kaikki on julmaa sydämettömyyttä, arvostelevat meitä usein sangen säälimättömästi, mutta meidän on yksinkertaisesti mahdoton pitää huolta kaikista."
"Kuten sairaista alkuasukkaistannekin. Ilman neiti Malottea olisi useita kalastajianne kuollut nälkään tänä talvena, mikä olisi voinut saattaa teidät pulaan ensi kesänä."
"En tiedä, mikä velvollisuus meillä olisi huolehtia heistä. Annamme heille työtä ja siinä kaikki."
"Mitään laillista pakkoa siihen en tiedä, eikähän siellä ole alkeellisimmillakaan oikeuskäsitteillä suurtakaan merkitystä, mutta siitä huolimatta pelasti Cherry Malotte ainakin lapset, muiden muassa mainitsemanne Constantinen pikku veljen."
"Constantinella ei ole veljeä", vastasi Marsh. "Tiedän sen, sillä hän oli työssäni."
"Tämä oli pieni punatukkainen poikanen."
"Ah!" Huudahdus oli terävä. "Mikä tauti hänessä oli?"
"Tuhkarokko."
"Paraniko hän?"
"Toiveet olivat ainakin hyvät kun lähdin."
Toinen vaikeni neiti Waylandin tiedustellessa uteliaasti: "Miltä hän näyttää, tuo salaperäinen nainen?"
"Nuori, hienostunut — ja kaikin puolin viehättävä."
"Ja varmasti kauniskin?"
"Kyllä."
Tyttö olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ateria oli jo päättynyt ja herra Wayland käskenyt tuoda mielisikarejaan, minkätähden hän nousi ja poistui Boydin seuraamana toisten jäädessä polttelemaan. Mutta heidän lähdettyäänkin oli Marsh, omituista kyllä, niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, ettei herra Wayland saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta keskustelua käyntiin. Hän vastaili hajamielisesti ja mahdollisimman lyhyesti.
"Miksi et ole ennemmin kertonut minulle tuosta naisesta?" kysyi Mildred
Boydiin kääntyen heidän päästyään musiikkihalliin.
"En tullut häntä ajatelleeksi."
"Ja hän on kuitenkin nuori, kaunis ja hienostunut, viettää romanttista elämää ja oli sinulle vieraanvarainen —" Tyttö heilautti päätään.
"Oletko mustasukkainen?" kysyi Boyd hymyillen.
"Sellaiselleko? En varmastikaan."
"Muuta en toivoisikaan", tunnusti Boyd rehellisesti. "Jos olisit oikein todella mustasukkainen, olisin sangen hyvilläni; olisin silloin sinusta ikäänkuin varmempi, näetkös."
Tyttö istahti pianon ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.
"Kalvikhan on paikan nimi, johon aiot nyt lähteä, eikö niin?"
"Aivan niin."
"Luultavasti tapaat siellä sangen usein tuon — tuon Cherry Malotten?"
"Epäilemättä, koska olemme yhtiötoverit."
"Yhtiötoverit!" Mildred pyörähti kiivaasti ympäri. "Mitä tarkoitat?"
"Hän on osakas yrityksessä. Paikka, johon rakennan tehtaani, on hänen."
"Vai niin", sanoi Mildred kysyen hetkisen kuluttua: "Vaikuttaako tuo isän uusi yhtiö millään tavalla suunnitelmiisi?"
"Siitä en ole vielä oikein selvillä", vastasi Boyd sydämessään sama tuskallinen ja ahdistava tunne, jonka tuo yllätys oli äsken aiheuttanut, mutta jonka hän oli hetkeksi unhottanut.
"Mitä tahtoisit minun tekevän?"
"En mitään muuta kuin ole kiltti äläkä puhu ainakaan vielä sanaakaan aikeistani isällesi äläkä herra Marshille. En ole asiastani vielä aivan varma, ja asiain näin ollen ei selkkauksia ja — ikävyyksiä ehkä voitaisi välttää. Suunnitelmani menestys merkitsee, näetkös, minulle niin äärettömän paljon, etten voi ajatellakaan luopua siitä." Tyttö nyökäytti päätään.
Toiset astuivat samassa huoneeseen, ja Boyd sanoi jäähyväiset. Tullessaan hän oli ollut toivehikas ja riemuitseva, mutta nyt häntä vaivasi kumma levottomuus, ja mieli oli täynnä pahoja aavistuksia. Willis Marsh ei sitävastoin tuhlannut hetkeäkään vapautuakseen synkkyydestään Boydin poistuttua ja näyttipä olevan vielä tavallista toivehikkaampi ja huolettomampikin. Mikä sitten lieneekin ollut syynä hänen hetkelliseen hajamielisyyteensä, ei hän voinut olla ajattelematta että hänellä oli viime aikoina ollut erinomaisen hyvä onni, ja kun neiti Wayland alkoi heti kilpailijan mentyä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana osoittaa vilkasta mielenkiintoa hänen harrastuksiaan kohtaan kyselemällä tarkoin, minkälainen hänen toiminta-alansa oikein oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän päivänsä vietti pohjolassa ollessaan, oli hänen tyydytyksensä täydellinen. Tuo aina niin ylhäisen arvokas neiti Wayland oli nyt niin hilpeä ja luonnollinen, että kun herra Wayland vihdoin pyysi anteeksi ja poistui kirjastoon, tunsi Marsh ratkaisevan hetken tulleen.
"Tämä on ollut minulle voittojen päivä", virkkoi hän lopuksi, "enkä lepää ennenkuin olen kruunannut sen hyvän onneni suurimmalla saavutuksella."
"Älkää olko ahne", varoitti tyttö.
"Miehelle ominaista."
Mildred naurahti. "Käytettyänne taipuvaista isäparkaani hyväksenne, tahdotte nyt menetellä samoin hänen viattoman tyttärensä kanssa. Eikö kunnianhimollanne ole mitään rajaa?"
"Kyllä, mutta sen saavutan vain teidän avullanne."
"Älkää ottako minua lukuun; olen olennoista häilyväisin."
"Toivoa en rohkenekaan, mutta varmuus minun täytyy saada."
"Varoitan teitä."
"Siitä huolimatta aion yrittää vaikka — vaikka en tiedäkään, miten oikein alkaa. Se, mitä aion teille sanoa, ei liene teille mitään uutta, mutta minulle kyllä — sen vannon — ja merkitsee minulle kaikki. En ole siitä milloinkaan ennen puhunut — teidän on täytynyt huomata se katseestani. Naisista en ole koskaan paljonkaan välittänyt — olen luonteeltani juro, — mutta —"
"Pyydän, älkää —" keskeytti tyttö hiljaa, mutta Marsh jatkoi:
"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy teitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin — voisin vannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti — Mildred, mutta sellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos —"
"Olen pahoillani —"
"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu kyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän vallassanne."
Tyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää vastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta, sillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta, joka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin odottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten siten suuresti tytön silmissä.
"Onhan se kovaa", hymyili hän, "mutta älkää antako tämän millään tavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä tervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin."
"Enemmänkin, jos tahdotte."
"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika". Hän hymyili yhä.
Mildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:
"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät."
"Minulla on kerrottu niin", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.
Tuossa hymyssä oli jotakin ärsyttävää — jotakin merkillisen varmaa, mikä närkästytti tyttöä, ja kun Marsh sanoi hänelle jäähyväiset tuntia myöhemmin, oli se vieläkin jäljellä.
Herra Wayland selaili parhaillaan erästä harvinaista, Englannista saapunutta julkaisua, kun hänen tyttärensä astui kirjastoon. Hän katsahti ylös ja kysyi:
"Onko Willis mennyt?"
"Kyllä. Hän ei tahtonut häiritä sinua jäähyväisillään." Tyttö lisäsi hetkisen kuluttua: "Hän pyysi minua vaimokseen."
"Tietysti", hymähti vanhus, "senhän ne kaikki tekevät. No, mitä vastasit?"
"Samoin kuin aina."
"Hm!" Herra Wayland naputteli silmälasejaan miettivästi kaunismuotoisen nenänsä korkeaan kyömyyn. "Huonommankin voisit valita. Olen häneen hyvin tyytyväinen ja pidän hänestä."
"Hän kykenisi epäilemättä pitämään miljoonat koossa, ja hän on todellakin ensimmäinen, josta olen siihen nähden ehdottomasti varma, mutta —" Tyttö teki torjuvan kädenliikkeen.
"Toivottavasti et loukannut Häntä?"
Mildredin kulmakarvat kohosivat.
"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää —" Isä tuijotti hetkisen kirjaan edessään. "Olet aina niin merkillisen — tahtoisinpa sanoa — melkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa."
"Oh, kyllä", arveli tytär. "Alton Clyde esimerkiksi —"
Herra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella, etteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen mielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.
"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät", neuvoi hän. "Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt ylimalkaan —"
"Olen jo tehnyt sen — heti herra Marshin mentyä."
"Hyvä!" huudahti herra Wayland.
"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin."
* * * * *
Samana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa majassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon ääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä, jonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään väikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut hänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka äänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen soinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen nyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen soppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään unhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.
XIII.
TILANNE KÄRJISTYY.
Hotellissa tapasi Emerson Clyden ja Fraserin Baltin huoneessa, jossa vallitsi sangen äänekäs ja riemuitseva mieliala yrityksen onnistumisen ja välittömästi alkavan toiminnan johdosta.
"Tämän homman saattaminen onnelliseen päätökseen on kirvoittanut sydämeltäni raskaan taakan", lausui Fraser.
Emersonin täytyi hymyillä.
"Mitä aiotte nyt tehdä", kysyi hän, "lepäillä laakereillanne, vai —?"
"Takaisin rannikolle. Täällä alkaa olla jo liian levotonta."
"Aiotteko tulla mukanamme länteen?"
"Tietysti. Pelihän on vasta alulla."
"Kuinka kauan saamme vielä nauttia apuanne?"
"Vaikea sanoa. Haluan nähdä teidän lähtevän taipaleelle kaikki kunnossa, olisin kovin pahoillani, jos laskelmanne pettäisivät."
"No, mutta kaikkea sitä —"
"Antakaa hänen olla. Meille hän ei voi mitään tyrkyttää."
"Minä olen joka tapauksessa tehnyt, minkä lupasinkin", virkkoi Alton Clyde ojentautuen mukavaan asentoon nojatuolissaan huulillaan niin autuaallinen hymy, että Fraser huudahti:
"Nyt ei puutu muuta kuin että alatte kehrätä, mirriseni, ja nuoleskella noita kanarialinnun untuvan tapaisia viiksenalkujanne."
"Tämä onkin ensimmäinen yritykseni liikealalla. En ole milloinkaan ennen tehnyt mitään hyödyllistä, joten olen tietysti ylpeydestä pakahtumaisillani."
"Tarkoitukseni ei ole millään tavalla kerskailla", sanoi Fraser vaatimattomasti, "mutta sen sanon, että jokainen järkevä ihminen, joka osaa vähänkin ajatella, huomaa heti suuret ansioni menestykseemme nähden, ja —" hän loi toisiin profeetallisen katseen — "pankaa se mieleenne, pojat, ettei yrityksen lopullinen menestys ole avuttani mahdollinen. Kun te riehutte ja raadatte, olen minä aina tarvittaessa käsillä öljypullon ja puhdistuslapun kanssa. Aivan totta, sir! Varastossani on neuvoja ja temppuja loppumattomiin saakka, ja tarpeen vaatiessa voin aina hankkia, mitä ikinä kaipaattekin, niin että ottakaa minut vain mukaanne. Olen mies, joka pystyn vaikka mihin."
Boyd kertoi heille uutisen Marshin säilyketrustista ja teroitti kaikille, että nyt oli heidän yrityksensä salassapysyminen menestykselle monin verroin välttämättömämpi, ilmaisematta kuitenkaan omia syitään, miksi tuo salaperäisyys oli nyt onnistumisen ainoa ehto, syitä, jotka olivat kaikista tärkeimmät ja vaikuttavimmat. Hänen kumppaninsa eivät siis ymmärtäneet lähimainkaan, mitä tuon uuden yhtiön perustaminen oikeastaan heille merkitsi, ei edes silloinkaan, kun he seuraavana päivänä junassa lukivat selostuksen sanomalehdistä. Balt vain raivostui suunniltaan vihollisensa hyvästä onnesta kuullessaan.
Alton Clyde oli taas ylpeämpi kuin konsanaan osallisuudestaan salaliittoon, jota niin peloittava vihollinen uhkasi, ja kun Emerson teki hänestä jonkinlaisen yksityissihteerin, jonka pääasiallinen tehtävä oli viedä ja noutaa sähkösanomia, oli hän ylen onnellinen. Hänestä tuli aivan sietämättömän itserakas, ja hänen suurenmoinen oman tärkeytensä tunto pani Fraserin monelle kovalle koetukselle, joka viimeksimainittu ei tehnyt muuta kuin mietti uusia ja mahdollisimman purevia ivasanoja tuon pöyhkeän keikarin nujertamiseksi. Seikkailija saattoi tunnittain etsiä sopivia vertauksia, millä todistaa tuon klubisankarin täydellinen tylsyys ja kelvottomuus, mitkä kuitenkin kaikki kilpistyivät tämän järkkymättömän omahyväisyyden lujaan haarniskaan.
Matka länteen oli tuskin alkanut, kun Emerson jo ryhtyi laskelmiensa ja suunnitelmiensa lopulliseen tarkistukseen. Georgen kanssa pohdittiin monet tärkeät yksityiskohdat ja useita sähkösanomia lähetettiin, niin että heidän saapuessaan Seattleen oli joukko eri liikkeiden edustajia heitä odottamassa. Boyd sijoitti aikaa tuhlaamatta kumppaninsa erääseen hotelliin, hankki taitavan ja luotettavan pikakirjoittajan ja kiiruhti pankkiin, jonka johtajan kanssa hän oli tehnyt alustavan sopimuksen ennen Chicagoon lähtöään. Herra Hilliard tervehti häntä sydämellisesti.
"Olette, näen mä, suorittanut osanne ohjelmasta", sanoi hän, "mutta ennenkuin teemme lopullisen sopimuksen, tahtoisimme mielellämme tietää, miten tuo uusi trusti vaikuttaa säilykkeiden valmistukseen."
"Tarkoitatte P. A. S. Y:tä?"
"Niin. Chicagossa oleva asiamiehemme ei tiedä muuta kuin mitä olemme lehdistä lukeneet — nimittäin, että tuommoinen yhtymä on muodostettu. Meidän täytyy luonnollisesti olla hieman varovaisia samanlaatuisen yrityksen rahoittamisessa, kunnes saamme tietää trustin kannan kilpailuun nähden."
Tämä oli pulma, jota Boyd oli pelännyt, minkätähden hänen vastauksensa olikin hieman hätääntynyt.
"Trusti tarvitsee rahaa suunnattomasti eikä ole muodostunut tavalla, jonka voisitte hyväksyä. Olette sitäpaitsi jo rahoittanut niin monta samanlaista yritystä kuin minulla nyt on tekeillä, että tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin niiden suuren kannattavaisuuden."
"Nyt ei ole siitä kysymys. Emme epäröisi hetkeäkään, mutta tuo Wayland-Marsh-yllätys voi kumota kaikki laskelmat. Jos vain tietäisimme —"
"Tiedän kaikki!" sanoi Boyd rohkeasti. "Herra Wayland selitti minulle tarkoin suunnitelmansa, ennenkuin trustista tiedettiin julkisuudessa mitään."
"Niinkö? Tunnetteko Wayne Waylandin?" kysyi herra Hilliard uteliaasti.
"Tunnen hänet hyvin."
"Ah! Parhaimmat onnitteluni. Ehkäpä — ehkäpä teillä onkin Waylandin rahoja käytettävänänne?"
"Siitä en ole oikeutettu keskustelemaan", vastasi Boyd huolettomasti. "Antaakseni lainastanne varmat takaukset olen ryhtynyt toimenpiteisiin myydäkseni koko ensi kalastuskauden saaliin etukäteen. Välittäjät saapuvat kaupunkiin näinä päivinä ja heille sitoudun luovuttamaan koko saaliin jostakin määrätystä hinnasta. Riittääkö se?"
"Aivan mainiosti", vastasi herra Hilliard sydämellisesti. "Hankkikaa koneet ja kaikki mitä tarvitsette." Kun Boyd nousi mennäkseen, lisäsi hän: "Voitteko sanoa, onko Kalvikin ympäristössä tavattu metallinpitoisia kivennäisiä ja missä määrin?"
"Eipä sanottavasti; alue on vielä niin tuntematon. Kalvikissa on muuten eräs — nainen, joka on antanut toimittaa etsintöjä minun kuitenkaan tietämättä, millä tuloksella."
"Cherry Malotte?"
"Tunnetteko hänet"? kysyi Boyd hämmästyneesti.
"Kyllä ja oikein hyvin. Olen ollut hiljattain hänen kanssaan kirjeenvaihdossa, sillä olen sijoittanut rahoja useihin kaivosyrityksiin tuolla pohjoisessa — aivan yksityisesti luonnollisesti", kiiruhti hän lisäämään, "sillä eihän pankki voisi tietystikään tehdä mitään sellaista. Tutkitutan parhaillaan muutamia uusia löytöjä."
"Onko neiti Malotte tehnyt jonkun löydön?"
"Ei nyt aivan, mutta eräitä sangen lupaavia kuparisuonia hän on keksinyt."
"Hm! Tuo on minulle jotakin aivan uutta. Maailma on sentään sangen pieni, eikö totta?" Hän olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta malttoi mielensä syventyen hetkisen kuluttua tehtäviinsä sellaisella tarmolla, että asia häipyi kokonaan hänen mielestään.
Nyt oli George Baltin vuoro osoittaa, mihin hän kykeni, ja seuraavina päivinä olivat hän ja Boyd työssä aamusta iltaan, sillä nyt oli saatava kaikki valmiiksi käden käänteessä. Heillä ei ollut aikaa siekailla ja puutavara- ja konekauppiaat, hiilien hankkijat ja laivojen välittäjät, joiden kanssa he joutuivat tekemisiin, vannoivat, etteivät he olleet milloinkaan tavanneet miehiä, jotka olisivat tehneet nopeammin päätöksensä ja työskennelleet, ei vain niin hämmästyttävän joutuin, vaan myös sellaisella erehtymättömällä varmuudella. Hinnoista ei tingitty eikä aikaa hukattu eri tarjousten edullisuudesta väittelemällä, ja kun George tiesi aina tarkalleen, mitä tarvittiin, oli valikointi verraten helppo tehtävä. Hän tunsi alansa pienimpiä yksityiskohtia myöten pitkän kokemuksensa nojalla, eikä ollut sitä koneenosaa, jota hän ei tuntenut melkeinpä paremmin kuin sen tekijä. Valikoidessaan hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä ostanut mitään tarpeetonta. Häntä huoletti vain se, ettei tilauksia suoritettaisi ajoissa ja täsmälleen silloin kun hän oli määrännyt.
Kolme viikkoa kului kuin siivillä, ja eräänä aamuna heräsivät kumppanukset tietoisina siitä, että kaikki oli melkein valmista. Tilaukset oli tehty, laiva vuokrattu ja lähtöpäivä määrätty. Olihan tosin vielä yhtä ja toista järjestelemistä, mutta työ oli käynnissä eikä se mitä oli jäljellä, merkinnyt mitään. Vimmatusta kiireestään huolimatta he eivät olleet tehneet mitään erehdyksiä, mikä oli pääasiallisesti Ison-Georgen ansiota.
Clyde oli ollut koko ajan kaikessa heidän innokas, vaikkakin heikko avustajansa, ja nyt kun jännitys oli ohi, ratkesi hän juomaan, katsoen sen ainoaksi sopivaksi tavaksi ilmaista suuren ilonsa. Ollen luonteeltaan vilkas hän kaipasi seuraa ja tietäen kohtaavansa jyrkkää vastarintaa ystäviensä puolelta hän keräsi ympärilleen muutamia tyhjäntoimittajia, joilla ei ollut mitään huolia ajan kulusta ja jotka olivat aina valmiit kuuntelemaan pitkiäkin puheita, etenkin kun niiden pitäjällä oli paksu kukkaro. Risteillessään kaupungilla keskiyön vaiheilla seikkailuja etsien näki "sormeton" Fraser hänen horjuvan kadunkulmassa parin herrasmiehen seurassa, ja kuullessaan mainittavan Kalvikin kalastamoita hän raastoi nuorukaisen kotiin ja tunki vuoteeseen, minkä tehtyään hän lukitsi oven ja heitti avaimen porraskaiteen yli poistumatta ennenkuin oli varma, että toinen nukkui.
Varhain seuraavana aamuna heräsi seikkailija siihen, että Emerson hakkasi hänen oveaan aivan raivoissaan.
"Mitä tämä on?" tiuskaisi Boyd tunkien erään aamulehden Fraserin nenän eteen.
"Sanomalehti", haukotteli toinen — "aivan tavallinen sanomalehti."
"Mistä tämä juttu on lähtöisin?" Boyd osoitti sormellaan erästä lihavaa otsikkoa, joka kuului:
LOHITRUSTIN UUSI VIHOLLINEN!
Ensimmäinen laukaus ammuttu taistelussa kalastamoiden
herruudesta!
P.A.S.Y. vannoo taistelevansa viimeiseen saakka!
"En tiedä."
"Ette tiedä?"
"En. Luen sanomalehdistä vain pikku uutiset ja pilajutut. Mitä siinä sanotaan?"
"Yrityksemme täydellinen selostus, mutta naurettavasti vääristeltynä ja liioiteltuna. Väitetään, että olen perustanut uuden säilykeyhtiön nujertaakseni trustin. Georgen ja Marshin välinen vihamielisyys kuvataan tarkalleen ja että me molemmat olemme kaikessa hiljaisuudessa valmistautuneet tuhoamaan Marshin. Hyvä Jumala! Tämähän voi vaikuttaa sen, että pankki kieltää meiltä luoton ja koko suunnitelmamme raukeaa."
"Minä en ole lörpötellyt."
"Mutta koko tyyli ja kertomatapa viittaavat teihin", selitti Boyd harmistuneesti. "Alton vannoo, ettei hän tiedä tästä mitään, joten teidän on aivan turhaa pyrkiä pakoon. Sepustuksessa on niin paljon totta, että sen kirjoittajan on täytynyt haastatella jotakin, joka on asioistamme perillä."
"Niin?"
"Tehtyä ei enää tekemättömäksi saa, mutta minun täytyy saada tietää, kuka on syyllinen." Kun toinen vain tuijotti häneen uteliaasti sanaakaan virkkamatta, ärjäisi hän: "Miksi ette voi tunnustaa?"
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana näytti "sormeton" Fraser nolostuvan niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, Emersonin voimatta kuitenkaan sanoa, johtuiko se häpeän tunteesta vai jostakin muusta. Seikkailijan luonne oli niin kiero, että oli useimmiten aivan mahdotonta tietää, mitä tämän mielessä kulloinkin liikkui, ja hänen huomautuksiensa sisintä ajatusta oli sangen vaikea saada selville.
Nytkin hän murahti otsa rynkästi rypyssä: "Teille annan kaikki anteeksi", ja painautui takaisin vuoteeseen kasvot mielenosoituksellisesti seinään päin, välittämättä katsahtaakaan ovelle, kun Boyd syöksähti huoneesta siinä varmassa vakaumuksessa, että Fraser oli kaikkeen syypää.
Koko sen päivän odotteli Boyd pelko mielessä jotakin tiedonantoa Hilliardilta, mutta ilta tuli eikä mitään kuulunut, ja kun useampia päiviä kului mitään tapahtumatta, uskalsi hän hengittää hiukan keveämmin. Hän oli jo alkanut varmistua, ettei tuolla sepustuksella ollut ollut mitään merkitystä, kun eräänä iltana tuo peloittava kutsu saapui. Häntä pyydettiin puhelimessa saapumaan pankkiin kello yksitoista seuraavana aamuna.
"Jotakin hullusti", virkkoi hän synkästi Georgelle.
"Eihän sitä vielä tiedä", vastasi kalastaja. "Jos kirjoitus olisi jotenkin vaikuttanut Hilliardiin, olisi hän todennäköisesti käynyt kimppuunne jo seuraavana päivänä."
"Olemme jo tilanneet kaikki, mitä tarvitsemme. Käsitättehän, miten käy, jos hän nyt peräytyy?"
"Täydellisesti. Siinä tapauksessa menemme johonkin toiseen pankkiin."
"Väännän Fraserilta niskat nurin", murisi Emerson. "Meillä on ollut muutenkin vastoinkäymisiä riittävästi."
Hän oli sangen hermostunut kysyessään pankinjohtajaa määrätyllä kellonlyönnillä. Virkailija pyysi häntä odottamaan sanoen, että herra Hilliardin puheilla oli parhaillaan eräs toinen asiakas.
Himmeän lasioven takaa kuului jonkun naisen ääni ja naurua, mikä kaikki rohkaisi Boydia hieman, sillä olihan Hilliard kaikesta päättäen ainakin hyvällä tuulella, mutta ollen liian hermostunut voidakseen istua paikallaan hän meni ikkunan ääreen ja alkoi hajamielisesti katsella kadun ihmisvilinää. Toisella puolella oli erään sanomalehden konttori, jonka ikkunoissa oli paljon kaikenlaisia tiedonantoja, muiden muassa uutinen, että postilaiva Kuningatar oli saapunut viime yönä Skagwaysta. Boyd ihmetteli miksi Cherry ei ollut kirjoittanut hänelle riviäkään. Hän oli varmaankin unhottanut ilmoittaa osoitteensa.
Samassa aukeni ovi Hilliardin huoneeseen ja hän kuuli naispuvun kahinaa ja sitten nimeään mainittavan. — "Sisään, herra Emerson."
Hänen huomionsa oli nyt keskittynyt alkavaan neuvotteluun, niin ettei hän katsahtanutkaan poistuvaan henkilöön, kunnes tämä pysähtyi äkkiä ulko-ovelle ja lähestyi kädet ojennettuina.
"Boyd!"
Puhuteltu kääntyi ympäri ja näki edessään Cherry Malotten ilosta sädehtivät kasvot.
"Tekö, Cherry!" huudahti hän, "mitä maailmassa —" Hän tarttui tytön molempiin käsiin ja nauroi iloisesti. "Mistä ihmeestä te nyt ilmestyitte?"
"Saavuin viime yönä Kuningattarella", vastasi Cherry. "Ah, olen niin iloinen teidät nähdessäni!"
"Mutta mikä sai teidät tänne? Luulin teidän olevan Kal—"
"Sh—h!" Tyttö painoi sormen huulilleen katsahtaen sisähuoneen oveen.
"Puhutaan siitä myöhemmin."
"Herra Hilliard pyytää teitä nyt puheilleen, sir", ilmoitti vahtimestari Emersonille.
"Minun täytyy saada heti puhutella teitä!" sanoi Boyd nopeasti. "En viivy kauan. Voittehan odottaa hetkisen?"
"Kyllä, odotan täällä. Mutta kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"
Jälleennäkemisestä vilpittömästi iloissaan hän puristi sydämellisesti tytön molempia käsiä ja astui hymy huulillaan Hilliardin pyhättöön. Se oli kuitenkin poissa, kun hän puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin; vaihtunut ilmeeseen, joka sai tytön hätäisesti kysymään: "Mitä nyt? Onko jotakin hullusti?"
Hän nyökäytti päätään, mutta vastasi vasta ulko-ovella: "Niin, jotakin on varmasti hullusti", lisäten ikäänkuin vastaukseksi tytön seuraavaan kysymykseen: "Malttakaa hetkinen; olen liian vihainen voidakseni nyt puhua. Menkäämme johonkin välipalalle; kerron sitten kaikki. Mutta ennen kaikkea tahdon kuulla, miksi tulitte tänne tähän vuodenaikaan?"
"Olen ollut hiljattain paljon tekemisissä herra Hilliardin kanssa kaivosasioissa, ja tulin hänen pyynnöstään. Tiedän tuskin, mistä kertomukseni aloittaisin. Mutta muistanettehan minun kertoneen teille Kalvikissa ollessanne, että toimitutin etsintöjä."
"Kyllä."
"No niin, viime kesänä paljon ennen käyntiänne löysi eräs mieheni sangen lupaavan kuparisuonen."
"Siitä ette puhunut kertaakaan."
"Kun ei ollut mitään puhumista — ei ainakaan silloin vielä. Olin lähettänyt näytteet tutkittaviksi ja odottelin tulosta, joten en tiennyt, olivatko ne edes minkäänarvoiset, mutta vähän sen jälkeen kuin olitte lähtenyt sain ilmoituksen, että löytöni oli näytteistä päättäen todellakin arvokas. Nyt seuraa kaikista merkillisin. Mies, joka teki löydön, oli tietämättäni lähettänyt toisiakin näytteitä ja kirjeen eräälle ystävälleen, joka asuu täällä Seattlessa. Tämä oli sitten tutkituttanut näytteet ominaan ja mennyt herra Hilliardin puheille tarpeelliset todistukset tuloksesta saatuaan sillä seurauksella, että hän ja eräs herra Hilliardin palkkaama asiantuntija saapuivat heti ensimmäisellä laivalla Katmaihin ja sieltä Kalvikiin postin mukana. Olimme sillä aikaa jo alkaneet murtaa malmia, eikä viipynyt kauan, ennenkuin nuo miehet olivat puuhistamme selvillä. Heillä olivat ehdotukset heti valmiit, ja kun kieltäydyin, houkuttelivat he minut mukaansa tänne — tuo ovela herra Hilliard oli aavistanut kaikki ja kehoittanut miehiään suostuttelemaan minut tulemaan hänen puheilleen, ellen rupeaisi neuvottelemaan hänen edustajiensa kanssa. Olin verraten myöntyväinen uhri ja siten olen nyt täällä aikeissa ryhtyä työskentelemään yhdessä herra pankkiirin kanssa edellyttäen, että sovimme ehdoista. Mitä pidätte minusta liikenaisena?"
Boyd hymyili hänen innostukselleen. "Olette kaikinpuolin erinomainen ja toivon, että pelaatte häneltä kaikki hänen rahansa. Minä en saa häneltä kolikkoakaan."
"Vaadin kosolta sekä rahaa että aikaa täydentääkseni kaivokseni, enkä hellitä ennenkuin olen saanut valvontaoikeuden — hän on jotakuinkin sitkeä, tuo ukko."
"Aivan niin", sanoi Emerson. "Hän on juuri sinkahuttanut leiriimme pommin, joka sai hampaani kalisemaan. Hän lupasi lainata minulle satatuhatta dollaria, mutta tänään hän peruutti sanansa, ja aivan ehdottomasti."
"Kertokaa kaikki ja alusta alkaen", käski tyttö. "Kuolen uteliaisuudesta saada tietää, mitä olette toimittaneet, mutta alusta saakka, muistakaa."
He olivat saapuneet Emersonin hotelliin, ja saateltuaan tytön ruokasaliin alkoi hän tilinteon siitä hetkestä alkaen, jolloin he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset Kalvikin hangilla, ja ateria, jonka hän tilasi, oli päättynyt kauan ennen kuin hänen kertomuksensa.
"Tänään kutsui Hilliard minut puheilleen ja ilmoitti kylmästi, ettei pankki voinut lainata summaa, jonka hän oli luvannut, vaikkakin olin hänen sanoihinsa luottaen tilannut kaikki, mitä tarvitsemme. Tavaratkin ovat jo alkaneet saapua."
"Eikö hän maininnut mitään syytä, miksi hän oli nyt muuttanut mielensä?"
"Kyllä. Syitä oli paljonkin, mutta ne hän kietoi kaikki suurenmoisella puheliaisuudellaan sellaiseen sumuvaippaan, että sain niistä vain hämärän aavistuksen. Pankissa ei ollut muka rahaa, ja johtokunta oli sitäpaitsi kieltänyt uusien lainojen myöntämisen."
"Ja te olette kuitenkin, mikäli ymmärrän oikein, myynyt saaliinne jo etukäteen sovitusta hinnasta?"
"Aivan niin."
"Tämäpä kummallista. Pankkihan voisi olla täysin levollinen."'
"Hän tahtoi päästä mahdollisimman pian erilleen minusta puhuen puuta heinää, ja kun yritin tehdä vastaväitteitä, suistuin ladulta.! Tunsin ilman jäähtyvän heti kun olin astunut hänen huoneeseensa, ja olen varma, että jotakin merkillistä on tapahtunut, mutta en tiedä, mitä."
"Meidän täytyy saada tuo summa jostakin, tahi muussa tapauksessa on asemamme toivoton", sanoi Cherry lujasti.
"Tietysti!" myönsi Boyd katkerasti hymähtäen.
Tyttö naurahti. "Äsken puhelin herra Hilliardin kanssa vain sen verran, että tutustuimme, mutta menen hänen luokseen jälleen kello neljä."
"Viettäkäämme sitten ilta yhdessä ja parannelkaamme toistemme haavoja", ehdotti Boyd. Cherryn läheisyys oli ihmeellisesti virkistänyt häntä ja tytön iloisten ja pirteiden kasvojen näkeminen antoi hänelle uutta rohkeutta ja luottamusta, jonka kaltaista hän oli tuskin tuntenut sitten Kalvikista lähtönsä. Huolet ja vastoinkäymiset olivat melkein unhottuneet, nauru helähti herkästi ja vilpittömästi ja nuoruus tuntui siunaukselta.
"En suostu vielä mihinkään", vastasi Cherry. Samassa hän muuttui vakavaksi ja lisäsi silmät sädehtien: "Herra Hilliard huolehtii kaivoksestani ja minusta tulee rikas — rikas! En voi sanoa teille, mitä se minulle merkitsee — ette ymmärtäisi. Saan jättää koko pohjolan taakseni ja olla mikä haluan — ja mikä oikeastaan olen."
Boyd näki katseessa kuvastuvan kiihkeän kaipuun ja sanoi kätensä ojentaen hiljaa:
"Jos voin auttaa teitä jotenkin, niin teen sen suurimmalla mielihyvällä."
"Olette kunnon mies", vastasi tyttö luoden katseensa alas, "ja olen iloinen, että olette ystäväni. Antakaa anteeksi itsekkyyteni, annattehan? En tarkoittanut, että kohdistan harrastukseni vain omien etujeni valvomiseen, kun teillä on niin paljon vastoinkäymisiä."!
"Kaikki meni oikein hyvin", sanoi Boyd, "kunnes törmäsin tähän; — tähän jäävuoreen."
"Mahtoikohan tuo sanomalehtisepustus säikähdyttää herra Hilliardin?"
"Siitä en saanut selvää."
"Katsokaamme! Tänään on melkein viikko siitä kun se oli lehdissä."
"Viisi päivää, tarkalleen."
"Ja matka Chicagosta tänne kestää kolme päivää, eikö niin?"
"Mitä sillä on tämän kanssa tekemistä."
"Eikö teistä ole tuntunut sangen omituiselta, että Hilliard antoi teidän kietoutua korvianne myöten kaikenlaisiin sitoumuksiin ja sopimuksiin, ennenkuin hän ilmoitti teille huonot uutisensa?"
"Jos tarkoitatte, että tämä on tuon Chicagolaisen yhtymän ansiota, niin miksi he odottivat näin kauan? Jos täkäläinen lehdistö lähetti uutisen Chicagoon, tahi jos he saivat asiasta muuten tiedon, niin miksi he eivät sähköttäneet? Tuo kaikkihan olisi järjestetty siten käden käänteessä."
"Sellaisia asioita ei voi toimittaa sähköteitse tahi postin välityksellä, eikä Willis Marsh menettele sitäpaitsi milloinkaan sillä tavalla. Jos tuo uutinen on ollut Chicagon lehdissä ja hän on nähnyt sen, niin sanonpa, että teidän on sangen vaikea saada luottoa Seattlessa."
"Sitä en usko, mutta aion joka tapauksessa ottaa heti asiasta selvän." Hän nousi. "Tulen luoksenne kello seitsemän ja uskallanpa lyödä vaikka vetoa, että pelkonne on aiheeton."
"Seitsemän täsmälleen", suostui tyttö. "Huvittelen sillä aikaa tekemällä hiukan ostoksia, sillä olenhan nykyisessä asussani kuin mikäkin kuvatus."
Kun hän kello seitsemän astui hotellin seurusteluhuoneeseen saatuaan ilmoituksen, että herra Emerson oli tullut, tapasi hän tämän harppailemassa pitkin askelin edestakaisin otsa tuimassa rypyssä.
"Mitä kuuluu?" kysyi hän.
"Puhuitte profeetan suulla. Seattlessa on raha huvennut äkkiä hyvin vähiin."
"Kuinka monessa pankissa kävitte?"
"Kolmessa. Jäljellä olevat koluan huomenna. Entä te? Oliko teillä parempi onni?"
"Olipa niinkin. Tunnen, että herra Hilliard on sangen pian nöyrä vankini. Mutta nyt jätämme liikeasiat, ymmärrättekö? Niistä ei tänään enää sanaakaan! Olette väsynyt ja levon tarpeessa Ette ehkä tiedäkään, että kasvonne ovat aivan kalpeat ja riutuneet?"
Boyd myönsi hetkisen kuluttua: "Taidattepa olla oikeassa. Olen — olen hyvin iloinen, että tulitte, Cherry."
XIV.
VIHOLLINEN NÄYTTÄYTYY.
Boyd Emerson nukkui hyvin sinä yönä päivän häiritsevistä ja levottomuutta herättävistä tapahtumista huolimatta, sillä Cherry oli taitavasti saanut hänet unhottamaan kaikki liikeasiat, trustit ja säilyketehtaat, kuten jokainen ymmärtäväinen urheilijain neuvojakin antaa miestensä levätä kilpailupäivän aattona. Aivotkin ovat vain lihaa ja verta ja tarvitsevat kuten muutkin lihakset lepoa; taukoamaton kiinteä ajatteleminen johtaa auttamattomasti väsymykseen ja synkkämielisyyteen.
He olivat syöneet kahden hauskan päivällisen, josta tytön pulppuava hilpeys oli kartoittanut kaikki huolet ja kaiken jäykkyyden, ja kun he hiukan myöhemmin viettivät iltaa yhdessä Ison-Georgen ja Alton Clyden kanssa, oli Boydin henkinen virkistyminen Cherryn suureksi tyydytykseksi silminnähtävä.
Vaadittiin todellakin tytön koko taitavuus estämään tuota rotevaa kalastajaa puuttumasta asioihin ja kysymyksiin, jotka täyttivät hänen sydämensä ääriään myöten, mutta hän oli tytölle kuuliainen kuin koira ja käsitettyään, että hänen tavallinen puheenaiheensa oli nyt jyrkästi kielletty, hän mukautui nöyrästi ja alkoi muhoillen katsella kynsiään, joita hän silloin tällöin hieroi tarmokkaasti nenäliinallaan.
Alton Clydestä, tuosta hienosta ja välinpitämättömästä klubikeikarista oli heti tullut Cherryn harras ihailija, mikä vain todisti, että tytöllä oli suuri vaikutusvoima kaikkiin ja kaikenlaisiin miehiin. Fraser oli ainoa, joka ei ollut saapuvilla, jotta seurue olisi ollut täysilukuinen. Hän oli kyllä huomannut heidät ja tullut tervehtimäänkin Cherryä, mutta miehen suulauden harmilliset seuraukset olivat Boydilla vielä niin tuoreessa muistissa, ettei hän voinut pyytää tätä yhtymään joukkoon. Fraser olikin, merkillistä kyllä, poistunut heti ja mennyt sitten levolle hetkisen yksinään ja ikävissään harhailtuaan. Aamulla herätti eräs Mildred Waylandilta tullut kirje Boydin täyteen tietoisuuteen siitä, kuinka pulmallinen hänen nykyinen tilanteensa oli.
"Minulla oli isän kanssa jälleen kohtaus tähtesi", kirjoitti tyttö. "Riitelimme ensi kerran, ja olen sen takia aivan sairas. Kaikki sellainen kauhistuttaa minua, ja me sovimmekin, ettemme enää kajoa asiaan. En ymmärrä, mistä hän saattoi niin raivostua."
Mutta Boyd tiesi, eikä tuo tietoisuus ollut omansa lisäämään hänen mielensä rauhaa.
Näytti todellakin siltä, että trusti oli merkinnyt hänet koko rahamaailman silmissä, sillä kaikki pankit, joissa hän kävi, kieltäytyivät myöntämästä luottoa ja tavalla, joka sisälsi neuvon, ettei enempi yrittäminen maksanut vaivaa. Esitetyt syyt olivat kyllä sangen hämärät ja ylimalkaiset, mutta ratkaisevat, koska kaikki todistelut olivat olleet hyödyttömät, ja kun ilta alkoi hämärtyä, oli tilanteen arveluttava ja yllättävä kärjistyminen, mikä kaikki oli tapahtunut vain kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa, säikähdyttänyt Emersonin melkein suunniltaan. Henkilöt, jotka olivat sijoittaneet rahojaan hänen yritykseensä, olivat kaikki hänen henkilökohtaisia ystäviään, jotka olivat luovuttaneet vaivalla ansaitut dollarinsa vain hänen vakuutuksiensa ja laskelmiensa houkuttelemina ja niihin varmasti luottaen. Hän oli saanut heidät luovuttamaan suurempia summia kuin heillä oli varojakaan, ja vaikka lopullinen romahdus voitiinkin välttää, niin täytyihän tuntua enemmän rikolliselta välinpitämättömyydeltä kuin ajattelemattomuudelta luopua kaikesta tärkeimmällä ajankohdalla, voimatta tarjota velkojille muuta kuin laivanlastillisen tarpeettomia koneita Seattlen laiturilla. Häntä uhkasi tuho.
Hädässään hän kiiruhti tietysti Cherryn luo, joka kuunteli hänen vastoinkäymistensä selostusta kulmat rypyssä harkiten tilannetta niin vakavasti, että olisi luullut hänen olleen kaikesta vastuunalaisen.
"Taistelu on alkanut ennemmin kuin luulinkaan", virkkoi hän lopuksi.
"En osannut uneksiakaan, että he saisivat pankit niin pian puolelleen."
"En usko sittenkään, että tämä on trustin ansiota. Miten he olisivat voineet näin lyhyessä ajassa aikaansaada niin paljon?"
"Toivon erehtyväni", vastasi Cherry, "mutta jotakin odottamatonta on täytynyt tapahtua, kun herra Hilliard muutti niin äkkiä mielensä. Voisiko se olla mitään muuta kuin painostusta ylempää?"
"Onko hän vihjaissut teille jotakin sellaista?"
"Ei suinkaan. Hän vahtii salaisuuksiaan kuin saituri aarteitaan."
"Samaa on minullekin kerrottu. Hän kuuluu tuohon merkilliseen luokkaan ihmisiä, jotka ovat virkavelvollisuuksiensa täyttämisessä yhtä säännölliset ja tinkimättömät kuin he ovat yksityisessä elämässään, niin periaatteissa kuin tavoissaankin, huikentelevaiset."
"Niinkö!" Cherry näytti hyvin uteliaalta.
"Mutta kun tuo näyttämöntakainen meno alkaa vasta kello 10 illalla ja päättyy kello 10 aamulla, ei se vaikuta mitään hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Mutta on aivan tarpeetonta, että tuhlaamme kallista alkaa järkeilemällä hänen luonteenominaisuuksistaan; onhan meillä muutakin ajattelemista yllin kyllin. Tuletteko kanssani päivälliselle, niin että saamme jatkaa neuvottelua?"
"Syön päivällistä herra Hilliardin kanssa", vastasi tyttö.
"Herra Hilliardin!" Boydin äänessä oli pettynyt sävy, mutta salatakseen mielipahansa hän lisäsi huolettomasti: "Sittenpä olette pian tervetullut kaupungin hienoimpiin piireihin. Olen kuullut, että hänen palatsinsa on suurenmoinen."
"En — en minä hänen kotiinsa." Cherry epäröi ja Boyd katsahti häneen terävästi. Tytön poskille kohosi heikko puna, kun hän selitti: "Hänellä ei ollut tänään aikaa puhutella minua konttorissaan, minkätähden hän pyysi minua syömään päivällistä kanssaan."
"Ymmärrän." Boyd huomasi äänessään jonkun aivan oudon sävyn. "Aion huomenna koettaa onneani Tacoman pankeissa ja olisin hyvilläni, jos tahtoisitte tulla mukaani retkelle. Lähden aamulla ja salmi on todeltakin näkemisen arvoinen."
"Sehän olisi hauskaa", huudahti Cherry. "Ja minulla on ehkä jotakin kerrottavaa, jos vain saan Hilliardin puhumaan."
"En ole lainkaan utelias, mutta tahtoisinpa mielelläni tietää hänen vaikutteensa." Kaikki naiset ovat enemmän tahi vähemmän epäluuloisia, tuumi hän, ja toisilla on sangen terävä havaintokyky, mutta sittenkään hän ei voinut uskoa, että Willis Marsh oli tähän kaikkeen syypää. Mietteissään hän lehteili verkalleen erästä kuvalehteä ja aikoi juuri hellittää sen kädestään, kun hänen kasteensa osui samassa kasvoihin, jotka hän niin hyvin tunsi. Hän hätkähti ja katsahti päivämäärään. Lehti oli sama, joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen Cherryn kodissa Kalvikissa. Hän kohotti päätään ja kohtasi tytön tutkivan katseen.
"Ei, nyt ette saa irroittaa tuota lehteä", sanoi tämä nauraen hieman väkinäisesti.
"Mistä saitte tämän?"
"Eräästä kirjakaupasta; etsiskelin sitä koko aamupäivän. Tiedättehän, että uteliaisuus on naisluonteen erikoinen ominaisuus?"
"Pelkään, etten oikein käsitä —"
"Tuo puuttuva lehti ei ole suonut minulle yön eikä päivän rauhaa, mutta nyt olen kuitenkin yhtä ymmälläni kuin konsanaan. Siinä onkin kaksi kuvaa, yksi kummallakin puolella, ja molemmat viehättäviä. Kumpi se on — tuo juuri kukkaan puhkeava hienostokaunotarko, vai tämä primadonna?"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi Boyd hieman jäykästi. Hänen rakkautensa Mildred Waylandiin oli aina ollut jotakin niin pyhää ja loukkaamatonta, että Cherrynkin suora ja vilpitön kysymys tuntui sopimattoman tunkeilevalta. "Tulen niin hyvissä ajoin aamulla, että ehdimme yhdeksän laivaan", lisäsi hän nousten. "Ja koettakaa nyt saada herra Hilliard puhumaan; pieninkin vihjaus voi olla meille suureksi hyödyksi."
Illan hän vietti mieltäsynkistävässä yksinäisyydessä miettien miettimästä päästyäänkin jotakin keinoa, millä päästä pälkähästä, mutta samalla vaivasi häntä koko ajan ajatus, että Cherry oli Hilliardin seurassa. Tuo ajattelematon teko oli ehkä aivan viatonta laatua, mutta hänen oli joka tapauksessa sangen vaikea antaa tytölle anteeksi pieninkään poikkeus soveliaisuuden vaatimuksista. Täytyihän tämän itsensäkin ymmärtää, että kahdenkeskinen seurustelu tuon pankkimiehen kanssa oli jotakin aivan sopimatonta. Ja Cherry oli liian hyvä joutuakseen millään tavalla huonoon valoon. Hän koetti kyllä todistella itselleen, ettei tytöllä voinut tietystikään olla mitään muita vaikutteita kuin pelkät liikeasiat, mutta katsoipa hän asiaa miltä kannalta tahansa, hän ei päässyt tulokseen, joka olisi häntä tyydyttänyt. Ei, Cherryn käytöstä hän ei voinut missään suhteessa hyväksyä.
Mutta kun hän aamulla jälleen kohtasi Cherryn, oli tuon tuomitsevan kannan säilyttäminen hänelle sula mahdottomuus. Tyttö oli jo lopettanut aamiaisensa, kun hän tuli, ja odotti häntä yllään tummanruskea samettileninki, joka sai solakan vartalon sulavat ääriviivat näkymään kaikessa viehkeydessään. Ruskeat kengät, samanlaiset hansikkaat ja aistikkaasti kiedottu turbaani, jossa loisti kultafasaanin heleä sulka, täydensivät taulun. Hän oli yhtä ihastuttava kuin aamukin.
"Ilmaisikos Hilliard pankkimaailman kätkettyjä salaisuuksia?" kysyi
Boyd matkalla rantaan.
"Kyllä. Nyt tiedän kaikki."
"Tuo sanomalehtikirjoitus oli siis säikähdyttänyt hänet."
"Välillisesti ehkä, mutta siitä hän ei puhunut mitään."
"Mitä hän sanoi?"
"Eipä juuri mitään."
"Eikö mitään! Mistä sitten —"
"Hän kertoi teidän olevan rakastunut tuohon hienostotyttöön eikä näyttelijättäreen. Hän sanoi, että olette kihloissa neiti Waylandin kanssa."
"Aivan niin, mutta mitä hän sanoi lainahommastani?"
"Vain sen, mitä jo olen teille kertonut, ja jos olisitte ollut hiukankin avomielisempi, olisin heti tiennyt, mistä kaikki nämä ikävyydet olivat lähtöisin. Wayne Wayland ja Willis Marsh työskentelevät yhteisvoimin, ja koska te olette persona non grata —"
"Kuka on teille sanonut, että olen persona non grata?"
"Te itse, vaikka tahtomattanne. Jos olisitte ollut tervetullut sulhanen, olisitte saanut ilman mitään vaivaa vaikka kaksinkertaisesti tuon tarvitsemanne summan Chicagosta, ja sitäpaitsi muistan aivan hyvin tarinanne, jonka kerroitte minulle Kalvikissa — silloisen mielentilanne ja monta muuta seikkaa. Olihan kaikki niin selvää."
"No, entä sitten? Mitä tuolla kaikella on tekemistä tämän pulani kanssa."
"Kuulkaahan! Aiotte mennä naimisiin naisen kanssa, jonka isä on maan mahtavimpia trustien luojia eikä huoli teitä vävypojakseen. Sitten ryhdytte yritykseen, joka vakavasti uhkaa hänen omia etujaan, minkä yrityksen avulla, jos se onnistuu, voitte uhmata häntä tuohon toiseenkin seikkaan nähden, ja kaikki käy hyvin, kunnes hän saa vihiä suunnitelmistanne, jolloin hän iskee vastaan omilla aseillaan. Sana sinne ja toinen tänne, pieni vihjaus pankeille, ja ylväs linnanne sortuu päällenne tuokiossa. Luulin teillä olevan enemmän huomiokykyä."
Ääni oli terävä ja kasvoilla tuo sama väsähtänyt ilme, jonka Boyd oli ennenkin pannut merkille, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, mitkä katkerat kokemukset olivat opettaneet tytön ajattelemaan noin kylmästi ja missä merkillisessä ympäristössä hän oli hankkinut niin syvän elämäntuntemuksen.
"Marshin läsnäoloa emme ole kuitenkaan missään tunteneet", sanoi hän ärsytellen.
"Hän on siitä huolimatta ohjaksissa, minkä aion teille tänään todistaa. Olkaa ensiksikin niin hyvä ja kiinnittäkää huomionne tuohon vaatimattoman näköiseen mieheen tuolla, jolla on harmaa puku — ei nyt! Älkää kääntäkö päätänne. Näette hänet muutenkin kadun toisella puolella."
Boyd vilkaisi sinne ja näki erään kapeakasvoisen ja vastenmielisen näköisen mieshenkilön, joka oli kaikesta päättäen myös matkalla Tacomaan lähtevälle laivalle.
"Seuraileeko hän meitä?"
"Näen hänet kaikkialla, mihin menen."
Boydin kasvot synkkenivät ja silmissä leimahti, jolloin Cherry huudahti: "Älkää nyt vain ruvetko jäljittelemään Isoa-Georgea, sillä siinä tapauksessa emme saa enää milloinkaan mitään tietää."
"Vakoilijoita en kärsi."
"Tahdotte siis joutua vankilaan?"
"En suinkaan. Otaksumanne voi ehkä olla oikea, mutta sitä teidän ei tarvitse pelätä, että minut pantaisiin rautoihin jonkun Willis Marshin kätyrin pieksämisestä."
Cherry katsahti häneen tutkivasti ikäänkuin jotakin selitystä etsien ja huomautti sitten hiljaa: "Neiti Wayland lienee teille hyvin rakas?"
Boyd huokaisi syvään ja käänsi hitaasti päätään mitään virkkamatta, ja nähtyään katseen ei tyttö tarvinnutkaan muuta vastausta. Hän sanoi vain: "Toivottavasti hän on niitä aniharvoja, joiden tähden kannattaa kärsiä teidän laillanne, Boyd." Sitten hän ei puhunut enää mitään, mutta hänen sydämensä oli niin sanomattoman raskas.
He saapuivat rantalaiturille näkemättä urkkijaa enää missään, mutta heti laivan lähdettyä ilmestyi tämä jälleen, ja vaikka he eivät kumpikaan puhuneet hänestä, tunsivat he kuitenkin miehen läsnäolon koko ajan.
Heidän edessään kohosi majesteettinen Rainier-vuori korkealle pilviin, rosoiset rinteet punertavan autereen peitossa ja luminen huippu aamuauringossa kultaisena hehkuen. Alapuolella kimalteli lahti kuin suunnaton välkkyvä hopealevy metsäisten harjanteiden helmassa, jotka ulottuivat kauas tuntemattomaan etäisyyteen hurmaavana ja aina vaihtelevana maisemana, ja tyynenä päilyvään pintaan kuvastuvat saaret, joiden sankka metsä ulottui aivan vedenrajaan saakka, näyttivät aivan kuin kumartaen tervehtivän kuvastinkuvaansa. Hymyilevistä salmista näkyi heleitä hiekkarantoja ja tuossa liukui ohi synkästi tuijotteleva, tumma kallionseinämä, joka siinä ikäänkuin syviin mietteisiin unhottuneena katseli yksinäistä ja tyyntä kuvaansa. Päivä oli ihana, hurmaava, ja seutu, jonka halki matkattiin, kauneudessaan niin suurenmoinen, ettei Boyd voinut olla huomauttamatta:
"Jos esivanhempamme olisivat osuneet ensin tänne, niin ei Uutta Englantia olisi konsanaan keksittykään", huomautus, johon Cherry päännyökkäyksestä päättäen täydellisesti yhtyi.
Tacomassa Boyd jätti hänet yksikseen asioilleen mennäkseen, palaten välipalan aikaan ilosta loistaen.
"Nyt minulla oli parempi onni Rahat luvattiin, ja huomenna saan kuulla lopulliset ehdot."
"Näkikö tuo Haukansilmä teidän käyvän pankissa?"
"Luultavasti."
"Huomispäivällä on sitten suru itsellään."
"Tarkoitatteko, että pankki kieltäytyy?"
"Aivan niin, jos vain olen käsittänyt tilanteen oikein. Lyön vaikka vetoa, että täällä ollaan yhtä varovaisia kuin Seattlessakin, eikä tarvita muuta kuin pari sanaa puhelimessa, niin asia on selvä."
"Luulenpa, että kiinnitän tuohon varjoon hiukan enemmän huomiota", tuumi nuorukainen, mutta kun Cherry tiedusteli, mitä hän oikein tarkoitti, hymyili hän vain vakuuttaen olevansa varovainen.
Paluumatkalla oli mies jälleen matkustajien joukossa, mutta Boyd ei näyttänyt huomaavan mitään, ennenkuin laiva läheni laituria, jolloin hän asettui Cherryn kanssa maihinnousuaukolla tunkeilevaan joukkoon aivan tuon harmaapukuisen miehen taakse, ja tyttö huomasi, että vaikka Emerson keskusteli vilkkaasti, oli katse nauliintunut koko ajan edessä seisovan miehen selkään. Hän ei voinut sanoa, mitä tämä oikein merkitsi, ja vasta sitten kuin maihinmenoportaat oli saatu paikoilleen, aikoi hän aavistaa mitä Boydilla oli mielessä. Laivan ja laiturin välissä oli nyt noin metrin levyinen aukko, ja kun he astuivat portaille, luiskahti Boydin jalka, niin että hän melkein kaatui. Cherry ei tiennyt, mitä oikeastaan tapahtui, paitsi että Boyd hellitti äkkiä hänen käsivartensa ja horjahti raskaasti tuota harmaapukuista miestä vasten vieressään. Kaikki kävi silmänräpäyksessä, kuten todellinen onnettomuustapaus ainakin, ja samassa suistui tuo tuntematon laivan ja laiturin väliin koettaen epätoivon vimmalla iskeytyä kiinni laivan sileään kylkeen Boydin saadessa kiinni käsinojaköydestä, ikäänkuin hänkin olisi ollut vaarassa menettää tasapainonsa.
Äänekäs loiskahdus ja miehen surkea hätähuuto aiheuttivat hetkellisen pakokauhun, jolloin Cherry ja Boyd tyrkättiin laiturille, mutta häiriö asettui heti kun eräs laivamies heitti köyden onnettomalle, joka puhalteli ja pärskyi alhaalla. Hetkistä myöhemmin tuo närkästynyt ja syljeksivä urkkija seisoi laiturilla.
"Olen hyvin pahoillani, sir", pyyteli Boyd anteeksi; "kaikki oli minun syytäni. Kompastuin ja menetin tasapainoni, sillä päätäni rupeaa aina huimaamaan, kun minua seuraillaan ihan kintereillä — jonkinlaista heikkoutta, näettekös."
Mies herkesi kiroilemasta ja katsahti puhujaan terävästi, mutta oli vielä niin äskeisen kylmän kylvyn tyrmistyttämä, ettei voinut muuta kuin raivoisasti änkyttää. Boyd jätti hänet siihen ja kiiruhti tapauksen aiheuttamaa hämminkiä hyväkseen käyttäen Cherryn keralla kaupunkiin, jonne päästyä tyttö kääntyi katsomaan häneen vavahdellen pidätetystä naurusta.
"Boyd", huudahti hän järkytetyllä äänellä, "te — tehän olisitte voinut tappaa hänet! Otaksutaanpa, että hänen päänsä olisi sattunut johonkin hirteen?"
"Olisihan se ollut ikävää", sanoi Boyd vakavasti, mutta purskahti samassa nauruun nähdessään tytön ilmeen. "Luulenpa hänen pysyvän nyt minusta erillään, sillä ensi kerralla en enää leikittele hänen kanssaan."
"Älkää! Älkää! En ole nähnyt teitä milloinkaan sellaisena. Tuollainen tekohan on murha!"
"Entä sitten?" Hän katsoi tyttöön uteliaasti.
"En — en luullut sitä teistä." Tyttö värisi, mutta Boyd kohautti vain olkapäitään ja sanoi äänellä, joka lopetti enemmän väittelyn:
"Hän on urkkija! En siedä, että minua vakoillaan."
* * * * *
Saateltuaan Cherryn Hilliardin pankkiin Boyd meni hotelliinsa, jossa iso George tervehti häntä kiihtyneesti.
"Helvetti! Emme saakaan tuota laivaa."
"Margaretiako? Miten niin? Olihan asia jo sovittu."
"Välittäjä soitti, ettemme saa sitä."
"Ilmoittiko hän mitään syitä?"
"Ei. Hän sanoi vain, että ei, ja sillä hyvä."
"Margaret on salmen ainoa käyttökelpoinen alus ja tavaramme ovat täällä parin viikon kuluttua."
"Osaksi ainakin."
"Osaksi —?"
"Kattilat viivästyvät."
"Kattilat?"
"Niin. Kas tässä, lukekaa." Balt ojensi hänelle erään sähkösanoman.
"'Lähetys viivästynyt'", luki Boyd. "Tämähän alkaa jo huvittaa." Hän sieppasi puhtaan kaavakkeen ja kirjoitti nopeasti sanoman, jolla tilaus peruutettiin. "Onpa hyvä, että tavaroita saa muualtakin", sanoi hän sitten. "Luulenpa Cherryn olevan oikeassa. Marsh koettaa saada meidät myöhästymään." Hän alkoi selostaa aamun tapahtumia, mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, pyydettiin häntä puhelimeen.
"Lisää huonoja uutisia", huudahti hän palatessaan. "The Jackson-Nebur Company ilmoittaa, ettei tilauksiamme voida suorittaa. Mikähän lienee seuraava."
"Riittää jo", sanoi George.
"Näistä iskuista on jokainen erikseen kyllin voimakas meidät tuhoamaan."
Noin tuntia myöhemmin astui Cherry huoneeseen ilmoittamatta edeltäpäin tulostaan.
"Kiiruhdin kertomaan teille jotakin uutta. Toimitettuani asiani pankissa menin asuntooni, mutta hissipoika vei minut erehdyksessä yhtä kerrosta ylemmäksi, ja kun mitään huomaamatta menin eteishallin läpi, niin kukas muu syöksyy eräästä ovesta melkein minuun pahki, ellei meidän urkkijamme! Kuulin hänen sanovan ovella, että 'hyvä on, sir, ilmoitan huomenna'."
"Kenelle?"
"En tiedä. Pari minuuttia myöhemmin soitin teille, ja kun odottelin keskuksen vastausta, kuulin seuraavan merkillisen keskustelun. Johdot olivat varmaankin jotenkin keskenään yhteydessä.
"'Sopimuksemme käsittää viisikymmentätuhatta rasiaa, viisi dollaria kappale. Arvelimme hintamme olevan ainakin kaksikymmentä senttiä yleistä hintaa halvemman.'"
"Aioin juuri soittaa uudelleen, kun samassa muistin, että olitte myynyt viisikymmentätuhatta rasiaa viidellä dollarilla kappaleen Bloc & Kumppanille, minkä tähden kuuntelin edelleen ja kuulinkin erään toisen äänen vastaavan —"
"Kenen äänen?"
"En tiedä. Vastaus kuului: 'Hintamme, jonka olemme jo määränneet, on dollaria halvempi'."
"'Hyvä Jumala!' huudahti ensimmäinen puhuja, 'siinä tapauksessahan on tappiomme —' ja sitten en kuullut enää mitään. Arvelin olevan viisaampaa tulla itse kertomaan teille asiasta kuin luottaa puhelimeen."
"Ja te ette tuntenut kumpaakaan puhujaa?"
"En. Mutta konttorissa näin, että huoneet 610 ja 612 — josta näin urkkijan tulevan — on luovutettu eräälle herra Jones'ille New Yorkista, joka saapui kolme päivää sitten, ja uskallanpa lyödä vaikka kuinka suuren vedon, ellette kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa kuule jotakin Bloc & Kumppanin taholta ja ellei tuo noiden hotelli Bullerin huoneiden asukas ole itse Willis Marsh."
Iso-George alkoi murista uhkaavasti. "He näyttävät saaneen tiedon kaikesta, mistä hyvästä saamme kiittää vain Fraserin kielevyyttä."
"Oli miten oli, mutta pelin aion pelata loppuun saakka ja voittaa"; sanoi Boyd lujasti. "Jos saan rahat Tacomasta —" Puhelin soi jälleen äänekkäästi.
"Bloc & Kumppani", ennusti Cherry, mutta erehtyi kerrankin.
"Puhelu Tacomasta", lausui Boyd kuulotorvi korvaa vasten painettuna; "varmaankin Kansallispankista. Eivätpä malttaneetkaan antaa minun odottaa huomiseen saakka." Ovi oli raollaan, joten sanat kuuluivat selvästi toisten kuunnellessa jännittyneinä.
"Halloo! Kyllä! Puhelimessa Boyd Emerson." Sitten seurasi vaitiolo, jolloin etäisen puhujan ohut ja räsähtelevä ääni kuului käsittämättömänä, yhtäjaksoisena muminana.