"No, no!" Fraser siirsi lautasensa etemmäksi. "Älkää katsoko minuun noin, ennenkuin olen juonut kahvini."
"Ehkä olette tutustuneet häneen San Franciscossa?"
"Ei, emme suinkaan! Eilen illalla kuulimme nimen ensi kerran."
"Arvatenkin valehtelette!" Tyttö hymyili merkitsevästi, mutta Boyd toisti väitteensä.
"Ei, emme tunne häntä lainkaan."
"Miksi sitten puhutte hänestä?"
"Neiti Malotte kertoi hänestä eilen päivällispöydässä. Miltä hän muuten näyttänee, tuo Marsh?"
"Hieno, kaunis mies", vastasi Chakawana; "lihava ja pulska ja hiukset kuin — kuin tulta."
"Lihava ja punatukkainenko? Taitaapa sitten ollakin oikein komea mies?"
"Kyllä", myönsi tyttö hieman epäröiden.
"Onko hän naimisissa?"
"En tiedä. Hän ehkä valehteli. Ehkä hänellä onkin vaimo."
"Tämä nuori neiti näyttää luulevan, että kaikki miehet ovat hevosvarkaan tapaisia valehtelijoita", huomautti Fraser kumppanilleen.
"Mihin olette nyt matkalla"? jatkoi Chakawana hetkisen kuluttua.
"Etelään, Yhdysvaltoihin", vastasi Boyd.
"Sitten näette varmasti Willis Marshinkin. Hän asuu siellä. Ehkä kerrottekin hänelle —"
"Täällä Kalvikissa saattaa herra Marsh olla sangen mahtava henkilö, mutta en luule hänen ottavan niin suurta tilaa Yhdysvalloissa, että kohtaamme hänet", nauroi Emerson.
"Mutta ehkä näette hänet kuitenkin?" penäsi tyttö entistä pelokkaammin.
"Ehkä. Entä sitten?"
"Mainitsette nimeni?"
"Emme varmastikaan."
"Saatanhan minä viedä teiltä terveisiä, jos tapaan hänet", sanoi Fraser kiusoitellen mutta Chakawanan posket kalpenivat huomattavasti ja hän huudahti nopeasti:
"Ei, ei! Willis Marsh hyvin, hyvin paha mies. Älkää puhuko hänelle mitään, olkaa niin kiltti! Chakawana turvaton tyttöparka. Olettehan niin kiltti, ettette puhu mitään?"
Tytön hätä oli niin vilpitön, että he lupasivat pyhästi vaieta, jos tuo henkilö sattumalta osuisi heidän tielleen.
"Tuolla lohensuolaajalla mahtaa olla julma maine näiden villien keskuudessa", huomautti Fraser, kun he sytyttelivät piippujaan varastohuoneen kamiinan ääressä. "Tyttöhän oli aivan suunniltaan."
"Niinkö luulette?" sanoi toinen välinpitämättömästi.
"No, varmasti. Näkihän sen selvästi."
"Taisipa olla."
Samassa alkoi ulkoa kuulua kulkusten kilinää, sitten kajahti Constantinen tuimalla äänellä ärjäisty komentosana, ja samassa syöksähti Cherry huoneeseen ulkoilman syöstessä ovesta sakeana pilvenä hänen jäljessään. Pakkanen oli punannut posket ja saanut silmät säihkymään; hän oli kuin ruumiillistunut päivänsäde, sädehtivän kirkas ja eloisa.
"Hyvää huomenta!" huudahti hän alkaen irroittaa valkoista turkispäähinettään, joka oli erinomainen kehys hänen säihkyville silmilleen ja hohtaville hampailleen. "Mikä ihana aamu! Jos tahdotte saada verenne liikkeelle ja ilmaa keuhkoihinne, niin tehkää kierros Constantinen keralla hänen suttensa jäljessä. Ajoimme viisi penikulmaa seitsemässätoista minuutissa."
"Entä miten on potilaanne laita?" tiedusteli Fraser.
"Paranemaan päin, kiitos kysymästä." Hän astui ovelle päästäen sisään Chakawanan, joka oli kaikesta päättäen rientänyt ulos toisen, rakennuksen kautta. Tyttö oli avopäin ja kylmästä hengästynyt ja kantoi sylissään turkiskääröä. "Otin tuon pikkumiehen mukaani. Katsokaahan!"
Intiaanityttö polvistui kääröineen kamiinan eteen ja kohotti peitteen lapsen kasvoilta.
"Kuulkaa! Älkäähän toki!" huudahti Fraser peräytyen säikähtyneesti pari askelta. "En ole milloinkaan sairastanut tuhkuria." Mutta Chakawana ei ollut häntä kuulevinaan, vaan liverteli pienokaiselle aito äidillisellä hellyydellä Cherryn puhellessa Emersonin kanssa.
"Onko tuo pienokainen intiaanilapsi?" kysyi tämä uteliaasti nähdessään lapsen vaalean ihon.
"Hän intiaani", vastasi Chakawana nopeasti ja kääntyi kysyjään. Tummat silmät olivat kyyneleiset, mutta niiden katse oli uhmaileva, melkeinpä vihamielinen.
"Hän pieni veljemme", kuului takaa kumea ääni, ja Constantine, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, astui esiin. Cherry kuiskasi pari sanaa Chakawanalle, joka nousi lapsi sylissään ja poistui huoneesta veljensä seuraamana.
IV.
HOUKUTTELEVA EHDOTUS.
"Kalvik on varmaankin hyvin vilkas paikka kesäisin", huomautti Emerson
Cherrylle myöhemmin päivällä.
"Kyllä. Laivat tulevat toukokuussa ja kalannousu alkaa kesäkuussa.
Silloin ei ole kenelläkään aikaa nukkua."
Hän oli unhottanut eilisen närkästyksensä ja koettanut jälleen karkoittaa tuon painostavan synkkyyden, jonka kahleista toinen ei näyttänyt jaksavan riistäytyä, ja ollen itse iloinen ja elämänhaluinen ei hän voinut muuta kuin valittaa vastoinkäymisiä, jotka olivat tehneet tuon nuoren miehen noin synkäksi ja vaiteliaaksi.
"Tuo kaikki lienee varmaankin hyvin mielenkiintoista", jatkoi Emerson välinpitämättömästi.
"Enemmänkin; se on jotakin suurenmoista! Lohen elämäntarina on hyvin merkillinen ja liikuttavakin. Tiedättehän niiden elinajan olevan noin neljä vuotta, ei enemmän, minkä kuluttua ne aina palaavat synnyinvesistöihinsä kuolemaan, ja olenpa kuullut sanottavan, että ne noiden neljän vuoden kuluessa katoavat kerran aivan jäljettömiin, ei kukaan tiedä minne, ilmestyen jälleen kuin käskyllä valtamerien salaperäisistä syvyyksistä. Ne tulevat suunnattomissa parvissa, ja tunnettuaan syntymäjokensa veden ne eivät välitä enää mistään ravinnosta, vaan syöksyvät taukoamatta eteenpäin ajelehtien vihdoin kutemispaikoilta virran mukana takaisin loukkautuneina ja kuoliaaksi kolhiintuneina — kun luonnon vaatimus on täytetty ja mäti laskettu, kuolevat ne. Suolainen meri ei houkuttele enää, ja joen pohja peittyy niiden ruotoihin. Tuon kutsun tuntiessaan ne ilmestyvät etäisimmistäkin merenpoukamista ja pyrkivät mistään vastuksista välittämättä juuri siihen jokeen, josta ne ovat kotoisin. Nouseva lohi voi matkallaan sivuuttaa jokia tuhansittain, mutta se ei poikkea milloinkaan vieraaseen."
"Tuo on minulle jotakin aivan uutta", sanoi Boyd. "Kuvauksenne oli hyvin mielenkiintoinen."
"En ole todellakaan milloinkaan nähnyt viehättävämpiä paikkoja kuin mitä nämä kalastamot ovat. Teidänpä pitäisi olla täällä 'nousun' alkaessa. Jokeen ilmestyy äkkiä suunnaton joukko kirkkaita lohia, oikea hopeaparvi, joka liikehtiessään muistuttaa sulaa hopeaa, ja syöksy ylöspäin, kohden kuolemaa ja tuhoutumista, alkaa. Ne ryntäävät eteenpäin kesäisen myrskyn raivolla, kuin välkehtivä jättiläisarmeija, kaikki yhtä kiihkeästi ja järkähtämättä samaa päämaalia kohti. On aivan mahdotonta sanoin kuvata tuota suurta hopeaparvea ja sen kulkua. Ne ovat tietysti aivan turvattomat, ja melkein kaikki muut elolliset olennot saalistavat niitä. Lintuja kokoontuu tuhansittain, kukkuloiden nelijalkaiset pedot laskeutuvat piilopaikoistaan, valtameren petokalat vainoavat niitä tiheissä laumoissa, ja ilmestyypä ihminenkin osansa perimään, mutta kaikesta huolimatta pyrkii hopeaparvi urhoollisesti eteenpäin. Koneiden melu saa kukkulat kajahtelemaan ja juottoahjojen sähinä kuulostaa jättiläisen valitukselta, joka pinnistää voimansa äärimmilleen. Joki on täynnä veneitä, jotka lähtevät liikkeelle päivän sarastaessa ja kiiruhtavat kotiin hämärän tullessa, häilyen koko päivän sinne tänne kuin suuri valkosiipinen lokkilauma. Ajankulku unohtuu eikä nukkumisesta ja levosta ole puhettakaan."
"Mitä lajia väkeä tuohon työhön oikein palkataan?"
"Pääasiallisesti kiinalaisia, japanilaisia ja italialaisia. Silloin ovat kämpät täynnä opiumin höyryjä, ja vierasten kielten sekamelska kaikuu yötä päivää. Tien toisella puolella uhrataan itämaan jumalille ja toisella palvotaan Pyhää neitsyttä, ja kun on aherrettu vieri vieressä koko päivä, vietetään yö juoden, räyhäten ja tapellen."
"Kuinka kauan tuota kestää?"
"Vain noin kuusi viikkoa. Silloin ovat laivat lastatut ja ahjot saavat sammua. Miehet menevät levolle ja häipyvät pian elokuun usvaan pohjolan viileiden tuulten tuudittamina, minkäjälkeen Kalvik on jälleen kymmenen kuukautta tämmöinen ihmisten kammoma, kuollut ja autio kylä."
"Kautta Jupiterin, tepä osaatte kertoa!" huudahti Boyd ihaillen. "Mutta en oikein käsitä, miten tuo kaikki voi kannattaa, kun kalastusaika on niin lyhyt. Noiden suurten säilyketehtaiden ylläpito vaatii suuria summia."
"Aivan niin, mutta ne tuottavatkin suunnattomasti; välistä koko yritykseen sijoitetun pääoman kesässä."
"Mahdotonta!" Emersonin välinpitämättömyys oli haihtunut kuin taikaiskulla.
"Kaksi vuotta sitten saapui tänne toukokuun alussa eräs laiva tuoden koneita, rakennustarpeita, hiiliä ja kokonaisen armeijan työväkeä mukanaan. Tavarat purettiin maihin, tehdas lyötiin kokoon kuumeisella kiireellä, ja kun nousu alkoi, oli kaikki valmista. Laiva purjehti tiehensä elokuussa lastiruumassa niin runsas saalis, että siitä saatu hinta oli menoihin verraten kaksinkertainen. Willis Marsh korjasi viime kesänä taskuunsa vieläkin suuremman voiton, mutta sehän johtui tietysti hintojen noususta. Ensi kesä on taas oikea lohikesä."
"Kuinka niin?"
"Joka neljäs vuosi on aina kalarikkain kenenkään voimatta selittää, mistä se johtuu. Saalis on aina niukin silloin kun presidentin vaalia toimitetaan, mutta runsain taas vuonna, jolloin Yhdysvaltojen uusi presidentti ryhtyy toimeensa."
Boyd purskahti nauruun. "Sittenpä on Alaskan lohi innostuneempi politiikkaan kuin minä. Mahtaakohan se olla tasavaltalainen vai demokraatti?"
"Jos on punalohesta kysymys, niin olenpa melkein varma, että sanoisitte sitä sosialistiksi", nauroi Cherry vastaan.
Emerson nousi ja alkoi kävellä edestakaisin. "Niillä tehtailla on siis kaikilla samat ansiomahdollisuudet?"
"Aivan samat"
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että lohenkalastus kannattaa täällä niin hyvin."
"Asian oikea laita onkin pidetty aina visusti salassa kaikilta asiaankuulumattomilta. Kalvik-joki on maailman lohirikkain, josta toivottu saalis ei ole kertaakaan jäänyt saamatta, ja senpätähden vartioipikin yhtiö sitä niin kateellisesti, ettei matkamiehelle suoda edes yösijaa. Paikka on melkein kokonaan eristetty muusta maailmasta, ja yhtiön tarkoitus on pysyttääkin se sellaisena."
Nuoren miehen mielenkiinto oli nyt ilmeisesti kokonaan herännyt.
"Mainitsemanne saavutukset pitävät paikkansa?"
"Sellaisiin tuloksiin on päästy."
"Mitähän tuommoisen suolaamon rakentaminen ja ensi kalastuskauden käynnissäpito maksaisi?"
"Noin parisataatuhatta dollaria, sanotaan. Mutta luulen, että saaliin voi kiinnittää jo etukäteen, joten taakka ei käy niin rasittavaksi."
Mies tuijotti eteensä hetkisen ja kysyi sitten: "Voisiko mikään estää minua ryhtymästä tuohon hommaan?"
"Monetkin seikat. Onko teillä rahaa?"
"Ehkä. Eikö muuta?"
"Tehtaan paikka?"
"Se lienee helposti saatavissa."
Cherry nauroi. "Päinvastoin. Tarkoitukseen kelvollisia palkkoja on hyvin vaikea saada, syystä että yrityksen menestykselle ovat muutamat luonnon tarjoamat edut välttämättömät — kuten esimerkiksi raitis, juokseva vesi, ja yhtiö on jo sitäpaitsi vallannut ne kaikki."
"Minä ymmärrän." Emerson vaipui masentuneen näköisenä erääseen nojatuoliin ja tuijotti synkin katsein takkavalkean loimuun. "Jumaliste, olisinpa halunnut yrittää kerran vielä!" mutisi hän sitten hammasten välistä ja puristi lujasti tuolinsa käsinojia. Tyttö loi häneen nopean silmäyksen, mutta toinen ei näyttänyt enää huomaavankaan hänen läsnäoloaan.
"Voisikohan täältä palkata jonkun oppaan"? kysyi Emerson hetkisen kuluttua mietteistään havahtuen. "Jatkamme matkaa päivän tahi parin kuluttua."
"Constantine hankkii kyllä teille jonkun. Ettehän tietenkään aio mennä
Katmal-solan kautta?"
"Kuinka niin?"
"Paikka on kovin vaarallinen, josta kuljetaan vain silloin, kun ei muuta keinoa ole. Sitä tietä on matka etelärannikolle kylläkin lyhin, mutta tuota solaa sanotaan kolmenkymmenen surman suuksi, minkätähden kehoittaisin teitä pyrkimään vuoriston poikki kauempana idässä, jossa se on matalampi. Postilaiva poikkeaa molempiin paikkoihin."
Toinen nyökäytti päätään myöntävästi. "Mitäpä turha uhkarohkeus hyödyttäisi; minulla on kyllä aikaa. Toivoisin vain voivani jotenkin korvata suuren ystävällisyytenne. Olimmehan aivan näännyksissä, kun osuimme luoksenne."
"Vain sulaa itsekkyyttä minun puoleltani!" huudahti tyttö. "Jos eläisitte tässä kuolettavassa yksitoikkoisuudessa muutamia kuukausia, niin ei selityksiä kaivattaisi."
Päivän mittaan tunsi Boyd useamman kerran tytön tutkivan katseen seurailevan häntä, ja kun he päivällisen jälkeen istuivat arkihuoneessa Fraserin jaarituksia kuunnellen, huomasi hän jälleen tuon tarkastelevan katseen, joka oli samalla merkillisen miettivä ja kysyvä. Cherry soitti jälleen ja kehoitti häntä laulamaan, mutta hän kieltäytyi istuen sitten koko illan äänettömänä ja syviin mietteisiin vaipuneena. Vieraiden toivotettua hyvää yötä valvoi tyttö vielä kauan kulmat rypyssä eteensä tuijottaen ikäänkuin jotakin pulmallista kysymystä pohtien. "Ihmettelenpä, tekisikö hän sen"! virkkoi hän vihdoin. "Ja kykenisikö hän siihen!" Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lisäten päättävästi: "Jotakin täytyy tehdä, sillä tämä ei voi enää jatkua, ja — kukapa tietää — ehkäpä nyt on minun vuoroni; ehkäpä sallimus on lähettänyt hänet luokseni."
Elämässä on hetkiä, jolloin aivan mitättömät seikat aiheuttavat kohtalokkaita päätöksiä, jolloin äänensävy tahi vain kulmakarvain kohotus ratkaisee mitä tärkeimpiä kysymyksiä, hetkiä, jolloin joku havainto tahi mielijohde rikkoo lujankin liiton ja solmii uuden, ja tuo nuori nainen tunsi aivan vaistomaisesti, että nyt oli sellainen hetki tullut hänellekin. Oli jo myöhäinen, kun hän mietteistään vihdoinkin havahtuen meni levolle.
Seuraavana aamuna antoi hän Constantinelle käskyn ajaa valjakko portaiden eteen heti aamiaisen jälkeen. Ja kääntyen Emersoniin, joka samassa astui huoneeseen, hän lisäsi hiljaa:
"Jos tulette mukaani ajelemaan, niin näytän teille jotakin."
Äänen vakavuus sai Emersonin myöntymään empimättä ja puolta tuntia myöhemmin kietoi hän rekipeitteet tytön ympärille asettuen itse kannaksille ruoska kädessä. Constantine hellitti kätensä johtajan kaularemmistä ja samassa lähti valjakko liikkeelle kiitäen tuulen vauhdilla jyrkkää törmää alas joen jäälle.
"Valjakkonne on verraton", huomautti Boyd katsellessaan harmaita selkiä, jotka nousivat ja laskivat nopeassa tahdissa kahdessa säännöllisessä rivissä, ja heiluvia, tuuheita häntiä.
"Paras täälläpäin", hymyili tyttö. "Sata penikulmaa päivässä on niille vain leikkiä."
Raitis ilma ja nopea vauhti karkoittivat heti kaikki synkät mietteet nuoren miehen mielestä, ja olihan tämä matkakin tuntematta, massa seudussa tuntematonta päämaalia kohti ja viehättävän tytön seurassa, josta hän ei myöskään tiennyt mitään, tavallisuudesta poikkeava.
"Ettekö ole lainkaan utelias, sir?" Tyttö käänsi häneen päin pyöreän posken, joka punoitti viehättävästi pehmoisen turkispäähineen valkoista villaa vasten.
"En hituistakaan! Nautin vain sanomattomasti", vastasi Boyd.
Tuo kuulosti jo kohteliaalta, ja tyttö loi häneen kirkkaan, hyväksyvän silmäyksen, mutta kääntyi samassa poispäin otsalla pienoinen poimu. Hän oli tehnyt illalla erään suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän tarvitsi tämän miehen apua, jos tämä nyt osoittautui tarkoitukseen soveliaaksi, minkä suunnitelman onnistuminen oli kuitenkin suuresti sen varassa, säilyikö tämä heidän ystävällinen suhteensa.
"Näytitte sangen innostuneelta, kun eilen puhelimme lohenkalastuksesta", alkoi hän kautta rantain ja välinpitämättömästi.
"Aivan oikein, mutta mielenkiintoni hävisi, kun kuulin, ettei yhtään tehtaan paikkaa ollut enää saatavissa."
"On yksi. Kun tulin tänne vuosi sitten, niin pälkähti päähäni hankkia sellainen, ja onnistuinkin saamaan parhaan, mikä oli jäljellä. Kuultuaan siitä valtasi Willis Marsh kaikki muut, ja vaikka minulla ei ole ollut mitään erikoisia suunnitelmia, en ole kuitenkaan luopunut omastani."
"Sinnekö olemme nyt matkalla?"
"Niin. Olitte eilen valmis ryhtymään johonkin uuteen yritykseen, niin että vien nyt teidät katsomaan paikkaa."
"Turha vaiva. Enhän voi ostaa sitä."
"Sitähän ei ole kukaan pyytänytkään", hymyili tyttö. "En möisi paikkaa, vaikka maksaisitte hinnan heti, mutta jos haluatte rakentaa tehtaan, niin luovutan maan kohtuullisesta voitto-osuudesta."
"En voi sanoa vielä sitä enkä tätä", vastasi Emerson hetkisen tuumittuaan. "Yritykseen tarvitaan suuri summa rahaa — parisataa tuhatta dollaria, eikö niin?"
"Tarvitaan kyllä, mutta tilaisuus on myös suurenmoinen. Voitatte sata sadalta niinkuin ei mitään. Luuletteko voivanne hankkia rakentamiseen tarvittavat rahat?"
"Kyllä. Onhan minulla muutamia mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", vastasi Boyd vältellen. "Mutta varma en ole."
"Voittehan ainakin yrittää. Senhän voi jokainen tehdä."
"Mutta en tiedä kerrassaan mitään tuosta hommasta. Pelkään, etten kykene siihen."
"Olen ottanut tuon kaiken huomioon, ja on eräs keino, joka takaa menestymisen. Uskon, että tulette hyvin toimeen miesten kanssa ja saatte työt sujumaan."
"Oh, kyllä, sen taidon osaan." Hänen leveät hartiansa kohosivat, kun hän veti syvän henkäyksen. "Kertokaahan suunnitelmanne."
"Täällä rannikolla on eräs mies, George Balt, joka tietää lohenkalastuksesta enemmän kuin kukaan muu Kalvikissa. Hän on ollut kalastaja kaiken elinaikansa. Hän löysi Kalvik-joen, perusti ensimmäisen säilyketehtaan, ja oli sen päällikkö, kunnes hän riitaantui Marshin kanssa, joka rupesi häntä komentelemaan. Balt on sitä lajia miehiä, joita ei komennella, ja kun yhteistoiminta kävi mahdottomaksi, rakensi hän aivan omasta aloitteestaan pienen suolaamon, sillä seurauksella että Marsh murskasi hänet vuoden kuluessa pyyhkäisten hänet tieltään samoin kuin hän aikoo karkoittaa minutkin, mitättömän tyttöraukan. George köyhtyi puille paljaille ja palasi Marshin luo, mutta ei saanut enää työtä. Hän omistaa arvokkaan apajan, näettekös, jonka Marsh tahtoo kaikin mokomin saada haltuunsa, ja työnsaannin ehdoksi pantiin, että hän luopuu tuosta apajasta eikä ryhdy enää yrittämään omin neuvoin. George kieltäytyi tietysti, minkätähden vaino alkoi entistä kiihkeämmin. Hän on jo pari vuotta nähnyt nälkää. Etujaan valvoessaan käyttää Marsh kumppaneineen aivan samoja keinoja kuin Hudson-yhtiö ennen: alkuasukkaat pidetään rautaisessa kurissa ja valkoisille miehille tehdään seudulle asettuminen mahdottomaksi.
"George Baltille ei tohdi kukaan antaa ruokaa ja yösijaa, eikä ainoakaan tehdas ota häntä työhön, minkätähden hänen täytyy hankkia välttämättömät tarpeensa aina Dutch Harbourista saakka. Ja poistuakaan hän ei tohdi eikä jättää oman onnensa nojaan rakennuksia, jotka ovat hänen omaisuutensa viimeinen tähde, vaan harhailee täällä orpona kuin henkipatto. Hän on rehellinen ja kunnollinen, oikea kunnian mies, mutta hänen elämänsä sisältyy kokonaan hänen ammattiinsa; muusta hän ei tiedä mitään eikä välitäkään. Omasta mielestään hän on kuin koko tämän alueen isä, ja kun hän näkee toisten hyötyvän ja rikastuvan alalla, jolle hän uran uursi, murtuu hänen sydämensä. Nousun alkaessa ilmestyy hän joka kesä soiden ja rämeiden takaa ja hiiviskelee jokea reunustavassa pensaikossa kuin pahantekijä tahtoen olla näkymättömänä, mutta silti lähellä. Yksinään hän seisoskelee ja kuuntelee hajamielisen näköisenä koneiden melua, nähden vihollistensa rikastuvan tuosta hopeisesta armeijasta, jota hän pitää omanaan. Häntä kaihdetaan kuin spitaalitautista. Kukaan ei saa häntä puhutella eikä osoittaa hänelle minkäänlaista toverillisuutta, mikä kaikki on tehnyt miehen melkein mielipuoleksi; hänestä on tullut leppymättömän vihan ja kiihkeän kostonhimon kalvama olento, joka elää vain tilaisuuttaan vaanien. Olen varma, että hän vielä kerran tappaa Marshin."
"Hm! Tuon Marshin näyttää kohtaavan täällä joka paikassa", huomautti
Boyd, joka oli kuunnellut tarkasti.
"Aivan niin. Hän tahtoo olla koko tämän alueen herra, ja jos päätätte ryhtyä yritykseen, niin ottakaa huomioon, että saatte hänestä mitä häikäilemättömimmän ja kostonhimoisimman vihollisen; siitä saatte olla varma. Tämä ei ole todellakaan lasten leikkiä, mutta mies, joka kukistaa Marshin, tietää myös tehneensä jotakin." Hän vaikeni ikäänkuin punnitakseen sanansa ja lisäsi sitten harvakseen: "Ja minä olen varma, että te olette siihen kuin luotu."
Mutta Emersonin mietteet eivät kohdistuneet nyt tuohon kohtalon hänelle määräämään tehtävään ja Marshin vihollisuuteen, vaan ne kulkivat aivan toista latua.
"Balt tuntee siis tämän homman läpikotaisin?" sanoi hän.
"Joka otteen, niin sanoakseni. Hän on käytännöllinen ja rehellinen, ja hänen apajansa takaa meille varman menestyksen. Noustessaan seuraa lohi tarkoin määrättyjä kulkuteitä, näettekös, joka vuosi samoja, jotka muutamissa kohdissa poikkeavat niin lähelle rantaa, että voi rakentaa kiintonaisia pyydyksiä eli satimia, joihin niitä sulloutuu miljoonittain. Yksi sellainen pyydys tuottaa enemmän kuin kokonainen kalastaja-armeija, joka laskee verkkonsa syvälle vedelle, ja senpätähden onkin Marsh vainonnut Georgea niin säälimättömästi pakottaakseen hänet luopumaan apajastaan."
"Olisikohan tuo Balt halukas liittymään meihin?"
"Halukasko"! Cherry nauroi. "Odottakaahan, niin näette."
He saapuivat perille — korkeiden äyräiden reunustaman puron suuhun, johon Cherry käänsi valjakon. Emerson hypähti kannaksilta ja juoksi valjakon eteen vieden koirat lähellä näkyvään näreikköön, johon hän sitoi ne lujasti runkoihin kiinni, sillä tämä valjakko oli kuin susilauma, jonka mieli paloi vain taipaleelle.
He nousivat yhdessä törmälle ja katsahtivat ympärilleen todeten, että paikka oli todellakin erinomainen, jonka kaikki edut Cherry sitäpaitsi kuvasi mitä valoisimmin värein, kuin kauppias, joka on joutunut tekemisiin hieman epäröivän ostajan kanssa.
"Tuo kaikki kuulostaa ihmeen houkuttelevalta ja todenmukaiselta", sanoi Boyd viimein, "mutta meidän täytyy ottaa myös tarkoin huomioon kaikki seikat, jotka vaikeuttavat suunnitelman toteuttamista, ja niitä on paljon. Ensimmäinen on luonnollisesti pääoman hankinta. Minulla on kylläkin pienoinen summa jo hallussani, mutta kaksisataatuhatta dollaria! Hirvittävä summa, jonka saaminen voi käydä mahdottomaksi kaikista mahtavista ystävistä huolimatta. Toinen tärkeä tekijä on aika. Nyt on joulukuu jo alullaan ja minun pitäisi ehtiä tänne takaisin huhtikuun lopussa, ja kolmanneksi, kykenisinkö saamaan kaikki tarkoituksenmukaiseen kuntoon ja osaisinko toimia niin, että yrityksemme onnistuisi? Tehtävä on varmaankin sangen monimutkainen, ala, josta en tiedä kerrassaan mitään. Sitten on vielä lukemattomia vaikeasti ratkaistavia kysymyksiä, kuten koneiden saaminen tänne ajoissa, kiinalaisen työvoiman palkkaaminen, sopivan laivan hankkiminen, saaliin rahaksimuutto ja —"
"George Balt on tehnyt tuon kaiken montakin kertaa, joten hän kyllä tietää kaikki nuo seikat", keskeytti Cherry päättävästi. "Vastoinkäymisten sattuessa on aina joku neuvo, johon turvautua, ja täytyneehän teidän suoriutua siitä, mistä toisetkin."
Mutta Emersonia ei voitettu niin helposti. Vaikka hän olikin nuori, oli hän jo saanut kokea, kuinka pettävät ihmistoiveet ovat, ja hänen periaatteensa oli pohtia kysymys joka puolelta, ennenkuin antoi lopullisen vastauksensa.
"Pieninkin laskuvirhe voi turmella kaikki", mietti hän, "sillä tämä maa on erilainen kuin muut. Täällä eletään melkein kokonaan eristettyinä, ja jos joku koneiston osa pettää, ei ole aikaa lähteä toista hakemaan."
"Vaikeudet ovat luonnollisesti suuret", myönsi tyttö, "mutta voitonmahdollisuudet ovat myös senmukaiset, eikä tässä ole millään muotoa uhkapelistä kysymys. Tilaisuus on todellakin edullinen. Jokainen, joka on maailmassa suorittanut jotakin, luottaa onnettaren suopeuteen, ja onnistumisen toiveethan juuri tekevätkin elämän elämisen arvoiseksi."
"Siltähän se kyllä voi tuntua, kun lähdetään otaksumien poluille", vastasi Emerson hieman ivallisesti, "mutta käytännössä huomaatte, että menestys on useimmiten tarkkojen laskelmien tulos. Kaikki nuo äsken mainitsemani seikat ovat sitä lajia, että niihin voi liittyä tuhansia asianhaaroja, jotka —"
"Maailmassa on vain yksi, joka voi murtaa teidät, ja se olette te itse, eikä kukaan voi tietää, miten joku yritys onnistuu, ennenkuin on ryhtynyt siihen", keskeytti tyttö toisen kerran katsoen kumppaniaan tiukasti silmiin otsallaan päättäväinen ryppy. "Voihan sattua, ettei yrityksemme onnistu; sellaisia mahdollisuuksiahan saattaa olla miljoonittain, mutta älkää nyt ruvetko niiden lukumäärää laskemaan. Ottakaa sen sijaan lukuun kaikki ne tosiasiat, jotka takaavat menestyksen, älkääkä olko heikkouskoinen, kun ei ole mitään pelon syytä. Eihän pelkoa ole olemassakaan. Se on vain rohkeuden puutetta, samoinkuin epäröinti on vaillinaisen päättäväisyyden merkki. En ole vielä nähnyt mitään, jota olisin pelännyt, ja — te olette mies. Onneton on nainen, joka tahtoo, että hänet vallataan ilman liehittelyjä. Teidän täytyy käydä häneen käsiksi ja ryöstää hänet mukaanne, sen sijaan että huokailette hänen ikkunansa alla mandoliinianne näppäillen. Häntä kohtaan täytyy olla jyrkkä, taipumaton ja häikäilemätön. Tappelusta ei ole kukaan suoriutunut voittajana neuvottelemalla, vaan toimimalla, ja jos ihminen pohtii jotakin kysymystä kyllin kauan, kasvavat vaikeudet voittamattomiksi, olipa asia kuinka yksinkertainen hyvänsä. Ei, sattumat ne ovat, jotka ihmiskohtalon määräävät, ja kun viitoittaa itselleen tien, on se suunniteltava niin häikäisevän kirkkaaksi, että sitä voi pimeässäkin seurata; päämaalin lähetessä se valkenee jälleen. Älkää seisoko paikallanne pimeyteen tuijottaen ja ajatellen, että pyritte eteenpäin kun hämärä hälvenee, sillä siten ette pääse milloinkaan mihinkään."
Sanat lausuttiin vakaumukselta ja voimalla, joka sai nuoren miehen innostumaan. Hän olisi mielellään sanonut jotakin, mutta tyttö viittasi häntä vaikenemaan ja jatkoi:
"Odottakaa, en ole lopettanut vielä. Olen pitänyt teitä silmällä ja tiedän, että olette jostakin syystä menettänyt rohkeutenne ja luottamuksen tulevaisuuteen. Teillä on ollut vastoinkäymisiä, jotka ovat masentaneet ja katkeroittaneet mielenne, mutta olen varma, että teillä on kaikki menestyksen edellytykset, sillä te olette nuori ja järkevä, kylmäverinen ja päättäväinen. Tilaisuus, jonka nyt teille tarjoan, on elämänne suurin, jota hyväksenne käyttäen voitte kahdeksassa kuukaudessa poistaa kaikki entisten vastoinkäymisten ja pettymysten jäljet. Samalla valvon omia etujanikin, sillä en ole sentään niin yli-inhimillisen jalo. Uskon, että sallimus on lähettänyt teidät Kalvikiin omaa onneanne luomaan ja samalla vapauttamaan minut ja George Balt-raukan, jota ette ole milloinkaan nähnyt, yhteisestä vihollisestamme. Te kykenette siihen ja te voitatte."
Emerson ojensi vaistomaisesti kätensä ja tarttui tytön suureen kintaaseen, joka kätki tämän hennon käden. Silmät sädehtivät, ja kasvoilla, jotka olivat aina olleet synkän masentuneet, kuvastui nyt uuden toivon kirkas kajastus. Hartiatkin olivat kohonneet ja siirrähtäneet taaksepäin, ikäänkuin jokin äkillinen voiman pulpahdus olisi kirvoittanut huolten raskaan taakan.
"Olette oikeassa!" lausui hän lujasti. "Lähetämme vielä tänä iltana sanan Baltille."
V.
SOPIMUS TEHDÄÄN.
Toimintaan ryhtyminen vaikutti Emersonissa täydellisen muutoksen. Hän ei ollut enää tuo synkkämielinen ja harvasanainen jöröttäjä, vaan vilkas, avomielinen ja kiihkeän tiedonhaluinen nuori mies, jonka kärsivällisyyden pieninkin viivytys pani kovalle koetukselle. Kotimatkalla hän melkein tukahdutti Cherryn lukemattomien kysymysten vyöryyn, niin että tyttö oli heidän päästessään kotikynnykselle sekä henkisesti että ruumiillisestikin väsynyt.
Constantine lähetettiin Baltin luo, jonka hänen täytyi etsiä käsiinsä vaikkapa vuoriston toiselta puolelta, jos niin tarvittiin. Seuraavat päivät kuluivat kiihkeässä odotuksessa, mutta samalla tarkastettiin lähin säilyketehdas pienimpiä yksityiskohtia myöten, mihin Cherry oli saanut luvan vartijalta, joka oli hänelle velkaa. Mies oli alussa hyvinkin töykeä, mutta Emerson voitti vastarinnan pian saaden tietää kaikki, mitä halusi. Hän tutki tehtaan joka sopen eikä tyytynyt ennenkuin oli saanut selityksen, jonka hyväksyi. Hänen herkkä käsityskykynsä täytti tytön ihmetyksellä, ja hänen kykynsä säilyttää kaikki muistissaan oli suorastaan ihmeellinen.
"Tehän tunnette jo säilyketehtaan rakenteen tarkemmin kuin joku ammattimies", huomautti Cherry viikon kuluttua. "Uskon melkein, että osaatte jo rakentaa sellaisen."
Emerson hymyili. "Olen insinööri ammatiltani, joten tuo kaikki kuuluu alaani. Yrityksen toinen puoli on vielä kokonaan arvailun varassa."
"Siitä pitää taas Balt huolen."
"Mutta miksi hän ei tule jo?" Tuo kysymys oli uudistunut vähän väliä ja aina yhä kärsimättömämmin, niin että Cherryllä oli täysi työ saada hänet malttamaan mielensä.
Fraser oli myös huomannut kumppanissaan tapahtuneen merkillisen muutoksen ja seuraili tämän puuhia suuresti ymmällään.
"Mitä olette oikein tehnyt hänelle?" tiedusteli hän kerrankin Cherryltä. "Olette varmaankin juottanut hänelle jotakin taikajuomaa, sillä en ole nähnyt kenenkään vilkastuvan noin nopeasti. Hänhän oli ennen mitä toivottomin jöröttäjä, jossa ei ollut henkeä enemmän kuin sairaassa kissassa, millä en suinkaan tarkoita sitä, että hän olisi entistä nerokkaampi, kuten te näytätte luulevan, vaikka hän onkin välistä sangen toivorikkaan näköinen."
"Toivorikkaan? Mitä te oikein tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että hänellä lienee hyvät toiveet ansaita paljon rahaa."
"Sitä se ei ole. Raha on hänelle sivuasia", selitti tyttö painolla. Hän olisi mielellään kysynyt Fraserilta, tiesikö tämä mitään tuosta kuvalehden salaperäisestä kaunottaresta, mutta maltti mielensä.
"Oikeastaan olen samaa mieltä", vastasi Fraser. "Näyttää aivan siltä, että hän toivoo tämän kalastushomman avaavan hänelle jonkun suljetun oven, jos se vain luonnistaa. Hän näkyy kohdistavan siihen kaikki toiveensa ja kaiken tarmonsa."
"Samoin on minunkin laitani", sanoi tyttö. "Väkeni on valmis luopumaan minusta, eikä — eikä Willis Marsh toivokaan muuta kuin että joudun puille paljaille!"
"Vai niin. Tämä on siis viimeinen ja ainoa mahdollisuutenne", irvisteli Fraser. "Minulla oli toimintasyistänne aivan toinen käsitys." Silmät välähtivät viekkaasti.
"Minkälainen sitten, pyydän?"
"No, suoraan sanoen on tämä paikka, kovin yksinäinen teidänlaiselle naiselle, eikähän meidän yhteinen ystävämme ole sentään aivan mahdoton."
Cherryn posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, mutta hänen äänensä oli jääkylmä.
"Tässä ei ole kysymys mistään muusta kuin liikeasiasta."
"Hm! En ole milloinkaan kuullutkaan muuta kuin että olette liikenainen", sanoi seikkailija.
"Oletteko siis" — tytön posket kalpenivat ja sanat tulivat harvakseen — "jolloinkin kuullut minusta keskusteltavan?"
"Tuo Emerson on, näettekös, niin arka kunniastaan, että hän tekee oloni välistä ihan kiusalliseksi", valitti Fraser ikäänkuin hän ei olisi kysymystä kuullutkaan. "Hän on todellakin omituinen, juuri sellainen, joista kerrotaan romaaneissa."
"Ette ole vastannut kysymykseeni", tiukkasi Cherry.
Fraser suisti jälleen puheen toisaalle. "Jos tuo Marsh käy tänä kesänä kimppuunne oikein toden teolla, niin miksi ette usko näitä puuhia minulle ja anna minun valvoa etujanne? Valmistan tuolle Marshille sellaisen helvetin, että hänen säilyketehtaansa ovat ennen syksyä minun hallussani."
"Kiitän, mutta kykenen itsekin hoitamaan asiani", vastasi tyttö äänellä, joka lopetti keskustelun.
* * * * *
Eräänä myrskyisenä iltana — Constantine oli jo ollut toista viikkoa matkalla — ilmestyi lumipyrystä hämärän tullessa työläästi eteenpäin pyrkivä valjakko ja kaksi kylmästä kohmettunutta ja uupunutta miestä. Nuo niin kiihkeästi odotetut olivat vihdoinkin saapuneet, ja kuopille vajonneet posket ja koirien verille hankautuneet jalat ilmaisivat, että matka oli ollut pitkä ja rasittava. Mutta vaikka heillä oli satojen penikulmien vaivalloinen taival takana, kieltäytyi Balt maistamasta suupalaakaan, ennenkuin oli saanut tietää, miksi Cherry oli lähettänyt hakemaan häntä.
"Mikä on hätänä?" tiedusteli hän luoden epäluuloisen katseen vieraisiin.
Tyttö selosti tilanteen mahdollisimman lyhyesti, Boyd Emersonin katsellessa ihmeissään kalastajaa, jonka kaltaista miestä hän ei ollut vielä milloinkaan kohdannut. Hän näki edessään jättiläismäisen olennon, jonka peloittavan suurten lihasten mahtavat ääriviivat näkyivät selvästi kovia kokeneen puvun alta. Tummuneet kasvot kertoivat pohjolan tuimista pakkasista ja rannikon purevista viimoista, ja karhea, punertava tukka varjosti silmiä, joiden katse oli vihamielinen ja hurja. Leuka oli pitkä ja nenän juuresta lähtevät ruokkoamattoman parransängen peittämät juovat tekivät kasvojen ilmeen niin järkkymättömän lujaksi, että kaikki piirteet olivat kuin graniittiin veistetyt. Kädet olivat känsäiset ja halkeamia täynnä ja käheässä äänessä oli taipumatonta uhmaa. Hän oli ehkä neljänkymmenen tahi kuudenkymmenen vuoden ikäinen, mutta jokainen vuosi oli omistettu merelle, sillä sen henkäykset olivat tunkeutuneet hänen keuhkoihinsa ja sen vaahtojen raivo hänen vereensä.
Kun Cherryn sanojen merkitys alkoi selvitä, levisi kalastajan kasvoille hymyä tavoitteleva, pirullinen irvistys, ja karvaiset nyrkit aukenivat ja sulkeutuivat ahnaasti.
"Tarkoitatteko täyttä totta?" hoilasi hän Emersonille.
"Kyllä."
"Osaatteko tapella?"
"Osaan kyllä."
"Tahdotteko tehdä, niitä teille sanon?"
"En. Pidän oman pääni ja teen, mikä minua miellyttää, antautumatta teidän tahi kenenkään muunkaan komennettavaksi. Toteutan suunnitelmani täysin itsenäisesti ja omalla tavallani."
"Mutta vastassamme on vihollinen, joka ei keinoista välitä", varoitti
Balt.
"Sitä en aio minäkään tehdä", vastasi toinen kylmästi ja pahaaennustavan rauhallisesti. "Olen päättänyt voittaa, niin että älkää tuhlatko kallista aikaa ihmettelemällä, miten pitkälle aion mennä. Haluan vain tietää, tuletteko mukaan."
Jättiläinen nauraa hykersi kuivasti. "No, vaikka henkeni heittäisin."
"Tiesinhän sen!" huudahti Cherry säihkyvin silmin.
"Ja ellemme voita Marshia, niin jumal'lauta minä tapan hänet!" kiljaisi Balt vetistävät silmät vihasta liekehtien. "Antakaa minulle jotakin syötävää", lisäsi hän sitten tyttöön kääntyen, "sillä olen nälissäni syönyt vain koirien kaloja, niin että vatsani on ruotoja täysi."
Hän sivalsi yltään repaleisen turkkinsa ja heitti sen lattialle kamiinan viereen mennen sitten tytön opastamana ruokailuhuoneeseen toisten seuratessa jäljessä.
Cherry istutti hänet pöydän ääreen ja pinosi eteen ruokia aivan kasoittain, joiden kimppuun Balt kävi kuin nälkäinen karhu, leuka melkein lautasessa kiinni. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hillitön kuin hänen koko luonteensakin, eikä ruokien makuun ja laatuun kiinnitetty mitään huomiota. Syödessään hän katseli kiinteästi Emersonia tuuheiden kulmakarvainsa alta ja murahti silloin tällöin jonkun sanan vastaukseksi toisen vilkkaisiin kysymyksiin. Cherryä ja Fraseria, joka silmäili häntä pelonsekaisella kauhulla, hän ei ollut huomaavinaankaan, eikä hellittänyt, ennenkuin kaikki lautaset olivat tyhjät, jolloin hän nousi ja virkkoi kädellään huuliaan pyyhkäisten:
"Menkäämme kamiinan ääreen. Olen ollut kolme päivää kylmästä kohmetuksissa."
Levolle mentyään kuuli Cherry vielä kauan miesten äänten muminan, ja kun hän seuraavana aamuna ilmestyi aamiaiselle, tervehti Balt häntä sanoilla:
"Asia on selvä. Huomenna lähdemme."
"Huomenna?" toisti Cherry ymmällään.
"Huomennako?" tiedusteli Fraserkin hätääntyneestä. "Eihän toki! Jalkani ovat vielä liian kipeät kyetäkseni taipaleelle."
"Aamulla lähdemme. Meillä ei ole aikaa viivytellä", vahvisti Emerson.
Cherry kääntyi kalastajaan. "Niin pian ette voi mitenkään lähteä jälleen matkalle, George."
"Olen valmis vaikka paikalla", vastasi Balt.
Cherry tunsi äkkiä pelon kouristavaa sydäntään. Entäpä jos heille tapahtuisi jotakin, eivätkä he palaisikaan. Matka oli vaarallinen ja George Balt oli Behringin rannikon uhkarohkein mies. Hän loi Emersoniin säikähtyneen katseen, mutta sitä ei kukaan huomannut, ja vaikka miehet olisivat nähneetkin loisteen, joka oli nyt syttynyt noihin kirkkaisiin silmiin, eivät he olisi voineet aavistaa, että se oli nousevan lemmen kajastusta, yhtä vähän kuin tyttö itsekään ymmärsi, mitä tuo hänen käsittämätön pelkonsa merkitsi. Hänellä ei ollut myös aikaa pohtia asiaa sen enemmän, sillä Emerson lisäsi samassa hänen suureksi kauhukseen:
"Yhdytämme postilaivan Katmaissa."
"Katmaissa!" huudahti Cherry. "Sanoitte menevänne Iliamnan tietä."
"Toinen on lyhyempi."
Tyttö pyörähti Baltiin päin. "Pitäisihän teillä olla sen verran järkeä, ettette ehdota mahdottomia", tiuskaisi hän vihaisesti.
"Minä en ole sitä ehdottanut, vaan herra Emerson itse", vastasi Balt.
"Hän suorastaan vaatii niin."
"Kannatan aina sitä, mikä on turvallista, joten tehkäämme suunnitelmamme vain tuota pitempää tietä ajatellen", virkkoi Fraser piippuaan rauhallisesti ladaten.
"Te ette tule mukaan", sanoi Emerson jyrkän lyhyesti.
"No helvetti!" räjähti toinen. "Miksi en?"
"Ei ole tilaa. Matka olisi siten paljon hankalampi ja rasittavampi — ymmärrättehän."
"Mutta kuulkaahan nyt. Tehän lupasitte viedä minut Yhdysvaltoihin saakka", kapinoi seikkailija. "Ette voi jättää minua tänne yksinäisyyteen elävältä nääntymään, kun kerran lupasitte." Hänen hätänsä oli ilmeinen.
"No olkoon menneeksi", sanoi Emerson hieman vastahakoisesti. "Jos otatte asian siltä kannalta, niin tulkaa mukaan, mutta vain Seattleen saakka."
"Seattle menee kyllä mukiin", vastasi Fraser ilostuen. "Siellä keksin aina jotakin, mutta Kalvik — huh!"
"Miksi teillä on niin kiire?" kysyi Cherry Emersonilta toisten poistuttua huoneesta.
"Siksi, että nyt on jokainen päivä kallis."
"Mutta miksi Katmain tie? Nyt on myrskyisin vuodenaika, ja postilaiva voi myöhästyä parikin viikkoa."
"Aivan niin, mutta jos me myöhästymme päivänkin, voi se merkitä kokonaisen kuukauden viivytyksen. Laivan pitäisi saapua noin kymmenen päivän päästä, niin ettemme voi jättää mitään sattumien varaan."
"Tulen olemaan hirveästi huolissani, kunnes saan kuulla teidän päässeen onnellisesti yli", lausui tyttö äänessään merkillisen hellä ja surumielinen sävy.
"Mitä joutavia! Onhan vaarallisempiakin tehtäviä suoritettu."
"Olen, tiedättekös, tuuminut, että teidän olisi ehkä sittenkin paras olla puuttumatta tähän yritykseen", sanoi toinen hieman epäröiden.
"Kuinka niin?" Nuori mies oli hyvin hämmästyneen näköinen. "Luulin, että olitte asiaan innostunut."
"Uskoani, että kaikki käy hyvin, ei ole mikään järkyttänyt", sammalsi tyttö, "mutta kun aloin suostutella teitä, ajattelin vain — vain itseäni, sillä tämä yritys voi poistaa tieltäni kaikki esteet ja vaikeudet, mutta —"
"Onhan se minunkin viimeinen mahdollisuuteni", keskeytti Boyd, "Mikä on saanut teidät nyt horjumaan?"
"En voi muuta, kun näen, ettette käsitä, mihin vaaroihin nyt antaudutte", vastasi Cherry kiihtyneesti. "Ette tunne miehiä, joiden kanssa joudutte vastatusten. Tähän yritykseen ryhtyessänne panette henkenne alttiiksi, sillä Marsh ei välitä mistään — kuuletteko — ei mistään raivatakseen teidät tieltään. Eihän kannata uhrata henkeään muutamasta dollarista."
"Vai ei!" Emerson naurahti käheästi. "Te ette tiedä, mitä olen valmis uskaltamaan noista muutamista dollareista, ette sanalla sanoen voi käsittää, mitä onnistuminen minulle merkitsee. Jos nyt petyn toiveissani, en pane kortta ristiin torjuakseni Marshin koston — luulenpa melkein, että olisin valmis auttamaankin häntä."
"Oh, eihän!"
"Siitä voitte ainakin olla varma, että jos hän on häikäilemätön, niin olen minäkin. Jos hän aikoo nujertaa minut, niin minä — niin vastaan tuleen tulella."
Kasvojen ilme oli niin julma, että tytön sydämeen hiipi jälleen tuo hämärä pelontunne, joka oli häntä viime aikoina vaivannut. Entinen synkkä epätoivo kuvastui jälleen miehen katseessa, ja silmien outo ja pahaaennustava hehku ilmaisi, ettei hän aikonut hevillä väistyä.
"Mutta mikä on saanut teidät muuttamaan päätöksenne?" jatkoi Emerson heikon punan noustessa tytön poskille.
"Muutamia päiviä sitten olitte ventovieras, mutta nyt olette ystävä", vastasi Cherry vakavasti. "Myötätunto ja vastenmielisyys kasvavat nopeasti, kun sovinnaisuuden säännöt eivät ole niitä kahlehtimassa, ja minä pidän teistä liian paljon nähdäkseni teidän ryhtyvän tähän. Olette liian hyvä mies noiden roistojen uhriksi. Muistakaa, miten George Baltin on käynyt."
"Balt ei ole vielä oikein yrittänytkään. Nyt vasta hän käy Marshille vaaralliseksi."
"Ettekö sentään tahtoisi harkita sanojani?" pyyteli tyttö.
"Kuulkaahan", virkkoi Emerson. "Tulin tähän maahan eräässä määrätyssä tarkoituksessa, ja minulla oli kolme vuotta aikaa toteuttaa suunnitelmani. Tarvitsin rahaa — hyvä Jumala, kuinka olin sen tarpeessa! Puhutaan kyllä rikkauden tyhjyydestä ja sanotaan, etteivät ihmiset aherra saaliin, vaan työn itsensä takia, ei suuria voittoja tavoitellen, vaan kilpailun viehätyksen lumoissa, ja ehkäpä maailmassa on sellaisiakin, mutta minun laitani oli toisin. Tarvitsin kultaa, enkä välittänyt miten sitä sain, kunhan keinot olivat rehelliset. Etsimisen jännitys ja löytämisen riemu eivät merkinneet mitään, sillä itse tuo metalli oli minulle kaikki kaikessa, enkä muusta välittänyt, ja tänne tulin sentähden, että arvelin täällä parhaiten onnistuvani. Yhtä hyvin olisin voinut mennä Saharaan tahi Tibetiin. Luovuin paljosta, johon olin tottunut, ja hylkäsin monta hyvää tarjousta, joita monet ikäiseni olisivat pitäneet kullan arvoisina, mutta sen tein arvelematta, koska minulla oli vain kolme vuotta armonaikaa ja kun tiesin, että minun täytyi luoda onneni tuossa ajassa. No niin, minä aloitin, eikä mikään vaara ollut niin suuri eikä mikään ponnistus niin rasittava, että olisin menettänyt rohkeuteni. Kohdistin kaikki voimani tehtävääni, kunnes en enää muistanut, mitä lepo oli; tehtäväni suorittaminen ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. En tuntenut rasitusten aiheuttamaa väsymystä enkä ruumiillisia kärsimyksiä, ja unhotin pian kaiken muun paitsi päämaalini, johon taukoamatta pyrin. Raadoin kuin orja ja kohdistin työhöni kaiken tarmoni, mutta joku kirous, vei onneni. Niin juuri, kirous!
"Ensin suhtauduin vastoinkäymisiin rauhallisesti, mutta kun niistä ei alkanut tulla loppua, raivostuin. Ne vainosivat minua yötä päivää, seurasivat minua joka askeleella, kunnes huono onneni tuli yleiseksi sananparreksi. Lopulta kauhistuin, sillä vuodet kuluivat hirvittävällä nopeudella, ja armonajan viimeinen päivä häämötti jo edessäni.
"Dawsonissa esimerkiksi tein valtauksen, jonka piti näytteistä päättäen olla erinomaisen lupaava, mutta kun rupesin työskentelemään, en saanut vaivoistani pienintäkään korvausta. Yritin uudelleen ja yhä uudelleen, kunnes vihdoin löysin toisen paikan, jonka Canadan hallitus kuitenkin riisti minulta niin pätevillä syillä, ettei takaisinsaannista ollut toivoakaan. Minulle tarjottiin valtauksia, joiden omistajat eivät voineet niitä itse hyväkseen käyttää, ja vaikka tein mitä hekin olisivat tehneet, oli kaikki turhaa. Vihdoin luovuin kaivospuuhista ja siirryin erääseen kaupunkiin mielessäni uusi suunnitelma, mutta tuo kaupunki paloi.
"Olin ensimmäisiä Nomessa ja löin merkkipaaluni toisten viereen varmana siitä, että nyt ainakin olin osunut oikeaan, mutta vaikka ympärilläni työskentelevät miehet ansaitsivat päivässä kokonaisia omaisuuksia, oli valtaukseni tyhjä ja kaivokseni pohja tuon näkymättömän käden puhtaaksi lakaisema, jonka aina tunsin, mutta jota en voinut milloinkaan välttää. Vuokrasin hyväksi tunnettuja alueita vain todetakseni, että löydöt loppuivat samassa ilman mitään järjellistä syytä. Tuo uudistui niin usein, että omistajat kieltäytyivät antautumasta kanssani mihinkään tekemisiin, minua alettiin pitää huonon onnen tuojana. Kerran riisti särkynyt lumikenkä käsistäni suuren omaisuuden, ja kerran saattoi eräs lahjottu tuomari minut epätoivon partaalle. Määräaikani hupeni yhä lyhyemmäksi, ja minä vain köyhdyin.
"Topkukin sivuutin kaksi tuntia sen jälkeen kuin ensimmäinen valtaus oli tehty, mutta toinen osakas, jonka tunsin, oli mennyt kämppään tulta virittämään ja toinen valehteli minulle luullen, että olin joku vieras. Kuulin myöhemmin, että samassa kun lähdin jälleen liikkeelle, tuli ystäväni ulos ja huuteli jälkeeni pyytäen minua pysähtymään, mutta pakkanen oli tuima ja paksu karvalakkini esti äänen kuulumasta, joka muutenkin hukkui kuivan lumen kirskuntaan reen jalasten alla. Hän oli ajanut jäljessäni puoli penikulmaa tehdäkseen minut rikkaaksi, mutta kohtalon käsi hoiteli ruoskaa yllyttäen koirat yhä kiivaampaan laukkaan reen jalasten helvetillisen kirskumisen vaimentaessa hänen huutonsa. Kuusi tuntia myöhemmin oli Topkuk kuuluisa paikka — olette nähnyt postimerkit, joten ymmärrätte.
"Nimestäni tehtiin sukkeluus, jonka mainitseminen herätti naurua, vaikka kaikki kavahtivatkin minua, sillä kullankaivajat ja merimiehet ovat yhtä taikauskoisia. Kenelläkään ei ole ollut loistavampia tilaisuuksia tarjolla, mutta kenelläkään ei ole myöskään ollut niin huonoa onnea. Lopulta menetin kaiken toivon, mutta raadoin tottumuksesta edelleen pistopuheita kuulematta.
"Kolme vuotta on kylläkin pitkä aika, mutta ne kuluivat pian, ja kauniista unelmistani olivat vain rauniot jäljellä. En hellittänyt sittenkään, vaan yritin yhä uudelleen, kunnes eräänä päivänä lopetin — ainiaaksi. Ymmärsin, ettei tämä maa ollut minua varten, ja lähdin pyrkimään kotiin. Kotiin!" Emerson hymähti katkerasti. "Tuo sana ei merkitse minulle mitään, mutta sinne olin kuitenkin matkalla masentunein mielin ja toiveet murskana, kun tulin tänne ja te annoitte minulle tilaisuuden vielä kerran yrittää. Mahdollista kyllä, että tässäkin piilee vain uusi pettymys, sillä olen kolme vuotta juossut sateenkaarien jäljessä, mutta yrittämättä en voi olla, kun yksikin tilaisuus on vielä jäljellä — en voi. Ja nyt tiedän voittavani, sillä joku ääni sanoo, että olen vihdoinkin vapautunut painajaisestani."
Cherry oli kuunnellut tarkkaavaisesti nuoren miehen katkerata kertomusta ja oli syvästi liikutettu, mutta samalla kiihkeän utelias saamaan tietää, mikä oli se liikkeellepaneva voima, joka oli pakottanut tuon nuoren miehen lähtemään tänne erämaahan onneaan etsimään. Hän oli melkein varma, että kysymyksessä oli joku nainen.
"Mutta nythän tulette liian myöhään. Sanoittehan, että aika oli päättynyt jo kauan sitten."
"Ehkä", vastasi toinen etäisyyteen tuijottaen. "Siitä juuri aionkin nyt ottaa selvän. Luulen, että on vielä muutamia päiviä jäljellä." Hän kääntyi tyttöön päin ja lisäsi lujasti: "Kun olette nyt sysännyt minut liikkeelle ja suonut minulle tilaisuuden koettaa onneani kerran vielä, niin en voi enää pysähtyä. Sentähden lähdemme huomenna Katmai-solaa kohti."
VI.
MYRSKYSSÄ JA PAKKASESSA.
Miehet puuhailivat koko päivän matkavalmistuksissa. Balt riemuitsi ja Emerson oli kärsimätön aivan kuin maa olisi polttanut hänen jalkojaan, mutta Fraser, jonka tyyneyttä ei voinut mikään järkyttää, loikoili melkein koko päivän huomauttaen, että täytyi nauttia mahdollisimman kauan kunnollisen vuoteen mukavuudesta, sillä eihän tiennyt missä ja milloin hänelle sellainen jälleen tarjottaisiin.
Näennäisestä hilpeydestään huolimatta oli Cherry sisimmässään sangen murheellinen, sillä näiden miesten mentyä hän jäi jälleen yksin pelkonsa ja häikäilemättömien vihollistensa kouriin. Luoksepääsemätön erämaa sulki hänet kuin hautaan, jonka hiljaisuudessa ei ollut yhtään ystävää häntä lohduttamassa ja rohkaisemassa. Hän oli melkein vihainen Emersonille ja itselleenkin. Miksi oli hän sallinut tuon itsekkään nuoren miehen häiritä koko hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.
"Onko hän mieleisenne?" kysyi hän kerran Baltilta.
"Kyllä. Hän on 'all right'", vastasi jättiläinen. "Juuri sellainen, jota tarvitsen — hurja ja pelkäämätön, joka ei säikähdä mitään, kun tosi tulee." Silmät leimahtivat ja hampaat kiristyivät yhteen, kun hän muisti kaikki kärsimänsä vääryydet. "Onhan kyllä paljon asioita, joista hän ei tiedä mitään, mutta niissä olen taas minä mestari, ja niin ollen meidän täytyy onnistua. Mutta sanokaahan, eikö hän ole aivan kamala tekemään kysymyksiä? Hän on pitänyt minua niin lujilla, että pääni on vallan sekaisin ja selkäni halpaantunut, eikä hän näytä unohtavan mitään, minkä kerran kuulee."
Tuo leppymättömän vihan lietsoma hillitön kiihko, jolla jättiläinen odotti suunniteltua yhteenottoa, ilmaisi Cherrylle kyllin selvästi, että voimat aiottiin ponnistaa äärimmilleen. Katumus, että oli houkutellut tuon nuoren miehen tähän vaaralliseen yritykseen, hiipi jälleen hänen sydämeensä ja täytti sen viiltävällä ahdistuksella.
Illan hämärtyessä jätti Emerson Baltin ja Fraserin juttelemaan varastohuoneen kamiinan ääreen ja meni arkihuoneeseen Cherryn luo pyytäen tätä soittamaan jonkun kappaleen. Tyttö oli heti valmis, ja he lauloivat yhdessä, kuten ensimmäisenäkin iltana. Sävelten taikavoima rakensi jälleen sillan heidän välilleen ja karkoitti kaiken jäykkyyden, nuoren miehen arvokkuus suli, ja hänestä tuli jälleen mitä miellyttävin ja hauskin toveri, jonka hilpeät puheet ja poikamainen sydämellisyys herättivät tytössä tunteita, jotka uhkasivat järkyttää tämän mielenrauhan kokonaan. Tämmöisistä hetkistähän Cherry oli aina unelmoinut, ja hänen koko olemukseensa ilmestyi nyt jotakin suloisen viehkeätä ja vastustamattoman lumoavaa, niin että nuori mies unhotti huolensa ja kopeutensa kokonaan ja koetti kaikin tavoin olla tytölle mieliksi, ja sama voima, joka saa linnun kiiruhtamaan puolisonsa luo kutsun kuultuaan, pani nyt tytönkin sydämeen herkimmät kielet väräjämään. Oltuaan niin kauan kaiken hellyyden puutteessa tunsi Emerson nyt kiihkeätä myötätunnon kaipuuta, ja tämä iltahan oli heidän viimeisensä, ennenkuin hän lähti vaaralliselle matkalleen kultaista taljaa valloittamaan. Kun hän vihdoin toivotti hyvää yötä, oli hänellä aivan toiset käsitykset emäntänsä viehätysvoimasta ja kyvystä hoitaa asioita, ja kun hän iltapiippuaan poltellessaan muisteli hupaisata vierailuaan, ei hän voinut vapautua tunteesta, että oli leikitellyt tulen kanssa. Cherry lepäsi valveilla aamupuoleen yötä sydän onnea ja epämääräisiä toiveita tulvillaan, joista selittämätön pelontunne hänet kuitenkin silloin tällöin havahdutti.
Jäähyväiset olivat lyhyet ja ylimalkaiset, eikä muuhun ollut aikaakaan, sillä koirat riuhtoivat vimmatusti ja joulukuun ilma oli pureva. Cherry viittasi kuitenkin Emersonin luokseen ja pyysi, koettaen pakottaa äänensä rauhalliseksi, tätä vielä kerran tarkoin ajattelemaan, ennenkuin lopullisesti ryhtyi tehtävään "Jos tämä maa olisi toisenlainen ja jos täällä noudatettaisiin edes jotakin lakia, joka takaisi henkilökohtaisen turvallisuuden, niin en sanoisi mitään, vaan päinvastoin kehoittaisin, mutta —"
Emerson oli purskahtaa nauruun tytön pelolle, mutta nähdessään otsan huolestuneen rypyn ja huulten tuskallisen vavahtelun hän kumartui ja suuteli tyttöä, ennenkuin tämä ehti arvata hänen aikeensa, pulppuavan elämänhalunsa pakottamana ja mitään seurauksia ajattelematta.
"Hyvästi!" nauroi hän silmät sädehtien. "Kas siinä vastaukseni!" Hän heittäytyi rekeensä ja ärjäisi koirille, jotka hypähtivät eteenpäin, ja pian oli koko matkue liikkeellä.
Toiset, jotka eivät olleet huomanneet hänen hyvästijättöään, huutelivat nyt viimeisiä jäähyväisiä, mutta tyttö seisoi äänetönnä ja liikkumattomana ja pakkasesta välittämättä silmissään hämmästynyt ja ihmettelevä katse, joka seurasi matkamiehiä, kunnes ne häipyivät näkyvistä. Silloin hän huokasi syvään ja kiiruhti sisään Constantinen ja Chakawaman luo.
Pohjolan pimeillä perillä on talvinen matka aina arveluttava, mutta taipale, joka oli Emersonilla ja hänen kumppaneillaan nyt edessä, oli erikoisen vaarallinen, sillä kulkihan heidän tiensä Alaskan korkean vuoriston poikki, tuon aution ja pilviä tavoittelevan vallituksen yli, joka erottaa Pohjois-Canadan äärettömät erämaat napapiirin autioista alueista. Tämä vuorijono on kuin suunnaton jääpeitteinen torahammas, kaareva kuin sarvikuonon sarvi, jonka kärki kurkottautuu noin kahdeksansataa penikulmaa Aasian rannikkoa kohti ja jonka huiput ovat aina tiheän usvan ja tuliperäisten höyryjen peitossa. Se on kuin terävähampainen saha, kaitainen, kiinteä ja luoksepääsemätön, jonka vaiheilla tuimat myrskyt alituisesti temmeltävät. Kesällä pieksävät sateet sen jyrkkiä rinteitä, joilla peurat ja karhut silloin asustavat, mutta kun talven valkoinen käsi ojentuu jäämeren helmoista, muuttuu sade lumimyrskyksi, joka ensin peräytyen hyökkää yhä vimmatummin eteenpäin kietoen vihdoin vaippaansa koko vuoriston ja sokaisten matkamiehet sekä maalla että merellä. Puutteellisesti kartoitetulla rannikolla ei ole mitään majakoita, minkätähden se on kaikkien merenkulkijoiden kauhu, ja soliin, jotka siellä täällä katkaisevat jonon, puristautuu lumimyrsky niin hillittömällä voimalla, että kulkijat kaivautuvat nietoksiin tahi ryömivät makuusäkkeihinsä sen raivoa pakoon. Se on äkillisten myrskyjen alue, oikein luonnonvoimien taistelutanner, jonka jylhässä alastomuudessa on jotakin kaamean uhkaavaa ja toivottoman lohdutonta. Siellä täällä tapaa jonkun yskivän alkuasukkaan, joka viettää kituvaa elämäänsä jossakin suojaisessa vuorenonkalossa tahi kurjassa majassa, joka on köysillä ja paaluilla kiinnitetty maakamaraan.
Sinne olivat miehet nyt matkalla, Katmai-solaa kohti, joka on vain kapea rotko kahden huipun välissä. Paikka on ympäröiviä harjanteitakin alastomampi, sillä solassa, joka laajenee suppilomaisesta molemmissa päissä, kiihtyy myrskyjen raivo moninkertaiseksi. Sillä oli mainekin sen mukainen ja sitä kartettiin taikauskoisella pelolla, mutta Emerson ei tahtonut kuulla puhuttavankaan turvallisemmasta tiestä, vaan väitti, ettei heillä ollut aikaa kierroksen suorittamiseen. Hänen mieltään ei voinut mikään masentaa, eivätkä mitkään ponnistukset saaneet häntä pysähtymään, hän oli väsymätön ja kiihkeydessään julma ja säälimätön.
Viikon päivät kestäneen rasittavan matkan jälkeen he saapuivat vuoren jääpeitteisen rinteen juurelle, johon he leiriytyivät harvaan ja kituvaan pensaikkoon, mukanaan eräs alkuasukas, joka oli luvannut opastaa heidät toiselle puolelle. Kolme vuorokautta maattiin toimettomina myrskyn tyyntymistä odotellen, ja neljäs aamu valkenikin tyynenä ja selkeänä. Mutta katseltuaan hetkisen tutkivasti vuorten huippuja, intiaani ravisti päätään ja sanoi jotakin Baltille, joka nyökkäsi myöntävästi.
"Mitä nyt?" ärjäisi Emerson. "Miksi emme lähde liikkeelle?"
"Ei tänään", vastasi Balt. "Näettekös, kuinka nuo kärjet savuavat." Hän osoitti korkeimpien huippujen ympärillä häilyviä valkoisia pyörteitä, jotka näyttivät sinne tänne kiitävältä keveältä udulta. "Lunta, kuivaa lunta, joka ennustaa, että tuuli kiihtyy jälleen."
"Tarkoitatteko, että meidän täytyy maata tässä ja odottaa ehdottomasti tyyntä päivää?"
"Aivan niin."
"Mutta siihenhän voi mennä vaikkapa kokonainen viikkokin."
"Kaksikin, mutta huomennakin voi sää jo olla mitä parhain."
"Eihän tämmöinen tuulenhenki merkitse mitään."
"Tuulenhenki!" Balt nauroi. "Tuolla ylhäällä se mellastaa kuin pyörremyrsky, siitä voitte olla varma. Emme voi nyt tehdä muuta kuin odottaa sopivata hetkeä ja sitten yrittää. Lähin metsä on kolmenkymmenen penikulman päässä, ja kun on tunkeutunut solaan, ei voi pysähtyä ennenkuin on päässyt toiselle puolelle."
Emersonin täytyi alistua, kun ei muuta neuvoa ollut, ja Balt alkoi laitella rekeä kuntoon ja ruokki koirat. Fraser makasi teltassa ja hoiteli turvonneita nilkkojaan, joita lumikenkien hihnat olivat kalvaneet, kiroillen kohtaloa, joka oli saattanut hänet tähän tylyyn ympäristöön, ja sadatellen miestä, joka oli keksinyt lumikengät. Mikään ei ollut hänelle mieleen. Leipä oli mautonta ja nuotion ääreen kyyristyneen tulta hoitelevan oppaan haju inhoitti häntä sanomattomasti.
Seuraavana aamuna siintivät vuorten huiput kirkkaina kuin norsunluupuikot teräksensinistä taivasta vasten, ja kun he kiipesivät solaan, oli ilma niin tyyni, että piipuista nousevat savukiehkurat leijailivat kauan heidän yläpuolellaan. Kuiva lumi kirskui terävästi joka askeleella, johon moninkertainen kaiku vastasi jyrkistä seinämistä. Matka edistyi ensin sangen nopeasti, mutta sitten alkoivat kinokset kasvaa, ja eteen tuli jyrkänteitä, joihin täytyi hakata luotettavat jalansijat, tavarat täytyi purkaa ja viedä vähitellen ylös, koirat riisua valjaista ja kiskoa reki nuorilla jyrkänteen päälle, mikä kaikki toistui aina vähän väliä. Tuo raataminen oli hyvin väsyttävää ja hidastutti sitäpaitsi kulkua, minkä lisäksi tuli vielä se, että korkeammalla oli kaikki kyynärää vahvan untuvan hienon lumikerroksen peitossa, joka ei kannattanut rekeä, vaan kasautui haitallisesti sen eteen.
Keskipäivällä saavuttiin korkeimmalle kohdalle, tuon jylhän ja aution paikan sydämeen, suunnattomien sikin sokin viskeltyjen kallionlohkareiden keskelle, jossa ei mikään kasvullisuus tahi ainoakaan elävän olennon painama jälki rikkonut hangen häikäisevän valkeata pintaa. Siellä täällä tuijotti joku valkoisen lumivaipan varjostama alaston vuorenseinämä uhkaavasti matkamiehiin, jotka uurastivat hiestä märkinä työläästi eteenpäin. Kaikki olivat uuvuksissa ja äänettömät, paitsi Emerson, joka rohkaisi ja kehoitti toisia herkeämättä.
Parin tunnin kuluttua intiaani pysähtyi ja alkoi nuuskia ilmaa, jossa
Balt näytti myös huomanneen jonkun muutoksen tapahtuneen.
"Onko jotakin hullusti?" murahti Emerson.
"Pelkään, että saamme jälleen myrskyn niskaamme", vastasi jättiläinen päätään ravistaen. Intiaani alkoi selittää jotakin hyvin kiihtyneesti ja heidän siinä seisoessaan hyväili jo ensimmäinen purevan kylmä henkäys heidän poskiaan. Katsahtaessaan ylös he näkivät ilman olevan kuin sakeata savua täynnä, ja kun he loivat katseensa maahan, huomasivat he, että tuo untuvantapainen lumikerros liikahteli ja väreili hiljaa. Ohuita lumipyörteitä alkoi kieppua kinosten harjoilla kadoten yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja ennenkuin he tiesivätkään, oli myrsky riehahtanut valloilleen rynnäten solaan joka hetki kiihtyvällä raivolla. Lumikenttien hengettären näkymätön käsi oli päästänyt myrskyn raivottaret valloilleen, ja koko tienoo kajahteli niiden kaameasta ulvonnasta. Vihuri, joka syöksyi takaapäin matkueen kimppuun, nosti susikoirain selkäkarvat pystyyn ja täytti niiden turkin ihoa myöten pienillä jääneulasilla, niin että eläimet kääntyivät vihdoin päin tuuleen ja kyyristyivät reen taakse suojaan korvat luimussa. Miesten kasvot kuivuivat silmänräpäyksessä, höyryävät vaatteet jäykistyivät, ja veri alkoi kiertää hitaammin.
Fraser karjaisi jotakin, mutta hänen äänensä hukkui myrskyn ulvontaan, ja välittämättä tiedustella, mitä seikkailija oli sanonut Emerson kiiruhti reen etupuolelle ja vetäisi valjaat poikki Baltin ja oppaan alkaessa purkaa kuormaa. Kun he avasivat viimeistä solmua, kiskaisi vihuri tavaroita suojelevan tervakankaan heidän kohmettuneista käsistään riuhtaisten mukaansa oppaan höllästi laskostetun peitteen, joka oli päällimmäisenä. Mies tavoitteli sitä kiinni, mutta se kohosi ilmaan kuin siivillä pudoten hiukan etempänä hangelle, jossa se avautui kokonaan ja nousi jonkun kiivaan tuulispään kiidättämänä jälleen korkealle leijaillen vihdoin rinnettä alas kuin joku jättiläismäinen lepakko, omistajan epätoivoisten valitusten seuraamana. Kaikki irrallaan olevat kevyemmät esineet menivät samaa tietä — kahvikupit, ruoka-astiat, ja säilykerasiat lähtivät kierimään vihurin vieminä hankea pitkin ja katosivat pian näkyvistä, mutta miehillä oli niin paljon muuta tekemistä, että he tuskin huomasivatkaan myrskyn tekemää kepposta.
Ilma oli ollut koko aamupäivän aivan tyyni, mutta joku lämpömäärän muutos oli järkyttänyt ilmakehän tasapainon, ja nyt syöksyi tuuli tämän aukon läpi särkyneestä säiliöstä purkautuvan veden hillittömällä raivolla.
Läheisten kukkuloiden ääriviivat muuttuivat ja näköala supistui merkillisen ahtaaksi, niin että koko tienoo sai oudon vieraan näön. Ja vaikka lumi ei ollut alkanut vielä liikehtiä, tiesivät miehet saavansa hetkisen kuluttua harhailla sankassa lumipyryssä, joka peittäisi näkyvistä kaikki tien viitat.
Balt meni aivan Emersonin viereen ja huusi tämän korvaan:
"Mitä teemme? Kääriydymmekö peitteisiimme vai pyrimmekö eteenpäin?"
"Onko lähimpään metsään pitkäkin matka?"
"Noin kaksitoista penikulmaa."
"Rientäkäämme sinne! Eväätkin ovat lopussa ja tämähän voi kestää monta päivää."
Oli aivan turhaa yrittääkään hakea reestä lisää vaatteita, niin että he jättivät varusteensa siihen ja lähtivät pyrkimään eteenpäin myrskyn ajamina ja oppaan vaistoon luottaen. Koirat olivat jo kaivautuneet lumeen ja kieltäytyivät lähtemästä liikkeelle.
Eteenpäin pääsy oli kuitenkin sangen vaikeata, vaikka tuuli olikin myötäinen, sillä eteen ilmestyi tämän tästä syviä syvänteitä, jotka täytyi kiertää, ja liukkaita rinteitä, joiden kovaksi jäätyneellä hangella jalka ei saanut mitään tukikohtaa. Sellaisissa paikoissa täytyi ryömiä polvillaan ja kätten varassa ja opastaa toisiaan huudoilla, sillä toisista eksyminen olisi merkinnyt kuolemaa. He olivat pian aivan tunnottomat ja myrskyn raivon tyrmistyttämät ja sokaisemat; viiltävä viima jääti kasvot ja heidän keuhkojaan paleli. He lankeilivat ja kierivät myrskyn kiidättäminä jäätiköitä pitkin pitkät matkat, mutta heidän täytyi ryömiä takaisin, sillä suunnasta ei tohdittu poiketa. Eräässä kohdassa seurattiin kapeata harjannetta, jossa yhteen pusertuneet kalliot muodostivat ikäänkuin katon harjan, ja kun siitä vihdoin suoriuduttiin, olivat käsineetkin riekaleina. Hangen karkean pinnan kosketusta ei voinut mikään vaate kestää, mutta kädet olivat jo puutuneet tunnottomiksi, eikä siinä ollut aikaakaan levätä tahi korjata vaurioita. Lumella alkoikin pian näkyä verijälkiä.
Kaikki neljä tunsivat pohjolan talven tavat ja olivat tottuneet sen yllätyksiin, ja käsittäen täydellisesti, miten äärimmäisen vaarallinen tilanne oli, he olivat valmiit ponnistelemaan loppuun saakka. Mutta heidän kärsimyksensä olivat sanoin kuvaamattomat, ja sellaisissa olosuhteissa on uupumus pian edessä.
Paljon on kirjoitettu punaisen miehen suurenmoisesta ruumiillisesta kestävyydestä, mutta yleisesti tunnettu totuus on, ettei kukaan intiaani kykene kilpailemaan siinä valkoisen veljensä kanssa. Alkuasukkaalta puuttuu sivistyksen mukana seuraava sisällinen voima ja kestävyys, johon liittyy vielä sukupolvia kestäneen puutteellisen pukeutumisen ja niukoissa oloissa eletyn elämän aiheuttama yleinen heikentyminen. Ei siis ollut lainkaan ihmeellistä, että intiaaniopas alkoi illan tullessa väsyä. Hän pysähtyi yhä useammin ja lähti yhä vastahakoisemmin jälleen liikkeelle, hän lankeili ja kompasteli ja nousi joka kerta entistä vaivalloisemmin, mutta kun hän oli ainoa, joka tunsi tien, eivät toisetkaan voineet ottaa hänen paikkaansa. He koettivat parhaansa mukaan tukea ja taluttaa häntä, mutta hämärän tullessa hän oli jo niin menehtynyt, että Baltin, joka oli kerran ennen kulkenut tätä tietä, täytyi ruveta oppaaksi, toisten raahatessa tuota miespoloista mukanaan omia, kalliita voimiaan tuhlaten.
Hän pyysi jo kerran, että hänet jätettäisiin jälkeen, mihin Balt ja Fraser heti myöntyivätkin, mutta Emerson ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan.
"Hän kuolee kuitenkin", väitti kalastaja. "Hän on jo melkein kuollut", lisäsi Fraser, "ja metsään lienee vielä kymmenen penikulmaa jäljellä."
"Vien hänet perille saakka, kun kerran houkuttelin hänet mukaanikin", sanoi Emerson jäykästi ja alkoi hoputtaa opasta eteenpäin, joka tuskin kykeni enää ollenkaan omin voimin liikkumaan. Hämärä oli syventynyt synkäksi pimeydeksi, johon he olivat vaarassa joka hetki eksyä, ja jo ennestäänkin hidas ja vaivalloinen eteneminen muistutti nyt etanan kulkua. He putoilivat syvänteisiin, joista täytyi kiivetä ylös käsin ja jaloin, ja kun luisuttiin rinteitä alas, ei ollut muuta neuvoa kuin hellittää irti oppaasta, joka vieri heidän edellään avuttomana kuin luuton säkki, mitkä onnettomuudet kuitenkin estivät viimeisen elonkipinän sammumasta, sillä aina kun pysähdyttiin hengähtämään tuommoisen ponnistuksen jälkeen, hieroivat toiset häntä kaikin voimien, vaikka kaikki tiesivätkin, että se oli turhaa.