XIII.

Omituinen oli Roosan sieluntila, kun hän isänsä sivulla — pastori oli pappilan portin edessä noussut vaunuista — ajoi viileässä syysillan ilmassa kotiin. Kyllä aaltoili hänen sydämmessään autuus tiedosta, että häntä joku rakasti, että hän itse rakasti; mutta samalla oli tässä onnellisuudessa jokin himmeä tuskan tunne, suruinen aavistus vastaisista kärsimisistä — ja nämä tuskan tunteet kasvoivat, vahvistuivat joka silmänräpäys. Hän olisi mielellään kallistunut nurkkaan ja itkenyt oikein kyllikseen. Kääntäen suruisen katseensa isäänsä päin, joka vanhaan, siniseen viittaansa kääriytyneenä, äänettömänä, yksivakaisena, puoleksi toisaalle kääntyneenä katseli illan hämärään, silloin tiesi hän myöskin, miksi hän tänä hetkenä ei voinut olla onnellinen. Rakkaus kreiviin oli niin vähitellen, niin yhtä mittaa kasvanut, kuin varhainen aamurusko vähitellen ja tasaisesti päiväksi valkenee. Hän oli tuskin koskaan ajatellut, että tämä rakkaus, josta hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, tuottaisi muutoksen hänen olosuhteissaan; kaikkein vähimmän oli hän ajatellut, että tämä uusi rakkaus mitenkään voisi koskea hänen rakkauttaan isäänsä tai olla sille haitaksi. Olihan hän kuitenkin onnessaan ollut iloisempi kuin muulloin! Olihan hänestä kaikki niin paljon keveämpää! Olihan hän lörpötellyt isänsä kanssa paremmin kuin koskaan ennen! Kuinka voisikaan se koskaan muuttua! Ja nyt! Miksi ei hän voinut tarttua tuohon ryppyiseen käteen ja suudella sitä, kuten hän ennen niin usein teki? miksi ei hän voinut nojata päätänsä vanhuksen olkapäälle ja itkien ja nauraen kuiskuttaa hänen korvaansa salaisuutta, joka oli särkeä hänen sydämmensä? Miksi oli hänestä isän äänettömyys tänään niin piinallista? Eikö isä ollut usein semmoinen päivä-, viikkokausia, hänen sitä surematta? Miksi ei hän voinut tänä iltana kysyä: puuttuiko häneltä mitään? kivistikö hänen päätään kuten ennenkin vasemmalta puolelta?

Ja sitten valtasi hänet muisto äskeisistä tapauksista niin voimakkaasti, että kaikkien muiden tunteiden täytyi sen edessä vaieta. Kreivin joka sanan, jokaisen hänen katseensa — hän ei ollut mitään, ei mitään unhottanut. Miten hellätunteinen, miten kaunis ja miten hyvä oli hän kuitenkin! Ja miten oli hänen äänensä vavissut, kun hän viimein sanoi: kun sinä sen paremmin tiedät, Roosa, kun sinä voisit paremmin tietää, sinun pitäisi tietää — mitä? että minä sinua rakastan, niinkuin sinä minua rakastat. — "Sinä" hänen huuliltaan — se kaikui niin leppeästi! ja oli hänestä niin vaikeata!

Ja Roosa hymyili itsekseen kuin onnellinen leikittelevä lapsi ja tuli sitte äkkiä vakaiseksi.

Isä katsoi vielä samalla hiljaisen murheellisella tavalla illan hämärää.

Roosaa alkoi värisyttää. Hän oli iloinen, kun vaunut lähellä hovia kääntyivät metsästä maantielle, ja he muutaman minuutin perästä saapuivat kotiin.

"Lähetä minulle teetä makuukammariini", sanoi isä vaunuista noustua; "minä tunnen olevani vähän väsyksissä ja käyn kohta levolle".

Isä tahtoi nähtävästi olla yksin. Hän oli muulloin mielihyvällä antanut Roosan itsensä toimittaa semmoisia palveluksia, hänen, joka häntä — miten usein jo! — sairauden aikoina oli hoitanut ja hetkikausia istunut hänen vuoteensa edessä tai laidalla, lukien hänelle, puhellen hänen kanssaan, poistaen leikillään ja hyväilyillään hänen oikkunsa, juonensa ja surunsa. Mikä juopa eli sitte nyt äkkiään auennut heidän välilleen? Roosalle tulivat syyneleet silmiin, kun isä häntä suutelematta, lyhyesti "hyvää yötä!" toivottaen oli lähtenyt huoneesta ja hän nyt kuuli hänen raskaan käyntinsä narisevilla portailla. Ensimäiselle portaalle kuului hän seisattuvan. Roosa juoksi ovelle, tempasi sen auki.

"Enkö saa saattaa sinua ylös, isä?" rukoili hän.

"Kiitän; minä tahtoisin olla yksin". Roosa palasi taas asuintupaan. Lähetettyään Wengelin viemään teetä isällensä istuutui hän pianon eteen, vaan tänään oli hänestä mahdoton soittaa. Otsa käden nojalla istui hän ja kyyneleet tippuivat koskettimille. Kun niin kauniin päivän piti loppua niin suruisesti! — Tuuli oli kasvanut rajummaksi ja suhisi portin viereisissä lehmuksissa ja pudisteli ikkunain peitteitä. Niin yksinäiseksi, niin hylätyksi ei Roosa ollut koskaan itseään tuntenut. Hän ajatteli äitiänsä, joka oli häneltä niin varhain, niin aikaiseen kuollut, ja sitä, miten onnellista onkaan saada laskea päänsä äidin syliin ja voida vapaasti itkeä ja kertoa koko tunnevirran, joka omassa sydämmessä mieltä sekoittavana lainehtii, semmoiselle sydämmelle, jonka uskollinen rakkaus ei tunne mitään rajoja.

Vihdoin hiipi hän hiljaa, aivan hiljaa, ettei herättäisi isäänsä, portaita ylös kammariinsa, ja kohta laskeusikin uni hänen kosteille silmilleen. Puolinukuksissa kavahti hän vielä kerran ylös, sillä hänestä oli, kuin olisi isänsä kysynyt: mitä sanoi kreivi sinulle? ja sitten syvästi huoahtaen painoi hän taas rauhoittuneena päänsä tyynylle. Eihän kreivi ollut mitään sanonut, mitä hän ei voisi toisin selittää, jos tahtoisi, jos isä sitä tahtoisi, jos hänen, hyvän, onnettoman vanhuksen rauhan vuoksi olisi tarpeellista, että hän uhraisi hänelle oman rauhansa, oman onnensa.

Sillä välin virui herra von Weissenbach samoin unettomana kovalla yksinkertaisella vuoteellaan, joka oli kesät talvet hänen lepopaikkanansa. Tänään ei hän saanut mitään lepoa, vaikka hän kuinkakin usein käänteli harmaata päätään puolelta toiselle tai nousi istualleen ikkunaan katsomaan, eikö vieläkään luukkuun leikatusta sydämmen muotoisesta reiästä näkyisi aamunkoittoa. Hän teki tulen ja näki vasta puoli tuntia kuluneen siitä, kun hän viimeksi katsoi kelloa, ja yhä vielä olevan neljä tai viisikin tuntia aikaa mietiskelläksensä. Eikä sittenkään, kaikista miettimisistä huolimatta, selvinnyt hänen päänsä, ei sittenkään tykkinyt vanha, kiihkoinen sydän rauhallisemmin tai kärsivällisemmin! Niin oli siis oleva: hän kadottaisi Roosan! Ei: hän oli jo kadottanut hänet! Hän rakasti vierasta miestä, jonka hän vasta neljä viikkoa sitte oppi tuntemaan, enemmän kuin vanhaa isäänsä, joka oli häntä hoitanut ja holhonut ja hyväillyt pikun pikkuisesta saakka. "Minun ei olisi pitänyt niin myöhään naida; ja sitten, eikö se ollut hulluutta, että minä tälle ainoalle lahjoitin koko rakkauteni? Mutta suuri Jumala: minullahan ei ollut muuta kuin tämä yksi ainoa! Hänessähän hänen äitinsä, jota niin syvästi rakastin, uudestaan kukoisti, vielä paljon kauniimpana ja jalompana". Lämmitellä Roosan rakkauden loistossa — se oli ollut hänen elämänsä korkein, puhtain onni niinä päivinä, kun hän vielä oli rikas ja voimakas; ja nyt, kun hän oli köyhä, kun köyhyys ja huoli olivat hänen tukkansa ennen aikojaan vaalentaneet ja veren hänen suonissaan jäähdyttäneet — nytkö, kun hän oli siinä iässä, jolloin rikkaat ja mahtavatkin alkavat käydä luulevaisiksi aarteittensa tähden, joiden omistusoikeutta jokainen päivä heiltä riitelee — nytkö piti hänen kadottaa paras, kallein, se, mikä yksin vielä toi valoa ja lämmintä hänen vanhalle, lakastuneelle elämällensä. Tosin oli hän jo kauan varustaunut kärsimään tätä tappiota; hän oli kyllin usein itsekseen sanonut, ettei niin hyvälahjaista, kaunista, loistavaa olentoa ollut luotu kaukaisen maakylän yksinäisyydessä äreän vanhuksen sivulla elämäänsä surulla kuihduttamaan; että hänen täytyi palkita hänelle hänen nuoruutensa uhri, jonka Roosa hänelle kantoi, ja että köyhyys ja vanha, kaiken arvonsa kadottanut aatelinen nimi olivat huono palkinto. Mitä kaikkia hän olikaan itselleen sanonut! Hän luuli kestävänsä kaikki — ja tunsi nyt itsensä niin avuttomaksi, niin toivottomaksi! "Jospa hän olisi odottanut edes pari vuotta! ehkäpä ei ole enää niinkään paljoa; ehkäpä en enää eläisi tätäkään talvea; minä en ole vielä ollut minään syksynä näin heikko ja kipeä kuin nyt tänä syksynä. Ja tämmöisen ajan, jona niin tarvitsisin sääliväisyyttä, valitsi hän minua niin pahoittaakseen, niin perin murheelliseksi saattaakseen. Oi, se on julmaa, hirmuista!

"Mutta eikö hän ollut pettynyt? Eikö kaikki ollut vaan hänen mielikuvituksensa ilmeitä? Mahdotonta! Olihan hän koko ajan aavistanut niin käyvän; olihan hän nähnyt tämän rakkauden kasvamistaan kasvavan kuin myrskypilven, joka levittää mustia siipiään aina kauemmaksi, kunnes ne vihdoin peittävät koko taivaan. Eihän tätä tapausta olisikaan enää ollenkaan tarvittu vakuuttamaan hänelle, että hänen valtansa oli lopussa ja uusi nuori kuningas oli kohotettu valtaistuimelle. Ihan niin selvästi ei heidän kuitenkaan olisi pitänyt näytellä tehtäväänsä, jos he tahtoivat pysyä salassa. Luuliko sitte kreivi, että vanhus ei enää ollenkaan ymmärtäisi katseiden mykkää puhetta? Ja sitte lopuksi tuo keikarimainen leikki 'armainen'- ja 'sinä'-nimityksineen! se oli ilettävää!

"Pastori ei sillä tarkoittanut mitään pahaa; hän on siivo, nuori mies, joka täysin ymmärtää asemansa; hän oli tekevinään hyvää, ihmisparka; hän tahtoi kumpaakin rohkaista, varmana siitä, että minä olisin huomannut tämän rakkauden yhtä hyvin kuin hän ja sen kaikin puolin hyväksynyt! Miksi hyväksyisin sen rakkauden, miksi?"

Vanhus heitteli polttavaa päätään rutistuneella tyynyllä edestakaisin; armoton uni ei tahtonut tulla.

"Ja kuka on sitte tämä mies, hänen nykyinen jumalansa? Vapaamietteinen, jumalankieltäjä, tasavaltalainen, yksi noista nykyajan haaveksijoista, jotka kuvittelevat voivansa uudestaan rakentaa maailman, tallattuaan ensin jalkoihinsa kaikki, mitä heidän isänsä kunnioittivat ja arvossa pitivät. Se, mitä hän tänään päivällispöydässä sanoi edistyspyörästä, se oli aivan oikea avain hänen salaisimpiin ajatuksiinsa. Miten oivallisesti siihen sopiikin kaikki, mitä hän on hurjista mietteistään puhunut! Missä olivatkaan silmäni, etten ensi katsannolla ymmärtänyt häntä, että voin tätä hyvästä vanhasta asiastamme luopunutta kavaltajaa ollenkaan laskea huoneeseni, vieläpä isänsä poikana tervehtiä ja sulkea sydämmelleni kuin omaa poikaani! Vähänäköinen hullu, sokea vanha narri, mikä olinkin!

"Ja häntäkö pitäisi minun kutsua pojakseni? hänellekö pitäisi minun antaa Roosani, että hän saisi sillä pilkata minua, miten kreivi aina salaa puhuu ivaa minusta? Onko näille ihmisille mikään enää pyhää? Miksi ei hän saattaisi Roosaa minua halveksimaan, kuten hän itse aivan varmaan halveksii isäänsä, iso-isäänsä, esi-isiään, jotka kaikki ovat olleet puhtaita aatelismiehiä? Ja tämänkö miehen armoilla pitäisi minun elää? Häneltäkö pitäisi minun kerjätä kuin armoa, saada kerran nähdä lastani, jota hän, sokean rakkautensa haihduttua, on myöskin pitävä ainoastaan kerjäläisenä? Wengel sanoi minulle hänen väkensä pilkanneen hevostani, vaunujani, vanhaa viittaani. Miksi ei? mimmoinen herra, semmoiset palvelijat. Ennemmin kuin panen kunnialliset jalkani taas hänen pöytänsä alle ja lämmittelen polviani hänen uuninsa edessä — ennen tahdon kuolla nälkään tai viluun, kuolla maantiellä aidan takana…"

Kynttilä, jonka vanhus taas oli sytyttänyt, oli palanut loppuun; viimeinen liekki sammui sihisten jalassa. Lehmuksessa suhisi yötuuli ja pyöritteli kuivia lehtiä kalisevia ikkunan luukkuja vasten. Ja vanhus nukkui ja uneksi: hän oli kuollut ja virui väristen ja nälissään kirstussa, ja Roosa ja kreivi istuivat rikkaassa pöydässä naureskellen, toisiansa hyväillen, hänestä lukua pitämättä.

XIV.

Pahan yön perästä koitti pilvinen ja myrskyinen aamu. Kauan viipynyt syksy oli eilisen auringonlaskun ja tämän aamun päivän nousun välillä tullut. Pihalla tanssivat punertavat lehdet kuin hullut vanhan kaivon ympärillä; riikinkukko oli kadonnut yhdessä päiväpaisteen kanssa; sen sijaan narisivat vanhat ruostuneet kukot tuulennäyttäjissä. Puistosta päin liihoitteli harmaita pilviä, tuon tuostakin piroitellen hienoa sadetta ikkunan ruutuja vasten. Se oli synkkä, myrskyinen aamu.

Ei kuitenkaan niin myrskyinen kuin kulunut yö. Vaikkapa sumupilvien takaa kuumottava valo olikin vähäinen, ei kuitenkaan ollut aivan pimeä ulkona luonnossa eikä ihmissydämissäkään. Niin arveli Roosa seisoessaan ikkunan edessä isäänsä odotellen, tarjotakseen hänelle kahvia, joka oli valmiina pöydällä sohvan edessä. Niin arveli vanha herrakin lopettaessaan pikkupeilin edessä pukeumistansa. Ehkä olikin hän liian mustaksi kaikki kuvitellut. Ensimäistäköhän kertaa hän nyt sitte kuumeessa, jonka kiihtymys ja unettomuus hänelle aina tuottivat, pitäisi aivan mahdotontakin mahdollisena, jopa vallan varmanakin. Kaikissakin tapauksissa oli hänen säilytettävä näennäinen teeskentelemättömyys oman itsensäkin tähden.

Näin päättäen astui hän muutamien minuuttien perästä saliin. Kasvojensa muotoa luuli hän läpinäkymättömäksi, mutta niiden pakollisen ystävällisyyden huomasi kohta Roosa suruksensa. Tekikö harmaa aamuvalo isän, vai mikä muu, niin väsyneen ja kuihtuneen näköiseksi? Hänen ruskea, ryppyinen kätensä vapisi, kun hän piti kuppiaan Roosan sitä toistamiseen täyttäessä. Roosa oli vähällä puheta kyyneleihin, mutta hän ei uskaltanut näyttää niitä, sillä isä puheli huomattavasti tahallaan mitättömimmistä asioista teeskennellyllä, iloisella äänellä, mutta sen surullinen vapiseminen särki Roosan sydäntä. Viimein istahti hän edellisenä iltana tullutta sanomalehteä lukemaan ikkunan luo, kuten hänen tapansa oli tehdä joka aamu, ja Roosa kirjoineen tai töineen istui toisen ikkunan edessä silloin tällöin kuullen isänsä ilmoituksia, jotka hän näki sopiviksi sanomalehdestä mainita.

Nähdessään aamun alkavan vanhaan tapaan, oli Roosa milt'ei onnellinen, ikäänkuin lapsi, joka on odottanut kovaa rangaistusta ja alkaa toivoa pääsevänsä huomaamatta pulasta. Rakkauttansa ajatteli hän tosin katkeralla liikutuksella, mutta aina kuitenkin tuntien, että, kävipä sitte miten hyvänsä, tuon harmaan pään ei tarvinnut sentähden alemmaksi painua. Eihän isä voinut tulla toimeen hänettä, eihän hän voinut hänettä elää! Miten onnellinen oli isä ollut, kun hän neljä viikkoa sitten sinä päivänä, jona hän kreivin ensikerran näki, ei ollut suostunut herttuattaren kutsumukseen; miten kiukkuinen ja tyytymätön oli hän ollut olevinaan ja kuitenkin häntä hyväillyt hellyydellä ja kiitollisuudella!

"Valtiopäivät on kutsuttu kokoon marraskuun ensimmäiseksi päiväksi", kertoi isä sanomalehdestä; "odotetaan tärkeitä esityksiä. Siviililistaa on korotettava sadalla tuhannella taalerilla ja prinsessa Amalian lapsille on määrättävä elatusrahat. — Se on oikein, aivan oikein; mutta häpeä, että semmoisista perheseikoista vielä julkisesti keskustellaan. Pitäisihän sinun taas kerran kirjoittaa prinsessalle, Roosa; olittehan te oikein hyvät ystävät? vai kuinka?"

"Olimme!" sanoi Roosa, "minä rakastin häntä suuresti".

"Ja hän sinua. Minä en soisi sinun jättävän kaikkea yhteyttä hovin kanssa; ken tietää, etkö vielä kerran ole semmoisessa tilassa, että sinun täytyy muistaa vanhaa uskollista ystävääsi. — Fichtenauin piirissä tulee uusi vaali. Vastapuolue koettaa siihen saada tilanhaltijan, jos mahdollista, aatelisen, luultavasti voidakseen sitä helpommin pettää talonpojat, sillä semmoinen vaikuttaa niissä aina kunnioitusta. Aivan hyvin ajateltu! minä toivon vaan, ettei kukaan aatelinen antaudu niin surulliseen toimeen".

Roosa säikähti. Kreivi oli vielä muutama päivä sitte maininnut juuri sitä asiaa hänelle ja sanonut saaneensa vastapuolueen johtajilta kehoituksen yhtymään heihin. Hän muisti kreivin kertoneen sitä hyvin miettiväisenä, josta hän oli vielä hänelle hyvin nauranut. Hän oli arvellut: kreivi näyttäisikin vaalikokouksessa Weissenbachin kylän juomalassa varsin muhkealta presidenttinä ja ensimäisenä puhujana; varapresidenttinä ja toisena puhujana saisi olio Punaisen Hirven mustapartainen isäntä hänen vieressään. Ja mitä oli siihen kreivi vastannut? "Emmehän me kaikki voi olla ylimyksiä, armollinen neitiseni". Kummallista, että mies, jonka otsassa oli ylhäinen syntyperä niin selvästi kirjoitettuna, saattoi, vieläpä mielihyvälläkin, nimittää itseään kansavaltalaiseksi! Nämä onnettomat valtiopäivät antavat taas uutta aihetta riitaan hänen ja isäni välillä; mutta minä kiellän häneltä kaikki valtiolliset puheet, kiellän suorastaan, ellei eilinen muistutukseni ole vielä mitään auttanut. Tuleekohan hän tänään iltapuolella? Olisipa aivan paikallaan, jos hän kävisi tiedustamassa isän vointia".

"Mitäs tuossa tuodaan?" sanoi herra von Weissenbach. Kreivin palvelija ja eräs toinen mies Lengsfeldin hovista kantoivat suurimmalla varovaisuudella kirstua kiviportaita myöten porstuaan. Sitten veti palvelija, hattuansa kohottaen, kirjeen nuttunsa taskusta ja antoi sen, herraltaan tervehtien, herra von Weissenbachille, joka oli tullut ulos huoneesta.

Vanhus palasi takasin huoneeseen ja antoi kirjeen Roosalle, joka vavisten seisoi keskellä lattiaa, sanoen:

"Tässä on kirje sinulle, Roosa; minä luulen — luehan kuitenkin ensin ja määrää sitte, mitä on tehtävä kirstulle, joka on tuolla porstuassa".

Roosa kokosi kaikki voimansa, avasi kirjeen, luki ja antoi sen sitte isälleen:

"Tässä, isä, määrää itse!" Kirje sisälti ainoastaan seuraavat sanat:

"Rakas neiti! Tavan mukaan, joka käskee kadotetun vedon seuraavana aamuna suorittamaan, lähetän minä tässä velkani. Huonekalun, joka vielä sen lisäksi on ollut puolitoista sataa vuotta minun sukuni hallussa, valitsin siihen tarkoitukseen sen vuoksi, että kellovanhus uunin päällä on miellyttänyt sekä teitä että isäännekin. Valitettavasti en itse voi tuoda sitä, kun tärkeät toimet pakoittavat minut matkalle lähtemään muutamiksi päiviksi. Ottakaa pieni lahja suosiollisesti vastaan! Tervehtikää puolestani herra on Weissenbachia ja pitäkää itse minut ystävällisessä muistossa!"

"Minä luulen, kun kerran olet leikin alkanut, pitää sinun leikkiä jatkaakin ja ottaa vastaan lahja", arveli herra von Weissenbach.

Hän oli pelännyt kirjeen sisältävän rakkauden tunnustuksen. Kohteliaan kylmä kirjoitustapa hämmästytti ja ilahutti häntä; vielä enemmän helpoitti se häntä, että kreivi voi nyt katsoa ajan sopivaksi matkustamiseen.

Roosa ei sanonut muuta kuin vielä kerran: "määrää itse!"

Herra von Weissenbach meni ulos ja pyysi miesten heti kantamaan kirstun ylös neidin kammariin. Roosa jäi huoneesen ja heti, kun isä oli sulkenut oven jälkeensä, tulvivat kyyneleet hänen silmistään. Mitä oli hän tehnyt, että kreivi voi hänelle niin kirjoittaa, näillä kohteliailla, taidollisesti oi'aistuilla lauseilla? Miksi täytyi hänen matkustaa, juuri nyt lähteä matkalle? Eilen ei hän vielä ollut tietänyt mitään noista tärkeistä toimista. Oi, selväähän oli, että kreivi tahtoi karttaa häntä, väistyä pois hänen seutuviltaan: hänen!

Nuoren tyttösen kasvot punastuivat loukatusta ylpeydestä. Pitkillä askelilla käveli hän edestakaisin huoneessa. Hänen rintansa kohoeli; hänen silmänsä säteilivät kulmakarvojen takana, joissa vielä riippui kyyneliä. Hän kuuli askelia yllänsä. Kirstua vietiin hänen kammariinsa; hän ei tahtonut sitä, ei mitenkään. Hän kiiruhti ylös. Kello oli juuri otettu kirstusta ja pantu pöydälle.

"Se ei sovi ollenkaan tänne", sanoi hän. "Sinulla on makuukammarissasi niin paljon vanhoja huonekaluja, isäseni ja kello näyttäisi varsin komealta veistokuvilla koristetun pesukaapin päällä. Sitä paitsi tarvitset sinä kellon, jolla on hiljainen lyönti, kuten tällä, ettei se sinua herätä heti nukuttuasi, kuten tuo suuri Schwarzwaldilainen, joka nyt on sinulla".

Roosa ei antanut perää ja herra von Weissenbach oli aivan onnellinen, kun hän ei pitänyt kreivin lahjaa sen suuremmassa arvossa. Kello vietiin hänen makuuhuoneesensa. Hän iloitsi tosiaankin, nähdessään tuon komean taideteoksen vastapäätä vuodettansa. Olipa kumminkin kreivi oivallisen tarkkaavainen, kun hän valitsi semmoisen kalun, jonka tiesi isääkin miellyttävän. Varsin oivallinen kapine vanhoista hyvistä ajoista. Tosin, tosin on aina kevytmielistä erota muinaisjäännöksestä, joka on enemmän kuin puolitoista vuosisataa ollut suvun omaisuutena. "Eikö niin, Roosa?"

Mutta Roosa oli jo lähtenyt huoneesta luultavasti käskemään kirstun tuojia kyökkiin suurukselle.

Vaikka tuo uhkaava myrsky oli näennäisesti mennyt onnellisesti ohi, eivät mielet kuitenkaan tahtoneet kirkastua paremmin kuin ilmakaan, joka pysyi koko päivän kylmänä, pilvisenä ja sateisena. Olipa oikea lohdutus, kun Lengsfeldin pastori tuli illan suussa yksivaljakollaan, pelaamaan tavallisuuden mukaan korttia herra von Weissenbachin kanssa. Roosa kohteli tänä iltana ensikerran vähän kohteliaammin pastoria. Ystävällisyytensä meni niinkin pitkälle, että hän soitti hänen pyynnöstään erään koraalin, jolle hän tahtoi antaa nuotiksi erään sepittämänsä kirkkolaulun. Pastori kiitteli niin paljon, että se Roosasta oli liiallista ja sopimatonta. Lähtiessään tarjosi hän hänelle kätensä, mitä hän tähän saakka ei ollut vielä koskaan uskaltanut tehdä, ja puristi hoikkia sormia, jotka vähän hidastellen tulivat hänen käteensä, niin kovasti, että Roosalla oli kyllin syytä katua alentaumistaan. Kotimatkalla käyttäytyi hän varsin kummallisesti, polki kiivaasti jalkojaan, maiskutteli kieltään, lauleli ja osoitti muita hyvin kiihtyneen mielen merkkiä, niin että renki rupesi epäilemään herra pastorin juoneen liian paljon.

Seuraavana iltana uudisti pastori käyntinsä. Vaikka Roosa ei ollut milloinkaan voinut kärsiä häntä, niin oli se tänä iltana aivan mahdotonta. Hänen karkea äänensä kuului niin lakkaamatta, että Roosasta tuntui oikein sydämmeen saakka pahalta, vaikka hän koettikin olla hänen lörpötyksiään huomaamatta. Hän meni sentähden teen juotua, kun herrat alottivat korttipelinsä, viereiseen asuinkammariin, istuutui pianon eteen ja alkoi soittaa. Huoneessa ei ollut yhtään tulta; ovi toiseen kammariin oli auki. Roosa kuuli korttien rapinan ja puolinaiset muistutukset, joita pelaajat tekivät pelin vaihdoksista. Kohta ei hän kuullut enää niitäkään. Sormien hiljaa kiidellessä koskettimilla, liihoitteli hänen sielunsa suloisten sävelten kanssa rakkauden, ilon ja rauhan kauniisen maailmaan. Siellä ei puhaltanut syksytuuli puolipaljaissa lehmuksissa; sininen iltaruskon kultaama meri vieritteli siellä keveitä laineitaan rantaan, mihin hopealähteet lirisivät varjoisista metsistä kalliovuorien välitse. Hän seisoi rannalla ja näki auringon sukeltavan mereen ja kultatähtien pilkuttavan ruusupunaisella taivaalla. Oli niin kaunista, mutta niin yksinäistä. Ja silloin tuli "hän" puiden välistä, uneksien, allapäin aivan hänen eteensä asti. Hän nosti päänsä ja katsoi häneen niin lempeillä, niin sanomattoman lempeillä silmillä, ja juuri sentähden sanoi hän: "sinä olet kaikkien muiden kaltainen, sinä rakastat vaan itseäsi! — Ja niin sanot sinä, sinä, Roosa! — Miksi en minä sitä sanoisi yhtä hyvin kuin muut? — Kun sinä paremmin tiedät, kun sinä voisit, sinun pitäisi paremmin tietää; kun —"

Nyt katosi kaunis kuvastus; nimi, joka ajoi veren sydämmeen — "hänen" nimensä oli sattunut hänen korvaansa. Tahtomattaankin soitteli hän hiljemmin kuin tähän asti ja kumminkin tiesi hän vielä vähemmin, mitä hän soitti.

"Keltä olette sen kuulleet?"

"Eräältä, joka hänet eilen illalla omin silmin on nähnyt Fichtenauissa. Häntä oli jo kahdeksan päivää sinne odotettu. Todistajani on luotettava. Koko seutu on iloissaan; no, no, sehän onkin luonnollista. Korkeasukuinen kreivi tulee viisi peninkulmaa maata myöten esittääkseen itsensä valitsijoilleen setä räätälille ja setä sormikassepälle; semmoistahan ei toki olekaan joka päivä".

"Ja te — te — mutta sehän on aivan mahdotonta! — Luuletteko te tosiaankin kreivin menevän vastustajain puolelle?"

"Päinvastoin luulen minä vastapuolueen menevän kohta hänen puolelleen; kreivin varoissa oleva mieshän tulee kohta semmoisten toisista enemmän tai vähemmän riippuvain ihmisten piirissä keskipisteeksi. Se on paha seikka; me joudumme sen kautta kaikki omituiseen pulaan, ennen muita luonnollisesti minä; mutta tekin, arvoisa herra, ja luultavasti myös armollinen neitikin. Minä surkuttelen sydämmestäni teitä kumpaakin! Antakaa anteeksi, minä löin herttaa".

Peli jatkui; Roosan kädet vaipuivat koskettimilta syliin; kaunis pää taipui eteenpäin ja kuumia kyyneleitä valui silmistä. "Siinä se nyt on. Hän on tehnyt, minkä hän hyvin tiesi auttamattomasti sotkevan hänen ja isäni välin, jopa kokonaan rikkovankin. Mikä saattoi hänet siihen? mikä saattoi hänet juuri nyt sitä tekemään? juuri nyt, kun — oliko se ylpeyttä? oliko se itsepäisyyttä? oliko se — niin, mutta miksi, oltuaan eilen niin hyvä, niin lempeä minua kohtaan, puhuttuaan niin minulle? mitä olenkaan tehnyt, että kaikki nyt kerrassaan niin muuttui? mitä olen tehnyt? mitä sanonut? — minä en käsitä".

Roosa ei itkenyt enää. Synkeämielisesti katsoa tuijotti hän eteensä. Koko elämä oli hämärä, kamala arvoitus, ja hänen oli tämä arvoitus ratkaistava. Miten yksinäiseksi, miten hylätyksi tunsi hän itsensä! Tuolla kulki mies, jota hän rakasti, omia kunnianhimoisia polkujansa; tuolla istui isänsä lyöden korttia ja sopivilla väliajoilla keskustellen miehen kanssa, joka halveksi hänen tytärtänsä, hänen tyttärensä kohtaloa!

Kovemmin kohisi yötuuli lehmuksissa. Huoneiden takana puiston puissa asuskelevat varikset raakkuivat käreämmin ja hätäisemmin. Roosa ajatteli tuota kirkasta aamua ja sitä paikkaa, jossa hän oli hänet ensikerran nähnyt ja jota hän siitä saakka oli kunnioittanut ja rakastanut kuin jotakin pyhyyttä, miten se nyt oli aivan suojatta rajun yön vallassa. Se oli hänen elämänsä kuva; lyhyt kirkas hetki, jonka synkkä yö heti peittää, kiiltävä hämähäkin lanka, jonka myrsky puhaltaa pois! "Ajattelinpa tulevaisuutta iloisemmaksi; mutta tulkoonpa mimmoisena hyvänsä, se on löytävä minut itseni arvoiseksi".

Nelistäen lähenevän hevosen kavioin lyönti saattoi Roosan säikähtämään. Hän tunsi lentävien kavioin nopean ja keveän tahdin — miten usein olikaan hän tätä musiikkia odotellut — se on kreivi! Niinpä hän ei toki olekaan matkustanut; kuinka hän muutoin jo näin kohta voisi olla täällä!

Hän oli noussut tuolilta ja seisoi vavisten, nojaten kädellään pianoon, voimatta liikahtaa tai äännähtää. Hän kuuli portin ovea avattavan ja jalustimen kilinän porttiin; sitte hevoiskenkäin kalkkeen pihakivien yli talliin, hänen nopean käyntinsä ikkunain alatse ja portaita myöten ylös. — Soitto suljetulla ovella! "Kukahan siinä vielä on, Roosa?" kysyi isä. — "Minä luulen, kreivi", sanoi Roosa kaikki voimansa kooten. "No sepä olisi!" sanoi pastori, "näin myöhäänkö? Vastahan sentään kello onkin puoli yhdeksän; miten pikaan aika kuluukin teidän luonanne! Mutta minun on jo lähdettävä; huommenna on minulla koulujen tarkastukset Bolaussa ja Gommernissa. Siellä on oltava ajoissa saapuvilla".

Pastori ei kuunnellut herra von Weissenbachin tavattoman kiivaita estelemisiä. Hänestä näytti olevan erittäin tärkeätä olla jo lähtemässä kreivin huoneesen astuessa; ja tosiaankin oli hänellä jo hattu ja mustat sormikkaat kädessä, kun Wengel avasi oven kreiville.

"Siinä susi, missä mainitaan! Juuri äsken puhelin armollisen herrasväen kanssa teistä, herra kreivi. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän niin pian palanneen, vaikka tie onkin huono. Mutta sepä muistuttaa minulle, etten saa kauemmin viipyä. Jumalan haltuun, kunnioitettu herra von Weissenbach! armollinen neitiseni — herra kreivi, teidän nöyrin palvelijanne!"

Näin puhellen ja tehden monta kömpelöä kumarrusta, tunkeusi pastori tuskin sisään ehtineen kreivin ohitse ulos ovesta.

XV.

"Pyydän anteeksi näin myöhäistä tuloani", sanoi kreivi, "mutta minä olin, kuten tiedätte, muutamia päiviä poissa ja olen huommenna varhain aamulla jo matkalla pääkaupunkiin. Tahdoin kuitenkin loma-ajalla käydä katsomassa, kuinka voitte".

Kreivi koetti puhua niin keveällä äänellä kuin mahdollista, vaan siinä ei hän oikein onnistunut. Pastorin täällä olo ja hänen niin pikainen lähtönsä hänen tullessaan olivat täyttäneet hänen mielensä suruisella aavistuksella, että jo Roosa ja hänen isänsä ehkä tiesivätkin, mitä hän oli tullut heille kertomaan — oli tullut raskaalla sydämmellä. Eikä Roosan ja vanhan herran käytös näyttänyt tätä epäilystä vähentävän. Roosa oli sanaakaan sanomatta antanut kättä; herra von Weissenbach oli tehnyt komeimman kumarruksensa ja kohteliaimmalla käden viittauksella pyytänyt häntä istumaan. Ei kumpikaan kysynyt, missä hän oli ollut. Puheltiin ilmasta ja että syksy oli todellakin käsissä. Sitten sanoi herra von Weissenbach:

"Olenpa unohtunut omasta ja tyttäreni puolesta kiittää komeasta lahjasta, joka on rikkautumatta tullut käsiimme. Minä sanon: käsiimme, sillä suoraan sanoen, herra kreivi, olen minä siitä yhtä iloinen kuin tyttäreni, ja hän on, kuten hyvä lapsi ainakin, jättänyt sen kokonaan minulle".

"Kun aikomukseni tuottaa teille kummallekin vähän iloa on onnistunut, niin on se minulle kaksinkertaisesti mieluista", vastasi kreivi isälle ja tyttärelle kumartaen.

"Kuitenkin", sanoi herra von Weissenbach, "olisin minä suoraan sanoen pitänyt parempana, ettei teillä olisi ollut sydäntä erota niin kunnianarvoisesta muinaiskalusta".

"Jättää se teidän käsiinne oli sille paras kunnioitus, minkä voin keksiä", sanoi kreivi.

Herra von Weissenbachin otsa punastui. Hän ei ollenkaan ollut semmoisella tuulella, että hän olisi tyytynyt pelkkien kohteliaisuuksien vaihteloon vieraansa kanssa; ja häpeäksensä oli hän nyt huomannut nuoremman vastustajansa olevan häntä etevämmän sukkeluudessa. Se ei suinkaan hänen tuultansa parantanut; hän piti sangen sopimattomana ja loukkaavana saada Roosan läsnä ollessa opetusta kohteliaisuudessa. Hän sanoi:

"Te tiedätte, minä en rakasta nykyistä edustus-laitosta; minä olen vanhan koulun miehiä, jonka ensimäinen periaate oli: ole itse mies!"

"Kun nyt ei semmoista koulua enää ole olemassa, niin voi syynä siihen olla ainoastaan, etteivät kaikki oppilaat ole tuottaneet sille yhtä paljon kunniaa", vastasi kreivi.

Herra von Weissenbach nousi ylös ja astui pari levotonta askelta, ikäänkuin kävisi huone hänestä liian ahtaaksi. Kreivi katsoi Roosaa; hänen silmäripsensä olivat alaspäin taivutetut, hänen poskensa punottivat vähän; rinnan tuntuvampi kohoeleminen osoitti sisäistä levottomuutta.

Hetkisen vallitsi huoneessa äänettömyys, jota keskeyttivät ainoastaan vanhan herran epätasaiset askeleet ja juuri nyt lähtevän pastorin vaunujen räminä. Silloin kuului ulkona porstuassa syvä, käreä ääni kysyvän herra von Weissenbachia. Wengelin äreästä poiskäskemisestä ei näkynyt olevan apua; käreä ääni kuului vaan kovemmin ja kiivaammin. Herra von Weissenbach, joka sattumalta oli lähellä ovea, meni tyytymättömän näköisenä ulos, sulkematta ovea kokonaan jälkeensä.

"Mitä tahdotte te?" kuulivat huoneessa olijat vanhan herran kysyvän.

Käreä ääni hiljeni niin paljon, että voitiin vaan yksityistä sanoja sen puheesta ymmärtää.

Kreivi oli herra von Weissenbachin huoneesta lähdettyä kääntynyt innokkaasti Roosaan päin, mutta Roosa pysyi muotoaan muuttamatta samassa asemassa; kasvojen puna oli ehkä käynyt vielä tummemmaksi.

"Mutta, Jumalani", sanoi kreivi, "tahdotteko tekin tuomita minut kuulustelematta?"

"Miten juohtuisi minulle sellaista mieleen!" vastasi Roosa kolkolla, epävakaisella äänellä, jota hän turhaan koetti saada välinpitämättömältä kuuluvaksi. "Minä en ryhdy mitenkään tuomitsemaan teidän toimianne tai päätöksiänne".

"Mutta, Roosa — mutta, neitiseni, minähän luulin olevani teidän suosiossanne, teidän isänne suosiossa; minä luulin, että — että te olisitte ainakin ystävällinen minulle. Miksi nyt kerrassaan tämä puhetapa, tämä kylmäkiskoisuus, jota minä — suokaa anteeksi — olen niin vähän tottunut teissä näkemään?"

Roosa katsahti ylös. Hänen suurissa sinisilmissään oli katse, jota kreivi ei niissä ollut vielä tähän asti huomannut — karkoittavan yksivakaisuuden katse. Hän avasi huulensa, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, kovenivat ulkona porstuassa puhujain äänet niin, että Roosa hämmästyneenä nousi istuimeltaan ja kreivi tahtomattaan kiirehti ovelle. Mutta samassa tulikin herra von Weissenbach ja paiskasi oven kovasti kiini. Hänen silmänsä salamoivat tuuheain kulmakarvain alla; korkea otsa oli vihasta punastunut. Hän murisi kiivaita sanoja kiini puserrettujen huuliensa välistä.

"Teillä on, pelkään mä, ollut harmillista kärsittävää, herra von
Weissenbach", sanoi kreivi.

"Oi, ei mitään, ei mitään erinäistä", sanoi vanhus, kaataen pöydältä lasin vettä, josta hän kumminkin joi vaan muutamia pisaroita; "on hullumaista semmoisista hävyttömyyksistä vielä suuttua; johan tuohon olisi pitänyt tottua. Semmoinenhan on ajan luonne, päättäkää itse, herra kreivi! Täällä Weissenbachissa on eräs henkilö, jonka vanhemmat ja esivanhemmat, niin pitkälle kuin ihmiset muistavat, ovat olleet minun sukuni palveluksessa. Ei kukaan heistä, mikäli minä muistan, ole paljon miksikään kelvannut; mutta me olemme heidät ottaneet suojaamme, kuten maallamme ja tiluksillamme syntyneet ja kasvaneet ainakin. Mutta vähimmän kaikista on ollut hyötyä tästä henkilöstä. Ja hän on kuitenkin meiltä saanut kaikki, voisinpa sanoa, henkensäkin, sillä hän olisi vanhempiensa kurjuudessa kuoltua kuollut itsekin nälkään, ellemme olisi ottaneet häntä hoidettavaksemme. Isäni on antanut ruokkia hänet suureksi, lähettänyt kouluun, sittemmin on hän ollut minulla tässä samasessa talossani kirjurina ja kirjainpitäjänä, kunnes minä hänet panin isännäksi ravintolaan, joka kuului meille, oli melkein meidän omamme, sillä se maksoi kaikenlaista veroa. Minä olen vuosikaudet jättänyt arennin vaatimatta ja nyt — mikä on nyt loppu koko historiasta? Vuonna kahdeksantoista sataa neljäkymmentä ja kahdeksan oli tämä samanen mies kaikkien koko seudun huimapäiden ja laiskurien etunenässä; ensimäisenäkolmatta päivänä maaliskuuta tuli hän joukkonsa kanssa tänne hoviin ja uhkasi laittaa katolle punaisen kukon, ellen minä kirjallisesti luopuisi kaikista etuuksista, joita minulla oli tiloista. Vastineeksi tempasin minä luonnollisesti pyssyn tuolta seinältä ja uhkasin ampua jokaisen, ken vielä näyttäytyisi pihalla. Silloin hyökkäsivät he kuin lampaat ulos portista. Sitten tuli veroista vapaaksi osto, ja sama mies, jonka minä olin suureksi elättänyt, pääsi rahasummalla, jonka minä, sen tiesi kuinka usein, olin hänelle lahjoittanut; hän pääsi vapaaksi tilalliseksi, kuten he sanovat. Siitä saakka ei hän ole, kohtuullista kyllä, kohottanut lakkiaan minulle eikä Roosalleni; ja nyt — nyt julkeaa tämä, juopuneena — sillä muuten ei hänellä olisi ollut rohkeutta — tulla talooni minulta pyytämään, ei — minulta vaatimaan latoa täältä pihasta vuokralle, kun häneltä muka liian paljon varastetaan otria närtteestä tien vierestä! Mitäs minä muka ladolla teen, kun ei minulla ole kuitenkaan mitään siihen panna; hän maksaa siitä hyvästi, viidestä tai kymmenestä taalerista ei hänen muka tarvitse lukua pitää, ja silloin helisteli hän rahoja taskussaan! Kuolema ja kirous! pitääkö semmoista kärsiä? Onko sentähden vanhaksi tultu, että antaisi semmoisen roistojoukon itseään opettaa, jonka ennen pisti nuoriin ja lukon taa? Ja kuka on syy kaikkeen tähän kurjuuteen? Minä kysyn teiltä, herra kreivi, kuka on syypää? Ne ovat syypäät, jotka huolimatta mistään jumalallisesta tai ihmisellisestä oikeudesta kokevat juurinensa hävittää hyvät vanhat olot; kaksin-, kolminkertaisesti syylliset, kun verensiteiden, vanhain muistojen pyhyyden, esi-isien muiston kunnioituksen, — kuu kaiken, kaiken sen, mikä muuten pitää ihmisen sydämmen lämpimänä ja antaa hänelle elämässä tukevan pohjan — pitäisi hänelle opettaa, että ken tulee uskottomaksi säätynsä muistolle, se on uskoton itselleen, ja että uskottomuus saa rangaistuksensa ennemmin tai myöhemmin, elämässä tai kuolemassa".

Kreivi oli vaalennut näistä viimeisistä sanoista, jotka herra von Weissenbach oli puhunut korotetulla äänellä ja suorastaan kreiviä tarkoittaen. Hän katsahti Roosaan ikäänkuin odottaen hänen edes nyt koettavan tulla avuksi hänen piinallisessa tilassaan, mutta Roosan silmät olivat maahan päin ja hänen huulensa; joilta ei muulloin koskaan puuttunut sievää käännöstä tai tyydyttävää sovitussanaa, olivat kovasti suletut. Kreivi tunsi tätä nähdessään suuttumuksen kiehuvan kuumasti sydämmessään. Voimakkaalla ponnistuksella voitti hän liikutuksensa ja vastasi niin levollisesti kuin taisi:

"Jos kunnioitus muinaismuistoja — muinaisuutta kohtaan, joka kerran kuitenkin oli nykyisyys, — on niin suuri arvo, herra von Weissenbach, niin luulenpa teidän asettavan oikeuden avun yhtä korkealle. Minä en ole isääni koskaan tuntenut, äitiäni vaan nimeksi; mahdollisesti kyllä en olekaan senvuoksi niin hyvin oppinut kumartumaan kaikkea ajattelemista korkeampana kunnioitetun edessä niin kuin kunnioitettavan, vaikka käsittämättömänkin jumaluuden edessä. Sitä olen useinkin itsekseni selitellyt tunnottomuudeksi ja typeryydeksi, ja voittaakseni tasapainoa tuota uskottomuutta vastaan, jonka paha puoli minulta ei jäänyt huomaamatta, olen koettanut olla tasapuolinen; kukistaa itsestäni ennakkoluulot ja edeltäpäin tehdyt päätelmät; olen koettanut jättää sen, mitä en heti kohta, kuten muut, voinut kunnioittaa, kuitenkin suorastaan tuomitsematta; ja ennen kaikkia koettanut pysyä ainakin itselleni uskollisena, kun minulla semmoisena, kuin nyt kerran olin, oli sangen vaikea saada toisista tukea. Ajatelkaahan nyt itse, herra von Weissenbach, miten katkeraa minusta täytyy teidän äskeisen moitteenne olla. Niin, herra von Weissenbach, jollei minulla jo tänne tullessani tänä iltana olisi ollut aikomus selittää teille mietteitäni, joka selitys olisi ehkä ollut tehtävä jo aika sitten, nyt, nyt tekisin minä sen, ja teidän tulee kuulla minua, sillä te olette liian jalomielinen voidaksenne seisoa vastustajanne edessä muuten kuin yhtäläisillä aseilla, samaa auringon paistetta ja tuulta käyttäen".

Kreivi oli noussut kiivaudessaan, sillä hänen oli aina vaikeampi hillitä itseänsä, mitä kauemmin hän puhui. Kätensä, jolla hän nojasi tuolin karmiin, vapisi samoin kuin syvä äänensäkin, kun hän näin jatkoi: "Vapaatahtoisesta maanpaosta, jossa oleminen, kuten pelkään, ei ollut niin urhea kuin uhkarohkea teko, olen minä palannut tänne syntymämaahani väsyneenä matkalaisena, jo kauan häveten hyödytöntä kuleskelemistani ja työttömyyttäni. Silloin en vielä ollut vakaasti päättänyt, vaan salaisesti toivoin voivani vihdoinkin lopettaa tämän työttömyyteni, kerran viimeinkin päästä kansalais- ja ihmisonnea tarkoittavain miettimisteni tyhjästä eetteristä, saada lujan maan jalkaini alle. Kun minua nyt tämä maa kohtakin pidätti semmoisella voimalla, jota en koskaan luullut mahdolliseksi, kun tämä laakso, johon vieraana olin tullut, niin pian muuttui kodikseni, kun tämä ilma, jota minä täällä hengitin, minua niin ihmeellisesti virkisti ja tuulen humina metsissämme minua miellytti kuin kehtolaulu — niin tämän vaikutti ennen kaikkia muita vastaanotto, joka minulle tuli teiltä osaksi, kohtelu, jonka minä löysin teidän huoneestanne. Minulla ei ole ollut mitään isänkotia; minä en ole tiennyt, mitä merkitsee seison isän edessä; minä en ole tiennyt, mitä on pusertaa sisaren kättä, pitää sitä omassaan. Kun jo luulin pääseväni osalliseksi tästä onnesta, kenen vika — jos muuten köyhän rikkaaksi tekeminen on mikään vika — on se, ellei teidän omanne, teidän hyvyytenne, teidän ystävällisyytenne syy. Minä lämmittelin tässä uudessa auringon paisteessa; minä olin onnellinen, etten koskaan ennen ole ollut, etten ole aavistanutkaan voivani tulla niin onnelliseksi. Niin — minun täytyy tunnustaa, vaikka se onkin minusta vaikeaa tänä hetkenä — minulla oli kohta vielä rohkeampiakin toiveita. Minä uneksin päivästä, jona voisin isällistä ystävääni vielä suuremmalla oikeudella kutsua isäkseni; jona saisin tervehtiä vielä kalliimmalla nimellä häntä, jonka sisarellisen rakkauden luulin jo voittaneeni. Minä en voi olla tätä sanomatta, että paremmin ymmärtäisitte, mitä minulla on vielä sanottavaa, ja muuten sitä tuskin ollenkaan ymmärtäisittekään".

Kreivi oli astunut uunin luo — vähän kauemmaksi siitä, missä Roosa ja hänen isänsä istuivat; nyt katsoi hän kumpaakin, vaikka ennen oli katseensa Roosaa karttanut.

"Ihmisen henki on ikäänkuin hänen ruumiinsa silmä. Liian kirkas valo sokaisee sen. Niin oli minunkin laitani. Minulle tulvivan onnen ylellisyydessä unhotin, etten ollutkaan palannut vierailta mailta, elääkseni taaskin ainoastaan itseäni varten. Mutta samassa määrässä, kuin tulin tietoon onnestani, voitti alaa se vakuutuskin, ettei ansaitsematon onni otekaan mikään onni; että se ei ole onnen ansaitsemista, kun vetäydytään pelkurina ja joutilaana elämän taistelusta, jossa toiset panevat alttiiksi tavaransa, verensä ja kaikki, niin kauan kuin mahdollista, sitten vielä sanoin itsekseni, että tämä elämän taistelu ei viimein säästä ketään ja että se saa häpeällisesti kukistua, joka ei tärkeänä hetkenä voi koko voimallaan puolustaa vakuutustansa. Minä tunsin kerrassaan vikani koko raskauden, sen vikani, että olin lähestynyt teitä niin lähelle, näyttämättä ensin itseäni teille semmoisena, kuin minä itse näen, kuin minä itse tunnen. Minä tunsin olevani velvollinen tunnustamaan teille täydellisesti, kiertelemättä periaatteeni. Mutta ei sekään näyttänyt minusta riittävältä. Minä luulin kunniani ja teidän kunnioituksenne vaativan minua vapaasti ottamaan askeleen, joka minun ehkä myöhemmin olisi täytynyt ottaa, ellen tahtoisi kadottaa arvoa omissa silmissäni. Tilaisuus semmoiseen tekoon oli minulla jo kauan tarjona. Tuskin olin palannut tänne ja maine levinnyt, että jäisinkin tiluksilleni asumaan, kun vastapuolue valtiopäivillämme, joka, kuten näyttää, ei ollut unohtanut, miksi olin kymmenen vuotta sitten eronnut sotapalveluksesta, kääntyi minuun pyytäen minun astumaan heidän riveihinsä. Pikku maamme ei ole niin suuri, että se tyydyttäisi kunnianhimoa; mutta pienenäkin on se jäsenenä tuossa suuressa kokonaisuudessa, ja asiat, joista nyt juuri on kysymys, ovat erittäin tärkeät meidän oloillemme. Minulle esitetyn ohjelman alle voin minä hyvällä omalla tunnolla kirjoittaa nimeni, sillä se sisältää todellakin ainoastaan pienoisen osan siitä, mitä minä varmasti toivon kohtakin kirjoitettavan koko Saksan vapaamielisen puolueen ohjelmaan. Minä olen kirjoittanut sen alle. Fichtenauin piirissä on minun valitsemiseni varma eilisestä saakka, jolloin minä siellä esittäydyin valitsijoilleni. Kun minulta vielä nyt kysytte, miksi olen näin tehnyt, miksi juuri nyt näin tehnyt — niin tiedätte myöskin, miten raskasta se on minusta ollut ja miten raskasta tämä kaikki teille sanoa".

Kreivi oli viimeisiä sanoja lausuessaan kumartunut uunin koristereunusta vasten ja peittänyt otsansa kädellään. Siinä asennossa odotteli hän, ikäänkuin saadakseen aikaa liikutuksensa voittamiseksi. Pari minuuttia oli syvä äänettömyys huoneessa. Roosa oli kreivin vaiettua ainoastaan kerran tuskaisesti katsahtanut kreiviin ja isäänsä, sitten olivat hänen silmäluomensa taas laskeuneet. Herra von Weissenbach istui sohvalla, otsa ja kulmat rypyissä. Nyt nousi hän ylös, astui pari kertaa edestakaisin, seisattui sitte Roosan ja kreivin välille ja sanoi:

"Minä kiitän teitä, herra kreivi, ilmoituksistanne, vaikka olisikin, kuten jo itse sanoitte, ollut suotavampaa, ettette olisi niitä niin kauan pitäneet meiltä salassa. Olipa nyt miten olikin, te olette täyttäneet velvollisuutenne, te olette puhuneet kuin mies ja niin tahdon minäkin teille vastata. Ensiksikin pyydän minä teiltä anteeksi siitä, mitä ensin sanoin, te olette olleet itsellenne uskollinen, olette vieläkin tässä silmänräpäyksessä; te olette ylpeä siitä, että niin on, että teillä on rohkeutta voittaa sydämmenne, tunteenne. Hyvä! Ette suinkaan voi odottaa vähempää minulta, meiltä; ette voi toivoa, että mies, joka on iässä kolmekymmentä vuotta s.o. ihmisiän teidän edellänne, tunnustaisi hautansa kynnyksellä omiksensa ne mietteet, joita hän on koko elinaikansa vihannut ja vastustanut. Minä olen, niin näyttää, jäänyt tässä taistelussa tappiolle; minä olen siinä kadottanut omaisuuteni, menettänyt terveyteni ja iloisuuteni; minä olen vanha ja — vastenmielisesti sanon sen — köyhä mies, jolta kentiesi ryöstetään ehkä vielä viimeinenkin, mikä hänelle on rakasta, hänen hyvä nimensä. Onkohan mahdollista ajatellakaan, että minun kaikkien näiden uhrien lisäksi pitäisi vielä luopua mielipiteistäni? Ja siitähän olisi kumminkin kysymys, taikkapa olisi meidän elämämme, minä tarkoitan teidän suhdetta minuun ja minun teihin, suuren suuri - valhe. Se ei sovi meidän arvollemme. Minä olen velvollinen sanomaan teille täyden totuuden. Jos te olisitte minulle alusta alkain vieras, porvarissukuinen, jos teillä silloin olisi nuo mielipiteet kuin nyt, en minä mitenkään tekisi teitä uskotukseni, en milloinkaan antaisi teille sijaa niin lähellä sydäntäni; minä voisin astua vastustajaksenne jollakin välinpitämättömyydellä, tunnolla, että niin on oleva, ettei voi toisin olla. Mutta — minä tunnustan sen — ajatus, että rakkaimman ystäväni poika, että se, jonka minä pienoisena kannoin kasteelle, että ikivanhan, mielipiteittensä puhtaudesta kehutun suvun jälkeläinen menee niiden puolelle, joita minä olen aina pitänyt luonnollisina vihollisinani — se kiihoittaa veren suonissani, — se melkein ryöstää minulta tyyneyden, johon vanhuuteni minun velvoittaa. Tästä hetkestä alkain täytyy kaiken yhteyden välillämme lakata; sitä minun tuskin tarvitsee sanoa teille; te tunnette, tiedätte sen yhtähyvin kuin minäkin. Mitä kukin meistä sillä kadottaa, saa kusin kantaa, miten taitaa. Mahdollisesti ja luultavastikin alkaa kullekin meistä nyt raskas aika, jona ei kukaan enää ole oleva niin onnellinen kuin ennen tutustumistamme — sekin on meidän otettava vastaan kuin jokin välttämättömyys. Sana käskee puhkasemaan silmän, joka on meille pahennukseksi; sysätä luotamme joku, jota toisissa oloissa olisimme hyvinkin rakastaneet, on ehkä yhtä tuskallista; ja kumminkin täytyy niin tapahtua, ellemme tahdo ruumiinemme ja sieluinemme hukkua".

Kreivi hengähti syvään. Kaikki oli loppunut. Hän kohotti ylös päänsä; astui hiljaisilla, levollisilla askeleilla Roosan luo ja katsoi hetkisen häneen. Hänen silmänsä olivat punaiset; poskensa olivat nyt kalveat ja suunsa ikäänkuin tuskan sulkema. "Voikaa hyvin!" sanoi kreivi ja ojensi hänelle kätensä. Roosan käsi oli kylmä ja sormet ikäänkuin kangistuneet. Kreivi voi töintuskin pysyä lujuudessaan; ylpeys ja rakkaus taistelivat hänen rinnassansa kuin kaksi kotkaa, jotka levitetyin siivin ja ojennetuin kynsin hyökkäävät toistensa kimppuun; mutta ylpeys voitti. Hän antoi kylmän käden hiljaa vaipua alas ja kääntyi herra von Weissenbachiin.

"Sallikaa minun saattaa teitä ulos", sanoi vanhus ottaen pöydältä kynttilän ja näyttäen kreiville porstuaan tulta, aivan kuten ennenkin, paitsi ettei hänen oivallista kohteliaisuuttaan mikään ystävällinen hymy tänä iltana kirkastanut. Ovella erosivat he. Herra von Weissenbach käytti silmänräpäystä, jolloin hänen toinen kätensä piti kynttilää, toinen oven ripaa, tehdäkseen viimeisen kumarruksen. Kreivi ei koettanutkaan antaa hänelle kättä. Kun yöilma puhalsi hänen kasvoihinsa, hengähti hän vielä kerran syvään ja sanoi: "Jumalalle kiitos!" Kuitenkin oli onni, että Zuleika juoksi niin tasaisesti ja oli jo niin usein yöllä kulkenut tien Weissenbachista Lengsfeldiin — muuten olisi tämä ratsastus voinut helposti olla viimeinen sekä ratsulle että ratsastajalle.

Herra von Weissenbach ei tavannut palatessaan Roosaa enää huoneessa. Hän meni viereiseen kammariin. Roosa oli heittäynyt sinne sohvalle. Hän kohotti päätään; kasvot olivat kyynelissä. Herra von Weissenbach pani kynttilän kiivaasti pöydälle.

"Jos isääsi rakastaisit, et tänä hetkenä itkisi, Roosa", sanoi hän.

Roosa kuivasi nenäliinallaan kyyneleitä; vaan hänen sitä tehdessään valtasi hänet suru. Hän tyrskähti ääneensä, peitti kasvonsa sohvatyynyihin ja itki katkerasti.

Tämä näky — värisevät hiuskähärät, suonenvedon tapaisesti vavahteleva hoikka ruumis — saattoi vanhuksen raivoihinsa. Hän löi nyrkillään otsaansa, käveli kiivain askelin edestakaisin, seisattui viimein yhä vielä itkevän Roosan eteen ja sanoi:

"Miksi et sitte seurannut häntä, kun sinusta on niin vaikeata ottaa osaa isäsi kohtaloon? Olisihan hän sinut mielelläänkin ottanut täksi päiväksi ja huomeneksi, vaikka hän ehkä jo ylihuommenna olisi hävennyt kerjäläistyttöä! Oi, Jumalani, miksi et antanut minun kuolla ennen tämän kokemistani!"

Roosa kuuli oven liikkuvan. Isä oi jättänyt huoneen. Hän ei koettanutkaan seurata häntä; todellakaan ei hänellä nyt olisi ollut voimiakaan siihen. Hänen päänsä oli kuin palasina ja rinta niin täynnä karvasta surua, ettei hän enää voinut edes itkeäkään, vaan aika ajoin hiljaa nyyhkiä vaan ja kankeilla avonaisilla silmillä kynttiläin liekkiin katsoa. Niin istui hän kauan. Kovemmin ja kovemmin vinkui yötuuli. Uudestaan alkanut sade ratisutti ikkunan ruutuja. Vahti huusi kylässä tuntia, Roosa ei tiennyt, mikä aika nyt oli; hän näki ainoastaan kynttiläin jo melkein loppuun palaneen. Hänen piti mennä levolle — miksi? hänellä ei ollut vähintäkään halua siihen. Huommennahan on taas päivä — ja — päivä, jona hän ei saakaan nähdä "häntä", joka, kuten hän nyt tunsi, oli hänestä kalliimpi kuin oma elämänsä; ja samoin ylihuommenna ja joka päivä! Roosa kauhistui; hänestä tuntui kuin katsoisi hän hautaan. Hän otti kynttilän ja toimitti, mitä vielä emännöitsemisessä oli huommeiseksi toimittamista. Talossa olivat jo kaikki nukkuneet. Noustessaan ylös narisevia portaita pelästyi hän kuvaistaan, jonka kynttilä eräässä käännöksessä loi seinälle ja kattoon, ja sitten ajatteli hän itsekin olevansa ainoastaan varjo siitä, mitä hän niin äsken oli ollut.

XVI.

Syksy osoitti nyt olevansa herra maassa. Sadetta ja myrskyä vaan, myrskyä ja sadetta joka päivä. Aurinko oli kadonnut, ikäänkuin se ei tahtoisi nähdä hävitystä, nähdä, miten äsken kultatähkinä lainehtineet pellot olivat laajoina, ikävinä soina, miten murtuneet kukat mätänivät puiston märässä maassa, miten puiden puolipaljaat oksat kuin hurjistuneina toisiaan piiskasivat ja kuivat lehdet kuin hullut ilmassa liehuivat. Eläimet olivat kaikki, ken vaan suinkin löysi suojusta, niihin paenneet; puistossa ei ollut enää muuta linnun ääntä kuultavana kuin melkein lakkaamaton varisten raakkuminen, joita tuuli pudisteli pesistä ja häilyviltä oksilta ja heitteli mustina joukkoina korkealle harmaasen sumumereen. Ilma oli kostean kylmää vesihöyryä täynnä. Aika ajoin satoi rankasti, olkikatot kastuivat läpimäriksi, tomu poistui latojen ja talonpoikaistupienkin seinistä ja kylän lävitse lirisevä, saman niminen puronen muuttui virraksi, joka ikäänkuin vihoissaan vieritteli tummia likaisia laineitaan. Nyt oli suruinen, synkkä aika, aika semmoinen, joka ei juuri kellenkään tuota mitään hyvää.

Eikä se suinkaan ollut vähimmän surullinen ja synkkä hovin asukkaille. Vanha herrastalo riippuvine kattoineen, alati peitettyine ikkunoineen ja paljaine, koruttomine seinineen, joita tuuli ja sade olivat kyllä pahoin pidelleet, oli semmoisen miehen kaltainen, joka on nähnyt parempiakin päiviä, ja nyt, kun ne päivät tulevat, joista sanotaan: ne eivät minua miellytä, vetää hatun kasvoilleen, käärii nuttunsa lujemmin kiini eikä ole onnettomuudesta millänsäkään. Ja yhtä iloton, kuin talon ulkopuoli, oli vanhan herra von Weissenbachin elämäkin. Aarre, jota hän oli luullut loppumattomaksi, oli tyhjentynyt; viimeinen ilon väre oli hänen elämästään sammunut; sauva, johon hän oli aina lujemmin nojannut, oli murtunut; sielun suloinen juoma oli hänestä tullut karvaaksi ja katkeraksi — tyttären rakkaus häneen oli poissa. — Roosa ei kyllä antanut suorastaan mitään syytä valituksiin; hän oli seuraavana aamuna kyynelettömin, vaikka kyllä kalvein kasvoin, jopa hymytenkin tullut isänsä luo; hän ei ollut unhottanut pienintäkään noista lukemattomista tempuista, joihin hän oli isänsä totuttanut; hän ei ollut maininnut kreivin nimeä, ei sanaakaan puhunut suhteestansa häneen; hän oli tehnyt tehtävänsä aivan kuin ennen — mutta kuitenkin oli kaikki aivan toisin kuin ennen. Näennäisesti ei mitään muutosta, ja kuitenkin kaikki muuttunut; ja isä tutkisteli tätä muutosta ja huomasi jokaisen pienimmänkin viitteen tuolla kuumeentapaisella uteliaisuudella, jolla raskasmielinen tarkastelee sairautensa edistymistä. Hän ei unhottanut, miten hän, tuo voimakas, ylpeä tytär oli sinä iltana murtunut kuin häilyvä ruoko; hän näki yhä vielä hänen kiharainsa ja hoikan vartalonsa vapisevan; hän kuuli yhä vielä hänen suonenvedon tapaisen nyyhkimisensä — se oli hänen todellinen muotonsa; mitä hän nyt näki — tämä kalvea, ystävällinen, huomaavainen tyttönen — se oli teeskentelemistä, valhetta, itsensä kieltämistä vaan. Mitä huoli hän hänen hymyilemisestään, kun hän piirustuslaudalla piirustuksen alla huomasi selviä jälkiä äsken itketyistä kyynelistä. — "Hän rakastaa kreiviä kuten ennenkin; hän tekee, mitä tekee, velvollisuuksiensa tunnosta, jalomielisyydestä".

Vanhuksen ylpeys kiertelihe, kääntelihe tämän ajatuksen painon alla. Hän sai, kuin kerjäläinen, elää rakkauden rikkaalta pöydältä putoavista muruista, kun hänen tyttärensä sen sijaan tuhlasi kreiville koko atrian. Yö yönsä perästä yritti hän tehdä lopun elämästänsä, joka hänen silmissään oli hänelle häpeäksi; hän päätti käskeä tyttärensä menemään kreiville mieluummin tänään kuin huommenna; mutta kun Roosa seuraavana aamuna tuli suloisesti hymyillen hänen luokseen, ei hänellä ollutkaan rohkeutta kehoittaa häntä eroamaan, ja hän lykkäsi silloin päätöksensä toimeenpanon seuraavaksi päiväksi. Ehkäpä ei hän enää seuraavana päivänä elänytkään, ehkä saavuttaisi äkillinen kuolema unettoman kuumetautisen ja siten kerrassaan vapauttaisi heidät kummankin. Niin, olisipa vanhus näinä päivinä itsekin lopettanut elämänsä, tuon piinaksi muuttuneen elämän, ellei hurskas lapsenusko, johon hänen sielunsa vielä turvasi, olisi semmoista tekoa tehnyt hänelle siveellisesti mahdottomaksi. Sitä paitsi oli itsemurha hänen silmissään pelkurimaisuutta. Uskonto ja kunnia käskivät häntä vielä kotvasen kantamaan ristiänsä.

Eipä vielä ihmistenkään silmissä maankaan päällä ollut hänen tilintekonsa päättynyt. Vielä oli hänen, kuten näytti, todistettava, ettei viimeinen Weissenbach, moitteettoman sukunsa viimeinen jäsen, ollut mikään petturikonna. Hajonneen pankin juttu oli joutunut korkeimpaan oikeuteen ja yhä vaan laajentunut. Uusia todistuksia oli hankittu; asiaan osallisiksi oli vedetty monta henkilöä, joita ensimäinen tutkijatuomari oli pitänyt petettyinä, vaan ei minään pettureina; toisia henkilöitä merkittiin odottamaan samanlaista kohtaloa jutun edistyessä. Näiden viimeisten joukossa oli herra von Weissenbachikin. Hänen asiainsa ajaja ilmoitti sen hänelle ja pyysi häntä jo ajoissa hankkimaan edestään takaussummaa, jonka suuruuden hän arvion mukaan määräsi.

Että tämä seikka tuotti vanhukselle lakkaamatonta tuskaa, voi sangen hyvin huomata häntä paremmin tarkastellessa, vaikka hän kyllä koetti näyttää pitävänsä hyvin vähän lukua koko asiasta. Takausta ei hän ajatellut ollenkaan; sillä voisihan hän yhtä hyvin omin käsin ohjata Weissenbachin veden ylöspäin, kuin maksaa sitä omista varoistaan, ja velalliseksi ei hän tahtonut vanhoilla päivillään joutua. Miksi olikaan hän antanut kunniallisen nimensä tuohon uudenaikaiseen hurjuuteen? Semmoisesta rikoksesta ei parin vuoden vankeuskaan olisi liian suuri rangaistus. Tähän oli hän kyllä aina ajatellut vankihuoneita olevan vaan lurjuksia ja konnia varten; mutta uudet ajat, uudet tavat. Hän toivoi vaan, ettei hänen tarvinnut oikeusherrain mieliksi istua niin pitkää aikaa, kuin he tahtoisivat. Hän oli jo vanha mies ja elämään jo kyllin kyllästynyt, ja voisihan tapahtua, että kuolemakin ymmärtäisi vähän asioita ja tekisi noille ankaroille herroille aika kepposen.

Tosiaankin oli hänen jo loppukesästä saakka hyvin häilyvä terveytensä nähtävästi heikontunut näinä viime aikoina. Lakkaamaton sielun kiihtyminen, jota unettomat yöt vielä lisäsivät, kulutti hänen voimiansa. Hänen vielä tähän asti niin innokkaat silmänsä olivat kadottaneet loistonsa ja vaipuneet syvälle koloihinsa; hänen harmaasen tukkaansa ilmestyi yhä enemmän hopeavalkeita hiuksia; ääni oli käynyt käheämmäksi ja äreämmäksi; hän oli kuin kerrassaan muuttunut vanhaksi ukoksi, joksi hän tähän asti oli aina vielä puolileikillä itseään nimittänyt.

Roosa näki tämän kaikki. Hänen tuskansa oli sitäkin katkerampi, kun hän ei voinut näyttää sitä kellenkään, kaikista vähimmän isällensä, joka kylmällä kohteliaisuudella joka kerta keskeytti kaikki Roosan kokeet vanhaan tapaan lähestyä häntä. Roosan tuskalla ei ollut mitään rajaa, hän oli toivottomuuden partaalla. Hän näki ajan lähestyvän, jolloin isän luultavasti olisi annettava takaus edestään, eikä hän vielä ollut ryhtynyt mihinkään toimeen. Mutta vankeus ja kuolema — sen tiesi hän — olivat isälle aivan sama asia. Hän, joka koko elinaikansa oli joka päivä kävellyt tuntikausia vapaassa ilmassa, joka jo heidän asuessaan kaupungin valoisimman kadun varrella oli valittanut tukalaa ahtautta — hänenkö pitäisi elää kuukausia hengittää vankihuonein turmeltunutta ilmaa! Roosa oli siitä varma, että kahdeksan semmoista päivää tuottaisi hänelle kuoleman. Hän oli isänsä tietämättä kysynyt vanhan piirilääkärin ajatusta, joka jo monta vuotta oli asunut Weissenbachissa, mutta jota isä hänen kansavaltaisten mietteidensä vuoksi ei suosinut ja sentähden kutsui hänet hoviin ainoastaan pahimmissa tapauksissa; ja vaikka tämä ei tahtonut tietää mitään niin jyrkästä vaikutuksesta, niin myönsi hän kuitenkin asian arveluttavaksi herra von Weissenbachin ikään, ruumiinrakennukseen ja luonteesen katsoen. Roosa raukka vaivaeli aivojansa löytääkseen jonkin avun tässä hädässä. Mutta mitä taisi hän tehdä? Kenen puoleen voi hän kääntyä?

Vihdoin kirjoitti hän — raskaalla sydämellä ja sangen vastahakoisesti — herttuattarelle. Hän kertoi tilansa ahtauden; hän ei pyytänyt apua, ei, ainoastaan neuvoa ja lohdutusta. Kauemmin kuin oli toivonut, sai hän odottaa vastausta — hyvin vähän lohduttava vastaus. Vanhoja lauselmia ystävyydestä, joka ei tunne mitään säätyeroitusta, rakkaudesta, joka perustuu henkiheimolaisuuteen; mutta ne olivat vaan korulauseita. Roosa näki sen nyt ensikerran onnettoman ja apua tarvitsevan tarkkuudella, jolle leivän sijasta kivi annetaan. Hän ajatteli itseään herttuattaren tilassa ja köyhän, hyljätyn tyttösen, jota hän todellisesti rakasti, pyytämän neuvoa: miten mielellään olisi hän ryhtynyt hänen asiaansa kuin omaansa! — "Minä olen puhunut herttuan kanssa", niin kirjoitti herttuatar; "hän sanoi valitettavasti voivansa tässä asiassa vähemmän kuin kuka muu hyvänsä; valtion pankki oli saanut kärsiä melkoisen osan uuden pankin tuottamista tappioista; vastapuolue oli aikomissaan parannuspuuhissa käyvä ennen kaikkia juuri tähän asiaan käsiksi. Siinäpä onkin kaikki, mitä asiasta olen ymmärtänyt. Tiedättehän, rakas Roosaseni, miten kankea minun pääni on tämmöisissä asioissa. Mutta eihän teidän tarvitse pitää asiaa niin toivottomana, rakas Roosaseni, eikä teidän kelpo isännekään. Tämä paha ilma tuottaa kaikenmoisia alakuloisia ajatuksia; minuakin vaivaa päänkipuni kovemmin kuin koskaan ennen. Teidän pitää tosiaankin tulla ja panna taas kaunis, pehmeä kätenne otsalleni. Se auttoi aina niin hyvin. Neiti Mardorfin käsi on liian laiha, eikä siinä ole teidän kätenne lempeää, lieventävää lämpöä. Tosiaankin kaipaan minä teitä suuresti, rakas Roosaseni — — —"

Roosa antoi tämän kirjeen pudota syliinsä ja katseli kauan suruisena, miettiväisenä eteensä maahan. "Tämä on siis tuo hyväntahtoinen, armollinen ystävä! Samana hetkenä, jona hän tietää, jona hänen täytyy tietää — jos hänellä vaan on silmät lukeaksensa ja sydän tunteaksensa — puhuvani kaikesta, rakkaan isä-vanhukseni elämästä ja kuolemasta, saattaa hän puhua ilmasta, päänkivusta ja hovineitsyen laiskasta kädestä…" Roosa rutisti suuttuneena kirjeen myttyyn ja viskasi sen uunin liekkeihin. — "Hänellä (kreivillä) oli oikeus pilkallisesti pudistella olkapäitään, kun puhelin sydämellisestä ystävyydestäni herttuattaren kanssa. 'Sydämellinen ystävyys!' sanoi hän. 'No niin! sydämellinen, kuten käden ystävyys sormikkaasen, niin kauan kuin sitä tarvitsee!'"

Korkea rouva oli pyytänyt, ettei Roosa vähintäkään puhuisi siitä, mitä hän herttuan suusta oli hänelle kertonut; mutta paha kyllä lörpöttelivät jo ihan seuraavina päivinä sanomalehdet tuon suuren valtiosalaisuuden. Virallinen lehti kirjoitti pitkän kappaleen, koettaen ottaa oikeuston intoa pankkijutussa todisteeksi siitä, miten vähän hallitus pelkäsi toimiensa arvostelua. Vastapuolueen lehdet sitä vastoin selittelivät, miten tuommoinen toisista vielä liiaksi riippuvaisen oikeuston kiihoittaminen oli ainoastaan ruma koetus hallituksen puolelta heittää hiekkaa suuren yleisön silmiin ja tehdä itsestään hyvin yksinkertainen asia niin epäselväksi kuin mahdollista. Erittäinkin herätti huomiota yksi kirjoitus, joka puolusti tätä viimeistä väitöstä aivan aavistamattomalla rohkeudella. Ministeristön rahatoimia tuon onnettoman luottamuspankin avulla tuomittiin kovasti. Loppu kuului näin: "vaikkapa ministeristö arassa kuolemanpelossaan välinpitämättömästi uhraisikin uskollisimmat puolustajansa, pysyäkseen vielä pari kuukautta kauemmin toimessaan, ei siitäkään olisi sille mitään apua. Antokoon se vielä maalle tuon kummallisen näytöksen, että ne pääsevät arvovirkoihin, jotka kevytmielisyydellään ja taitamattomuudellaan ovat saattaneet maan perikadon partaalle, samalla kun ehkä ne miehet saavat vankeudessa nääntyä, jotka säälimättä uhrasivat omaisuutensa, sovittaakseen vääryyttä, jota toiset heidän kunniallisten nimiensä varjossa tekivät — tilipäivä on kuitenkin koittava, ja uudestaan kokoontuvain valtiopäiväin ensimäinen ja pyhin velvollisuus on pitää siitä huolta, että tämä tilipäivä tulee niin pian kuin mahdollista".

Roosa, joka nykyisin luki aina ennen isän kahville tuloa sanomalehden pikaisesti lävitse, oli tykkivin sydämmin lukenut tämänkin kappaleen. Viimeisestä lauseesta hämmästyi hän; hän oli kuulevinaan rakkaan, hyvin tutun äänen puhuvan nämä rohkeat sanat. "Tilin päivä on kumminkin koittava!" Tässä samassa huoneessa oli hän joku aika sitte sanonut juuri niin, kun hän ja isä ensi kerran joutuivat puhumaan valtiollisista seikoista. "Hän" oli tämän kirjoittanut, eikä kukaan muu! Roosasta oli, kuin pilkistäisi harmaiden sadepilvien raosta sininen taivas huoneesen. Oliko häneltä apu tuleva? Keltäs sitten? Kukapa olikaan niin voimakas ja rohkea kuin hän? Kuka rakasti häntä niin kuin "hän"?

Tuskallisesti tarkasteli hän isänsä kasvoja, kun tämä kohta sen perästä nojatuolissaan istuen luki samaa kirjoitusta. Hän näki hänen kätensä vapisevan. Hän uskalsi kysyä, oliko isä jotakin erittäin huomattavaa löytänyt. — Isä hypähti ylös tuolilta. "Tuossa, lue itse!" sanoi hän ojentaen Roosalle lehden, ja itsekseen murisi hän sitte: "sitä puuttui vielä, tuolla lailla joutua yleisen sääiin esineeksi! Kuivettukoon käsi, joka sen on kirjoittanut!"

Sen sanottuaan meni hän ulos huoneesta. Roosan ilo oli ollut lyhyt. Aavistiko isä niin hyvin kuin hän, kuka kirjoittaja oli? Vihako häntä kohtaan opetti hänelle niin kauheat sanat, jotka eivät ollenkaan olleet hänen muuten niin jalon ajatustapansa mukaisia?

Roosa pääsi kohta tästä epätietoisuudestaan. Ensimäisenä päivänä marraskuuta avattiin valtiopäivät. Hallituspuolueen ääniluku oli vähän suurempi, mutta vastapuolue oli siksi vastoin toimeliaampi ja koossa-pysyväisempi. Että kreivi von Lengsfeld menisi viimemainittuun, sen tiesivät muutamat jo aika sitte. Mietteet hänestä olivat maakunnassa monenlaiset.

Muutamat, jotka hänet lähemmin tunsivat, kehuivat hänen nerokkaisuuttansa ja oppiansa; toiset sanoivat häntä ylpeäksi ja röyhkeäksi, eivätkä odottaneet hänestä mitään kiitettävää. Mutta kaikki halusivat erittäin uteliaasti nähdä, mihin tehtäviin hän oli ryhtyvä tuossa alettavassa taistelussa.

Päätöstä ei tarvittukaan kauan odottaa. Jo muutaman päivän perästä pyydettiin häntä tarkemmin selittämään puolueelleen esittämäänsä, valtiovaroja koskevaa kysymystä, joten hän pääsi puhelavalle. Joka ainoalla ministerillä oli syytä vaaleta; etenkin oikeus- ja raha-asiain ministereillä, kun kreivi joutui puhumaan erittäin luottamuspankin asioista. Lopuksi esitti hän ministeristölle kaksi ehtoa: he saisivat joko parantaa nyt viime hetkenä vikojansa niin paljon kuin mahdollista ja sitten astua unhotuksen epäkunnialliseen hautaan, tai odottaa kanteita.

Vastapuolueen siveellinen voitto oli täydellinen; ministerien kiertelevät, virheelliset, puolinaiset vastaukset herättivät harmia hallituksenkin puolueessa. Kumminkin oli viimeinen heistä saanut päivän tehtäviin palaamisen toimeen ja sillä lailla vielä siksi kertaa pelastanut ministeristön.

Kreivin puhe oli herättänyt mitä suurinta huomiota kaukana maan rajojen ulkopuolellakin. Ei vielä koskaan ollut hallitseville sanottu semmoista, eikä niin yksinkertaisilla, kylmillä sanoilla. Ihmeteltiin, mistä nuori mies oli saanut semmoiset tiedot, ja oltiin taipuvaiset otaksumaan, että hänen puheensa oli joku vanha valtioviisas valmistanut. Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi hänen kaupallis-valtiollinen teoksensa, jota tuntijat kehuivat paraimmaksi kaikista. Tästä hetkestä alkain oli kreivin nimi kuulu tuomari valtioasioissa. Hänen puolueensa ylpeili siitä eikä lakannut häntä ylistelemästä. Lengsfeldin pastorilla oli ollut oikein sanoessaan vastapuolueen menevän pikemmin kreivin puolelle kuin kreivin sen puolelle.

Oli silmiinpistävää, miten tarkasti Lengsfeldin pastori nyt seurasi valtiotapauksia ja muitakin yleisiä seikkoja. Hänellä oli, paitsi tuota yleistä virallista lehteä, pääkaupungissa ilmestyvä vastapuolueen lehti ja vielä sen lisäksi muutamia suuresta naapurivallastakin. Hänellä oli aina uusimmat tiedot; mutta erittäinkin seurasi hän kreivin, isäntänsä, valtiollista kulkua erinomaisen tarkasti. Mitä kreivi tässä, tuossa tai siinä tilaisuudessa kammarin ja valiokuntain istunnoissa tai julkisissa kokouksissa oli sanonut — pastori ei sitä ainoastaan tiennyt, hän osasi sanasta sanaan kertoa kaikki hovissa herra von Weissenbachille, — "Jotain uutta ystävästämme — jos saan armollista isäntääni niin nimittää. Te tiedätte, herra von Weissenbach, mitä minä siitä asiasta ajattelen; vaikka minulla ei olekaan suurta syytä iloita hänen viimeisestä hyökkäyksestään kirkkoa vastaan, niin kuitenkin! mimmoinen nero! mimmoinen luontoperäinen nero! Minä sanon teille: ennen kahta kuukautta on kreivi kaikkivaltias ministeri. Hän on Jooseppi ja hänen säätyläisensä, hänen veljensä saavat kumartua hänen edessään".

"Olenhan minä pyytänyt teitä olemaan puhumatta tästä asiasta", sanoi herra von Weissenbach arkatuntoisella kiivaudella, sotkien korttia, jotka pastori oli hänelle sill'aikaa antanut.

"Antakaa anteeksi", vastasi pastori, "minä olin sen kokonaan unohtanut; mutta tiedättehän: sydämestä suu puhuu. — Eikö niin, armollinen neiti?"

Roosa ei vastannut hänelle mitään. Hän ei ollut milloinkaan voinut kärsiä pastoria; nyt hän häntä melkein vihasi. Jos hän olisi näyttänyt hänestä vähemmän vaaralliselta, niin olisi hän häntä vaan halveksinut; mutta vaikka hän ei kokonaan ymmärtänyt hänen peliänsä, oli hän kuitenkin nähnyt kylläksi pelätäkseen kuin onnettomuutta tämän miehen päivä päivältä kasvavaa valtaa isän yli, Miten hyvästi hän osasikin asetella sanojaan ja taitavasti salata oikean tarkoituksensa — seuraus joka käynnistä oli että isä yhä synkemmin katseli syvään painuneilla silmillään tuuheain kulmakarvain takaa, aina katkerammin puhui ihmisistä ja erittäinkin kreiviin näytti hänen vihansa kasvavan. Sen lisäksi ei enää ollut puhettakaan tuosta luottamuksesta, jota hän ennen osoitti tyttärelleen. Roosa ei saanut mitään tietoa hänen aikeistaan; pari kertaa koetti hän voittaa entistä ystävyyttä, mutta isä saattoi hänet lakkaamaan tuolla kohteliaan kylmällä karkoittamistavallaan, jossa hän oli sangen taitava. Roosa ei valittanut, ei moittinut häntä vähääkään; hän koetti vaan olla kahta vertaa huomaavaisempi; hän oli lempeämpi, nöyrempi ja ystävällisempi kuin koskaan ennen; mutta ennen kaikkia ankarampi itselleen. Hänellä oli kuin jonakin taikakaluna syvimmässä sydämmessään vakuutus, että hän tässä taistelussa ei olisi joutuva tappiolle, jos hän kaikin voimin koettaisi olla hyvä eikä antaisi minkään pahan ajatuksen juurtua sydämmeensä, vielä vähemmän sanoisi tai tekisi jotain, mistä ei voisi itselleen vastata.

Kumminkin kärsi hän paljon tämän kuorman alla. Hänen sydämmensä oli sangen murheellinen ja monta pitkää öistä hetkeä painoi hän kivusta raskasta päätään tyynyihin, eikä kuitenkaan tahtonut tuo armoton uni tulla. Ulkomuotokin osoitti salaa itkettyjen öiden merkkiä. Silmät olivat kadottaneet paljon entisestä loistostaan ja luomien reunat olivat useinkin punaiset. Kasvot olivat kalveammat ja hänen liikkeissään ei ennä ollut tuota kimmoavaisuutta, joka ennemmin niitä niin hyvin kaunisti. Hän ei enää ollut se "ruusu", jonka paisuva täyteläisyys on toimen ja tulevaisuuden kuva, hän oli täydellisesti auennut kukka, joka jakaa kaiken suloutensa, ennenkuin kylmä yötuuli tulee sen lehtiä karistamaan.

Puutarhassa ei ollut enää mitään ruusuja; syysmyrsky oli jo aikaa sitten musertanut ja mukaansa vienyt viimeisetkin. Vuorokausi sitten oli sade lakannut, mutta paksuja raskaita pilviä oli vielä taivaan peittona. Varikset olivat, ehkä vielä pahempaa ilmaa peläten, vetäytyneet kauemmaksi puistoon; yksitellen liitelivät ne vielä monesti Roosan ikkunan ohi. Siitä näkyvä kuva ei suinkaan ollut lohduttavainen: osa pihaa, jossa ei ollut elävää olentoa, latojen märät katot, joiden harjoilla viirikukot naristen kääntelivät, ja parin suuren tammen paljaat latvat, jotka haamujen tavoin pilkuttivat harmaan sumun seasta.