Majuri pisti avaimet taskuunsa, ja Jyrki veti saappaat jalkaansa. Sitten he vetivät yhdessä vangin luukulle. Mies parka ähki tuskallisesti. Kapula esti häntä ääntä päästämästä, mutta silmät puhuivat. Ne puhuivat kieltä, joka tunki sydämeen. Inkeri oli vain vilahdukselta nähnyt vangin katseen. Hänet valtasi ääretön sääli. Hän oli vähällä parkaista poloisen puolesta… Mutta rääkkääjät eivät säälineet. Potkimalla he sysivät vangin alas luukusta. Kuului jysäys. Majuri otti kynttilän käteensä ja laskeusi rengin kera kellariin jatkamaan tointansa.
Inkeri vapisi niin, että jalat tuskin kantoivat. Seuraavana yönä ei uni tullut hänen silmiinsä. Hän näki alituisesti rääkätyn miehen haikean katseen. Ja hän mietti ja mietti, miten voisi pelastaa hänet…
Inkeriä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen piti tavata ja puhutella majuria. Äiti oli niin heikko, että Inkeri hyvällä syyllä olisi voinut olla hänen luotaan liikahtamatta, jos ei tuo tilinteko taas olisi ollut…
Päivä koitti, mutta majuri ei tullut tiliä vaatimaan.
Ja mikä oli vielä kummempaa, hän ei sen kuluessakaan virkkanut mitään ei rengeille eikä piioille. Levottomana käveli hän edestakaisin, läksi ratsastamaan ja palasi vähän ajan kuluttua.
— Nyt on kumma tulossa, kun itse paholainenkin pelkää, sanoi eräs rengeistä, kun näki majurin taas iltapäivällä lähtevän liikkeelle.
Majuri ratsasti Sormulaan päin, mutta ei lähestynyt taloa. Metsää sen ympärillä vain risteili ja joka tien kohdalla tähysteli. Ja tuota oli hän tehnyt useita kertoja samana päivänä.
Kotvasen noin samoiltuaan huomasi hän tien polvekkeessa miehen, jonka hänen tarkka silmänsä heti tunsi Tuomas Sormuiseksi. Majurin silmät välähtivät. Hänen ohuet huulensa vetäysivät ilkeään hymyyn. Hän ratsasti tulijaa vastaan, laskeusi hevosen selästä ja tervehti ystävällisesti.
Liikutetun näköisenä ja väräjävin äänin kertoi hän Inkerin äidin olevan kuolemaisillaan ja kaikin mokomin tahtovan tavata Tuomasta. Kuvaillessaan äidin levottomuutta ja tyttären surua osasi hän niin mainiosti näytellä mitä hellintä osanottoa, että sai kuulijan luottamuksen heräämään.
— Eihän Inkeri voinut aavistaa tämmöistä tapausta, kun hän kielsi minua hoviin tulemasta, arveli Tuomas itsekseen. Sitten hän kysyi:
— Tietääkö Inkeri tästä asiasta?
— Itse hän kävi pyytämässä, että lähettäisin teitä noutamaan. Mutta minä luulin paremmaksi lähteä itse. Kenties palvelija ei olisi voinut oikein selittää asiaa. Nyt on joka hetki kallis. Ajatelkaapas, jos tulisitte liian myöhään… Eukko parka ei saisi rauhaa haudassaan, ja tytär…
— Minä tulen heti, jouduttihe Tuomas sanomaan, ja miehet läksivät kiireesti kulkemaan hovia kohti.
Päivä oli ollut helteinen. Vielä illan tultuakin tuntui kuumuus rasittavalta niinkuin tavallisesti ukkosen edellä. Tuomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan astuessaan hovin porstuaan. Siellä tuli Jyrki vastaan. Majuri iski silmää hänelle.
— Sairas nukkuu nyt, ja Inkeri käski vieraan odottaa, kunnes hän herää, selitti Jyrki.
— No, mennään sitten minun huoneeseeni odottamaan. Jyrki, tuo olutta meille! käski majuri ja alkoi nousta yläkertaan. Tuomas seurasi häntä.
— Kunhan sairas ei nukkuisi liian kauan… Isä tulisi levottomaksi, jos en joutuisi kotiin yöksi… Jospa nyt saisin nähdä Inkerin tai edes kuulla hänen äänensä, mietti Tuomas.
Mutta sairaan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan.
Majuri oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän kertoi maanviljelyksestään ja toimistaan Lieksan hovissa. Jyrki asetti kaksi oluthaarikkaa pöydälle ja loi samalla pikaisen katseen vieraaseen. Tuo katse toi Tuomaan mieleen — hän ei osannut tehdä itselleen selkoa, minkätähden — Inkerin sanat: »sinun pitää varoa majuria». Ja hän päätti olla varuillaan.
Majuri tarttui toiseen oluthaarikkaan ja käski Tuomaan ryyppäämään toisesta.
— Minua ei janota.
— Onko minun olueni niin huonoa, ettei se kelpaa muuhun kuin janoa sammuttamaan, ärjäisi majuri ja paiskasi tuoppinsa pöytään, niin että sen sisältö läikähti ja vaahtoava olut valui lattialle muodostaen mutkaisia juovia pitkin pöytälautaa.
— Saattaahan se olla hyvääkin, mutta minun ei nyt tee mieleni sitä maistamaan. Toista asiaa vartenhan minä olen tänne tullut.
— Niin … no … niin… hoki majuri koettaen tyyntyä. —- Mitä sinä, Jyrki, siinä seistä lojotat? Laita työkalut kuntoon! Niitä ehken tarvitaan.
— Jo ne ovat kunnossa, sanoi Jyrki ja vetäysi toiseen huoneeseen.
Majuri alkoi taas puhella samalla liukkaan ystävällisellä tavalla kuin äsken. Hän vakuutti aina harrastaneensa oikeutta ja rangaisseensa vääryyttä ja sentähden saaneensa julmurin nimen. Hän valitti, ettei kansa ymmärtänyt hänen hyvää tarkoitustaan.
— Minun isäni ei ollut syntynyt Suomessa, sanoi hän. Siinä luultavasti on syy, jonka tähden ihmiset täällä eivät minua käsitä … enkä minä heitä… Jos minulla olisi toverina ja apulaisena mies, johon he luottaisivat, niin kyllä heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että minä tarkoitan vain heidän parastansa… Teillä on perintönä isältänne kansan luottamus yhtä suuressa määrässä kuin minua on kohdannut epäluulo. Ruvetkaa ystäväkseni! Auttakaa minua! Matkustakaa Nurmekseen sanomaan veljellenne, että tahdon ruveta hänenkin ystäväkseen… Kuulkaa, huusi majuri, kun Tuomas tahtoi keskeyttää häntä, kuulkaa, minkä palkinnon minä teille tarjoon! Te saatte Inkerin vaimoksenne ja tämän hovin asunnoksenne.
— Jos te harrastatte oikeutta ja tarkoitatte hyvää, herra majuri, vastasi nyt puolestansa vakavasti Tuomas — niin elkää tarjotko tätä hovia minulle, vaan hänelle, jolle tämä maapala oikeastaan kuuluu.
— Ketä tarkoitatte?
— Tarkoitan häntä, jolta te olette ryöstänyt kaikki, isän hoivan ja äidin lemmen, terveyden ja iloisen elämän siskojen seurassa. Te ette kaikella mahdillanne voi tehdä kyttyräselkäisestä, synkkämielisestä Ristosta sitä tervettä, reipasta miestä, joka hänestä ilman teidän hirmutöitänne olisi tullut. Mutta hänen omaisuutensa te voitte antaa hänelle takaisin. Tehkää se! Koettakaa, mikäli mahdollista on, kaikkialla korvata ja sovittaa rikoksianne, niin saatte nähdä, että Suomen kansa käsittää hyvän tarkoituksenne… Te tarjootte minulle palkkaa ystävyydestä. Ei minun ystävyyttäni saada ostamalla. Ja mitä Inkeriin tulee, niin luulen hänen äitinsä kutsuneen minut sitä varten…
Pilkallinen naurun hohotus keskeytti Tuomaan viimeisen lauseen. Majuri oli asettunut seisomaan hänen eteensä, kasvot punaisina kiukusta. Hänen mustat silmänsä leimahtelivat kuin petoeläimen, joka on valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun.
— Te huudatte liian kovasti, Tuomas Sormuinen. Jos eivät ovet olisi niin tarkasti suljetut, saattaisi suloinen Inkeri kuulla sananne ja tulla jatkamaan saarnaanne. Hän on hyvin rohkea, kun sattuu, liiaksikin rohkea. Vahinko ettette huoli semmoisesta morsiamesta. No, olkoon niinkuin tahdotte… Inkerin saa toinen.
— Sitä minä en salli! huusi Tuomas ja astui askelen ovelle päin. Minä menen heti puhuttelemaan….
— Jyrki! Valmis! karjaisi majuri ja tarttui takaapäin Tuomaan molempiin käsiin.
Silmänräpäyksessä oli Jyrki paikalla ja työnsi kapulan Tuomaan suuhun. Kun hän siitä kumartui ottamaan nuoraa lattiasta, tempasihe Tuomas irti ja juoksi ovea kohti. Se oli lukossa. Kerran vain ennätti hän lyödä oveen, niin että koko kartano kajahti. Toisen läimäyksen hän antoi majurille, joka siitä kellahti maahan.
— Sinä katala, kähisi majuri nousten seisaalle. Sitten isäntä ja renki yhdessä kaatoivat Tuomaan ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa.
Sillä välin oli aurinko mennyt mailleen. Pilviä keräytyi taivaalle. Ilma oli tukalan painostava.
— Sytytä kynttilät! komensi majuri.
Jyrki otti tulukset taskustaan, iski tulta taulaan ja sytytti kaksi talikynttilää.
— Tuo enemmän olutta! kuului seuraava käsky.
Ja Jyrki toi olutta. Sitä maistellessa alkoi majurin mieli käydä iloiseksi.
— No, Jyrki, mitäs sanot, kun on jo kaksi lintua häkissä? Kunhan vielä kaksi saadaan, niin ei kapinasta tule mitään. Ei ne tyhmät talonpojat mihinkään kykene, kun päälliköt ovat poissa… Missähän Björn viipynee? Hänen olisi pitänyt tulla jo eilen. Neljän päivän kuluttua me lähdemme. Jos hän ei siihen ole ehtinyt tulla, niin hän ei tulekaan. Me tapaamme hänet Kajaanin ja Nurmeksen välisellä tiellä.
Majurin näin puhetta jatkaessa oli taivas peittynyt pilviin. Salamoita välähteli tuon tuostakin taivaan rannalla, mutta jyrinää ei vielä kuulunut. Alakerrassa oli väki mennyt levolle.
— Maljasi! huusi majuri rengilleen, joka paraikaa kallisti Tuomaalle tarjottua tuoppia. Ja hän kulautti omastaan viimeisen pisaran.
— Sinä tuot tätä juotavaa niin vähin erin. Hae olutta ämpärillä! Kun tuommoinen otus saadaan, niin kannattaa juoda peijaisia.
— Tännekö tämä heitetään? Jyrki seisoi Tuomaan ääressä.
— Eikä heitetä. Herra Sormuinen on vietävä makuuhuoneeseensa. Eiväthän nuorat jouda jäämään hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Tarvitaanhan niitä muuhunkin. Tartu kaulukseen, Jyrki! Minä köydestä kannatan jalkapuolta.
Majuri oli nyt oikein iloisella tuulella. Hän rallatti hiljaa ja heilutti kuljetettavaansa tahdissa. Suurella mielihyvällä hän sivumennen lyödä naksahutti Tuomaan jalkoja ovenpieleen.
Seinänpituisella puupenkillä äitinsä kamarissa makasi Inkeri. Hän ei ollut riisuutunut. Siihen vaan oli heittäytynyt vähäksi aikaa. Rasittava ilma oli nähtävästi heikontanut sairasta. Häntä vaivasi alituinen jano, ja Inkerin täytyi vähän väliä käydä noutamassa vettä kellarista, jossa hän koki säilyttää sitä kylmänä. Inkeriä kauhistutti joka kerta, kun hänen täytyi laskeutua sen synkkään holviin.
— Olivatko kiduttajat lopettaneet illallisen uhrinsa tuskat, vai makasiko tämä köysissä ja kapula suussa jossakin kellarin kaukaisessa komerossa? Onnettoman kohtalo vaivasi Inkeriä unissakin. Hän näki salaman iskevän kellariin ja katkaisevan köyden, jolla vangin kädet olivat sidotut. Tämä kurotti kätensä. —
— Tule auttamaan…
Kova pamaus herätti Inkerin. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.
— On niin kuuma, kuului äidin ääni vuoteelta. — Hae kylmää vettä,
Inkeri.
Inkeri riensi sairaan luo, asetteli päänalusta ja meni sitten vettä noutamaan. —
Kun hän avasi oven, kuuli hän kovaa kuorsaamista rakennuksen vastaisesta päästä. Jyrki oli kuumuuden vuoksi jättänyt oven auki.
— Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan, kuiskasi Inkeri. Kiireesti toimitti hän veden äidille, otti tumman liinan päähänsä, tulukset ja kynttilän mukaansa ja läksi hiipimään majurin huonetta kohti.
Ulkona raivosi myrsky. Sade huuhtoi seiniä ja pieniä ikkunaruutuja. Salamoita singahteli, ja jyrinää kuului yhtä mittaa. Majuri ja hänen renkinsä vaan nukkuivat ja kuorsasivat kilpaa.
Jo oli Inkeri ehtinyt sisähuoneeseen, jossa majuri makasi. Salaman valossa oli hän nähnyt avaimet, jotka riippuivat vuoteen yläpuolella.
— Voi kauheata, jos majuri heräisi… Inkeri nousi varpailleen ja ojentihe nukkujan yli. Mutta vaikka hän kuinka kurotti kättänsä, ei hän ylettänyt avaimiin. Salaman valossa huomasi hän pöydän päässä tuolin. Hiljaa siirsi hän sen vuoteen viereen, nousi sille ja sai avaimet käsiinsä.
Päästyään majurin huoneesta veti Inkeri syvään henkeä. Hän vapisi, mutta kellari ei häntä enää kammoksuttanut. Hän riensi sinne. Siellä otti hän tulukset taskustaan, iski tulta ja sytytti kynttilän. Sitten avasi hän olutkellarin oven. Ukkonen jyrisi hirvittävästi. Kellarissa synnytti sen pauke jylhän jyminän.
Inkeri katseli ympärilleen. Kosteina kiilsivät seinän kivet. Ja tuolla, suuren tynnörin luona oli ovi… Hitaasti asteli hän sinnepäin. Häntä, rupesi taas pelottamaan. Hän asetti kynttilän tynnörille ja aikoi avata ovea. Mutta pelko pidätti kättä.
— Mitä kätki tuo ovi? Minne se johti? Hautakammioonko, jonne ihmisiä elävinä haudattiin?
Silmänräpäyksen seisoi hän epäröivänä. Ukkonen jyrähti mahtavasti.
— Kaikkivaltiaan ääni. Hän, kaikkivaltias Jumala, on myöskin hautojen
Herra.
Inkeri asetti avaimen lukkoon, väänsi sitä ja työnsi ovea kaikin voimin.
Ovi oli niin laitettu, että se kimmahti auki odottamattoman nopeasti.
Kellarin pohja sen takana oli jalkaa syvempi kuin toisella puolella.
Inkeri horjahti. Hän olisi pudonnut, jos ei kaksi tukevaa kättä olisi
ottanut häntä vastaan.
— Inkeri! huudahti vastaanottaja.
— Tuomas! Sinäkö täällä…? Joko majuri on hävittänyt Sormulankin?
— Etkö sinä tietänyt, että minut haettiin tähän taloon?
— En, en mitään siitä…
— Minut on saatu tänne petoksella… On täällä toinenkin. Sipo
Nevalainen Nurmeksesta.
Inkeri kääntyi katsomaan vierasta. Niin, tuo oli sama mies, jonka kohtaloon hänen väkisinkin oli täytynyt ottaa osaa. Inkeri kätteli häntä.
— Teitähän minä tulin pelastamaan. Minä näin, kun Teidät sysättiin kellariin… Jos en minä olisi sitä nähnyt, sanoi Inkeri katsoen kyynelsilmin Tuomaaseen — niin olisitte saaneet olla tässä kauheassa paikassa kuinka kauan….
— Me olisimme saaneet kuolla nälkään. Se on nähtävästi tarkoitus. Nevalaiselle ei ole annettu ruokaa eikä juomaa sittenkuin hän tänne heitettiin.
Inkeriä värisytti. — Lähdetään pois täältä.
Hän otti kynttilän käteensä ja Tuomas lukitsi oven. Mennessään kertoi Tuomas, miten hänet oli houkuteltu hoviin tulemaan ja mitä hän oli saanut tietää majurin huoneessa. Kun miehet olivat päässeet porstuaan, sammutti Inkeri tulen ja pani kiinni luukun.
— Onko äitisi todella hyvin kipeä? kysyi Tuomas.
— On. Hän on hyvin heikko. Luulen, että hän kohta seuraa Sikkeä. Inkeri hyrähti itkuun.
— Elä itke, Inkeri. Tuomaan ääni värähteli myös. — Ennen kuin
neljännen päivän aamu koittaa, täytyy meidän olla täällä miesjoukolla.
Silloin tulee hirmuvallasta loppu. Sinut ja äitisi vien minä kotiini.
Tulethan sinne?
— Tulen…. Jos vaan äiti jaksaa…
— Te olette pelastanut henkeni, puuttui nyt Nevalainen puheeseen. — Jumala sen teille palkitkoon! Kapina on tekeillä majuria vastaan. Ilman teidän tointanne olisi se kenties mennyt myttyyn; sillä minulla on tärkeä sana saatettavana.
Inkeri avasi ulko-oven. Yö oli pilkkopimeä, ukkonen kävi harvemmin, mutta vettä tuli tulvanaan.
— Ensi kerran kun tavataan, on minun vuoroni pelastaa sinut, sanoi Tuomas lähtiessään. — Elä pelkää, jos kahakka syntyisi… Ei sitä kauan kestä. Hyvästi, Inkeri.
— Hyvästi.
Pimeässä hapuillen oli Inkeri löytänyt tuolin majurin vuoteen vieressä. Hän oli noussut sille ja asetti juuri avaimia naulaan, kun huone yhtäkkiä välähti valoisaksi ja jyräys, paljon kovempi entisiä, tärisytti ikkunoita. Jyrki hypähti vuoteeltaan.
Inkeri tuskin uskalsi hengittää. Hän seisoi tuolilla ja puristi käsiään rintaansa vasten. Pimeys ympäröi häntä. Jyrki kuului taas heittäytyvän tilalleen. Mutta Inkeri ei uskaltanut liikahtaa. Aika tuntui hänestä äärettömän pitkältä.
Vihdoin ilmoittivat äänekkäät kuorsaukset, että Jyrki taas nukkui, ja tyttö uskalsi lähteä pois.
Sade oli melkein tauonnut. Rajuilma oli lopussa. Äiti näytti nukkuvan.
— Pelastetut, hirmuisesta kuolemasta pelastetut! Kiitos Jumalan!
Ja Inkeri nukkui niin makeasti kuin nukutaan hänen iällään, kun on kova päivätyö päätetty ja hyvä omatunto päänaluksena.
Sinä yönä pantiin Sormulassa evästä viidelle miehelle, ja päivän sarastaessa läksi talosta viisi ratsastajaa kiitämään mikä pitäjän valtatietä, mikä korvessa kiertelevää polkua myöten.
Majuri yhä jatkoi ryypiskelemistä. Hän huusi ja loilotteli huoneissaan yötä päivää. Kolmantena päivänä nukkui hän päivälliseen asti. Noustuaan hän meni väentupaan. Siellä potkaisi hän talon vanhaa kalastaja-ukkoa, joka oli ruvennut uunin viereen ruokalevolle, ja löi korvalle renkipoikaa, joka parhaillaan kantoi täyttä vellivatia eikä sentähden kyennyt ottamaan lakkia päästään majurin tupaan tullessa. Emäntäpiikaa hän torui ja sätti kovasti siitä, että tämä käytti renkipoikaa töissään apunaan.
— Syksyllä saat mennä. Tämmöisessä talossa ei tuommoinen vanha pahannäköinen kutale kelpaa.
Majuri istuutui lavitsalle pöydän eteen. Hän oli kamalan näköinen, ryppyinen naama oli harmahtavan keltainen. Mustat, veristävät silmät mulkoilivat päässä.
Arkoina seisoivat palvelijat hänen edessään. Toinen toisensa perästä vaadittiin tilintekoon. Majuri oli erittäin ärtyisä ja tyytymätön kaikkeen.
— Hakekaa Inkeri tänne! huusi majuri, kun toiset olivat valmiit. — Huolimaton tyttö; istuu vain siellä kamarissaan ja antaa piikain varastaa ja laiskoitella. Tuokaa hänet paikalla tänne!
Emäntäpiika, jonka silmäterä Inkeri oli, läksi hätäisesti häntä hakemaan. Vähän ajan perästä palasi hän itkien.
— Ka, eihän se lapsi parka saata tulla, kun äiti kuolemata tekee. Hiljaa lisäsi hän: — Tuleehan se loppu kerran meille kaikille ja sitten suuri tilinteko.
Majuri ei virkkanut mitään siihen. Jyrkille hän antoi määräyksiä, sitten poistui huoneeseensa ja sulki oven.
* * * * *
Tuuli huojutti puiden latvoja Lieksan salolla. Se ajeli pilven hattaroita taivaalla. Kuun viimeinen kannikka väliin valaisi maisemaa, väliin se peittyi pilviin jättäen seudun öiseen pimeyteen.
Pentin pieni pirtti ja Sormulan suuret tuvat, jopa saunakin olivat ahdinkoon asti täynnä aseilla varustettuja miehiä. Niitä oli eilispäivän kuluessa saapunut läheltä ja kaukaa. Illalla oli ollut suuri neuvottelu Sormulan pihamaalla. Vielä kerran oli Heikki Sormuisen ääni kuulunut miesten neuvottelussa. Selkä kumarruksissa, valkea parta valuen sauvalle, johon hän kahden käden nojasi, oli hän seisonut siinä, ainoa aikalaisistaan, nuoremman sukupolven ympäröimänä. Ei ollut kuulunut hiiskaustakaan koko tuossa suuressa miesjoukossa sillä aikaa, kun hän puhui. Hän oli kehottanut malttiin ja lain kuuliaisuuteen. Lopuksi oli hän lausunut:
— Majuri on yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä otettava kiinni ja pidettävä vankeudessa ja rauhan tultua saatettava laillisen tuomioistuimen eteen vastaamaan töistään. Muistakaa, te Karjalan miehet, että kuoleman rangaistus on ainoastaan esivallan toimeenpantava. Joka siihen työhön ryhtyy omin päinsä, on murhamies. Ja ennen kaikkea, ei pidä ottaa tulta avuksi. Tuli on armoton apulainen. Se syöpi syyttömän niinkuin syyllisenkin… Muistakaa, että meidän tulee vastata kaikista töistämme Jumalan ja ihmisten edessä.
Heikki tiesi, että tuo väkijoukko, jolle hän puhui, tänne saapuessaan olisi ollut valmis palasiksi repimään vihatun »Simo Hurtan». Juho Lieksasen kohtalo ja Lieksalan palo oli taas ollut puheena, ja koston tuli paloi miesten silmissä.
Mutta vanhuksen sanat olivat sattuneet.
— Kyllä vanha Heikki on oikeassa, kuului sieltä täältä. — Joutaa elää.
Eihän se raudoissa kellekään pahaa tee. Jaksaahan tuon elättää.
Oli sentään muutamia, jotka eivät oikein tahtoneet tyytyä tähän tuumaan. Tyytymättömien joukossa oli myös Yrjö Sormuinen, Heikin Nurmeksessa asuva poika.
Loppupäätökseksi tuli kumminkin, että Lieksan hovi valloitetaan ja majuri otetaan kiinni sekä pannaan rautoihin odottamaan rauhan tuloa ja tuomiotansa. Jyrki tulee, kahleihin kytkettynä, seuraamaan isäntäänsä. Toiset palvelijat saavat vapaasti lähteä talosta. Risto ja Pentti saavat omakseen Lieksan hovin karjoineen ja kaikkine irtaimistoineen.
Yö oli puolessa. Miehet läksivät liikkeelle. Sormulan pajasärkälle kokoonnuttiin. Siellä päälliköt, Yrjö Sormuinen ja Sipo Nevalainen, antoivat määräyksiä.
Vahvimmat miehet määrättiin asettumaan rannan puoleisen oven eteen.
Siinä odotettiin Jyrkiä tulevaksi, kun hän meni hevosia satuloimaan.
Toisten tuli muodostaa piiri talon ympärille, ettei heidän huomaamattaan
kukaan pääsisi siitä pujahtamaan pois.
Majuri ei tavallisesti vitkastellut lähtiessään ja hän matkusti mielellään öiseen aikaan. Se tiedettiin. Siksipä joka silmä tähysteli, joka korva tarkkaeli, eikö jo liikahdettaisi talossa.
Mutta ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Savun katkua vain tuntui. Se kävi yhä huomattavammaksi.
— Siellä keittävät majurille lähtövelliä, arveli eräs.
— Eiköhän lähdetä velliä suolaamaan, tuumaili toinen ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä.
Noin puolen tuntia olivat miehet seisseet paikoillaan, kun joukosta kuului tukahtunut huudahdus.
— Kas tuota! Ja huutaja osoitti ylöspäin kartanon seinään.
Siellä vähän matkan päässä katon rajasta tunki seinästä sakea savu.
Uhkaavana se kohosi kuutamoista taivasta kohti.
Ällistyneinä katsoivat piirittäjät toisiinsa.
— Kuka on sytyttänyt?
— Ei, sitä ei ollut kukaan tehnyt. Kukapa sitä olisi tehnytkään… Ja savun haju oli tullut jo heitä vastaan.
Ennenkuin miehet ennättivät tointua hämmästyksestään, leimahti tulikin seinästä. Joukossa syntyi liikettä.
— Nouskaa! Talo palaa! huusi Nevalainen ja paiskasi rikki tuvan ikkunan.
Unen pöpperössä ja yövaatteissaan kiiruhtivat palvelijat ulos. Mutta majuria ei näkynyt eikä Jyrkiäkään.
Heti kun palo huomattiin, oli Tuomas särkenyt kentän puoleisen oven ja rientänyt yläkertaan vieville portaille. Puoliväliin hän pääsi, mutta ei etemmä. Siellä jo tuli roihusi vastaan.
Kauhistuneena riensi hän pois portailta ja saatuaan miehiä avuksi siirsi kiireesti tikapuut Inkerin ikkunaa vasten. Hän kiipesi ylös, löi rikki ikkunan ja hyppäsi huoneeseen.
Kuumuus ja savu tekivät siellä olon tukalaksi. Liekit hulmusivat jo katon rajalla, ja seinän takaa kuului tulen räiske.
Inkeri oli hervahtanut lattialle äitinsä vuoteen viereen. Hän oli vielä hengissä, vaikka tunnotonna.
Mutta vuoteella lepääjä ei enää hengittänyt. Hän oli arvattavasti kuollut jo ennen tulen irtipääsyä, koskapahan oli ennättänyt jäähtyä. Oli kummallista nähdä vainajan rauhallisia, onnellisia kasvoja tässä hädän ja kauhun keskellä. Hänen lempeille kasvoilleen oli jäänyt ilon ilme, jota siinä ei oltu nähty moneen vuoteen. »Kyynelet» olivat »pyyhityt pois»….
Tuomas nosti Inkerin lattialta ja alkoi taakkoineen varovasti laskeutua tikapuita myöten. Alas tultua vietiin pyörtynyt joen rannalle, jossa vilpoinen ilma ja raitis vesi vähitellen saivat hänet tointumaan.
Tuo aseellinen miesjoukko, joka äsken kulki valloittamaan Lieksan hovia, sai kokea, että on vähäväkinen ihmislapsi luonnon voimiin verraten. Syrjästä sai se katsella, kuinka toinen valloittaja otti kartanon haltuunsa.
Kiireesti kiersi tuli talon seinät. Ilkamoiden hyppeli se parrelta parrelle. Sohisten sujahti se ulos milloin mistäkin nurkasta. Katon harjalle päästyään liekitsi se voittoisasti kohoten korkealle.
Joen toisella rannalla vastapäätä palopaikkaa seisoi kyttyräselkäinen olento, kaula ojona, tuijottaen tuleen. Kun liekit leimusivat korkealle ja kun katto romahti alas, kirkaisi hän ja pui nyrkkiä, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen edessään.
Kun vihdoin tulella ei enää ollut mitään syötävää ja hiilos kyti tuhkaläjällä, näytti vaivainen heräävän kuin unesta. Hän katseli arasti ympärilleen, kääntyi hitaasti ja läksi kulkemaan itää kohti.
Ei kukaan ollut nähnyt majuria eikä hänen seuralaistaan tuona kauheana yönä. Otaksuttiin sentähden, että he olivat saaneet surmansa liekeissä.
Kohta saatiin kumminkin kuulla majurin olevan elossa. Tulipalon synnyttämässä sekasorrossa oli hänen onnistunut päästä pakoon. Mutta kansa piti häntä noiduttuna, tulenkestävänä. Ja kultarahaa hänen kaulassaan pidettiin noitakaluna, jonka avulla hän muka käänsi silmät, teki itsensä näkymättömäksi j. n. e.
Jälestäpäin saatiin tietää, että majurin Lieksalassa ollessaan oli onnistunut suurimmassa salaisuudessa saada sieltä lähetetyksi kalliimmat tavaransa Nurmekseen Hovila nimiselle tilalleen.
Lieksan hovin raunioilta palasivat miehet koteihinsa. Muutamaan kuukauteen ei kuulunut mitään rauhattomuuksia. Näytti siltä, kuin koston tuumat olisivat rauenneet tyhjään.
Ei kukaan hätyyttänyt majuria, kun hän syksympänä matkusti Kajaanin puoleen. Siellä, Sotkamossa, Nuasjärven rannalla, Turunkorvan talossa asui hänen perheensä. Pohjanmaalla olevilta tiluksiltaan aikoi hän talven tultua lähettää hevosia ja miehiä kuljettamaan Hovilaan koottuja tavaroitaan Kajaaniin, jossa hän luuli niiden parhaiten säilyvän sekä venäläisiltä että vehkeileviltä talonpojilta.
Mutta majurin lähdettyä puhkesi kapina uudestaan Karjalassa ja pitäjän papiston siihen yhdyttyä se sai valtiollisen muodon. Kahakoita syntyi. Kapinalliset anastivat Hovilan, ja majuri, matkalla Kajaanista Nurmekseen, oli vähällä joutua heidän käsiinsä. Petoksen avulla hän kumminkin pelastui ja sai Hovilan takaisin valloitetuksi.
Nurmekseen ei Affleck uskaltanut jäädä, vielä vähemmän tohti hän tulla
Pielisjärvelle. Kapina oli kaikessa hiljaisuudessa levinnyt laajalle.
Hän matkusti taas Kajaanin tienoille.
Kaksi vuotta myöhemmin uudistivat Pielisjärveläiset sotansa Affleck'ia vastaan. He yhtyivät sarkavenäläisiin ja ottivat osaa heidän tuhotöihinsä Pohjanmaalla.
Sota ja julma kohtelu oli kansassa kasvattanut julmureita. Se oli siinä herättänyt kostonhimoa. Ja sarkasodan verileikissä saikin kostonhimo tyydytystä.
Turunkorvan talo ryöstettiin ja poltettiin. Affleck'in vaimo, seitsemän lasta ja seitsemän palvelijaa vietiin vankina Venäjälle, josta eivät palanneet. — Kerrotaan, ettei Affleck huolinut maksaa lunnaita heistä. — Itse hän nytkin säilytti henkensä, kun sattui olemaan matkalla etelä-Suomeen.
III.
Leikattiin vuosiluku 1716. Oli heinänteon aika. Mutta vähän oli Lieksan kylässäkin luokoväkeä, vielä vähemmän niittomiehiä. Muuan vanhus, joku keskenkasvuinen tyttö tai poika keräili heinää metsittyneellä niityllä, luoden tuon tuostakin aran silmäyksen ympäröivään metsään. Kenties väijyi jo viidakossa julma vihollinen tai saaliinhimoinen partiojoukko.
Sormulan pihamaalla oli piennarheiniä kuivumassa. Tuoksuavain heinäin keskellä seisoi tyttönen. Hänen siniset silmänsä katsoivat pitkään veräjälle ja siitä alkavalle ajotielle päin. Kotvasen katsottuansa hän alkoi huutaa heleällä, rukoilevalla lapsen äänellä.
— Ukko ho-o-oi, tule pois kotiin! Tule kannelta soittamaan! Annaliisa tahtoo kuulla. Ukko ho-o-oi!
Tottapa lapsi lie jo monasti turhaan huutanut ukkoansa, koska nyt kärsivällisyys oli lopussa.
Viimeinen »ho-o-oi» kuului jo aivan itkunsekaiselta.
Heikki Sormuinen oli elänyt vanhaksi, mutta tuota ikävöityä »rauhan sanomaa» hän ei sittenkään saanut kuulla. Menneellä viikolla oli hänet viety viimeiseen leposijaansa. Hänen poikansa tytär, neljännellä vuodella oleva Annaliisa se häntä huuteli.
Annaliisa oli syntynyt sodan aikana. Hän ei ollut kuin vuoden vanha, kun ensi kerran mentiin sydänmaalle vihollisia pakoon. Isällä ja äidillä oli ylenmäärin työtä jokapäiväisten elantotarpeiden hankkimisessa. Vanhus hoiti lasta. Siitä kiintyivät nämä kaksi toisiinsa, niin että »ukko» oli Annaliisalle isää ja äitiä rakkaampi. Pienokaista ei saatu ymmärtämään, ettei »ukko» tulisi takaisin. Haudasta ei hennottu puhua; kerrottiin vain ukon menneen taivaaseen. Silloin katseli Annaliisa pilviä ja tiedusteli:
— Onko sieltä pitkä alamäki? Onko se hyvin liukas?
Kun sanottiin ukon kuolleen ja heräävän viimeisenä päivänä, sävähtivät hänen kasvonsa iloisiksi, ja hän kysäisi:
— Onko jo huomenna viimeinen päivä?
Heinän korsi oli pistänyt lapsen jalkaan. Hän istuutui ja pyyhkäisi jalkaansa kätösellään, silmät vielä täynnä kyyneliä.
Harmaapäinen mies tuli veräjästä. Tyttö huomasi hänet ja juoksi riemuiten häntä vastaan. Kyynelet olivat kuivuneet tuossa tuokiossa.
— Pentti, Pentti! huusi hän ja ojensi kätensä — kanna minut tupaan.
Pentti totteli. Ylen onnellisena istui tyttönen Pentin olkapäällä, ja vaaleat kiharat hulmusivat ukon astua kontatessa.
Tupaan tultuansa asetti Pentti Annaliisan keskelle lattiaa harmaan kissan viereen, joka siinä parhaillaan pesi itseänsä. Itse istuutui hän jakkaralle kätkyen viereen, jossa talon nuorempi lapsi, pikku Heikki, makasi makeata untaan. Rokkapata porisi liedellä. Siitä kohoava ruokainen tuoksu hyväili Pentin sieraimia.
Paljon oli Pentti muuttunut näinä kuutena vuotena. Ikäkö noin oli raukeaksi tehnyt hänen jyrkän katseensa ja hopeanvalkoiseksi hänen mustan tukkansa?
Tuskinpa; sillä muutos oli tapahtunut aivan lyhyessä ajassa, kohta sen jälkeen, kun Lieksan hovi oli palanut ja Risto kadonnut. Tulen syttymisestä ei oltu saatu selkoa; mutta Pentillä oli siitä asiasta omat ajatuksensa. Tervapytty näet oli hävinnyt Pentin pirtistä samana yönä kuin Ristokin.
Pentti oli sen jälkeen viikkokausia asuskellut veneessä ja kierrellyt rantoja etsiskellen jotakin. Eräänä kolkkona syyspäivänä oli hän vetänyt veneensä maalle, ottanut kontin selkäänsä ja lähtenyt sanaakaan virkkamatta.
Seuraavana keväänä sattui Tuomas kulkemaan sysimiesten pirtin sivutse. Hänen pisti päähänsä kurkistaa sisään. Hän säpsähti, kun vuoteella näki harmaatukkaisen olennon, joka paremmin oli luurangon kuin ihmisen näköinen.
Vasta sitten, kun sairas yksikantaan vastaili hänen kysymyksiinsä, tunsi Tuomas hänet Pentiksi. Hän kiiruhti kotiin ruokaa hakemaan. Ja Pentti söi, söi oikein ahmimalla ja tuli vähitellen entiselleen.
Mutta mieli oli entistä katkerampi. Monilla houkutuksilla saatiin hän muuttamaan yksinäisestä asunnostaan. Kun sitten pitäjän entinen rovasti Herkepæus matkalla ollessaan yöpyi Sormulaan, pyysi Tuomas hänen puhuttelemaan Penttiä.
Rovasti teki parastaan selittäen Pentille, että Jumala kääntää kaikki asiat vihdoin meidän parhaaksemme.
Lieneekö Pentti kuunnellut rovastin puhetta vai seurannut omia ajatuksiaan. Puheen loputtua sanoi hän vain:
— Enhän tuota löytänyt, en ruumistakaan.
Mutta kun rovasti siihen virkkoi: voit sinä hänet nähdä vielä elävänäkin, jos niin on Jumalan tahto, niin silloinkos Pentin silmät suuriksi repesivät. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta siitä päivästä oli hän kuin toinen ihminen. Hän, samoin kuin pikku Annaliisa, eli toivossa, ja välistä kuultiin hänen jupisevan itsekseen: »Jos niin on Jumalan tahto».
Ei nyt näkynyt noen jälkeäkään Pentin puvussa. Entäs kasvot sitten! Puhtaiksi nekin oli saatu. Ja herttainen ilme, joka ennen aikaan näkyi vain vilahdukselta, näytti nyt tulleen pysyväiseksi. Myhähdellen katseli Pentti jakkaralla istuessaan vuoroin nukkuvaa pienokaista, vuoroin kissan kanssa leikkivää tyttöä.
Porstuasta kuului liikettä. Nuori nainen astui sisään tuoden ruokaa illalliseksi. Tulija oli Inkeri, Sormulan nykyinen emäntä. Oli hänkin muuttunut siitä ajasta, jolloin hän korskuvan hevosen selässä ratsasti Pielisen jäällä.
Hän asetti ruuat pöydälle, istuutui penkille ja rupesi kertomaan, mitä Pentin niityllä ollessa oli tapahtunut. Annaliisakin kiipesi penkille ja painoi kiharaisen päänsä äidin syliin. Siitä käsin hän koetti houkutella kissaa luokseen.
— Mirri, Mirri! Tule tänne!
Mutta Mirri ei liikahtanut. Se vain ummisteli silmiään ja kehrätä hyrräsi minkä ennätti.
Tärkeä uutinen oli Inkerillä kerrottavana. Iivana, Sormulan vanha kauppaystävä, jota niin kaukaan ei oltu nähty, oli vihdoinkin tuonut suoloja. Tuomas oli heti lähtenyt soutamaan niitä Tikka-vainaan lapsille.
Nämä olivat hoitajansa, vanhan mummon kanssa nääntymässä suolan puutteeseen. Eihän niitä riittänyt paljon antaa — jokunen kourallinen, vain; mutta pääsiväthän lapsi raukat edes suolan makuun.
— Jo ne on viety kuoppaan, sanoi Inkeri arvaten Pentin ajatukset, kun tämä levottomana katseli ympärilleen.
Näinä rauhattomuuden aikoina olivat ihmiset tottuneet aina olemaan varuillaan. Kalleimmat tavarat — ja niihin kuuluivat suolat — pidettiin aina kuopissa kätkössä. Niissä säilytettiin enimmäkseen kaikki ruokatavarat, jopa vaatteetkin. Mitäpä hyvää siitä olisi ollutkaan, jos olisi saanut henkensä pelastetuksi vihollisen miekalta ja sitten olisi pitänyt riutua ruuan puutteeseen tai kohmettua kylmän kouriin?
Monasti sai nauriskuoppa olla ihmisten asuntonakin. Kansa osasi hyvin ovelasti peitellä kuoppien kannet. Niillä kasvatettiin turpeita ja niihin sidottiin risuja, ettei niitä outo maasta erottanut. Ja moni pakolainen oli kyyristyneenä nauriskuopassaan kuullut vihollisen jalan kapseen päänsä päältä, kun tämä ajoi häntä takaa.
Kolmasti oli Sormulasta oltu pakosalla. Vuonna 1714 oli asuttu sydänmaalla karjomökillä unikeonpäivästä seuraavan vuoden touontekoaikaan asti.
Vihollinen oli silloinkin tullut äkkiarvaamatta. Tuomas oli vastikään tullut niityltä korjaamaan katkennutta viikatetta. Hän oli juuri aikonut lähteä pajaan, kun naapuritalon elättipoika hengästyneenä oli syöksynyt tupaan.
— Paetkaa kiireesti! Venäläinen on tulossa, oli hän huutanut. — Isäntä käski sanoa, että pitää joutua. Vihollinen on aivan kintereillä.
Ja poika oli lähtenyt yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.
— Kuules Antti! oli Tuomas huutanut hänen jälkeensä. — Kierrä meidän uudisniityn kautta ja käske niittyväen kiiruhtaa Pankajärvelle ja sieltä karjomökille. Toinen vene heitetään heitä varten.
— Kyllä minä menen, oli poika huutanut ja lähtenyt juoksemaan niittyä kohti.
Mutta ei hän saanut sanaa perille viedyksi. Niittyä lähetessään hän oli kuullut sieltä outoa melua. Hän oli kiivennyt korkeaan kuuseen ja nähnyt vihollisten mellastavan niityllä. Poika oli kätkeytynyt kuusen tuuheiden oksain suojaan ja jäänyt sillä kertaa vihollisilta huomaamatta; mutta muutamia viikkoja myöhemmin olivat he tavanneet hänet ja vieneet vankina Venäjälle.
Yhden Sormulan rengeistä olivat viholliset tappaneet, kun tämä oli ruvennut puolustautumaan. Toiset palvelijat oli viety vankina vihollisen maahan. Vanhan Siljan, Lieksan hovin entisen emäntäpiian, joka oli seurannut Inkeriä tämän uuteen kotiin, olivat heittäneet yksin hengissä niitylle. Eräs vihollisista oli reväissyt häneltä hameen ja pääliinan ja huutanut:
— Mene sinä, vanha taara, kirkkipihaan makoamaan!
Kaikki oli tapahtunut hyvin äkkipikaa. Silja seisoi typertyneenä säikähdyksestä ja katseli kauhistuneena leipäkumppaninsa veristä ruumista. Silloin kömpi Antti piilostaan ja kertoi Siljalle Tuomaan käskyn.
— Karjomökille, toisti Silja ja läksi paitasillaan saloja samoilemaan. Kolme päivää metsässä harhailtuaan hän vihdoin pääsi perille nälkiintyneenä ja perin uupuneena.
Vihollisen niityllä viivähtäessä oli Tuomas Inkerin ja pikku Annaliisan kanssa ehtinyt pakoon. Matkalla he tapasivat Pentin, joka aituuksesta kuljetti hevosta heinän vetoon. Sekä hän että ruuna pelastuivat siten. Toinenkin hevonen jäi, se kun varsoineen oli karjomökillä. Kotimetsässä olevat hevoset sitävastoin joutuivat vihollisen saaliiksi. Samoin kotitienoilla olevat lehmät. Suurin osa karjasta oli kumminkin sydänmaalla. Samoin lampaatkin.
Suurimman vahingon tekivät viholliset sillä, että tallasivat ja hevosilleen syöttivät pellon viljan. Heiniä lahmasivat, mikäli saivat niitä käsiinsä.
Eräs metsähalme oli jäänyt tuhoojilta löytämättä. Siitä saatiin siementä seuraavaksi vuodeksi ja suurusta petäjäisen sekaan.
Pölkkypuron Leena oli sinä kesänä ollut sydänmaalla Sormulan karjan hoitajana. Yksin hän ei olisi siellä suoriutunut, eläimiä kun oli susien tähden paimennettava. Hänellä oli sentähden ollut molemmat lapsensa mukanaan. Entinen tuttavamme Sanna oli silloin jo viisitoistavuotias neitonen ja Paavo oli roteva nuorukainen, joka ei yhtä sutta säikähtänyt.
Viholliset eivät sillä kerralla polttaneet taloja Lieksan kylässä. Lienevätkö ajatelleet itse tarvitsevansa niitä suojakseen. Kyllä niissä sinä kesänä ja seuraavana talvena oli majaillutkin ryöstäviä joukkoja.
Asian näin ollen pakolaiset tietysti eivät uskaltaneet palata koteihinsa. Sormulan karjomökille kokoontuneiden ihmisten täytyi varustautua siellä talvea viettämään.
Sydänmaan lammikot ja notkot kasvoivat viljalta kaislaa ja heinää. Niitä karjomökin asukkaat keräilivät niin ahkerasti, että saivat sievosen karjan talven yli elätetyksi.
Syksyllä oli täytynyt teurastaa muutamia lehmiä ja sitten talven pitkään vielä muutamia, kun lihan ja maidon turvissa oli eläminen.
Pirtti oli pieni, mutta mahtuihan siihen kumminkin kahdeksan henkeä asustamaan. Iso hirsistä rakennettu lato oli tukittu sammalilla lämmintä pitäväksi. Lampaille oli laitettu karsina, hevosille ja lehmille pilttuut. Niin oli navetta valmis.
Tulihan siellä hyvin toimeen se, joka oli kokenut kovempiakin. Miehet tappoivat monta sutta, kaatoivatpa pari karhuakin. Niiden taljoista tuli hyvä pakkasen suoja.
Tuomas ja Paavo kävivät välistä muualla maailmassa tietoja hankkimassa. Tiedot olivat enimmäkseen kertomuksia sodan kauhuista. Niinpä kerrankin kuului, että koirankuontolaiset ja kalanmuukkolaiset olivat naapurikylässä teurastaneet ja syöneet lapsia. Toisen kerran, että viholliset olivat sulloneet saunan täyteen vanhuksia ja lapsia, joita eivät huolineet kuljettaa omaan maahansa, panneet oven salpaan ja sytyttäneet saunan palamaan.
Vasta kevätpuoleen alkoivat kuulumiset parata. Sanottiin venäläisen vetäyneen kauas. Kun ei pariin kuukauteen vihollisia kuulunut, muutti Sormulan väki taas kotiinsa.
Kovasti saivat nuo muutamat ihmiset ponnistella voimiaan taloa edes vähinkään kunnossa pitääkseen. Osa pelloista saatiin sentään touolle valmistetuksi. Keväällä tehtiin kauraa ja kylvettiin ohraa, ja syksyllä pantiin ruis.
Vähän päälle vuoden oli nyt yhtämittaa eletty verrattain rauhassa. Välistä oli joku partiojoukko tullut taloon ja vaatinut ruokaa. Sitä saatuaan se oli lähtenyt vahinkoa tekemättä.
Mutta niinkuin jo mainittiin, varuillaan ihmiset sentään olivat. Tuomaalla oli yhä kaksi venettä Pankajärven rannalla valmiina karjomökille kulkua varten. Ruokavarat ja vaatteet olivat huolellisemmin kätketyt kuin kaksi vuotta sitten. Kylän kesken oli tehty sopimus, että jos ken saisi vihiä vihollisen tulosta, hänen tulisi antaa merkki tuohitorvella. Kaksi pitkää toitotusta merkitsi: »vihollinen on tulossa», kolme hätäistä: »paetkaa kiireesti».
Jo samana vuonna kun Tuomas meni naimisiin, oli Heikin käskystä talon rahavarat kaivettu maahan. Jonkun matkan päähän talosta oli ison kiven viereen kaivettu kuoppa ja siihen ne oli kätketty raudoitetussa lippaassa.
Pentti, Tuomas ja Inkeri olivat ainoat, jotka tiesivät paikan.
Eläimiä ei nytkään ollut kotosalla kuin kaksi lehmää ja yksi hevonen. Muut olivat sydänmaalla. Kun työväestä oli suuri puute ja elukoita oli vain puolet entisestään, oli pantu yhteiset kaitsijat kahden talon karjalle. Alkupuolen kesää oli Pölkkypuron Leena lapsineen taas ollut siinä toimessa. Pari päivää sitten oli toisesta talosta lähetetty karjanhoitajat. Pölkkypurolaiset olivat koteutuneet.
Nytkös heinänteko alkoi sujua Sormulassa, kun tuli puolet lisää työväkeä!
Siitä Pentti ja Inkeri juuri keskustelivat. Inkeri oli ottanut käsityön, ja Annaliisan oli vihdoinkin onnistunut saada Mirri luoksensa houkutelluksi.
— Tänä vuonna on heinä hyvästi kasvanutkin, kertoi vuorostaan Pentti. Eilispäivän luoko pantiin jo pielekseen. — Silja meni lehmiä lypsämään, ja Pölkkypuron väki meni omaa luokoaan kokoamaan. Eikö nuo kohta tulle kaikki… Ja Pentti katseli hartain silmin rokkapataa liedellä.
Inkeri meni nostamaan pataa tulelta ja rupesi ammentamaan rokkaa vateihin, Siljakin saapui maitoraintoineen; Annaliisan tuoppi ja Mirrin kuppi saivat siitä täytensä.
— Ruvetkaa ruualle, kehotti Inkeri. — Johan nyt on nälkä.
Pölkkypurolaiset viipyvät kenties kauankin.
Mielihyvällä istuutuivat vanhukset höyryävän rokan äären. Annaliisa asettui Pentin viereen.
Pikku Heikki heräsi. Inkeri nosti hänet kätkyestä. Silloin kuului tuohitorven törähdys… Lusikka putosi Pentin kädestä. Inkerin huulilta pääsi huuto. Vähäkuuloinen Silja katsoi kummastellen Penttiä… Jo törähti torvi toisen kerran.
— Torvi on kahdesti raikahtanut, huusi Inkeri Siljalle.
— Herra Jumala auttakoon! vaikeroi Silja ja katsoi epätoivoisesti
Inkeriin.
Inkeri levitti raidin lattialle.
— Kootaan kiireesti tuohon vaatteet ja tehdään nyytti, neuvoi hän. Silja solmi nyytin ja pisti siihen vielä jälestäpäin leivän ja suolakupin pöydältä. Inkeri otti puupuntarin naulasta, pujotti sen solmujen alatse ja asetti puntarin nyyttineen Siljan olkapäälle. Itse otti hän Heikin syliinsä. Pentti sai osakseen Annaliisan.
Lähdettiin melkein juoksu jalassa. Kohta kumminkin täytyi hiljentää vauhtia, kun vanhukset hengästyivät. Tie Pankajärvelle kulki sysimiesten pirtin sivutse. Oltiin jo aivan likellä sitä, kun Annaliisa, katsoen Pentin olkapään yli, viittasi kädellään suurelle aholle päin ja huusi:
— Tuolla miehet kantavat isoja jääpuikkoja.
Pakolaiset vilkaisivat taakseen. Voi hirveätä! Siellä kolme miestä riensi heidän jälkeensä. Auringon paisteessa piikit hopeisina kimaltelivat.
Takaa-ajettavat koettivat kiiruhtaa askeleitaan. Silja kompastui kiveen ja nyytti putosi tielle. Inkeri auttoi hänet jaloilleen ja kantoi sitten nyyttiä toisella kädellään.
Pirttiin päästyään lankesivat Silja ja Inkeri polvilleen ja rukoilivat ääneensä. Pentti pujahti ulos ovesta ja rupesi juoksemaan pirtin ympäri huutaen täyttä kurkkua:
— Ympäri, ympäri meijän väk'! Ympäri, ympäri meijän väk'!
Lienevätkö viholliset luulleet olevan enemmänkin väkeä pirtin luona, vai mikä lienee ollut syynä — he pysähtyivät, arvelivat vähän aikaa ja — kääntyivät takaisin.
Pakolaiset läksivät jatkamaan matkaansa, ja ennen aamun koittoa kiikkui jo heidän veneensä Pankajärven laineilla.
Karjomökki oli salolla, mainitun järven pohjoispuolella. Pääsihän sinne maata myötenkin; mutta sankassa, poluttomassa metsässä oli kulku hyvin vaivaloista ja petoeläinten tähden vaarallistakin.
Perille päästyä kohosi helpotuksen huokaus pakolaisten rinnasta. Inkerin mieltä pelko sentään vielä ahdisti… Oliko Tuomas ajoissa saanut tietoa vihollisista, vai oliko hän joutunut heidän käsiinsä?
Vajaata päivää myöhemmin kuin toiset saapui Tuomas karjomökille. Hän kertoi kotimatkalla kuulleensa merkkitoitotuksen ja tunteneensa Paavon torven äänen. Kiertoteitä oli hän sitten kulkenut ja päässyt metsän laitaan, aivan oman peltonsa päähän. Metsään piiloutuneena oli hän nähnyt talonsa palavan poroksi. Saunan, riihen ja pajankin olivat viholliset polttaneet. Pölkkypuroltakin oli hän nähnyt savun nousevan.
Vihollisia oli ollut paljon. He olivat risteilleet seutua löytääkseen syötävää. Tuomas oli nähnyt lehmänsä teurastettavan. Kuoppia eivät sentään vainuskelijat näyttäneet huomanneen.
— Jos pölkkypurolaiset ovat ehtineet kätkeytyä kuoppaansa, niin he ovat pelastetut, lopetti Tuomas kertomuksensa.
Ja he olivat ehtineet kätkeytyä. Mökki heiltä oli poltettu; mutta sysimiesten pirtissä he saivat suojan.
IV.
Suomessa ei enää taisteltu. Synkkä kohtaloon alistuminen oli vallannut mielet. Sissijoukot kiertelivät maata, ryöstivät mitä eteen sattui ja tappoivat sen, joka ei tahtonut antaa heille ainoata omaisuuttaan. Sissien tähden viipyi vielä korven komeroissa moni, joka vihollisilta jo aikoja sitten olisi uskaltanut muuttaa ihmisten ilmoihin.
Neljättä vuotta oli Tuomas perheineen asunut sydänmaalla. Monta vaivaa siellä oli nähty, monta puutetta kärsitty; mutta mieli ei vielä ollut masentunut eikä tulevaisuuden toivo kadonnut. Kolme lehmää ja hevonen oli vielä jälellä. Tulevana kesänä aikoi Tuomas käydä kyntämässä talonsa peltoja ja sitten vähitellen ruveta taloa uudestaan rakentamaan.
Oli syystalvi. Lunta oli tullut sen verran, että päästiin suksilla kulkemaan. Tuomas oli käynyt suoloja noutamassa Nurmeksesta asti. Suolalaukku selässä hiihti hän suorinta tietä eli toisin sanoen tietöntä korpea kotiaan kohti.
Eräässä paikassa tuli hänen kulkea kylätien poikki. Hevonen rekineen oli pysähtynyt tielle. Kolmet kalpean laihat lapsen kasvot näkyivät reestä ryysyjen ja heinien välistä. Nuorin lapsista saattoi olla noin neljän vuoden vanha.
Saverikko oli katkennut, ja ajomies, keskenkasvuinen poika, laiha ja puutetta kärsineen näköinen hänkin, koetti turhaan sitä korjata. Pojan kädet olivat kylmästä kangistuneet ja muutenkin näytti hänellä olevan vilu, kun oli liian vähän vaatetta yllä. Tuomas heitti suksensa tien viereen ja meni häntä auttamaan.
— Mistä olette, lapsi raukat? kysyi Tuomas.
— Hein'ahon mökistä, kuului vastaus.
— Minne on matka?
— Enon luo Höljäkkään.
— Onko sinne pitkältä?
— Viipyy sinne mennessä kaksi rupeamaa, kun hiljalleen ajaa.
— Onko tämä isäsi hevonen?
— Ei ole. Korpisuon Antti sen minulle lainasi, että saan viedä nuo lapset enolaan. Ei meillä olekaan isää eikä äitiä, jatkoi poika koettaen puhua tyynesti, vaikka itku tahtoi voittaa.
— Äiti kuoli jo Pärttylinä oikeaan Jumalan tautiin. Toissapäivänä sissit tappoivat isän. Isä oli pannut meidän ainoan lampaamme sillan alle piiloon. Vaan kun se rupesi siellä määkimään, niin sissit sen löysivät. Sitten tahtoivat isältä rahaa. Kun isällä ei ollut yhtään äyriä, niin siitä suuttuivat…
— Eivätkö sissit tehneet teille pahaa?
— Ei ne meitä löytäneet, vaikka kyllä minä näin, kun ladon sein'viereen isän kaatoivat. Isä oli pannut meidät latoon piiloon heinäin alle. Me olimme hyvin hiljaa. Ei pikku Kaijakaan ääntä päästänyt.
Ja »iso veli» katsahti hellästi pieneen sisareensa.
Tuomas oli saanut saverikon korjatuksi ja siirtynyt suksiensa luo. Hän pisti juuri jalkaa mäystimeen, kun sotilaspukuinen ratsastaja vaahtoavalla hevosella tulla kiidätti läheisessä tienkäänteessä. Tulija näytti kiinnittävän huomionsa reen edessä seisovaan hevoseen ja sen ohjaajaan. Luo tultuaan hän laskeusi uupuneen ratsunsa selästä.
— Riisu hevosesi! komensi hän. — Minä vaihdan.
— En minä tätä hevosta saata vaihtaa, vastasi poika. — Tämä on
Korpisuon Antin.
— Vait, nulikka! Kun minä sanon, että vaihdetaan, niin vaihdetaan.
Minulla on kiire.
Ja vaihtaja läheni hevosta aikoen ruveta sitä riisumaan.
— Elä ota sitä hevosta, rukoili poika. — Minä lupasin tuoda sen huomenna takaisin Antille.
— Pois tieltä!
Mutta poika ei poistunut. Hän tarttui kaksin käsin rinnustimeen estääkseen toista sitä aukaisemasta.
— Mokoma nälänkuolio, huusi sotilas ja tempasi miekkansa.
Lapset reessä parkaisivat, kun miekka välähti. Poika luuli viimeisen hetkensä tulleen. Mutta isku ei sattunut. Tuomas oli tarttunut murhaajan käsivarteen ja pidätti sitä.
Kova ottelu syntyi. Tuomas koetti vääntää asetta vastustajansa kädestä. Jos hän olisi ollut entisissä voimissaan, olisi hän varmaan onnistunutkin; mutta monivuotinen petäjäisen syönti ja liiallinen rasitus oli vienyt voimat. Raskas suolalaukku selässä oli myöskin haitaksi.
Lapset reessä painautuivat toisiansa vasten ja itkivät pelosta. Poika oli kietonut käsivartensa hevosen kaulaan. Eläin painoi hyväillen päänsä pojan olkapäälle. Lieneekö ymmärtänyt, että heillä oli yhteinen vaara tarjona… Sotilaan hevonen seisoi väristen, pää painuksissa ja silmät rauenneina.
Sotilas oli päässyt voitolle. Nyt ei kukaan estänyt häntä, kun hän kiireesti riisui »Antin hevosen» ja läksi sillä ratsastamaan. Tuomas makasi verissään lähellä rekeä. Poika oli polvistunut hänen viereensä. Hän oli ottanut ryysyjä reestä ja koetti niillä tukkia haavaa.
— Ota suolalaukku minun selästäni ja toimita se Sormulan karjomökille, minun perheelleni, puheli Tuomas vaivalla ja katkonaisesti. — Mökki on Nurmijärven ja Pankajärven välisellä salolla. Siellä on kova suolan puute. Teetkö sen?
— Kyllä minä sen teen, vakuutteli poika — aivan varmaan minä sen teen.
— Sano Inkerille, minun vaimolleni, että tuolla… jatkoi haavoitettu ja kohotti käsivarttaan osoittaakseen ylöspäin. Samassa syöksähti verivirta hänen suustaan, silmät painuivat umpeen ja pää vaipui taapäin lumeen.
Lapset reessä valittivat vilua. Poika otti veriset ryysyt viedäkseen ne takaisin rekeen. Silloin huomasi hän lumella pyöreän, keltaisen esineen. Hän otti sen ylös ja pisti Sen eväskontin pohjalle. Sitten rupesi hän irroittamaan laukkua. Vaivalla hän sai sen vedetyksi vainajan alta; mutta rekeen hän ei jaksanut sitä nostaa, vaikka kuinka koetti. Molemmat vanhemmat reessä istujat tulivat silloin avuksi, ja suurilla voimain ponnistuksilla saatiin vihdoin laukku rekeen.
Hevonen värisi yhä. Veltosti se pureskeli heiniä, joita poika sille tarjosi. Tämä pyyhki ja hieroi sitä repaleisella takkinsa liepeellä. Sitten valjasti hän sen reen eteen ja läksi hiljalleen jatkamaan matkaa.
Kun Tuomasta ei näkynyt kotiin tulevaksi, alkoi Inkeri aavistaa pahinta.
Susia vilisi metsässä, vainolaisia teillä; oli siis syytä pelkoon.
Vasta viikkojen kuluttua sai poika Tuomaan viimeisen pyynnön täytetyksi. Kun hän astui pirttiin, tunsi Inkeri heti laukun hänen selässään ja arvasi asian. Inkeri ei pyörtynyt eikä valittanut. Hän ei edes liikahtanutkaan. Olihan vain entistä kalpeampi. Poika kertoi tapauksen alusta loppuun. Inkeri yhä istui liikkumatta.
— Milloinka isä tulee? kysyi Heikki.
— Isä ei tule enää milloinkaan, kuiskasi Inkeri, otti pojan syliinsä ja purskahti itkuun. Annaliisa painoi päänsä äidin olkapäätä vasten ja nyyhkytti hiljaa. Kun pikku Heikki näki äidin itkevän, alkoivat kyynelet vuotaa hänenkin silmistään.
Pitkään aikaan ei pirtissä puhuttu sanaakaan.
— On minulla vielä vähän annettavaa, sanoi vihdoin vieras ja pani lumelta löytämänsä kultarahan pöydälle Inkerin eteen.
— Ei se ole meidän. Minun miehelläni ei ollut tuommoista, sanoi Inkeri katsahtaen välinpitämättömästi kultarahaan.
Toiset sitä uteliaasti tarkastivat.
— Tuommoinenhan se kuuluu olevan majurin noitakalu, sanoi Silja arasti ja vetäysi etemmä pöydästä. — Reikä laidassa ja kuvassa ruoska ja miekka.
— Sehän se onkin, huudahti Pentti. — Minä näin tämän saman kapineen lapsena ollessani.
— Missä sinä sen näit? kysyttiin joukolla.
— Lieksan kentällä.
Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi Pentti:
— Piennä poikarassina olin minä katsomassa sotaharjoituksia kentällä. Satuin saapuville, kun vanha Sanna luki umpeen haavan Niilo Lavikaisen jalassa. Minä seisoin aivan likellä viikatetta, johon Niilo oli satuttanut jalkansa, ja näin, kun Heikki Sormuinen löysi kultarahan nurmikosta.
Siitä asiasta ei puhuttu sen enempää, mutta kun illallinen oli pantu pöytään, siirsi Silja ruuan pöydän toiseen päähän, niin kauaksi kuin mahdollista majurin »noitakalusta». Kultarahaan ei kukaan kajonnut. Seuraavana päivänä Pentti sen korjasi.
* * * * *
Sormulan karjomökillä oli elämä entistä tukalampaa. Sudet kävivät yhä uskaliaammiksi. Pimeän tultua eivät asukkaat hirvinneet lähteä pirtistään. Päivälläkään eivät liikkuneet yksin. Inkerin oli täytynyt oppia aseita käyttämään ja hän oli mukana, kun Pentti ajoi metsään noutamaan polttopuita tai petäjäis-aineita.
Eräänä kylmänä helmikuun päivänä läksi Silja kenenkään tietämättä noutamaan vettä kaivosta. Inkeri huomasi hänen menneen, vasta kun kuuli kaivon vintin narisevan. Heti kiiruhti hän ulos. Jo ovea Avatessaan näki hän suden laukkaavan Siljaa kohti.
— Silja, Silja, huusi hän niin kovasti kuin jaksoi — susi tulee, susi tulee!
Mutta eihän Silja parka kuullut. Hän vain nostaa hinasi kappaa kaivosta. Inkeri juoksi minkä ennätti ja oli jo puolivälissä kaivotietä, kun metsänrinteessä ilmestyi kokonainen lauma susia.
Inkerin täytyi kääntyä takaisin. Hän ei vielä ollut ehtinyt ovelle, kun kuului sydäntä särkevä huuto. Susi oli saavuttanut Siljan. Pirttiin päästyään katsahti Inkeri ulos oven raosta. Siellä sudet kilvan raastoivat itselleen palan onnettoman uhrinsa ruumiista. Inkeri peitti silmänsä kädellään ja pani oven salpaan.
Sitä päivää seurasi kamala yö. Susia kokoontui mökin ympärille ulvomaan. Lehmät ammuivat, lapset itkivät pelosta. Inkeri koetti tyynnyttää lapsia, vaikka omaa mieltä ahdisti. Oli niin hirveätä olla susien ympäröimänä, erotettuna koko maailmasta. Silloin kuuli hän Pentin jupisevan lempilausettaan: »Jos niin on Jumalan tahto», ja hän rauhoittui.
Siljan surkean kuoleman jälkeen kävivät sudet vähän väliä mökkiä piirittämässä. Öisin niiden ulvonta esti asukkaita nukkumasta.
Tuomaan toimittamat ruokavarat olivat lopussa. Petäjäistä ei jaksettu paahtaa eikä survoa niin paljon kuin ennen. Täytyi taas turvautua vähäiseen jälellä olevaan karjaan. Kun hanget sulivat ja ruoho alkoi kasvaa, ei ollutkaan karjomökissä laitumelle laskettavia kuin yksi lehmä ja hevonen.
Ei muuta neuvoksi kuin lähteä pois ja koettaa päästä ihmisten ilmoihin.
Viimeksi teurastetun lampaan lihat kypsytettiin savussa ja otettiin evääksi. Pentin tekemät uudet virsut pantiin jalkaan. Ruunaa ja Muurikkia varten oli Pentti nitonut juurista köyttä, josta niitä saattoi taluttaa.
Auringon ensimäiset säteet tunkivat juuri puiden latvojen välitse, linnut visertelivät, kevättuuli tuuditteli hiljaa puiden oksia ja kantoi puhkeavan lehden tuoksua karjomökin pihamaahan, kun Pentti asetti kiven kaivon kannelle ja Inkeri sulki pirtin oven. Keskellä mökin pihaa kasvoi koivu. Siihen oli Inkeri leikannut Tuomaan ja Siljan nimimerkit. Vielä kerran katsahti hän siihen. Sitten lähdettiin.
Hitaasti kävi kulku Pankajärven rantaa kiertelevää karja-uraa myöten. Heikkiä täytyi väliin kantaa. Yöllä pidettiin tulta vireillä petojen säikyttämiseksi. Inkeri ja Pentti valvoivat vuorotellen.
Inkeri oli ollut hyvin heikkona kaiken kevättä. Matkalla tahtoivat voimat kerrassaan pettää. Mutta perille pääsemisen toivo elähytti häntä, ja hän hoiperteli eteenpäin ponnistaen viimeiset voimansa.
— Kunhan saisin lapset ihmisten asuntomaille, ennenkuin kuolen, sanoi hän kerran Pentille.
Vihdoin eräänä lauantai-iltana seisoivat matkalaiset sysimiesten pirtin edessä. Laulun sävel kajahti heitä vastaan.
Menneiden aikojen muisto valtasi Inkerin mielen… Näin ihana kevät oli silloinkin, kun hän Tuomaan kanssa käveli tuota polkua. Tuolla kivellä he olivat istuneet. Tuosta oli Tuomas löytänyt ensimäisen kevätkukkasen. Sen he olivat vieneet Sikelle… Siitä oli nyt kymmenen vuotta…
Inkeri ei huomannut, että laulu äkkiä lakkasi ja Sanna ilohuudolla juoksi heitä vastaan. Hän ei huomannut, että Leena kertoi kuulleensa aivan varmana totena, että rajarauha oli tehty.
— Ei se kuulu olevan oikea suuri rauha, vaan sitäkin jo odotetaan, toimitti Leena edelleen — mutta kuuluu se jo estävän vihollista tänne tulemasta… Paavo tuumasi huomenna mennä naapurikylään kyselemään miestä toverikseen, että olisivat tulleet hakemaan teitä sieltä karjomökiltä. Johan nyt uskaltaa ruveta täälläkin elämään…
Pirtti oli pyhäksi puhdistettu. Uunista tunki kalakukon haju. Inkeri ei huomannut mitään. Hänen korvansa humisivat. Maailma musteni hänen silmissään…
Toista viikkoa makasi Inkeri tiedotonna kovassa kuumeessa. Hän houri paljon. Tuomaan seurassa hän luuli olevansa ja aina hädässä, paeten milloin susia, milloin vihollisia. Joskus hän mainitsi äitiänsäkin.
— Tuskin hän siitä paraneekaan, kun on noin vainajien kanssa tekemisissä, arveli Leena.
Mutta Inkeri parani. Kun hän ensi kerran toinnuttuaan astui ulos pirtistä, oli täysi kesä. Tuomet kukkivat parhaillaan. Pääskyset lentelivät ahkerassa toimessa pirtin ympärillä, ja käki kukahteli läheisyydessä. Inkeri istuutui nurmikolle. Leena asettui hänen viereensä ja otti taas rauhansanoman puheeksi.
— Ei nyt enää vainolainen tule tupaa polttamaan eikä halmetta lahmaamaan, lopetti hän puheensa.
Niin, rauha… Tämä sanoma olisi vuotta ennen tuottanut Inkerille ääretöntä iloa. Nyt pusersi se vain hänen huuliltaan kuiskauksen:
— Voi, jos Tuomas olisi saanut elää ja kuulla tämän…
Inkeri kätki kasvot käsiinsä, ja kyynel toisensa jälkeen vieri laihtuneiden sormien lomitse. Silloin tulivat Annaliisa ja Heikki juosten, kädet täynnä kukkasia.
— Tässä on äidille kukkia, huusivat he yhtaikaa. Ne ovat Sormulan pellon pientarelta. Siellä Pentti ja Paavo ovat aidan panossa.
— Minä löydän sinne tien jo aivan yksin, kertoi Annaliisa loistavin silmin.
— Ja minä, tarttui Heikki puheeseen — minä osaisin jo kyntää, jos vaan jaksaisin auraa nostaa, ja Pentti on sanonut, että minä kyllä jaksan, kun vaan syön ison vadillisen puuroa. Kohta minä sen syön ja sitten minä kynnän niin ison pellon, että kasvaa paljon leipiä, semmoisia leipiä, joita Sanna pyhäksi paistaa.
Inkeriltä unohtui itku, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn, kun hän kuuli viisivuotiaan vakavalla varmuudella lausutut sanat. Ihastuksella katseli hän lapsiaan. Nyt vasta hän huomasi, miten he näissä muutamissa viikoissa olivat käyneet terveen näköisiksi.
Pentti ei valittanut väsymystä, vaikka hän jo oli yli seitsemänkymmenen. Hän liikkui hitaasti, mutta työssä hän oli päiväkaudet. Kohta kylään tultuaan oli hän noussut keskellä yötä, ottanut lapion ja mennyt Sormulan raha-aarretta katsomaan. Tallella se oli. Osan rahoista hän otti, loput kätki huolellisesti paikoilleen.
Olot olivat niin tasaantuneet, että raha alkoi kaluksi kelvata. Pentti osti rahoilla siementä ja syötävää. Hän hankki auran ja sai Paavon kyntämään. Itse heilutti hän kuokkaa niin paljon kuin vanhat käsivartensa jaksoivat. Ja niin saatiin pieni palsta Sormulan peltoa siemennetyksi.
* * * * *
On Juhannusaatto. Sysimiesten pirtin eteen on kahden puolen pystytetty koivuja. Kukkivia pihlajia on asetettu pirtin nurkkiin. Seinän rakoihin on pistetty tuomen oksia. Illallinen on jo syöty, koskapahan tyhjä, pesemätön pata on liedellä.
Ihmisiä ei ole pirtissä. Inkeri istuu vanhusten kanssa vähän matkan päässä ahon rinteellä. Ahon toisessa päässä nuoriso valmistaa kokkoa. Jo saadaan kokko syttymään ja siihen yhä risuja lisää kannetaan.
— Ka, hei! huutaa Paavo kokon parhaillaan palaessa.
— Hei, hei! kuuluu metsän rinteeltä.
Naapuristosta tulee lapsia ottamaan osaa kokon polttoon. On oikein ihmettä, miten paljon on ilmestynyt kasvavaa kansaa noista korven komeroista, joissa Karjalan kansan rippeet vuosikausia ovat olleet kätkössä.
Vähän aikaa vielä katseltuaan lasten iloa lähtevät Pentti ja Inkeri pois. Leena menee kokon polttajien luo puhuttelemaan kylän lapsia. Jonkun ajan perästä koteutuvat kaikki.
— Kuuluu yhä tulevan miehiä pois sieltä itärajalta, alotti Leena, kun taas kaikki istuivat pirtissä. — Ja moniaita pakolaisiakin kuuluu päässeen kotiin pujahtamaan. On se monessa paikassa ilo, kun semmoinen tulee kotiin, jota ei ole osattu toivoakaan.
— Lieneekö tullut ketään tämän kylän väestä? kysyi Inkeri.
— Tuskinpa, vastasi Leena. — Tästähän ne vaan läpi kulkevat. Tän'iltana kuuluu tulleen sotapappi. Häntä ovat pyytäneet viipymään huomiseen ja pitämään jumalanpalvelusta Lieksan kentällä.
— Sielläkö kentällä, jonka luota ukko löysi sen majurin kultarahan? kysäisi Annaliisa.
Saatuaan myöntävän vastauksen juoksi tyttö Pentin luo ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin.
— Näytäpä sitä, Pentti, sanoi hän.
— Ei se ole minulla enää. Minä viskasin sen tuleen, kun poltin risuja
Sormulan pellolla.
— Ja sinnekö se jäi? utelivat Sanna ja Paavo.
— Sinne.
— Tulevana syksynä se haetaan käsiin, tuumasivat nuoret.
— Taitaa jäädä löytymättä, arveli Paavo — kun se on tulessa mustunut.
Ja mitäpä sillä enää tekisikään, kun siitä on kaikki mahti palanut.
Kun kerta Lieksan kenttää ja majurin noitakalua oli mainittu, eivät lapset jättäneet Leenaa rauhaan. Hänen täytyi kertoa, ties kuinka monennen kerran, mummovainajastaan, Niilon jalasta ja viikatteesta, jonka Simo Hurtta oli kätkenyt heinikkoon.
— Kerropas, äiti, Jouto-Juosepistakin, pyysi Paavo.
Sen teki Leena mielellään. Hän muisti monet kaskut tuosta kuuluisasta »tulliherrasta», ja nekös kuulijoita huvittivat, etenkin lapsia.
Näille oli Lieksaan tultua alkanut aivan kuin uusi elämä. Tuontuostakin tuli jotakin uutta ja ihmeellistä.
— Pappi ja jumalanpalvelus… Minkähänlaista se oli?
— Huomenna saatte nähdä, sanoi Inkeri.
Vuosia oli vierinyt, ajat olivat vaihdelleet siitä, kun viimeksi näillä tienoilla kuljettiin saarnaa kuulemaan.
— Miksi juuri minä jäin elämään? Minkätähden minut yksin säästettiin? mietti moni hiljainen vaeltaja, jolta rakkaimpansa olivat menneet.