"Kuinka niin? Ja mistä syystä? Luulin teidän sanoneen —. No, hyvä.
Hyvästi."
Emerson ripusti kuulotorven varovasti paikoilleen ja kääntyi hitaasti ympäri ystäviinsä päin. Hän nyökäytti päätään ja heilautti käsiään tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.
"Mitä! Nytkö jo?" huudahti Cherry.
"Asia on varmaankin järjestetty puhelimessa."
"Ehkäpä tuo urkkija soitti jo sieltä Marshille."
"Tacomassa ei siis enää kannata yrittää, sillä toiset pankit ovat tietenkin saaneet myös varoituksen tahi saavat ennen pitkää. Jos pääsen pujahtamaan tieheni kenenkään huomaamatta, koetan heti Vancouverissa, mutta toiveeni ovat sangen heikot."
"Tilanne alkaa näyttää arveluttavalta, eikö totta?" sanoi Cherry.
"Tällä haavaa kyllä", myönsi Boyd. "Hallussamme on nyt sadantuhannen dollarin arvosta hyödyttömiä koneita ja varusteita, joita ei kukaan osta eikä tarvitse."
XV.
EPÄTOIVON PARTAALLA.
"Sanohan, vanha veikko, miten me kaikesta tästä selviydymme?" kysyi Alton Clyde kun hän joitakin päiviä myöhemmin oli saanut Boydin istahtamaan hetkiseksi. "Enhän peijakas vie tiedä mitään, mitä on tekeillä."
"Sen saamme pian nähdä."
"Kuinka niin?"
"Tuota sanomalehtikirjoitusta saamme kiittää kaikesta." Emersonin hampaat kirskahtivat vihaisesti, ja Clyde hätkähti. "Fraser ei pitänyt kieltään kurissa, ja pankit sulkivat minulta heti ovensa. Olen käynyt niissä jokaisessa tässä kaupungissa samoin kuin Tacomassa, Vancouverissa ja Viktoriassakin, mutta näyttää siltä, että ne ovat kaikki samalla kielteisellä kannalla kalasäilykkeiden valmistukseen nähden. Laivamme vietiin, ja vaikka olenkin saanut toisen, en tohdi lastata sitä, ennenkuin olen tulevaisuudesta varma. Tilaamani tavaratkin — hiilet, tina, kattilat ja sen semmoiset — ovat myös viivästyneet. Sinua emme ole kaikilla noilla ikävillä asioilla huolineet kiusata. George ja minä olemme melkein unhottaneet, mitä yön lepo on. Bloc & Kumppani tahtoo nyt kaikin mokomin saada puretuksi sopimuksen ostaa saaliimme." Emerson huokaisi raskaasti ja vaipui syvemmälle tuoliinsa kasvoillaan äärimmäisen väsynyt ja masentunut ilme. "Pelkään, ettemme voi enää mitään. En ainakaan minä."
"Amen"! lausui Clyde juhlallisesti otsallaan hullunkurinen huolestunut ryppy. "Kun sinä väistyt, niin on aika korjata luunsa."
"En aio väistyä, vaan teen kaiken voitavani, mutta tilanne, johon olemme nyt joutuneet, on kerrassaan pirullinen. Osa varusteita on täällä, toiset mikä missäkin, ja osa näyttää kokonaan joutuneen harhaan, joiden tilalle meidän on täytynyt hankkia uusia. Laskelmat on jo ylitetty, ja — mutta eihän se puhumalla parane! Tarvitsemme rahaa. Rahaa! Ilman sitä emme kykene mihinkään. Kun Hilliard kielsi meiltä luoton, nousi tiemme heti pystyyn."
"Siihen ne minunkin kymmenentuhatta sitten hupenivat", virkkoi Clyde surullisesi!. "Kymmenentuhatta sydänvereni punaisinta pisaraa! Hyvä Jumala"!
"Entä ne hankkimasi kaksikymmentäviisituhatta dollaria?" muistutti
Emerson.
Clyde naurahti kimeästi.
"Niitä en muistanutkaan. Onpa tämä sentään hiton hullunkurista."
"Kaikkea muuta", huomautti Emerson kuivasti.
"Olisit kanssani varmasti samaa mieltä, jos vain tietäisit kaikki, mutta kuten muistanet, lupasin olla ilmaisematta, mistä nuo rahat ovat kotoisin, ja kun annan sanani, olen äänetön kuin sfinksi. Mutta hullua se vain on!" Hetkisen kuluttua hän lisäsi vakavasti: "Jos yrityksemme rahoittaminen on vain Hilliardin vallassa, niin miksi et turvaudu Cherryn apuun?"
"Cherryn! Miten hän voisi auttaa?"
"Häneltä ei Hilliard kiellä mitään",
"Mitä tarkoitat?"
"Raha-asioista en ehkä tiedä mitään", huomautti Clyde, "mutta kun tulee naisista kysymys, olen ovela kuin rotta. Olen pitänyt häntä silmällä ja hän on todellakin suurenmoinen; kaupungilla on jo alettu siitä puhua. Loisteliaita päivällisiä ja teattereissa käyntejä joka päivä ja orchideoja ja muita harvinaisia kukkia kasoittain ja niiden keralla silloin tällöin kalliita jalokivikoristeita. Hilliardin auto on aina hänen käytettävänään, ja kuljettajaa kohtaan hän on ylenkatseellisen välinpitämätön. Ellei tuo kaikki merkitse —"
"Lorua!" huudahti toinen närkästyneesti. "Cherry on sellaiseen liian hyvä ja kunnollinen. Olet tulkinnut väärin Hilliardin kohteliaisuuden."
Clyde, joka ei kärsinyt, että hänen elämäntuntemustaan epäiltiin, puolustautui itsepintaisesti. "Vannon sinulle, että Hilliard on horjahtanut tasapainostaan; vanha tohtori Clyde tuntee oireet hyvin."
"Sanoit sen herättäneen yleistä huomiota?"
"Niin sanoin. Kaupungissa tietävät asian kaikki muut paitsi sinä ja tuo sokea sanomalehtien myyjä tuolla kulmassa."
Emerson nousi tuolissaan ja alkoi kävellä edestakaisin hitain askelin. "Jos Hilliard on huomaavaisuudellaan pannut tytön pään pyörälle, niin —"
Clyde purskahti raikuvaan nauruun. "Hänen tähtensä sinun ei tarvitse olla huolissasi — surkuttele paremminkin Hilliardia, joka saa huvin maksaa."
"Cherry ei ole sitä lajia", epäsi Emerson suuttumuksen puna poskillaan.
"Älä nyt ole lapsellinen, aika mies. Hänellä on jo Hilliard-ukon kassaholvin avaimet hallussaan, eikä tarvitse muuta kuin pyytää häntä pistämään salkkuunsa meidänkin varalle muutamia nippuja."
"Ellen suoriudu muuten, niin heitän koko homman."
Clyden silmiin ilmestyi sama omituinen katse, jonka Boyd oli kerran ennenkin huomannut ja jonka hän olisi nyt ehkä tulkinnut sanoiksi, ellei Cherry itse olisi samassa astunut huoneeseen "sormeton" Fraser kintereillään.
"Miten Vancouverissa kävi"? kysyi tyttö.
"Kehnosti. Pankeissa ei puheitani otettu kuuleviin korviinkaan."
"Miksi ette usko minulle osakkeiden myyntiä?" esitti Fraser. "Tarkoitan täyttä totta."
Emerson pyörähti ympäri. "Sen olette osoittanutkin. Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, olisimme jo merellä."
Miehen kasvot kalpenivat hieman, kun hän vastasi: "Olenhan jo sanonut, etten ole tehnyt mitään sellaista, josta nyt minua syytätte."
"Vaiti!" ärjähti Emerson voiden enää tuskin hillitä kiukkuaan. "Muusta en välitä, mutta valhetta en kärsi."
Huomaten rajuilman lähestyvän Clyde soluttautui nojatuolistaan ja sanoi hätäisesti: "Luulenpa, että menen nyt." Hän sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti huoneesta Fraserin vihaisen katseen saattelemana. Seikkailija näytti olevan räjähtämäisillään.
"En usko sepustuksen perustuvan Fraserin puheisiin", virkkoi Cherry.
"Siitä voitte mennä vaikkapa valalle", sanoi tämä luoden tyttöön kiitollisen katseen. "Lurjus ehkä olen, mutta en raukka enkä petturi, ja sanani osaan varoa, milloin tarvitaan. Istuin kerran viisi vuotta linnassa aivan syyttömästi, kun en ilmaissut erästä kunnon miestä, joka oli todellinen syyllinen, ja saman voin vieläkin tehdä — jos niin tarvitaan." Hän painoi hatun syvään korvien yli ja poistui arvokkaasti.
"Hän puhuu varmasti totta", sanoi tyttö, "ja on hirveän loukkautunut siitä, että epäilette häntä."
"Ehkä", vastasi Emerson astellen hermostuneesti edestakaisin. "Kun ajattelen mikä järjettömyys tämän kaiken aiheutti, voisin kuristaa hänet, minkä tekisinkin, ellen olisi itsekin syyllinen." Hän vaikeni ja tuijotti tyttöön näkemättömin katsein. "Odotan romahduksen tapahtumista, ennenkuin menen hotelli Bulleriin neuvottelemaan 'herra Jones'in kanssa New Yorkista'."
"Suunnitteletteko oikein tosissanne sellaista dramaattista loppua?" kysyi tyttö.
"Kun kohtasin teidät ensi kerran Kalvikissa, sanoin, etten kavahtaisi mitään menestyksen saavuttamiseksi. Tarkoitin, mitä sanoin. Ja nyt olen kaikista vastoinkäymisistä aivan suunniltani. Olisin voinut aivan kylmästi nähdä tuon miehen, tuon urkkijan, hukkuvan, koska hän rohkeni asettua tielleni. Voisin mennä Marshin huoneeseen ja hirttää hänet, jos vain tietäisin, että sillä jotakin voittaisin. Niin" — hän ei sallinut tytön puhua — "tiedän olevani väärässä, mutta sille en mitään voi. Olen pusertanut itseni kuiviin. Olen raatanut, hikoillut ja kärsinyt kolme vuotta ja koko ajan olen kiemurrellut kirotun huonon onnen julmassa otteessa. Olen useamman kerran ollut aivan onnistumaisillani, mutta joku pieni seikka, yhtä mitätön kuin tämäkin, on saanut kaikki raukeamaan. Ihmetyttääkö se teitä, että käsitteeni ovat sekaantuneet ja hämärtyneet? — etten enää välitä keinoista eteenpäinpyrkiessäni? Tähän saakka olen ollut rehellinen ja kunniastani arka, mutta nyt on jouduttu siihen kohtaan, etten enää välitä mistään saadakseni sen mitä haluan — tytön, jota kaipaan."
"Olette hermostunut ja liiaksi rasittunut", virkkoi Cherry hiljaa. "Ette tarkoita sitä, mitä puhutte. Tämän yrityksen menestyminen, tehköönpä se teidät miten onnelliseksi hyvänsä, ei ole ihmishengen veroinen; ei edes kärsimystenne arvoinen."
"Ehkäpä ei, teidän kannaltanne katsoen", sanoi Boyd jurosti iskien sitten nyrkkinsä kämmeneensä. "Mikä idiootti olinkaan, kun ryhdyin koko hommaan — ajatellen, että voittaisin aseitta ja apunani vain eräs puolihullu kalastaja ja aivojenpehmenemistä poteva tyhjäntoimittaja —"
"Ja eräs nainen", lisäsi Cherry. "Syyttäkää minua, sillä minähän olen oikeastaan kaiken tämän pahan alku ja juuri."
"Syytän vain itseäni, ja mitä hyvänsä te lienettekin tehnyt, olette vahingoittanut vain yhtä ainoata henkilöä — teitä itseänne."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Cherry ymmällään.
"Olkaamme avomieliset", sanoi Boyd. "On parasta puhua tällaiset asiat kerralla selviksi ja siten päästä niistä. Kaupittelin ystävyyttäni rahasta ja olen nyt puilla paljailla, ja te pelaatte kunniastanne Hilliardin pankkiosoituksia vastaan." Tytön katse pyysi, rukoili ja käski häntä lopettamaan, mutta toinen vain kiihtyi. "Oh, en ole nyt sillä päällä, että puhuisin lempeästi", sanoi hän, lisäten, äänessään pistävän halveksiva sävy: "En uskonut teidän maksavan juuri sitä hintaa kuparikaivoksestanne."
Cherry Malotte kalpeni huulia myöten, ja ääni oli omituisen käheä, kun hän sanoi: "Selvemmin, olkaa niin ystävällinen; en tiedä, mistä puhutte."
"On parempi, että alatte ymmärtää, oman itsenne takia, sillä on olemassa jotakin, mitä kukaan nainen ei saisi kaupaksi tarjota."
"Jatkakaa."
"Olette päättänyt kietoa Hilliardin lumoihinne, ja mikäli olen kuullut, olette onnistunut. Hän on naimisissa ja teitä kaksi kertaa vanhempi. Hän on yleisesti tunnettu henkilö — mikä kaikki teidän täytyy tietää, ja kuitenkin olette myynyt itsenne hänelle jostakin hinnasta."
Tyttö seisoi samassa hänen edessään silmät liekehtien ja koko ruumis vavisten.
"Millä oikeudella te latelette minulle tuommoisia syytöksiä?" huusi hän. "Hetkinen sitten myönsitte olevanne murhaaja — ainakin ajatuksissanne — ja sanoitte, ettette välitä mistään päämaalinne saavuttaaksenne. Luuletteko, että minäkin olen samanlainen, vai voidaanko menettelytapani leimata ilman muuta häpeällisiksi, kun omanne ovat rikokselliset? Ja entäpä jos olisinkin! Luuletteko te, että te ja teidän rakkautenne tuohon tunnottomaan naiseen, joka sallii teidän raataa, kärsiä ja hikoilla sielunne kuivaksi tuon hirveän maan kaameassa yksinäisyydessä, olette piste, jonka ympäri koko maailma kieppuu?"
"Hänestä emme nyt puhu", keskeytti Boyd terävästi.
"Puhummepas. Sanotte, että olen määrännyt hintani Hän se on määrännyt hintansa, vaikka ette sitä huomaa. Kunnianne, joka on himmentynyt, oli hänen hintansa, ja omatuntonne, joka on mädäntynyt. Olette maksanut sen, ja maksaisitte kerran vielä, jos hän sitä vaatisi. Tehkää mitä tahdotte, mutta tähän älkää puuttuko; teillä ei ole mitään oikeutta arvostella käytöstäni tahi tekojani eikä päätellä, mitä olen tälle tahi tuolle miehelle maksanut."
Boyd ei ollut milloinkaan ennen nähnyt suuttumuksen aikaansaavan sellaista muutosta kenessäkään naisessa. Silmät olivat melkein kiinni, kasvojen pingoittunut ilme kova ja järkähtämätön ja koko olemus uhmailevan kiivauden jännittämä. Naamio oli irtautunut ja Boyd näki vilahdukselta tytön sielun, alastoman ja intohimoisen, joka oli nyt pohjiaan myöten kuohuksissa, — näky, joka, omituista kyllä, häntä kummallisesti viehätti.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Olette oma herranne ja teillä on oikeus tehdä, mitä parhaaksi näette."
Tyttö kääntyi ja meni ikkunan luo pysähtyen tuijottamaan vilkasliikkeiselle kadulle koettaen rauhoittua. Huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista lukuunottamatta ääniä, jotka vaimentuneina kuuluivat alhaalta; sitten hän kääntyi jälleen, ja Boyd näki, että hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat. "Olen koko ajan tahtonut saada teidät käsittämään", lausui Cherry, "että ymmärrän asemanne täydellisesti. Ellette onnistu, ette vain menetä tyttöä, vaan olette muutenkin mennyttä miestä, sillä ettehän voi milloinkaan hyvittää henkilöitä, jotka luottivat teihin. Kaikki tuo merkitsee miehelle äärettömän paljon, sen tiedän, ja joku keino, mikä pelastaa teidät pälkähästä, täytyy olla olemassa — kuten aina on. Ehkäpä se ilmaantuu ennenkuin aavistattekaan." Hän katsahti Boydiin väsyneesti hymyillen ja veti hunnun kasvoilleen.
Boyd nousi ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. "Antakaa anteeksi karkea suorasukaisuuteni. Sellaisia asioita käsittelemään olen sangen kömpelö, mutta samat sanat olisin sanonut sisarellenikin jos minulla olisi sellainen."
Vilpitön yritys lohduttaa tyttöä, mutta tulokseton. "Hyvästi", sanoi
Cherry; "älkää menettäkö rohkeuttanne."
Koko matkan hotelliinsa hän toisteli katkeralla mielellä Boydin viimeisiä sanoja. "Hänen sisarensa! hänen sisarensa!" kertasi hän yhä uudelleen. "Hyvä jumala! Eikö hän jo ymmärrä?" Jos Boyd olisi osoittanut olevansa hivenenkään mustasukkainen Hilliardia kohtaan, olisi elämä tuntunut paljon kevyemmältä, mutta tuo puolueeton suhtautuminen asiaan saattoi tehdä toisen aivan mielettömäksi! Tuolla miehellä oli elämässä vain yksi ainoa päämaali, eräs unelma, näky — eräs toinen nainen. Huoneeseensa päästyään tunsi Cherry vieläkin käsivarttaan polttavan kohdalta, johon Boyd oli kädellään koskettanut, ja tuon unhottuneen suudelman muisto värisytti häntä jälleen. Kuinka usein hän oli tuntenutkaan sen poltteen huulillaan ja mitä ihania tuulentupia hän olikaan rakennellut sitä muistellessaan! Mutta Boydin välinpitämättömyys oli niin jyrkkä vastakohta hellyydelle, joka oli pakottanut häntä auttamaan tätä hinnalta millä hyvänsä. Mikä esti häntä nyt kaiken tämän jälkeen ottamasta vastaan sen, mitä hänelle tarjottiin, ja jättämästä tuon miehen oman onnensa nojaan? Miksi ei muodostaa elämänsä sellaiseksi kuin hän oli suunnitellut ennen tämän ilmestymistä? Korvauksen hetki oli tullut — hänen ei tarvinnut muuta kuin käyttää sitä hyväkseen ja antaa miehen tuhoutua tuon jäänaisen uhrina, jota tämä niin sokeasti jumaloi.
Ilta alkoi jo hämärtää, kun hän vihdoin lopetti kävelynsä edestakaisin ja meni puhelimeen kasvoillaan jäykkä ja uhmaileva ilme. Hän soitti Rainier-klubiin pyytäen tavata herra Hilliardia.
"Olen ehdotustanne tarkemmin harkittuani nyt toista mieltä", sanoi hän; "voitte lähettää auton kello seitsemän." Sitten ikäänkuin vastaukseksi johonkin, pyyntöön hän naurahti ja virkkoi kalpein huulin: "Niin — sininen puku, jos se teitä miellyttää. Kyllä. Sama sininen ja avokaulainen." Hän hellitti kuulotorven ja seisoi hetkisen paikallaan kädet yhteen puristuneina tuskallisen väristyksen vavahduttaessa hänen solakkaa vartaloaan. Sitten hän avasi vaatesäiliön oven ja kiskaisi välinpitämättömästi erään leningin koukustaan.
"Tähänkö siis kaikki hyvät päätökseni raukenevatkin", naurahti hän silmäillen pukua. "Mutta olkoon menneeksi; eihän kaupassa keinoista välitetä."
XVI.
WILLIS MARSH ILMAANTUU PIILOSTAAN.
Kun Emerson seuraavana iltana astui hotellin kahvilaan, istuivat George Balt, Clyde ja Fraser siellä eräässä nurkkauksessa synkeän äänettömyyden vallitessa laseihinsa tuijottaen, mutta ennenkuin hän kerkesi mitään sanoakaan, aavistivat toiset jotakin tapahtuneen, sillä hän oli niin hajamielisen näköinen ja käyttäytyi niin omituisesti, että toiset kysyivät kuorossa:
"Mitä nyt? Oletko sairas?"
"En", vastasi hän. "Mutta olen luultavasti tullut — tullut hulluksi."
"Kuinka niin?"
"On tapahtunut käänne."
"Käänne?"
"Niin. Olen saanut rahat."
Balt ja Clyde hypähtivät ylös kiljahtaen niin, että muut kahvilavieraat säikähtyivät pahanpäiväisesti, ja alkoivat sitten rajattomassa riemussaan hurjasti hyppien tanssia pöydän ympäri. "Sormettoman" Fraserinkin ilmeettömät kasvot revähtivät hämmästyksestä leveään hymyyn.
"Hilliard soitti yhdeksän tienoissa ja pyysi minua heti saapumaan pankkiin puheilleen. Hän sanoi vielä kerran tuumineensa asiaa ja oli nyt halukas luovuttamaan rahat. Kaikki on reilassa. Hän antaa rahat, mistä minulla on jo mustaa valkoisella — satatuhatta dollaria ja enemmänkin, jos tarvitsemme."
"Sinun on täytynyt olla kerrassaan loistavan kaunopuhelias", virkkoi
Clyde.
"Eikö mitä. Hän se vain puhui tarjoutuen luovuttamaan summan yksityisenä lainana, jolla ei ole pankin kanssa mitään tekemistä."
"No jopa jotakin!" huudahti Iso-George.
"Nyt menen ilmoittamaan uutisen Cherryllekin. Hän tulee varmasti hyvin iloiseksi."
"Sanoinhan jo sinulle, että hän kyllä asian järjestää", sanoi Clyde nauraa hihittäen.
"Tämän teki Hilliard aivan omasta aloitteestaan", huomautti Boyd jäykästi. "Hän vain tarkisti päätöksensä, ja —"
"Ja muutti mielensä."
"Niin. Puhelin Cherryn kanssa viimeksi eilen illalla, ja tohdin vaikka vannoa, ettei hän ole tavannut Hilliardia senjälkeen."
"Mutta minäpä satun tietämään, että hän on. Näin heidät yhdessä, kun tulin illalla kotiin. He tulivat juuri tuosta kadun toisella puolella olevasta ranskalaisesta kahvilasta ja nousivat Hilliardin autoon. Tyttö oli korea kuin ponihevonen."
"Mitä ihmettä tuo kaikki tähän asiaan kuuluu?" kummasteli Fraser.
"Sitä vain, että hän nipisti ukkoa säärestä", selitti Alton.
"Antaapa nipistää. Eihän se ollut teidän säärenne, vai oliko?" murahti
Fraser äreästi.
"Eipä suinkaan. Tarkoitan vain, että hän on hiton ovela."
"Jos voisin epäillä, että hän on kaiken tämän takana", sanoi Emerson harvakseen, "niin en koskisi rahoihin sormellanikaan."
"En välitä rahtuakaan, mistä tahi miten rahat on saatu", murisi Balt.
"Mutta minä välitän ja aion ottaa asiasta selvän."
"Älä nyt vain pilaa hyvää asiaa", varoitteli Clyde pelästyneesti. "Ethän ole tässä ainoa asianomainen, niin että ajattelehan hiukan meitä muitakin ja hillitse ajoista tuo vanhurskauden puuskasi, ja muista aina kun tulet tuommoiselle Martti Lutherus-tuulelle, että minäkin olen alttarillesi uhrannut kymmenentuhatta hiellä ja tuskalla haalittua ropoa."
"Niin juuri!" vahvisti George; "ja ajatelkaa Cherryä ja minuakin. Yrityksemme menestys merkitsee hänelle aivan yhtä paljon kuin meille muillekin, ja jos hän on saattanut asiat oikealle tolalleen jälleen, niin olkaa varma, että hän kyllä tiesi, mitä teki. Eikä teillä ole sitäpaitsi mitään oikeuttakaan asettua nyt poikkiteloin."
Mutta Boyd seisoi kannallaan niin itsepintaisesti, että hänen oli vaikea sitä itsekin ymmärtää, ja toisten väitteet vain ärsyttivät häntä. Matkalla Cherryn luo hänellä oli aikaa ajatella asiaa, niin että vaikka epäluulot vahvistuivatkin, ehti hänen kärsimättömyytensä haihtua, joten hän ei voinutkaan perillepäästyään käydä asiaan käsiksi niin häikäilemättä kuin oli aikonut. Hänet valtasi merkillinen arkuus, ja pelko saada kuulla totuus vei häneltä rohkeuden. Tyttö näytti sitäpaitsi melkein sairaalta. Surulliset kasvot olivat kalpeat ja ilme välinpitämätön, ja kun Boyd kertoi iloiset uutisensa, hymyili hän vain heikosti ja virkkoi:
"Sanoinhan teille, että älkää menettäkö rohkeuttanne. Apu on aina lähinnä silloin kun kaikki toivo näyttää turhalta."
"Oliko tämä aivan odottamatonta — teillekin?" kysyi Boyd jurosti.
"On melkein aina odottamatonta — kun jotakin hyvää tapahtuu."
"Ei sille, joka sen aiheuttaa."
"Mistä päättelette, että minulla on tämän kanssa jotakin tekemistä?"
"Olitte Hilliardin seurassa eilen illalla."
Tyttö nyökäytti päätään. "Päätimme eilen kaupan, josta olemme jo kauan neuvotelleet."
"Onnistuitteko pitämään puolenne?"
"Hän ottaa valtaukset haltuunsa ja huolehtii, että työt sujuvat säännöllisesti."
"Mikä siis merkitsee sitä, että olette nyt täysin riippumaton; voitte heittää pohjolalle hyvästit ja tehdä mitä haluatte. Ette näytä kuitenkaan lainkaan iloiselta."
"En! Mutta älkäämme nyt puhelko minusta. Olen — olen tänään sangen väsynyt."
"Olen pahoillani, ettette enää tule Kalvikiin", sanoi Boyd todella suruissaan.
"Mutta minähän tulen", vastasi Cherry nopeasti. "Teidän ja Georgen keralla, jos vain sallitte. Haluan nähdä, miten yrityksemme päättyy."
"Cherry, toivottavasti ette puhunut siitä sanaakaan Hilliardille?"
"Mitä pahaa siinä olisi ollut?"
"Koska en ole vielä menettänyt kaikkea miehuuttani", vastasi Boyd tylysti. "Eilen sanoitte olevanne syypää kaikkeen tähän hermoille käypään levottomuuteen ja puhuitte uhrauksista — ja — no niin, en tunne naisia; mutta kaiken sen nojalla, mitä tiedän, olen melkein varma, että kauppaa päättäessänne teitte jotakin sellaista, jota —"
"Mitä?"
"Jota vielä kadutte." Hän huomasi vihdoinkin heikon välähdyksen tytön silmissä.
"Entäpä jos teinkin. Eikö se olisi teille aivan samantekevää?" Tutkiva katse sai Boydin kiusallisen hämilleen.
"Otaksutaanpa, että Hilliard vaati minulta jonkun suuren uhrin, ennenkuin hän antoi nuo rahat. Sallisitteko sen vaikuttaa asioiden kulkuun?"
"Luonnollisesti", vastasi Boyd, ja voimatta enää istua hiljaa hän nousi kasvot punaisina.
Tyttö jatkoi:
"Entäpä jos siten joutuisitte puille paljaille, menettäisitte rahat, jotka ystäviltänne keräsitte, rahat, jotka haltuunne uskottiin, ja — ja neiti Waylandinkin? Eiköhän äskeinen kysymykseni esiintyisi siinä tapauksessa teille aivan eri valossa, vai olisiko tuokin kaikki siihen verraten samantekevää? Vastatkaa nyt rehellisesti" — hänen äänensä soinnahti pehmeämmin — "olisiko?"
"Ei tietenkään!"
"Kuinka niin?"
"Asemani on sangen tukala", vastasi Boyd hitaasti, "ja kuten tietysti ymmärrätte, en voi noudattaa omaa päätäni, kun olen toisista riippuvainen ja kaikesta vastuussa."
Cherry naurahti hieman pilkallisesti. "Suokaa anteeksi tuhmat kysymykseni", sanoi hän sitten sydämellisesti. "En olisi niitä tehnytkään, mutta tahdoin auttaa teitä selviytymään pulastanne." Boyd alkoi tehdä kiivaita vastaväitteitä, mutta hän jatkoi niistä välittämättä:
"Ajattelette useimpien miesten lailla, ettei naisella ole mitään muuta kuin tuo äsken tarkoittamanne, mitä kaupaksi tarjota, mutta jos siitä huolimatta tunsin olevani vaikeuksistanne vastuunalainen, niin sehän oli minun asiani, ja jos olin päättänyt auttaa teidät tielle jälleen, niin sehän ei liikuta ketään muita." Boyd astui eteenpäin jotakin sanoakseen, mutta tyttö käski hänen olla vaiti polkaisemalla pientä jalkaansa kiivaasti permantoon. "Tämä vanhurskaudenpuuskanne on sitäpaitsi aivan hetkellistä" — Boyd aikoi keskeyttää — "se on — joten voitte nyt olla aivan levollinen sydämenne kevennettyänne. Ette ole lainkaan johdonmukainen, sillä olettehan alati toistanut, ettette kavahda mitään keinoja saadaksenne neiti Waylandin omaksenne. Olisin teihin paljon tyytyväisempi, jos olisitte rahapulan selviydyttyä ryhtynyt empimättä jatkamaan keskeytynyttä työtänne, välittämättä rahtuakaan, mistä tuo käänne johtui. Se olisi ollut alkuperäistä — jotakin aivan luonnollista — sellaista, joka on kaikille naisille mieluista."
Boyd, joka oli sangen huono väittelijä, kuunteli äänettömänä, voimatta sanoa sanaakaan. Hänen vaikuttimiensa terävällä arvostelulla oli tyttö kumonnut kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, auttamatta häntä kuitenkaan sen enempää ymmärtämään omaa itseään, ja asioiden ilahduttavasta käänteestä huolimatta hän oli poistuessaan sangen huonolla tuulella. Hotellinsa eteisessä hän kohtasi saman sanomalehtimiehen, joka oli heidän Alaskasta tullessaan joutunut heti Fraserin lumoihin. Mies tervehti häntä kiihkeän sydämellisesti.
"Mitä kuuluu, herra Emerson? ja mitä uutta kalastamoilta?"
"Ei mitään!"
"Luulen, näettekös, saavani kuulla hieman uutisia tuon kirjoitukseni nojalla."
"Tosiaankin! Teidänkö kynästänne tuo sepustus olikin lähtöisin?"
"Niin. Hyvä, vai mitä?"
"Epäilemättä, sanomalehden kannalta katsoen. Mistä saitte ainehiston?"
"Herra Clydeltä."
"Clydeltä! Fraser — Frobisherllta, — tarkoittanette."
"Ei suinkaan. Haastattelin eräänä iltana Alton Clydeä, joka oli silloin sangen puheliaalla tuulella." Reportteri naurahti merkitsevästi.
"Toisin sanoen päissään?"
"No, ei nyt aivan, mutta aika hiprakassa kuitenkin. Sanottavansa hän joka tapauksessa tiesi. Ehkä voitte nyt antaa hiukan lisätietoja?"
"En", Boyd kiiruhti huoneeseensa harmistuneena ja katumoissaan. Fraser oli sittenkin puhunut totta ja kärsinyt kaikki epäluulot, ennenkuin ilmaisi ystävänsä, mikä oli täydellisesti hänen omituisen luonteensa mukaista. Boyd tapasi molemmat miehet yhdessä, joille hän heti kertoi kuulemansa.
"Ja nyt pyydän teiltä anteeksi", lopetti hän Fraseriin kääntyen, joka hymyili leveästi ja oli niin merkillisen häpeissään, ettei saanut sanaa suustaan. Emerson kääntyi Clydeen päin. "Miten saatoit sallia minun tekevän sellaista vääryyttä?"
"Tar-tarkoitukseni ei ollut ilmoitella mitään salaisuuksia — e-enkä muista sitä tehneenikään", puolusteli Alton heikosti. "Tiedäthän minun sietävän niin kirotun vähän. Vannon, etten muista siitä mitään." Boyd silmäili häntä kylmästi, mutta kun nuorukainen näytti niin surkealta, niin säälittävän avuttomalta, ja hänen katumuksensa niin rehelliseltä, ei hänellä ollut sydäntä lisätä taakkaa. Vain vastarinta saa veren kiehumaan, eikä mielenkuohu voi luonteen puutteita korjata.
"Kun silloin joit itsesi juovuksiin, et vain aiheuttanut meille raskaita vastoinkäymisiä, vaan sallit jälkeenpäin minun tuomita väärin erään sangen uskollisen toverin", sanoi Boyd. "Fraserilla on tosin omat tiensä ja kiukuissani olen välistä sanonut hänelle sangen säälimättömiä sanoja, mutta palveluksista, joita hän on minulle tehnyt, ja osoittamastaan uhrautuvaisuudesta en ole kiittämätön. Olet nyt, Alton, yhtynyt meihin erästä hurjaa suunnitelmaa toimeenpanemaan, ja kuta pitemmälle menemme sitä raivokkaammaksi käy vastustajaimme vastarinta. Ellet siis voi hillitä kieltäsi, kuten sinulle on sanottu, niin on parasta, että palaat heti Chicagoon. Tällä kerralla auttoi harvinainen onnenpotkaus meidät pulasta, mutta vastaisuudessa en usko olevani niin onnellinen."
"Eiköhän riitä jo", välitti Fraser; "hän on osansa saanut. Uskallan kahdeksan yhtä vastaan, ettei hän enää tee töistä samanlaista erehdystä."
"En varmastikaan. Olin silloin niin täysi, etten muista edes puhuneenikaan koko lohensuolaushommasta, mutta nyt särjen korkkiruuvin, ja tästä hetkestä alkaen aina siihen saakka, kunnes palaamme tänne jälleen, olemme minä ja tuo rommipaholainen vihan veljet. Hyvä uutinen, vai?"
"Otat kaikki leikin kannalta, eikö totta?" huomautti Boyd. "Mutta ellei tämä retki tee sinusta miestä, niin on tilasi totisesti toivoton. Nyt minulla on työtä meille kaikille — teillekin, Fraser."
"Mitä sitten?"
"Menkää johonkin ajuritoimistoon ja tehkää sopimus koneiston laivauksesta, sillä aikaa kuin minä —"
"Siitä ei tule mitään. Jos tarvitsette rahaa ja aivan viipymättä, niin otan veitseni ja ryövään summan joltakin heikkouskoiselta tahi keksin jonkun muun sukkelan juonen, mutta tämä ajureiden käännyttäminen ei kuulu alaani. Pilaisin vain koko asian."
"Luulin teidän tahtovan auttaa."
"Sen teenkin, ihan varmasti teenkin, ja olen sangen iloinen, kun kaikki on hyvin, mutta kaikista kuormauslaskuista ja laivauspapereista pysyttelen kunnioittavan välimatkan päässä."
"Sulaa laiskuutta", hymyili Emerson. "Mutta jos tiukka kohta tulee, niin panen teidät työhön kaikesta huolimatta."
"Olen tarvittaessa aina käytettävänänne", virkkoi Fraser hilpeästi sytyttäen uuden sikarin. "Mutta lasten askareista en välitä."
Kumppaneita seurasi nyt pysyväinen menestys, ikäänkuin keskustelu Hilliardin kanssa olisi todellakin ollut käänteentekevä. He ryhtyivät työhön uudella tarmolla, ja onni suosi heitä monella aivan odottamattomallakin tavalla. Boyd yhdytti erään tarkoitukseen sopivan höyrylaivan, joka juuri purki lastiaan Tacomassa, Balt hankki kiinalaiset käden käänteessä, ja nuo sinne tänne hajautuneet tarveaineet, jotka olivat hukkuneet tielle tahi jollakin salaperäisellä tavalla unhottuneet jonnekin, alkoivat saapua kuin itsestään. Tavarat, joita heidän oli ollut mahdoton hankkia, saatiin nyt vaivatta ja useinkin paikoista, joista he eivät tienneet mitään, ja ennenkuin he aavistivatkaan oli The Bedford Castle'n lasti purettu ja laiva hiiliä ottamassa.
Kokonainen lauma kiinalaisia ja pienempi joukko kalastajia oli Ilmestynyt kuin maasta loihtien ja oli ne sijoitettu rantakaupungille lähtöä odottamaan, Boydin ja Georgen työskennellessä taukoamatta sanoinkuvaamattoman kiireen ja hälinän pyörteessä, suuri telakka keskipisteenä. Ja eräänä, huhtikuun iltana puhkuikin The Bedford Castle paikoilleen nuoritettuna valmiina ottamaan vastaan lastinsa, jolloin he palasivat hotelliinsa jännityksestä ja ponnistuksista väsyneinä, mutta iloisin mielin, että olivat käyttäneet aikansa oivallisesti. Seuraavana aamuna oli telakassa jälleen vilkas hyörinä, käskyt kajahtelivat, nostokoneet kitisivät, kettingit helähtelivät ja merkinantopillin kimeät vihellykset kaikuivat.
"Näyttääpä siltä, etteivät ne voikaan meille mitään", virkkoi Balt.
"Niin näyttää", myönsi Emerson. "Jos tätä menoa jatkuu olemme, valmiit neljän vuorokauden kuluttua — siis 15:ntenä."
"Taitaapa tullakin varhainen kevät", huomautti kalastaja ilmaa tunnustellen, "ja jos hyvin käy, olemme Kalvikissa toukokuun ensimmäisellä viikolla."
"Onko vainunne kyllin tarkka voidaksenne sanoa, miten tuolla ylhäällä on laita?"
"Varmasti."
"Jospa saavummekin liian varhain?"
"Silloin odottelemme jään reunassa yhtiön laivan keralla jään lähtöä, mikä tapahtuu viimeistään kesäkuussa."
"Tahtoisin saada rakennukset alulle ennen kuin Marsh saapuu. Mene ja tiedä mitä kaikkea hän voi keksiä."
George nyökäytti päätään. "Sitä ei myöskään tiedä, miten me puolestamme vastaamme. Hänen täytyy joka tapauksessa taistella julkisesti, mikä onkin parempi kuin tämä hämärissä huhtominen, jota olemme nyt saaneet harjoitella."
"Menen nyt Cherryn puheille", sanoi Boyd, "että hänkin tietää laittautua lähtökuntoon."
Hänen tiensä kulki Hilliardin pankin ohi, jonka kohdalle päästyään hän oli törmätä erääsen herrasmieheen, joka syöksähti rajusti kadulle vihainen ryppy silmäin välissä. Tämä kaikesta päättäen sangen kiivaisiin mietteisiin syventynyt henkilö kiiruhti edelleen luomatta sivulleen katsettakaan, mutta punaisesta tukasta ja ryhdikkäästä, hyvinvoivasta ulkonäöstä Emerson totesi heti, että tulija oli Willis Marsh, Pohjois-Amerikan Säilykeyhtiön johtaja.
"Hyvää iltaa, herra Marsh!" huudahti hän.
Puhuteltu pyörähti ympäri.
"Mitä? Ah!" Silminnähtävällä voimainponnistuksella hän sai otsan rypyt silenemään, täyteläisten huulten vihainen puserrus katosi ja kasvoille levisi hämmästynyt ja hieman arasteleva hymy. "Te — tekö, herra Emerson? Mitä kuuluu?" Hän ojensi pehmoisen kätensä, jota Emerson puristi, minkä mykän vastauksen rauhoittamana Marsh jatkoi: "Kuulin teidän olevan kaupungissa. Oletteko päässyt puuhissanne pitkällekin?"
"Olen saavutuksiin hyvin tyytyväinen, kiitos kysymästänne. Milloin tulitte?"
"Nyt juuri. En ole ehtinyt edes raajojani oikaisemaan. Me — herra
Wayland ja minä, tarkoitan — puhelimme teistä Chicagosta lähtiessäni.
Olimme — hieman hämmästyneet kuullessamme teidän hautovan samoja
suunnitelmia."
"Epäilemättä."
"Sanoin hänelle, että tilaa on riittävästi meille kaikille."
"Niinkö?"
"Todistin hänelle, ettei ollut mitään syytä harmistua."
"Onko hän sitten harmissaan jostakin?"
"Luonnollisesti", selitti Marsh väkinäisesti hymyillen. "Olosuhteisiin nähden voin vakuuttaa, ettei hän ole vain harmistunut, vaan järkähtämättömän varma siitä, että häntä on — petetty, mistä kaikesta ette voi suinkaan olla tietämätön. Teimme neiti Waylandln kanssa kaikkemme puolustaaksemme teitä selittäen, ettette tehnyt mitään moitittavaa, kun käytitte hyväksenne tietoja, jotka saitte ollessanne hänen luonaan päivällisellä."
"Teitte hyvin puolustaessanne minua", sanoi Boyd niin yksinkertaisen sydämellisesti, että Marsh katsahti häneen aivan ymmällään. "Ja kun tulemme tänä kesänä olemaan lähinaapurit, toivon saavani tutustua teihin lähemmin, sillä herra Waylandilla oli teistä paljon hyvää sanottavana ja kehoitti minua kaikin mokomin ottamaan teistä oppia."
Marsh salasi ilmeisen hämminkinsä hymyilemättä mahdollisimman ystävällisesti.
"Ellen erehdy, käytätte tätä pankkia", virkkoi hän heilauttaen päätään takanaan olevaan rakennukseen päin.
"Niin, tarjouksia oli paljonkin, mutta herra Hilliardin oli niin edullinen ja hän itse niin hellittämätön, että lopulta tein sopimuksen hänen kanssaan."
Marshin silmien kiukkuinen välähdys huvitti Boydia suuresti ilmaisten samalla, että tuo trustin päähenkilö tunsi kerrankin olevansa tappiolla. Boyd ei epäillyt hetkeäkään, että juuri tämä Hilliardin yhdennellätoista hetkellä tapahtunut väliintulo oli pakottanut hänen vihollisensa lähtemään piilopaikastaan samoinkuin The Bedford Castle'n saapuminen oli saanut Marshin kokonaan menettämään malttinsa ja rientämään vielä viime tingassa pankkiirin puheille. Miehen käytöksestä hän päätteli, että keskustelu oli ollut aivan tulokseton, mikä oli vain omansa nostattamaan hänen hyvää tuultaan herättäen samalla tuon sangen luonnollisen halun hieman ärsytellä vastustajaansa.
"Tähän saakka on kaikki ylimalkaan mennyt sangen hyvin", jatkoi hän viattomasti. "Koneiden hankinta viivytti meitä kyllä hieman, mikä kuitenkin lopulta koitui hyväksemme, sillä ostimme suurimman osan myöhemmin eräältä toiselta taholta paljon halvemmalla."
"Hauskaa kuulla", sanoi Marsh. "Milloin lähdette?"
"Heti. Aloitamme laivauksen huomenna."
"Minäkin olen muuttanut suunnitelmiani. Seuraan aivan kintereillänne."
"Minkätähden niin kiire?"
"Korjaustyöt kiiruhtavat. Kalvik on, näettekös, tärkein asemamme, jonka tahdon saada ensiluokkaiseen kuntoon, ennenkuin herra Wayland ja Mildred saapuvat."
"Mildred!" huudahti Boyd niin hämmästyneenä, ettei muistanut edes loukkaantua, vaikka Marsh mainitsi tyttöä ristimänimellä. "Tuleeko hänkin sinne?"
Toinen hymyili erikoisen ärsyttävästi.
"Kyllä. Tämä huviretkemme on samalla tarkoitettu opettavaiseksi tutkimusmatkaksi pohjolaan, jota varten on laadittu huolelliset, suunnitelmat. Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä mukaamme kotimatkalle, mutta kuten —" Hän kohautti pyöreitä olkapäitään. "Pistäytykää puheilleni ennen lähtöänne. Voin ehkä antaa teille muutamia hyviä ohjeita."
"Kiitän. Toivon teidän saavan nauttia täysin siemauksin erämaan kesän ihanuudesta, sillä onhan suloista saada edes hetkeksi vapautua seuraelämän ja sivistyneiden olojen kahleista."
Miehet ojensivat toisilleen kätensä ja trustin johtaja kehoitti vielä kerran: "Tulkaa nyt jonakin päivänä katsomaan. Asun Kansallistalolla."
"Olette siis muuttanut?" huomautti Boyd huolettomasti.
"Muuttanutko? En suinkaan!"
"Niinkö? Luulin teidän edelleenkin asuvan hotelli Bullerissa, huone 610." Boyd naurahti hilpeästi ja heilautti kättään hyvästiksi jättäen Marshin tuijottamaan jälkeensä naisellisen suun ympärillä katkera piirre.
"Se roisto!" sähähti Marsh hammasten välistä, kun kilpailija oli kadonnut näkyvistä, ja sieppasi taskustaan kultaisen savukekotelon, jonka hän napsautti rajusti auki. Savuke oli kostea ja paloi huonosti, ja kun hän uudelleen viritteli siihen tulta, murtui tulitikkukin ja sammui, jolloin hän vihan vimmassa heitti savukkeen kadulle ja kiiruhti tiehensä lihavat kasvot nytkähdellen ja huulet kiukustuneesti supussa.
Ensi kerran kahteen viikkoon Boyd soi itselleen sen ylellisyyden, että nukkui pitkään ja söi myöhään aamiaisen, mikä ateria keskeytyi kuitenkin sangen äkkiä, kun Balt, joka aina nousi auringon keralla, syöksyi sisään ärjäisten:
"Hei! Tulkaa heti telakalle! Nyt on taas piru irti!"
"Mistä on kysymys?"
"Siellä puuhataan lakkoa. Olin jo aamulla varhain paikalla valvoakseni lastausta, mutta miehet eivät panneet kortta ristiin — yksinkertaisesti kieltäytyivät aloittamasta töitä. Heidän renkaansa rettelöipi sen tähden, että The Bedford Castle purki lastinsa rikkurein avulla."
"Tacomassako?"
"Ei. Friscossa; tämän edellisellä käynnillään."
"Mutta tuohan on naurettavaa! Entä mitä kapteeni Peasley tuumii?"
"Hän — mutta lienee parasta odottaa, kunnes olemme kadulla, sillä täällä en voi hänen sanojaan toistaa."
He kiiruhtivat melkein juosten telakalle, jossa joukko synkästi murjottavia työmiehiä vetelehti, ja riensivät laivaan kapteenin puheille, joka istui kajuutassaan kaikessa rauhassa aamiaistaan syöden.
"Nuo kirotut kerjäläiset ovat aivan hulluja — pähkähulluja", julmistui hän. "Olin vielä vuoteessa, kun eräs hävytön hamppari, joka esitteli olevansa jonkinlainen valtuutettu, pakotti minut nousemaan ilmoittaen, että lastausrengas, johon hänkin kuului, ei ryhdy töihin, ennenkuin suoritan heille jonkun aivan mielettömän summan."
"Mitä vastasitte?" tiedusteli Emerson.
"Mitäkö vastasin?" Kapteeni Peasley pani veitsen varovasti pöydälle, pyyhkäisi teepisarat roikkuvista viiksistään ja päästi ilmoille sellaisen purkauksen merimieskielen valituimpia voimasanoja, etteivät kuulijat voineet muuta kuin hymyillä. "Sitten potkaisin hänet ulos ja heitin niskasta laiturille. Kaksituhatta dollaria! Sinä kuningatar Annan suloinen äiti! Miten minun kävisikään, jos olisin antanut neljäsataa puntaa noille hunsvoteille? Varustajat hirttäisivät minut."
"Vai vaativat ne kaksituhatta dollaria?"
"Aivan niin. Ja kaikki vain siitä syystä, ettei Friscossa saa kuka hyvänsä töitä tehdä."
"Mitä aiotte nyt tehdä"?
"Ensimmäisen komissaarin, joka uskaltaa laivaani tunkeutua, heitän suorinta tietä laidan yli. Kaksituhatta dollaria! Johan nyt!" Hän pimitti suuren juustopalasen viiksiensä varjoon ja hämmensi kiivaasti teelasiaan.
"Marshin ansiota jälleen", sanoi Iso-George. "Varmasti", vastasi Emerson. "Mutta kun lasti on voitu purkaakin järjestymätöntä työvoimaa käyttämällä, niin voidaanhan laivauskin suorittaa samalla tavalla, ja kapteeni Peasley teki aivan oikein, kun ei antanut perään. Jääkää nyt tänne tavaroitamme vahtimaan; koetan sillä aikaa saada tuon renkaan johtajan kynsiini."
XVII.
JÄNNITTÄVIÄ PÄIVIÄ.
Kun Boyd palasi parin tunnin kuluttua, ei telakalla näkynyt muita kuin
Iso-George, joka pysytteli valppaasti tavarakasojen lähettyvillä.
"Selvitittekö jupakan?" tiedusteli kalastaja.
"En", vastasi Boyd. "En myöntynyt mihinkään, sillä tämä on vain kiusantekoa."
"Sepä hyvä."
"Ja ennenkuin antaudun jonkun Willis Marshin käskettävänä olevan työrenkaan kynittäväksi, kannan nuo tavarat laivaan omin käsin."
"Sanokaahan muuta! Sallitteko minun lastata laiva omin neuvoin?" kysyi
George.
"Voitteko tehdä sen?"
Baltin paksut huulet vetäytyivät irvistyksen tapaiseen hymyyn, niin että keltaiset hampaat paljastuivat, enne, jonka Emerson tiesi ennustavan jotakin hurjaa seikkailua, sellaista, joka ilahdutti tuota villiä jättiläistä aina sydänjuuria myöten.
"Kuulkaahan!" sanoi Balt naureskellen. "Minulla on tuolla rantakadun varrella satakunta kalastajaa, joista puolet on tällä haavaa toivottomasti päissään ja puolet hyvässä nousussa."
"Siinä tapauksessa meillä ei ole niistä mitään hyötyä."
"Ette ole luultavasti milloinkaan nähnyt, minkälaista joukkoa Kalvikin kalastajat ovat ollessaan poissa vakinaiselta työmaaltaan? He eivät osaa nimittäin tehdä mitään muuta kuin kalastaa ja tapella, eikä nyt ole kalastusaika, ja kun joukko saapuu Seattleen, sulkeutuu poliisi seiniensä sisäpuolelle tukkien pumpulia korviinsa, sillä vain vuorenkorkuinen este kykenee estämään kalastajan karkaamasta vormuniekan kimppuun."
"Voitteko taivuttaa heidät töihin?"
"Kyllä. Pelkään vain, etten saa heitä lopettamaan. Nämä tavarat siirtyvät The Bedford Castle'en käden käänteessä, enkä lainkaan ihmettele, jos heille sitten pälkähtäisi päähän aivan kuin piloillaan repiä laudoiksi koko telakka ja tunkea se kapteeni Peasleyn kajuuttaan. Mitään luonnonmullistusta ei voi verratakaan siihen, mitä joukko toimettomia kalastajia kykenee saamaan aikaan."
"Milloin ryhdymme työhön?"
"Minulta menee koko yö saadakseni heidät kaikki käsiini, jolloin tietysti saan piestä neljä tahi viisi vähiin henkiin, mutta pari tusinaa minulla aina on koolla huomenaamulla." George loi tarkastelevan katseen suureen tavarasuojukseen, tukevasta lankkupermannosta ylhäällä risteileviin vahvoihin kattokaariin, ja huomautti rauhallisesti: "Mitään särkyvää en näe, joten arvelen sen kestävän."
"Haluatteko, että tulen mukaanne?"
Jättiläinen tarkasteli häntä miettivästi. "Enpä luule. En ole nähnyt teitä tappelussa, joten teidän on parempi jäädä tänne ja järjestää, että tavaroita vartioidaan aamuun saakka. Muusta kyllä huolehdin."
Boyd ei nähnyt häntä enää sinä päivänä, ei edes illalla hotellissakaan, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi telakalle mukanaan kolmisenkymmentä kalastajaa, kuten hän oli luvannutkin. Ensi näkemällä ei näissä miehissä huomannut mitään erikoista, mutta kun joukkoa tarkasteli lähemmin, täytyi panna merkille, että kaikki olivat hartiakkaita ja tukevarintaisia, joiden heiluva käynti oli opittu huojuvilla kansipalkeilla. Piirteiltään he eivät olleet amerikkalaisia eivätkä muukalaisiakaan, vaan kuuluivat tuohon kaikkien kansallisuuksien sekoitukseen, joka on vähitellen keräytynyt kaikista maailman ääristä kaukaisen lännen uloimmaisille liepeille. Kaikki olivat auringon paahtamat ja puhuivat merimiesten yleismaailmallista kieltensekoitusta. Siinä oli miehiä Suomesta ja Floridasta, Portugalista ja Mainesta — kaikki samaa sanoinkuvaamatonta tyyppiä, sivistyksen rajojen ulkopuolella vallitsevien olosuhteiden sulattamossa syntynyttä. Muutamilla oli vielä poskissa ja leuoissa vereksiä vammoja tahi jompikumpi silmä umpeenajettuneena, ja juuri nämä, huomasi Boyd, suorastaan mielistelivät Georgea tahi kohtelivat tätä leikillisen kursailemattomasta, joka ehdottomasti muistutti kisailevan elefantin hilpeyttä. He iskivät hänelle silmää salaperäisessä yhteisymmärryksessä, josta Boyd pääsi vasta sitten selville, kun hän huomasi, että Baltilla oli kasvoissaan samanlaiset taistelunmerkit. Huulet oli lyöty verille ja korvan takana oli korkea kuhmu, joka oli ilmestynyt kuin sieni yhdessä yössä.
Takit ja puserot repäistiin yltä, nostolaitteet miehitettiin aikaa hukkaamatta ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli työ käynnissä, "järjestymättömät" kaikinpuolin kiitettävällä tarmolla. Toiset olivat vielä niin juovuksissa, että huojuivat, mutta työkyky oli siitä huolimatta kerrassaan hämmästyttävä. Naurua ja pilapuheita kuului joka taholta, ja tämän tästä kiiruhti aina joku vesihanan alle palaten vyötäisiä myöten märkänä, tukka ja parta vettävaluvina. Boyd näki eräänkin, jolla oli siisti, ruudukas puku ja hienot kengät, riisuvan vaatteensa ja jalkineensa ja ripustavan ne erääseen naulaan, minkä tehtyään mies ryhtyi tarmolla työhön tallustellen avojaloin edestakaisin siruista ja laiturin sälöistä välittämättä, yllään vain punertavat alusvaatteet. Joukko oli poikkeuksetta kuin johonkin huvittavaan leikkiin innostunut poikalauma. Nähtyään, että kaikki olivat työssä ja nostokoneet käynnissä, George pujottelihe Boydin luo ja kysyi ylpeästi:
"Mitä arvelette heistä?"
"Oivallista väkeä. Mutta missä muut?"
"Joukossa on pari kolme, joille ei mahda mitään", vastasi George tunnustellen varovasti oikean kätensä rystysiä, jotka olivat nahattomat ja veriset, "mutta huomenna ovat loputkin täällä. Nämä ovat näettekös, niitä kaikista siivoimpia — kuin perheellisiä miehiä, voi sanoa. Jos täällä olisi ollut tappelu tekeillä, olisin saanut koko joukon ilman muuta mukaan, mutta kun en voinut tarjota muuta kuin kovaa työtä, eivät he olleet halukkaat alkamaan näin äkkiä."
"Hm! Luulenpa, ettei viivy kovinkaan kauan, ennenkuin meillä on tekemistä enemmän kuin kylliksi", virkkoi Boyd synkästi.
"Niin varmasti kuin elän!" huudahti George toivehikkaasti. "Tarvitsemme välttämättä pari hyvää tappelua, sillä muuten emme saa laivaa ajoissa kuntoon."
Eräs mies sivuutti heidät kantaen raskasta väkipyörää, mutta nähdessään Georgen hän pysähtyi ja kuivasi hien otsaltaan iskien Georgelle veljellisesti silmää.
"Hei! Jos työ on mielestäsi liian raskasta, niin laputa tiehesi!" ärjäisi Balt, mutta, kumma kyllä, mies ei loukkautunut lainkaan, vaan vilkutti ajettunutta silmäänsä toistamiseen ja sylkäisi sitten kouriinsa murahtaen hyväntuulisesti raskasta taakkaansa hilatessaan:
"Läheltäpä piti, George. Ellet olisi niin vikkelä, olisin tehnyt sinusta selvän."
Balt hymyili vastaan ja tunnusteli sitten hellävaroen pahkaa korvansa takana.
"Tappelitteko?" kysyi Emerson.
"Ei nyt aivan, mutta häntä saan kiittää tästä muistosta", vastasi kalastaja. "Hän on muuten parhaita miehiämme."
"Mistä teille tuli riita?"
"Ei niin mistään. Ennen vanhaan pieksin hänet joka vuosi, joten olemme viime aikoina ikäänkuin kaivanneet toisiamme."
"Kysymyksessä olikin siis vain mieluisen tuttavuuden uusiminen", nauroi
Boyd. "Hän on antanut teille vasten suutakin, näen."
"Ei, sen sain eräältä tuntemattomalta. Olin juuri litistämäisilläni hänet alleni, kun hän potkaisi minua raskaalla saappaallaan. Hän ei olekaan täällä tänään."
"Teidän sijassanne menisin hotelliin hiukan lepäämään", neuvoi Boyd.
"Valvon töitä sillä aikaa."
George epäröi. "Enpä tiedä oikein, mennäkö vai en. Koko tuo joukko on hyvässä nousuhumalassa, eikä kukaan voi sanoa, mitä niille päähän pälkähtää, ellei valvonta ole mahdollisimman tehokas. Mitään pahaa he eivät tarkoita, siitä voitte olla varma, mutta kujeiluun he ovat aina valmiit."
"Teen parhaani."
Balt silmäili toverinsa jäntevää vartaloa ja myöntyi teroittaen vielä kerran: "Älkää päästäkö heitä voitolle, vaikka mitä tapahtuisi, sillä silloin niitä ei pidä itse pirukaan enää kurissa."
Boydin ei tarvinnut kauan olla yksin, ennenkuin hänelle selveni kumppaninsa epäröinnin syy, sillä niin pian kuin miehet huomasivat, että työnjohto oli toisissa käsissä, alkoivat he tunnustella, mitä maata tämä uusi päällikkö oli. Eräs astui kursailematta hänen eteensä ja vaati röyhkeästi:
"Anna meille ryyppy; meitä janottaa."
"Tuossa on vesihana", vastasi Emerson. "Ota itse."
"Vedestä emme huoli, mutta kulaus olutta ei tekisi pahaa."
"Ei käy laatuun."
Mies palasi työhönsä, mutta hetkistä myöhemmin näki Boyd hänen maleksivan laiturilta poispäin, jolloin hän hypähti parilla askelella miehen eteen.
"Minne matka?"
"Ryypylle tietysti."
"Toisin sanoen: tiehenne, eikö niin?"
Mies katseli häntä hetkisen ja vastasi: "Ei! Työ on all right, mutta minua janottaa."
Lähinnä työskentelevät keskeyttivät työnsä ja kerääntyivät kuuntelemaan, jolloin mies virkkoi heille:
"Eikö olekin merkillistä, ettei janoiselle suoda edes yhtä ryyppyä? Tulkaa pois, pojat; minä maksan." Sanoja seurasi raikuva naurunhohotus, ja koko joukko alkoi liikehtiä eteenpäin, minkä Boyd kuitenkin ehkäisi ärjäisemällä karskisti:
"Työhönne takaisin, ja joka mies!" Mutta äskeinen yllyttäjä ei välittänyt käskystä, vaan koetti pujahtaa ohi, jolloin Boyd kaatoi hänet yhdellä nyrkiniskulla. Toiset syöksähtivät kiljahtaen lähemmäksi, mutta nyt oli uudella päällysmiehellä kädessään peloittavan suuri ja painava nostokoukku, ruma ase, jota hän käytteli niin rajusti, että kaikki kavahtivat takaisin kunnioittavan välimatkan päähän.
"Nyt työhön", käski hän rauhallisesti. "Ja ellei se teitä miellytä, niin poistukaa, mutta jokaisen, joka yrittää lähteä ryyppyjä hakemaan, isken tajuttomaksi. Päättäkää siis, mitä teette, mutta joutuin!"
Sanoja seurasi hetken hiljaisuus, mutta sitten purskahti joukko nauruun ja palasi työhön, kahden raahatessa häiriön aiheuttajaa vesihanalle, jonka suihkussa he pitivät hänen päätänsä, kunnes mies alkoi potkia ja syljeskellä, ja ennenkuin etempänä olevat kerkesivät huomatakaan, että jotakin oli tekeillä, oli mellakka ohi. Boydilla ei ollut sen koommin pienintäkään valittamisen syytä, päinvastoin työskentelivät kaikki entistä innokkaammin ikäänkuin tahtoen siten osoittaa, että hän oli mies, joka vastasi täydellisesti heidän ihanteitaan. Sekin mies, jota hän oli lyönyt, näki parhaaksi yhtyä tähän yleiseen kunnioitukseen ja unhottaa äskeinen välikohtaus. Mutta tämä rauhallinen työskentely ei saanut kauan häiriöttä jatkua, sillä parin tunnin kuluttua ilmestyi telakkaan eräs vieras, joka alkoi heti puhutella ensimmäistä kohtaamaansa kalastajaa. Huomattuaan miehen Boyd lähestyi ja kysyi:
"Mitä asiaa?"
"Ei mitään", vastasi tulija.
"Laputtakaa sitten tiehenne!"
"Minkätähden? Puhelen juuri tämän miehen kanssa."
"Täällä en salli mitään lörpöttelyä. Menkää matkoihinne."
"Olemmehan vapaassa maassa. En tee teille mitään pahaa."
"Menettekö hyvällä?"
"Teillä ei ole mitään valtaa minua komennella, eikä näitä tavaroita laivatakaan niin vain", alkoi mies räyhätä, mutta Boyd tarttui häntä kaulukseen keskeyttäen siten sadattelut yhtä äkkiä kuin väkivaltaisestikin kalastajien suureksi riemuksi. Sitten hän hyppyytti vankinsa telakan portille ja siitä voimakkaalla tyrkkäyksellä kadulle huutaen varoittavasti miehen jälkeen: "Katsokaa, etten tapaa teitä täällä toistamiseen!"
"Olen renkaan miehiä", ärjyi mies, "ja vannon, etteivät rikkurit lastaa tuota laivaa." Sanoja seurasi sarja synkeitä kirouksia ja lopuksi uhkaus, että "tämän muistatte vielä." Boyd viittasi häntä korjaamaan luunsa siekailematta ja käski luokseen pari miestään kerallaan porttia vartioimaan.
He olivat paikallaan koko aamupäivän kieltäen kaikilta asiattomilta pääsyn sisäpuolelle, kadulle kerääntyneen joukon, joka suureni joka hetki, seuratessa synkän äänettömyyden vallitessa tapahtumien kehitystä. Päivälliseen saakka meni kaikki kuitenkin verraten rauhallisesti, mutta kun kalastajat lähtivät kahdentoista aikaan ruokatunnille, tunsi Boyd myrskyn lähestyvän. Hän soitti telakan konttorista poliisiasemalle ja Isolle-Georgelle, joka saapui heti, ja kun miehet palasivat kello yksi, täytyi heidän suorastaan tapellen raivata itselleen tie työpaikalle.
Iltapäivällä oli vahdeilla jo täysi työ pitää tunkeilijat loitolla, sillä lakon tehneet koettivat useamman kerran murtautua telakkaan. Nämä yhä yltyvän kiihtymyksen merkit saivat kalastajat mitä parhaimmalle tuulelle, ja joka kerta kun ulkopuolella meluava joukko ryhtyi rynnäkköön, oli sisällä-olijoiden hillitseminen aivan yhtä suuri työ kuin ulkopuolelta uhkaavan rynnäkön torjujienkin. Erään sellaisen metelin aikana ilmestyi kapteeni Peasleykin laivastaan laiturille näytelmää katsomaan, ja hänen univormunsa näkeminen kiihdytti lakkoilijat uuteen vimmaan. Luotuaan räyhäävään joukkoon tarkastelevan katseen hän huomautti Emersonille:
"Tämähän näyttää jo vakavalta, vai mitä? Ja noille telakkarotille minun olisi pitänyt lahjoittaa neljäsataa puntaa! Johan nyt."
Samassa singahti suuri kiskonaula suhahtaen kapteenin pään ohi iskien takanaolevaan tukipylvääseen sellaisella jysähdyksellä, että tuo arvokas englantilainen kumartui nopeasti ivasanojen sadellessa metelöitsevästä joukosta.
"Teidän olisi parasta pysytellä suojassa, kapteeni", neuvoi Emerson kapteenin lasketellessa katkeria kirouksia erikoiseen tapaansa.
"Siitäpä näyttää", myönsi tämäkin. "Hehän ovat aivan järjiltään, eikö totta? Mutta väkivaltaan he eivät sentään tohtine ryhtyä."
"Sitä juuri toivonkin", sanoi George Balt. "Jos illalla kotimatkalla poikiemme kimppuun hyökätään, ovat kaikki mieheni aamulla täällä."
Hänen toiveensa näyttivät toteutuvankin, sillä iltaan mennessä oli tilanne kärjistynyt niin uhkaavaksi, että Boyd oli pakotettu kiireimmiten kutsumaan paikalle joukon ratsastavia sinitakkeja saattelemaan miehet asuntoihinsa, ja vakava yhteentörmäys saatiin vain suurilla ponnistuksilla vältetyksi. Tehtävä oli sitäkin vaikeampi, kun kalastajat, jotka eivät ylimalkaan voineet sietää mitään holhousta, suhtautuivat toimenpiteeseen suorastaan vihamielisesti.
Georgen ennustus toteutuikin, sillä seuraavana aamuna saapuivat "järjestymättömät" niin miehissä, että joukko jaettiin kahteen työkuntaan, toinen päivää ja toinen yötä varten, ja tavarakasojen keskellä sujui työ vauhdikkaammin kuin konsanaan. Mutta yöllä oli lakon tehneiden kiukku vain yltynyt, niin että telakan omistajat, levottomina omaisuutensa turvallisuudesta, palkkasivat yhdessä Emersonin kanssa kymmenkunta rotevaa miestä auttamaan poliisia järjestyksen valvomisessa. Poliisi olikin osoittautunut siihen kykenemättömäksi ollen selvästi myötätuntoinenkin lakkolaisia kohtaan, mitä seikkaa nämä käyttivät viipymättä hyväkseen. Mutta päivä kului kaikesta huolimatta rauhallisesti, samoinkuin seuraavakin. Mieltenkuohu ei ollut kuitenkaan asettunut, vaan levisi yhä laajemmalle, kunnes satamassa suurella alueella melkein kaikki työt seisahtuivat, ja kaupungin asukkaat heräsivät tietoisuuteen siitä, että jokin vakava selkkaus oli tulossa. Tuo suuren tavarakatoksen alla työskentelevä, heikon vartioston ympäröimä kourallinen kalastajia, joilla oli vastassaan kaksikymmenkertainen ylivoima, tuli nyt yleisen huomion esineeksi.
Kun roskajoukon raivo, jota poliisin välinpitämätön läsnäolo enemmän kiihoitti kuin hillitsi, alkoi käydä vaaralliseksi, niin samassa suhteessa tuimenivat äärimmilleen ärsytettyjen kalastajienkin vastaiskut. Nämä eivät sietäneet kuulla puhuttavankaan siitä, että heille tuotaisiin ruoka telakkaan, vaan tahtoivat välttämättä syödä päivällisensä kaupungilla, mikä matka suoritettiin aina hurjasti tapellen tullen ja mennen. Nämä retket pitivät joukon alituisessa jännityksessä ruumiillisista vammoista puhumattakaan, mikä taas vaikutti sangen turmiollisesti työnsuoritukseen työnantajien suureksi harmiksi.
Neljäntenä päivänä huomasi Boyd lakkolaisten joukossa saman harmaapukuisen herrasmiehen, joka oli seuraillut häntä Tacomaankin. Hän osoitti miehen kumppaneilleen — Fraser ja Clydekin olivat uteliaisuudesta yhtyneet häneen ja Georgeen — ja Clydellä oli heti suunnitelma valmis. Eihän tarvinnut muuta kuin hyökätä äkkiarvaamatta ulos ja raahata mies telakkaan, jossa hänet pakotettaisiin, vaikkapa kidutuksellakin, tunnustamaan, että Marsh oli aiheuttanut lakon, mutta hänen urhoollisuutensa haihtui hämmästyttävän äkkiä, kun Fraser ehdotti ivallisesti, että hän itse toimeenpanisi vangitsemisen.
"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Soturi en ole, mutta taitava kenraali.
Kuten tiedätte, oli Napoleonkin suunnilleen minun kokoiseni."
"Yhdennäköisyyttä en ole todellakaan ennen huomannut", ivaili Fraser.
"Oli miten oli, mutta tuuma ei ole hullumpi", puuttui Balt puheeseen. "Joukossa on joku kiihoittaja, ja menenpä vaikka valalle, että se on juuri tuo urkkija. Tahtoisin mielelläni hieman tunnustella hänen luitaan, ja jos tulette mukaan, niin sieppaan hänet tänne."
"En minä ainakaan", sanoi "sormeton" Fraser nopeasti. "Olen vain sivustakatsoja enkä välitä tapella."
"Taidatte pelätä?" kysyi Emerson.
"En nyt juuri sitäkään, mutta mitä minua hyödyttää sekaantua asiaan, joka ei liikuta minua lainkaan. Eihän tässä ole minun säilyketehtaastani kysymys."
Mieltäosoittavassa ja meluavassa kansanjoukossa on aina jotakin uhkaavaa, mutta sitten vasta se käy todellakin vaaralliseksi, kun sen raivo ohjataan johonkin määrättyyn uomaan. Kamalampaa tilannetta saattaa tuskin ajatella, ja telakkaa suojelevat vartijat saivatkin aikanaan kokea, että vihollisella oli johtajia, sillä neljännen päivän iltana hyökkäsivät lakkolaiset tiheässä joukossa aivan äkkiarvaamatta telakkaan pyyhkäisten vartijat tieltään kuin oljenkorret. Hyökkäys tapahtui niin aavistamatta, ettei apuväen saamisesta portille ollut puhettakaan, ja ennenkuin kalastajat oikein oivalsivatkaan, oli joukko murtautunut sisälle ja helvetti valloillaan. Tukeva permanto huojahteli tömisevien jalkojen poljennasta, ja kiljunta ja kiroukset kimmahtivat moninkertaisina avarasta katosta takaisin korviahuumaavan melskeen siten vain yltyessä.
Aalto kiidätti Emersonin kumppaneineen mukanaan paiskaten heidät valloilleen riehahtaneen taistelun pyörteeseen, jossa ensimmäinen ajatus oli itsensä puolustaminen. Suunniltaan säikähtynyt konttoristi koetti lukittujen ovien ja tärisevien ikkunaruutujen takana kuulotorvi korvallisella epätoivon vimmalla päästä yhteyteen poliisiaseman kanssa riehuvan joukon mellastaessa telakkarakennuksessa kuin hornan henget. Korkea katto vastasi kumeasti askelten töminään, jota raivoisa kiljunta ja sortuvien tavarakasojen jymähdykset säestivät.
Boyd onnistui säilyttämään tasapainonsa ja sai selkänsäkin erästä korkeata, koneosia sisältävää laatikkoa vasten, jonka vierestä hän keksi maasta aseeksi mainiosti soveltuvan rautakangen pätkän. Hän sieppasi sen käteensä ja raivasi ympärilleen parilla iskulla hieman tilaa, mikä olikin välttämätöntä, sillä tappelu oli kehittynyt niin pitkälle, että oli jo vaikeata erottaa ystävää vihollisesta. Samassa näki hän Clyden sortuvan maahan aivan lähellään ja hyökkäsi arvelematta toveriaan auttamaan. Mies, joka piteli Clydeä, kaatui ääntä päästämättä, Boyd väisti sivulta suunnatun iskun, ja iski vastaan tarttuen samalla Clyden käsivarteen, ja vetäisi ystävänsä seisoalleen. Iskujen sadellessa joka taholta he raivasivat itselleen tien Emersonin äskeiselle paikalle takaisin, hyökylainetta muistuttavan väkijoukon syöksyessä ohi.
Kalastajat olivat siepanneet aseiksi mitä ensimmäiseksi käteen sattui: nostohakoja ja vipusinkankia, ja iskivät tuimasti vastaan, mutta heidän rintamansa pirstoutui pian, minkäjälkeen tappelu jatkui pienemmissä ryhmissä, joiden sokea riehuminen ja sinne tänne kieppuminen muistutti säikähtynyttä karjalaumaa. Noista tempoilevista kasoista riistäytyi miehiä saadakseen hiukan hengähtää tahi hoidella vammojaan tahi raivatakseen itselleen pakotien, joutuen heti jonkun toisen joukon jalkoihin ja häipyen jälleen tappelun hurjiin laineisiin.
Emerson näki, kuinka tuo roteva, paljasjalkainen kalastaja, jolla oli yllään vain punaiset alusvaatteensa, samosi vihollisen rivien läpi kuin hirmumyrsky aseena raskas moukari, kunnes joku etempää sinkautettu esine pysähdytti voittokulun. Mies pyörähti ympäri raivoisasti ärjähtäen ja linkosi aseensa lähintä vihollista kohti sillä seurauksella, että tämä kaatui kuin isketty härkä, minkäjälkeen hän itse häipyi näkyvistä paikalle ryntäävien lakkolaisten rykelmään. Aikaa ei ollutkaan viljalta huomioiden tekoon, sillä kuva vaihtui kaleidoskoopin nopeudella, ja joka hetki täytyi olla valmis puolustamaan itseään. Nähdessään Clyden avuttomuuden Emerson huudahti:
"Tule jäljessäni! Autan sinut laivalle." Hän alkoi asettaan heilutellen raivata tietä, mutta he eivät olleet päässeet montakaan askelta eteenpäin, kun hän äkkiä keksi tuon harmaapukuisen urkkijan, josta he olivat äsken puhuneet. Mies seisoi erään tavarakasan päällä ja tarkasteli riehuvaa joukkoa. Samassa hän kääntyi suoraan Emersonia kohti ja tunsi tämän, koska hän huusi jotakin lähellä seisoville miehille hypäten sitten alas tähystyspaikaltaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä Boyd näki hänen lähenevän mukanaan useampia miehiä ja ehti juuri parahiksi saada selkänsä telakan seinämää vasten, kun ensimmäiset iskut alkoivat sadella.
Etunenässä ryntäävällä vastustajalla oli aseena raskas rautakanki, jolla hän koetti väistää Boydin tuiman iskun, mutta se kirposi hänen kädestään lyönnin sattuessa täydellä voimalla käsivarteen. Mies oli siten tehty vaarattomaksi, mutta toisia syöksyi heti tilalle käyden toverusten kimppuun melkeinpä joka taholta. Tilanpuute esti Boydia käyttämästä asettaan, joten hänen oli pakko turvautua vain nyrkkeihinsä, eivätkä hän ja Alton Clyde, joka oli jo ennestään melkein pyörryksissä, jälkeenpäin muistaneet, mitä sitten oikein tapahtui. Iskuja tuli joka taholta, häntä potkittiin, lyötiin ja raastettiin sinne tänne, kunnes hän aivan vaistomaisesti koetti takertua kiinni jokaiseen, joka tuli hänen kättensä ulottuville. Sitten pimeni kaikki, ja huumauksesta selvittyään hän huomasi olevansa polvillaan ja likistävänsä heikosti jonkun jalkoja, joka koetti raivoisasti potkimalla vapautua syleilystä. Boyd arvasi, että joku takaapäin suunnattu lyönti oli iskenyt hänet melkein tajuttomaksi, ja koetti nyt otettaan hellittämättä ponnistautua seisoalleen tietäen olevansa mennyttä miestä, ellei hän pääsisi jaloilleen, mutta samassa sattui huumaava isku häntä kylkeen ja hän valahti jälleen polvilleen.
Hänen harhaileva katseensa osui lyhyehköön rautakangen pätkään, joka oli maassa aivan hänen edessään, ja hän koetti haparoida sitä käteensä, mutta ennenkuin hän ehti tarttua siihen, sieppasi joku sen karkeasti kiroten. Hän yritti jälleen nousta, mutta turhaan: lihakset eivät totelleetkaan käskyä, ja voimatta muuta, hän painoi päänsä alas ja kohotti käsivartensa ottamaan vastaan musertavan iskun, jonka hän tiesi kohta putoavan. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Sen sijaan pamahti terävä laukaus — ääni, jota hän oli koko ajan koettanut melskeestä erottaa — ja Boydin mielessä häivähti ajatus, olikohan laukaus ollut hänelle tarkoitettu. Joku raskas taakka vaipui hänen pohkeilleen, jalat, joihin hän oli takertunut, irroittautuivat hänen otteestaan, ja ponnistaen kaikki voimansa hän kiskaisi jalkansa irti ja horjui jaloilleen vavahtelevin polvin ja pää sameana. Hän näki hämärästi erään miehen edessään ja hyökkäsi sokeasti kohti joutuen suoraan "sormettoman" Fraserin syliin, joka huudahti terävästi:
"Oletteko haavoittunut, Boyd?"
Ollen liian hämmästynyt voidakseen vastata Boyd pyörähti ympäri ja näki maassa kasvoillaan lepäävän miehen ruumiin, jonka toisella puolella tuo harmaapukuinen urkkija juuri kiiruhti tiehensä häviten pian metelöitsevään joukkoon. Ilmassa leijaili väkevä ruudinhaju Ja Boyd aikoi juuri kysyä Fraserilta, kuka oli ampunut, kun hän samassa huomasi jonkun sinertävän metalliesineen välkähtävän tämän kädessä.