Hota-Leenan poika

language: Finnish

HOTU-LEENAN POIKA

Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929.

Kuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin, seitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa, että esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä rakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan maanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet rautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan noista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi leikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista jyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli vielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin ovea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa tai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin. Kylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen vesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset rattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan taloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut vuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille ollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas manttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun pihkaisilla lustoilla.

Ja kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin päivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja ihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja vilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja joessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta jyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa kissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja raaputtivat naamistoa pylvääseen.

* * * * *

Kylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin Hotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka. Talon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä ollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli taloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli nyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja kolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.

Sillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta tulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään. Hän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita käynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien takia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät sallineet apuihmisten palkkaamista.

Ja yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen aikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa. Eikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä ollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi portinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.

Hotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari kolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli avara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain työläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät ovat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden pintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut jonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja koreat kukankuvat?

Siinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan, niitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä piirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja kolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla monenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman ajan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa hedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja Tanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat aivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.

Heti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli köyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan irroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero elämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen vaellukseen.

Niinpä hän sanoi Taneli-pojalleen:

— Otapa nyt pussi ja mene renikoita keräämään, että sika saa ruokaa.

Ja pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen pihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita renikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle. Hän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja maiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen rasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen Tanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.

Muutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet kykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin kylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida räpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa hän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat koivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa Närhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten he kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää sairaina heinäisellä pientarella.

Tämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan nauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on pistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu. Sen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen oli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta hänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen juolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.

Hänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan. Siellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista. Monet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen karjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi pelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän ihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.

Siellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään elävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä vartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.

Isossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen piti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin lienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että hänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan. Närhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli taipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli lammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja työläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten Taneli äkkiä säikähti: ukko tulee… Kiireesti he sänttäsivät karkuun jättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei tullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille ruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun varkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä, ettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista vettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa vieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

Se päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot näyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana ruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli maistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty hedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää hankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista, miten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun lieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti kesäisessä tuulessa.

Sen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin saaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron rantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin. Sitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä tapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia puheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.

Närhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli varmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman paljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun hänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi häntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko ehkä ruotiukko jotakin huomannut… Tanelia oli kyllä kovien kokemusten uhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin, että hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan jossakin töissä.

Isossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha suu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se oli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä hinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen jotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia. Tulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko vaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan pintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon totella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi kuinka pitkäpartainen.

Tämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja palasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta taitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien entistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt enää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat ohi.

Tuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan uunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.

* * * * *

Keväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa ja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja kykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli jo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti opettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon perunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki ja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin perässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten hikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli ikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin hereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.

Vasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin töyräs sen kesän tasangolta.

Kivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla kunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran pääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja nurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.

Se matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui hänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat kierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat koirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen keskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen ja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin vaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä elämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja Taneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies ja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin: ei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli kirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin, kun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai suutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea vesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka nukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan mitä pyydettiin.

Sitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli jo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan veisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä tajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän oli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään jos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei muodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita korkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen sivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden alapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa pitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä hankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään rustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli puoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä. Hän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä ympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren vuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.

Ja isäntä kiroili, syleksi ja nosteli housujaan.

— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa niistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta vasten kuin lintu… Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika, kärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä tirahda verta ainoatakaan noppaa…

Niin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli oli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin ajettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille kärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin Syinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä oli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin takaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa puhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi ollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.

Syinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin, poukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla kärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun pimenevässä illassa.

* * * * *

Oli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän talon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova sade.

Suuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se ikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse metsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron alakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten pilvien alla.

Tällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt astui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä mustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat muodostaneet.

Renki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan penkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre. Kuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa tupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet kolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne olivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.

Renki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten kolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian raottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä yöketineissään.

— Tuliko sinne joku?

— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi siellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta, kärryn lavatkin hulveisilleen…

— Onko sillä niin kiire, että tässä yösydännä…?

— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida olla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden. Parantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.

Renki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies lähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri ja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen parransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa tietäjän apulainen.

Hallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin nokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana ja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi likaisesta parrastaan:

— Poika raiska. Kyllä tämä on heti toimitettava isännän pakeille.

Hän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen, kolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa sisään.

Siellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu ikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit. Pöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö isäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen päänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu pöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja matalaan lakeen.

— No, mitä Aatami nyt yösydännä kolistelee?

— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut nokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.

— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa, varsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika raukkaa armahtaa.

Lääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana keinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset. Hallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu ruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja hyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee sitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja valittaa, kirkaiseekin.

— Vieläkö se vuotaa? kysyy tietäjä.

— Meinaa siitä veri tiristä.

— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen pykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka vahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.

Hallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin likaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii joitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.

Mutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun, nousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen haan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon pihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta kohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on kokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on kärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.

Siinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa ja huonekuntansa lepää ympärillä.

* * * * *

Syinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän oikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi tämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon nähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan ilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski, ja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa on, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen vanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä päiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta muori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan vuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei enää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään. Sillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään oli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä valoa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.

Siksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat ajatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka alituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen pääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä elämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen, ja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai sattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin salamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi hänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen ulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita ja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin sellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja jotka eivät vähääkään häneen koskeneet.

Niinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä, oli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja selvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi hänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä ja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona. Hänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa, aina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän peri runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko hän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä: ettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa. Mikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.

Sellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja leveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin kukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat syviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa repäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin, piikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan elävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä väliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.

Sellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta pieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt kontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.

Sokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut poikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun, sokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet ovat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet. Varkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa elukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa käsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.

Kylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa, kun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi toimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat autetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.

Mistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että siltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman kanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu mistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä, mutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä. Heidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan Jumalaakin huulesta.

Syinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina täynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja kuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita tai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä. Isäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt, parantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja hämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että noki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa vapisevat.

* * * * *

Kun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen pääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi hämmästyksestä ja pelästyksestä.

Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?

Avaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää istui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa ja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten lattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko aterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.

Myöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli ruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla köydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja murahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää, perunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.

Seinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat kolahtaen penkkiin.

Muisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän vaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän matkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja pistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa, tietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa talonväki ja monet siukat olivat eineellä.

Hän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli vääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami, tuli toisen huoneen ovesta.

— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu merkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen kärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?

Taneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon joutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen ja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse tietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin sekavaa unta.

— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi uusia voiteita…

Taneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen lävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa oven ja työntää pojan sisään.

— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se joutaa kävelemään kotipuoleensa.

Aatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin tietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan sauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä monenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden mustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja yrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti raudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä käsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin valmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta. Nurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.

Tietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen letkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:

— Kenenkä poika sinä olet?

Taneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan ikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.

— Tule lähemmäs, sanoo hän sitten, tule, tule vain. Elä pelkää.

Taneli tulee ja tietäjä tunnustelee sidettä hänen nenällään.

— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee, pulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä, etteivät tytöt syö sitä pois, lokista…

Ja tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika säpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi hymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat pojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen kasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu nousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.

— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin kysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.

— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä on kuollut.

— Liekö tuo kuollut vai ei.

— Aivan oikein. Kuulinhan siitä: kävellyt maailmalle.

Ja rykösen vaiti oltuaan puhelee tietäjä taasen:

— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi tähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi. Minä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi poikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä maailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi valmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs tuumii nuori mies?

Taneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän kasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen hymy.

— Mitä?

— En minä tiedä. Mitä äiti sanonee…

— Joo, sepä se. Vormynterin alainenhan sinä vielä olet.

Tietäjä tupakoipi taasen tovin ja sanoo sitten kuin itselleen:

— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan asiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan sieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.

Tietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä ainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja katkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.

— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee veret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen paikoilleen.

Nyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan harmaatakkisen miehen kanssa.

— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä joitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen pirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja vahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.

Tietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee liikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.

* * * * *

Taneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen nenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu paikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu vuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen ja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa kuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos olot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa ottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää mitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa taitoaan… Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.

Hän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää täällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata. Mutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista piimää.

Mutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon tavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja pelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa kohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei tuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä ja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän pojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet syysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin kuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä moniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin nokkaasi, ihmisluun ydintä… Mutta siellä öisellä hautuumaalla on heille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan tasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut asetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon yösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat tietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on sanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat sanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen ja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami on tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä on jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja monennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu samoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva hevonen kirkkomaan aidasta…

Niin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun he ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin puolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu karjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän samalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän kuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa lomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei noita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein Aatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita hahmotteluja nukkuu Tanelikin.

Aamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo, ettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen istunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista. Nyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.

Taneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä.
Mutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos
olisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille.
Tietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:

— Kuka se on?

Taneli selittää asiansa ja tietäjä sanoo:

— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei mitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo pois.

Ukko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä puisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta haisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa Halleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.

Samassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä, Aatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene sitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.

Aatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille sanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.

Niin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa talossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja vähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä, kun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä pirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy avaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy vain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin hienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin tietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka katoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset, takissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja, jotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.

Kerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä ja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka olisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli tullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli puukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun ranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli karjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen jäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun. Mies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut. Mutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa. Suu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut miehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut nuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.

Vanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa savu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.

Jonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän taa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä etukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa pikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa, mutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:

— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada säikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.

Ovi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet. Hetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on kuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän huomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen. Aluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys. Taneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre palaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja leuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä aloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa leuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:

— Annahan, Aatami, se vitsavälikappale lavan alta.

Aatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä ja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään. Se antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika säpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:

— Ei niin, isäntä. Ääni ei pelota, voimaa olla pitää.

Tietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen ja sanoo:

— Annahan se rautavälikappale lavon alta.

Aatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee loitsuaan. Sitten hän karjaisee.

— Varo ettei kaulasi katkea!

Ja Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja leikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun takana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun, ylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle ja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä hyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella…

Mutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen romulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt olevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että ehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen petoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan. Taneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä laulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen, kuten ukko oli sanonut.

Taneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina näki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa. Hän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty tahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa, yksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia, kaukaisia ihmisiä.

Hän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi kourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui hisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen kohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:

— Onko se poika, Hota-Taneli?

— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se niistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä. Sen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän vierustalta…

— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän sinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin. Ja ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä minun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita, enkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit metsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö taloon vai kävelet?

— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja käveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä tämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä sanoisi. Kyllähän näitä tekee.

* * * * *

Mutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan kuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti ja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni, Hota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että pahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä tänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja kummallinen paikka, ehkä syntinen talo.

Hän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat sanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä selkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa takaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan. Hänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti: ähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.

Taneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää selälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee pojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.

— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen on sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä saastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?

Taneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut tietäjä virkkaa avoimesta ovesta:

— Pihkaa siinä lienee. Ei sen väkevämpää eikä syntisempää ainetta…

Hota-Leena heittää romauttaa pihkapussin tietäjän kamariin.

— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua lieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole…

— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään kutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan huomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.

— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko.
Tulehan poika!

Hän vetää poikaansa käsipuolesta kohti ovea.

— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että se käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä kuuluu.

— Jaa, raha, raha, huutavat maailman lapset.

Ja pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja kärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja hameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.

— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut pois. Minä kuulin aivan vasta…

Ja tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa. Mutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä rinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt ja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.

— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä siinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne houkutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin…

He tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen tummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän lämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin tulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa. Hämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa raudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän vielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.

Sellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin velhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.

Seuraavana aamuna äiti vei poikansa Kivitaloon jatkamaan palvelustaan.

* * * * *

Siitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja katkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden kestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.

Keskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä ja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin kiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin. Kivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni karavaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset savirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli kuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle. Joskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille tultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset rengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion, tervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä poika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten kirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja palattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä tarkenit.

Mutta iltaisin tehtiin puhdetöitä, ährättiin savuavien ja karstaisten päreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat rekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen tuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli uni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä! Valaise tänne!

Mustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten jauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus pöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen pirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön tekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät pakkasen kiivaat nyrkit.

Pian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei sellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta omituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.

Siinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä koki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja raamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta isäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä työmies. Joten sai armon monista synneistään.

Oli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa, ja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä hokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen:

— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä
Harri-veljeksiä.

Harri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa heitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi aivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu ei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen housunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui apekeppi.

Leviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin.
Toisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.

Oli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli taasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille alituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:

— Jo sinulla on ruma akka!

Tätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille visaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista marhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli miettimistä, että mistä tämä kuri tuli.

Myöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli Harri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu, koska luuli akkansakin sillä kaunistavansa…

Mutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi olla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli omituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki puutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä vielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut tiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville naisihmisille emännän paikasta.

Eräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui puhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä oli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä piikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas. Naisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.

— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko morsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti takaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan, ryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli valjastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren, sarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni täydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi pihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja kirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä hauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja ukko kannettiin nukkumaan.

Seuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli ruokapöydässä raamatullisia.

* * * * *

Tanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja hänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat. Hän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien renkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus tuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen, että ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän talossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä käydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei tietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut äiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja olosuhteitaan.

Vanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa. Nuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli otettava turvansa maailman leipiin.

Kivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta. Ja Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja ilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa sai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä raamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa harrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin suruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella, kuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama mustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti ja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina aamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään naudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan piti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.

Välistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat silloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin toisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli sai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet ryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan penkin alle.

Monasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä salavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän sanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät yöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden asian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti, milloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä tanssitilaisuuksia.

* * * * *

Mutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa mielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin jytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että ilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin, outoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt ahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt enää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen. Jopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain leipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli puhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin lätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat kuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis kapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi yljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.

Saarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden päälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He julistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset tulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat miehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin. He ottivat uskon ristin kantaakseen.

Kivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi Harri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen tiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa mällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät ainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä kiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta, äkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa pieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.

Mutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla, totisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa pirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti silloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä. Ihmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä oleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa palvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa. Mutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes silloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi työaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa seuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.

Olipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa pidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa olivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän pinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut, ja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen Harri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa sanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja nautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.

Leviämaalla oli aina koiruus mielessä. Niinpä hän nytkin sanoi
Tanelille:

— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa, kuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä huolehtisi.

Niin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus tärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut. Sanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä työnteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:

— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei taitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen öykkärin ääni…

Niinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan sananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.

Rengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa penkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää uskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia, nuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen ole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja elämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan saarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta ihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja hurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi nuokkuivat penkeissään.

Mutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta. Hänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten raskautta:

— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme iskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla vasaralla…

Jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja ulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään lienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta. Mutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa isäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä ja itku kirkastaa…

Hetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain vaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen voi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan: tanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen innostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo vaimenee.

Ilta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku oli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon huonekunta nukkui raskasta unta.

Mutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli, päre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:

— On purettava ne halkokuormat, että joutuu aikanaan uusia hakemaan.

Vähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä. Leviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko ei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei se mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.

* * * * *

Myöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli usein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli silloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta. Mutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä koko hommasta.

Sitten Leviämaa puheli hänelle seuraavaan suuntaan:

— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi jotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi sen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta uskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei olisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.

Hän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli tiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto tuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan parannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät ryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan kääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin istua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus pääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.

* * * * *

Mutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen ryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten tienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja olevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen oli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla, ollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi aloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin Leviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.

Sitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua
Kivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä.
Saarnamies saataisiin omaan kylään.

Kaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään. Veisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten ennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta ja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin tulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Hän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan hiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle. Viimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:

— Voi, perkele, kun tuli ruvetuksikin…

Sanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun tirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi siellä, että hartiat hytisivät.

Sitten kuului isännän ääni:

— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin kuvattelemaan…

Seuraväki hajaantui.

Se oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta hän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja vajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän muuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.

* * * * *

Mutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät seuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua. Hän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo toisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla aikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten antaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää seurapirttiä pitemmälle.

He olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena iltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.

— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa totuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä leikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä vedettäväksi.

— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä yksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla parasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin olleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.