XXI.
YÖLLINEN SEIKKAILU.
Heidän siinä puhellessaan ilmestyi eräs paalutuslauttaa kiskova hinaaja näkyviin, jolloin Boyd alkoi ihmetellä, mitä sen tulo niille vesille mahtoi merkitä.
"Enpä tiedä", vastasi George tuijottaen tulijaan. "Ja tuolla näyttää olevan toinen myös tulossa tännepäin iso riukulautta jäljessään."
"Luulin yhtiön patopaikkojen olevan ylempänä."
"Niinkuin ovatkin. Mitähän tämä oikein merkitsee?"
Puolituntia myöhemmin, kun lähestyvä laivue oli ankkuroitunut hiukan alemmaksi, alkoi Iso-George äkkiä synkästi sadatella.
"Olisihan minun pitänyt se arvata."
"Mikä sitten?"
"Marsh aikoo 'korkata' meidät."
"Mitä se on?"
"Hän lyö padon meidän kummallekin puolellemme ja riistää siten saaliimme."
"Hyvä Jumala? Voiko hän tehdä sen?"
"Kyllä. Miksi ei? Laki myöntää meille kuusisataa kyynärää kummallekin puolelle, ja niin kauan kuin hän pysyttelee tuon rajan ulkopuolella, hän saa tehdä mitä hyvänsä."
"Mitä patomme sitten hyödyttää? Lohi kulkee määrättyjä reittejään lähellä rantaa, ja jos hän estää nousun, ennenkuin se saapuu meille saakka, saamme — saamme vain, minkä hän laskee tulemaan."
"Sitä hän suunnittelee", sanoi Iso-George happamesti; "vanha temppu, joka ei kuitenkaan aina onnistu. On mahdotonta sanoa, miten lohi milloinkin menettelee. Olen tarkastellut tätä paikkaa viisi vuotta, ja tunnen sen tarkemmin kuin kukaan muu, Jumalaa lukuunottamatta. Jos kala parveilee rannalle alempana, jäämme ilman, jolle emme mitään mahda, mutta luulen sen poikkeavan rantavesille juuri tässä, minkätähden jo kauan sitten valikoin tämän paikan. Mutta ennen nousun alkua en voi kuitenkaan mitään varmaa sanoa. Nyt on vain huolehdittava siitä, ettei meidän alueellemme tunkeuduta."
Boyd oli menettää rohkeutensa, sillä olihan hänen mielestään aivan selvää, että Marsh saartamalla heidät ylä- ja alapuolelta teki padon aivan tarkoituksettomaksi aiheuttaen heille, sen rakentajille, samalla tuntuvan tappion.
"Välistä voi padon 'korkata' ja välistä ei", jatkoi Balt luentoaan; "milloin virran voimakkuus ja veden paljous määräävät nousun suunnan ja milloin taas pyydysten asema ja lukemattomat muut seikat, joista emme tiedä mitään, saavat sen muuttumaan. Olen vuosikausia koettanut saada selville, missä kohti lohi ensi kerran poikkeaa rannalle, ja luulen, että se on juuri tässä. Sittenpähän saamme nähdä, olenko arvannut oikein."
"Aivan niin, mutta entäpä, jos olette erehtynyt —"
"Sitten kalastamme verkoilla, kuten silloinkin, kun padoista ei vielä tiedetty mitään."
Valvottuaan, että yövuoron miehet olivat aloittaneet työnsä, Emerson päätti lähteä vierailemaan Cherryn luo, sillä päivän tapahtumat olivat rasittaneet hänet väsyksiin; hetkinen tytön seurassa virkistäisi häntä. Viime viikkojen jännitys oli vähitellen pingoittanut jokaisen hermosäikeen lujalle, niin että hän oli kuin harjoitettu voimailija, joka hetki valmis kamppailuun. Menneisyydessä hän oli usein tuntenut samaa hermostuneisuutta, varsinkin jonkun jännittävän kilpailun edellä, ja hän tiesi kokemuksestaan, että tämä kiusallinen levottomuus haihtuisi heti lohen nousun alettua, kuten se oli aina tehnyt lähtömerkinantajan pistoolin pamahdettua, tahi kun välituomari oli vihellyksellä ilmoittanut, että ottelu alkoi. Hän aivan kuohui toimintahalua ja oli kiihkeä saamaan jälleen tuntea tuota omituista sisällistä pakkoa, joka saa miehet ponnistelemaan hellittämättä maaliin saakka. Odotellessaan hän halusi kuitenkin mielellään välistä lepuuttaakin aivojaan suuntaamalla ajatuksensa hieman toisaallekin.
Säilyketehdas, jossa Willis Marsh tavallisesti majaili, oli aivan Cherryn kodin alapuolella, joten Boydin täytyi pakostakin kulkea vihollisensa päälinnoituksen läpi. Kun nousuvesi oli niin korkealla, ettei paikkaa voinut laituria myöten sivuuttaa, poikkesi hän tielle, joka vei rakennusryhmän läpi, kohdaten siellä suureksi hämmästyksekseen päivävuoroa valvovan työnjohtajansa keskustelemassa kiihkeästi erään tuntemattoman miehen kanssa.
Kalastaja hätkähti huomattavasti hänet nähdessään, ja Boyd kysyi terävästi:
"Mitä tekemistä teillä on täällä, Larsen?"
"Pistäydyin illallisen jälkeen vain hiukan juttelemaan erään vanhan toverin kanssa."
"Kuka hän on?" Boyd silmäili epäluuloisesti Larsen'in kumppania.
"Herra Marshin työnjohtajia."
"Tämä ei käy laatuun", sanoi Boyd jyrkästi. "Marsh'in väki on jo aiheuttanut minulle niin paljon ikävyyksiä, etten salli miesteni vetelehtiä täällä."
"Oh, ei mitään vaaraa", vastasi Larsen huolettomasti. "Tämän kanssa olemme kauan yhdessä kalastaneet." Ja ikäänkuin selitys olisi ollut täysin riittävä mies kääntyi jatkamaan keskeytynyttä keskustelua Emersonin poistuessa sangen huonolla tuulella, sillä hänellä ei ollut siihen saakka ollut pienintäkään aihetta epäillä Larsenin uskollisuutta.
Cherry oli kotona ja heittäytyen erääseen nojatuoliin Boyd alkoi purkaa sydäntään kertomalla mitä kaikkea päivän kuluessa oli tapahtunut.
"Marsh rakentaa nuo padot vain meidän kiusallamme", sanoi Cherry asian kuultuaan. "Hänellä on niitä jo yllin kyllin ylempänä, joista hän saa kaloja enemmän kuin tarpeeksi."
"Aivan niin. Täytynee turvautua verkkoihin, ellei muu auta."
"Sen saamme pian nähdä. Jos nousu tapahtuu Georgen odottamaan suuntaan, maksaa tämä huvi Marsh'ille sievoisen summan."
"Muussa tapauksessa saamme taas me kärsiä vahinkonamme, mitä patomme maksaa."
"Jännittävää, vai mitä? Peli, jossa voi aina sattua odottamattomia käänteitä. Niin, panokset ovat peloittavan suuret, ja olen varma, että suoriudutte voittajana."
Boyd hymyili rohkaisevat sanat kuullessaan, sillä tytön järkkymätön usko häneen virkisti häntä aina.
"Oletteko milloinkaan kuullut kaskua nahkalohesta?" jatkoi Cherry.
Boyd pudisti päätään.
"Ehkäpä se huvittaa teitä. Muutamia vuosia sitten kalasteli täällä eräs sangen omituinen, vanhanpuoleinen mies, Washingtonin valtiosta kotoisin, jonka saalis eräänä kesänä oli pääasiallisesti vain nahkalohta, ja kuten tiedätte ei sillä saada lähimainkaan niin korkeata hintaa kuin punalohella. Mitä arvelette hänen tehneen, kun hän huomasi ostajain olevan väriin nähden niin ennakkoluuloisia, ettei hän saanutkaan saalista myydyksi? Hän liimasi rasioihin huomiota herättävän koreat nimilaput, joihin oli painettu lihavilla kirjaimilla: 'Hienointa nahkalohta. Värin pysyväisyys taataan.' Minulle kerrottiin tuon kaiken vaikuttaneen yleisöön kuin mahtavin taika."
"No eipä kumma!" Boyd purskahti nauruun alkaen tuntea hermojännityksen laukeavan Cherryn viihdyttävän hilpeyden vaikutuksesta, jolloin hänen mielialansa muuttui heti, kuten aina ennenkin, rattoisaksi ja keveäksi.
"Toivoisin olevani mies", sanoi Cherry. "Tämmöiset jännittävät liikeyritykset ovat aina viehättäneet minua, sillä olen aina kaivannut jotakin semmoista tehtävää, jossa tarvitaan neuvokkuutta ja rohkeutta."
"Mielestäni toivonne on jo täydellisesti toteutunut. Olettehan meikäläinen."
"Niin, mutta te ja Georgehan huolehditte kaikesta."
"Entä kuparikaivoksenne? Valvoitte etunne varmasti kaikin puolin viisaasti ja moitteettomasti."
Cherryn ilme muuttui ja hän loi puhujaan nopean katseen tämän jatkaessa:
"Kuinka tuo yrityksenne muuten edistyy? En ole kuullut siitä sanaakaan pitkään aikaan."
"Hyvin, kaikesta päättäen. Miehet olivat toissa päivänä täällä, ja he kertoivat minulle, että valtaus on tämän mantereen malmirikkain."
"Iloitsen vilpittömästi. Miltä tuntuu kun tietää tulevansa rikkaaksi?"
"En — enpä osaa sanoa", mutisi Cherry tihenevään hämärään tuijottaen äänessä hiuksen hieno, mutta selvästi väkinäinen soinnahdus. "Rikkaaksi! Sitähän olen aina uneksinut, ja kuitenkin —"
"Unet ovat siitä ihmeelliset", pisti Boyd väliin, "että ne toteutuvat."
"Eivät kaikki — ihanat unet eivät ole sellaisia", virkkoi Cherry.
"Kyllä! Minun toteutuu ja samoin teidänkin."
"Olen menettänyt toivoni", sanoi tyttö surumielisesti päätään kääntämättä.
"Mutta siihen ei ole mitään syytä. Muistakaa, että kaikki ihmisjärjen suuret saavutukset, joita nyt ihmettelemme, olivat alussa vain unelmia, ja kuta suurenmoisempia ne ovat, sitä mahdottomammalta ne ovat alussa näyttäneet."
Tytön asennossa ja äänettömyydessä oli jotakin, joka ilmaisi, että hänen sanansa kuulostivat ontoilta ja ylimalkaisilta. Ja heidän puhellessaan Boyd oli tuntenut sisimmässään outoa lämpöä, joka piti häntä yhä mieluisan hämmingin vallassa, ja hänestä alkoi äkkiä tuntua kuin he olisivat sulautuneet uuteen ja viehättävän salaperäiseen yhteisymmärrykseen, jossa ei sanoja kaivattu. Hän ei miettinyt, mahtoiko Cherry rakastaa häntä, vaan kiinnitti jälleen pitkän ajan kuluttu huomionsa tytön kauneuteen, tuntien samalla suurta mielihyvää voidessaan näin tuttavallisesti ja vapaasti seurustella tämän kanssa. Hänet valtasi jälleen tuo vanha ja melkein kiusallisen kiihkeä uteliaisuus saada kuulla tytön elämäntarina. Cherry ei puhunut milloinkaan entisyydestään, niin ettei Boyd voinut muuta kuin hämärästi arvailla, minkä tarinan tuo ainainen vaiteliaisuus kätki ja mitä näkyjä noiden kirkkaiden silmien usein niin surumielinen katse peitti. Tuo vaatimaton käytös herätti luottamusta, ja oli varmaa, että tässä oli kerrankin tyttö, jolle saattoi uskoa kiusatun sielun arkaluontoisimmatkin salaisuudet; tunnustus olisi yhtä varmassa säilössä kuin vaaran vaskisen sisässä. Cherry oli uskollinen ystävä, sen Boyd jo tiesi, ja hän tunsi nyt, että kasvojen ja muotojen hurmaava kauneus ja sulous ulottui myös kaikkiin niihin lukemattomiin eri ominaisuuksiin ja vivahduksiin, jotka painavat leimansa kuhunkin henkilöön. Ja tämän tytön kanssa hän oli nyt kahdenkesken, niin lähellä, että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä kiertääkseen sen tämän ympärille. Hän sai tulla ja mennä, miten häntä miellytti, ja tuttavallisuudessaan häntä kohtaan tyttö muistutti turmeltumatonta poikaa — ollen kuitenkin erilainen, niin erilainen, että pelkkä ajatuskin sai sydämen sykähtämään ja hengityksen salpautumaan.
Ehkä se oli hänen katseestaan säteilevä lämpö, joka havahdutti tytön mietteistään. Cherry kääntyi ja loi vieraaseensa nopean silmäyksen, joka sai Boydin veren kiertämään entistä nopeammin. Tytön silmät laajenivat ja heikko punerrus hiipi poskilta tukan rajaan saakka, sitten katse painui ujosti alas ja nousten hiljaa hän pujahti Boydin ohi pianon ääreen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuollaista katsetta nuorukaisen silmissä, mikä yllätys järkytti hänen tasapainonsa kokonaan. Hän koetti saada sydämessään valloilleen riehahtaneen myrskyn tyyntymään turvautumalla musiikkiin, jonka välityksellä hän saattoi tulkita tunteensa ja samalla salata hämminkinsä. Illan varjot alkoivat hiipiä huoneeseen, eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan. Mutta Cherryn onnen hetki oli lyhyt, sillä ajatus, että Boydin tunteet olivat vain hetkelliset, johtui pakostakin hänen mieleensä; maailmassa oli vain yksi ainoa alttari, jonka edessä tämän rakkauden uhrituli paloi. Nyt oli Boyd kuitenkin hänen, minkä tietoisuuden hurmaamana hän antoi ajan kulua mistään muusta välittämättä.
Soitto vaikeni ja huoneen leppoisassa hämärässä unelmoiden he siirtyivät vähitellen kuin jonkun mahtavan virran vieminä pilvilinnojen ihanaan satumaahan, johon tunkeutuminen heitä peloitti ja samalla niin kummallisesti viehätti.
Jostakin kuului lapsen itkua ja Chakawanan viihdyttelevää hyräilyä tämän tuudittaessa pienokaista. Hetkisen kuluttua raotti intiaanityttö ovea ilmoittaen menevänsä ulos Constantinen keralla, mihin Cherry päätään nyökäyttäen myöntyi.
He istuivat vielä kauan jutellen hiljaisella äänellä ajan kuluessa huomaamatta, kunnes ikkunaruutuja vavahduttava kiivas tuulenpuuska havahdutti heidät todellisuuteen. Boyd nousi ja astui ovelle nähden, että taivas oli peittynyt synkkiin pilviin, mikä teki illan melkein yhtä pimeäksi kuin eteläisemmillä leveysasteilla.
"Viivähdinpä aivan liian kauan", virkkoi hän hymyillen.
"Odottakaahan. Haen teille sadetakin", sanoi Cherry hieman huolestuneesti, mutta Boyd tarttui hänen käteensä.
"Pyydän, älkää. Teidän täytyy sytyttää kynttilä, enkä nyt halua tulta."
Hän seisoi portailla, tyttö hieman ylempänä, mutta niin lähellä, että hän kuuli tämän kiihkeän hengityksen.
"Rattoisa ilta", sanoi Cherry hiljaa.
"Nyt näin teidät vasta ensi kerran, Cherry. Luulen, että olen alkanut oppia tuntemaan teitä."
Tyttö tunsi jälleen sydämensä hypähtävän. Suoristaessaan kätensä sanoakseen jäähyväiset Boydin käsi luisui hiljaa ikäänkuin hyväillen tytön käsivartta myöten alas, kunnes tämän käsi lepäsi Boydin omassa.
Cherry työnsi hänet hellävaroin ja vavahtelevin käsin luotaan, mutta vielä sittenkin kuin Boydin askeleet olivat häipyneet kuulumattomiin, hän seisoi portailla pimeyteen tuijottaen sydän niin onnea tulvillaan, että hänen täytyi painaa kätensä sitä vasten sen kiivaat lyönnit tyynnyttääkseen.
Boyd poistui kevein askelin mielessä omituinen, suloinen rauha ja sopusointu, jota hän ei koettanutkaan selvitellä. Sanotaanhan, että ihmisen aivoituksessa voi piileskellä, toisistaan aivan tietämättöminä, kaksi aivan vastakkaista mielijohdetta, kuten kaksi vihollisarmeijaa, jotka vietettyään yön aivan toistensa läheisyydessä keksivät toisensa vasta aamunkoittaessa. Boydille ei ollut kuitenkaan aamu vielä koittanut. Hän ei ollut ajatellutkaan olla mitenkään uskoton Mildredille; hän eläytyi nykyisyyteen ja nautti siitä, asiaa sen enempää harkitsematta. Nyt oli hänen mielentilansa sellainen, ettei hän yksinkertaisesti välittänytkään mitään ajatella, ja sitäpaitsi pakotti joka hetki tihenevä pimeys hänet kiinnittämään kaiken huomion tiehen, jota hän kulki. Oikealla puolella häämötti lahden ulappa aavemaisen harmaana, mutta mantereella oli kaikki kietoutunut synkkään pimeyteen. Ilma oli kostea ennustaen sadetta, ja taivas oli kauttaaltaan nopeasti kiitävien, uhkaavan näköisten pilvien peittämä.
Marshin säilyketehtaan tumman hahmon kohotessa näkyviin Boyd poikkesi rannalta rakennusten keskelle aikoen palata samaa tietä, jota oli tullutkin. Pehmeässä sammalessa olivat askeleet aivan äänettömät, niin että kääntyessään lähimmän kulman ympäri hän melkein törmäsi erääseen mieheen, joka seisoi siinä liikkumattomana seinää vasten painautuen. Mies näytti säikähtyvän aivan yhtä paljon kuin Emersonkin ja hävisi kimeästi kiljahtaen pimeyteen. Boyd kiiruhti aikaa hukkaamatta lankkuraiteelle, joka vei laiturikatokseen, ja keksien rakennuksessa erään sopivan nurkkauksen hän piiloutui sinne epäillen joutuneensa johonkin ansaan. Hetki ja tilanne olisivat sellaiselle hankkeelle sangen soveliaat, sillä jos hänelle sattuisi jotakin, voisi Marsh aivan kylmästi selittää, että häntä oli luultu varkaaksi. Mies, jonka hän oli vain vilahdukselta nähnyt, oli roteva ja vikkelä — juuri sellainen, jonka kanssa ei ollut hyvä antautua käsikähmään. Boyd päätti sentähden edetä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen; vaikka häntä ihmetyttikin se, ettei hän ollut kuullut mitään merkinantoa, sillä täytyihän paikalla olla muitakin, jos kerran jotakin sellaista oli tekeillä, kuin hän luuli. Odotettuaan henkeä pidätellen pari minuuttia hän hiipi varovasti ulos ja valiten synkimmät varjot pujahteli pimennosta toiseen, kunnes hän kuuli puhetta päärakennuksen mustana ammottavasta avarasta sisäänkäytävästä. Jännitys laukesi heti, sillä toinen puhuja oli nainen. Hänen pelkonsa oli ollut ilmeisesti aiheeton, sillä keskustelijat, ketä he sitten olivatkin, eivät koettaneetkaan salata läsnäoloaan. Nainen päinvastoin oli koroittanutkin äänensä, vaikka sanoja ei voinut vieläkään erottaa. Suuresti huojentuneena; Boyd aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun naisen ääni kiihtyi todelliseksi tuskan huudoksi. Boyd kuuli karmean kirouksen ja painiskelun jytinää, joka päättyi kimeään kirkaisuun, jolloin hän syöksyi parilla hypyllä rakennukseen rientäen eteenpäin ääntä kohti sivulleen katsahtamattakaan. Etempänä häämötti himmeästi eräs ikkuna, jota vasten hän näki edessään jonkun matkan päässä kaksi hurjasti painiskelevaa olentoa. Samassa hän törmäsi sokeasti johonkin koneeseen keikahtaen nurin ja kun hän pyrki jälleen seisaalleen vilahti joku hänen ohitseen äänettömästi kuin varjo — hän ei tiennyt oliko se ihminen vai eläin. Edestä kajahti kiukkuinen huudahdus, jota kohti hypähtäen hän joutui suoraan tappelevien väliin. Hän kietaisi kätensä toisen ympärille, mutta lennätettiin sivulle vastustamattomalla voimalla, jolloin hän hyökkäsi uudelleen kaataen miehen permantoon kiroillen samalla pimeyttä. Mies aikoi huutaa hurjasti apua Boydin valmistautuessa torjumaan noiden julmien käsien uutta hyökkäystä, joiden tuttavuutta hän oli juuri saanut tehdä, mutta hyökkäystä ei kuulunutkaan. Sen sijaan hän kuuli naisen itkua, pari syvällä äänellä lausuttua sanaa ja sitten nopeita askeleita, joiden ääni, hiljeni pian kuulumattomiin. Sillävälin koetti mies, jota hän piteli, riistäytyä irti epätoivon vimmalla käytellen nyrkkejään, jalkojaan ja hampaitaankin koko ajan käheästi karjuen. Ulkoa kuului hätäisiä askeleita, jotka nyt lähenivät, ovelle ilmestyi lyhty, ja eräs vartija kiiruhti paikalle pari unenpöpperöistä miestä kintereillään.
Boyd oli likistänyt vastustajansa erästä tukevaa metallisäiliötä vasten ja takoi, sormet miehen kurkussa, tämän päätä säälimättömästi ammeen kylmään kylkeen, kun hän samassa lyhdyn häilyvässä valossa näki vilahdukselta miehen lihavat, tummanpunaiset kasvot. Hän huudahti hämmästyksestä ja hellitti otteensa. Vapauduttuaan puserruksesta, joka olisi voinut tehdä lopun hänestä Willis Marsh horjui jaloilleen avuttomasti huojahdellen ollen vähällä kaatua uudelleen. Katse oli tuijotteleva, ja mustunut kieli näkyi huulten välistä, pään, joka oli loukkautunut ja verinen, heilahdellessa puoleen ja toiseen. Puku oli revitty ja ryvettynyt ja koko mies peloittavan kurjan näköinen. Eräs seikka hämmästytti Emersonia kuitenkin kaikista enimmän. Mies oli haavoitettu, sangen pahasti haavoitettu, minkä näki suuresta veriläikästä rinnan kohdalla. Boyd silmäili ympärilleen nähdäkseen toiset tappeluun osaaottaneet, mutta niitä ei näkynyt missään; eräs lähellä oleva ovi oli vielä auki.
Emersonille sinkoili kysymyksiä joka taholta yhtä aikaa, mutta hän oli vielä liian hämmästynyt voidakseen puhua. Vihdoin kohotti Marsh vapisevan sormensa ja viittasi häneen huutaen hermostuneesti:
"Hän — tuossa — aikoi murhata minut! Vangitkaa hänet. Olen haavoittunut."
Boyd oivalsi heti syytöksen vakavuuden ja kääntyi miehiin päin.
"Sitä en tehnyt. Kuulin täällä tapeltavan ja kiiruhdin —"
"Hän valehtelee!" huusi Marsh kimeästi. "Katsokaa! Hän löi minua puukolla."
"Sitä en tehnyt", toisti Boyd lujasti, "enkä tiedä, kuka häntä iski."
"Kuka se sitten oli?" kysyi joku.
"Entä mitä tekemistä teillä täällä oli? Olihan jo aivan hiuskarvan varassa, ettei murhaa tapahtunut", kiivasteli lyhtyä pitelevä mies.
"Tämä käy teille kalliiksi", uhkasi kolmas.
"Kuulkaahan nyt", sanoi Boyd äänellä, joka pakotti toiset vaikenemaan. "Tässä on tapahtunut jokin erehdys. Kulkiessani rakennuksen ohi kuulin erään naisen huutavan, jolloin hyökkäsin sisään estääkseni Marshin häntä pahoinpitelemästä."
"Naisen!" huudahtivat miehet.
"Kuten sanoin."
"Mihin hän on hävinnyt?"
"En tiedä. Häntä en edes nähnyt, vaan kävin kiinni ensimmäiseen, joka tielleni osui. Hän on luultavasti poistunut samaa tietä kuin tulikin." Boyd viittasi sivuoveen, joka oli vielä auki.
"Valetta!" kiljahti Marsh.
"Totta joka sana", väitti Emerson lujasti. "Hänellä oli sitäpaitsi eräs mieshenkilö mukanaankin. Kuka se oli, Marsh?"
"Mistä minä sen tietäisin."
"Älkää valehdelko."
"Olen haavoittunut", valitti Marsh surkeasti, mutta nähdessään miestensä seisovan siinä neuvottomina ja ymmällään, hän ärjäisi: "Mitä te töllistelette? Köyttäkää hänet."
"Jos olisin iskenyt teitä, niin minullahan olisi täytynyt olla puukko", sanoi Emerson miesten siirrähtäessä lähemmäksi. "Tarkastakaa minut, jos haluatte." Hän avasi takkinsa ja näytti vyönsä.
"Onhan siellä kuusipiippuinen", jurahti joku.
"On kyllä, ja ehkäpä sitä vielä tarvitaankin", vastasi Boyd rauhallisesti.
"Hän on ehkä pudottanut puukon", sanoi lyhdynpitelijä alkaen tutkia permantoa toisten avustamana.
"Onhan voinut käydä niin, että juuri tuo nainen haavoitti herra Marshia", aprikoi Boyd. "Ehdin parahiksi näkemään, miten he painiskelivat."
"Täällä ei ole ollut ketään naista", ärjäisi Marsh.
"Eikä puukkoakaan", ivasi Boyd.
Miehet kuuntelivat ääneti ja neuvottomina tietämättä, kumpi puhui totta, Marsh vai tuo vieras.
"Ellei hänellä ole ollut puukkoa, niin sitten hänellä on täytynyt olla joku kanssarikollinen", penäsi Marsh.
"Selittäkää sitten miehillenne, mitä me täällä teimme ja miten te jouduitte kanssamme kahdenkesken tähän pimeään ja autioon rakennukseen." Boyd tuijotti uteliaasti syyttäjäänsä, joka näytti huomattavasti nolostuvan. "Asia on, nähkääs, Marsh, sillä tavalla, että jos kerrotte meille, ketä te täällä oikein ahdistelitte, niin todellinen syyllinen saataneen piankin ilmi."
Marsh nousi ja virkkoi lyhtyniekan käsivarteen nojaten:
"Auta minut huoneeseeni ja lähetä sitten hakemaan Johnia; hän osaa sitoa haavoja."
Enempää sanomatta hän poistui ymmälleen joutuneiden miesten seuratessa jäljessä.
Kukaan ei yrittänytkään pidättää Boydia, joka jatkoi matkaansa ihmetellen, mitähän tämä yöllinen seikkailu oikein mahtoi merkitä. Hän vaivasi päätään koettaen saada selville, kuka tuo nainen oli ja mitä tekemistä tällä oli Marshin kanssa kahdenkesken sellaisessa paikassa. Entä tuo kolmas henkilö, jonka liikkeet olivat olleet niin salamannopeat ja rajut? Eräästä asiasta hän oli kuitenkin varma. Marsh ei syyttänyt häntä murhayrityksestä vain heidän keskinäisen vihollisuutensa kannustamana. Ei. Mies salasi jotakin ja pelkäsi kuolemakseen totuuden ilmituloa, koska hän ennen päästi vastustajansa menemään kuin alistui kuulusteluun.
Boyd pysähtyi äkkiä. Miehen hämärät ääriviivat, johon hän oli ollut törmäämäisillään rannalta poikettuaan muistuivat hänen mieleensä, ja niissä oli jotakin niin merkillisen tuttua. Hän mietti tiukasti ja iski äkkiä nyrkkinsä kämmeneensä viheltäen pitkään; hän alkoi aavistaa jotakin.
Ajatuksiinsa syventyneenä hän käveli sitten toista tuntia asuntonsa edustalla, kunnes myrskyn tuoma ankara sadekuuro karkoitti hänet sisälle. Levolle mennessään hän tiesi varmasti, että tänä yönä hän oli saanut vihollistaan vastaan uuden aseen, jonka musertavasta voimasta hänellä ei ollut kuitenkaan pienintäkään aavistusta.
XXII.
HOPEAPARVI.
Nousevan lohen pääarmeija alkoi tunkeutua Kalvik-jokeen heinäkuun ensimmäisenä. Jo viikkoa ennen oli nousu joka päivä kiihtynyt, tehtaiden vain kokeillessa pyydyksillään, mutta pääjoukko ilmestyi meren helmasta vasta alkavan kuun ensimmäisenä, jolloin ottelu alkoi toden teolla. Parvi ilmestyi aamuhämärissä hurjina, tiheään sulloutuneina joukkoina, jotka saivat matalikot kuohumaan ja lahden välkkyvän pinnan äkkiä elämään ja rajusti pyörteilemään. Ulkona päilyi meri yhtä tyynenä ja hymyilevänä kuin konsanaan, mutta jokisuulla tapahtui äkillinen ja ihmeellinen muutos.
Lähestyvän vuoksiaallon harja vaahtosi ja kiehui tuon valtameren syvyydestä äkkiä ilmestyneen hurjan ja riemastuksesta mielettömän joukon temmellyksestä, joka pelottomana ja esteistä välittämättä syöksyi kohtaloaan kohti. Sinertäviin, hopeanhohtaviin haarniskoihin puettuna se hyökkäsi jokeen suurissa tiheissä parvissa; virta alkoi kuohua ja vaahdota, mutta voitettiin, ja joukko riensi eteenpäin kisaillen ja välähtäviä hyppyjä tehden ikäänkuin nauttien voimastaan ja kauneudestaan.
Välistä antautuivat lohet evät liikkumattomina virran vietäviksi kuohuttaen sitten äkkiä tyynen vedenkalvon kohisevaksi laineeksi, joka rannasta toiseen ulottuen kiiti eteenpäin pauhaten ja kiehuen. Himmeä liikehtiminen täytti syvemmät väylät, joiden pimennoista näkyi alituiseen hopeisten kylkien salamannopeita välähdyksiä. Joukko tunkeutui jokeen vuoksiaallon mukana peräytyen jälleen veden paetessa, mutta hyökkäsi uudelleen, itsepintaisesti ja kiirehtimättä, noudattaen merien syvyyksiin saapunutta salaperäistä kutsua, joka ajoi sitä herkeämättä eteenpäin ja jonka tenhoa se ei riemastuksissaan yrittänytkään vastustaa.
Kalaveneet miehitettiin ja pian vilisi joella valkosiipistä perhosparvea muistuttava veneiden paljous, jotka verkkoineen virtojen vieminä ajelehtivat särkkien yli pyrkien sitten laitoja myöten saalista täynnä takaisin rannalle. Kömpelöt hinaajat työskentelivät patojen luona todennellen kirskuvilla nostolaitteillaan täyteen sulloutuneita satimia, ja tehtaissa nielivät koneet meren saalista yhä nopeammin ja ahnaammin alati kasvavien kalakasojen ulottuessa koneita syöttäviä miehiä melkein lanteisiin saakka.
Nyt oli hetki käsillä, jolloin ihminenkin tuli veronsa perimään; kaikille koitti kuumeisen toiminnan aika, jonka kestäessä ei levosta ollut puhettakaan. Kiire oli tunnussana, ja elämän mukavuus unohtui.
Emersonin tehtaalla syntyi äkkiarvaamatta kiusallinen pula, kun viisikymmentä kalastajaa poistui työstä. Palattuaan edellisenä iltana särkiltä he ripustivat verkot telineihin ja ilmoittivat Emersonille päätöksensä, minkä tehtyään he kaikista kehoituksista ja houkutuksista välittämättä, korjasivat tavaransa ja lähtivät rantaa ylös Marshin tehtaalle. Larsen, päivävuorojen valvoja, toimi joukon puhemiehenä, ja Boydille selvisi, aivan liian myöhään, millä asioilla mies oli ollut iltana, jolloin hän oli yllättänyt tämän mennessään Cherryn luo vierailemaan.
Boydin venemiehistö hupeni täten puoleen, mikä luonnollisesti vaikutti samassa suhteessa saaliin suuruuteen, vaikkakin patomiehet tekivät tehtävänsä täysin moitteettomasti. Behringin meren kalastamoilla voi päivänkin viivytys kumota kaikki laskelmat, ja Boyd huomasi tilanteen, johon hän oli nyt joutunut, olevan toivottomamman kuin konsanaan. Marsh oli odotellut vain päänousun alkamista toteuttaakseen katalat hankkeensa tietäen, että uutta väkeä oli silloin enää mahdoton saada. Säikähdyksestä suunniltaan Boyd unhotti ylpeytensäkin ja meni suoraan vihollisensa puheille. Marsh oli jo tervehtynyt saamistaan vammoista, mutta oli vielä niin arka turvallisuudestaan, ettei hän antautunut mihinkään keskusteluun kahdenkesken, vaan viittasi pari miestä luokseen.
"Otamme jokaisen, joka vain haluaa tulla, sillä tarvitsemme väkeä", vastasi hän kuultuaan Emerson'in asian. "Minkä minä sille voin, että työmaani on miesten mielestä mieluisempi."
"Pakotatte minut menettelemään samoin", sanoi Boyd. "Alan vuorostani viekoitella teidän miehiänne."
Marsh naurahti ylimielisesti. "Voittehan koettaa. Väkivaltaisuuksia ei voi välttää, jos lähetätte kiihoittajia työmaalleni — ja mielestäni teidän on parasta visusti harkita, ennenkuin ryhdytte mihinkään sellaiseen, sillä meitähän on kymmenen yhtä vastaan."
Neuvottelu päättyi kiivaisiin syytöksiin ja soimauksiin, ja Boyd poistui mieli aivan lamassa.
Seuraavana aamuna, kun Cherry tuli tehtaalle, hän oli vielä yhtä neuvoton, vaikka he olivat valvoneet Ison-Georgen kanssa koko yön tilannetta pohtien. Cherry ei tuhlannut aikaa hyödyttömään harmitteluun, vaan kysyi suoraan:
"Mitä aiotte nyt tehdä? Nousu on alkanut, emmekä saa hukata tuntiakaan."
"Olen lähettänyt miehiä kaikille muille tehtaille värväämään kalastajia hinnalla millä hyvänsä, mutta epäilen, ettei toimenpide hyödytä mitään. Marsh on aina varuillaan."
Cherry nyökäytti päätään. "He eivät tohdi nyt luopua hänestä, sillä hän ei sallisi heidän milloinkaan enää palata tänne, jos he sen tekisivät. Jäljellä olevat miehet ovat tietysti särkillä?"
"Kyllä."
"Montako venettä?"
"Kymmenen."
"Taivas varjelkoon! Ja nousun ensimmäisenä päivänä! Tämäpä näyttää pahalta. Entä pato?"
"Tyhjä. George on parhaillaan siellä, mutta luulen, että Marshin suunnitelma korkata se onnistui sittenkin."
Cherry katsahti uteliaasti seuralaiseensa nähdäkseen, miten tämä suhtautui tilanteen huolestuttavaan muutokseen, sillä hän tiesi, mitä seuraisi, ellei käännettä, hyvin pikaista käännettä, tapahtuisi. Hilliardin myöntämän lainan järjestäminen tuottaisi suuria vaikeuksia, puhumattakaan musertavasta rahallisesta tappiosta ja muista lukemattomista ikävyyksistä, joita oli edeltäpäin mahdoton aavistaakaan. Entä mikä vaikutus olisi epäonnistumisella Boydin yksityisiin asioihin. Tämä oli useamman kerran vakuuttanut hänelle sanoilla, joita ei voinut väärin käsittää, että tämä yritys oli hänen viimeinen mahdollisuutensa, viimeinen toivo, jonka toteutuminen ratkaisi kaikki hänen unelmansa. Suhde Mildred Waylandiin oli siis tavallaan kokonaan sen varassa, miten tämä Boydin rahametsästys onnistui. Mitenkähän kävisi, jos Boyd menettäisi lemmittynsä? Joku ääni Cherryn sydämessä vastasi, että Boyd kääntyisi lohdutusta etsien naisen puoleen, joka oli koko tämän vaikean ajan häntä tukenut ja auttanut. Tuo ajatus aiheutti Cherryn mielessä äkillisen liikutuksen. Mitä välitti hän siitä, onnistuiko heidän suunnitelmansa vai ei! Boyd oli ainoa mies, jonka hän oli milloinkaan tuntenut, puoliso, jolle hän oli määrätty. Jos tämä oli Boydin viimeinen mahdollisuus, niin asiathan saattoivat kehittyä siihen, että tuo hänen niin kauan odottamansa tilaisuus vihdoinkin ilmaantui; unelmiensa kuningattaren menetettyään Boyd turvautuisi varmasti häneen. Cherry tiesi sen vaistomaisesti; katseesta, jonka hän oli silloin illalla kodissaan nähnyt, hän sen ymmärsi. Hän alkoi väristä, autuaallisen onnen aallon hulvahtaessa hänen sydämeensä, mutta samassa keskeytti Boydin toivottoman raskas huokaus hänen mielikuvituksensa lennon. Hänet valtasi syvä sääli.
"Näytän tuottavan onnettomuutta kaikille, jotka minuun liittyvät", virkkoi Boyd surumielisesti hymähtäen.
Kuinka lapsellinen hän olikaan, ajatteli tyttö hellästi, mutta samalla niin sankarillisen rohkea taistelun hetkellä! Hänen sydämessään oli tosi äidillistä osanottoa, kun hän vakavasti kysyi Boydilta:
"Onko kaikki lopussa, ellette nyt onnistu"?
"Kaikki." Väsähtäneet hartiat kohosivat. "Mutta masentunut en vielä ole. Opetitte minulle taidon pysyä aina lujana, Cherry, ja vaikka minun täytyisi palata kotiin ilman mitään saalista ja luovuttaa Hilliardille koko tehdas, niin sittenkin yritän yhä uudelleen, kunnes vihdoin onnistun. Toivottomuudelle en anna valtaa. Valmistan nyt lohta niin paljon kuin saamme, ja aloitan uudelleen ensi kesänä."
"Ja ellei se käy — ellei Hilliard myönnykään odottamaan"?
"Sitten koetan jotakin muuta; ryhdyn jälleen vaikkapa kultaa etsimään paremman puutteessa."
Cherry Malotte tuijotti tyynenä päilyvälle lahdelle, jossa lauma pyyntiveneitä ajelehti valtoinaan nousuveden mukana. Eräs hinaaja kulki ohitse, ja hän näki jäljessä tulevien lotjien olevan täynnä auringon valossa kirkkaasti välkehtivää saalista, heikosti kuuluvan laulun sävelen kantautuessa ulapalta. Hän seisoi kauan syviin mietteisiin vaipuneena eteensä tuijottaen käyden kiivasta taistelua oman itsensä kanssa, mutta sitten hän kääntyi äkkiä seuralaiseensa päin sanoen rauhallisesti ja päättävästi:
"Jos lainaatte minulle veneen, niin voin ehkä auttaa teitä."
"Miten?" kysyi Boyd nopeasti.
"Mitäpä siitä — saanko veneen?"
"Tietysti. Tässä onkin aivan yksi lähellä."
Saatettuaan tytön veneeseen ja heilautettuaan kättään jäähyväisiksi Boyd asteli allapäin konttoriinsa tosin hyvillään tytön avuntarjouksesta, mutta varmana siitä, ettei tämä saisi mitään aikaan kun kerran hän ja Iso Georgekin olivat neuvottomat.
"Sormeton" Fraser oli syönyt ylelliseen tapaansa aamiaisensa jotakuinkin myöhään, ja ilmestyi hetkisen kuluttua konttoriin, johon Clydekin pian saapui kasvoilla tuskallisen hätääntynyt ilme.
"Tämähän on kamalaa", huudahti hän melkein itkevällä äänellä. "Miehet sanovat, että kaikki menee päin hiiteen. Mitä aiot tehdä?"
"Korjaan, mitä onnistumme saamaan", vastasi Boyd.
"Häviämme suunnattomasti."
"Todennäköisesti."
"Olin hullu kun rupesinkin koko hommaan", valitti Clyde. "Jos olisin Chicagossa tiennyt yhtä paljon kuin nyt, niin olisinpa totisesti jäänyt kotiin rahojani vahtimaan."
"Tiesit yhtä paljon kuin mekin", sanoi Boyd lyhyesti.
"Kyllähän sinun kelpaa puhua, joka et ole uhrannut yritykseen pennin pyöreätä, mutta minun laitani on toisin, sillä en pääse milloinkaan entiselleni, jos nyt menetän rahani."
"Älä nyt tuossa ruikuta", virkkoi Boyd jäykästi. "Jos kerran menetät, niin menetä kuin mies peliin antauduttuasi."
"Oletko aivan tosissasi, että joudumme häviölle?" huudahti Clyde heikosti. "Luulin sinulla olevan jonkun suunnitelman, joka pelastaa meidät. Kuulehan", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "Cherryhän auttoi meidät kerran ennenkin pulasta. Annapas hänen nyt koettaa, voisiko hän jotakin Marshillekin."
Boyd katsoi puhujaan terävästi. "Mitä sinä tuolla tarkoitat?"
"Cherry voi vaikuttaa häneen, jos vain tahtoo, samoinkuin
Hilliardiinkin."
"Marsh on toisenlainen eikä välitä neuvotteluista. Olenhan jo koettanut."
"Kuka tässä on neuvottelemisesta puhunut? Tiedät kyllä, mitä tarkoitan."
"Tyhmyyksiä."
"Kuinka niin? Onhan tässä minullakin sananvalta." Clyde alkoi suuttua. "Sijoitin vakuutuksiisi luottaen yritykseen kymmenentuhatta omia rahojani ja kaksikymmentäviisituhatta vieraita, joten osuuteni on kolmekymmentäviisituhatta suurempi kuin sinun."
"Siitä huolimatta sinulla ei ole oikeutta loukata tyttöä."
"Loukata häntä! Pyh! Älä nyt hassuttele, Boyd. Mikä sai Hilliardin myöntämään lainan?"
"Arvatenkin hän oli siihen halukas."
"Mitä tuo saivarteleminen hyödyttää? Tiedäthän aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että saamme kiittää siitä yksinomaan Cherryn vaikutusvaltaa, jota tämä on nytkin valmis käyttämään, jos vain pyydät. Hän tekee, mitä vain tahdot."
"Olen jo kuullut tarpeeksi, Alton, niin että nyt vaiti", ärjäisi Boyd. "Ymmärtäähän sen nyt jokainen, joka ei ole aivan auttamaton idiootti, että Cherry on sellaiseen aivan liian hyvä ja kunnollinen. Ja paina se mieleesi, että loukatessasi häntä loukkaat minuakin."
"Hyvä hän kyllä on", ivasi Clyde. "Kaikkihan ne ovat hyviä, mutta ehkä ei siten, kuin sinä luulet."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Minä en tiedä mitään, mutta kyllä Fraser. Hän on tuntenut Cherryn jo vuosia. Eikö totta, Fraser?" Mutta seikkailijan kasvot olivat kuin puuhun veistetyt toisten kääntyessä häneen päin.
"En tiedä kerrassaan mitään", vastasi hän ihailtavan välinpitämättömästi.
"Päätä itse", Clyde kääntyi jälleen Emersoniin. "Voitko sanoa, kuka hän on ja miten hän on tänne joutunut? Ja miksi hän on täällä aivan yksin? Vastaahan. Hänellä on nyt yrityksessämme aivan yhtä suuret edut valvottavanaan kuin meillä muillakin, ja ellet sinä pyydä häntä koettamaan jotakin, niin menen itse neuvottelemaan asiasta hänen kanssaan."
"Sitä et tee", sanoi Boyd kylmästi.
Clyde hypähti ylös ja sopersi kiihtymyksestä tukahtuneella äänellä:
"Olet tähän kaikkeen syypää, ja nyt joko selvität tämän pulman tahi ostat osuuteni."
"Tiedäthän, ettei minulla ole rahoja osuutesi lunastaakseni."
"Sitten myyn sen ensimmäiselle ostonhaluiselle. Tarvitsen rahani, ja muista, että tarjosin sitä ensin sinulle."
"Teitte viisaasti seuratessanne mukana Kalvikiin", sanoi Fraser.
"Menkää koetteeksi Marshin puheille."
"Sen teenkin", selitti Alton.
"Sellaista konnamaisuutta et sentään tuumine?" kysyi Emerson nopeasti.
"Miksi en? Ethän sinäkään kuuntele neuvojani. Pelaat toisten rahoilla, ja sinulle on aivan samantekevää, voitatko vai häviät. Jos tämä yritys menee myttyyn, alat luultavasti puuhata heti toista."
"Ulos!" karjaisi Boyd sellaisella äänellä, että Clyde livahti ovesta tavallista vikkelämmin.
"Tunsitteko Cherryn jo ennen kuin tulimme Kalvikiin?" kysyi Boyd
Fraserilta hetkisen kuluttua.
"Tapasin hänet kerran sattumalta."
"Missä?"
"Nomessa — suuren kultakuumeen vuonna."
"Mitä hän teki?"
"Hoiteli asioitaan, johon hän kyllä kykenee", Fraserin silmät olivat jälleen vihreät ja ilmeettömät kuten tavallisesti.
"Mitä tiedätte hänestä?"
"Sen vain, että useimmat olisivat rynnänneet vaikka tuleen hänen tähtensä. Nomen kullankaivajat olisivat antaneet oikean silmänsäkin, ainoan lapsensa ja vaikka mitä, jos hän olisi pyytänyt."
"Mitä muuta?"
"Hänelle aivan sateli naimatarjouksia —"
"Niin, niin, mutta mitä tiedätte hänestä itsestään. Kuka hän on? Ja minkälaiset ovat hänen elämänsä vaiheet?"
"Olen hirveän kehno salapoliisi, sir", vastasi "sormeton" Fraser, "minkä huomion olen usein tehnyt. Jos minua miellyttäisi nuuskia toisten asioita ja kuunnella kaikkia juorupuheita; niin voisin ehkä vastata kysymyksiinne, mutta sellainen en ole. En kelpaa todistajaksi."
Boyd olisi vielä jatkanut kyselyään, mutta samassa kuuluivat ulkoa George Baltin raskaat askeleet, jotka lähenivät nopeasti. "Saitteko mitään"? tiedusteli Boyd kiihkeästi heti kun ovi aukeni.
"Mitä vielä", murahti George. "Nousu on kyllä hyvä, mutta patomme on korkattu." Hän riisui kumisaappaansa ja lennätti ne vihaisesti penkin alle.
"Entä veneet?"
"Sama juttu. Marshin miehet saartavat verkkomme, eikä meillä ole tarpeeksi veneitä pitääksemme vieraat loitolla." Hän loi Boydiin paljon sanovan katseen tuuheiden kulmainsa alta ja kysyi: "Kuinka kauan aiomme tätä vielä sietää?"
"Mitä tarkoitatte? Olen lähettänyt miehiä värväämään uutta väkeä."
"Tarkoitukseni ymmärrätte kyllä", murisi jättiläinen verestävin silmin.
"Vastaamme Marshille samalla tavalla."
Emerson loi nopean katseen Fraseriin, joka tuijotti hievahtamatta
Isoon-Georgeen.
"Meitä on jo niin kauan kiusattu, että jonakin kauniina päivänä tässä tapahtuu murhia, ja sitä parempi kuta pikemmin", riehui kalastaja. "Nitistämme hänet jo tänä iltana."
Boyd kääntyi hitaasti ikkunaan päin toisten seuratessa häntä kiihkein katsein. Huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Etempää kuuluva koneiden melu tuntui nyt julmalta ivalta. Tämä viimeinen vastoinkäyminen oli Baltille kaiken sen vuosia kestäneen, säälimättömän vainon huippu, jonka pelkkä muistokin sai hänet raivostumaan, ja hänen kumppanilleen se merkitsi lemmittynsä menettämistä, eroa Mildred Waylandista, tytöstä, joka oli ollut tämän kaikkien suunnitelmien keskipiste. Boyd ajatteli katkeralla mielellä kaikkia ponnistuksiaan ja kärsimyksiään, nälkää niin ruumiillista kuin henkistäkin, jota hän oli tuon tytön tähden kärsinyt. Hän näki jälleen toiveidensa raukeavan ja unelmiensa sortuvan, maa vajosi jälleen hänen altaan, kuten se oli ennenkin niin usein tehnyt, ja hänen sisimmässään alkoi kyteä synkkä viha. Jokin sanoi hänelle, että tämä oli viimeinen yritys; hänellä ei olisi enää rohkeutta ryhtyä johonkin uuteen, mikä ajatus raivostutti hänet melkein suunniltaan.
Vielä edellisenä iltana kalastajien lähtiessä matkoihinsa, häntä oli lohduttanut se toivo, että Georgen pato pelastaa heidät, kunhan nousu toden teolla alkaa, mutta sekin toivo petti; joki oli lohia tulvillaan, mutta pato pysyi tyhjänä. Hän oli täydellisesti masentunut ja toivoton, sillä Kalvikissa ei ollut ketään joutilaita, jotka olisivat olleet halukkaat ryhtymään työhön ja Mildred Waylandin piti sitäpaitsi myös pian saapua — laivaa odotettiin joka päivä — eikä apua voinut mistään saada. Ja mikä pahinta, Mildred saisi kuulla senkin, että kaikki oli Marshin ansiota. Boyd tiesi kyllä, että Mildred luotti häneen, mutta naisen luottamus kestää vain aniharvoin nöyryytyksen häpeää, eikähän ole inhimillistäkään aina luottaa taittuneen kaislan tarjoamaan tukeen. Mildred kääntyisi varmasti toisaalle — ehkä juuri mieheen, joka oli kaikki nämä vastoinkäymiset aiheuttanut. Tuota mahdollisuutta ajatellessaan Boyd kirosi synkästi.
"Mitä?" kysyi Balt.
"Sitä vain, että olette oikeassa. On jo aika vaatia tuo konna tilille", vastasi Boyd käheällä ja luonnottomalla äänellä.
"Hyvä!"
Boyd vilkaisi vielä kerran ulos huulillaan joku katkera sana, mutta samassa hän hätkähti ja kumartui kiihkeästi eteenpäin. Vene, jonka Cherry oli lainannut, lähestyi nopeasti väkeä kukkuroillaan jäljessään pitkä jono kanootteja, nekin miehiä täynnä.
"Katsokaahan!" huudahti hän.
"Mitä?"
"Cherry — Cherry on hankkinut väkeä." Ääni petti ja hän törmäsi ulos
Ison-Georgen hypähtäessä ikkunaan.
"Intiaaneja, Jumal'auta!" kiljaisi jättiläinen ja malttamatta kiskoa saappaita jalkoihinsa hän syöksyi avojaloin Boydin ja Fraserin jälkeen ennättäen näiden kanssa laiturille juuri parahiksi Cherryä vastaanottamaan.
"Töihinkö?" kysyi Boyd henkeään pidättäen ja miesjoukkoon viitaten.
"Niinpä tietenkin", vastasi tyttö. Vene ja kanootit tyhjenivät nopeasti ja pian parveili laiturilla tumma joukko vinosilmäisiä ja kuparinruskeita aleuteja.
"Sain viisikymmentä miestä — jokilaakson parhaat", jatkoi Cherry, "ja koetin saada enemmänkin, mutta — ne ovat jo tässä kaikki."
"Sormeton" Fraser löi kämmenen reiteensä niin että läjähti, ja Boyd tarttui kiinteästi tytön käteen.
"Olette oikea aarre, Cherry!" Äskeinen epätoivoinen päätös häivähti hänen mieleensä, ja äänessä väreili rajaton kiitollisuus.
"Älkää minua kiittäkö!" huudahti Cherry. "Constantinen avutta en olisi saanut paljoakaan aikaan, niin että kaikki on enimmäkseen hänen ansiotaan."
"Sittenkään en oikein käsitä. Nämähän ovat Marshin väkeä."
"Niin ovatkin, mutta minä autoin heitä parhaani mukaan, kun he viime talvena näkivät nälkää, mihin kaikkeen nyt vetosin. Huonoja kalastajia ja hirvittävän laiskoja, jotka eivät suorita puoltakaan valkoisen miehen työstä, mutta sen parempia ei ollut tarjolla." Hän naurahti iloisesti onnellisena katseesta, jonka Boyd häneen loi. "Antakaa nyt minulle jotakin syötävää. Olen nälkään nääntymäisilläni."
Oivallettuaan asianlaidan Iso-George rupesi heti joukon johtajaksi, ja ennenkuin toiset olivat ehtineet keittiöön, oli hän jakanut miehet sopiviin ryhmiin, joille hän jo jakeli verkkojaan. Lohi nousi ja voitto oli näkyvissä — mitä hän muusta välitti.
Iltapäivällä natisi laituri hopeakylkisten lohien painosta, ja kiinalaisten viiltäjien väsymättömät veitset liikkuivat salamannopeasti halkoen, leikaten ja viiltäen juottoahjojen sähistessä avarassa tehdasrakennuksessa, jonka seinissä koneiden melu ontosti kumahteli.
XXIII.
TAISTELU JATKUU.
Boydista tuntui, että seuraavat päivät olivat hänen elämänsä ihanimmat. Hän laski leikkiä miestensä kanssa ilahduttaen ja kiihoittaen heitä päivänpaisteisella hymyllään ja väsymättömällä tarmollaan, eikä hän ollut milloinkaan joutilaana, paitsi niitä niukkoja hetkiä, jolloin hänen täytyi pakostakin nukkua joku tunti. Hän oli yhtä aikaa kaikkialla, eikä ainoakaan pyörä seisahtunut eikä yhtään määräystä koneisiin nähden annettu hänen tietämättään. George Balt vimmastui lopulta hänen kiihkolleen, sillä intiaanit eivät ole valkoisten miesten kaltaisia; saaliin hankkiminen niiden avulla pani jättiläisen, joka oli tottunut käsittelemään väkeään säälimättömän esimiehen melkeinpä rikollisella julmuudella, kovalle koetukselle. Äärimmäisistä ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut kuitenkaan saalista niin paljon kuin tehdas olisi niellyt, mistä kaikesta hän syytti sankarillisesti vain itseään.
Boyd oli, siitä huolimatta ettei saalista tullutkaan toivottua määrää, sangen hyvillään, sillä hän arveli joka tapauksessa voivansa pelastua täydellisestä häviöstä, ja päästyään kerran kunnialla tämän kesän yli ei Marsh eikä mikään muukaan mahti kykenisi häntä enää murskaamaan. Vaikka nuo ihanat unelmat suurenmoisesta menestyksestä eivät toteutuneetkaan, laski hän joka tapauksessa saavansa kohtuullisen voiton.
Trustin päämajassa oli rajuilma riehahtanut valloilleen. Marsh oli vimmoissaan, ja kaikki, joille se vain oli mahdollista, karttoivat häntä. Työnjohtajat ja päällysmiehet, jotka oli käsketty yhtiön punaiseksi maalattuun konttoriin kesken kiireen, poistuivat kulmat rypyssä ja arkoja silmäyksiä olkansa yli heitellen. Monet heistä saivat pitää paikkansa vain tekemällä yhtiölle palveluksia, joita ei milloinkaan kirjoihin merkitty, mutta nyt pudistelivat hekin päätään kiroten, että jotakin tavallista kummempaa oli tekeillä.
Marsh olisi voinut olla aivan levollinen ja antaa ajan lopettaa, minkä hän oli alkanut, ellei Boyd olisi ollut niin varovainen, että myi saaliinsa etukäteen. Tuo temppu uhkasi kumota kaikki Marshin suunnitelmat. Trustin suunnattomat käyttövarat tukenaan hän olisi voinut polkea hinnat niin alas, että Emerson olisi joko joutunut kokonaan tappiolle ja puille paljaille tahi saanut pitää saaliinsa seuraavaan vuoteen, mitä hanketta Wayne Wayland olisi varmasti lämpimästi kannattanut. Mutta asiain näin ollen olisi sellainen menettely aiheuttanut vain suuria tappioita kaikille välittäjille ja samalla trustille itselleenkin. Sentähden täytyi tuo nuori mies saada tuhotuksi jo Kalvikissa ja heti.
Marsh tiesi viipyneensä jo aivan liian kauan Kalvikissa, sillä hänen läsnäolonsa oli välttämätön toisissakin paikoissa kaukana etelässä, mutta hän ei voinut luovuttaa tätä taistelua toisiin käsiin. Hän odotti sitäpaitsi kiihkeästi The Grande Dame'n tuloa, jolla Mildredin ja herra Waylandin piti saapua.
Pyynnin kolmantena päivänä tuli Constantine Boydin puheille mukanaan joukko aleuteja, joiden tulkkina hän toimi. Miehet pyysivät saada palkkansa.
"Eivätkö he voi odottaa viikon loppuun?" tiedusteli Boyd.
"Ei! Ellei rahaa, ei ruokaakaan. Pienokaiset nälissään ja raha nyt tarpeen. Ostettuaan ruokaa he palaavat heti työhön."
"Hyvä on. Anna tämä maksumääräys kirjanpitäjälle."
Boyd kirjoitti pari sanaa muistikirjansa lehdelle, jonka hän repäisi irti ja antoi Constantinelle.
"Oletko tuntenut Marshin jo kauankin."
"Hyvin kauan."
"Pidätkö hänestä?"
Tummat silmät välähtivät.
"Kyllä. Hän hyvä mies."
"Olet ollut hänen työssään?"
"Kyllä?"
"Miksi lähdit pois?"
Constantine epäröi hetkisen. "Minä teke nyt työtä Cherrylle."
"Minkätähden?"
"Hän kovin hyvä pikku veljelle. Te näki pienokainen — noin iso."
"Aivan niin. Sievä lapsi. Muistatko muuten iltaa pari viikkoa sitten, jolloin olin Cherryn luona — iltaa, jolloin menit ulos sisaresi kanssa?"
"Muistan."
"Mihin menitte?"
Constantine muutteli jalkojaan, joissa oli mursunnahalla pohjatut saappaat. "Miksi kysytte?"
"Mitäpä siitä. Mihin menitte?"
"Intiaanikylään. Miksi kysytte?"
"Ilman vain. Jos muuten sattuisit joutumaan selkkauksiin Marshin kanssa, niin voin ehkä auttaa sinua. Pidän sinusta, mutta en hänestä."
Sekarotuinen murahti jotakin ja kääntyi mennäkseen, mutta samassa ojensi Boyd kätensä siepaten miehen vyössä roikkuvan puukon tupestaan. Constantine pyörähti ympäri hätäisesti huudahtaen, kasvot nytkähtelivät ja sieraimet värisivät kuin säikähtyneellä hevosella, mutta Boyd ei ollut häntä näkevinäänkään, vaan tunnusteli huolettomasti puukon terää.
"Harvinainen ase", virkkoi hän luoden mieheen omituisen katseen. "Olen sitä usein ihaillut." Hän ojensi hymyillen veitsen Constantinelle, joka solahdutti sen nopeasti paikoilleen poistuen sitten sanaa sanomatta.
Pari tuntia myöhemmin huomasi Boyd intiaanien, joille hän oli antanut maksumääräyksen, keskustelevan kiihkeästi laiturilla. Nähdessään Constantinen joukon keskellä hän meni kysymään, mitä siellä oli tekeillä, jolloin Constantine ojensi hänelle hopeisen dollarin rahan sanoen:
"Nämä miehet sanovat tämä raha ei hyvä."
"Mitä tarkoitat?"
"Raha ei hyvä. Yhtiön kauppa ei huoli siitä."
Boyd huomasi, että miehet kyräsivät häneen epäluuloisesti.
"Lorua! Mikä vika siinä olisi?"
"Kauppamies naura ja sano raha teidän. Käskee korjaamaan se pois. Hän ei myydä miehilleni ollenkaan jauhoja."
Constantine oli ilmeisesti itsekin epäilevällä kannalla.
Eräs intiaani veti kolikon taskustaan sanoen:
"Tahdomme tämmöisiä rahoja."
Boyd otti rahan ja tutki sitä joka taholta, jolloin asia heti selvisi. Rahassa näkyi nimittäin aivan selvästi jonkun entiseen kalastusyhtiöön kuuluneen säilyketehtaan nimikirjaimet, mistä hän heti huomasi, että kysymyksessä oli eräs vanha temppu, jonka jo ensimmäiset pohjolaan tunkeutuneet ja keskenään ankarasti kilpailevat, kauppaa harjoittavat yhtiöt olivat keksineet. Rahoihin, joita intiaanit näiltä yhtiöiltä saivat, oli lyöty näiden nimikirjaimet, ja kun yhtiöt kieltäytyivät ottamasta vastaan mitään muuta rahaa, oli intiaanien pakko tehdä kaikki ostoksensa näiden varastoista. Järjestelmää huolellisesti kehittämällä hankkivat yhtiöt siten yksinoikeuden kaikkeen tarjolla olevaan intiaanityövoimaan, ja oli aivan ilmeistä, että Marsh oli kumppaneineen harjoittanut samaa riistomenettelyä koko ajan aina uuden yhtymän perustamiseen saakka. Hän alkoi selitellä selkkauksen syytä ja lupasi järjestää asian, mutta intiaanit olivat monesta vahingosta viisastuneet, eivätkä luottaneet valkoisen miehen lupauksiin, ja kun sanoilla ei ollut mitään vaikutusta, virkkoi hän lopuksi:
"Ellei rahani kelpaa yhtiön kauppaan, myyn omista varastoistani, mitä tarvitsette. Näin pienistä asioista sovitaan aina."
Hän vei koko joukon varastohuoneelle huolehtien, että jokainen sai, mitä tahtoi, ja auttaen vielä tavarat kanootteihinkin.
Iltapäivä kului rauhallisesti, mutta seuraavana aamuna hän tuli levottomaksi, kun aleuteja ei alkanut kuuluakaan työhön.
Balt oli tullut särkiltä jo aikaisemmin kertoen, että heidän ja Marshin miesten välillä oli tapahtunut tiukka yhteenotto. Georgen veneet oli saarrettu pimeän turvissa, verkot viilletty rikki, mikä kaikki oli lopulta yltynyt tuimaksi tappeluksi, jossa useat hänen miehensä olivat saaneet vakavia vammoja. Jättiläinen, joka oli kaikkea muuta kuin rakastettavalla päällä, oli tullut hakemaan apua, vakuuttaen, että tilanne kärjistyi joka hetki. Kuullessaan intiaanien petollisuuden hän pihahti pilkallisesti ja lähti kaikki aseet mukanaan särkille takaisin, Boydin, joka oli nyt todella säikähtynyt, rientäessä veneeseen ja soutaessa kaikin voimin virtaa ylös Cherryn luo toivoen tämän saavan alkuasukkaat palaamaan.
Tyttö oli heti valmis lähtemään ja he aikoivat juuri nousta veneeseen, kun Chakawana syöksähti ulos pelosta kalpeana.
"Minne menette?" kysyi hän.
"Intiaanikylään. Sinä jäät tänne ja —"
"Ei, ei! Yksin en tänne jää. Tulen mukaan." Hän katsahti arasti taaksensa.
"Mutta, Chakawana, mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö?"
Tyttö nyökäytti kiihkeästi kaunista päätään.
"Ketä?" tiedusteli Boyd, mutta tyttö vain tuijotti häneen kirsikanmustilla silmillään toistaen sitten pyyntönsä. Cherry myöntyi huomauttaen Boydille:
"Muuta neuvoa ei ole. Hän ja Constantine ovat olleet niin omituiset viime aikoina, etten tiedä oikein mitä heistä ajattelisin. Tyttö, joka on ollut tähän saakka luoduista onnellisin, aina iloinen ja hilpeä, on nyt kokonaan muuttunut. Hän ja Constantine kuiskailevat aina keskenään ja käyttäytyvät muutenkin niin salaperäisesti ja kummallisesti, että aivan hermostuttaa." Intiaanityttö oli käynyt hakemassa pienokaisen ja riensi nyt heitä kohti lapsi sylissään. "Eikö hän ole sievä?" lisäsi Cherry. "Rumia ihmisiä en voi läheisyydessäni sietää."
Kylään saavuttuaan he tekivät molemmat parhaansa saadakseen miehet mukaansa, mutta turhaan; kaikki kieltäytyivät jyrkästi. Suurin osa, kuten he kuulivat, oli jo hajaantunutkin toisille säilyketehtaille tohtimatta luottaa Emersonin lupauksiin ja peläten loukata vanhoja työnantajiaan, ja jäljelläolevat olivat vanhoja laiskureita, jotka eivät tahtoneetkaan tehdä työtä, vaan kuuntelivat houkutteluja olkapäitään kohautellen ja maleksien vihdoin tiehensä.
"Kun rahanne ei kelpaa yhtiön kauppaan, eivät he siitä välitä", virkkoi
Cherry lopuksi.
"Annan heille elintarpeita koko ensi talveksi", vastasi Boyd alkaen menettää malttinsa moisen härkäpäisyyden suututtamana. "Käskekää heidän muuttaa koko kirottu kylänsä tehtaalleni kiluineen kaluineen, vaimoineen ja kaikkineen. Pidän heistä huolen." Mutta joukkoon ei tepsinyt mikään. Marsh oli ollut jälleen liikkeellä, ja nuo ihmispoloiset pelkäsivät hänen kostoaan.
"Näitä raukkoja ei voi moittia", sanoi Cherry. "He ovat oppineet pelkäämään yhtiöitä, joiden varastojen turvissa he pääsevät talven yli, niin että jos elintarpeiden myynti lopetetaan kostoksi niskuroimisesta, nääntyvät kaikki nälkään. Kurjaa menettelyä!" Tyttö polkaisi vihaisesti jalkaansa. "Ja minä kun olin niin ylpeä työstäni, sillä luulin todellakin voineeni vihdoinkin jotenkin auttaa. Nyt en tiedä enää mitään mihin ryhtyä; olen tehnyt voitavani."
"Samoin minäkin", huokaisi Boyd. "Näiden viidenkymmenen aleutin avulla saimme sentään jotakin aikaan, mutta nyt!" Hän heilautti käsiään toivottomasti. "George on myös jälleen pulassa, sillä Marshin kätyrit ovat silponeet verkkomme ja laiva voi saapua millä hetkellä hyvänsä."
"Laiva! Mikä laiva?"
"Herra Waylandin huvipursi. Hän on matkalla tänne trustin toisten päämiesten ja — Mildredin keralla."
"Tuleeko — tuleeko neiti Wayland tänne?" kysyi Cherry jäykästi.
"Kyllä."
"Miksi ette ole sitä minulle sanonut?"
"Luulin sen olevan teille samantekevää."
"Hän ei siis malta odottaa, vaan seuraa jäljessänne aina Chicagosta saakka. Siinä tapauksessa ette kait enää välitäkään avustani?" Katse painui alas ja piirteet kovettuivat.
"Tietysti tarvitsen apuanne. Hänen tulonsa ei muuta tilannetta millään tavalla."
"Olette jo pitänyt minua kyllin kauan narrinanne", sanoi Cherry vihaisesti. "Tämän yrityksen takia en ole viettänyt huoletonta hetkeä, vaikka tiesitte koko ajan, että hän oli tulossa. Olemme olleet vain välikappaleita — George, minä ja kaikki muutkin, joiden avulla olette valmistautunut vain tuota hetkeä varten." Hän naurahti katkerasti.
"Nyt ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Neiti Wayland —"
"Oh, kyllä. Eihän mikään vi olla hänelle sen mieluisempaa kuin vapauttaa teidät kaikista huolistanne. Vain sana hänen huuliltaan, ja vaikeudet häviävät olemattomiin kuin aamun usva. Tunnustakaamme joutuneemme tappiolle ja kerjätkäämme häntä pelastamaan meidät."
Boyd pudisti päätään aikoen sanoa jotakin, mutta tyttö ei antanut hänen puhua.
"Halusitte kaikesta päättäen esiintyä sankarina hänen edessään, minkä riemuvoiton saavuttaaksenne turvauduitte meihin. Olenpa, totisesti iloinen, ettemme onnistuneet, iloinen siitä, että Marsh osoitti teille täydellisen avuttomuutenne. Tulkoon nyt neiti Wayland avuksenne. Minä väistyn. Ymmärrättekö?"
Emerson tuijotti häneen ymmällään, sillä tuo kaikki oli jotakin aivan odottamatonta, mutta hän tiesi olevansa tytölle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että loukkautuminen oli mahdotonta.
"Neiti Waylandilla ei ole mitään tekemistä asioideni kanssa", vastasi hän rauhallisesti, "ja epäilen, mahtaisiko hän käsittääkään vastoinkäymisteni laatua. Sankaria en ole tahtonut näytellä, ja kun hanke pantiin alulle, ei päämaali, johon olen pyrkinyt, tosin teidän kaikkien avullanne, ollut teille mikään salaisuus."
"Miksi ei neiti Wayland sitten auta teitä"? kysyi Cherry. "Niinkö vähän hän välittää teistä? Eikö hänellä ole järkeä ymmärtää, miten tukala asemanne on."
"Kyllä, mutta tämä on koetukseni, josta tahdon suoriutua omin voimin. Hän ei huoli puolisokseen miestä, joka ei ole itse pystynyt onneaan luomaan, eikä hän sitäpaitsi tohdi vastustaa isänsä tahtoa, ei edes ajatellakaan sinnepäin — hän on niin kasvatettu. Wayne Waylandin vastarinta ei ole suinkaan ainoa este tielläni. Minun täytyy osoittaa hänen tyttärelleen olevani samaa maata kuin tämäkin, sillä Mildred ei siedä velttoja henkilöitä."
"Ja te uskotte tuon naisen rakastavan teitä! Hän ei olekaan mikään nainen — hän ei edes tiedä, mitä rakkaus on. Kun nainen rakastaa, luuletteko hänen välittävän rahasta, kuuluisuudesta tahi menestyksestä? Jos rakastaisin jotakin miestä, luuletteko, että pysähtyisin neuvottelemaan isäni kanssa, menenkö hänen kanssaan naimisiin vai odotanko, kunnes lemmittyni osoittaa olevansa mahdollinen rinnalleni astumaan? Arveletteko, että antaisin hänen kestää kaikki ne helvetin tuskat, jotka te olette kärsinyt, nähdäkseni mihin hän pystyy? En konsanaan! Olisin ottanut hänet sellaisenaan ja taistellut yhdessä hänen kanssaan. Olisin antanut hänelle kaikki, mitä minulla on — rahaa, aseman, ystäviä ja vaikutusvaltaa, ja jos omaiseni olisivat vastustelleet, olisin käskenyt heidän mennä hornaan. Heidät olisin heittänyt ja liittynyt häneen! Olisin käyttänyt viimeisen dollarinikin ja kaiken naisellisen neuvokkuuteni ja viekkautenikin häntä auttaakseni. Kun nainen rakastaa, ei hän välitä maailman puheista; hän seuraa lemmittyään, olipa tämä minkälainen hyvänsä."
Sanat tulivat niin kiihkeästi, että Cherryn täytyi hengähtää.
"Tätä ette ymmärrä", sanoi Boyd. "Olette alkuperäinen ja vapaudessa kasvanut, kun taas Mildred on täydellinen vastakohtanne. Vanhoillisuus on hänellä veressä, eikä hän sille mitään mahda. Minunkin oli ensin vaikea häntä ymmärtää, mutta kun tutustuin hänen elämäänsä, oloihin, joissa hän oli kasvanut, selveni kaikki. En huolisi hänestä toisenlaisena kuin mitä hän on, ja siinä on minulle aivan kyllin, kun tiedän, että hän pitää minusta omalla tavallaan."
Cherry nykäisi niskojaan. "Heleänpunainen, elämänhalusta lämmin veri on aina siirappia parempi, ja kun rakastan, tahdon myös tuntea, mitä se on — en vaadi, että se todistetaan minulle kuin mikäkin mittausopillinen tehtävä. Tahdon rakastaa ja vihata, tehdä mitä päähäni pälkähtää, vaikka se olisikin vastoin järkeni ääntä."
"Oletteko milloinkaan noin rakastanut?" kysyi Boyd äkkiä.
"Kyllä", vastasi tyttö empimättä luoden häneen katseen, jonka syvyyteen hän ei kyennyt tunkeutumaan. "En ole Luojan kiitos, noita keinotekoisia, vaan alkuperäinen, kuten sanoitte. Olen elänyt!" Punaiset huulet vääntyivät pilkalliseen hymyyn.
"En odottanutkaan teidän ymmärtävän Mildrediä", sanoi Boyd. "Mutta hän rakastaa minua ja minä palvon häntä jumalattarenani. Ihmisellä täytyy olla joku, jota hän jumaloipi; omaa kuvaansa hän ei voi kumarrella."
Cherry Malotte kääntyi hitaasti ja astui veneeseen, istuen äänettömänä koko paluumatkan, Boydin, joka oli ymmällään ja pahoilla mielin uskonsa muuria vastaan suunnatun hyökkäyksen johdosta, yrittämättäkään vaitioloa rikkoa.
"Sormeton" Fraser oli laiturilla heitä vastassa. "Missä helvetissä olette ollut?" huusi hän.
"Intiaanikylässä väkeä etsimässä. Miten niin?"
"Iso-George on lujilla; pyysi apua jo pari tuntia sitten."
"Mikä hätänä?"
"Kuusi miestänne makaa pahoin runneltuina parakissa tapeltuaan Marshin miesten kanssa, jotka kävivät päälle kuin sudet. Saalis pantiin laidan yli, eivätkä nuo poikaparat taida pitkään aikaan kyetä uutta hankkimaan. Tässä on pian kuumat paikat."
"Särkiltä meitä ei karkoiteta", kiljahti Boyd. "Hoilaan rantamiehet heti koolle, ja menkää te etsimään Altonia; tarvitsemme kaikki saatavilla olevat miehet."
"Hänestä ei ole mihinkään; vetelee jo unia kuin kotikissa."
"Taitaapa ollakin selvintä, että hän on jaloista poissa."
Hän riensi tehtaan läpi, nyt melkein autio ja äänetön, huusi miehet saapuville ja törmäsi joukkoineen veneisiin jättäen intiaanit ja pari vahtia tehdasta vartioimaan.
Lahdella sukeutunut tappelu kesti koko iltapäivän jatkuen vielä hämäränkin tultua. Veneet olivat kietoutuneet yhteen rykelmään, jossa puolialastomat miehet huitoivat ympärilleen nyrkeillä, airoilla ja sauvoimilla kiroillen ja kiljuen lohien samotessa koko ajan taukoamatta sankoissa parvissa virtaa ylös kohtalokkaita synnyinvesiään kohti silvottujen ja revittyjen verkkojen läpi ja tappelusta keinahtelevien kölien alitse.