Aikaa kului. Runoilija joi yhä. Hän tuli humalaan, istui synkkänä ja kalpeana. Pojat katselivat häntä kummissaan. Filosoofi oli vaiti ja vakava.
Äkkiä Runoilija heittäysi iloiseksi. Hän nousi, levitti kätensä ja hihkaisi:
— Pelatkaa, pojat, ja ryypätkää! "Maailma on paha, mutta viinaa on paljon", missä näytelmässä niin sanotaankaan?… Tarjotkaas joku minulle tupakka. Minä en vielä ole koskaan polttanut, mutta sen konstin minä heti opettelen… Niin, vaikkapa sinä Jäntti… Antti kantti karvajalka… Tattis mamma, sano Lotan Mikko… Hih, pojat! Mies on kuin pyy ja sauhut kuin mettäksiä…
Sillä vaikka minä olen näin pikkanen poika, niin polttelen rettinkiä, hep taliali lei, hep taliali lei, niin polttelen rettinkiä…
— Sinä olet humalassa, sanoi Filosoofi tuijottaen häntä silmiin.
— Oliskohan? sano Nummisuutarin Esko. Noo, entä sitten?… Tuijota vaan, Filosoofi. Mitenkäs se sinun Schopenhauerisi sanookaan: "Yksikään ihminen ei ole vielä koskaan ollut täysin onnellinen, ei edes humalassakaan." Itsehän sen minulle opetit, Philosophi. Kuuletko, ei edes humalassakaan, hik!… "Strunt för resten, säger Jean Jacques, inte Rousseau, men Martin", sanoo Juhani Aho… Ristiä. Hih, pojat! Pelle tahtoo ristiä, ettekös kuule…
Ristityn ilman ristiä
ei Herra olla anna…
Äkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän lähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.
— Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla… lasi lasin perään, sanoi Harjanne. — Mikähän siihen on mennyt?
Filosoofi alotti vakavana:
— Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole kukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en saanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa Runoilija on, ja nyt minä puhun. — Toverit! Me leikittelemme liika vaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on meistä parhain, mutta nyt!… Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme niitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se oikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus menettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi tulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei meillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. — Ehdotan, että teemme veljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei pisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!… Ylioppilaana on jokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä mukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!
Runoilija kompuroi sisälle Filosoofin paraikaa lopettaessa.
— Pois alkohooli! Oikein sinä arvasit, veli. Pois se tuli, sanoi hän.
— Sinä olet rivo! tiuskaisi Filosoofi.
Syntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään, huulet velttoina ja riippuvina.
— Minä kannatan sinua, sanoi Rannan Martti Filosoofille.
— Minä myöskin, säesti Tenu.
— Panemmeko siis peukalot yhteen ja vannomme?
— Sen teemme! kuului usealta taholta.
— Akkamiehiä, mutta olkoon menneeksi, sanoi Pelle tarjotessaan peukaloaan.
Runoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin tapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:
— Jos mulle luovat kieltolain, ma ryhdyn työhön suureen ja kotikuusen juureen tuon viinapannun ratteineen. Ma keitän viinaa pannun, juon viinaa suuren kannun…
— Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi, auttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana, silmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.
Pojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti häntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Pellon kohdalla Runoilija istui ojan reunalle hankeen ja vaikersi hiljaa:
— Minun on paha olla.
Filosoofi hieroi lumella hänen ohimoitaan ja silmiään.
— Mikä sinun on? Mitä varten sinä tuolla tavalla joit? kysyi hän.
Runoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan, antoi päänsä riippua ja lauloi:
— Kun kapakasta vaan
minä lohdutuksen saan…
— Vaikene toki! Ihmiset kuulevat.
Runoilijan kulmat vetäytyivät ryppyyn.
— Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen, mutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:
— Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa, salaa… Mutta annapas vielä sitä… lunta, tarkotan.
Syntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat kuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta. Kaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä. Tyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen koneiden humu.
— Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan ystäväänsä hän jatkoi:
— Sinä olet viimeisen kerran humalassa, tiedä se.
— Minä juon. Nyt minä vasta juonkin, sanoo Tolstoi "Pimeyden vallassaan".
— Koko luokka on tehnyt raittiuspäätöksen.
— Luuletko sinä olevasi koko luokka? Vastikäänhän kaikki toiset ryyppäsivät.
— Vastikään pantiin peukalot yhteen ja vannottiin: pois alkohooli. Sinä et sitä muista, mutta olit silti suurena tekijänä päätöksessä, kenties suurimpana.
— Minä?… Minäkö?… Ahaa, minä ymmärrän. Otin liikaa, toverit saivat hävetä, ja minut tahdottiin pelastaa… vastaisen varalta. Hahhahhaa! No hyvä, minä kiitän… Mutta ei tarvita! Ei teidän minun tauttani tarvitse kieltäytyä, pitäkää vaan vapautenne. Rupean vaikka yksin raittiiksi, koska en osaa enää olla… Taikka eroan koulusta, jos en kelpaa joukkoonne.
— Häpeätkö vai etkö häpeä? Tuollainenko sinä oletkin? sanoi Filosoofi hiljaa ja tyynesti.
Runoilija heltyi yhtäkkiä, ilman syytä.
— Anteeksi sitten. En taida tietää mitä puhunkaan, sai hän vaivoin sanotuksi.
— Kyllä minä sinua ymmärrän, kuiskasi Filosoofi.
Tuska kuvastui Runoilijan kasvoilla.
— Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit… ymmärtäisit…
Hän vaikeni.
Filosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan katseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet säihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu vain hymyili hiljaisena taivaalla.
Vihdoin sanoi Runoilija muuttunein äänin:
— Olen jo selvinnyt… Kiitos sinulle. Mutta jätä minut nyt yksin.
— Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät… Aamulla käyn sinua tapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.
* * * * *
Filosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle ystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin hiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului etäältä kulkusten kulina…
Puistokäytävällä seisoi joku… Filosoofi säpsähti; kenties joku oli vakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.
— Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen helpotuksesta ja pysähtyen.
Helvi ojensi kätensä, katsoi terävästi, kuin tutkien, ja vastasi:
— Hyvää iltaa, Vilho.
— Kuinka sinä täällä olet?… On niin pakkanenkin… Olet kai jo terve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti omituisesti.
— Voin jo paremmin… Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin kamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan… Ikkunasta näin teidät, sinut ja toverisi… Minä luulin… Niin, minusta näytti… Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha ollakseni… Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan… Suo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.
— Sinä erehdyit, sanoi Filosoofi katsoen maahan.
— Näenhän minä…
Äänettömyys.
— Sinähän ihan väriset, huomautti Filosoofi vihdoin.
— Niin. On niin kylmä… Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä unohdin kalossitkin.
He lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä portillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui kaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi. "Miksei hän jo mene?" ajatteli hän… Joku vihelsi kauempana ajuria.
— Mitä katsot?… Älä katso, sanoi Helvi.
— Taidat vilustua… Etkö jo mene?
Helvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin jää.
— Hyvästi sitten, sanoi hän alakuloisesti.
Filosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri suhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä. Filosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.
Kuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä, voimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan, kiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja sopersi:
— Vilho… Minä rakastan sinua niin, niin…
Tuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli hillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä…
Vähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi maahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.
— Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja tulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.
Helvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.
— Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt kuolla?… Vilho, Vilho, älä hymyile…
MARTTI RANTA.
Martti Ranta oli orpo.
Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.
Oli maanantai, lupapäivä.
Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät. Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;, joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.
— Martti, kuului äidin heikko ääni.
— Mitä, äiti?
— Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta lusikallinen, jos helpottaisi.
Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.
Äiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.
— Ai ai!… Herra Jeesus… Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!…
Jokos sinä olet kaatanut?
— Lääke on lopussa, äiti, mutta… mutta minä menen ostamaan uutta.
Äidin pää painui jälleen tyynylle.
— Anna olla… anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään hoivaa… Eihän sinulla ole rahaakaan.
Vedet kiertyivät Martin silmiin.
— Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.
Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.
— Älähän… Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä kouluunkaan mennä. Anna olla.
— Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.
— Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.
— Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit terveeksi.
* * * * *
Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle alakuloisin mielin.
Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen, seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa myymälän suuresta lasiruudusta… Mutta kas! Rannan Marttihan siinä vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.
Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo ilme… Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat, ja — nyt vasta Runoilija muisti senkin — hänhän luki läksyjään toisten kirjoista.
Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.
— Mistäs sinä tulet?
— Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.
— Kellosiko veit kaniin?
Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?… Sitten hän muisti, ettei hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti helpotuksesta.
— Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.
Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi muuanne ja teki tahdottomia eleitä.
— Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.
— Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on samantekevä minne menen.
He lähtivät äänettöminä astumaan.
— Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti apteekin kohdalla. — Et kai viitsi odottaa, niin että terve…
— Kyllä odotan. Älä viivy kauan.
Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui. Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi käännyttää hänet ovelta takaisin.
— Tässä minä asun, sanoi Martti ja pysähtyi, katsoen maahan.
— Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja jatkoi sitten: — Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi lämmittelemässä.
Martti säikähti.
— Onko sinun vilu?… Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä on kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.
— Ole vaiti. Luokkatoverit…
— Ihan totta, kuule…
— Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi
Runoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.
He menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi pikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja pesukaappi, siinä koko kalusto.
— Tämä on luokkatoverini Sahra, äiti, esitteli Martti.
Sairas ojensi laihan, suonikkaan kätensä.
— Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää…
Kuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?
— Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin minä tänne tuppauduin.
— Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden päivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti parka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä saa kunnon ateriaa…
— Mitäs äiti nyt?… hätäili Martti.
— Rouva on kai perin heikko? kysyi Runoilija.
— Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi kärsiä… Ehkä olisi Martinkin parempi.
— Älä hyvä äiti…
— Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä enää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.
Martti oli mennyt pöydän luo ja sanoi, teeskennellen iloisuutta:
— Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia.
Sen nimi on "Kuutamo". Oletko lukenut?
— En ole.
— Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen tähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy vähän valehdella, ei auta.
Syntyi äänettömyys. Runoilijaa ahdisti oudosti. Hän katsoi kelloaan.
— Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi.
Terve mieheen… Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.
— Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia ystävällisyydestänne.
* * * * *
Muutamaa tuntia myöhemmin Runoilija soitti Paalasen ovikelloa.
Filosoofi tuli itse avaamaan.
— Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!… No mikäs sinua lennättää?
Näytät olevan perin innoissasi.
— Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin tulla hakemaan sinua avukseni… Oletko koskaan käynyt Rannan Martin kotona?
— En pariin vuoteen… Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään tulemaan luokseen.
— Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.
— Niinkö?
— Niin… Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii toverimme kurjuutta… Tullessani juolahti mieleeni Martin herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa panttiin… Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin sinun luoksesi.
Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän oli lopettanut, nousi Filosoofi.
— Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.
Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa hellästi, ja sanoi:
— Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.
Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa katseessa?…
Filosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.
— Jääkää hyvästi, sanoi rouva viitaten kädellään ovelta.
— Mikä sinun on? kysyi Filosoofi hämmästyneenä katsoen toveriinsa.
— Äitisi… äitisi tietää.
— Mitä tietää?
— Kaikki, kuiskasi Runoilija kauhuissaan.
Syntyi hiljaisuus.
— Eihän!… Mutta tosiaan, kerran hän kysyi…
Samassa astui asianajaja Paalanen huoneeseen.
— Hyvä on, Sahra, sanoi hän. — Tovereistaan tulee huolehtia, se on koulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus… Olen puhelimella järjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle, olen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput pojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä kyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan… Mutta olkaa varovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä. Antakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi.
Hän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään.
Välitunnitkin hän luki läksyjään.
Mutta Runoilija löysi pulpetistaan lyijykynällä kirjoitetun kirjeen:
Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu, niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä ollakseni. — Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän sanoi: "Jumala häntä siunatkoon."
M.
Runoilija antoi paperin salavihkaa Filosoofille.
SAIRAUSTODISTUS.
Alkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä, joka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia rekineen.
Filosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein oli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska, itsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut rauhottua.
Rakas, rakas Vilho!
Kiitos kauniista kirjeestäsi.
Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua niin ikävä.
Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä iltana… Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo elää päivääkään.
Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle… Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole totta — muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin, että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen…
Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan. Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan sinua täytyykin rakastaa.
Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles, että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi…
Helvi.
Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä. Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!
Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan? Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään maksaa tuon lyhyen hetken hurman…
Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä. Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia sähkökokeita.
Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi… Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.
'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata.
Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.
Ystävällisesti tervehtien
Matilda Gran.'
Tuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi suoraa päätä pormestarille.
Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi ujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki kummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet johdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin lempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa kiinni…
Oli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten heikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän makasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla. Punaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien juovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana peitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili…
Filosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana, tietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja tarttui Helvin käteen… Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat; niiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen sulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen kättä.
— Sinäkö se olet? kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.
Filosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä omassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä pelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki… Toisesta huoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä… Jälleen tyttö avasi kuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa…
Filosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö intohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja puristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa takaisin ja kuiskasi kiihkeästi:
— Rakas… rakas!
Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa… Äkkiä tyttö hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli, kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta, harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi… Vähitellen huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.
Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.
— Helvi, kuiskasi hän.
Äänettömyys.
— Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan rintaansa… Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää…
Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti. Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina. Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti vaatteensa ja meni…
Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.
— Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.
Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja tylsänä hän tuijotti eteensä.
— Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?
Syntyi pitkä vaitiolo.
— Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut hiiskahdustakaan.
Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin, monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa, hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain köhähtelyä… Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle pitkäkseen…
— Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.
— Älä… Jos jaksat.
Runoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.
— Käännä vähäsen sitä… varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi hiljaa.
Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut silmänsä ja hengitti kovin harvaan…
Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi hiljaa ulos…
* * * * *
Seuraavana päivänä oli toisella tunnilla matematiikkaa.
Sundberg astui sisään hymyilevänä ja tyytyväisenä.
— Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli kalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut, vaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.
— Niin olin, vastasi hän haluttomasti.
— Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen lakoonisuuteen.
— Voin pahoin, en saattanut tulla, sanoi Filosoofi epäröiden.
— Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä pahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja tänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.
Filosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi. Hänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa kasvoistakin, ettei tämä ollut terve.
— Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi
Susi pilkallisesti.
Runoilija kavahti pystyyn; hänen silmänsä säihkyivät.
— Minä voin vakuuttaa maisterille…
— En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä pöytään. Syntyi hiljaisuus.
— Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi hillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.
— Parasta tuoda sairaustodistus, määräsi Susi jyrkästi.
Tunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi työ estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti tarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.
Tuskin oli Susi ovesta ulkona, kun Runoilija huudahti:
— Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti maksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.
— Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. — Saanhan minä tuoda todistuksen.
— Niin tuotkin, kivahti Runoilija. — Ja tuot sen sellaisen, että tuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.
Sairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla.
Filosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.
Epäröiden seisoi Filosoofi toveriensa ympäröimänä.
— Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia minulta todistusta, sanoi hän.
— No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. — Mutta mitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?
— Isänikö?… joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on sairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle, katsahtamattakaan sepustukseen.
— No, lähde matkaan sitten, sanoi Harjanne.
— Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi
Pelle.
Filosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut hänen puheilleen, sanoi hän:
— Tässä olisi todistus.
Susi otti paperin. Filosoofi kumarsi ja lähti.
Värihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen arkin, ja alkoi lukea.
'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, … lyseon seitsemännen luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.
Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa, että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen, lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on; todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen, vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19 päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen syypääksi tässä suhteessa.
… ssa, helmikuulla, vuonna 19..
Aug. Paalanen.
Todistavat:
Aune Heinämaa Arvi Sahra palvelijatar. lyseolainen.'
Seuraavalla tunnilla ilmestyi rehtorin pää ovenrakoon.
— Paalanen tulee tänne, kutsui hän.
Filosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin askelin astui hänen edellään kansliaan.
Maisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja pahaenteisesti hymyillen.
Rehtori otti esiin sairaustodistuksen ja kysyi:
— Mitä tämä on?
— Sairaustodistus, kuului vastaus.
— Tämä on Paalasen omaa käsialaa.
— Mutta allekirjotus on isäni.
— Mitä varten tämä on näin pitkä?
— Sitä en osaa sanoa. Selitys otti sellaisen tilan.
— Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi rehtori tyytymättömänä.
Filosoofi epäröi hetken ja vastasi hiljaa:
— Ei meille ole annettu mitään määräystä todistusten pituudesta.
— Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä väliin.
— Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa lakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu minkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme, selitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.
— Miksi ei Paalanen antanut isänsä tehdä sitä? kysyi Susi suutuksissaan.
— Isälläni oli kiireellistä työtä.
Sundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku vanha sairaustodistus.
— Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin
Filosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.
— Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on maisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?
— Haa, röyhkeyttäkö? kähisi Susi.
— Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli mielestäni väärin asetettu.
— Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia tulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus… No, mitäs nyt sanotaan?… Tässä on päiväkirja.
Filosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin osottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki. Päiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys "sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan".
— Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi
Filosoofi alakuloisena.
— Kyllä Paalanen sen tietää, ärjäisi Susi.
Filosoofi kääntyi mielipahoillaan rehtorin puoleen.
— Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se on annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän nöyrästi.
Rehtori tuli hieman hämilleen.
— Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri sanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.
Filosoofi vaikeni, katsoen alas. Hetken kuluttua hän selitti:
— Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista missään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis toiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä kirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista… Mutta isäni puolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii hyvitystä.
Sundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti tunnilleen.
Kun hän oli mennyt, kysyi rehtori miltei ystävällisesti:
— Tämä on ikävä juttu. Kuinka sinä olet ryhtynyt tällaiseen?
Filosoofi heltyi äkkiä, hänen äänensä värisi.
— Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole koskaan hänelle valehdellut.
— Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen päätään miettiväisenä.
Filosoofi palasi alakuloisena luokkaansa. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.
YLIOPPILASKIRJOTUKSET.
Maaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat sangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet varsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt kulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja, ymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti kahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat itsetietoisina:
— Iloitkaamme abiturientit, kohtahan alkaa meille tentit,
niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.
Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa. Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.
* * * * *
Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut, mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.
— Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. — Joko ma panen pellin kiinni?
— Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.
— Jos vaan… ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien taskuja. — Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa vanhakaan sydäntään lämpimäksi… Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti kirjan lehdiltä. No sepäs!
Vieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.
Filosoofi astui sisään.
— Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka, Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku tyhjä… No tiesinhän! Johan nyt on kumma.
— Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle laatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.
Emäntä kaivoi piipun hameensa taskusta.
— Hm, mitähän tuokin on olevinaan?… sammaleita… Vai yhdessä sitä nyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa ollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti kuranssaavat?… Pois menen, "Taavetin huoneen herraa" lukemaan… Pane pelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.
Pian olivat kaikki pojat saapuneet.
Mutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin "koko kansa oli tullut raittiiksi", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne enää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun kortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena kertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä käytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli siirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun Filosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.
Runoilija puhui:
— Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa ylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä, läpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan. Pelaamme rehellistä peliä — lukuunottamatta tietysti matematiikkaa, josta jo on sovittu.
— Olkoon niin, vastasi Harjanne, ja toiset yhtyivät häneen.
Runoilija otti ruotsin kieliopin taskustaan.
— Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa siis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.
Tupakat sytytettiin ja selostus alkoi.
Oli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet punssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan ahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen huojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.
Mutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen alkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa vierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.
— Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina käytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.
— Pyns-viiniä olisi käytettävä! hihkaisi Pelle yhtäkkiä.
— Suus kiinni! komensi Runoilija äreästi.
Jälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.
— Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen…
Pelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen matalalla bassollaan.
— Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja teeskennellen suuttumusta.
— Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli
Monte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.
Kun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan, heitti sen pöydälle ja huudahti:
— Tuossa on teille kielioppia!… Ottakaamme oiva norri. Takaanpa, että joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.
Pelle sieppasi nopeasti kieliopin ja pisti sen alleen.
— Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi
Runoilija.
Pois mentäessä pysytteli Rannan Martti Runoilijan rinnalla.
— Kuules, mitenkähän minä pärjään saksassa? kysyi hän arasti.
— Totta kai sinä jotenkuten. Mikä ettet?
— Näes… katsohan… minulla on ollut niin vähän aikaa sitä harrastaa… Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään ehdi…
— Olethan sinä suomennellut saksasta, johan siitäkin olet oppinut.
— Eei, en minä ole… Se käy niin hitaasti.
— Mitäs sinä nyt sitten tarkotat?
— Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä kielioppia… nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään. Olenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä osaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille… Kun läpäisisin ylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.
— Mielellänihän minä… Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi
Runoilija.
* * * * *
Abiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka siirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin hajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla ratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat määräsivät ne harkintansa mukaan.
Pelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä.
Filosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään,
koska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui
Martti Ranta, hiljainen mies.
Kokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli tietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden opettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä eväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen opettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa työssä. — Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka tuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän aineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä ykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen oli valinnut. — Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se piti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa tapahtui pieni yllätys.
Aikaa oli jo kulunut noin neljä tuntia.
Runoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen poskensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan sivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi jossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari harvaa askelta. — Björk istui kateederilla lukien.
Runoilija raotti varovasti taskuaan… Tuokion kuluttua räpytteli varpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui siihen… Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti Rannan avonaiseen pulpettiin…
Opettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt sisään avonaisesta venttiilistä.
* * * * *
Samana iltana, kävelyltä palattaessa, sanoi Martti Ranta Runoilijalle:
— Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi… Älä kuitenkaan viitsi sanoa toisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän aikaakin, kun äiti on terve.
— Rupea sinä siitä kielestä suomentelemaan. Sekin auttaa paljon.
— Niin kai… No, terve nyt!
Runoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun kapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet leikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet. Ilma oli ihmeen raikas ja tyyni.
Martti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen olennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin tutuilta… Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi Filosoofin.
— Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan hänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.
Mutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa.
Martti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin
vakoilla… Filosoofihan kääntyi maantielle… Heikko aavistus heräsi
Martin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.
Filosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki muuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut kirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä…
Kuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin kasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin suureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului ihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja hautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle… Sitten Filosoofi kääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin…
— Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta liikahtaa kätköstään.
RATKAISEVAT TUNNIT.
Lumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli lakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko, ja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean maljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen ulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.
Mutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden oppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin sydämen pohjasta.
Harjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään. Filosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä alakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa keväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa hietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti aikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä. Ainoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.
Päiviä kului. Puut puhkesivat lehteen. Viikko oli enää jälellä.
Silloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli vielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja pelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu oppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia peräkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli ratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina herättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.
Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut. Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja, jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli silloin tällöin kehaissut heitä. — Toisin oli Runoilijan, Tenun ja Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he tunnilla osanneet juuri mitään.
Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:
— Luottakaa vaan minuun, pojat.
Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään, hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.
* * * * *
Vihdoinkin oli kuuma tunti käsillä.
Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät verestivät. — Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului asiaan.
— Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua, muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon uinailuunsa.
Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut juonensa.
— Ehkä Aro tulee taululle.
Pelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi siitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään. Jokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut, mutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.
Paalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen teoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi uudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät välitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin mäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta. Kului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.
— Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän muistikirjaansa. — Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai kuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan Runoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni värisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä…
Yhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti. Runoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti muurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun vääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi kuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin askelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi häntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.
Runoilija juoksi, käsin korviaan pidellen, takaovesta ulos.
— Ottakaa toki kiinni hänet! huusi Sundberg.
Koko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi palokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat seurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja Martti Ranta.
Metsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun toiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:
— Virvotelkaahan nyt minua hetkinen ja koettakaa saada minut järkiini.
— Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. — Tämäkö sinun juonesi olikin?
— Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.
— Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin sipulista. — Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti. Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata kilometrin taivalta toverien käsivarsilla… No, Ström, Puhakka ja Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna toisia miehiä sijastanne.
Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja verestävien silmien katse oli harhaileva.
— Mikä Sahran on? kysyi rehtori.
— Ei minun mikään… Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.
— Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri, määräsi rehtori.
— Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa hän horjahti Filosoofin syliin.
Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli lääkepulloineen.
— Mitä lääkäri sanoi? kysyi rehtori.
— Ei erityisempää, heikkoutta vain… Tuota hän minulle määräsi, vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.
— Kuinka Sahra sillä lailla luokasta lähti? uteli Sundberg epäillen.
— En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin… Luin yöllä matematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin "Aarne herran rahat". En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä päätä enkä enää saanut rahtuakaan unta… Siellä luokassa minusta ihan näytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.
— Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. — Sinä olet ollut koko talven niin väsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.
Kun opettajat olivat menneet, tuli muutamia poikia.
— Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. —
Tunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.
— Mutta mitenkä selvitään ylihuomenesta? kysyi Ström.
— Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. — Ja tiedättekö, pojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin tosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin "Taistelua Roomasta".
Seuraavana päivänä Runoilija oli koulusta poissa.
* * * * *
Maisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri, miettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti edessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen merkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita luokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän tuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti ajatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin: