Tämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että ne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat…
— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää. Mutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat tilaisuuden näyttää voimiaan.
Mutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä todellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän tahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.
— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon tekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain pelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt täällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä tehtävällä työllä.
Hän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin, sitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin kenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot kummallisiksi ja satumaisiksi.
— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin lähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä leirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun pysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko pataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata kolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä…
Närhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli tuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään, hän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia asioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle, että jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:
— Sattuiko sinuun monta luotia?
— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja alkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa lopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina myydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai vuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa kiertynyt tarpeettomasti.
Niin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti. Mutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu. Mutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman hupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä tule köysien ja koppien tarpeeseen.
Mutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä paluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen lapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena ihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.
Iltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen kello tokutti hänen taskussaan.
* * * * *
Aika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja. Meijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta tapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja haiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän raitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken kupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin myllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot laudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi. Siinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä pystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja mökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä patsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja juhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet paloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn kauppa alkoi käydä huonosti.
Mutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä luettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on tulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on yllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen kuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla ja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin hanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän seinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen. Tosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja samoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin, kuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan vaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.
Taneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana, hänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin nakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli kasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa Mahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen säädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain seutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.
* * * * *
Sitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava Tanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon isäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli pitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta Purnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea kaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan nousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät kohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille. Purnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä huonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä jokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella. Mutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita ja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole koskaan hänen suustaan puuttuneet.
— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata.
Minä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.
Ja kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia asioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti menettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai kauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli hyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi ja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain hyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.
Sillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan Tanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä, lyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti monen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan viitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää. Tietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.
Ja tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja asiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten ymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti edistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin työtä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.
Mitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan silmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi se lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie yhtä uskollisesti osuuskauppaakin.
Tämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon takamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja voimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä tiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan vähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä viinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja sanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä tiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut tälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä puista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä maksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai puistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää muistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.
— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen taipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut metsänomistajilta.
Kauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä maailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään niinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan. Hänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella. Pitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään. Hän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.
Nämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään. Hän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet vuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun palveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä ja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies, että missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä milloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen, jos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin hänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa. Eikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt tavallisesti tehdään.
Ja Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta oikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden päivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan. Toisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu ja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina pitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden turvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään, joka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt he asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen taimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä vielä itse hoitaa ja holhota.
Taneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä palvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt viljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä suolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari järven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä kirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin. Akkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt Tanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin viimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti kuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.
Tähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä. Kitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät nyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen suuren suon keskelle.
Mutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen pitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne huudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä kesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas ja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon yläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne ja vainionne otetaan teiltä.
Jo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen mukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias Purnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella ryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle kansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin kuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä ja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä ottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin kuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään kuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo, että työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet saavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli, entinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias Purnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse siellä suolla käynytkään.
Mutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja kuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan ruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa. Kerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran sanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja raivasi tämän suon.
Tanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen tullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä sianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain vanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella pannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä pysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet taivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa tarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät selät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii leipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja rahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun tulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen työmiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja kalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan…
Niin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin. Susisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo ojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on ilmestynyt avara, musta vyöhyke.
Sitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään. Sen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja joskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien laidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin alakuloisiin mietteisiin vajonnut.
Mutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa sitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin. Suurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen pinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla. Keskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan alla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että hyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että ajaja huutaa ja kananpoika piipattaa…
Rahtijuhdat junnaavat myöskin kuormiaan ylitse suon, sitä vasta valmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin, kohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies rappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita jäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän talven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin keskelle, Susisaareen.
Ja sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon tunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä vielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet ovat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin monta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä laumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit. Siellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja heinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun valtavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän kuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee myöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.
Suuren Susisuon laajat ja alakuloiset kasvot saavat aivan uuden ilmeen.
* * * * *
Niinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen nähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan sangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä kaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu käynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.
Tulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia, kuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän keisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.
Sepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu niskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun seinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja viisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi aatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi joka mies rintapielissään.
Niinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin luuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut hiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin kuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä ja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja paimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja suuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä joutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle. Monet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan ja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä Latvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli puheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa monista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa köyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet sisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi, nautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille itsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän puitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin kutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.
Mutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli kuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa. Kuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin järjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet juuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja pidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat epäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina: sitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.
Tuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten se oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.
Tässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman aseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin työväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman punakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että jotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa päivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen ruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä kierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki päällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän kuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan: kolme kyynärää maan alla.
Kaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei ollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla ylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.
Taneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies.
Hän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias
Purnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui
tapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta.
Saattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.
Sitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä vallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske ei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin verisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja pyssyn räiskeellä.
Sitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan puute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta leipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään nielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa ihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa, että kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu itsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen suussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta juhlalliset patsaat sankarien haudoilla.
Kun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen vatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin työkansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa leipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän ja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin heikommille pohjille.
Näihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa tajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon viljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen luulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi hänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän raskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli havaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan elämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan. Ehkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.
Kauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä aikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa osuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon talon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta vakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa hiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut sievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella talolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine viljelyksineen.
Taneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi. Miten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa ja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää myyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo aikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia huhuja, ohikulkijain kertomia.
Kauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan toisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan täällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina kadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia arvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan puretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan päivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.
Oli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla kuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin vain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli kuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot. Ja heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.
Tänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä saappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta ja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.
Taneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä puheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko kauppias myönnyt tämän suon ja maan?
— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias, minä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä. Elä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain, palkka siitä maksetaan.
Sitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit. Kauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei kissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja sanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita ne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja naureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun käypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat uudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen oli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen työmies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi heille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon salkkuunsa, nousi ja lähti.
Tanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut. Olihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä hylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli hetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.
* * * * *
Tuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit. Maanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli jälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana, että leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä leveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.
Monta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei riittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai, sen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja, keinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia. Kyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun, kaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut yhteiseen kansaankin.
Näinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä hänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi jammertunut lihaan ja maailmaan.
Tapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies, pienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies. Viikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten huultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä niihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi Tanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa. Seikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli ostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.
Sepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan sanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene perääkään sellaisissa puheissa.
Mutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti poveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin. Kauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen omistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin armosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?
Taneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita ei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä asua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja kuoleman tultua maahanpanijaiset.
Laati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla niin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan ilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren mökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi katsella itselleen muuta olinpaikkaa.
Nämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla takaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti myöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut tätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin hän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista. Ne tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista väärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla kuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta päästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi, kuten joskus Israelin Taavetti.
Taneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja elämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla päivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta. Sinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes tuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.
Muutakaan työtä ei ollut.
* * * * *
Syksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä päivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati muuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita keräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja muut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa sisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli vettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle. Oliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan ihmisen katon alta?
Mutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli rakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut osaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut Susisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää sitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne vaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli piti saunaa omanaan.
Niinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen elämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies ja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias Purnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän sotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen ajallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.
Tukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja paita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset. Se oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta kunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus tunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja näkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan Tanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.
Hän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan Laatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää jos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli lievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä oppinut komeita puhetapoja.
— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka emme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on se vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen montakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet nurin…
Niin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan. Mutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä lohdutusta tällaisista puheista.
Tuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin askelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi, nousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta vapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja oikeuskin jossakin nurkkajuurissa.
Siellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin, asianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies saattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi hänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla. Sitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka hän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt todistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.
Taneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja luonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän kauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään tämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut. Niin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se tapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä…
Tuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja tutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille muutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki kysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin laihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin vilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin kertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän toverille:
— Menkää ulos.
He menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää onneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette vapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen syntiä tehkö.
Niinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja ilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan Isäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.
Kuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren suon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut siellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä ilahduttavat sanat.
Viuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja hänen eläväinen sielunsa.
* * * * *
Asiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja sai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä pinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala hän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.
Osuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä, toimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on hänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman eläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän asuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat lauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra on häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee suruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä, että hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon veljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä haukkumaan.
Kesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen lattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja lapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää ja kuumentaa kahvia.
Siinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin turpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat jo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä. Mutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät uittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään syksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo. Hän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja mittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin haluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.
Tämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen kauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa lattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja liimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa, kanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja jättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän latvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada kanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset linnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset kannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja veitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla ahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee pöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne maistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten ansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja puhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.
Mutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä rahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin käsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn Tanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut näränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät niinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat ja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat iloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia luomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä ei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia jäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten älyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä ei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden loistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa ja höystää köyhän maan.
Toinen heistä on aina askarrellut puitten kimpussa kuten tikka, toinen möyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä juhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa huoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat korkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska hän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole parantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta kaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän entinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista aihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle eläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi oikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen… Mutta tottahan oli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä halvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti Nikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä nälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen veroista.
Mutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja kapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta: kuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin maistajille karvaita.
Myöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla sävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan… Ja lausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen laulat — Itkulla aloitin eloni tään… Siihen selitys: — Ja nyt jo olen näinkin hyvällä mielellä, iloinen poika…
Molemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin on edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin välikappalein itku suussa elämä aloitettiin.
Sitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä kuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja keinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan rauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko tipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin. Laati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta kohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii kirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon rukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean, punahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään uutta sulttaania kanarouville.
Toisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy särkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja ärtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä lujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla päänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta kipeästä hampaasta hän on vapautunut.
Niin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee vesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä palaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein kaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.
Hän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta tehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.
* * * * *
Vuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä on yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon hohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.
Mutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet, nousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi elämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka pehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat asuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa epälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva, ruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies kiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto valtavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa vaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten ihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.
Susisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen traktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja ruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen vahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee vanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.
Harvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja sähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa onteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan tuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.
Vielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut ja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus viettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä aikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja koneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja satumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto erinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat kummallisen hupaisessa käynnissä.
Taneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla sorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja patsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut ikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju ja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me täältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole rahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme eteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.
Maailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi. Viinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin äikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin puhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan tietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä, kaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää olekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän etsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita. Hän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on kohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa hiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan sovi samaan päähän.
Kesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden savikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten miesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin kerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee salamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla suoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja synnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta kuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu, on hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten älyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään suuria, möhkälemäisiä ajatuksia.
Ei hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te kuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette paljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman heitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne. Maankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa välttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla vehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.
Taneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki seutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset penkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota. Iso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee oikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan asemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan kaunistukseksi puita ja pensaita.
Koko seutukunnan kasvojen ilme muuttuu valtavasti. Elämä kohisee sen ylitse.
Mutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään erikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus se, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin, ritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn ja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja uskollisesta maatyöstä.
Nyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää nurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä vuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä. Ehkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän sitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä kahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä ei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei sänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä asumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on jo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on aivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole kuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee tarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi luonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi puhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta Tanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät monet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.
— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se olisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa mäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli kohtuuden eläneille…
Mutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat taistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he kamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja elääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin avuin omassa majassaan.
Ehkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja ilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen nöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään työn ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen. Silloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja vaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole kestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen tappion.
Niin voi ilta saapua synkeänä.
Mutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy veisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen hiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa toiselle:
— Taneli Hotakkakin, se Susisuon kuokkamies, kuuluu kuolleen.
VIIMEINEN VÄRSSY
Oli heinäkuu. Maan kasvut kukoistivat vihreinä ja tuoksuisina. Taivaan vahvuus oli ylen väljä ja sininen. Sen hohtava räppänäaukko, lännen maille painuen, loisti surkeilematta.
Suorana ja ruskeana halkaisi maantien nauha suoaukean, joka iltatuulessa aaltoili heinämerenä laidasta laitaan. Keskellä suota oli vähäinen mäki, jonka ylitse tie kiipesi. Mäellä oli pieni metsikkö ja kaksi mökkiä, toinen isompi ja punamullalla väritetty, toinen ylen pieni ja ylen tumma. Sen nurkkajuuritse ojenteli tie pitkäsivuisia kupeitaan ja painui jälleen suolle, missä heinä kasvoi, tyhjät, harmaat ladot pullistelivat rintakehiään, ikäänkuin ahnaina odotellen hetkeä, jolloin niiden vatsa tungetaan täyteen nuorten heinien vihreyttä.
Tänä heinäkuisena iltana pitkin tien ruskeata nauhaa kulki suruton matkue. Ylen joutilas ja ylen suruton sivusta katsoen: nauravin suin istuskelevia nuoriamiehiä ja jokunen valkoinen neiti heleässä puvussa nopeasti kulkevassa autossa. Joku soitti hanuria vaunun laidalla, jonka vihreä panssari välkkyi heinäkuisessa ilta-auringossa. Niin kulki se vihreä, suruton vaunu halki heinäisen, tuoksuvaisen suon.
Mutta suon laidassa, sen vähäisen mäen juurella, huomasivat autossa istujat kummallisen olennon. Hän oli hahmoltaan ikään kuin ihminen. Hänen runkonsa, jonka alapäätä peitti jokin tumma verho, oli ylhäältä paljas ja verhoton. Se kumartui ja ojentui herkeämättä ja jokin aseentapainen välähteli iltaisen auringon säteissä. Ase upposi aina maahan, olennon hartiat nytkähtivät ja kappale maan pintaa repesi sijoiltaan ja kääntyi nurin. Koko maan pinta olennon selän takana olikin surkeasti raastettua, risuja törröttävää. Edessä oli villin suon sammaleinen, väkevästi haisevia kasveja ja vihreitä pensaita kasvava pinta.
Joku vihreäpanssarisessa vaunussa naurahti:
— Tuo ei ole järkevä olento. Turmelee kesän vihreyden…
Olennon korvat erottivat vihreäkupeisen vaunun surinan, nahkapalkeisen hanurin suruttoman äänen, naurun ja laulun. Hän ojensi selkäänsä ja loi välinpitämättömän, synkeän katseen matkueeseen. Hänellä oli iän leimaamat ihmiskasvot.
Ohi kiitävässä vihreässä vaunussa nuoren miehen ääni sanoi:
— Se onkin ihminen. Se on vanhan ajan mies, vanha maatyömies. Hän ja hänen kaltaisensa ovat muuttaneet tuon suon, kurkilintujen laidunmaan, tuollaiseksi heinäerämaaksi. Ohhoh, että manttaalinmies nostaa pulskan meijeritilin! Tämä otus, vanhan ajan mies, on sille, joka ymmärtää, yhtä mielenkiintoinen kuin muumio. Hän on elänyt aikana, jolloin tällaiset vaunut eivät tätä maantietä pyörineet, ehkä ei ollut tätä tietäkään. Sen poskeen ei ollut pingoitettu puhelinlankoja, eikä kylien taloissa oudot kojeet haravoineet ääniä taivaan tuulista, valo ei kulkenut langoissa, eikä sulkeutunut onteloon pulloon, eikä valtava, ihmisten rakentama sudenkorento surissut kylän ylitse. Seis, kuski! Astun alas.
Vihreäkupeinen vaunu pysähtyi ja jatkoi jälleen surutonta matkaansa. Mutta alas astunut nuori mies käveli pitkin suunnattoman pitkän heinäsaran piennarta, kunnes saapui maata runtelevan olennon kohdalle. Tämän paljas, pitkä selkä oli alkanut jälleen heilua. Kuokan rauta iski kamaraan, kiskaisi palan irti ja kohosi jälleen. Kohosi ja laski, tasaisesti, herkeämättä. Eikä hän huomannut tahi ollut huomaavinaan tulijaa ja katsomaan seisahtajaa. Hän oli maatyömies. Hän kuokki. Ne ja ne pennit sai hän ristisyleltä. Paljon oli ehdittävä, että irtautuisi päivän leipä, suola ja särvin.
— Eikö nyt ole jo ilta? sanoi päältäkatsoja.
Vanhan miehen paljas runko ei herennyt heilumasta, kuokan rauta tempoi irti turvetta.
— On jolla on. Meikäläisen päivä on monasti sen muotoinen kuin rengas tahi ainakin hevosenkenkä…
Päältäkatsoja vaikeni ja alkoi virittää tulta tupakkaansa.
Mutta kun aurinko oli painunut sangen alas ja suosta uhosi tuskin näkyvä viileä usva, nousivat vanha kuokkija ja suruttomasta autosta pudottautunut nuori mies suolta sille vähäiselle mäelle. He astuivat pieneen ja mustaotsaiseen mökkiin, jonka seinät olivat longahtaneet sinne jos tännekin. Ahdas oli se mökki, eikä mikään paikka kohdellut ylen uutena eli puhtaana. Sänkyä ei näkynyt, mutta nurkassa oli myttyyn kääräisty läjä vuodevaatteita. Vanhuudenhimmeä kailettikello kävi seinällä alustanaan kellertävä sanomalehti. Oli lyhyt lavitsa ja pari koivun rungosta katkaistua pölkkyä ja pieni onnahteleva pöytä, jonka nurkalla oli raamattu.
Sen pulskempaa kotia ei maankuokkija ole saanut vanhoille päivineen. Ja ylen epätietoista on, tänäänkö vai huomenna kävelet siitäkin kunnan vaivaistuvalle. Kun miehellä on ikää seitsemän vuosikymmentä ja ainoat elämänpuut ovat kirveen ja kuokan varret.
Eipä ole suuren kuokkijan vaimokaan enää ylen uusi, kun hän istuu muurin vieressä pölkyn nokassa. Ei hänen mekkonsa hohtele enää kesäisen heleänä eikä harmaat hiuskarvat ole taidoin asetettu.
Vanha kuokkamies ja vihreäkupeisesta vaunusta pudottautunut nuori mies istuvat vastatusten ontuvan pöydän ääressä ja harrastavat jotakin salamyhkäistä ja taikamaista. Pöydän kulmalla on kupposessa vettä ja pullosessa samaten kirkasta nestettä. Kuuluu lirinä, kun nesteet sekoittuvat yhteen, kuuluu kulaus, kun sekoitus kallistetaan kurkkuun.
Se on taikuutta. Heidän mielensä ja kielensä notkistuvat. Heinäkuisessa yössä elää joku satuinen rome.
Vanha mies kertoo elämänsä tapahtumia, sen seitsemän vuosikymmenen pituisesta juoksusta. Se juoksu ei ole ollut erin merkillinen eikä oudosti ohjautunut. Hän on syntynyt köyhistä vanhemmista, ollut renkipoikasena ja renkimiehenä, akoittunut, tehnyt mökin korpeen ja tehnyt niitä sittemmin useampiakin. Yksin lukien seitsemän kappaletta. Seitsemäs oli tämä, jossa nyt istuttiin, ja ehkäpä viimeinenkin. Olipa hänen elämänsä juoksuun tullut kuitenkin pari kolme mutkan paikkaa, melkein kuin koristelevaa solmua: kerran hän oli ollut sahalaitoksen isännöitsijänä, kerran kyläkauppiaana, pienenä, reiluna porvarina. Olipa hän kulkenut poikki valtamerenkin, lännelle, kaivamaan esiin kuparia ja purkamaan hiililaivoja. Mutta tämä kaikki oli vähäistä: yleensä olivat elämän puina kirveen, kuokan ja lapion varret. Yli viisi hehtaaria oli hänen kuokkansa kääntänyt maata tuohonkin mäen alle samaan teliin. Ei se ollut omaa maata. Se oli suuren maanviljelijän, Ison Mahasen.
Ja yhä tämä mies kuokkii ikävuosiltaan seitsemissä kymmenissä. Yhä hän pitää itsensä ja akkansa leivässä ja lämpimissä kirveen ja kuokan varresta. Tämän häävimpää se ei kyllä ole. Ja vaikka vieras tuntuu luulevan, että tämmöinen elämä se tätä isänmaata vahvistaa ja pönkissä pitää, niin eipä ole tullut vanhanakaan mitään eläkettä, pansuunia. Semmoisista se taidetaan antaa hienommista lillityksistä.
Eipä silti, ettei miestä olisi huomattu. Siinä näkee vieras seinällä kunniakirjan ja kellon vitjoissa hopeaisen ritalin. Talousseuran antamat pitkästä ja uskollisesta maantyöstä.
Hiljainen heinäkuinen yö ikään kuin taikamaisesti nosti näkyviin tuon pitkän, pitkän elämänkulun, jonka pääasiallinen sisällys on ollut harmaa, harmaa työ. Työ, jolla ei ole muuta käsitetty kuin niukka leipä. Ja jotkut, jotka eivät elämänpäivänä ole kättään työlle panneet, ovat rikkaita ja elävät hyvin. Se lienee kaikki ajassa ja onnessa.
He puhelevat edelleen ja tulevat raamatutkin ja uskonasioihin, joita vanha kuokkija on miettinyt paljon, kokenut olla uskontöhröksessäkin varsinkin nyt vanhana ja silloin tällöin ennemminkin. Paljon on hän ollut tekemisissä omantuntonsa kanssa ja murhe ja huolet ovat pudottaneet joka-ainoan karvan hänen päästään. Se hohtelee nyt puhtaana ja sileänä kuin naurispaistikas tahi tuo posliinikuppi.
Hän käsittelee tuota kuppia.
— Ei kai nämä tämmöiset minua paljon uskostani horjuta, vai? sanoo vanha mies.
— Ei kai, eihän Jumala tyhmä ole.
He puhelevat edelleen, muistelevat menneitä, ankaria työpäiviä ja hengen vaivoja ja vähäisiä iloja morsiamien ja viinakorttelien ääressä.
Ja he käsittelevät posliinista kuppia. Vanha maatyömies koukkaa ämpäristä vettä kupposeen, kurkistaa sinne ja näkee siellä jotakin.
— Russakkako? kysyi nuori mies.
— Ei kun sen muna, sanoi vanhus. — Sinä taidat olla niin herrasmies, että se pitää ottaa pois.
Hän ojentaa pitkän, mustan etusormensa ja kaivaa russakan takapuolen vedestä. Kupposeen lirisee pullosen väritön neste.
Vanhan miehen mieleen muistuvat entiset ryyppypäivät, ammoin jo sivuutetut, sen aikuiset naurut ja laulut. Ja hänen päänsä kohoo, rinta paisuu ja hän laulaa nuoruutensa ryyppylaulua:
Jos meillä oisi lasi ja kortteli viinaa,
oisi hupainen laulella,
ilopäiviä vietellä,
kun lasi on meillä tallella.
Ryypätään nyt ryyppy kahtia,
siitä saamme laulun mahtia.
Muutamat soittaa,
toiset tanssaa,
polkekoot joutilaat tahtia.
Mutta vanha vaimoihminen, joka on hiljaa huokaillen istunut pölkyn nokassa muurin kupeella, sillä leini jäytää hänen jäseniään, tulee nyt kärsimättömäksi ja puhuu, kuinka hautaankaatuva saisi jo harrastaa toisenmoisia värssyjä.
— Hautaanko? Turvasi se vielä on, joka istuu ja laulaa. Ja kaada sinäkin tuosta kupista suuhusi: lähtee kolotus koipiluusta…
Heinäkuinen yö on ehtinyt aamupuoleen. Nuori mies nousee ja sanoo hyvästi vanhalle maatyömiehelle, joka käy lyhyelle levolleen. Sillä jonkin tunnin kuluttua hänen on mentävä manttaalin miehen heinäväkeen. Kuokka ja lapio joutavat eräiksi viikoiksi nurkkaan. Sitten niihin taasen tartutaan, jos jäsenissä yhä on tarvittava voima.
Nuori mies astuu ulos matalasta ovesta. On aamu. Auringon silmä nousee verestäen laajan, heinäisen aavan takaa. Yörastas hupattelee vielä jossakin kesäisiä mielihauteitaan. Mutta suoviljelyksen laidasta rupeaa kuulumaan niittokoneen surina, kuten jättiläissirkan surunvoittoinen laulu, joka kertoo, kuinka kukat kuolevat ja kaikki katoaa. Maanviljelijä on noussut varhain niittääkseen huomista luokopäivää varten, joka on kirkas, mutta jonka yllä leuhahtaa kuolon tuoksu.
Nuori mies seisoo siinä vähäisellä mäellä, sen pienen ja mustan mökin nurkkajuuressa ja katsoo suurelle suoviljelykselle. Mustan seinän takana nukkuva mies on siihen kuokkansa jäljellä rakentanut muistomerkkinsä, laajan ja uhkean. Sen kupeessa ei nähdä hänen nimeänsä, mutta se pysyy aina ja iankaikkisesti. Kauemmin kuin paksuinkaan patsas. Ehkä sitä ei kukaan huomaakaan, ei ajattele. Korkeintaan sanoo: se ja se manttaalinomistaja sen teetätti. Se oli suuri maanviljelijä.
Köyhä kuokkamies on silloin jo ehkä kannettu hautaan ja hänen luunsa lahoavat unhoitettuina, eikä kukaan mainitse hänen nimeänsä. Mutta maasta nouseva viljankorsi muistaa sen. Hänen elämästään on jäänyt jälki. Hän on ollut maan hiljaista ja voimallista suolaa, niitä näkymättömiä pönkkäpuita, joita paitsi kaikki komeus lusahtaisi kasaan.
Hiljaisena heinäkuisena yönä nuori mies miettii tämän maailman järjestystä: kuinka siinä ne, jotka paljon vaivaa näkevät, eivät voi jammertua kiinni elämän koreuksiin.