XXIV.
"THE GRANDE DAME" SAAPUU.
Aamuauringon ensimmäisten säteiden välähtäessä taivaalle ilmestyi utuverhosta, joka etäisen metsävalkean keveän savun lailla häilyi valtameren pinnalla, lumivalkoinen laiva, joka äänettömästi liukuen suuntasi kulkunsa lahteen jättäen jälkeensä tumman savujuovan. Hopeisena kimmeltävä vedenkalvo halkesi kauniisti kaartuvan keulan edessä kuin veitsellä leikaten, solakat mastot kohosivat ylpeästi vaalenevaa taivasta kohti, ja valkeat sivut olivat puhtaat kuin rannalla keinuvien lokkien tahraton rinta.
Pienintäkin yksityiskohtaa myöten täydellisenä ja jokainen ääriviiva virheettömän sopusointuisena se liukui majesteettisesti kalavenelauman läpi, joka hajautui kuin säikähtyneenä joka taholle valvomisesta uupuneiden katseiden seuratessa laivaa kuin jotakin yliluonnollista ilmestystä.
Boyd seisoi hinaajansa kannella ja katseli näkyä henkeään pidätellen. Nähdessään laivan ilmestyvän niemen takaa lounaassa hän oli huudahtanut ja seurannut sitten sen lähestymistä ympäristönsä kokonaan unhottaen. Sydän löi haljetakseen ja henkeä salpasi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi täytynyt huutaa ääneen Mildredin nimeä ja ojentaa kätensä tätä vastaanottamaan. Tietysti Mildred huomaisi hänet laivan sivuuttaessa — hän tiesi, että Mildred tähysteli häntä seisoen kannella kasteesta märkänä, mutta kuitenkin häntä kiihkein katsein etsien. Mildred oli varmasti ollut kärsivällisesti tähystyspaikallaan jo siitä saakka kun maa tuli näkyviin. Äkillisen pelon valtaamana, että laiva sivuuttaisi Mildredin ehtimättä häntä huomata, hän antoi käskyn ajaa lähemmäksi, paikkaan, josta hän näki hyttien ovet ja nojatuolit kannella. Hän tutki katseillaan joka sopen ja kohdan, mutta ei nähnyt muuta kuin komentosillalla seisovan vormuniekka kapteenin ja kompassilaitteen kimaltelevat messingit. The Grande Dame oli jo niin lähellä, että koneiden käynnistä huolimatta hän kuuli kapteenin antavan matalalla äänellä jonkun määräyksen, mutta Mildrediä ei kuulunut eikä näkynyt. Hyttien ikkunoita peittävät tiheät uutimet ilmaisivat matkustajien vielä nukkuvan. The Grande Dame liukui ohi hänen seisoessaan siinä sydän pettymyksestä raskaana, väsymyksestä menehtymäisillään ja märkä ruumis vilusta väristen koleassa aamuilmassa.
Hän käski kääntää maihin, jonne matkalla he kohtasivat George Baltin.
"Mikä laiva tuo on?" tiedusteli tämä.
"Trustin johtajien käytettävänä oleva huvipursi."
Jättiläinen tuijotti uteliaasti loittonevan aluksen jälkeen.
"Pari poikaa haavoittui kahakassa sangen pahasti", huomautti hän, "niin että käskin heidän ottaa verkot ylös ja mennä kotiin."
"Olemme kaikki aamiaisen tarpeessa."
"En välitä. Menen padolle."
Emerson kohautti hartioitaan.
"Mitä se hyödyttää? Eihän kannata edes vaivautua sitä kokemaan."
"Olen pitänyt paikkaa silmällä viisi vuotta, enkä ole milloinkaan nähnyt lohien tekevän näin", murisi Balt. "Elleivät ne tänään kulkeudu patoomme, heitämme koko homman. Marshin miehet turmelivat ainakin puolet verkoistamme ja pieksivät väkemme vähiin henkiin." Sanoja seurasi sarja synkkiä kirouksia. "Teimme sittenkin erehdyksen toissa päivänä, kun emme nitistäneet tuota roistoa! Mutta eihän ole vieläkään liian myöhäistä."
"Wayne Wayland on mukana tuolla laivalla, ja hän on tuima mies. Olen kuullut hänestä monta kummaa juttua, mutta sittenkin luulen, ettei hän tiedä, mitä kaikkea Marsh on täällä tehnyt. Menen hänen puheilleen ja kerron kaikki."
"Jospa hän käännyttää teidät takaisin?"
"Sittenkin on vielä kyllin aikaa tuumia — tuumia tuota ehdotustanne.
En suoraan sanoen pidä siitä."
"Ei teidän tarvitsekaan", sanoi Balt alentaen äänensä kuiskaukseksi, niin ettei peränpitäjä kuullut sanoja. "Olen pohtinut asiaa koko yön ja olen sitä mieltä, että toiminkin yksin. Marshin tuomion olen joka tapauksessa langettanut ja — te olette minua nuorempi, jolle semmoinen ei mitenkään sovikaan. Tulette yksinkin toimeen kävipä minulle miten hyvänsä."
Boyd pani kätensä toverinsa olkapäälle.
"Ei, Balt", lausui hän; "murhaa en ehkä hyväksy, mutta toisenkaan rikoksesta en aio hyötyä, ja jos niikseen tulee, vastaan puolestani, enkä anna teidän ottaa yksin syytä päällenne. Tuli mitä tuli niin teitä en jätä. Mutta toivokaamme, että kaikki kääntyy vielä parhaaksi. Onpa sangen vaikeata mennä herra Waylandilta mitään pyytämään. Hänen tyttärensä on, näettekös — tuota noin — tahtoisin — tahtoisin kovin mielelläni nähdä hänet."
Balt katsoi häneen kiinteästi. "Ymmärrän. Ja sehän tekeekin tehtävänne niin kirotun vaikeaksi. Mutta ellei muu auta, raivaan Marshin yksinäni tieltä pois — hänen täytyy väistyä. Nyt lähden padolle. Kertokaahan sitten minulle, mitä vanhus sanoi."
Boyd palasi tehtaalle synkkänä ja katkerana. Hän tunsi ja tiesi, etteivät Georgen murhasuunnitelmat olleet vaikuttaneet häneen mitenkään järkyttävästi. Ajatus vuodattaa verta ei ollut aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnon vaivoja, ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vain jonkun vahingollisen eläimen tuhoaminen. Samalla hän tunsi, että jos rakkaus Mildrediin johtaa hänet rikokseen, kohtaa hänen häpeänsä tätäkin, minkätähden tuo ajatus turvautua väkivaltaan kauhistutti häntä nyt, vaikka hän ei jaksanutkaan sitä luotaan sysätä. Hän nöyryyttäisi itsensä ensin ja menisi Mildredin isältä suojelusta rukoilemaan, mutta ellei se auttaisi, saisi Marsh katsoa eteensä. Silloin hänellä ei olisi enää mitään syytä säästää vihollistaan.
Tehtaalla hän tapasi Clyden suunniltaan ilosta laivan tulosta ja kiihkeästi odottaen päästäkseen tervehtimään ystäviään. Boyd käski hänen mennä veneeseen seuraten itse jäljessä hiukan aamiaista haukattuaan.
Matkalla laivalle Boydia vaivasi sama kiusallinen tunne, joka oli hänet vallannut mennessään Chicagossa monivuotisen poissaolonsa jälkeen ensi kerran Mildrediä tervehtimään. Hänellä oli nytkin vain vastoinkäymisiä kerrottavanaan luvatun voitonsanoman asemesta. Mildred näkisi hänet jälleen vastoinkäymisten katkeroittamana, eikä hän voinut muuta ajatella kuin miten Mildred suhtautuisi tähän pettymykseen. Hän ainakin toivoi Mildredin ymmärtävän, miksi hänen nyt täytyi vedota tämän isään; ettei hän ollut mikään armoa pyytelevä puheille pyrkijä, vaan mies, joka vaati oikeutta, vastustaja, jota täytyi kunnioittaa. Olihan hän jo näyttänyt, mihin hän kykeni, joten Wayne Waylandin olisi sangen vaikea tehdä häntä millään tavalla halveksittavaksi tyttärensä silmissä.
Willis Marsh ja herra Wayland seisoivat kannella partaaseen nojaten seurassaan joku kolmaskin — Boydin sydän sykähti kiihkeästi; tuon vartalon ja ryhdin hän olisi tuntenut tuhansien joukosta. Mildred huomasi hänet myös ja osoitti hänet kumppaneilleen.
Hän hypähti vapisevin polvin tikkaille ja kapusi kannelle, pitkä ja jäntevän laiha olento, yllään karkeat työvaatteet ja jaloissa meriveden liuottamat saappaat. Posket olivat painuneet kuopille ja huulet tuulesta halkeilleet, niin että hän näytti tytöstä ainakin viittä vuotta vanhemmalta kuin viime näkemällä, mutta silmissä kipinöi entinen tuli ja hymy oli vain hänelle.
Boyd ei tiennyt, mitä tervehtiessä sanottiin, eikä kiinnittänyt huomiota häneen luotuihin katseisiin, sillä Mildredin pehmeät ja viileät kädet lepäsivät hänen känsäisissä kourissaan, ja tyttö hymyili hänelle.
Alton Clyde oli hänen kintereillään ja hän tunsi Mildredin vetävän kätensä pois, jolloin hän kääntyi Wayne Waylandiin nyökäyttäen ohi mennen päätään Marshille, joka loi häneen musertavan silmäyksen. Vanhus virkkoi jotakin, johon Boyd vastasi parilla merkityksettömällä sanalla ottaen sitten jälleen tytön kädet omiinsa niin luontevasti ja ujostelematta, että Marsh kalpeni ja kääntyi poispäin. Paikalle alkoi kokoontua toisiakin, joiden läsnäolon kannella hän nyt vasta huomasi, herroja ja naisia, kiikarit ja valokuvauskoneet remmissä olan yli. Mildred esitteli hänet seurueelle äänessä hieman väkinäinen sävy, mutta muuten käyttäytyen aivan yhtä rauhallisesti kuin hän olisi ollut omassa arkihuoneessaan ja Boyd vain joku tilapäinen tuttava. Vieraat liittyivät ryhmään ja alkoivat kiikareillaan tarkastella ympäristöä jutellen ja tehden silloin tällöin jonkun ylimalkaisen huomautuksen matkailijoiden tavalliseen yleismaailmalliseen tapaan. Keskustelusta Boyd ymmärsi, että henkilöt olivat trustin johtajia tahi vaikutusvaltaisia osakkaita ja näiden vaimoja, jotka kaikki näyttivät pitävän häntä jonakin maisemaan välittömästi kuuluvana, jossa ei ollut mitään erikoisen mielenkiintoista. Hän puolestaan suhtautui seurueeseen yhtä välinpitämättömästi, sillä hän näki vain Mildredin ja kuuli vain tämän äänen. Joku ehdotti, että lähdettäisiin maihin pienelle tutustumiskäynnille, mikä aloite saavuttikin yleisen kannatuksen, niin että Boyd huomasi hetkisen kuluttua olevansa vihdoinkin kahdenkesken lemmittynsä kanssa. Hän saatteli tytön erääseen nojatuoliin istuutuen itse viereen.
"Vihdoinkin"! hengähti hän. "Sinä täällä, Mildred. Tulit sittenkin."
"Niin, Boyd."
"Oletko iloinen?"
"Kyllä. Ihana matka."
"Tämä tuntuu aivan mahdottomalta. Voinhan tuskin uskoa, että olet todellakin täällä — etten näe jälleen unta, kuten tavallisesti."
"Entä sinä? Miten sinä olet voinut?"
"Hyvin — niin ainakin arvelen — en ole, näet, joutanut lainkaan itseäni ajattelemaan. Ah, Mildred!" Ääni värähti hellästi ja hän laski kätensä hyväillen tytön käsivarrelle.
Tämä vetäisi nopeasti kätensä pois.
"Ei nyt! Muista missä olemme ja miltä näytät. En ole milloinkaan nähnyt sinua noin kurjan näköisenä, Boyd. Pukusi ehkä vaikuttaa sen."
"Olen väsynyt", vastasi Boyd, jonka jäseniä kaksikymmentäneljä tuntia kestänyt kiinteä työ ja jännitys raukaisi. Hän hyväili salavihkaa tuolin reunalle laskostuneen hameen poimua kuiskaten: "Rakastat siis minua yhä, Mildred? Et ole muuttunut, ethän?"
"En vähintäkään. Entä sinä?"
Syvä henkäys ja kasvojen kirkastunut ilme olivat vastaus. "Haluan olla kanssasi kahdenkesken", huudahti hän sortuneella äänellä; "käsivarteni puutuvat kaipuusta saada syleillä sinua. Olen kuin janoon nääntymäisilläni."
Kukaan nainen ei olisi voinut nähdä tuota hehkuvaa lemmenkiihkoa ilman vastaavaa mielenailahdusta, ja niinpä Mildredkin, vaikka istuikin liikkumattomana, antoi katseensa vaipua heikon punan kohotessa poskille. Helmassa lepäävät kädet puristuivat tiukasti yhteen.
"Olet aina sama", hymyili hän. "Kiihkeytesi aivan tukahduttaa minut.
Täällä on väkeä kaikkialla ja isäkin on varmasti jossakin lähettyvillä.
En ole milloinkaan nähnyt toista sinun kaltaistasi."
"En välitä —"
"Mutta minä välitän."
"Veneeni on laivan kyljessä. Menkäämme maihin katsomaan, mitä olen saanut aikaan."
"En voi. Lupasin seurata Berryjä ja herra Marshia."
"Marshia!"
"Älä nyt julmistu! Menemme kaikki katsomaan hänen tehdastaan, jossa sitten syömme aamiaisenkin — minua kaivataan jo. Ah, kultaseni!" huudahti hän valittavasti. "Vancouverista lähdettyämme olen nähnyt vain säilyketehtaita, jotka ovat olleet siitä saakka alituinen ja ainoa puheenaihe. Kalat, saaliin mahdollisuudet, hinnat ja osingot — muusta en ole kuullutkaan. Kuolettavan ikävää ja yksitoikkoista ajan oloon, ja isä on tietysti koko joukon pahin."
Boyd katsahti rannalle. "Et ole vielä nähnyt minun — meidän tehdastamme."
"Oh, kyllä. Marsh näytti sen isälle ja minulle. Aivan samanlainen kuin toisetkin." Mildred vaikeni ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Ainoa, mikä niissä on kyennyt pitämään mielenkiintoni vireillä, on tapa, jolla kiinalaiset tupakoivat. Nuo heidän äkkiväärät ja merkillisen muotoiset piippunsa; joihin mahtuu vain hyppysellinen tupakkaa, ovat mahdottoman hullunkuriset." Sanojen sisällyksettömyys vaimensi Boydin innon, niin että rannalla oleva muodoton rakennusryhmä näytti hänestä äkkiä niin toivottoman alakuloiselta ja jokapäiväiseltä. Sehän oli tietysti aivan samanlainen kuin kaikki toisetkin, jotka hänen lemmittynsä oli nähnyt pitkin matkaa pohjoiseen. Nyt vasta se juolahti hänen mieleensä.
"Olin aamulla kalastajieni mukana lahdella, kun saavuitte. Toivoin näkeväni sinut", virkkoi hän.
"Niinkö varhain? Taivas varjelkoon! Nukuinhan silloin vielä makeinta untani. Isä olisi voinut antaa kapteenille määräyksen kulkea hitaammin."
Boyd tuijotti häneen loukatun hämmästyneesti, mutta Mildred hymyili taampana seisovalle Alton Clydelle, eikä huomannut katsetta.
"Etkö välitä kuulla sitäkään, mitä olen täällä tehnyt?" kysyi Boyd.
"Tietysti", sanoi Mildred katsoen jälleen häneen.
Boyd kertoi sitten empien ja hieman arastellen pettymyksistä ja vastoinkäymisistä, joita hänelle oli sattunut ja jotka hän oli voittanut, mainitsematta kertaakaan Marshin nimeä ja välttäen koko ajan vierittämästä syytä taholle, josta kaikki oli lähtöisin. Tyttö kuunteli päätään pudistellen.
"Olipa se ikävää. Mutta Marsh kertoi jo meille kaikki ennenkuin tulit, enkä ole milloinkaan uskonut mitään hyvää tästä yrityksestä, Boyd. Vastaan en tietystikään pannut, olit niin innostunut, mutta toivoin, että olisit koettanut jotakin todellakin suurta, sillä kykyä sinulla varmasti on. Monet tuntemani mahtavat miehet siellä kotona eivät ole sinua millään tavalla nerokkaammat, eikä heillä ole edes puolta sinun tarmoasi. Tarkoitan, että pystythän toki tekemään ja toteuttamaan paljon suurempia suunnitelmia kuin mitä tämä kalanpyynti on."
"Suurempia!" huudahti Boyd. "Lohenkalastushan on koko rannikon tärkein ja tuottavin ala. Alaskassakin se antaa työtä kymmenelletuhannelle hengelle, ja vuosittain valmistuvan tavaran arvo nousee kymmeneenmiljoonaan dollariin."
"Oh, antakaamme tilaston olla", sanoi Mildred torjuvasti, "saan siitä vain päänkipua. Tarkoitan vain, ettei kalastajaa voi edes verrata esimerkiksi lakimiehiin, pankkiireihin tahi arkkitehteihin; häntä luulisi pikemminkin kaivostyömieheksi. Suo anteeksi, Boyd, mutta silmäilehän pukuasi." Hän purskahti nauruun. "Näytäthän aivan tavalliselta työmieheltä."
Boydin täytyi myöntää hänen olevan oikeassa huomaten nyt vasta, miten karkean ja säälittävän ruokkoamattoman näköinen hän oli. Ympärillä puhui kaikki rikkaudesta ja ylellisyydestä; matruusikin, joka kulki ohi, oli hienommin puettu kuin hän. Häntä alkoi äkkiä hävettää ja ujostuttaa.
"Olisinhan todellakin voinut hieman siistiä ulkoasuani", myönsi hän nolona, "mutta kun näin sinun tulevan, unhotin kaiken muun."
"Niin, minua oikein hävetti, kun esitin sinut Berryille ja muille. He luulivat varmasti, että olet joku Marshin työnjohtaja."
Boyd ei ollut milloinkaan ennen tuntenut pienintäkään painostusta Mildredin seurassa ollessaan, mutta nyt haavoitti sanoissa ja tuossa huolettomassa käytöksessä piilevä nuhteentapainen iva häntä syvästi. Hän ei puhunut mitään ja hetkisen kuluttua Mildred jatkoi muuttaen puheenaihetta:
"Tuossako tupapahaisessa tuo salaperäinen nainen siis asustaa?"
"Kuka?"
"Cherry Malotte."
"Niin. Mistä sen tiesit?"
"Herra Marsh näytti meille paikan, kertoen samalla, että olitte saapuneet tänne samalla laivalla."
"Aivan oikein."
"Miksi et ole sitä minulle sanonut? Miksi et kirjoittanut, että hän oli kerallasi Seattlessa?"
"En tiedä — en tullut sitä ajatelleeksi." Mildred silmäili häntä kylmästi.
"Onko kukaan saanut selville, kuka ja mikä hän oikein on?"
"Mistä tämä uteliaisuus?"
Tyttö kohautti olkapäitään. "Väittelysi Willis Marshin kanssa huvitti minua suuresti, joten olen nyt aikonut pyytää herra Marshia tuomaan tuon mielenkiintoisen henkilön nähtäville, kun menemme rannalle. Olisipa se todellakin hauskaa. Vastavierailulle laivalle hän ei luultavasti tule, vai mitä arvelet?" Tuo mahdollisuus sai kysyjän niin levottomaksi, ettei Boyd voinut olla hymyilemättä.
"Hänen kaltaistaan tyttöä et tunne ketään", vastasi hän. "Cherry Malotte on aivan toisenlainen kuin luulet, ja jos haluat hänet nähdä, keksi joku toinen keino."
"Kuinka niin?" Mildredin kulmakarvat kohosivat.
"Koska on aivan mahdotonta kuvitellakaan, että hänet tuotaisiin noin vain 'nähtäville', ja vielä Marshin kaltaisen henkilön toimesta."
Tytön rypistynyt otsa ilmaisi hänen koskettaneen arkaan kohtaan, minkätähden hän kiiruhti palauttamaan keskustelun takaisin alkuperäiseen uomaansa. Hän tahtoi Mildredin ymmärtävän, ettei hän ollut millään tavalla joutunut tappiolle, vaikka menestys ei ollutkaan laskelmien mukainen, mutta tyttö kuunteli hajamielisesti ja välinpitämättömästi ikäänkuin itsepintaista lasta viihdyttäen.
"Mielestäni voisit tämän jo heittää ja koettaa jotakin muuta", virkkoi hän vihdoin. "Paikkasi ei ole täällä. Menetät vähitellen kokonaan entisen leikillisyytesi ja vilkkautesi, niin että olet pian oikein aika jörö, jos tätä jatkuu. Ja jöröt ihmiset ovat kaikkea muuta kuin hauskoja."
Samassa ilmestyi Alton Clyde ja muutamia muita joukossa Willis Marshin kajuutasta puhellen ja nauraen. Mildred nousi sanoen:
"Nyt minun täytyy mennä; Berryt tekevät jo lähtöä."
"Milloin saan taas tavata sinua?" kysyi Boyd nopeasti.
"Tule illalla takaisin."
Boydin silmissä leimahti, kun hän vastasi: "Minä tulen."
Toiset olivat jo lähellä, ja kääntyen heidän puoleensa Mildred selitti:
"Herra Emerson ei tule mukaamme. Hän haluaa puhutella isää."
"Herra Wayland on kajuutassa", huomautti Marsh auttaen naisia veneeseen, ja hetkistä myöhemmin heilutti Boyd seurueelle kättään jäähyväisiksi poistuen sitten kajuuttaan.
Herra Waylandin jäykässä tervehdyksessä ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, että he olivat ennen olleet ystäviä, mutta Emerson oli valmistautunut tähän kylmään vastaanottoon ja istuutui kehoitusta odottamatta iloisena saadessaan hetkisenkin lepuuttaa puutuneita raajojaan. Hän ei voinut olla vertailematta tätä loisteliasta salonkia omaan alastomaan komeroonsa. Suuri, leikkauksilla koristeltu pöytä, muhkeat nahkanojatuolit ja sinne tänne sijoitetut, aistikkaat tupakkapöydät tuntuivat kerrassaan ruhtinaallisilta. Seinät olivat täynnä kirjahyllyjä ja kauniita tauluja ja raskaan esiripun raosta häämötti makuuhuone, jossa oli kaikki hohtavan valkoista. Jalka upposi suloisesti pehmeään mattoon, ja hän aivan himoitsi päästä tuohon pehmoiseen vuoteeseen sileine lakanoineen esiripun takana.
Herra Wayland oli ottanut silmälasit käteensä ja odotti rauhallisesti.
"Minulla on teille paljon sanottavaa", alkoi Emerson, "ja pyytäisin, että kuuntelisitte loppuun saakka."
"Alkakaahan."
"Aion kertoa teille herra Marshista asioita, joita varmaankin epäilette, mutta jotka voin täydellisesti todistaa. Olettehan kunnian mies, joten en voi uskoa teidän tietävän tahi hyväksyvän hänen menettelytapojaan minua kohtaan."
"Jos asianne koskee herra Marshia, niin ehdotan, että odotatte, kunnes hän on myös saapuvilla. Hän meni maihin naisten keralla."
"Puhun mieluummin teille ensin. Voimmehan sitten kutsua hänet saapuville, jos niin tahdotte."
"Saanen ehkä kysyä, ennenkuin alamme, mitä minulta oikeastaan tahdotte."
"Oikeutta."
"Muistattehan sopimuksemme?"
"Apua en pyydäkään, vaan oikeutta."
"Toisin sanoen jotakin palvelusta."
"Sitä se ei mielestäni ole."
"Hyvä. Jatkakaahan."
"Kun lähetitte minut kolme vuotta sitten maailmalle onneani etsimään, käsitin, että peli olisi rehellistä molemmin puolin —"
"Oletteko te menetellyt rehellisesti?" keskeytti vanhus nopeasti.
"Olen. Tullessani Chicagoon minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte kiinnittänyt katseenne länsirannikon kalastamoihin. Olin jo hankkinut rahatkin, ennenkuin huomasin, että tekin tunsitte Willis Marshin, mutta silloin oli jo myöhäistä peräytyä. Ja kun palasin Seattleen, sattui minulle kaikenlaisia odottamattomia vastuksia: laiva, jonka olin jo vuokrannut, purki sopimuksen, konekaupat eivät huolineet tilauksistani, muut tavarat olivat hujan hajan siellä täällä, ja lopuksi kielsi pankkinikin minulta kaiken luoton, mitä esimerkkiä rannikon kaikki muutkin pankit heti seurasivat. Joka taholla vain vastoinkäymisiä, jotka eivät olleet millään tavalla satunnaisia, vaan kaikki yksinomaan Willis Marshin ansiota. Hänen urkkijansa olivat aina kintereilläni, ja viimein hän yllytti satamatyömiehet lakkoon sillä seurauksella, että vastarinnan aiheuttamassa mellakassa ainakin yksi henkilö menetti henkensä. Hän koetti saada minutkin hengiltä."
"Mistä sen tiedätte?"
"Todistuksia minulla ei tosin ole, mutta asiasta olen varma."
Herra Wayland hymyili. "Sangen häilyvä syytös. Entä syytättekö häntä tuon lakkolaisen kuolemastakin?"
"Kyllä ja viranomaisten käytöksestä koettaa vierittää syy minun niskoilleni. Olette ehkä kuullut, miten pujahdin tieheni Seattlesta? Kun Marsh saapui Kalvikiin, koetti hän upottaa kattilani, mikä hanke saatiin onneksi torjutuksi, jolloin hän teki perkkauskoneeni kelvottomaksi 'korkaten' sitten patonikin vain pyyntini turmellakseen, sillä kalaa hänellä oli itsellään enemmän kuin tarpeeksi. Päivänä, jolloin nousu alkoi, hän houkutteli kalastajani rikkomaan sopimuksensa, niin että jäin ilman väkeä kesken tulisimman kiireen — sulaa kiusantekoa, sillä hänellä ei ollut miesten puute. Sain intiaaneja tilalle, mutta ne hän karkoitti eräällä kurjalla tempulla ja uhkauksilla, jotka hän olisi varmasti täyttänyt, elleivät nuo poloiset olisi totelleet.
"Hänen väkensä ei anna miehilleni työrauhaa, vaan verkkomme silvotaan ja saaliimme ajetaan laidan yli. Tilanne kärjistyy päivä päivältä, eikä verenvuodatusta voida välttää, ellei vaino lopu — eilen illalla tapahtui särkillä jo niin vakava yhteentörmäys, että monta miestä haavoittui pahasti. Kalvikissa on kalaa riittävästi meille kaikille, mutta tuo mies on käyttänyt hyväkseen järjestämänne yhtymän mahtavaa ylivoimaa tuhotakseen minut — ei kilpailun takia, vaan henkilökohtaisen vihan ja kateuden kannustamana. Olen pelannut koko ajan rehellistä peliä, herra Wayland, mutta ellei tämä halpamainen menettely lopu, olen mennyttä."
"Niinkö?"
"Nousu on kestänyt jo viikon, enkä ole vieläkään saanut saalistani säilyyn, ja puolet jäljelläolevista miehistäni ovat nyt työhön kykenemättömät."
Trustin ylijohtaja liikahti nyt tuolissaan ensi kerran Boydin alettua kertomuksensa; tuimat rypyt suun ympärillä syvenivät ja tuijottaen kylmän harmailla silmillään puhujaan hän lausui:
"Aivan niin, sir. Selostuksenne vain lujentaa vakaumustani, että Willis
Marsh on mies paikallaan."
Tästä odottamattomasta vastauksesta täydellisesti ymmällään Boyd huudahti:
"Ette kait tarkoita sanoa, että hyväksytte, mitä hän on tehnyt?"
"Kyllä, kaiken sen, mitä tiedän. Herra Marsh seuraa vain johtokunnalta saamiaan ohjeita, ja olette todistanut, että hän on suorittanut tehtävänsä hyvin. Tiesitte jo lähtiessänne, että aloimme masentaa kaiken vastustuksen."
"Tuon kaiken käsitän", sanoi Emerson terävästi, "mutta pitääkö minun myös ymmärtää, että P.M.S.Y:n johtajat neuvoivat häntä surmaamaan minut?"
"No, no! Älkää puhuko joutavia, nuori mies. Myönsittehän itsekin, ettette voi näyttää toteen Willis'in osallisuutta hankkeeseen henkeänne vastaan. Antauduitte tahallanne vaaraan koettaessanne selviytyä pulastanne rikkurien avulla, ja tietääkseni suoriuduitte kaikesta sangen helposti."
"Jos Marsh on saanutkin määräyksen murskata kaikki kilpailijat, niin miksi kohdistaa hän kaiken vainonsa vain minuun? Miksi hän on ollut koko kesän täällä Kalvikissa eikä muilla asemilla etelämpänä?"
"Se on meidän asiamme. Menettelytavat ovat olosuhteiden mukaiset."
"Hänen käyttäytymisessään ei ole mielestänne siis mitään moitittavaa?"
Boyd alkoi menettää malttinsa.
"Ei mitään. En voi myöntää, että Marsh olisi edes välillisesti syypää alusten yhteentörmäykseen, koneitanne kohdanneeseen ilkityöhön tahi miesten väliseen riitaan, joka sitten yltyi tappeluksi. Tiedän hänen päinvastoin tekevän kaiken voitavansa estääkseen väkivaltaisuudet, etteivät työt häiriintyisi, nyt kun on kiirein aika. Miehenne hän otti palvelukseensa sen takia, että hän tarvitsi väkeä, eikä kukaan tiedä kuka särki koneenne. Ja patoonne nähden on asianlaita siten, että teillähän on oikeus tehdä toinen ja vaikka kymmenen mihin ikinä haluatte. Willis on jo kertonut kaikki, joten nyt ei ole kysymys mistään muusta kuin että olette yksinkertaisesti joutunut alakynteen. Valituksenne eivät anna aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin puoleltani. Ja jos uskoisinkin mielettömän uskottelunne, että Marsh on koettanut raivata teidät tieltään, niin olettehan siihen nähden kuitannut välinne."
"Kuinka niin?"
"Iskemänne haava on vieläkin siteissä."
Emerson hypähti seisoalleen.
"Hän itse ja kaikki muutkin tietävät, etten ole sitä tehnyt. Hän on valehdellut teille."
"Emme rupea nyt siitä väittelemään", huomautti Wayne Wayland lyhyesti.
"Mitä haluatte minun tekevän?"
"Että tämä vaino lopetetaan. Siirtäkää hänet jonnekin muualle."
"Toisin sanoen pyydätte minua pelastamaan teidät."
Emerson nielaisi kurkkuunsa nousseen karvaan palan. "Siihenpä taidamme lopulta päätyä. Tahdon saada olla rauhassa ja ettei minulle tehdä vääryyttä.."
"Kieltäydyn." Wayne Waylandin ääni koveni äkkiä ja hänen valkoiset, terveet hampaansa napsahtivat yhteen. "Saatte nyt aivan ansionne mukaan. Petitte minua kurjasti urkkiessanne tietoonne kaikki, kun olitte päivällisellä luonani, joten en näe Marshin käytöksessä mitään moitittavaa. Ja jos sen tekisinkin, niin en panisi sittenkään kortta ristiin, sillä petturia kohtaan on kaikki oikeutettua."
Boyd Emersonin päivettyneille kasvoille levisi harmahtava kalpeus ja hänen äänensä oli sortumaisillaan kun hän vastasi:
"Petturi en ole, ja sen te kyllä tiedätte. Luulin teidän olevan kunnian mies, jonka luo tulin, en apua pyytämään, vaan oikeutta vaatimaan. Mutta nyt huomaan erehtyneeni. Alan uskoa, että Marsh on noudattanut ohjeitanne alusta alkaen."
"Uskokaa mitä haluatte."
"Luulette nujertaneenne minut, mutta siinä erehdytte. Taistelu ei ole vielä päättynyt."
"Vastarintanne ei hyödytä mitään." Herra Waylandin piirteet olivat kuin rautaan valetut.
"Ei ehkä tänä vuonna, mutta seuraavana. Te ja Marsh olette nyt voitolla, mutta lohi nousee jälleen ensi kesänä, ja suunnitelmani isken läpi, vaikka kaikki helvetin voimat nousisivat minua vastaan!"
Wayne Wayland aikoi sanoa jotakin, mutta Boyd jatkoi:
"Ette minusta pidä, mutta käytöksenne ilmaisee, että samalla pelkäätte minua. Pelkäätte, että yritykseni onnistuu, minkä se vielä tekeekin."
"Rohkeata puhetta!" virkkoi vanhus. "Mutta teillä on sadantuhannen dollarin velka niskoillanne, ja osakkeenomistajanne saavat kyllä aikanaan tietää, miten olette asiat hoitanut."
"Tarkoitatte, että pidätte siitä kyllä huolen!" huudahti toinen. "Mutta asian voin selittää täysin tyydyttävästi. He odottavat. Hankin enemmän rahaa ja he kyllä tukevat minua."
"Siitä asiasta tiedän ehkä hiukan enemmän kuin te."
Emerson läheni pöytää uhkaavasti huutaen vapisevalla äänellä:
"Pysykää heistä erillänne, ja Jumal'auta, jos yritättekään puuttua asioihini, niin —"
Wayne Wayland hypähti tuolistaan kasvot purppuranpunaisina ja silmät liekehtien.
"Tiehenne laivasta!" jyrähti hän. "En salli itseäni loukattavan, enkä halua kuulla uhkauksianne. Olen saanut teidät siihen, mihin halusinkin, minkä kyllä aikanaan saatte tietää. Nyt ulos!" Hän ojensi suuren kätensä ja puristi sen niin tiukasti nyrkkiin, että nivelet napsahtelivat. "Noin minä teidät rusennan!"
Boyd kääntyi ja poistui laskeutuen veneeseensä raivosta melkein sokeana.
"Tehtaalle!" ärjäisi hän soutajille jääden sitten tuijottamaan kulmat rypyssä The Grande Dame'een, joka valkoisen joutsenen lailla lepäsi rauhallisesti ankkureittensa varassa. Vihassaan herra Waylandia kohtaan hän ei muistanutkaan pettymystä, jonka Mildredin kylmyys ja täydellinen ymmärtämättömyys hänen vastoinkäymisiään kohtaan oli aiheuttanut; nyt oli tultu niin pitkälle, ettei ollut muuta valinnan varaa kuin joko taipua tahi — Ison Georgen sanat johtuivat hänen mieleensä — kostaa. Hänellä oli vastassaan vihollinen, joka ei häikäillyt mitään, mutta hän oli menetellyt siitäkin huolimatta koko ajan rehellisesti osaksi senkin tähden, että hän toivoi siten voittavansa tämän kunnioituksen. Hänet oli voitettu ja läpeensä nöyryytetty, ja hänestä oli pitkän taistelun aikana kehittynyt mies, jolta saattoi odottaa mitä hyvänsä; seikkailija, ilman rahaa ja ystäviä. Saattoihan hän näytellä yhtä hyvin sitäkin osaa, sillä mitäpä hyödytti olla mallikelpoisempi kuin Wayne Wayland ja Marsh? Ei, George oli oikeassa. Tehtaalle saapuessaan hän oli tehnyt lopullisen päätöksen.
Hetki oli hänen elämänsä synkin ja — kohtalokkain. Tarmokasta henkilöä eivät vastoinkäymiset hevillä murra, mutta kun ratkaisu vihdoin lähenee, on vain sallimuksen varassa, tuleeko tuosta henkilöstä entistä tarmokkaampi vai antautuuko hän kokonaan rikosten teille. Hän on sellaisten täydellinen vastakohta, jotka ovat vain heikkoudesta ja velttoudesta hyviä ja kunniallisia; hän on perinpohjainen syntiäkin tehdessään.
Mutta se mitä ei lainkaan osattu odottaa, tapahtui, ja Boydin synkkyys muuttui vilkkaimmaksi hämmästykseksi, kun hän laski veneensä laituriin. Hän saattoi tuskin uskoa silmiään. Verkkomiehet olivat palanneet särkiltä auringon noustessa, väsyneinä, masentuneina ja tyhjin käsin, ja nyt hän näki edessään lohia tuhansittain! Niitä oli laiturilla ja katoksessa kasoittain ja lotjasta alhaalla vedenrajassa sinkoili toisia katkeamattomana virtana. Tehtaan avarasta ovesta näkyivät pöytiensä ääressä nopeasti työskenteleväin viiltäjien kumartuneet selät ja hän kuuli ensi kerran tehtaansa kaikkien koneiden käyvän täydellä voimalla. Hän hypähti laiturille ja oli vähällä törmätä Isoon-Georgeen, joka autteli lotjan tyhjentämisessä.
"Mistä — mistä nämä kalat?" huudahti hän hengästyneesti.
"Padosta." George hymyili jälleen ensi kerran moneen viikkoon. "Ne tulivat vihdoinkin, kuten tiesin niiden tekevänkin, ja toisia nousee tuhansittain. Olen kalastanut näillä vesillä vuosikausia, mutta tämmöistä lohen paljoutta en ole kuunaan nähnyt. Ne pirstovat padon sirpaleiksi. Niitä sulloutuu kotkuihin tonnittain, ja toisia, jotka eivät mahdu sisään, kiehuu alapuolella miljoonittain. Sellaista näkyä ei näe kuin kerran eläissään."
"Laskelmamme pitävät siis paikkansa — saamme mitä tarvitsemme?"
"Saaliimme riittää jo vaikka kahdellekin tehtaalle. Ne ovat nyt löytäneet oikean reittinsä, eikä nousu taukoa hetkeksikään, ennenkuin koko lauma on päässyt läpi, sen teille sanon. Verkkomiehiä emme enää tarvitse, vaan viiltäjiä, keittäjiä ja pakkaajia. Sanoin jo vuosikausia sitten Marshille, ettei toista sellaista apajaa ole koko pohjolassa." Hän heilautti riemuitsevasti pitkää ja karvaista kättään joka oli paljas melkein olkapäätä myöten. "Rakensimme tämän tehtaan keittääksemme neljäkymmentätuhatta lohta päivässä, mutta minä tuon teille kolmetuhatta tunnissa, jotka teidän on keitettävä. Kuuletteko?"
"Saartoyritys ei siis onnistunutkaan!" Emersonin päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata erääseen kannatuspylvääseen.
"Ei! Nyt näytämme heille, mihin oikea tehdas kykenee. Marshin padot lahovat paikoilleen." Iso-George heristi nyrkkiään joelle päin. "Olemme voittaneet, poikaseni! Olemme voittaneet!"
"Älkäämme sitten seisoko tässä aikaa hukkaamassa!" ärjäisi Boyd kuin unesta heräten. "Joudu, joudu, George!" Hän kääntyi ja kiiruhti tehtaaseen tarmokkaampana kuin konsanaan, vannoen hammasta purren, ettei ainoakaan ratas saanut pysähtyä, ei yksikään hihna löyhtyä eikä kukaan poistua työnsä äärestä, ennenkuin nousu oli mennyt ohi. Ovella hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi hymyillen laivaa, joka kellui lahdella, astuen sitten sisään polvet väsymyksestä notkahdellen.
XXV.
MUSERTAVA ISKU.
"Olen kuullut uutisen!" huusi Cherry, joka oli tullut myöhemmin päivällä, koettaen saada äänensä kuuluviin koneiden pauhinassa. "Kalastajillakin näyttää olevan oma suopea sallimuksensa", vastasi Boyd.
"Olen niin onnellinen tähtenne ja pyydän, että suotte maltittoman käytökseni anteeksi. Menkäämme jonnekin, jossa minun ei tarvitse näin huutaa; haluan puhella kanssanne."
"Minulle tämä melu on maailman ihaninta musiikkia", sanoi Boyd saatellen seuralaisensa ulkoilmaan sähisevien juottoahjojen ohi, joiden leimuavien liekkien ääressä työskentelevät kiinalaiset olivat kuin johonkin pakanalliseen uhritoimitukseen syventyneet. "Mutta mielelläni istahdankin hetkeksi, sillä olen nyt ollut jakeilla kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon."
"Teitä poikaparkaa! Miksi ette mene hiukan lepäämään?"
"En pääse. George tuo pian toisen kalalastin ja tehdas on niin uusi, etten tohdi poistua tunniksikaan."
"Aivan liikaa yhdelle miehelle", sanoi Cherry.
"Oh, nukun huomenna."
"Näittekö — hänet?"
"Kyllä."
"Hän lienee teistä sangen ylpeä", sanoi Cherry hartaasti.
"Luulen, ettei — ettei hän oikein ymmärrä suunnitelmaani ja mitä ponnistuksia sen toteuttaminen on vaatinut. Tapaamisemme ei ollut sellainen kuin olin toivonut."
"Tottahan hän ainakin ymmärsi, mitä osaa Marsh on täällä näytellyt?"
"Siitä en puhunut hänelle mitään."
"Miks'ette?"
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt?"
"Mitäkö" — Cherry näytti joutuvan kokonaan ymmälleen — "hän voisi tehdä siitä lopun käyttämällä vaikutusvaltaansa isäänsä Marshia vastaan. Odotin näkeväni entiset miehenne jälleen työssänne. Ah, olisinpa vain hänen sijassaan!"
"Hän ei puuttuisi asiaan millään ehdolla — se ei johtuisi hänen mieleensäkään — joten en voinut luonnollisesti sitä pyytäkään." Boyd punastui kiusallisesti. "Eikä sitä enää tarvitakaan, kiitos Georgen padon." Hän kertoi Cherrylle herra Waylandin luona sattuneen myrskyisen kohtauksen.
"He ovat nyt koettaneet kaikin keinoin tuhota teidät", virkkoi Cherry, "mutta teillä on onni myötänne, joten älkää luovuttako heille voittoa. Nyt on aika näyttää heille mihin kykenette. Valloittakaa tyttö kaikesta vastustuksesta huolimatta."
Boyd oli osoitetusta myötätunnosta kiitollinen, mutta samalla se vaivasi häntä. "Oliko teillä minulle jotakin erikoista asiaa"? kysyi hän.
"Oletteko nähnyt Chakawanaa?"
"En."
"Tyttö katosi varhain aamulla melkein heti tuon laivan saavuttua, enkä löydä häntä mistään. Hän otti lapsen mukaansa — olen kovin levoton."
"Eikö Constantine tiedä, mihin hän on mennyt?"
"Constantineko? Constantinehan on täällä."
"Tänään en ole häntä nähnyt."
Cherry nousi hermostuneesti. "Sitten eivät asiat ole oikein, Boyd. He ovat jo pitemmän ajan olleet niin omituisia."
"Olette nyt aivan yksin kotonanne", sanoi Boyd miettivästi. "Eiköhän olisi parasta, että tulette tänne."
"Eikö mitä."
"Sitten lähetän jonkun luoksenne yön ajaksi; olettehan muuten aivan turvaton." Mutta samassa ilmestyi Constantine erään rakennuksen takaa ja lähestyi rauhallisesti.
"Jumalan kiitos"! huudahti Cherry. "Hän tietää kyllä, missä toiset ovat."
Mutta kun hänen emäntänsä tiedusteli häneltä asiaa, vastasi Constantine vain: "En tiedä. En nähnyt Chakawanaa."
"Hän on ollut poissa aamusta asti, enkä löydä heitä mistään."
"Hm! Luulen he all right."
"Tässä piilee jotakin", sanoi Boyd. "Missä olet ollut koko päivän?"
"Nukkumassa. Tappelin koko illan ja väsyin. Nyt mene työhön jälleen.
Chakawana myös pian kotona."
"Tänään en sinua enää tarvitse, niin että palaa kotiin Cherryn keralla ja pysy siellä, kunnes lähetän sinua hakemaan."
Constantine myöntyi vastaansanomatta ja oli hetkisen kuluttua matkalla valtiattarensa keralla rantaa ylös.
Kun Cherry kulki Marshin tehtaan ohi, huomasi hän laiturin kyljessä pienen höyryveneen ja rakennusten välissä joukon vieraita, jotka katselivat häntä uteliaasti, ikäänkuin tuo valkoinen tyttö, jota kuparinruskea jättiläinen seuraili, olisi kuulunut seudun maalauksellisiin nähtävyyksiin. Kotiaan lähestyessään hän näki erään naisen tulevan häntä kohti, ja vaikka matkaa oli vielä kivenheiton verran, tunsi hän tämän Heti. Ollen lemmenkade hän arvasi vaistomaisesti, että tämä tuntematon nainen oli Mildred Wayland.
Cherry olisi mennyt hiljaa ohi, mutta neiti Wayland asettui hänen tielleen.
"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "mutta ehkä voitte sanoa minulle mikä tuo ränsistyneeltä näyttävä rakennus on?" Hän viittasi ylöspäin.
"Kreikkalaiskatolinen kirkko."
"Kuinka mielenkiintoista! Onko täällä paljonkin sen opin tunnustajia?"
"Ei. Rakennus on muisto venäläisten ajoilta. Alkuasukkaat pitävät siinä nyt jumalanpalveluksiaan."
"Aioin mennä lähemmäksi, mutta tie ei ole juuri kehuttava." Hän katsahti hienoihin ranskalaisiin jalkineihinsa ja sitten Cherryn urheilukenkiin. "Asutteko täällä?"
"Kyllä. Tuossa puutalossa tuolla."
"Niinkö. Yritin sisään, mutta ovet olivat tietysti kiinni, kun olitte poissa. Siellä näytti olevan verraten mukavaa." Mildredin äänessä ja käytöksessä oli jotakin ylhäisen alentuvaista, sillä tuon naisen kauneus ja ilmeinen hienous närkästyttivät häntä, jolla oli ollut tästä aivan vastakkainen käsitys.
"Jos haluatte kääntyä takaisin, näytän teille kotini sisäpuoleltakin, neiti Wayland."
Mildred hätkähti ja loi puhujaan vihamielisen katseen, mikä kaikki huvitti Cherryä suuresti.
"Olen ymmälläni", sanoi hän, "sillä en luullut, että olisimme toisemme ennenkin kohdanneet. Olette —?" Kulmakarvat kohosivat kysyvästi.
"Cherry Malotte, luonnollisesti."
"Nyt muistan. Herra Marsh puhui teistä."
"Sepä ikävää."
"Pyydän anteeksi."
"Pahoittelen sitä, että herra Marsh lainkaan puhui minusta."
Mildred hymyili kylmästi. "Ette kaikesta päättäen pidä hänestä?"
"Alaskassa ei hänestä pidä kukaan. Entä te?"
"En ole alaskalainen, näettekös."
Cherryn mieleen juolahti, ettei tuo tyttö tiennyt varmasti mitään Boydin asioissa tapahtuneesta käänteestä, minkätähden hän päätti panna vieraan koetukselle ja saada vastaukset kysymyksiin, joita Boyd ei ollut tahtonut tehdä. Ehkäpä Mildred rakastaisi lemmittyään lämpimämmin saatuaan kuulla totuuden.
"Tiedättekö, että kaikki Boydin vastoinkäymiset ovat herra Marshin syytä?"
"Boydin?"
"Niin, Boydin tietysti! Älkäämme nyt teeskennelkö — puhuttelen häntä ristimänimeltä. Mielestäni teidän pitää saada kuulla totuus, vaikkapa Boyd onkin aivan liian ritarillinen sen teille ilmaistakseen."
"Mistä päätätte, etten tiedä sitä?"
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Jos herra Emerson syyttää tappioistaan muita kuin itseään, olen varma, että hän olisi siitä minullekin puhunut."
"Sitten ette tunne häntä."
"En ole milloinkaan kuullut, että hän olisi pyytänyt toisia häntä puolustamaan."
"Sitä hän ei ole tehnytkään. Ajattelin, että voitte ehkä auttaa häntä kuultuanne totuuden."
"Minäkö? Ja miten?"
"Se on teidän asianne. Hänelle on tehty koko ajan mitä suurinta vääryyttä, minkätähden arvelen, että on jo aika jonkun rientää häntä auttamaan."
"Olettehan ollut koko ajan hänen apunaan, ellen erehdy?"
"Olen koettanut auttaa, missä vain olen voinut, mutta minulla ei ole teidän — teidän vaikutusvaltaanne."
Mildred kohautti olkapäitään. "Matkustittehan Seattleenkin saakka häntä auttamaan?"
"Kyllä, mutta vain omien asioitteni takia."
"Saanko kysyä, miksi herra Emersonin asiat teitä niin huolestuttavat."
"Koska se olin minä, joka sain hänet tähän uhkapeliin ryhtymään", vastasi Cherry ylpeästi. "Rohkaisin häntä, kun hän oli aivan masentunut ja valmis heittämään kaikki oman onnensa nojaan. Olen itsekin yrityksessä mukana, mutta se ei merkitse mitään; minua harmittaa vain se, että sellainen roisto kuin Marsh saa panna kunnon miehen niin ahtaalle."
"Malttakaahan! Asiaa on arvosteltava kummaltakin taholta. Herra Marsh oli sangen jalomielinen, kun hän ei kajonnut sen enempää tuohon hänen henkeään vastaan tehtyyn murhayritykseen."
"Murhayritykseen?"
"Niin. Siitähän olette tietysti kuullut. Hän sai haavan olkapäähänsä."
"Eikö Boyd kertonut, miten asia oikein oli?"
"Kyllä", vastasi Mildred kylmästi. Tuon naikkosen käytöshän oli vallan sietämätöntä. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tohtinut moittiakin häntä, Mildred Waylandia, siitä, miten hän oli kohdellut Boydia, uskotellen olevansa tämän läheinen ystävä ja tuntevansakin tämän paremmin kuin hän. Mutta ei — uskottelua se ei ollut. Sellaiseen oli tuo tyttö aivan liian luonnollinen ja suora, ja sehän se tekikin tilanteen niin tukalaksi.
"Tiedustelen häneltä asiaa tänä iltana toistamiseen", jatkoi Mildred, "ja jos häntä on vainottu, kuten väitätte, käännyn isän puoleen."
"Ette näe Boydia tänä iltana", sanoi Cherry.
"Kyllä."
"Hänellä on hyvin paljon työtä, joten luulen, ettei hän voi tulla."
"Erehdytte. Käskin hänen saapua laivalle!" Toisen kasvojen ilme ärsytti
Mildrediä.
"Mutta entäpä jos hän ei tulisikaan? Muistakaa, että lohi nousee parhaillaan, ettekä saa hukata hetkeäkään, jos aiotte häntä auttaa."
Mildred nykäisi niskojaan. "En ole suoraan sanoen milloinkaan pitänyt tästä Boydin yrityksestä, eivätkä mielipiteeni ole lainkaan muuttuneet saatuani nyt tutustua paikkaan ja sen asukkaihin."
"Paikka on tosin hiukan toisenlainen, mutta Kalvikissa ovat ihmiset aivan samanlaisia kuin Chicagossakin. Häikäilemättömiä miehiä ja uhrautuvia naisia tapaatte kaikkialla."
Mildredin kylmä katse tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.
"Ja päinvastoin. Puhutte kokemuksesta, joka on omaani paljon laajempi." Päätään välinpitämättömästi nyökäyttäen hän jatkoi matkaansa laituriin kiinnitettyä höyrypurtta kohti, johon hänen ystävänsä parhaillaan kokoontuivat. Hän oli vihoissaan ja epäluuloinen. Hänen ylpeytensä oli saanut tuntuvan kolauksen, kun hän ei ollut voinut millään tavalla tuntea ylemmyyttään tuohon toiseen naiseen nähden, vaan oli ollut pakotettu turvautumaan raukkamaisiin vihjauksiin, Cherryn ollessa koko ajan vilpitön ja suora. Hän oli tottunut heti tuntemaan, mitä lajia henkilö oli, jonka kanssa hän antautui tekemisiin, mutta nyt hän oli joutunut aivan ymmälleen. Kuka oli tuo nainen? Ja mitä varten hän oli täällä? Miksi ei Boyd ollut milloinkaan kertonut hänelle tästä merkillisen läheisestä ystävyydestä? Mutta nyt sen täytyi loppua. Boydin täytyi joka luopua Cherrystä tahi —
Constantine oli pysytellyt kunnioittavan välimatkan päässä koko keskustelun ajan, mutta kun Mildred oli mennyt, tuli hän Cherryn luo kysyen:
"Kuka tuo on?"
"Neiti Wayland. Maailman rikkain tyttö, Constantine."
"Umph!"
"Sääli vain, ettei hän edes tiedä kuinka rikas hän on. Hänen isänsä omistaa kaikki nämä tehtaat ja joukon muitakin ja paljon rautateitä — tiedätköhän, mikä rautatie on?"
"Hän ehkä yhtä rikas kuin herra Marsh?"
"Tuhat kertaa rikkaampi. Herra Marsh tekee hänelle työtä samoin kuin sinä minulle."
Ollen liian hienotunteinen epäilläkseen valtiattarensa sanoja
Constantine vain ravisti päätään ja hymyili leveästi.
"Hieno neiti", myönsi hän. "Paljon kaunista silkkiä hänen yllään."
"Silkkiäpä hyvinkin."
"Hän kauniimpi kuin te", lisäsi Constantine vastahakoisen suorasti.
"Tuo herra Marshista ehkä valetta? Kaikki valkoiset miehet herra
Marshin työssä. Hän ei tehdä työtä kenellekään."
"Ei, puhuin aivan totta. Herra Marsh tietää kuinka rikas tuo neiti on ja haluaa sentähden mennä hänen kanssaan naimisiin."
Sekarotuinen pyörähti niin nopeasti ympäri, että sora kahahti jalkineiden pehmoisten pohjien alla.
"Herra Marsh aikoo naida hänet?" toisti hän ikäänkuin korviaan epäillen.
"Niin. Juuri sentähden hän käy herra Emersonin kimppuun — he tahtovat molemmat saada hänet. Sentähden hän rikkoi herra Emersonin koneet, viekoitteli miehet puolelleen ja silpoi verkot. He vihaavat toisiaan — ymmärrätkö?"
"Minä ymmärrän", vastasi Constantine lyhyesti ja seurasi Cherryä, joka oli alkanut mennä. "Minä luule koko ajan herra Emerson mennä naimisiin teidän kanssa."
"Ei, ei suinkaan! Hän rakastaa neiti Waylandia."
"Entäpä, ellei herra Emerson huolia hänestä?"
"Silloin ottaa herra Marsh hänet."
Hetkisen kuluttua lausui Constantine vakaumuksella: "Arvelen Marsh kirotun paha mies."
"Hauskaa, että olet sen huomannut. Marsh on koettanut surmatakin herra
Emersonin, mikä on oikein omansa osoittamaan mitä lajia hän on."
"On sangen hyvä teko — mennä naimisiin", sanoi Constantine hämärästi. "Isä sanoo, että nainen mennä päistikkaa helvettiin, ellei pääse naimisiin."
"Sitä en usko", nauroi tyttö.
"Se on totta", vakuutti toinen itsepäisesti. "Hän, pappi, sano niin, ja pappi ei milloinkaan valehdella. Hän opettaa, että jos mies otta naisen menemättä naisen kanssa naimisiin, molemmat joutua helvettiin. Jos tule pienokainen, hän myös mennä helvettiin."
"Ah, nyt ymmärrän! Isä tahtoo olla varma lampaastaan, ja siinä hän tekee oikein. Mutta te alkuasukkaat ette ole aina totelleet hänen lakiaan."
"Hän sanoo, jos intiaaninainen mennä valkoisen miehen luo, niin hän ei nähdä Jeesus enää milloinkaan. Hän joutu helvettiin ja lapsi myös. Onko se totta."
"Kyllä — tavallaan."
"Hyvä Jumala! Kovin julmaa pienokaiselle!" huudahti Constantine kiihkeästi.
Boyd oli koko yön paikoillaan täydellä voimalla käypien koneiden ja sähisevien ahjojen synnyttämän melun pannessa koko tehdas rakennuksen tärisemään. Hämärän tullen hän oli mennyt laiturille ja katsellut ikävöiden The Grande Dame'n kirkkaita tulia palaten sitten nöyrästi työhönsä takaisin. Hän olisi lähettänyt Mildredille sanan, mutta se oli mahdotonta, sillä tehtaalla, jonka työkyky pantiin nyt ensi kerran toden teolla koetteelle, vallitsi jo häiritsevä tungos, niin että joka miehen täytyi olla paikallaan, semminkin kun toinen lotja kukkuroillaan saalista oli juuri saapunut padolta.
Kymmenen tienoilla seuraavana aamuna hän hoiperteli vihdoinkin asuntoonsa, enemmän kuolleena kuin elävänä, ollen sydämessään iloinen siitä, että Iso-George oli saanut nähdä hänen olevan sanansa veroinen. Pieninkin vika oli korjattu ja viimeinenkin heikko kohta vahvistettu, niin että tehdas oli nyt saavuttanut suurimman mahdollisen ennätyksensä. Saalista sai nyt tulla miten paljon hyvänsä — hiili, teräs ja inhimillinen kestävyys pitivät kyllä muusta huolen; hän saattoi vihdoinkin nukkua jonkun tunnin.
"Sormeton" Fraser tuli ovella häntä vastaan yllään uuden uutukainen puku ja päästä jalkoihin kuninkaallisen hienona.
"Minne matka?" kysyi Boyd.
"Vierailulle."
"Laivalleko Clyden keralla?"
"Ei. Hän pelkää olevansa kovin mitätön rinnallani, minkätähden menen omasta aloitteestani. Marsh'illa kuuluu olevan suuria vieraita, niin että menenpä hiukan katsomaan, olisiko siellä mahdollisesti joku näppärä perijätär siepattavissa." Hän iski merkitsevästi silmää. "Jos näen siellä jonkun sopivan, niin eihän tiedä vaikkapa saisinkin morsiamen. Clyde väittää, ettei joukossa ole ainoatakaan alle parin miljoonan."
Boyd oli liian väsynyt toivottaakseen hänelle muuta kuin onnea matkalle, ja Fraseria näyttikin onni suosivan, sillä kuljettuaan hetkisen, hän näki erään nuoren neitosen istuvan nurmikolla polun reunalla. Tyttö taitteli huolettomasti villiä kukkia ympäriltään ja nautti pohjolan kirkkaan kesäaamun kauneudesta.
Puku oli yksinkertainen, mutta tyttö itse niin ylhäisen näköinen, että
Fraser päätteli heti:
"Hän! No nythän sopii koettaa. Hyvää huomenta!" lausui hän sitten ääneen.
Tyttö katsahti häneen välinpitämättömästi nyökäyttäen hiukan päätään, jolloin "sormeton" Fraser hurmaavinta hymyään hymyillen istahti hattu kädessään hänen lähettyville sanoen:
"Ellette pahastu, niin levähdän hetkisen; olen aamukävelyllä. Ihana päivä?" Kun tyttö ei vastannut, jatkoi hän hilpeästi: "Olen de Benville — neworleansilaisia — tehtaani on tuolla." Hän viittasi suuntaan; josta oli tullut.
"Niinkö?" virkkoi tyttö.
"Aivan. Olen tuon tehtaan omistaja."
Tyttö näytti hyvin huvitetulta.
"Luulin, että tehdas on herra Emersonin."
"Ei suinkaan! Hän on johtaja, mutta minä luovutin rahat. Tunnetteko hänet?"
Tyttö nyökäytti päätään. "Kyllä. Herra Clyden tunnen myös."
"Altoninko?" kysyi Fraser mieluisasti yllätettynä. "Sittenhän meillä on yhteisiä ystäviä, sillä olemme Altonin kanssa parhaat toverit." Hän pudisti päätään paheksuvasti. "Oikea harminkappale se Alton."
"Pyydän anteeksi."
"Eikö hän olekin kerrassaan kamala? Ei hituistakaan Emersonin kaltainen, joka onkin miesten mies — kaikin puolin all right. Pidän hänestä paljon."
"Tunnetteko hänet lähemmin?"
"Jaa minäkö? No kuin vetolaastari." Tytön kasvojen ilmeestä Fraser päätteli olevansa hyvällä tolalla ja lisäsi nopeasti: "Autan aina mielelläni hänen kaltaisiaan eteenpäinpyrkiviä nuorukaisia. Annan heille tilaisuuden yrittää. Nimeni onkin Chancy [johtuu sanasta chance = onnenkauppa, sattuma] de Benville — aina valmis tilaisuuden tarjoutuessa onneaan koettamaan. Onko tuo teidän laivanne?"
"Ei. Olemme vain matkustajia, isäni ja minä."
"Vai raahasitte te sen vanhan hakoniskan mukaanne? Se oli oikein. Hoivatkaa häntä mitä parhaiten niin kauan kuin vielä saatte hänet pitää. Jos olisin ollut huomaavaisempi omaani kohtaan, niin asiani olisivat nyt jo paremmalla kannalla. Mutta nuoret ovat ajattelemattomia." Fraser teki liikkeen ikäänkuin hän olisi omannut kaiken maailman viisauden. "Olin päättänyt ruveta jockeyratsastajaksi, ja se rikkoi välimme. Mitä nyt omistan, sen olen itse hankkinut, mutta jos olisin jäänyt Bloomingtoniin, olisin nyt pankinjohtaja."
"Bloomingtoniin! Muistaakseni sanoitte olevanne New Orleansista."
"Isäukolla oli pankkeja hieman joka paikassa", vastasi Fraser nopeasti.
"Onko — onko herra Emerson sairas?"
"Sellaisessa kuumeessa, että hän työntyisi vaikka villikissojen luolaan."
"Hän lupasi tulla eilen illalla laivalle, mutta ei tullutkaan."
"Hänellä on niin helkkarin kiire. Meni juuri nukkumaan, kun lähdin aamukävelylleni."
"Missä hän on sitten ollut koko yön?"
Äänen utelias sävy ei jäänyt Fraserilta huomaamatta. "En tiedä", vastasi hän rauhallisesti, "enkä välitäkään. Minulle on aivan saman tekevää, missä hän lomahetkensä viettää, kun hän vain suorittaa tehtävänsä moitteettomasti." Häneltä ei tyttö saisi ainakaan mitään urkituksi.
"Täällä näyttää olevan sangen vähän valkoisia naisia", virkkoi tämä hetkisen kuluttua.
"Vain yksi ennen teidän tuloanne. Ehkä olette hänet jo nähnytkin?"
"Tuskinpa."
"Oh, hän on all right. Valttiässä, uskokaa pois."
"Herra Emerson on puhunut hänestä. Toverinne näyttää pitävän hänestä paljon."
"Olen aina sanonut, että heistäpä tulisi komea pari."
"Mahtaneeko tuo tyttö edes koettaakaan kietoa häntä pauloihinsa?"
"Ei sinnepäinkään. Hän ei ole niitä, jotka aivan tukkeutumalla tukkeutuvat miehen korvaan saadakseen kuherrella. Eikä hänen tarvitsekaan. Olemalla sellainen kuin hän on, luonnollinen, ilman mitään teeskentelyä, hän saa miehet putoilemaan helmaansa kuin kypsät persikat."
"He ovat arvatenkin olleet paljon yhdessä."
"Aamusta iltaan joka Jumalan päivä, ja täällä ovat päivät tavallista pitemmät", vastasi Fraser hilpeästi, "mutta Emerson on kova kuin kallio. Häntä ei voi mikään järkyttää."
"Tyttö on harvinaisen kaunis", huomautti toinen jäykästi.
"Ja yhtä hyvä kuin kauniskin, mutta — vaaleaverisistä en välitä." Fraser loi ihailevan katseen seuralaisensa tummiin kiharoihin ja pyöräytti silmiään kaunopuheliaasti. "Tummat ovat aina olleet heikkouteni — suonissani virtaava creoliveri, ymmärrättehän."
Tyttö kokosi kukkasensa ja nousi.
"Nyt minun täytyy mennä."
"Tulen kanssanne." Fraser hypähti ketterästi seisoalleen.
"Kiitän, mutta kuljen kernaimmin yksin."
"Suokaa anteeksi. En tullut sitä ajatelleeksikaan. Tarkoitukseni —" Fraser vaikeni samassa, sillä katse, jonka tyttö loi hänen, oli niin jäätävän kylmä, että hän aivan tyhmistyi.
"Kiitoksella kuitattu", mutisi hän yksin jäätyään. "Jäykkä kuin suolapatsas, mutta rahoja sillä hyväkkäällä varmasti on."
Ylempänä olevalla tehtaalla Mildred tapasi Berryjen nuoremman tyttären ja Alton Clyde'n, jonka kanssa hän keskusteli kahdenkesken pari minuuttia.
"Hyvä on", sanoi Clyde, "menen tietysti mielelläni, kunhan vain pidätte muusta huolen."
Mildredin huulet olivat valkoiset ja ääni katkera, kun hän huudahti:
"En jaksa enää. Olen ollut hänen narrinaan jo kyllin kauan."
Clyde vastusteli heikosti. "Ehkä erehdytte ja —" Vihainen käden liike pakotti hänet vaikenemaan.
"Se on minun asiani. En voi sietää häntä."
"No niin. Menkäämme sitten ukon puheille."
Kun Clyde puolta tuntia myöhemmin ilmestyi jälleen näkyviin, huomasi neiti Berry, että hän näytti sangen huolestuneelta. Katse oli arka ja suuntautui tuon tuostakin levottomasti lahdelle alempana.
Boyd Emerson heräsi tajuttomuutta lähentelevästä unestaan myöhään iltapäivällä vieläkin pitkästä päivätyöstään väsyneenä ja joka lihas hellänä. Ruumiillisesti hän oli säälittävän huonossa kunnossa, mutta mieli oli iloinen ja reipas. Iso-George oli yhä padolla ja taampaa kuuluva melu kertoi, ettei saalis ollut vielä loppunut. Hänen lopetellessaan aamiaistaan ilmestyi eräs laiturivahti ovelle.
"Täällä on pari henkilöä, jotka pyrkivät puheillenne", ilmoitti mies.
"Neuvo konttoriin." Boyd nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen rakennukseen, jossa hän tapasi Wayne Wayland'in ja Willis Marsh'in. Vanhus nyökäytti hänelle lyhyesti päätään ja Marsh sanoi:
"Olemme kuulleet menestyksestänne. Herra Wayland on tullut katsomaan tehdastanne."
"Se ei ole myytävänä."
"Onko saaliinne suurikin?"
"Ei kuulu syrjäisiin." Boyd kääntyi herra Waylandiin. "Enpä odottanut näkeväni teitä täällä. Ettekö ole minua jo tarpeeksi loukannut?"
"Hetkinen vain, ennenkuin ajatte minut ulos. Olen tämän yhtiön osakas, joten minulla on oikeus nähdä paikka."
"Tekö osakas? Onko teillä montakin osaketta, ja mistä olette ne saanut?"
"Kolmekymmentä viisi." Wayland heitti pöydälle tukun papereita. "Ja Chicagoon sijoittamanne osakkeet ovat myös käsissäni. Sanoinhan teille, että saatte minusta aikanaan kuulla."
"Luulette nyt siis voivanne nujertaa minut, vai mitä?" sanoi Emerson. "Teitä on petetty. Osakemäärästä on vain kolmasosa ulkopuolella olevilla henkilöillä, joista Alton Clydellä kolmekymmentäviisi."
Vanhus hymyili julmasti: "Minua ei ole petetty."
"Sitten on Clyde myynyt!" huudahti Boyd.
"Niin. Maksoin hänelle kymmenentuhatta dollaria, minkä summan hän oli sijoittanut yritykseen, ja otin omalle nimelleni ne kaksikymmentäviisi osaketta, jotka tyrkytitte Mildredille."
"Mildredille!" Emerson hätkähti kuin piiskaniskusta. "Oletteko järjiltänne? Eihän Mildredillä ole — Alton ei sanonut kenen rahat olivat!"
"Älkää väittäkökään, ettette tiennyt sitä!" tiuskaisi Wayland. "Kun olitte väsyttänyt kaikki ystävänne, lähetitte tuon hutiluksen tyttäreni puheille tietäen, ettei tämä voinut kieltäytyä."
"Mistä saitte tietää, että hänellä oli osakkeitani?"
"Hän kertoi itse."
"Sitä en usko. Ellei hän ole asiasta ennen puhunut, niin hän on nytkin vaiti, ja väitteeseenne, että olisin tyrkyttänyt hänelle osakkeitani, vastaan vain, että hän on toiminut omasta vapaasta tahdostaan. En ole osannut uneksiakaan, että nuo kaksikymmentäviisituhatta dollaria olivat hänen. Mitä aiotte nyt tehdä?"
"Uhraan tuon summan kymmenkertaisesti, pelastaakseni tyttäreni."
"Minulla ja ystävilläni on vielä osake-enemmistö."
"Ystävillänne!" huusi herra Wayland. "Murskaan teidät ja teidän ystävänne, vaikka siihen menisi koko omaisuuteni."
"Vastenmielisyytenne minua kohtaan käsitän, mutta kumppanini eivät ole teille mitään pahaa tehneet."
"Kumppaninne! Ja ketä he ovat? Henkipatto pahantekijä, joka on vannonut murhaavansa Willis Marsh'in, ja eräs tanssipaikkojen irtolaisnainen."
"Varoitan teitä!" huudahti Emerson jyrkästi.
Vanhus heilautti kättään. "Tiedätte kyllä, kuka ja mikä hän on."
"Entä te? Sanokaa sitten minullekin."
Wayne Wayland käänsi selkänsä voimatta enää puhua kiukultaan. "Ettekö sitä todellakaan tiedä?" kysyi Marsh'in pehmeä ääni.
"En."
"Minua hämmästyttää, ettette ole milloinkaan kuullut hänestä ylimaissa ollessanne", sanoi Marsh. "Hän oleskeli kullankaivajien leireissä ja eli kuten muutkin sellaiset naiset. Korttipelissä vertaistaan vailla, jonka kerrotaan pitäneen pelihelvettiäkin eräässä suuremmassa leirissä."
"Mistä sen tiedätte?"
"Seattlessa sain kuulla hänen koko tarinansa. Hän on — no niin — aivan yleisesti tunnettu."
"Tuota samaa kerrotaan melkein jokaisesta Alaskan naisesta."
"En tullut tänne hänestä väittelemään", keskeytti herra Wayland.
"Olette jo puhunutkin tarpeeksi, niin ettei todisteita tahi anteeksipyyntöjä lainkaan tarvitakaan."
"Jos todella haluatte todisteita, niin onhan oma suhteenne häneen jo kyllin pätevä. Mildredkin on jo kuullut siitä."
"Hänelle voin selittää asian parilla sanalla."
"Samalla voitte ehkä selittää, mikä sai Hilliardin tekemään niin odottamattoman käänteen, mutta luultavasti ette tiedä siitäkään mitään. Miehillä, jotka ottavat vastaan rahoja tuollaisilta naisilta, on oma erikoinen nimityksensä."
Emerson kalpeni hirvittävästi ja huudahti:
"Tarkoitatteko, että — että lähetin hänet Hilliardin luo?"
"Hilliard sanoi sen melkein peittelemättä. Ihmettelettekö siis, että olen halukas uhraamaan vaikkapa koko omaisuuteni suojellakseni tytärtäni teidän kaltaiseltanne mieheltä? Nujerran teidät. Minulla on jo yrityksessänne jalansija, eikä kauan viivy ennenkuin olen karkoittanut teidät kokonaan, minkä teen, maksoi mitä maksoi. Potkaisen teidät takaisin katuojaan, josta olette kotoisinkin."
Boyd kuunteli hämmästyksestä sanattomana tuota hillitöntä raivonpurkausta. Vanhus oli varmaankin menettänyt järkensä.
"Tätä ette tullut tänne minulle sanomaan", lausui hän viimein.
"En. Tulin Mildredin puolesta ilmoittamaan, että hän sysää teidät kerta kaikkiaan luotaan."
"Sanokoon hän itse minulle sen. Välittäjistä en välitä, sillä voin selittää kaikki."
"Sitä odotinkin. Jos haluatte kuulla hänen omat sanansa, lukekaa tuosta." Vanhus lennätti vapisevin sormin pöydälle kirjeen. "Lukekaa!"
Boyd avasi kuoren ja luki kirjeen, jonka käsialan hän niin hyvin tunsi.
Kirje kuului: