"Antakaa minulle tuo pistooli!" huohotti hän, mutta Fraser pudisti päätään.
"Löysin vain tämän, enkä luovuta sitä kenellekään", sanoi hän.
"Koettakaamme saada tuo Clyde-parka johonkin turvallisempaan paikkaan."
Astuen kaatuneen yli Fraser pujotti kätensä tuon nuoren keikarin kainaloihin, joka oli sortunut maahan muodottomaan kasaan, ikäänkuin hän olisi pudonnut jostakin hyvin korkealta, ja alkoi Boydin keralla raahata häntä The Bedford Castle'a kohti. He pääsivät onnellisesti aivan maihinmenosillalle saakka, mutta siinä he olivat vähällä joutua tappeluun kiiruhtavan apujoukon jalkoihin, jonka kapteeni Peasley oli vihdoinkin saanut laivoilta kokoon. Rotevia lämmittäjiä, öljyisiä rasvaajia ja sadattelevia matruuseja purkautui maihin siltaa myöten ja laidan yli, aseina vipusintankoja, ruuviavaimia ja köydenlävistämisrautoja. Boyd ja Fraser telkesivät Clyden lähimpään hyttiin ja riensivät takaisin maihinmenosillalle.
"Eiköhän liene parasta, että jäätte tänne häntä hoitelemaan", neuvoi seikkailija, "sillä olette jo itsekin saanut aivan kylliksenne. Nyt menen Georgea etsimään."
Boyd, joka hämärästi tunsi veren valuvan niskaansa ja oli muutenkin vielä heikko ja voimaton, hoiperteli hänen jälkeensä soperrellen: "Pistoolinne, Fraser! Antakaa minulle pistoolinne!"
Tappelu taukosi vasta sitten kun poliisi vihdoinkin saavuttuaan useamman kerran hyökäten sai lakkolaiset hajaantumaan. Telakka tyhjennettiin ja toisiinsa kahlehdittuja vertavuotavia ja hurjasti rimpuilevia tappelijoita vietiin kuormittain vankilaan järjestymättömiä ja renkaan miehiä sekaisin. Rauha oli palautettu, mutta siitä huolimatta ei töitä saatu enää käyntiin sinä päivänä, vaikka Iso-George, joka pahoin kolhittuna ja revittynä jälleen puuhaili työpaikalla, lisäsi vartioiden lukumäärän kahdenkertaiseksi ruveten itse niiden päälliköksikin.
Samana iltana oli kaikissa iltalehdissä huomattavimmalla paikalla poikkeuksellisen suuren otsakkeen alla selostus tapahtumasta. Eräs kalastaja oli arveluttavan pahasti haavoittunut ja eräs lakkolainen kuollut saamastaan ampumahaavasta, joiden lisäksi oli suuri joukko lievempiä vammoja saaneita.
XVIII.
MARSH JOHDETAAN HARHAAN.
Seuraavat päivät eivät olleet kumppanuksille suinkaan levon päiviä, heidän kun täytyi nyt tulla toimeen vähentyneellä työvoimalla ja olla aina varuillaan. Ilmassa oli ukkosta ja ilkitöitä sai pelätä joka hetki. Tilanne oli sitäkin kiusallisempi, kun poliisi, jonka tehtävä oli suojella heitä, havahtui tylsyydestään vain silloin, kun se jollakin syyllä saattoi vangita jonkun heidän työmiehensä, eikä selkkauksia voitu välttää, kun joku kalastaja vain näyttäytyikään missä hyvänsä satamalaiturilla.
Asema kärjistyi jälleen päivä päivältä, kunnes kaikki satamatyömiesten renkaaseen kuulumattomat olivat räjähtämäisillään kiukusta, mikä tietysti vaikutti sangen haitallisesti töiden suoritukseen. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui tuhkatiheään antaen sairaaloille työtä, tavaravarastojen ympärille sijoitettiin vahvat vartiostot, eikä kukaan uskaltanut mennä pimeän tultua yksin satamaan.
Eräs seikka antoi Boydille sangen paljon huolta ja päänvaivaa: ei oltu yritettykään saada selville, kuka oli ollut syyllinen lakkolaisen kuolemaan tuona melskeisenä iltapäivänä? Marshin kätyrin oli täytynyt nähdä tapaus ja olla myös selvillä siitä, miten helposti koko juttu niin ollen voitiin sälyttää hänen, Boydin, niskoille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Marsh ei koettanut saada häntä vangituksi, jos tämä kerran tahtoi saada hänen lähtönsä siirretyksi. Sellaisen toimenpiteen seuraukset olisivat voineet olla Emersonille sangen vakavat, jos Marsh olisi antanut rahojensa vaikuttaa, mutta kun päivät kuluivat eikä mitään tapahtunut, päätteli Boyd pelkonsa olleen aiheettoman, tahi että säilyketrustin johtajalla oli myös rajansa, joiden ulkopuolelle tämä ei voinut vainoansa ulottaa.
Puolen penikulman päässä kapteeni Peasleyn laivasta laivasi lastausrengas tuon kilpailevan yhtiön tavaroita, ja työ sujui sellaisella vauhdilla, että Boydin suunnitelma ehtiä Kalvikiin ennen Marshia näytti pakostakin raukenevan. Hän puhui huolistaan Georgelle, josta tuli äkkiä mitä säälimättömin työnjohtaja, oikea orjapiiskuri, joka ei suonut miehilleen hetkenkään lepoa, vaan kannusti heidät milloin imarrellen, milloin kiroten ja uhkaillen sellaiseen työn vimmaan, että kun kahdeskymmenesensimmäinen päivä valkeni, hän ilmoitti kumppanilleen kaiken olevan valmiina varhain seuraavana aamuna.
Seuraavana päivänä noutivat Boyd ja Clyde Cherryn umpivaunuissa laivaan, jonne he pääsivät kenenkään häiritsemättä, lukuunottamatta hajanaisia pilkkasanoja, joita vartijaketjun ulkopuolella seisoskelevat vetelehtijät heille huutelivat. Boyd oli tuskin ehtinyt neuvoa kullekin paikkansa, kun "sormeton" Fraser uuden uutukainen puku yllään ja hampaissa mahtava sikari asteli ylhäisen arvokkaasti maihinmenosiltaa myöten laivaan jäljessään kolme raskaasti kuormitettua hotellipalvelijaa, jotka ähkien ja hikoillen raastoivat kukin suurta matka-arkkua.
"Tuletteko mukaan?" kysyi Boyd.
"Tietysti."
"Teillä näyttää olevan yllätyksiä ehtymätön varasto."
"Kuinka niin? Tämähän on ollut koko ajan tarkoitukseni."
"Mutta täällä ei ole tilaa. Laiva on jo täysi."
"Oh, siitä ei pelkoa. Olen tehnyt stewardin kanssa sellaisen sopimuksen, että saan majailla hänen hytissään."
"Hyvä! Mutta miksi ette sanonut, että aiotte tulla?"
"Älkää nyt turhia jaaritelko. Tiesittehän aivan hyvin, etten voinut jäädä tänne." Fraser puhalsi suupielestään mahtavan savupilven. "En aloita milloinkaan työtä, jota en voi päättää, olen teille useasti sanonut, ja kun olen kerran ryhtynyt tähän yritykseen, niin on velvollisuuteni huolehtia sen onnistumisestakin." Hän naurahti ja pani kätensä Boydin olkapäälle lisäten aivan toisella äänellä: "Minusta ei ole tosin suurtakaan hyötyä, ei itselleni eikä muillekaan, mutta teistä pidän ja oleskelen mielelläni läheisyydessänne. Ja ehkäpä minullekin vielä jokin tehtävä ilmaantuu — eihän sitä osaa sanoa."
Emerson ei ollut milloinkaan edes vilahdukseltakaan nähnyt tuon miehen omituisen luonteen tätä puolta, mikä huomio ei voinut olla häntä ilahduttamatta.
"Tietysti saatte tulla mukaan, vanha veikko", sanoi hän sydämellisesti.
"Olemme kaikki siitä iloiset."
Sille, joka ei ole milloinkaan nähnyt Alaskaan purjehtivan kalastuslaivan lähtöä, on tapaus todellakin näkemisen arvoinen. Hälinään ja meteliin, jota ei voida välttää, kun tuommoinen laitoja myöten lastattu alus kääntää keulansa ulapalle, liittyy vielä kaikki se hirveä melu, jonka laivaan ahdettu itämainen työväestö aikaansaa.
Työnjohtajain käheät huudot, köysien kitinä ja nostokoneiden jyrinä häipyvät kiinalaisten taukoamattomaan ja korviavihlovaan rähinään; joukko liikehtii sinne tänne, kuin hajaannustilaan joutunut armeija, ollen joka paikassa tiellä kiljuen, riidellen ja meluten koko ajan järjettömässä sekamelskassa. He ovat aina rauhallisia ja nöyriä, kunnes saavutaan satamalaiturille, mutta siinä valtaa joukon hurja pakokauhu, sillä merimatka on heidän mielestään aina jotakin sanomattoman kamalaa. Joukkoa on yhtä mahdoton rauhoittaa kuin hurjistunutta villisikalaumaa, ja on aivan turhaa yrittääkään saada heitä laivaan, ennenkuin säikähdys on mennyt ohi. Keinot, joilla tavalliset merimiehet pidetään kurissa, ovat heihin nähden sopimattomat, sillä joukon suurin osa on "viiltäjiä", rotevia ja vaarallisia, saframinkeltaisia lurjuksia, kalanteurastajia ammatiltaan, joiden kädessä veitsi on sangen peloittava ase.
Japanilaiset, jotka ovat muuten niin vaiteliaita ja alistuvaisia, valtaa sama hämminki, ja pian ovat hekin sekasorrossa osallisina. Jokaisella on pieni tavaramytty tahi laukku, joista sitten riidellään ja tapellaan mielettömästi riehuen, jokaisen koettaessa varjella vähiä tavaroitaan ihan epätoivon hurjuudella.
Vaikka tämä The Bedford Castle'en sijoitettavien itämaalaisten aikaansaama melu olisi jo riittänytkin, ei se kuitenkaan ollut vielä mitään siihen verraten, joka riehahti valloilleen, kun kalastajat alkoivat saapua. Nämä olivat joka mies päissään, kovaäänisiä ja riidanhaluisia. Muutamat harvat tosin vielä lopettelivat lastausta, mutta suurin osa oli lähtenyt tavaroitaan hakemaan palaten takaisin mitä hurjimmassa humalassa, sillä nyt oli siihen viimeinen tilaisuus moneen kuukauteen. Heillä oli edessään taukoamattoman työn aika, jolloin he vuorokaudet umpeen raataen suorittivat vuoden työn kolmessa kuukaudessa, minkätähden he nyt jälleen vihkiytyivät tuohon uuteen elämään asianomaisin juhlamenoin.
Telakan avaran katon alla, joka oli erinomainen kaikupohja, alkoi pian mitä hirvein mellastus. Lakkolaiset, jotka eivät päässeet sisälle, miehittivät kaikki lähilaiturit, ja toiset kiipesivät lähellä olevien rakennusten katoille syydellen sieltä solvaavia herjauksia alhaalla räyhääville kalastajille. Katoille kavunneiden joukossa oli myös eräs sanomalehtivalokuvaaja, joka tahtoi ikuistaa näytelmän lehteään varten, ja näky, jonka hän sieltä näki, oli todellakin harvinainen ja mielenkiintoinen.
Laituriin kiinnitetyn, suuren ja syvälle vajonneen höyrylaivan kaikki kannet oli ahdettu täyteen tavaraa. Säännöllisesti pinotut lautakasat olivat miestä korkeammat ja kajuuttain katoille oli nuoritettu keveitä kalavenheitä, jotka oli sovitettu toinen toisensa sisään kuten kyökissä astiat. Peräpuolella riippui pitkässä koukkurivissä lampaiden, nautojen ja sikojen ruhoja, niin ettei joutilasta tilaa näyttänyt olevan missään. Punainen vesiraja oli jo ylitetty, mutta siitä huolimatta jyrisivät nostokoneet taukoamatta, puomit heilahtivat laituriin päin ja kääntyivät natisten takaisin laskien lastiruuman pimentoihin raskaita taakkoja. Aikaisemmin laivaan tulleet kalastajat olivat kiivenneet köysistöön, josta he ärsyttelivät vihollistaan antaen sanan sanasta ja kaksi parhaasta, muistuttaen koko joukko köysiverkkoon istahtanutta kärpäsparvea.
Siihen aikaan kuin syöksy Alaskan kultakentille oli kiihkeimmillään, oli näytelmä jonkun kullanetsijöitä kuljettavan laivan lähtiessä melkein samanlainen sillä erotuksella vain, ettei silloista jotensakin kovaäänistä menoa voinut verratakaan tähän hillittömään mellastukseen, jossa oli sitäpaitsi jotakin uhkaavaa ja tuhoa ennustavaa. Sitä mukaa kuin viinanhöyryt hälvenivät kävi kalastajien estäminen hyökkäämästä kadulle melkein ylivoimaiseksi, kun taas ulkopuolelle kokoontuneet näyttivät lujasti päättäneen raivata tien telakkaan hinnalla millä hyvänsä ja koettaa vielä kerran, kuka suoriutuu voittajana. Mutta telakan ympärille oli asetettu kaksinkertainen vartiosto, joka torjui ripeästi kaikki sellaisen yritykset.
Kun kalastajat eivät päässeet viholliseen käsiksi, alkoivat he tapella keskenään ollen vimmassaan melkein sortaa maahan koko telakkarakennuksen ja tilanne kärjistyi yhä arveluttavammaksi kuta pitemmälle aika kului.
"Olkaa millä hetkellä hyvänsä valmis irroittamaan köydet", sanoi Boyd huolestuneesti kapteeni Peasleylle, "sillä jos tuo ulkopuolella oleva roskaväki murtautuu sisälle, niin eihän näitä hulluja pidätä mikään. Tämä alkaa näyttää kovin uhkaavalta."
"Ovathan ne todellakin hieman levottomia", myönteli kapteeni. "Olen valmis heittämään irti heti kun annatte merkin, niin että lienee parasta antaa miehille käsky nousta laivaan."
Boyd kiiruhti telakan konttoriin, sillä eräs tehtävä oli vielä suorittamatta: hän ei voinut lähteä ilmoittamatta Mildredille voitostaan. Hän tiesi, että sanoma oli suloinen, mutta ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta, mahtoiko Mildred tuntea samaa onnea, joka nyt hänen sydäntään sykähdytti. Nähdessään paikat, jotka olivat olleet täynnä niin suurilla ponnistuksilla hankittuja tavaroita, nyt autioina, kuullessaan miestensä huutelevan solvauksia vihollisilleen ja käsittäessään, että tie onneen ja autuuteen oli vihdoinkin avoinna, hänen sydämensä paisui ilosta, ja hengitys tahtoi salpautua kurkkuun. Voitto oli sittenkin hänen! Mildred, tuo kaikkien toiveiden keskipiste, unelmien kuningatar, tuntui jo olevan paljon lähempänä, eikä kauan viipyisi, ennenkuin hän voisi laskea ponnistuksensa hedelmät tämän jalkojen juureen, ja silloin —. Hän kirjoitti nopeasti muutamia rivejä tietäen, että joka hetki oli kallis, ja lopetti kirjeensä seuraavilla riemuitsevilla lauseilla:
"Ympärilläni riehuu roskaväki, joka olisi valmis tuhoamaan minut, jos vain voisi, mutta se ei voi. Vihollinen on lyöty, kuningattareni! Olemme voittaneet!"
Hän sulki parhaillaan kirjekuorta, kun "sormeton" Fraser syöksyi sisään värittömät silmät leimuten ja kalpeilla kasvoilla tuskallinen ilme.
"Sinua on tultu vangitsemaan tuon lakkolaisen kuoleman takia", alkoi hän hengästyneesti; "pari sinitakkista etsii sinua kaikkialta."
"Hyvä Jumala!" Marsh oli siis säästänyt iskunsa viimeiseen hetkeen, jolloin pieninkin viivytys saattoi olla mitä kohtalokkain. Boyd ymmärsi pitäneensä vastustajaansa liian vaarattomana käsittäen samalla, että jos Marsh oli kerran suunnitellut tämän siirron, käyttäisi hän myös sen suomat edut täydellisesti hyväkseen.
"Kuulin heidän tiedustelevan sinua kapteeni Peasleyltä", jatkoi Fraser, "niin että suoriudu nyt pian tiehesi."
"Miten? Joukon läpi en pääse, sillä minut tunnetaan. Kuulkaahan tuota!" Kadulta kajahti samassa kumea ärjyntä vastaukseksi jonkun köysistöön kiivenneen kalastajan herjaukseen. "En pääse minnekään, ja jos joudun noiden etsivien kynsiin, olen mennyttä miestä."
"Mitä siis teemme?" kysyi Fraser terävästi. "Peittoammeko heidät riekaleiksi ja seilaamme tiehemme, ennenkuin —"
"Ei, ei — tuossahan on aivan edessämme kymmenen poliisia."
"Mutta nyt on liikuttava liukkaasti, tahi teidät nitistetään varmasti."
Boyd väänteli käsiään epätoivoissaan. "He saivat minut sittenkin saarroksiin", lausui hän katkerasti.
Hänen katseensa sattui kirjeeseen, jossa hän riemuitsi voitostaan. Mitä ivaa!
"Mikäli ymmärsin oikein he eivät tunne teitä", sanoi Fraser. "Kuulin heidän pyytävän kapteeni Peasleytä osoittamaan kuka olette, niin että ehkäpä pääsettekin pujahtamaan laivaan heidän lähdettyä teitä etsimään."
"Mutta miten"? Boyd kurkisti kiihkeästi ulos. "Telakka on aivan autio — kuten näette, ja minun pitää mennä sen poikki kaikkien nähden."
Takaovesta, joka oli laiturin puolella, heillä oli esteetön näköala katoksen lavealle alueelle, joka oli nyt aivan autio, lukuunottamatta paria tonnia tavaroita, joita Georgen miehet parhaillaan kiidättivät laivaan. Sinne piiloutuminen oli yhtä mahdotonta kuin tuohon ahtaaseen toimistohuoneeseen, jonka toisessa päässä eräs kirjanpitäjä istui työhönsä syventyneenä. Rautaristikkoiset ikkunat olivat kadun puolella, oikealla oleva ovi aukeni telakkaan johtavalle ajotielle, johon rautatiekin oli upotettu, ja lasiruudulla varustetusta takaovesta, josta he juuri tähyilivät ulos, päästiin vain telakkaan, johon nuo molemmat poliisimiehet saattoivat ilmestyä millä hetkellä hyvänsä. Emersonin vielä katsellessa mahdollista piilopaikkaa Fraser kuiskasi hiljaa:
"Tuolla ne nyt ovat!" ja he näkivät parin miehen keskustelevan Ison-Georgen kanssa maihinmenosillan luona. George viittasi huolettomasti konttoriin päin, johon hän oli nähnyt Boydin katoavan, ja ryhtyi jälleen työhönsä, miesten lähtiessä neuvottuun suuntaan.
"Antakaa tänne hattunne ja takkinne", kuiskasi Fraser riuhtaisten takin yltään kuumeisella kiireellä. "Joutuin nyt! Vetäkää tämä päällenne. Kas niin! Sanon olevani te, ja kun minut pidätetään, kiiruhtakaa tiehenne. Ymmärrättekö?"
"Mutta se ei käy. Minut tuntevat kaikki." Boyd loi pelokkaan katseen kirjanpitäjän kumaraan selkään, mutta Fraser, joka ei hätääntynyt sellaisissa tilanteissa, pakotti hänet vaihtoon kuiskaten:
"Mitä vielä. Muuta keinoa ei ole. Seisokaa nyt tässä — näin!" Hän siirtyi paikaltaan takaoven edessä. "Itse astun ulos toisesta ovesta, jossa he näkevät minut, ja kun minut siepataan, riennätte suorinta tietä laivaan mistään muusta välittämättä. Selvää, vai?"
"Entä te —"
Etsivien askeleet kuuluivat jo ulkopuolelta.
"Luotan onneeni. Hyvästi."
Aikaa ei ollut enää edes kädenpuristukseen. Fraser hypähti ovelleen ja astui sitten kylmän rauhallisesti ulos noiden molempien miesten nähden, jotka hetkisen tuumittuaan asettuivat hänen tielleen.
"Oletteko herra Boyd Emerson?"
"Kyllä, mutta minulla ei ole nyt aikaa kanssanne jaaritella", vastasi seikkailija töykeästi.
"Meillä on määräys vangita teidät, herra Emerson."
Boyd ei viivytellyt kauemmin. Lasiovi avautui äänettömästi, ja hän astui ulos juuri kun kirjanpitäjä kohotti päätään kurkottautuen katsomaan toisesta ovesta.
Fraser puhui nyt aivan kuin tarkoituksella kovemmalla äänellä. "Vangita minut? Mitä te sillä tarkoitatte? Tiehenne siitä!"
"Teidän olisi parempi seurata mukana rauhallisesti."
Boyd kuuli terävän huudahduksen — "Käy kiinni, Bill!" — ja sitten ankaraa painiskelua, jota lakkolaisten kiljunta säesti, sillä Fraserin ja tämän pidättäjien ottelu tapahtui aivan heidän silmäinsä edessä. Boyd alkoi juosta ja katsahtaessaan taaksensa hän näki, että Fraser oli jo houkutellut vainoojansa kadulle. Seikkailija oli riistäytynyt irti ja pyrki nyt kaikin voimin pakoon ja olisi voinut päästäkin vainoojainsa kynsistä, elleivät toisaalta hätään kiiruhtaneet poliisit olisi saaneet häntä viime tingassa kiinni, teko, jolla oli odottamattomat seuraukset. Roskaväki oli nyt saanut kauan odottamansa tilaisuuden, eikä Emersonin pakoon kiinnitetty vähintäkään huomiota. Lakkolaiset, jotka olivat tuntevinaan poliisien saaliin Emersoniksi, kaikkien levottomuuksien vihatuksi aiheuttajaksi, ulvahtivat riemusta ja raivosta ja syöksyivät paikalle leveän kadun täydeltä kiidättäen poliiseja ja näiden uhria edellään vastustamattomalla voimalla.
Nyt ei ollut enää kysymys telakan portin vartioimisesta, vaan vangin suojelemisesta, ja Boyd oli tuskin ehtinyt Georgen luo, kun suuri joukko lakkolaisia törmäsi telakkaan jättäen poliisit ja vangin luovutusta vaativan roskaväen ottelemaan keskenään.
"Antakaa noiden tavaroiden olla ja suoriutukaa laivaan siekailematta!" kiljaisi Boyd kalastajille hypäten parilla loikkauksella laiturille, josta hän huusi komentosillalla käyskentelevälle kapteeni Peasleylle:
"Nyt ne tulevat! Heittäkää irti, Jumalan tähden!" The Bedford Castle'n kannelta ja mastoista kajahti samassa raivoisa kiljunta, ja köysistö tyhjeni silmänräpäyksessä kaikkien kalastajien syöksyessä laidoille valmiina hyökkäämään maihin, mutta silloin harppasi Boyd maihinmenosiltaa ylös ja hyppäsi yläkannelle vieville portaille, josta hän revolverinsa vetäisten ärjäisi miehilleen käskyn olla alallaan uhaten ampua jokaisen, joka yrittikään laidan yli. Jännityksestä hengästyneenä hänen oli vaikea saada äänensä kuulumaan metelissä, mutta hänen koko olemuksessaan kuvastui niin järkähtämätön päättäväisyys, että miehet katsoivat parhaaksi totella.
Ne kymmenkunta miestä, jotka olivat kokoilemassa viimeisiä tavaroita, kiiruhtivat maihinmenosiltaa myöten tahi suoraan laidan yli laivaan merkinantajan kohotessa aivan yhdennellätoista hetkellä äkkiarvaamatta korkealle ilmaan melkein vihollisjoukon keskeltä. Hän oli nimittäin iskeytynyt molemmin käsin laivan nostokoneen koukkuihin, jotka häilyivät hänen päänsä päällä, ja siirtyi nyt pilliinsä ylväästi puhaltaen korkealla vainoojainsa yläpuolella toisten luo.
Kapteeni Peasley oli paikallaan komentosillalla ja jakeli käskyjään huutaen ja ärjyen, perämies törmäsi rautatikkaita myöten ohjaushyttiin, ja kannella tunkeutuivat matruusit huutaen ja tyrkkien kukin paikalleen räyhäävien kalastajain ja kirkuvien kiinalaisten melutessa kilpaa. Vihdoin kajahti käsky: "Kaikki laivaan!" jota heti seurasi pitkäveteinen, monen miehen, tahdikas huuto: "Silta ylös! Vetä-kää!" jonka säestämänä maihinmenosillan laiturinpuoleinen pää nousi korkealle rannalla olijoiden saavuttamattomiin. Läheiset katot, äsken väkeä mustanaan, olivat nyt tyhjät, sillä kaikki katselijat olivat kiireimmiten kavunneet alas ja yhtyneet hyökkääjiin.
Iso-George viipyi vielä yksinään laiturilla. Nähdessään rynnäkön hän oli käskenyt miesten lopettaa työn ja rientää laivaan, juosten sitten irroittamaan köydet, joilla laivan perä oli kiinnitetty laituriin. Hän heitti silmukat taitavasti laidan yli ja kiiruhti sitten keulan kohdalle, jossa hän merkin saatuaan teki saman työn, liikkuen koko ajan kiusallisen rauhallisesti ikäänkuin mitään vaaraa ei olisi ollut tarjollakaan. Laiva oli valmis lähtemään, eikä hän ollut katkaissut ainoatakaan kiinnitysköyttä. Hän oli tehnyt tehtävänsä, kaikki tavarat oli kuormattu paria tonnia lukuunottamatta, joten ei ollut enää mitään syytä viivytellä.
"Nouskaa laivaan! Oletteko järjiltänne?" karjaisi Emerson, mutta huuto ei kuulunut sinne, jossa George oli. Kalastaja peräytyi hitaasti päälletunkevan joukon edellä uhmailevin elein ja suunnattomiin voimiinsa luottaen silmät kiukusta kipenöiden, ja tuossa jättiläisvartalossa ja noissa kulmikkaissa, nyt vihasta leimuavissa, kasvoissa oli jotakin niin peloittavaa, ettei kukaan tohtinut asettua hänen tielleen. Sitä mukaa kuin hän peräytyi eteni joukkokin viheltäen ja herjaten valmiina repimään hänet kappaleiksi, jos vain olisi uskaltanut.
Laiva, jonka runkoa potkurin ensimmäiset pyörähdykset jo tärisyttivät, oli vielä kiinni laiturissa, mutta vähitellen alkoi perä irtaantua siirtyen joka hetki yhä kauemmaksi. Sitten se painautui melkein huomaamatta takaisin ja kosketti laituriin, jonka paalutus ja lankut alkoivat natista erään likistykseen jääneen hankausmalon valittavasti kirskuessa. Minuutin kuluttua olisi laiva saavuttamattomissa, eikä George vieläkään kiiruhtanut. Boyd ärjäisi toistamiseen, jolloin jättiläinen luoden viimeisen halveksivan katseen olkansa yli tarttui jäntevillä kourillaan laivan partaaseen ja heilautti itsensä, kevyesti kannelle.
Emerson oli muutenkin suuresti huolissaan, sillä näiden hermojakoettelevien hetkien jännityksestä huolimatta hän ei ollut unhottanut Fraseria, kulkuria, tuota epäilyttävää ja omituista veijaria, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän sai niin paljosta kiittää. Hän jännitti näköään keksiäkseen vilahduksenkaan miehestä peläten samalla näkevänsä jonkun vormuniekan. Eikö laiva päässyt milloinkaan vauhtiinsa ja äänen kuulumattomiin? Jos erehdys huomattaisiin, voitaisiin hänet vieläkin pysähdyttää. Hän vannoi lujasti, ettei se tapahtuisi, ei, vaikka hänen täytyisi pakottaa The Bedford Castle merelle pistoolin piippu peränpitäjän selässä kiinni. Hän riensi komentosillalle, jossa hän lyhyesti selitti kapteeni Peasleylle, miten hän oli selviytynyt pälkähästä, ja siellä hän tapasi Cherrynkin, joka säteilevin kasvoin ja silmät jännityksestä säihkyen seurasi näytelmää alhaalla.
Lakkolaiset seurasivat laivaa laiturin päähän saakka kiihdyttäen kalastajat, jotka olivat jälleen kiivenneet köysistöön, yhtäläiseen voimattomaan raivoon. Kirouksia, herjauksia, ja pilkkasanoja sateli puoleen ja toiseen, ja singahtipa silloin tällöin laiturilla räyhäävästä joukosta joku heittoaseeksi sopiva esinekin laivalle, mutta sitä mukaa kuin vauhti kiihtyi vaimenivat huudotkin muuttuen vihdoin sekavaksi ja tarkoituksettomaksi muminaksi. Kapteeni Peasley tarttui viheltimen vetimeen ja puhallutti pari uhmailevaa mylvähdystä, mutta mastoihin kiivenneet miehet laskeutuivat alas vasta sitten kun telakan ääriviivat olivat sulautuneet tummaksi ryhmäksi, jonka takana mereen viettävälle rinteelle rakennettu kaupunki näkyi vielä kauan punertavaa iltataivasta vasten.
XIX
KAPINA TEKEILLÄ.
Laiva oli jo penikulmien päässä salmella menossa, mutta sittenkin seisoi Emerson vielä komentosillalla tarkastellen jännityksellä taakse häipyvää ulappaa, näkyisikö jotakin nopeakulkuista satamavenhettä, jonka ilmaantuminen olisi merkinnyt sitä, että hänen pakonsa oli huomattu.
"Sitten vasta olen rauhallinen, kun olemme sivuuttaneet Port
Townsendin", virkkoi hän Cherrylle vieressään.
"Port Townsendin? Emmehän sinne poikkea."
"Emme tosin, mutta Seattlen poliisi voi sähköttää sinne pysähdyttämis- ja vangitsemismääräyksen."
"Niin, jos erehdys on huomattu."
"On, varmasti. Sentähden tekee kapteeni Peasleykin kaiken voitavansa saadakseen tämän vanhan kaukalon kulkemaan mahdollisimman nopeasti. Vauhtimme on nyt kymmenen solmua, mikä on todellakin tälle laivalle hirmunopeus. Kunhan vain pääsemme salmesta onnellisesti, niin ei muusta väliä. Mutta siihen mennessä —" Emerson antoi kaukoputkensa vaipua väsyneesti huokaisten, ja illan pehmeässä hämärässä tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja rasittuneet.
"Ansaitsette voittaa, Boyd; olette taistellut uljaasti", sanoi hän äänellä, jossa väreili hellä myötätunto.
"Ja minä voitan!" vastasi Boyd väsähtäneesti; "sitä vartenhan olen tälle matkalle lähtenytkin. Kunpa vain olisimme jo Port Townsendin toisella puolella."
"Mitenkähän Fraserin käy?" tuumi Cherry.
"Hänellä ei ole mitään hätää, siitä olen varma, sillä minuahan toimenpide tarkoitti eikä ketään muuta. Kun he huomaavat pidättäneensä väärän henkilön, luulen heidän harmissaan päästävän hänet ilman muuta." Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: "Mutta oli miten oli, minun on joka tapauksessa sangen paha olla, kun jätin hänet. En — en ole vielä milloinkaan jättänyt toveriani pulaan."
"Teitte aivan oikein", sanoi Cherry lämmöllä.
"Niin. Tulevaisuuteni on kokonaan sen varassa, miten tämä yritys onnistuu, ja täytyihän ottaa huomioon sekin tosiasia, etten työskentele nyt vain omia etujani silmälläpitäen."
Tyttö huoahti hiljaa ja loi lännessä hehkuvaan iltaruskoon katseen, joka oli niin merkillisen kaihoisa ja unelmoiva. Boydin mielestä hän muistutti sangen vähän tuota reipasta olentoa, joka oli rohkaissut häntä epätoivon synkkinä hetkinä, tuota urhoollista tyttöä, joka oli viimeksi kuluneiden hermoja koettelevien viikkojen aikana häntä niin uskollisesti tukenut. Cherry oli ollut niin kummallisen hiljainen viime aikoina, mihin seikkaan Boyd ei ollut kuitenkaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta kun hänellä nyt oli aikaa ajatella asiaa, muisti hän, että muutos oli tapahtunut heti sen jälkeen kuin Hilliard oli odottamattomalla avuntarjouksellaan pelastanut hänet. Hän ei voinut olla ajattelematta, mahtoiko tytössä tapahtunut muutos johtua hänen, Boydin, omasta mielentilasta? Jos niin oli, niin sille hän ei voinut mitään.
Cherryn silloinen omituinen käytös oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin hän olisi voinut uskoakaan, ja vaikka hän koetti olla ajattelematta Hilliardin äkillistä mielenmuutosta, häiritsi hänen harrasta kiitollisuuttaan tuon ihmeen johdosta aina eräs hämärä epäluulo, eräs omituinen tunne, joka teki hänen olonsa tytön seurassa kiusalliseksi. Päätöstään voittaa millä keinoilla hyvänsä hän ei katunut, mutta hän pelkäsi raukkamaisesti, mikä sai hänet sisällisesti häpeästä kiemurtelemaan, tunnustaa, että Cherry oli tehnyt uhrauksen, johon Clyde ja toisetkin olivat viitanneet. Jos se oli totta, oli hänen asemansa kerrassaan sietämätön, sillä kiitollisuuttaan hän ei voinut ilmaista yhtä vähän kuin paheksumistaankaan. Tyttö oli epäilemättä huomannut hänen sisimmässään riehuvan ristiriidan ja suhtautui nyt siihen tunneherkän olemuksensa kaikella hienotunteisuudella.
Päivä painui melkein huomaamatta taivaanrannan taa ihanan väriloiston saattelemana, jota he molemmat katselivat äänettöminä sydän tulvillaan omituisen ristiriitaisia tunteita. Laskevan auringon viimeiset säteet heittivät kultaisen hohteen edessä näkyvälle taivaalle, jossa muutamia keveitä pilvenhattaroita leijaili, ja molemmin puolin kohosivat jyrkät kallioseinämät läpitunkemattomasta pimeydestä korkeuteen, jossa iltarusko niiden huippuja vielä punasi. Rannoille alkoi sinne tänne ilmestyä tulia, ja ilmassa tuntui selvästi valtameren suolainen hengähdys. Alhaalla olivat miehet virittäneet ajankulukseen jonkun surumielisen laulun, jonka sävel kuului selvästi komentosillallekin keulasta kantautuvan pehmeän kohinan säestämänä. Eräs laivapalvelija tuli pyytämään heitä illalliselle, mutta Boyd kieltäytyi lähtemästä alas sanoen, ettei hänellä ollut nälkä, jolloin tyttökin jäi edelleen hänen luokseen penikulmien soluessa verkalleen ohi ja illan pimetessä yöksi.
"Pari tuntia vielä", sanoi Boyd kun laivakello soi. "Sitten voin syödä, nukkua ja vaikkapa — laulaakin."
Jonkun ajan kuluttua pilkahtivat Port Townsendin valot näkyviin ja kaukana edessäpäin halkoivat salmea vartioivan linnoituksen valonheittäjien kirkkaat valokartiot pimeyttä. Kapteeni Peasley, joka oli myös ilmestynyt komentosillalle, pysähtyi äkkiä ja kohotti yökaukoputkensa — Boyd pani kätensä Cherryn käsivarrelle. Samassa astui kapteeni heidän luokseen.
"Tuolla näkyy eräs moottorivene pyrkivän tännepäin. Näettekö?" Jonkun matkan päässä melkein kokan kohdalla näkyi heikko valontuike, joka alkoi äkkiä liikkua kiivaasti ylös ja alas. "Mitähän nyt on tekeillä? No jumaliste! Sieltähän annetaan merkkejä!"
"Ette suinkaan aio pysähtyä?" kysyi Emerson.
"En nyt tiedä. Ehkäpä ei muu auta."
Alukset lähenivät toisiaan nopeasti ja pian kuului komentosillallekin kaasumoottorin sätkytys yhä selvemmin. The Bedford Castle'n valonheittäjästä leimahti kirkas valo, ja hetkisen kuluttua sukelsi pimeydestä pienoinen moottorivene, jonka kannella eräs mies heilutti lyhtyä. Vene tuli suoraan kohti ja joku kysyi käskevästi:
"Ohoi! Mikä laiva?."
"The Bedford Castle, matkalla Bristolin lahteen!" hoilasi kapteeni Peasley vastaan.
Mies sammutti lyhtynsä ja huusi kämmenet huutotorvena:
"Pysäyttäkää! Tulemme laivaan!"
Kapteeni Peasley murahti kiukkuisesti ja astui merkinantolaitteen luo, mutta Emerson hypähti hänen tielleen.
"Odottakaahan! Nuo ovat Port Townsendin poliisin väkeä, kapteeni, jotka ovat saaneet määräyksen vangita minut."
"Niinkö luulette?"
"Kysykää heiltä."
Kapteeni kääntyi ja huusi valonheittäjän kirkkaasti valaisemaan alukseen:
"Keitä olette?"
"Poliisiviranomaisia! Haluamme nousta laivaan!"
"Sanoinhan minä", huudahti Emerson.
"Mitä tahdotte?" ärjäisi kapteeni.
"Erään matkustajanne — Emersonin. Pysähtykää! Ajatte ohitsemme!"
"Kirotun huono onni, herra Emerson, mutta en mahda sille mitään", pahoitteli kapteeni ja kääntyi tarttuakseen merkinantolaitteeseen, mutta Boyd asettui jälleen hänen tielleen.
"Olen aivan syytön, sir. Toimenpide on vain katala juoni minun tuhoamisekseni."
"Mutta —"
"Älkää koskeko tuohon vehkeeseen!"
Veneestä kuului kiukkuisia huudahduksia ja pimeällä kannella alhaalla syntyi levoton hälinä.
"Väistykää", murahti kapteeni Peasley, mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan vaan lausui rauhallisesti:
"Varokaa itseänne! Olen suunniltani."
"Pysäytänkö laivan, sir?" kysyi peränpitäjä ohjaushytistä.
"Ei!" käski Emerson terävästi, ja pistoolin piippu välkähti kompassin valossa, samalla kun Ison-Georgen jättiläishahmo ilmestyi portaille hämärässä valaistuksessa suurempana ja peloittavampana kuin konsanaan. Kalastaja hypähti karmeasti kiroten ohjaushytin tikkaille, repäisi oven auki ja lennätti karvaisen kouransa yhdellä sivalluksella ruorimiehen paikaltaan huohottaen:
"Antakaa mennä, kapteeni, tahi minä ajan ne upoksiin!"
"Autoimmehan mekin teitä", muistutti Emerson, "eivätkä nuo voi teitä väkivoimalla pysähdyttää."
Vene oli nyt aivan keulan kohdalla ja niin lähellä, että laivasta olisi voinut siihen kädellä koskettaa. Kapteeni Peasley oli silmänräpäyksen kahden vaiheella, mutta sitten näki Emerson roikkuvien viiksien kohoavan hymyntapaiseen irvistykseen käden heilahtaessa paljonsanovasti. Ääni oli kuitenkin huomattavan kova ja kiukkuinen.
"Mitä te tarkoitatte, sir? Turmelen siten kaunokaisen laivani hyvän maineen."
"Korvaan vahinkonne", kuiskasi Emerson nopeasti.
"Mutta tämähän on selvä kapina, hyvä herra."
"Aivan niin! Sittenhän voitte sanoa, että teidät pakotettiin eteenpäin."
"Sitä ei ole vielä kuunaan tapahtunut", kiivastui kapteeni lisäten sitten hiljemmin: "mutta muuta valinnan varaa ei taida nyt olla, vai kuinka?"
"Ei varmastikaan!"
"Käskekää niiden mennä helvettiin!" ärjyi Balt avoimesta ikkunasta heidän yläpuolellaan.
Veneestä kuului kirous ja useampia päitä ilmestyi kajuutan aukkoon kasvot liidunvalkoisina valonheittäjän valossa. "Miksi ette pysähdytä?" karjaisi eräs ääni.
Peasley nojasi kaidetta vasten ja huusi alas: "En voi, hyvä mies! Eivät salli, ymmärrättehän, joten teidän on keinoteltava itsenne laivaan, miten parhaiten taidatte." Samassa piirsi valonheittäjä avaruuteen mahtavan kaareen ja sammui jättäen veneen himmeine lyhtyineen pimeyteen.
Perämiehen näkemättä, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, Emerson tarttui kapteenin olkapäähän ja kuiskasi kiihkeän kiitoksensa brittiläisen muristessa:
"Naulaa, jonka olin saada kallooni, en hevillä unohda. Ja neljäsataa puntaa! Onko hävyttömämpää kuultukaan."
Moottorin käyntiin yhtyi nyt sellainen kiroustulva, että hän koroitti jälleen äänensä: "Siivommalla siellä! Täällä on naisväkeäkin!"
Poliisivene häipyi pimeyteen, mutta Iso-George ei siirtynyt paikaltaan, ennenkuin koneen ääni oli kokonaan tauonnut kuulumasta, ja silloinkin hän poistui melkein vastahakoisesti sanomatta sanaakaan kiitokseksi tahi puolustuksekseen. Tämä oli hänelle vain osa päivän työstä, jossa hänen mielestään ei ollut mitään sen merkillisempää. Laivan kello löi tuntilyönnit, ja pujottaen kätensä Cherryn kainaloon Boyd auttoi tytön kannelle.
"Nyt syökäämme", sanoi Cherry.
"Ja juokaamme myös", lisäsi Boyd äänessä helpotusta ja riemua.
"Malja 'sormettoman' Fraserin terveydeksi."
"Niin juuri, 'sormettoman' Fraserin terveydeksi", toisti Boyd. "Juomme sen seisaaltaan."
* * * * *
Viikkoa myöhemmin poikkesi The Bedford Castle matkan varrella Unalaskaan, jossa kapteeni Peasley toivoi saavansa tietoja jääsuhteista pohjoisempana, mikä toivo kuitenkin petti, sillä tullialuksille oli vuodenaika vielä liian varhainen, eivätkä paikalliset metsästäjät tienneet mitään. Pakotettuna siten luottamaan vain hyvään onneensa ja omaan taitavuuteensa hän lähti seuraavana päivänä jatkamaan matkaa kaartaen varovasti takaisin itäänpäin.
Jäämeren läheisyys tuntuikin jo selvästi. Viimassa, joka puhalsi pohjoisesta, oli äärettömien jääkenttien läpitunkevaa pakkasta, ja kun ilta pimeni yöksi, halkoi keula jo hajanaista jääsohjua, joka maininkien kiikuttamana alkaa kevään ensimmäisten merkkien ilmaantuessa purkautua ulos Behringin salmesta jäämeren kuoloa henkivän valkoisen erämaan etuvartijana, vetäytyen takaisin vasta kesän tullen.
Aamun koittaessa oltiin suurten jäälauttojen keskellä, joiden lomitse pujotteleminen vaati mitä suurinta tarkkuutta ja varovaisuutta, sillä niiden tuhoisaan syleilyyn joutuessaan olisi The Bedford Castle'n teräslevyistä tehty runko rusentunut kuin munankuori. Kapteeni Peasley käsittikin täydelleen vaaran suuruuden ollen koko ajan komentosillalla, mutta sittenkin jouduttiin välistä niin lujaan saarrokseen, ettei voitu muuta kuin ajelehtia jäiden mukana ja odotella jonkun railon avautumista, josta jälleen päästiin selvemmille vesille, kunnes tie taas sulkeutui.
Jos luonnotar olisi ollut heille suopea, olisivat he voineet päästä päivässä jääalueen läpi, mutta saattoi kulua viikko, jopa kuukausikin, ennenkuin sellainen tilaisuus tarjoutui, ja kun sulku alkoi vihdoinkin luonnonlakien pakosta murtua, saattoi käydä niin, että joku toinen laiva, joka penikulman päässä taisteli samaa taistelua, pääsi väylälle, joka oli toiselta suljettu. Yritettiin sinne ja yritettiin tänne, ja toukokuun ensimmäinen tuli ja meni, mutta matkan määrä oli vielä melkein yhtä kaukana kuin jää vyöhykkeeseen saavuttaessakin.
Eräänä iltana huomattiin taivaanrannassa heikko savupatsas, ja seuraavana aamuna nähtiin kolmimastoinen höyrylaiva parin penikulman päässä lännessä jäissä kiinni.
"The Juliet", ilmoitti Iso-George kumppaneilleen; "sällykeyhtiön laivoja."
"Siis sama, joka lastasi, kun lähdimme Seattlestä", huomautti Boyd.
"Willis Marshin laiva, joten hän on varmasti mukana", lisäsi Cherry.
"Ellemme ole varuillamme, ehtii hän kuin ehtiikin edellemme, sillä The
Juliet on puusta ja näitä reittejä varten rakennettu."
"Mitä se häntä hyödyttäisi?" ihmetteli Clyde. "Eihän kala syö — tarkoitan, nouse — vielä pariin kuukauteen."
Emerson ja Balt kohauttivat olkapäitään.
Cherry Malottelle tämä matka oli kuin pitkä ja ihana unelma, sillä täällä, valtameren aavalla ulapalla ja maankamarasta kaukana, oli Boyd jälleen oma itsensä — nerokas ja vastustamaton, jonka käytöksestä oli hävinnyt kaikki se jäykkyys ja kylmyys, joka oli viime aikoina heidän välejään häirinnyt. Laivan rajoitetulla alueella heidän täytyi oleskella pakostakin paljon yhdessä, ja monta pitkää rupeamaa vietettiin siten rattoisasti seurustellen. Boyd kilpaili hilpeydessä Alton Clyden kanssa saaden hetket kulumaan kuin siivillä, ja kun matka päättyi, oli Cherry oppinut tuntemaan hänet yhä lähemmin tietäen samalla, että Boydkin alkoi ymmärtää häntä paremmin. Hän ymmärsi kyllä, että Boydilla oli maailmassa vain yksi nainen, mutta jo nautinto saada olla hänen läheisyydessään viihdytti sydämen salaista kaipuuta. Ollen nainen hän otti, mitä tarjottiin, koettaen koko ajan valloittaa lisää.
Pari päivää The Juliet'in ilmaantumisen jälkeen he keksivät toisenkin laivan, erään purjehtijan, ja toukokuun kymmenentenä meren oikulliset virrat vihdoinkin avasivat heille tien. Ensin tunkeuduttiin jäälauttojen lomitse varovasti pujotellen laajalle ulottuvaan sohjujäähän, jonka toisella puolen välkkyi kapeahko vyö avovettä, tyyni kuin joku myllylammikko. Tähystäjä osoitti suunnan, minne oli ohjattava, ja siten päästiin vihdoinkin avoveteen parinkymmenen penikulman päässä mannermaan matalasta rannikosta.
Auringon mennessä mailleen laskettiin ankkuri Kalvik-joen suuhun, jonka vaiheilla vallinnutta hiljaisuutta ei ollut kuukausimääriin mikään häirinnyt. Intiaanikylän mustuneiden kattojen päällä häilyvät heikot savukiehkurat olivat ainoat elollisen elämän merkit, ja säilyketehtaiden kolkot rakennukset olivat yhtä alastoman ja tylyn näköiset kuin ennenkin. Kreikkalaista ristiä, joka oli pienen kirkon harjalla, kultasi nyt ilta-aurinko. Kylästä lähti lauma kajakkeja nopeasti kiitämään laivaa kohti, ja kiikari silmillään Cherry väitti näkevänsä talonsa ovella Constantinen, joka näytti sangen epäluuloisesti suhtautuvan jokisuulle ilmestyneeseen tulokkaaseen. Hän ja Boyd olivat pian matkalla maihin Clyde mukanaan, jättäen Georgen aloittelemaan lastin purkamista. Pitkä matka, joka oli pannut kalastajien kärsivällisyyden kovalle koetukselle oli nyt päättynyt, ja kaikki olivat kiihkeät alkamaan työnsä.
Cherryn laiturilla olivat Constantine ja Chakawana heille tervetuloa toivottomassa, edellinen ilosta tanssien ja jälkimmäinen ilmaisten mielihyvänsä paljastamalla valkoiset hampaansa leveään hymyyn, mikä tapahtui vain aniharvoin, lasketellen samalla vuolaana virtana mitä käsittämättömintä englannin kielen sekamelskaa. Rekikoiratkin, nyt toimettomuudesta lihavat, tervehtivät valtijatartaan äänekkäällä haukunnalla, joka huolestutti Alton Clydeä, jolle kaikki oli aivan uutta ja outoa.
"Taivas varjelkoon!" huudahti hän. "Susia! Purevatko ne? Entä tuo tupa — eikö olekin soma! Aivan kuin teatterissa! Tämä on totisesti jotakin! Tunnen nyt jo veressäni omituista tenhoa ja alkuperäistä rajua voimaa."
Kun he menivät varastohuoneen läpi, jonka hyllyt olivat nyt alakuloisen tyhjät, takana oleviin asuinhuoneisiin, ei hänen ihastuksellaan ollut enää mitään rajoja. Jättäen Chakawanan ja Cherryn, jotka jälleennäkemisen riemussa tuskin malttoivat kuunnella loppuun saakka, mitä toisella oli milloinkin sanottavana, kahdenkesken, hän tarkasteli huoneet niin sisältä kuin ulkoakin kurkistellen joka soppeen, katsellen kaikki pienet muistoesineetkin ja hieroen ystävyyttä tuon yksitotisen Constantinen kanssa.
Cherry ei palannut laivalle, mutta Emerson ja Clyde astuivat jälleen veneeseen poiketen matkalla rakennettavan säilyketehtaan paikalle, jonka kohdalla The Bedford Castle oli ankkurissa ja jossa he viipyivät, kunnes pimeä pakotti heidät takaisin veneeseen. Kun he saapuivat laivalle, oli pohjolan kylmä yö jo yllättänyt heidät, mutta sen rauhaa häiritsivät miesten huudot, koneiden melu, kettinkien kolina ja ripeän hyörinän tuhannet eri äänet. Paljastaen päänsä yötuulen henkäykselle Boyd veti keuhkonsa täyteen viileätä ilmaa, jossa oli jo kevään suloinen tuntu, ja vannoi, ettei hän ollut milloinkaan kuullut sen ihanampaa musiikkia, ja kääntäen kasvonsa etelää kohti hän kuiskasi pimeyteen tervehdyksen sydän rakkautta ja toivoa tulvillaan.
XX.
FRASER PALAA.
Iso-George oli aloittanut työt sellaisella vauhdilla, että suuret hinausveneet olivat jo vesillä ja tukeva lautta tekeillä laivan kyljessä, joka heti valmistuttuaan kuormattiin kukkuroilleen tavaraa joka lajia ja hinattiin rantaan. Ensimmäistä seurasi heti toinen ja kolmas, ja laivan kansi kumisi koko yön vilkkaasta ja taukoamattomasta toiminnasta soihtujen kirkkaasti loimottaessa. Aamulla lähetti Boyd joukon kalastajia raivaamaan paikkoja, joihin rakennukset piti rakennettaman, lastin purkamisen jatkuessa pysähtymättä koko päivän.
Tuhansien yksityiskohtien huolehtiminen ja valvonta vaativat mitä suurinta valppautta ja taitoa, mutta ollen ammatiltaan insinööri oli Boyd perehtynyt tehtäväänsä yhtä täydellisesti kuin Iso-George omaansa, niin että tuohon toivottomalta näyttävään sekamelskaan alkoi pian ilmestyä järjestystä ja tarkoituksenmukaisuutta. Työ edistyi kuumeisella vauhdilla, ja kaikkia heidän ohjeitaan ja määräyksiään noudatettiin innolla, joka on kerrassaan harvinaista, niin että kun The Juliet Marsh mukanaan viikkoa myöhemmin saapui jokisuulle, olivat parakit jo valmiit ja käytännössä.
Kalvik-joen suu on useampia penikulmia lavea, mutta täynnä melkein vedenkalvoon ulottuvia hiekka- ja mutasärkkiä, joiden lomitse kapea, syvässä kulkeville laivoille ankkuripaikaksi sopiva uoma polveilee, ja kun säilyketehtaat on siroteltu sinne tänne rantamille ja sangen kauaskin jokea ylös, on kaikki tavarat niin puoleen kun toiseenkin kuljetettava lotjilla. The Juliet ankkuroituikin aivan The Bedford Castle'n läheisyyteen, sillä väylän kapeuden takia ei valinnan varaa ollut.
Willis Marsh, ennestään jo raivoissaan kepposesta, jonka jäät olivat hänelle tehneet, totesi nyt kirvelevällä sydämellä, että hänen kilpailijansa oli ehtinyt tuntuvasti edelle. Hänen täytyi nyt astua salasta julkisuuteen ja jatkaa taistelua avoimella kentällä vastustajanaan mies, joka ei, kaikesta siitä päättäen, mitä hiljattain oli tapahtunut, myöskään välittänyt keinoista tarkoituksensa saavuttaakseen.
Emerson oli vielä unelmoiva nuorukainen, joka pyrki maailmassa eteenpäin haaveidensa kuningattaren rakkauden saavuttaakseen, mutta hän oli samalla synnynnäinen taistelija, joka oli kaikessa osoittanut olevansa täysin ovelan ja kokeneen vihollisensa veroinen.
Nähdessään, mitä Emersonin hyvin suunnattu tarmo oli jo saanut aikaan, tunsi Marsh sydämessään jotakin kouristuksentapaista. Nyt hän oli kuitenkin omalla alueellaan ja kilpailijaansa monin verroin voimakkaampi, ja vaikka hän ei ollutkaan onnistunut tukahduttamaan tuota kilpailevaa yritystä ihan alkuunsa, ei hän ollut vielä lähimainkaan kaikkia keinojaan koettanut. Hän oli utelias näkemään kilpailijansa työn touhussa ja päätti lähteä tätä tervehtimään ja samalla hieman maaperää tunnustelemaan.
Iltapäivällä hän tekikin sitten pienen tarkastusmatkan päätyen vihdoin paikalle, jossa Emerson työskenteli. Vastaanotto oli kohtelias, vaikkakin kylmähkö, ja kumpikin tiesi, että muodollisuuksien aika oli nyt ohi virallisesta kohteliaisuudesta huolimatta. Täällä pohjolassa he seisoivat vihdoinkin mies miestä vastaan.
"Teillä näkyy olevan useita vanhoja kalastajiani", huomautti Marsh.
"Niin, onnistuin saamaan joukon parhaita ammattimiehiä."
"Teillä on ollut kaikessa onni myötänne. Olette harvinaisen hyväonninen nuori mies."
"Kuinka niin?"
"No olihan teillä aivan selittämätön onni kyetessänne suoriutumaan matkalle lakosta huolimatta."
"Mitä vielä. Olihan aivan hiuskarvan varassa, että pääsin pujahtamaan viime tingassa tieheni", nauroi Boyd hilpeästi. "Mitenkähän muuten tuon miehen kävi, jota he erehdyksessä luulivat minuksi?"
"Pääsi luultavasti menemään. En kiinnittänyt seikkaan sen suurempaa huomiota." Marsh oli koko ajan silmäillyt ympärilleen ja nähdessään, että työ oli edistynyt paremmin kuin mitä hän oli voinut otaksuakaan, kykeni hän tuskin salaamaan pahan tuulensa. "Luulenpa, että saatte näinä päivinä selitellä koko joukon asioita", virkkoi hän ilkeästi.
"Kun olen saanut viisikymmentätuhatta lohirasiaa The Bedford Castle'n ruumaan, selitän kaikki, ja ellei poliisi voi odottaa siihen saakka, niin menköön helvettiin!" Nuorukaisen kylmän varma äänensävy ärsytti toista kuin henkilökohtainen loukkaus.
"Seattlestä pääsitte, mutta Dutch Harbourissa on myöskin poliisiviranomaisia, jotka kenties ovat vangitsemismääräyksen toimeenpanemisessa muita hieman nokkelammat." Marsh ei jaksanut enää hillitä ääntään, joka nyt aivan vapisi kiukusta.
"Tiedän, olette tietysti lahjonut heidätkin?" vastasi Boyd tahallisen ärsyttävästi, nähdessään toisen kiihtymyksen.
"Mitä!"
"Olette kuulemma ostanut heidätkin."
"Tarkoitatteko —?"
"En tarkoita mitään. Kuulkaahan, Marsh! Olemme nyt paikassa, jossa voimme puhua peittelemättä, ja tämä salassa vehkeileminen kyllästyttää minua. Teitte kaiken voitavanne estääksenne lähtöni, koetittepa saada minut hengiltäkin —"
"Te uskallatte —"
"Mutta kaikesta päättäen ei johtunut mieleennekään, että minä voin olla aivan yhtä häikäilemätön kuin tekin."
Miehet mittelivät toisiaan vihamielisin katsein, mutta syytös oli tullut niin äkkiä ja vasten silmiä, että Marsh joutui sanattomaksi. Emerson jatkoi samaan nuottiin: "Murtauduin lävitse teistä huolimatta ja olen nyt täällä täydessä työssä, ja jos haluatte elää sovinnossa kanssani, niin olkoon menneeksi, mutta suunnitelmieni tielle en salli kenenkään asettua, ja jos lahjomanne viranomaiset koettavatkaan pidättää minut, ennenkuin olen tehtäväni suorittanut, pyyhkäisen teidät olemattomiin. Ymmärrättekö?"
Leimuava katse ja vihasta punehtuneet kasvot saivat Marshin hätkähtämään. "Olette järjiltänne", huudahti hän.
"Ehkä." Emerson naurahti käheästi. "Niin paljon ainakin, että voin tehdä, mitä sanoin. Ette ole arvatenkaan sellainen, joka ehdoin tahdoin antautuu käsikähmään, minkätähden lienee selvintä, että kumpikin hoitelee vain omia asioitaan. Tulen yksinkin hyvin toimeen ja ehkäpä vielä paremminkin, jos pysyttelette poissa alueeltani, kunnes lähetän teitä hakemaan."
Marshin punaiset ja täyteläiset huulet olivat kalpeat raivosta kun hän vastasi: "Siis sota?"
"Miten vain haluatte." Boyd viittasi rannalle. "Soutajanne odottaa."
Marsh puraisi huulensa verille ja lähti veneelleen kompastellen koko matkan kuin sokea.
Seuraavien viikkojen kuluessa alkoivat purjelaivatkin saapua, ryhmittyen molempien höyrylaivojen ympärille, sillä kun jäät olivat siirtyneet pohjoisemmaksi, oli pääsykin esteetön ja satama vilisi pian tulvillaan savua tupruttelevia hinaajahöyryjä, kömpelöitä lotjia ja lukemattomia kevyempiä aluksia. Siellä, missä äsken vain susikoirien ulvonta ja alkuasukasten matalat ja verkkaiset äänet häiritsivät erämaan syvää hiljaisuutta, työskenteli nyt äänekäs ja meluisa joukko. Säilyketehtaitten katoilta alkoi nousta savupatsaita, rasioiden valmistuskoneet pantiin käyntiin, ja vasarat ja sahat heiluivat taukoamatta. Uudella tehtaalla laskettiin vesille kuumeisella kiireellä kokoonlyötyjä tasapohjaisia lotjia, joiden saumoissa vielä piki kiehui, rakennukset nousivat nopeasti, ja joukko miehiä oli lähtenyt virtaa ylös tarvepuita hakkaamaan.
Eräänä aamuna, jolloin viimeinen laiva oli saapunut, kohtasi Emersonia kumppaneineen todellinen yllätys. Cherry oli myös saapuvilla kuten tavallisesti — ei mennyt päivääkään ettei hän olisi käynyt paikalla — ja Clyde oli juuri ilmestynyt rannalle syötyään myöhäisen aamiaisen. Iso-George ohjasi parhaillaan erään lotjan vesillelaskua ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla hänen puuhiaan, kun samassa tuttu ääni lausui heidän takanaan hilpeästi:
"Halloo, te valkoihoiset! Tässähän olemme kaikki yhdessä jälleen." He kääntyivät ja näkivät erään roistomaisen näköisen miehen, joka katseli heitä suopeasti hymyillen. Hän oli likainen ja rääsyinen, jonka kuihtuneiden poskien kalpeus häämötti rehevän parransängen alta, lopen laihtunut ja kurja. "Sormeton" Fraser epäilemättä, mutta kuinka muuttunut ja kuinka erilainen kuin se tyhjäntoimittajain loistava kukka, jonka he olivat tunteneet! Ulkoasu kertoi nälästä ja puutteesta, ja luisevat nivelet näyttivät tunkeutuvan niitä peittävien risaisten vaatteiden läpi. Heidän seisoessaan siinä hämmästyksestä sanattomina hän teki tempun, jolla hän todisti henkilöllisyytensä täydellisesti. Hän nimittäin työnsi kielensä kärjen toiseen suupieleen ja sulki samalla hitaasti toisen silmänsä kuin ylenpalttisen oveluuden merkiksi.
"Fraser!" huudahtivat kaikki kuorossa ja saartoivat hänet keskelleen pudistellen hänen laihoja käsiään ja taputellen häntä selkään, niin ettei hän voinut lopulta muuta kuin yskiä heikosti. Iso-Georgekin kiiruhti paikalle huudon kuultuaan ja naurahti käheästi tuntiessaan entisen toverinsa.
"Hauskaa nähdä teidät, vanha veikko!" huudahti hän, "mutta miten pääsitte tänne?"
Fraser suoristautui loukkautuneen arvokkaasti ja vastasi muljauttaen samalla synkästi silmiään, niin että valkuaiset hohtivat: "Raivasin itselleni tien."
"Näyttää aivan siltä kuin olisitte patikoinut jalkaisin", tuumi George.
"Aivan niin, sir; tein työtä. Työtä!"
"Mitä? Ja missä?"
"Tuolla tuulenpuskijalla." Hän heilautti pitkää kättään teatraalisesti satamaan päin.
"Entä poliisi", kysyi Boyd.
"Oh, siitä selviydyin helposti, sillä teitähän ne vain himoitsivat.
Niin, sir, tein työtä." Hän loi kuulijoihin surumielisen katseen.
"Olen kyökkipiika, niin että sen nyt tiedätte."
"Mitä?"
"Kuten sanoin. Olen tyhjennellyt jäteämpäreitä niin kauan, että ruoan hajukin pusertaa kylmän hien otsalleni, ja vaikka olen nälkäinen kuin nälkiintynyt kuubalainen, alkaa sisälmyksiäni kääntää, kun vain näenkään veitsen ja haarukan." Hän pyörähti äkkiä Alton Clydeen päin, jonka tirskuminen loukkasi häntä. "Älkää itkekö nuori mies, myötätuntonne järkyttää mieleni."
"Kertokaahan", pyysi Cherry.
"Mitä se hyödyttäisi", kiukkuinen silmäys Clydeen. "Eihän tuo luupää kuitenkaan mitään käsitä."
"Mitäpä hänestä", välitti Boyd kyeten vaivoin pidättämään naurunsa.
"Kaikesta päättäen olette todellakin tehnyt työtä ja oikein olan takaa."
"Sanon teille, että olen ainoa koko maailmassa, joka todellakin tietää, mitä kova työ on."
"Alkakaa alusta — siitä kun teidät vangittiin."
"Häpeästä en suuriakaan välittänyt", selitti Fraser, "sillä olihan selvää, etteivät he voineet pitää minua vankina julistamatta samalla teidät vapaaksi, ja kun en käytä milloinkaan unipulveria, vaan olen varuillani joka hetki, pujahdinkin kolmannen ryypyn ajalla tieheni."
"Entä sitten", tiedusteli Cherry, kun Fraser vaikeni.
"Kun tähän kylpypaikkaan ei pääse Pullman-vaunuissa, niin piilouduin erääseen hiilien haaskaajaan, mutta niin huonosti, että minut huomattiin ja kuskattiin takaisin maihin. Sitten koetin lyöttäytyä erääseen kalastajajoukkoon, mutta kun en ole kyllin hyvin perehtynyt tuon ammattikunnan kieltensekoitukseen, niin ei sekään keino vedellyt, joten häädyin viimein ryömimään The Blessed Isle'n ruumaan — laiva, jolla tulin. Siellä pysyttelin, kunnes arvelin voivani näyttäytyä, missä tarkoituksessa kapusin eräälle ilmareiälle ja naukaisin kuin kissa, sillä seurauksella että minut huomattiin, raastettiin ylös ja peitottiin pahanpäiväiseksi — kaikki vain parhaassa nousuhumalassa olevan miehistön suureksi huviksi. Tarjouduin maksamaan matkan, mutta he loukkautuivat. Ei, laiva ei ollut heidän, eivätkä he voineet ottaa maksua vieraalta! Ei millään muotoa. Mutta työtä sain kyllä tehdä ja siten korvata heidän vieraanvaraisuutensa. Kyökkipoika oli, näettekös, livistänyt tiehensä, ja hänen tehtävänsä uskottiin nyt minulle, minkä toimen otinkin vastaan, kun ei muu auttanut; muuten ainoa pysyväinen työpaikka, missä olen konsanaan ollut. The Blessed Isle'ssä on vain kolmesataa miestä, ja säännöllinen tehtäväni oli auttaa kokkeja, kanniskella ruokia, palvella pöydässä, pestä astiat, lakaista permannot, korjata ja valmistaa päällystön vuoteet, kuoria kolme hehtoa perunoita päivässä ja pestä pyykki, muista tehtävistä, joita ei tässä sovi mainitakaan, puhumattakaan. Olihan siinä hommaa ainakin ajankuluksi — pesurievun näkeminenkin saa minut nyt aivan tyrmistymään. Unissani näenkin vain perunankuoria ja lihajätteitä, veteni on miedontunut tiskivedeksi, ja koko maailma näyttää harmahtavalta ja rasvaiselta. Olin luonnollisesti niin onnellinen, että laiva, johon hiivin, oli niitä kaikkein hitaimpia; makasimme jäissä kolme viikkoa, eikä kukaan muu tehnyt työtä kuin minä ja lokit."
"Tänä aamuna sitten karkasitte."
"Niin. Jätin paikkani päällystön käytettäväksi, enkä halua nyt muuta kuin kylvyn, hiukan puhtaita vaatteita ja unta aivan mahdottoman määrän."
Uudella säilyketehtaalla ei herättänyt mikään hänen mielenkiintoaan eikä hän ilmaissut sanallakaan kiinnittäneensä vähintäkään huomiota tehtyihin saavutuksiin, kieltäytyen lähtemästä katselemaankaan paikkaa, minkätähden hänet toimitettiin laivalle, jossa hän vietti monta päivää nukkuen ja päivää paistatellen ja kovia kokemuksiaan yhä uudelleen kuvaillen.
Koneiden maihinkuljetus, varsinkin raskaampien, oli sangen vaikea ja suurta huolta vaativa tehtävä, kun otetaan huomioon meriveden nousu ja lasku, vuoksi ja luode, jotka olivat Kalvik-joen suulla erittäin voimakkaat. Ensimmäinen onnettomuus sattui suuria kiehutuskattiloita kuljetettaessa, mikä tapaus ei ollut Boydin mielestä mikään sattuma, vaan edeltäpäin harkittu ja suunniteltu teko, tarkoitettu tuhoamaan hänet yhdellä iskulla. Kun nuo suuret laitteet laskettiin ja kiinnitettiin vakavasti The Bedford Castle'n kyljessä odotteleviin lotjiin, purettiin toistenkin laivojen lastia parhaillaan suurella kiireellä, niin että joella liikehti kaikenlaisia ja kokoisia aluksia taukoamatta kaikkiin suuntiin. George miehineen seurasi lotjien mukana, Emersonin jäädessä laivalle. Saattue oli jo hyvässä järjestyksessä menossa, kun joko sattumalta tahi tarkoituksella useampia kilpailevan yhtiön hinaaja-aluksia, jotka olivat kiinni viereisen laivan kyljessä, lähti myös pyrkimään rannalle, ja kun satamassa vallitsi kiusallinen ahdinko vilkkaan liikenteen takia, minkä lisäksi kuuden penikulman levyinen suunnaton vuoksiaalto kohisi jo jymisten rantaa kohti, oli yhteentörmäyksen vaara mitä uhkaavin.
Kuullessaan rannanpuolelta sekavaa melua ja hätääntyneitä huutoja, kiiruhti Boyd laidalle ehtien juuri näkemään, miten eräs yhtiön hinaajahöyry jäljessään pitkä jono lotjia ajautui vuoksiaallon kiidättämänä suoraan hänen työläästi eteenpäin pyrkiviä lotjiaan kohti. Välimatka oli jo niin lyhyt, että onnettomuus näytti mahdottomalta välttää. Balt huitoi hurjasti käsiään ärjyen ja kiroten, ja miehet hyppelivät hädissään mikä minnekin, mutta hinaajahöyry ei vain muuttanut suuntaansa. Boydkin alkoi huutaa ja karjua, mutta mitään ei olisi voitu enää tehdä, vaikka hänen äänensä olisi kuultukin. Tilanteessa tapahtui kuitenkin samassa odottamaton muutos.
Höyrypursi oli jo niin lähellä, että väliä oli enää tuskin kaksi kertaa sen pituus, kun Boyd näki Ison-Georgen lopettavan kiihkeän viittomisensa ja kiskaisten revolverinsa ojentavan sen suoraan hinaajan ohjaushyttiä kohti. Aseesta pöllähti pari savuhattaraa, ja samassa syöksähti peränpitäjä lasiseinäisestä hytistään kiireimmiten kannen alle turvaan. Hinaajan keula kääntyi heti poispäin, niin että se törmäsi sivuittain Baltin alukseen, jossa olijat horjahtivat kaikki polvilleen sysäyksen voimasta. Jäljessä tulevat lotjat sotkeutuivat toisiinsa ajautuen sitten hinaajavenheen päälle lähestyvän vuoksiaallon ruvetessa kieputtamaan laivuetta hitaasti ympäri. Emerson törmäsi veneeseen, joka onneksi oli käsillä, ja kiiruhtaessaan onnettomuuspaikalle, hän näki, että vieraan hinaajan kannella oli sukeutunut hurja tappelu, joka oli kuitenkin jo ohi hänen saapuessaan paikalle, sillä virta oli jo erottanut laivueet toisistaan. Iso-George oli kaikesta päättäen hyökännyt hinaajan kannelle samassa kun törmäys tapahtui ja pieksänyt kapteenin tiedottomaksi, ennenkuin tämän miehet olivat ehtineet apuun.
"Onko lotja vahingoittunut", huusi Emerson.
"Saihan se vuodon, mutta maihin pääsemme kyllä", vastasi George rauhallisesti.
Toinen hinausköysi kiinnitettiin Emersonin veneeseen, ja niin saatiin kallisarvoinen lasti yhteisvoimin rannalle, noin penikulman verran tavallisen maihinnousupaikan alapuolella.
"Tilkitsemme sen pakoveden aikana", sanoi George tyytyväisenä, että pälkähästä oli selviydytty niinkin onnellisesti. Sitten hän alkoi purkaa sappeaan miehille, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.
"Mitäpä heistä, kun ei kerran tämän hullummin käynyt", tyynnytteli Boyd. "Ellei hinaaja olisi muuttanut suuntaansa, olisi se ajanut lotjan upoksiin."
"Perämies teki kaiken tahallaan", vannoi George. "Merimiehet eivät ole milloinkaan niin huolimattomia. Hän tosin selitteli olevansa juovuksissa, mutta tämän hän kyllä muistaa."
"Jos kaikki oli tahallista, niin mikä taitaa, etteivät he yritä uudelleen", tuumi Boyd.
"Lataan kuusipiippuiseni heti uudelleen, ja uskallanpa vaikka lyödä vetoa, etteivät he tohdi tulla äänen kuuluviinkaan ilman teräshaarniskaa."
Kuta rauhallisemmin Emerson harkitsi tapahtumaa, sitä enemmän hän ihmetteli hyvää onneaan. "Olemme nukkuneet tähän saakka", virkkoi hän, mutta nyt on aika herätä todellisuuteen. "Jos Marsh oli suunnitellut tämän, niin onnettomuudet eivät pääty tähän."
"Niin. Olemme mennyttä, jos menetämme yhdenkään kattilan", myönsi George alakuloisesti. "Sijoitan tänne vahvan vartioston, sillä nämä laitteet ovat kaikista tärkeimmät."
Mutta päivä kului iltaan mitään mainittavaa tapahtumatta, ja tehtaalla edistyi työ keskeytymättä, The Bedford Castle'n, joka oli purkanut lastinsa, kääntäessä keulansa ulapalle palatakseen elokuussa.
Kesäkuun puolivälissä ilmestyivät ensimmäiset lohet, niin sanottu "kuningaslohi", suuren hopeaparven edelläkävijä, josta Boyd ei kuitenkaan välittänyt, vaan valmistautui huolellisesti vastaanottamaan itse pääarmeijaa, jonka piti pian ilmestyä valtamerien salaperäisistä syvyyksistä. Nousun kerran alettua hänellä ei ollut enää tilaisuutta huolehtia rakennuksista ja koneiston paikoilleen asettamisesta, minkätähden kaiken täytyi olla valmiina heinäkuun ensi päivään.
Rasiainvalmistuskoneet olivat olleet jo jonkun ajan yötä päivää käynnissä kirvesmiesten ja koneseppien täydennellessä töitään; verkkomiehet tarkastelivat ja korjailivat pyydyksiään, ja ranta oli täynnä kalaveneitä. Kolme penikulmaa alempana rakenteli George valikoidun miehistön avulla patoa, joka tehtiin noin puolen penikulman pituiseksi.
Hän työskenteli nyt paikalla, jonka tähden hän oli pääasiallisesti joutunut niin julman vainon uhriksi, ja pidettyään vuosikaudet puolensa kaikesta sorrosta huolimatta hänellä oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää omistusoikeuttaan hyväkseen, minkä johdosta hän oli melkein suunniltaan mielihyvästä.
Boydin jännitys kiihtyi sitä enemmän mitä varmemmalta hänen unelmiensa toteutuminen näytti. Työn ohessa ilmaantuvat lukemattomat eri asianhaarat pitivät häntä aina jalkeilla vaatien nopeata päättäväisyyttä ja terävää arvostelukykyä, mikä kaikki pakotti hänet pinnistämään valppautensa ja nerokkuutensa äärimmilleen. Hänellä oli niin paljon työtä, ettei hän voinut muuta ajatellakaan. Jokainen aamu merkitsi uuden taistelun alkamista, ja kun ilta alkoi hämärtää, tehtiin suunnitelmia seuraavan päivän varalle. Cherry oli aina hänen luonaan olematta silti mitenkään tunkeileva, mutta kaikki huomaten ja joka hetki valmiina toimintaan. Hänellä näytti olevan jumalallinen taito tietää milloin olla vaiti ja milloin puuttua puheeseen, ja häneltä sai Boyd monta arvokasta neuvoa, sillä Cherry oli hyvin käytännöllinen ja hämmästytti miehekkään terävällä huomiokyvyllään, sekä Boydin että Georgen monta kertaa. Pitempää aikaa ei onni näyttänyt heitä kuitenkaan suosivan, vaikka työ edistyi ripeästi. Eräänä päivänä, kun kaikki oli melkein valmista, tuli eräs työnjohtaja kiireesti Boydin luo sanoen kiihtyneesti:
"Perkkauskoneet ovat rikki, sir; tulkaahan katsomaan."
"Kuinka niin?"
"En tiedä, mutta jotakin on hullusti." Pikainen tarkastus osoitti, että koneet oli taitavasti tehty täysin kelvottomiksi; osia puuttui ja toisia hennompia oli rikottu.
"Ne olivat kaikki kunnossa maihin tuotaessa", selitti mies. "Joku on käynyt aivan äsken niitä sormeilemassa."
"Kuka sitten? Ja milloin?" tiuskaisi Boyd. "Vartijat ovat olleet koko ajan paikoillaan."
"Kukaan ei tiedä mitään. Huomasin ilkityön heti kun aloimme kiertää viimeisiä muttereita kiinni."
Perkkauskone eli koneellinen puhdistaja oli lohikalastamoiden monista työtä säästävistä laitteista ehkä monimutkaisin. Omituisen näköinen vehje, jonka pyöriviä teriä ja valsseja täynnä olevaan kitaan kala katoaa kokonaan ilmestyäkseen vilahduksessa täydellisesti suomuttuna, halaistuna, leikeltynä ja valmiina huuhdottavaksi. Kaksikymmentä salamannopeata "viiltäjää" saa heilua hiki otsalla kyetäkseen kilpailemaan tuommoisen koneen kanssa.
Boydin henki melkein salpautui, kun hän koneita lähemmin tutkittuaan totesi, että ne olivat kaikki kelvottomat ja mahdottomat korjata ajoissa käyttökuntoon. Saalis pilaantuisi, ennenkuin uudet osat saataisiin rikottujen tilalle. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, ja kun oma kokemus ei riittänyt, riensi hän päätä pahkaa Baltin puheille, joka työskenteli alempana padollaan. Jättiläisen tyyneys sai hänet hämmästymään.
"Mitä aiotte nyt tehdä?" kysyi hän.
"Perkata käsin", vastasi kalastaja.
"Mutta miten? Siihenhän tarvitaan suuri joukko ammattiväkeä."
George irvisti. "Olen siksi vanha ja kokenut, ettei minua niin vain pyydystetä. Otin jo alussa kaikki mahdolliset onnettomuudet lukuun, niin että palkkasin kiinalaisia värvätessäni riittävän lukuisan joukon viiltäjiäkin."
"No jumaliste! Siitä ette virkkanut minulle sanaakaan."
"En välittänyt. Tämä vastoinkäyminen ei merkitse mitään, niin että keksiköön Willis Marsh jotakin muuta."