Sillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt Helvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen. Filosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana, tuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut Helvin sydämen, mutta hän oli heikko… Eräänä iltana Helvi kuitenkin rohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen sisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi jättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. — Mutta seuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti vuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen. Vihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia, kirjotti, tunnusti kaikki. — Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä päiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava, mutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta tahtoi olla sisar, ystävätär… Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta kuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut rohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli kiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi, vaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon toisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan, tehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?… Filosoofi ei jaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä ei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut. Filosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi ja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja omaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman maailmankatsomuksen.
Mutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä käytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut Pankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt kesken pois… Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen, häntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan hoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse, mutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.
— Vilho, mikä sinun on? kysyi hän hätääntyneenä, arastellen.
— Kun kysyjä tietää, niin vastaaja vaikenee, sai Filosoofi sanotuksi.
Helvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului äänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun, tarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota kouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:
— Sinä olet nauttinut…
Filosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen sydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin häpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;
— Taluttajaa en sentään tarvitse.
Helvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän. Mutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille, ennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti hengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli puhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja sanoi vihdoin hiljaa:
— Miksi kysyt?
Filosoofi heräsi kuin unesta.
— Mitä tämä siis merkitsee? kysyi hän katkerasti.
Uudelleen purskahti tyttö itkuun.
— En tiedä… en ymmärrä. Minä… minun on… sääli, sammalsi hän.
Filosoofi sai kuin lyönnin. Hän tuli kalpeaksi ja tunsi viiltävää kipua sydänalassaan.
— Ymmärrän. Ei maksa vaivaa… Voi hyvin! sanoi hän tukahtuneella äänellä ja lähti kiireesti.
Sen jälkeen hän ei ollut Helviä kahdenkesken tavannut. —
Ohjelma loppui, ruvettiin tanssimaan.
Filosoofi istui paikallaan, häntä ei vähintäkään haluttanut. Voimistelijat pyörivät huimasti. Pelle näytti iloiselta… Kas! Siinähän kiiti Runoilija, valjuna kuin vaate… Rouva Lagus hymyili hänelle, silmät uneksuvina… Filosoofi vaipui mietteisiin. "Nainen ei tule koskaan täysi-ikäiseksi, hänellä pitäisi aina olla holhooja", muisti hän Schopenhauerin sanoneen. —
Mutta mitä ihmettä! Eihän konttoristi ollenkaan hypittänyt Helviään. Vasten tahtoaankin tuli Filosoofi pitäneeksi heitä silmällä. Hän oli huomaavinaan, mitenkä tyttö tuontuostakin katsoi häneen, Filosoofiin. Nytkin, ohikiitäessään, aivan selvästi… Yhtäkkiä tuli nuorukaisen hyvä ja keveä olla. Hän alkoi tanssia, kummallinen hurmio valtasi hänet, eikä hän enää vilkaissutkaan Helviin… Pari kertaa sattui niin, että hän aivan Helvin vierestä kumarsi itselleen tanssitoverin. —
Myöhemmin illalla Filosoofi huomasi, kuinka kiusaantuneen näköiseksi tyttö oli käynyt. Hän oli tavallista kalpeampikin, ei tanssinut enää, vaan istui äitinsä vieressä tuijotellen… Filosoofista tuntui, että nuo tuijottelevat silmät joskus suuntautuivat häneen, ja hänen tuli yhä parempi olla, yhä hurjemmin hän pyöri…
Vasta kun Helvi oli lähtenyt pois, kesken kemuja, valtasi nuorukaisen haikea alakuloisuus.
* * * * *
Seuraavana iltana Pelle astui kevein mielin poikkijalkaisen vanhuksen asuntoon, parisen sataa taskussa.
— Hyvää iltaa, toivotti hän. — Kuinka voitte?
— Eiköhän tuosta vielä jalkaa tulle, vastasi ukko pirteänä vuoteeltaan. Pelle katseli häntä vähän aikaa. Sitten hän laski rahat vanhuksen käteen.
— Lähettivät vähän tuliaisia… Ottakaahan. Ne ovat teidän.
Vanhus kahisteli setelitukkua vapisevin käsin. Hän oli kovasti liikutettu.
— Näinkö paljon? Liikaahan tässä on.
— Eikö mitä. Pitkiin aikoihin ette pääse edes käymään.
Ukon silmät kostuivat. Hän tarttui Pelleä käteen ja silitti sitä moneen kertaan karkealla kämmenellään.
— Poikaseni, poikaseni!… Jumala sinua siunatkoon… teitä kaikkia siunatkoon.
— Hyvästi, hyvää vointia. Käyn vielä teitä katsomassa, sai Pelle kuiskatuksi. Sitten hän lähti kiireesti.
JOULULOMAN ALKAESSA.
Viimeinen koulupäivä, ilon ja kepposten päivä!
Taivaskin kaartui korkeampana ja selkeämpänä kuin tavallisesti. Idän puolella se punersi jo heikosti, heittäen purppuraisen hohteen puiden latvoille, mutta katulyhdyt paloivat vielä. Kuulakassa hämyssä kohosi savupatsaita talojen katoilta; viluinen puluparvi etsi ruokaansa katujen lumesta, höyhenet pörröllään. Ajurihevosten kuonot olivat kuurassa, ja niiden hengitys höyrysi pakkasessa.
Pelle marssi kouluun kirjat kainalossa, takinkaulus pystyssä ja kädet sekä hihansuut tungettuina taskuihin. Lumi narisi hänen jalkainsa alla.
Kulmauksessa muuan kahdeksasluokkalainen liittyi hänen seuraansa.
— Terve! Nythän on peijakkaanmoinen pakkanen. Ihan tahtoo korvat jäätyä. Harvoin tällaista on ennen joulua.
— Häi no kyllä, vastasi Pelle.
— No kuinkas pojat muuten pärjäilevät?
— Aina vähin. Kaikkihan on jo ohitse.
Keskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu korkojen alta.
— Minä sitä sain vielä istuntoakin eilen, sanoi abiturientti.
— Älä nyt! Keneltä?
— Sudeltapa tietenkin… Näes meillä oli viimeisissä algebran kokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset numerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa. Minä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-, seitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen muotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle kirjotin: "Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä." — No, Susi kun eilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain marssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen lausettani sormellaan: "Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?" Johonka minä vastasin: "En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti kuitenkin." — Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.
— Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle… Mutta siinä paha, missä puhutaan.
Maisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri vihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi poikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.
— Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot, minä sitten tunnilla selittelen… Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän täällä Aron vihkoa ole ollenkaan?
Pelle epäröi ja arasteli.
— En minä sitä jättänytkään viime kokeissa, sanoi hän.
— No mutta minkätähden?
— Minä en laskenut yhtään laskua, vastasi Pelle nolona.
— Sepä merkillistä. Pelkkiä trigonometrisia laskuja ja perin helppoja. Koko luokka on laskenut hyvin. Eikö Aro osannut ratkaista niistä yhtään?
Pelle tuli hämilleen. Hän näytti siltä, "kuin olisi varastanut taikinaa eikä tietäisi missä paistaa", kuten hän itse sanoi, myöhemmin kertoessaan tapahtumasta. Asian laita oli tosiaankin niin, ettei hän ollut osannut. Ja vika oli siinä, ettei hän suuressa laiskuudessaan ollut viitsinyt opetella logaritmitaulujen käyttöä. Hän taisi kyllä tarpeeksi trigonometriaa, logaritmit vain olivat hänelle hepreaa. — Mutta mennäpä sellaista tunnustamaan Sudelle.
— Se oli niin, alotti hän, — se oli sillä tavalla, että… että minä unohdin logaritmitaulut kotiin. Ja kun maisteri oli luvannut sellaisesta huolimattomuudesta tunnin istuntoa, niin minä en uskaltanut puhua mitään… pyytää lainaksi… Kyllähän laskut helppoja olivat…
— Olisihan kahdeksannelta luokalta voinut lainata tunnin alussa.
— En minä muistanut koko tauluja, ennenkuin olisin tarvinnut niitä.
— Ja voinhan minä sen istunnon antaa nytkin.
Pellen naama venyi pitkäksi.
— Kyllähän maisteri voi, sanoi hän alakuloisesti.
Sundbergia nauratti.
— Jääköön nyt, tunnustuksen suoruuden tautta… Jo minä ajattelinkin. Ei Aron pitäisi olla muita heikompi trigonometriassa… Mutta huono tulee nyt arvosana joulutodistukseen.
Pelle ei enää vastannut. Hyvän tunne ihan kiersi hänen sydänalaansa.
* * * * *
Kun päästiin koulun luo, meni maisteri Sundberg pienestä sivuovesta opettajien huoneeseen. Kahdeksasluokkalainen liittyi omaan, ylimykselliseen joukkoonsa, joka käveli mahtavasti pitkässä rivissä pihamaalla. Mutta Pelle kiersi rakennuksen taakse.
Vaikka sisään päästiin vasta tasan kello kahdeksan, oli vahtimestarilla tapana jättää auki takaovi, joka johti pieneen, neliskulmaiseen eteiseen, niin sanottuun "tuuttiin". Sinne hiipivät pojat pakkas-aamuina lämmittelemään. Ensimäiseksi tulleet asettuivat seinille vieretysten, niin kauan kuin tila myöten antoi, ja voi sitä, joka saapui liian myöhään. Häntä tuupittiin ristiin rastiin, eteisen halki ja poikki, sillä minnekään ei hän enää mahtunut. Hän sai olla "tuutissa", vilu karkotettiin hänestä miehissä, ja onni oli, jos hän pääsi pujahtamaan ovesta ulos.
Kun Pelle astui sisään, heitti Harjanne hänet pitkillä käsillään takaseinälle huudahtaen:
— Älä tähän tuppaa!
— Mitäs täältä haet! sanoi muuan kuudesluokkalainen sysäten häntä voimainsa takaa.
— Sikemmäks, sano Tyski sialle! huusi seuraava.
— Älä tuppaa tulelle, sano Iitin mies sudelle!
Sysäyksiä ihan satoi, mutta tila oli siksi pieni, ettei Pelle päässyt kaatumaan: ojennetut kädet olivat joka taholla häntä vastassa, hän kieppui kuin hornan kattilassa.
— Älkää helkkarissa! Vihot hajoaa! koetti Pelle huutaa.
— No älä niitä minulle tuo! sanoi muuan tyrkätessään.
— En minä niitä pitele! lisäsi vastaseinän mies.
Vihdoin tuli vahtimestari avaamaan käytävään johtavan oven. Poikalauma syöksyi sisään, ja Pelle pääsi pälkäästä.
* * * * *
Ensimäisellä tunnilla oli historiaa.
Töin tuskin oli Pelle ehtinyt kertoa tovereilleen, kuinka hän tullessaan oli vetänyt Sutta nenästä, kun rehtori astui luokkaan, kasvot vakavina kuten tavallista. Hän tervehti, kirjotti päiväkirjaan ja katseli vähän aikaa miettiväisenä eteensä. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin rauhottavaa ja kunnioitettavaa.
Nähtävästi hän piti tarpeettomana läksyn kuulustelun, koska hän nousi tuoliltaan ja alkoi kertoa Kaarle XII:sta. Hänen harvat askeleensa kumisivat tahdikkaasti, kun hän käveli edestakaisin, korkea otsa oli valoisa, matala ääni ja lauseiden raskas poljento tekivät juhlallisen vaikutuksen. Luokka kuunteli hiiskahtamatta jännittyneenä. Kellään ei ollut halua kujeilla; tuskin muistettiin, että oltiin koulussa.
Sankarikuninkaan vaaralliset metsästysretket tuntuivat kuvasarjana kohoavan kunkin eteen. Nähtiin ilmielävästi hänen suoramielinen, yksinkertainen olentonsa sinisessä takissaan, pitkävartisissa saappaissaan, kolmikolkka-hatussaan. Noustiin innostuneina puoltamaan oikeutta ja totuutta hänen kanssaan, rynnättiin lumipyryssä Narvan luona viisikertaista ylivoimaa vastaan ja saavutettiin loistava voitto…
— Nukkuuko Sahra? kysyi rehtori äkkiä hillityllä, mutta ankaralla äänellä.
Runoilija kimmahti pystyyn, sävähtäen punaiseksi.
— En, vastasi hän hiljaa.
Rehtori katsoi häneen pitkään. Sitten hän sanoi ystävällisemmin:
— Oletko sairas? Näytät kovin kalpealta ja väsyneeltä.
— En ole.
Syntyi hetken vaitiolo.
— Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan muuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa ollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin… Kyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.
Runoilija ei vastannut, hän tuijotti pulpettiinsa.
— Oletko huomannut mitään kipua itsessäsi?… Maittaako sinua ruoka?
— Ei varsin… Mutta kyllä minä terve olen.
Rehtori pudisti päätään ja ryhtyi jatkamaan esitystään.
Runoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin syvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija ei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. —
Seurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla, rämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja ryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo etukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan joukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat hävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin Turkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa vastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta talostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi…
Silloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi puhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:
— Mitä se on?
Kilinää jatkui yhä. Rannan Martti, hiljainen mies, nousi seisomaan.
— Herätyskello soi, vastasi hän.
— Missä se on? kysyi rehtori tullen hänen luokseen.
— Täällä, sammalsi Martti kaivaen onnettoman näköisenä herätyskellon pulpetistaan.
— Seisota se, käski rehtori tuimasti.
Ranta sulki kouraansa kilistimen, joka yhä pärisi.
— Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla kellosepälle… Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän selittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.
Rehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun väre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.
— Pane pois se, sanoi rehtori rauhallisesti.
Tuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille hauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.
Tuskin oli hän ehtinyt ovesta, kun hirmuinen meteli nousi luokalla.
— Hei, pojat! Rannan Martti kunnostautunut! Hyvä, hyvä!
Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena kepposestaan.
* * * * *
Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.
Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä tuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä työskentelemään joululomalla.
Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.
Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt
jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.
Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä…
Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.
— Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. — Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella nopeudella…
Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän maailman menosta.
Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.
— Mitä Tengström siellä hommaa? ärjäisi hän.
Tenu karkasi pystyyn pelästyneen näköisenä eikä vastannut.
— Lunttaako Tengström? jatkoi maisteri.
— En… Tarkastelin vain muuatta paperia.
— Mitä paperia?
— Sellaista vaan.
— Antaa tänne!
Tenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä silmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä piirroksia.
— Mitä sotkua tämä on?
— Se… se on muuan keksintö, vastasi Tenu hämillään.
Ivallinen hymy ilmausi Sundbergin ohuille huulille.
— Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen homman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri… Eikä tunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.
— Oikeastaan, sammalti Tenu, — se oli sillä lailla, että… että minä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti tarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta… minä ajattelin, että tällä tunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi… Sitä varten minä vielä katselin… Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.
— Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu taululle ja selittää sen meille.
Tenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui onnellisena liituun. Hän alotti:
— On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B, joilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2 d. Nämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla, jolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki. Huomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on muuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin toisessa. — Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka pumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti virtaamaan.
Sekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen poikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on siis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa vA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n pii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB = pii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.
Käyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken tilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.
B-putken tilavuus on: pii x dpot2 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r.
Merkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio g:llä. Tällöin on massa:
A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA,
B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.
Keskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä m = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:
A-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4
X s/g X vApot2 : r.
B-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X
X vBpot2 : r.
Sijottamalla vB = vA/4 saadaan:
Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4g; piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla 16 g.
Siis Ca = 4Cb.
Nämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on neljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan suuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa pitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa tällaisella…
Sundberg syöksyi Tenun eteen.
— Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on mahdotonta!
— Enkä ymmärrä. En minä käsitä, missä paikassa tässä on virhe.
Ja Tenu lisäsi vaatimattomasti:
— Isäni sovitti tähän integraali-laskua ja johtui samaan tulokseen.
— Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se päivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.
— Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin käsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.
Susi tuli hämilleen.
— Minä tarkastan uudelleen, sanoi hän alkaen tutkia Tenun laskelmia.
Kului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui hievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.
— Jaha… Niin on… Aivan oikein… Entäs tämä?… Oikein sekin. Tämäpä merkillistä… tosiaan, sangen merkillistä… Ei tahdo heti pistää silmään… Mutta tässä?… Ei, kyllä sekin on oikein…
Sundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi.
Tuontuostakin hän siveli otsaansa.
Vihdoin kilisi kello. Sundberg kääntyi luokkaan päin.
— Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus toiste tämän jutun.
Kun Susi oli mennyt, kysyivät Runoilija ja Filosoofi yhtaikaa:
— Missä siinä on virhe, Tenu?
— Niin, sanokaas, pojat!
— Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi
Filosoofi.
— Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. — Nähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen mekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.
* * * * *
Maisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat Riunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies, jonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin kärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille, asetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta kysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä syrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä kynällään arvosanan vastauksista.
Jo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen tunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.
Tällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä lainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä puodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti nyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä käänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn, antoi sen sitten takaisin ja kysyi:
— Eikö kellään ole pienempää?
Pelle ojensi hänelle taskuveitsensä.
Oikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan tekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.
Luettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä eihän käännös ollut varsinaisena läksynä:
— Suuri kivipala, jonka jättiläiset… jonka jättiläisten kerrotaan…
— Kuinka oli alku? kysyi Ringblom.
— Suuri kivipala, jonka…
— Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa, kuin paremmin nähdäkseen.
— Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:
— Suuri kivipata, jonka…
Maisteri Ringblom nousi tuoliltaan ja astui vakavin askelin Jokisen luo.
— Jokinen antaa minulle kirjansa, sanoi hän.
Hetken hän tarkasteli kirjaa ja sanoi sitten:
— Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on heikko, ja pata luetaan pala… Tämä on surullista.
Jokinen hätääntyi ja koetti puolustautua:
— Minä kirjotin ne viime tunnilla, kun läksyä valmistettiin, jotta ei suotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi pois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.
Ringblom ei näyttänyt kuuntelevankaan.
— Onko muilla sanoja kirjotettu suomeksi kirjaan? kysyi hän.
Toiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni hänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti kumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti puhtaan paikan esille.
— Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan
Runoilijan kirjaa. — Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.
— Ei minulla ollut aikomusta luntata, selitti Runoilija vakuuttavasti.
Maisteri ei vastannut. Hän kulki miehestä mieheen tutkien kirjoja.
— Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija suutuksissaan.
— Hiljaa, sanoi Ringblom rauhallisesti.
Tenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui.
Tultuaan Strömin luo kysyi maisteri:
— Missä kirja on?
— Se unohtui kotiin, vastasi poika.
Aamiaiselle mentäessä kiihkoili Runoilija:
— Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko luokkaa olisi voinut rangaista… Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin minä en istu.
— Eikä anna, tyynnytteli Filosoofi.
— Mene tiedä… Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea syyttömästi kärsimään.
Mutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli Jokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut kaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.
Runoilija oli raivosta kalpea.
— Tule mukaan nyt, sanoi hän Jokiselle.
He menivät kansliaan. Rehtori tuli kysymään heidän asiaansa.
— Maisteri Ringblom on antanut meille istuntoa, mutta me emme ole luntanneet.
— Eikö teillä ollut sanoja rivien välissä?
— Oli kyllä, mutta eihän meillä ollut edes käännösläksyäkään.
Rehtori mietti vähän aikaa.
— Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri
Ringblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.
— Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me pyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.
Rehtori kävi kutsumassa maisterin opettajainhuoneesta.
— Mistä on kysymys? kysyi tämä rypistäen kulmiaan.
— Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä, vastasi Runoilija.
Ringblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen liikkeen kädellään ja nyökytti päätään.
— Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan syyttömyyteen.
— Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija hillitysti.
— No, antakaahan kuulua.
— Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää, eikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli sanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa olimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut tapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta kumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.
— Mikä sangen usein unohtuu tekemättä, huomautti maisteri.
— Miksei sanoja voi merkitä paperille? kysyi rehtori.
— Silloin pitäisi ensin kirjottaa ne venäjäksi, ja sitä ei ehdi.
— Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja erityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis puhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.
— Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen paikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään hyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes muistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän viimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa anna aihetta petokseen.
Ja Runoilija jatkoi uhmaillen, silmät säkenöivinä:
— Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti tunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.
— Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni, huomautti rehtori.
— Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja sanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta joka lunttaa, se valehtelee.
Rehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla.
Syntyi hiljaisuus.
Vihdoin sanoi Runoilija synkällä ja väsyneellä äänellä:
— Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria rikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas…
— Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom hämmästyneenä ja suuttuneena.
— Kyllä minä istun. Mutta samalla otan eron koulusta.
Ringblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän vastasi hiukan ivallisesti:
— Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä… Menkäähän nyt luokkaanne.
Runoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi hänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä huonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi terävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat vain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä naama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.
Maisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut mukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:
"Die Potsdamer."
"Nicht selten wird es behauptet, die Potsdamer wären…"
Ja käänsi:
"Postineidit."
"Usein väitetään, että postineidit…"
Kuului naurunpurskahduksia.
Maisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.
— Tokkohan Ström nyt on aivan oikeassa? sai hän vaivoin sanotuksi.
Ström karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli hämillään ympärilleen.
Harjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin. Maisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää potsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.
Pelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi häneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:
— Syökö Aro?
Pellen leukaperät liikkuivat vielä.
— En, vastasi hän varmasti.
— Mutta näenhän minä selvästi.
— Enkä syö, sanoi Pelle naurahtaen.
— Mitä Arolla on suussa? kysyi maisteri ankarammin.
— Paperia vain.
Nyt teki maisteri Björk varomattomuuden.
— Näyttäkääpäs, sanoi hän.
Pelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä ottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.
Björkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi esitelmäänsä.
Välitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran istunnon. Syntyi äänekäs riemu.
Taistelu ja voitto! huusi — Jokinen.
FILOSOOFIN SYNTYMÄPÄIVÄ.
Joululoma oli mennyt, koulu oli jälleen alkanut.
Reippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli lihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:— voittoa merkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät käsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja toistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi Tenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan "täti-asioista". — Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen iloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän luovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut luokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan eli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen katsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.
Tänään oli juhlapäivä, Filosoofin syntymäpäivä.
Jo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta tilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän sankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli häntä kieputettu "tuutissa", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata kahvikekkerit illaksi.
* * * * *
Siistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri näyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän istui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.
Kun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko herrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen rouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli ystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.
Kahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari huvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja Filosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän kanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja häpesi sitä.
Mutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan jonkinlainen arkuus… Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki väkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi kehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä, valkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen piirtämä kirjoitus: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin." Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla tarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla viipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja hajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla iloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se painosti heidän mieliään.
Asianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi sikarilaatikkonsa.
— Ottakaahan, pojat. Poltattehan te kuitenkin. Nämä ovat erittäin mietoja.
— Johan sinä nyt jotakin, hätäili rouva. — Sinähän opetat…
— Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki… No, pojat.
— Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja nappasi näppärästi sikarin.
Harjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi pään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan rauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain pöllähteli.
— Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te arastelette meitä vanhoja… Eiköhän ole viisainta, mamma, että me jätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen käsivartensa.
Kun asianajaja oli mennyt, sieppasi Jäntti nopeasti sikarin.
— Ahaa, jänis! murahti Tenu.
— Sinullapa on hyvä isä, sanoi Kannan Martti, hiljainen mies,
Filosoofille.
— On, vastasi poika sydämestään.
Syntyi hiljaisuus.
— Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. — Lauvantaina Monte
Carloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita… Eikö totta,
Runoilija?…
Sahra nyökkäsi.
— En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan tarkemmin.
Ilta kului ja pojat tekivät lähtöä. Filosoofi kuiskasi Runoilijan korvaan:
— Jää sinä!
Runoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä ystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.
Huoneessa oli aivan hiljaista.
Runoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan tuijottaen toveriinsa.
Hetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä. Sitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli kukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:
— No, mitä sitten?
Filosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli mustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi kirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan nimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:
— Kauniit ovat.
— Lue, käski Filosoofi hiljaa.
Runoilija otti arkin.
Hyvä Vilho!
Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla…
Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten. Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. — Älä sinä naura minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua sellaisena kuin ennen olin.
Ensiksi huomasin, että se… se mistä silloin kirjotin, olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani… Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi. Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen. Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen, mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.
Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta; varmaankin hän on kuullut väärin… Tulin vähän terveemmäksi, sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin korkealle.
Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia, vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan muistanut minua enää… Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. — Serkkusi kertoi vielä, kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa, mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä hän oli pitänyt kättään.
Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista. Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin. Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että… Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi…
Kenties ihmettelet, mistä tiesin, koska sinun syntymäpäiväsi on. Mutta minä näin sen koulunne oppilasluettelosta… Rupesin ompelemaan näitä kirjaimia, makasin vuoteellani ja olin onnellinen jokaisesta neulanpistosta. Siitäkin minä iloitsin, että työ joutui niin hitaasti. Ja kun tuli hämärä ja äiti otti minulta ompelukseni pois, rukoilin aina: Jumala, varjele Vilhoa.
Nyt olen tullut terveemmäksi. Eilen näin sinut ikkunasta, kun menit kouluun. Tohtori on sanonut, että huomenna saan käydä vähäsen ulkona. — Sinä varmaankin luulet, että olen laihtunut ja tullut rumaksi sairauteni aikana, mutta niin ei ole. Minä olen nyt lihavampi kuin ennen, ja isä sanoo, että ihoni on tullut kauniimmaksi. Kouluun en enää päässyt, ja enhän minä tervekään ole, milloin tahansa voin uudelleen tulla vuoteen omaksi. Varmaankin minä kuolen pian. Mutta minä rukoilen niin, että saisin elää siksi, kunnes sinusta tulee ylioppilas. Oi, jospa näkisin ylioppilaslakin sinun suuressa, viisaassa päässäsi! Ei kellään ole sellaista päätä kuin sinulla, Vilho. Mutta puolitoista vuotta on niin pitkä aika.
Voi, mitähän sinä ajattelet lörpötyksestäni. Ehkä kiusaannut, kun
puhun itsestäni. Annathan kuitenkin anteeksi, kun olen sairas.
Oi, jos sinä tietäisit… Mutta ei, en saa puhua sellaisia.
Hyvästi! Toivotan vielä onnea sinulle.
Helvi.
Runoilija laski kirjeen kädestään katsahtamattakaan toveriinsa ja vaieten. Hän oli miltei tylyn näköinen.
— Sinä et sano mitään?
— Mitäpä minä sanoisin.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä äänellä:
— Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi…
Millä minä sinua olen loukannut?
Runoilija hätääntyi.
— Mitäs sinä nyt!… Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä käsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi, että jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?
— Oikeassa olet. Mitäs näytinkään! vastasi Filosoofi alakuloisesti.
— Etkö ole onnellinen?
— Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä ymmärrä mitä tekisin.
— Ei minusta neuvojaksi, sanoi Runoilija kuin uhmaillen, katkerasti.
Filosoofi katsoi häneen pitkään.
— Noin et sinä olisi ennen sanonut… Ystävyytemme ei ole enää sellainen kuin ennen.
Runoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti silmänsä.
— Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen ohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.
— Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin. — Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua… Sinähän se et mitään sano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä…
Ja kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta puhua enempää.
Filosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen kauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.
* * * * *
Vihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita rivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.
Oliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin tottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle rakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että hänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut, mutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi olemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen mieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi. Muutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen ollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä, sillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto siitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta epätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.
"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua hätävaranaan", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana hetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa katkeruuttaan.
Hetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja paperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi rikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. "Odotan", sanoi hän itsekseen, "aikaa myöten kyllä kaikki selkenee".
Hän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista, tuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa. Onnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti puitteistaan… Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja rupesi sitä puoliääneen hokemaan:
"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti viekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni, näyttämällä meille toivon harhakuvia."
Ennen pitkää hän kuitenkin nousi ja kirjotti nopeasti:
'Kiitän sinua, Helvi!
Vilho.'
Hän pisti arkin kuoreen ja riensi ulos viemään sitä postilaatikkoon.
Kauan aikaa hän käveli yksin katuja. Nuoressa mielessä orastivat rinnakkain alakuloisuus ja hämärä onni.
MONTE CARLOSSA.
Lauvantai tuli.
Monte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet pienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa Harjanteen.
— Mikähän tinureita vaivaa? Niitä ei enää näy missään, kysyi Tenu.
— Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko kaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.
Joku liikkui eteisessä.
— Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!… Kohenna ja! kuului oven takaa emännän ääni.
— Kyllä, kyllä, tyynnytteli Harjanne.
Pojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut järjestyksen leimaa.
Vihdoin Pankkiiri kohotti pitkän kätensä ja lausui:
— Silentium!
Heti syntyi hiljaisuus, ja hän jatkoi vakaasti:
— Filosoofi on sanonut, että hänellä on tähdellistä kerrottavaa.
Avatkoon hän siis suunsa ja sydämensä, kuin myös te korvaläpenne.
Olkaatte lyhytsanaisia, mutta älkää olko lyhytjärkisiä, jotta aikaa
jäisi Monte Carlon varsinaisen ohjelman suoritukseen. Olen puhunut.
Pojat katsoivat Filosoofiin, joka nousi seisomaan ja kohahti.
— Tiedän kananmuna-jutun salaisuuden, muuta ei minulla ole, sanoi hän tekeytyen äärimmäisen rauhalliseksi.
Oli aivan kuin pommi olisi singahtanut pöytään, kuten muinoin Munter-vainaan aikana. Toiset kimmahtivat seisaalleen, toiset kumartuivat lähemmäksi kertojaa. Kaikkien kasvot kuvastivat tavatonta jännitystä.
— No? Puhu!… Kuka sen teki?… Mistä sinä tiedät?
Sekavia huutoja kuului joka taholta. Pankkiiri nosti julmistuneena kätensä kattoon.
— Silentium! ärjäisi hän. — Niinhän te esiinnytte kuin plebeijit! Gentlemannin kasvot eivät Monte Carlossa saa ilmaista mitään!… Jatka, poikani.
— Te muistatte kaikki Niilo Soran, kuudesluokkalaisen, alkoi
Filosoofi.
— Joka syksyllä erotettiin koulusta!
— Hänkö siis…
— Silentium! huusi isäntä kolmannen kerran. — Kuinka monasti teille pitää sanoa, että Filosoofilla yksin on puheenvuoro!
Pojat häpesivät, ja Filosoofi jatkoi yhtä tyynesti:
— Tapasin hänet joululoman aikana kadulla. Suoraan sanoen, en koskaan ole voinut häntä oikein sietää. Varmasti olisin nytkin mennyt ohi, mutta hän kiepsahti rinnalleni ja kysyi, kasvoilla luihu ilme:
"Paljonko sait käytöksestä?"
"Tietysti kymmenen."
"Oho, poika! Karsserissa olette istuneet."
"En minä ainakaan."
"Kovinhan sinä olet koppava", virnisteli Sora. "Koko luokka saitte käytöksen alennuksen. Luuleks, etten tiedä!"
"No mitäs sitten kyselet!"
"Ilman vaan… Tiedän minä muutakin."
Hän sanoi tuon "muutakin" niin kummallisella äänenpainolla, että rupesin yhtäkkiä epäilemään ja katsoin häneen.
"Mitä muuta?"
Hän hymyili kavalasti ja aikoi lähteä.
"Terve mieheen", sanoi hän.
Sieppasin häntä käsipuolesta kiinni ja ärjäisin:
"Lurjus, sinäkö sen teit? Tunnusta!"
Hän hätääntyi. Kaiketi hän huomasi, kuinka vihoissani olin.
"Älä suutu. En minä sillä teille mitään pahaa tarkottanut, kaihan sinä sen käsität", änkytti hän.
Minä mietin vähän aikaa ja koetin hillitä itseäni. Sitten sanoin pontevasti:
"Sinä menet heti rehtorin puheille!… Pitäisi miehen sentään hävetä! Että ilkeätkin antaa toveriesi syyttömästi kärsiä… Heti paikalla menet tunnustamaan!"
"Älä luule luuta lihaksi."
"Sitten menen minä."
"Ole hyvä. Kenenkä luulet itseäsi uskovan? Ja minä kiellän jyrkästi."
Vähältä piti, etten antanut hänelle korvatillikkaa.
"Saadaanpa nähdä", sanoin. "Joka tapauksessa surkuttelen selkänahkaasi, sillä kosto tulee hirveä."
Se keino tepsi. Vaikka käännyin lähteäkseni, pyörähti hän hätääntyneenä rinnalleni.
"Kuule. Totta puhuen olen ollut pahoillani, että syy joutui teidän niskoillenne. Ymmärräthän sinä, että Sudelle kaikki oli tarkotettu, hän kun hääräsi kuin paholainen siinä minun erojutussani. Mutta isä hakkaa minut palasiksi, jos hän saa tietää mitä olen tehnyt. Sentähden minä en ole uskaltanut puhua."
"Mitä se minuun kuuluu. Mitäs teet sellaisia ilkitöitä", sanoin minä, yrittäen yhä lähteä.
Mutta ei hän päästänyt minua vieläkään.
"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että samantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa kevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani tunnustaa."
Filosoofi vaikeni hetkeksi.
— Hänen on tunnustettava, taikka nylemme hänet elävältä, kiihkoili
Tenu.
— Mutta entä nenäliina? Eihän se ole hänenkään, kysyi Pelle.
— Ei olekaan. Mistä lie aikoinaan joutunut parvekkeelle, vastasi
Filosoofi.
— Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri oli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.
— Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. — Mutta nyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan kanssa neuvotellut.
— Selitä!
— Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä kepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti rangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet epäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin myötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta oli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.
— Mistä sinä sen tiedät? kysyi Pelle terävästi.
Runoilija sävähti punaiseksi.
— Tiedänpähän vaan, vastasi Filosoofi ja jatkoi sitten:
— Toiselta puolen olimme kaikki olleet yhdessä kysymyksenalaisena aamuna, joten yhteistoiminta sittenkin oli ainoa mahdollinen, jos syy kerran meissä oli. Sitäpaitsi saatiin selville, ettei onneton nenäliinakaan ollut Pellen, kuten oli luultu, ja rehtori osotti, ettei syyllisyyttämme ainakaan voitu todistaa. — Mutta Susi se lietsoi epäilyä opettajiin. Hän se suututti rehtorin, puolustajamme, ja tukki häneltä suun, viittaamalla siihen, että syytetyn luokan esimies hyvin ymmärrettävistä syistä koetti puhdistaa holhokeitaan. Hän se ilkkuen kysyi opettajakunnalta, voitiinko asiaa millään muulla tavoin selittää, ajatella edes mahdolliseksi. Ja kun meille raskauttavien todistusten puutteessa ehdotettiin vain käytöksen alennusta rangaistukseksi, niin hän se vaatimalla vaati karsseria ja sai tahtonsa perille. Hän se häpäisi meidät, ja sen me kostamme.
— Juur vissist! kirkaisi Pelle kimeällä äänellä, ja toiset yhtyivät häneen. Filosoofi jatkoi:
— Runoilija ja minä ehdotamme seuraavaa: Tiedämme, että Ström, Puhakka ja Seppänen ovat meistä heikoimmat matematiikassa. Kaikissa kokeissa tästälähin laskemme Tenu, Runoilija ja minä heidän vihkoihinsa ja he meidän. He saavat laiminlyödä matematiikan, kopioida kotilaskut kuten ennenkin, ja me vastaamme kokeista. Seuraus: Tenu, Runoilija ja minä saamme ehdot keväällä. Ajatelkaas: Tenu ja Runoilija ehdot matematiikassa! Mikä häpeä Sudelle!
— Hyvä, hyvä! huusivat pojat.
— Mutta kaikki tapahtuu ehdollisesti. Te kolme annatte kunniasananne ensinnäkin siitä, että vapautuessanne matematiikasta luette sitä enemmän muita aineita, toiseksi siitä, että kesällä, koko kesän, luette matematiikkaa, Ström Tenun, Puhakka Runoilijan ja Seppänen minun johdollani. Nostakaa kätenne!
Empimättä noudattivat pojat kehotusta.
— Lisäksi on joka miehen otettava kunnia-asiakseen päästä puhtaasti luokalta. Rannan ja Jokisen on ruvettava ahkeriksi. Ellei muu tule neuvoksi, niin autamme kirjotuksissa. Ainoastaan me kolme saamme ehdot, muuten kosto menettää tehonsa. Lupaako jokainen kunniasanallaan yrittää parhaansa?
Kaikkien kädet kohosivat.
— Siis päätetty! sanoi Harjanne jysäyttäen nyrkkinsä pöytään.
— Mutta jos Susi huomaa käsialasta? huudahti Ström.
— Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. — Sitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus aina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän käsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi. Kiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen teemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, — eikä Susi sitä koskaan ole tehnytkään.
— Mutta entä läksyt? kysyi Puhakka.
— Niin, ja suulliset kertauskuulustelut keväällä? lisäsi Seppänen.
— Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan nollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee suullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä vastatakseen.
— Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat minuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut äänettömänä ja synkkänä.
— Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on Niilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille, huudahti Pelle.
— Ei! vastasi Runoilija. — Ensinnäkin, minun suunnitelmani edellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi arvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, — vaikka arvaahan hän sen muutenkin.
— Olkoon sitten minun puheeni mitätön! huoahti Pelle.
* * * * *
— No, pojat! Ohjelmaan sitten! komensi Harjanne.
Punssipulloja ilmestyi pöydälle. Pankkiiri täytti lasit, kohotti kätensä ja teki merkin.
Hottentotti oli kyllä viisas miesi, joten otti pikku tuikun murheeseen. Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi j.n.e.
Lasit tyhjenivät. Filosoofi tuijotti totisena eteensä. Hänen maljansa oli yhä täynnä, eikä hän ollut laulanut.
— Mitäs sinä ajattelet? kysyi Pankkiiri.
— Minä en juo tänä iltana.
— Ole vaiti! Seura vaatii.
— Täysi vapaus täytyy jokaisella olla, kivahti Filosoofi.
— Se on tietty, sanoi Runoilija ja tyhjensi yhdellä siemauksella
Filosoofin lasin, katsomatta kehenkään.
Otettiin kortit esille; Runoilija ei tahtonut pelata.
— Tottahan toki. Miksi et? kysyi Filosoofi.
— Vapaus on jokaisella, vastasi Runoilija tyhjentäen jälleen lasinsa.