XVII.
Semmoiselta näytti seutukuva Roosasta, kun hän eräänä päivänä iltapuoleen varustautui lähtemään kylään katsomaan Annaa, joka eilen oli niin huononnut; että vanha lääkäri, jonka Roosa oli sinne kutsunut, pelkäsi pahinta. Hän oli jo aamupuolella käynyt siellä ja sairas oli silloin ollut parempi; mutta hän tahtoi kuitenkin varmuuden vuoksi käydä vielä uudestaan katsomassa. Kori käsivarrella, jossa hänellä oli muutamia liinavaatteita sairasta varten, läksi hän tielle. Kylä oli kuin kuollut; purossa pauhasi ja porisi ruskea vesi; sieltä täältä kuului talojen riihistä puijain kumea kolkutus tai kukon alakuloinen laulu — muuten oli hiljaista kuin hautausmaalla.
Roosa astui nopeammin, kuin jo muutoinkin tavallisen nopeata käyntiänsä. Hän pelkäsi sateen uudestaan alkavan. Sitä paitsi kiiruhti häntä melkein tuskaksi kasvava levottomuus, jota hän ei oikein voinut selittää, kun Anna oli hänen viimeksi käydessään voinut verrattain hyvin. Hänen käännyttyään pääkadulta kapeammalle sivukadulle, jonka varrella Klaus Weber asui, tuli hänelle vastaan mies, hattu syvään silmille vedettynä, horjuvasta käynnistään päättäen juovuksissa. Roosa väistyi niin paljon kuin mahdollista sivulle, mutta mies hoiperteli hänelle vastaan, ja hän tunsi kauhistuksekseen Punaisen Hirven isännän, jonka ainoan hän tiesi koko kylän asukkaista olevan hänelle ja isälle vihoissaan, ja isä oli vielä sen lisäksi äskettäin ajanut hänet kovilla sanoilla talostaan. Mies seisattui, hajotti jalkansa, pisti kädet taskuihin ja katsoa töllisti juopuneilla silmillään.
"Antakaa minun mennä edelleen", sanoi Roosa, "tai minä huudan apua".
Juopuneen ruma muoto rumeni vihaisesta irvistyksestä vielä enemmän.
"Ylimyksen sikiö", sanoi hän hampaitaan kiristäen, "tahtoisin tulla kerran teille! mutta minä teenkin sen vielä".
Ja nojaten olkapäällään seinään saadakseen siitä tukea, pudisteli hän nyrkkiään Roosalle.
Roosa näki, ettei hänen tällä kertaa enää tarvinnut tuota raukkaa pelätä; hän meni sentähden, silmät häneen päin käännettyinä, nopeasti hänen ohitsensa ja kiiruhti sitte peräänsä katsomatta katua alas. Mies katsoa tuijotti hänen perästänsä niin kauan kuin saattoi häntä nähdä. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja hoiperteli edelleen. "Minä teen sen", murisi hän ilmaa sormillaan tavoitellen, "minä teen sen, teen sen, tänään vielä teen minä sen".
Tultuaan Klaus Weberin mökille näki Roosa pari vanhaa vaimoa seisovan ovella. Heti hänet nähtyään alkoivat nämä valitella ja voivotella.
"Ah, tuossahan tulee neiti Roosa! Herra Jumala palkitkoon sen teille!"
"Mitä nyt? Onko Anna taas kipeämpi?" kysyi Roosa pelästyneenä vaimojen ulinasta.
"Kipeämpi! Ah, hyvä Jumala! kuollut hän on — lapsi parka! — Tunti sitten, ja lääkärikin on jo ollut täällä ja on nyt mennyt Bolauhin ja sanonut, ettei hän enää voisi mitään tehdä; pitäisi vaan lähettää neiti Roosaa noutamaan hovista. Hän kyllä sanoisi, mitä on tehtävä".
Sanaakaan vastaamatta astui Roosa huoneesen. Porstuan vasemmalla puolen, jossa lapsirikas perhe asui (äiti oli seisonut vaimojen joukossa kadulla), kuului kovaa melua ja parkua; oikealla oli kaikki hiljaa. Roosan sydän tykytti. Kuusivuotiaana, jolloin hän tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui, oli hän nähnyt äitinsä valkoisissa vaatteissa, kukilla koristettuna makaavan kirstussa; muulloin ei ketään kuollutta. Häntä oli aina kauhistuttanut ajatellessaan äkillistä yhteensattumista ruumiin kanssa; hän tunsi tätä kauhua nytkin. Hengitys kävi raskaammin; kädet olivat kylmät. Mutta sitä kesti vaan hetkisen. Sitte avasi hän hiljaa lukitsemattoman oven ja astui tupaan.
Molemmat ikkunat olivat peitetyt valkeilla verhoilla, jotka Roosa oli Annalle lahjoittanut; matalassa huoneessa oli pilvisen ilman vuoksi puoli hämärä. Ruumis makasi vuoteella juuri ovea vastapäätä. Sen kasvoilla oli valkoinen huivi. Pöydän vieressä istui Klaus Weber, kasvot suuriin päivettyneisin käsiin peitettyinä. Lapsi makasi pienessä kätkyessään.
Kuullessaan liikettä ovessa, kohotti mies päätään. Hän katsoi Roosaa sekamielisesti, osoitti vuodetta ja painoi sitte päänsä taas käsiinsä, ikäänkuin olisi hän jo sanonut kaikki.
Roosa astui vuoteen viereen. Entinen kauhu valtasi hänet taas; mutta väkevämpi voima johdatti hänen kättänsä, ja hän veti hitaasti pois valkean liinan.
Anna parka! He, hovin pikku Roosa ja Yrjölän Anna, olivat lapsina yhdessä leikitelleet auringon lämpimästi paistaessa ja pääskysten viserrellessä vanhan kaivon ympärillä ja ulkona puiston nurmikoilla, missä pitkät ruohot kumartelivat ja perhoset kirjavilla kukilla liikkuivat. Sitten oli Roosa lähtenyt isänsä kanssa kaupunkiin, Anna jäänyt kylään, ja kun nuoruuden leikkikumppanit viiden vuoden päästä taas sattuivat yhteen, tunsivat he töintuskin toisiaan. Mutta Roosa ei ollut vanhaa ystävyyttä unohtanut. Hän sai toimeen, että Anna, jolla ei enää ollut vanhempia eikä muutakaan omaisuutta, joutui naimisiin rakastetullensa Bolauilaiselle Klaus Weberille, joka oli yhtä köyhä. Roosa oli antanut säästöarkustaan ne viisikymmentä taaleria, jotka Klausilla piti olla, voidakseen asettua kylään asumaan; hän oli pitänyt huolta Annan yksinkertaisista myötäjäisistä ja hankkinut aina paremmat ansiopaikat Klausille, joka osasi tehdä hyvää työtä, jos vaan tahtoi. Tästä kaikesta huolimatta ei uusi talous tahtonut oikein onnistua.
Anna, ennestäänkin vähän kivuloinen, oli raskaana ollessaan kärsinyt paljon ja ansainnut vähän tai ei mitään. Klaus, pikainen, helppoon elämään tottunut mies ei sanonut naineensa ollakseen sairaan hoitajana, tuli äreäksi ja huomasi työstä tullessaan tien ravintolaan lyhemmäksi kuin kotiin kipeän vaimonsa luo; ja lapsirikas äiti, joka asui toisella puolen, sanoi hänen juovuksissa kohtelevan Annaa pahasti, vaikka Anna aina väitti sitä hävyttömäksi valheeksi, vakuuttaen miehensä aina olevan ystävällisen. Olipa se seikka miten hyvänsä, Anna tuli vaan päivä päivältä kalveammaksi, ja lapsen saatuaan vielä kipeämmäksi kuin ennen — ja nyt makasi hän tuossa kuolleena.
Roosa katseli kalveata, laihtunutta, hiljaista muotoa. Silmät eivät olleet aivan ummessa ja ylähuuli oli vähän taipunut ylöspäin, niin että hänen valkeat hampaansa vähän pilkuttivat raosta. Roosa ajatteli miten hoikkavartaloinen Anna oli muinoin monena kesäaamuna juoksennellut hänen kanssaan puistossa perhosia tavoitellen ja naureskellut ja laulanut — ja Roosa kumartui ja suuteli noita kelveita huulia. Sitte levitti hän hiljaa huivin hänen kasvoilleen.
Hän astui kätkyen luo. Kaunis lapsukainen makasi niin suloisesti, posket vähän punottavina. Se oli äitinsä kuva: sievä, kaita muoto ja suuret silmät. Olisiko hänelläkin oleva yhtä vähän onnea kuin äidillään? Yksi onnettomuus oli häntä jo kohdannut: hän sai olla koko elinkautensa äidittä; Roosa tiesi sen onnettomuudeksi.
Roosa ihmetteli, kun erästä kylän vaimoa, jonka hän oli ottanut Annan ja lapsen hoitajaksi, ei missään näkynyt. Hän meni Klaus Weberin luo, joka vielä oli samassa asennossa, pani kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi hoitajavaimoa. "Hän on poissa", vastasi Klaus, "hän ei tahtonut jäädä, hän — hän pelkäsi, ja — minä, minä pelkään myöskin, neiti Roosa; minä en voi jäädä yksin hänen kanssaan pitkäksi yöksi, kun ikkunat ratisevat ja uunin piipussa kohisee", — ja Klaus, tuo suuri, väkevä mies, vapisi, ja hänen ruskettunut muotonsa kävi vallan vaaleaksi.
Roosa mietti silmänräpäyksen ajan. Hän ei tuntenut kylän vaimoista — ja hän tunsi heidät kaikki — ketään, jonka huostaan hän olisi voinut uskoa lapsen. Hän oli luvannut Annalle olla lapselle äitinä. Hänen päätöksensä oli valmis.
"Mihin tahdotte te jäädä, Klaus Weber, kun täällä pelkäätte?"
Klaus nimitti perheen, jonka hän luuli pariksi päiväksi antavan hänelle majaa.
"Hyvä", sanoi Roosa, "lapsen otan minä mukaani. Minä ja Wengelin vaimo hoidamme sitä; ei siltä ole mitään puuttuva. Ja nyt paikalla tahdon minä sen ottaa".
Roosa otti pienokaisen kätkyestä, kääri sen useampaan liinaan, otti
Annan nutun ja kääri lapsen siihen sen seudun vaimojen tavan mukaan.
Hän taisi tuon toimen niin hyvin; olihan hän kyllin usein samalla
lailla käärinyt nukkejansa.
Klaus katseli häntä kummastuksella. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lasta, mutta jos neiti tahtoi sen ottaa mukaansa, niin oli se varmaankin hänelle paras. Hänen ei silloin tarvinnut kohta kosia ja jos hän tahtoisi naida mustasilmäisen Kristiinan, joka hänelle niin mielellään tulisi, niin ei lapsi ollut tiellä. Hän katsahti arkamaisesti peitettyyn, vuoteella makaavaan olentoon, kun nämä mietteet kulkivat hänen aivoissansa. Klaus oli kyllin urhoollinen ja teki taloutta sen verran kuin kaksi muuta; mutta olla kuolleen Annan kanssa samassa tuvassa, kun vielä lisäksi on semmoisia ajatuksia päässä, se oli kuitenkin vähän omituista. Häneltä putosi suuri paino sydämmestä, kun hänellä oli tuvan avain taskussa ja hän näki neidin menevän lapsen kanssa.
Roosa karttoi kylän pääkatua, vaikka se tänään oli kyllin tyhjä, ja kulki vähän käytettyä syrjätietä. Keveästi ja nopeasti astui hän tavattoman kannettavansa kanssa, Hän ei kohdannut ketään, kunnes oli aivan hovin edessä. Mutta siinä seisoi joku jo ihan avaamaisillaan porttia, vaan kääntyi nyt tulijaan päin. Se oli pastori. Roosa pelästyi; mutta poistuminen ei enää ollut mahdollista, ja pienokainenkin alkoi hänen sylissään käydä levottomaksi. Niinpä meni hän rohkeasti edelleen pastorin ohitse, joka hyvin hämmästyneenä avasi tahtomattaankin portin ihan selälleen.
Porstuassa tuli Roosalle vastaan vanha Wengel. Nähdessään lapsen nuoren emäntänsä käsivarsilla, avasi hän ihmeissään pienet harmaat silmänsä niin suuriksi kuin taisi.
"Missä on isä?" kysyi Roosa hengästyneenä.
"Kammarissaan", äännähti vanhus aivan säikäyksissään.
"Minä haluan häntä puhutella. Sanokaa hänelle niin. Mutta lähettäkää ensin vaimonne tänne ylös! Tulkoon hän heti!"
Pastori, joka ei ollut uskaltanut astua yhdessä neidin kanssa huoneesen, seisoi portailla palvelijavanhuksen ovesta tullessa.
"Mutta Jumalani, hyvä herra Wengel, mitä tapahtuukaan täällä?" kysyi pastori.
"Mitäkö tapahtuu?" vastasi vanhus äreästi. "Klausin vaimo on kuollut ja neiti ottaa lapsen hoidettavakseen, luulisinpa, tuo on ihan selvää".
"Niin, mutta, hyvä herra Wengel; se on kuitenkin — ja erittäinkin tässä silmänräpäyksessä — mitäköhän sanoo armollinen herra siihen?"
Vanhus puisteli päätään ja murisi: "en tiedä; joku aika sitten käy täällä kaikki nurinpäin; kukaan ei tiedä, ken kokki tai kellarimestari on. Antakaa anteeksi, herra pastori; minun pitää käskeä vaimoni ylös".
Näin sanoen kiiruhti hän portailta pihan yli sivurakennukseen. Pastori pisti keppinsä nupun huulilleen ja imeskeli sitä hyvin miettiväisenä. Vihdoinkin lienee hän saanut päätöksensä valmiiksi. Hän otti hatun päästään, silitti pienellä harjalla niukan tukkansa sormien taa, katsoi pyöreään, harjan takapuolella olevaan pikkupeiliin, pani hatun päähänsä ja astui sisään.
XVIII.
Roosa oli Wengelin vaimon avulla — hyväntahtoisen vanhuksen, joka oli yhtä lihava ja ystävällinen, kuin hänen miehensä oli laiha ja äreä — pannut lapsen makaamaan samaan kätkyesen, jossa hän itsekin aikoinaan oli maannut ja jonka Wengelmummo oli nyt tuottanut aitasta, missä se monen muun romun mukana oli vuosikausia seisonut. Lapsen vaatteista ei ollut puutetta, sillä Roosa oli tehnyt ja teettänyt paljon Annaa varten, ja nyt olivat ne jo pari päivää olleet sievästi silitettyinä läjässä, joten ne heti kelpasivat käytettäviksi. Lapsi oli juonut ja makasi. Kumpikin, sekä Roosa että Wengelmummo, seisoivat kätkyen vieressä miettivällä yksivakaisuudella katsellen pienokaista nukkujaa. Sitten katsoivat he toisiinsa ja Wengelmummo sanoi: "kunpahan kerran olisi oma tuommoinen pikku enkeli kätkyessä, neiti Roosa!"
Roosa ei punastunut — siihen ei hänellä ollut mitään syytä Wengelmummon läsnä ollessa — mutta hän tuli vielä miettiväisemmäksi ja sanoi:
"Minä en mene koskaan naimisiin, en koskaan", ja kun mummo otti tämän vakuutuksen vastaan vähän epäuskoisella hymyllä, lisäsi hän:
"Ei minusta ei ole naimisiin menijäksi, rakas Wengel, sen tunnen minä joka päivä paremmin. Ken tahtoo mennä naimisiin, hänen pitää olla iloinen, eikä hänen päänsä saa niin paljon mietiskellä kaikenlaisia".
Neiti Roosa oli sanonut tämän niin vakavasti, että vanhukselta olivat vähällä puheta kyyneleet, joita hän yleensä vuodatti hyvin helposti. Roosa pyyhkäsi kädellään kasvojansa ja nähdessään hyvän mummon niin suruisena, nauroi hän, veti hänet luokseen ja suuteli häntä.
"Sinä jäät nyt tänne, rakas Wengel, ja katsot lasta; minä menen isän luo".
Tultuaan isänsä ovelle, joka oli pitkän, kapean käytävän toisessa päässä, kuuli Roosa, ettei hän ollutkaan yksin. Ääni, joka niin innokkaasti, mutta hiljaa puhui, oli pastorin. Roosa tunsi sen äänen kumean kaiun niin hyvin, ettei hän voinut pettyä. Mitä oli pastorilla taaskin isän luona tekemistä? Hän oli nähnyt hänen äsken lapsen kanssa tulevan; epäilemättä puhui hän nyt juuri siitä. Se ei voinut olla mitään hyvää. Mikäli Roosa tiesi, ei tämän miehen suusta ollut vielä lähtenyt hänelle mitään hyvää.
Melkein harmistuneena läksi hän pois. Hänestä ei näyttänyt isän arvon mukaiselta semmoinen ystävällisyys tuon miehen kanssa, jonka alhainen katsantotapa oli hänen mielestään niin selvästi kuvattuna jo hänen jäykissä, rumissa kasvoissaan. "Tahtoisinpa kerran saada sanoa hänelle, mitä hänestä oikein ajattelen," sanoi Roosa itsekseen, lähtien alas asuinhuoneesen, että pienokainen olisi ylhäällä Wengelmummon hoidossa niin rauhassa kuin suinkin voi.
Roosa oli tuskin istunut paikalleen ikkunan eteen, kun hän kuuli jonkun kömpivän alas rappusia myöten. Ovi avattiin edeltäkäsin koputtamatta, ja pastori astui sisään. Hän hämmästyi nähdessään neidin, ja hänen ensimäinen liikkeensä oli mennä jälleen ulos huoneesta; mutta sitten näytti hän rohkaisevan itseään. Hän sulki oven ja tuli Roosan luo, jonka kasvot hehkuivat suuttumuksen punasta tuommoisen käytöksen tähden, joka hänestä näytti anteeksiantamattomalta julkeudelta. Pastori selitteli varmaankin, sen punan aivan toisin, sillä hän hymyili kumartaessaan ja istuutui sitte puoleksi neuvottoman, puoleksi julkean näköisellä typeryydellä tuolille Roosan luo.
"Antakaa anteeksi, armollinen neiti", sanoi hän, "että minä olen rohkea ja pyydän saada hetkisen puhella kanssanne. Se saattaisi olla minulle, ehkäpä meille kummallekin sangen tärkeätä. Minä tulen juuri nyt isä herranne luota, joka valitettavasti ei voinut niin hyvin eikä ollut semmoisella tuulella, kuin hänen tästä asiasta puhellessa olisi tarvinnut olla. Tosiaankin, neitiseni, minä tahdoin ennen kaikkia puhella teidän kanssanne isänne tilasta".
Roosa katsahti pastoriin kummastuneena ja levottomana.
"Te tiedätte, neitiseni", jatkoi pastori, saaden uutta rohkeutta Roosan katseesta, "että isänne kunnioittaa minua luottamuksella, jota minä en taida olla vastaan ottamatta, vaikka tunnenkin arvottomuuteni. Hän on kertonut minulle jo kauan sitten asiainsa tilasta, ja äskettäin on hän taas tuossa onnettomassa pankkiasiassa toistamiseen minuun luottanut, vieläpä suorastaan — sen saatan aivan liioittelematta sanoa — kysynyt neuvoani. Minä en ole jättänyt hänelle sanomatta, etten minä voi hyväksyä hänen aikomustaan — jossa hän muuten vielä tähän hetkeen asti pysyy — aikomustaan jättäytyä vaadittaissa vankeuteen, ja minä luulen, armollinen neitiseni, että minulla on onni olla tässä kohdassa aivan yksimielinen teidän kanssanne".
Roosa katsoi tuijotti puhujaan. Vaikka puheen aine olikin hänestä sangen tuskallinen, ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta keskeyttää sitä. Mitähän tahtoikaan pastori?
Tämä näytti odottaneen vastausta; kun sitä ei tullutkaan, täytyi hänen jatkaa:
"Te olette kuitenkin, ellen erehdy, muutamia kertoja puhuneet siihen tapaan, neitiseni. Ja kuinka voisikaan olla toisin; vastakohtahan olisi niin luonnoton, varsinkin kun isänne on niin heikko, ja tuo heikkous on viime aikoina peloittavalla tavalla edistynyt. Niin, neitiseni, minun nöyryydessä lausuttu ajatukseni on, että teidän isänne itsekin, mikä on kyllä hyvin ymmärrettävää, sisällisesti kammoksuu pitkää vankeutta ja ettei hän ollenkaan ajattelisi niin raskasta ristiä ottaa hartioilleen, jos hänen tilansa vaan, niin sanoakseni, jättäisi hänelle jonkin muun keinon pulasta päästäkseen. Olento minä oikeassa, neitiseni?"
Roosan katse oli yhtä jäykästi kuin ennenkin pastoriin kiintynyt. Mitä tarkoittikaan hän? — Pastori punastui ja rykäsi; hän olikin arvellut asiaa helpommaksi.
"Minä tahdon puhua tyynesti, neitiseni", sanoi hän, ja hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin soinnuton. "Mitä minulla on teille ilmoitettavaa, sen on sydämmellinen kunnioitukseni isäänne kohtaan herättänyt mieleeni, ja oman hyödyn pyytämättömyydestäni ette ole edes silloinkaan epäilevä, kun ei minulla olisikaan onnea voittaa aikomukselleni teidän suostumustanne. Minä arvelen, näette, puhuakseni suoraan, että isänne varsin mielellään suostuisi takaussumman maksamiseen, jos hänellä olisi rahoja tai jos hän voisi hankkia ystävältä — ymmärrättehän, neitiseni! — ystävältä, jota hänen ei tarvitsisi ujostella. Minä olen kuullut isänne omasta suusta, että asiamies on arvannut takaussumman, joka hänen mahdollisesti olisi maksettava, kahdeksi kymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Nyt —"
Katse Roosan silmissä kävi niin kummalliseksi, ettei pastori kauemmin rohjennut katsoa niihin. Seuraavan puhui hän vähän änkyttäen:
"Nyt olen minä äitini perinnön kautta niin onnellinen, että minulla on pieni omaisuus, noin kaksitoista tuhatta taaleria, joihin minä ystävieni kautta, joita minulla on kylliksi, vaikka olenkin vaan talonpojan poika, voisin helposti saada lainaamalla yhtä paljon lisäksi. Tämän summan antaisin minä suurimmalla mielihyvällä isänne käytettäväksi, olisinpa ylpeäkin siitä, jos hän tahtoisi osoittaa minulle semmoisen arvon, että hän ottaisi vastaan minulta tämän pienen palveluksen".
Mutta nythän kumminkin oli jokin vastaus tuleva. Pastori rykäsi ja kohotti silmänsä. Hänestä näytti, kuin olisi neiti viimeisten silmänräpäyksien ajalla kalvennut; se saattoi toki olla vaalean iltapäivän valon vaikutustakin, joka valo kyllä niukasti virtasi muurivehreän ympäröimistä ikkunoista sisään.
Roosa liikahti, ikäänkuin noustakseen ylös. Hänen muodossaan kuvautui, kuten pastori arveli, niin suuri neuvottomuus, että oli laupeuden työ auttaa häntä.
"Minä tiedän, mitä te tahdotte sanoa, kunnioitettu neitiseni", huudahti hän, vetäen tuolinsa tuumaa lähemmäksi. "Niin, kunnioitettu, rakas neiti, te tekisitte meille kaikille, minä tahdoin sanoa: minulle suuren hyvän työn, jos olisitte niin armollinen ja puhuisitte minun puolestani tästä asiasta isällenne. Te ette voi uskoakaan, neitiseni" — nyt veti pastori tuolinsa taaskin tuumaa likemmäksi — "miten teidän ja teidän isänne kohtalo on minua huolettanut. Minä olen todellisella surulla huomannut, että viime aikoina on pienoinen pilvi asettunut teidän välillenne — kahden ihmisen välille, jotka toisiaan niin rakastavat, joista kumpikin niin hyvin ansaitsee toisensa rakkauden! Päättäkäähän itse, miten hirveältä se tuntuu siitä, joka, kuten minä, ottaa niin suuressa määrässä osaa teidän kummankin elämäänne ja oloonne; — niin, neitiseni, teidän kummankin. Minä olen aina ajatellut: teidän välillänne pitäisi olla jonkun, joka ikäänkuin välittäjänä, yhdistäjänä olisi teidän keskellänne, johon te kumpikin luottaisitte, jota te kumpikin rakastaisitte; ja sitte olen minä edelleen arvellut, että minä ehkä voisin olla se mies. Minä olen kutsumukseltani rauhan palvelija; vaikka minä luonnoltani olenkin vähän kiivas, niin olen toki toiselta puolen sangen hyväluontoinenkin ja voin, niin sanoakseni, kestää loukkauksiakin. Minä olen tosin talonpojan poika vaan, mutta kun vanhus, tahdoin sanoa: isäni kuolee, voin minä toivoa vielä saavani noin kolme- tai neljäkymmentä tuhatta taaleria. Enkä minä olekaan aina oleva pastorina Lengsfeldissä, neitiseni; älkää luulkokaan niin! Minä en tarvitse kreivi von Lengsfeldiä ollenkaan; minä voin, jos niin tarvitaan, hänettäkin päästä eteenpäin, varsinkin kun hän menee hallitusta vastustamaan. Mutta sukulaisuus vanhan aatelisen suvun kanssa — sen tunnustan minä aivan suoraan, neitiseni — olisi minulle sangen edullinen pyrinnöissäni. Sen ja omaisuuteni avulla olen minä vielä kerran piispana, luottakaa siihen. Kaikki riippuu vaan siitä, että te suostutte, neitiseni! Mutta varmaan, ettehän voi olla suostumatta! Eihän teillä ole mitään talonpojan poikaa vastaan, kun ette pidä häpeänä kantaa päiväpalkkalaisen lasta pitkin katuja. Eikö niin, neitiseni!"
Roosa oli pastorin viimeisiä sanoja lausuessa noussut nopeasti. Pastori oli myöskin noussut ja sitte vetäytynyt pari askelta taapäin. Hän voi nyt nähdä Roosan kasvot selvemmin, ja mitä hän näki, pelästytti häntä.
Roosa vapisi päästä jalkoihin saakka; hän oli vaalea, silmät täynnä kyyneliä; rinta kohoeli rajusti; huulet vapisivat; hän tahtoi puhua, mutta ei voinut; hän voi ainoastaan kohottaa kätensä ja osoittaa ovea.
"Mutta neitiseni", sanoi pastori, hänkin nyt vaaleten. "Ettehän toki ystävää —"
Roosa kohottausi koko ylpeään pituuteensa ja uudisti niin käskeväisesti liikkeensä, että pastori, mustia sormikkaitaan kädessään puristellen ja muristen ymmärtämättömiä sanoja hampaittensa välistä, läksi nopeasti huoneesta.
XIX.
Roosa kuuli pastorin menevän ulos pihalle. Kun ovi oli sulkeutunut hänen perästänsä, avasi hän ikkunan hengittääkseen toista ilmaa, kuin minkä tuo vihattu oli läsnäolollaan ja puheellaan turmellut. Kostea ulkoilman viileys teki niin hyvää hänen kuumalle otsallensa; vastustamaton halu ulos vapauteen valtasi hänet. Hän tahtoi nähdä taivaan yllään ja ilmassa purjehtivat pilvet. Hän otti huivin, mikä sattui olemaan käsillä, viskasi sen hartioilleen ja kiiruhti pihan yli puistoon.
Ilolla hengitti hän mätäneväin lehtien voimakasta hajua. Kedoilta juuri nyt metsään palaavien varisten raakkuminen kuului hänestä ystävien ääniltä; tuulen kohina lehdettömissä pensaissa, hänen oman käyntinsä kahina kuivilla tammien lehdillä, mäntyjen satunnainen narina — kaikki oli hänestä musiikkia, semmoista kuin hän juuri tarvitsi; se oli villiä luonnon soitantoa, jota hän ymmärsi, ymmärsi paremmin, kuin ihmisten viekasta, teeskentelevää, hävytöntä puhetta.
Mitä olikaan hän tehnyt, että tämä mies uskalsi hänelle puhua semmoista? Miksi ei hän nyt hänelle sanonut, miten hän vihasi ja halveksi häntä, moista sydämetöntä, nerotonta, kömpelöä töllikkää! Hänkö uskalsi kosia neitiä, joka ei hänelle vielä ollut antanut pienintäkään suosion, sitä vähemmin taipumuksen merkkiä, päinvastoin tuhansia todistuksia välinpitämättömyydestään, jopa inhostaankin! "Mitä olenkaan tehnyt! kuinka syvälle olenkaan vaipunut, että tuommoinen on mahdollista!"
Roosa seisattui, polki suuttuneena jalkaansa ja siveli pikaisesti käsiään, ikäänkuin poistaakseen saastutusta.
"Mutta se on isän syy", sanoi hän itsekseen, edelleen astuskellen. "Miksi onkaan hän ruvennut niin paljon seurustelemaan tuon kurjan kanssa, häntä melkein joka päivä kutsunut taloonsa, vieläpä puhunut hänelle tilastaankin, tuosta käräjäasiasta — mutta Jumalani, mitenkähän oikein onkaan? Onkohan hän esittänyt isälle samaa ja olisiko isä siihen suostunut? Ei, ei! sitä ei isä voisi. — Ja jos hän kuitenkin voisi? — niin olisin minä nyt riistänyt häneltä mahdollisuuden, ehkäpä ainoan mahdollisen keinon välttää vankeutta, joka olisi hänen kuolemansa! Jumalani, mitä olenkaan nyt tehnyt? Minä olen sysännyt pois käden, joka voisi pelastaa isän, ja pitääkö minun nyt nähdä isäni sortuvan silmieni eteen? Mutta sama käsi olisi minun — ei, ei, ei! sitä ei isä voi tahtoa! Tuon kurjan vaimonako, hänen, joka luulee voivansa ostaa minut muutamalla pennillä — ei, ei! minä tahdon kuolla isän edestä — mutta sitä en voi".
Levottomana, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, astui Roosa nopein askelin pitkin varjokäytävää, samaa tietä, jota hän niin usein aivan toisella mielellä oli astunut. Hänen päästyä sen päähän laskeusi mailleen menevä aurinko sumupilvien takaa, jotka olivat koko päivän peittäneet sitä, ja liiteli tulisena pallona taivaan rannalla. Pari heikkoa, pian sammuvaa sädettä värisi tasangon yli, muuten oli kaikki harmaata kuten taivaskin. Syvemmistä paikoista nouseva huuru levisi kuin huntu ketojen yli ja kohosi yhä korkeammalle pitkin kukkulain rinnettä.
Silloin välähteli hetkisen kuin timantin loisto sumun lävitse; pariin ikkunaan Lengsfeldin linnassa oli toinen noista väräjävistä säteistä sattunut. Sitten vaipui auringon purppurapallo piiloon, ja maa oli valmis ottamaan yötä vastaan.
Roosan silmistä kuvasti vielä auringon heijastus, kun hän tietämättään kääntyi varjokäytävän päästä oikealle vaahterain luokse päin. Hän ei nähnyt, että joku istui käsivarret ristissä kauas katsoa tuijottaen, kivipöytään nojaten. Kuullen lehtien rapinaa hänen hameensa liepeitten liikkuessa heräsi tämä kuin unesta ja hypähti ylös; mutta huudahduksen kuuli Roosa, ja seuraavana silmänräpäyksenä seisoi kreivi hänen edessään. Roosan sydän vavahti, mutta vaan ilon hämmästyksestä; hän olisi rientänyt rakastetun syliin, mutta hänen jalkansa olivat kuin naulatut maahan ja hänen kätensä riippuivat voimattomina.
"Minä säikytän teitä jo toista kertaa tällä samalla paikalla", sanoi kreivi puoleksi moittivalla äänellä.
"Ei, ei", sanoi Roosa, "en — minä ole säikähtänyt, en kuitenkaan tiedä, kuinka te juuri nyt olette tulleet tänne; mutta — minusta on mieluista, sangen mieluista nähdä teidät; minulla on teille niin paljon sanottavaa. Te olette, teidän on täytynyt tuomita minua aivan väärin, —"
"Samoinkuin te minua", sanoi kreivi.
"Ei, ei", vastusti Roosa innokkaasti; "minä luulen teitä aivan oikein tuomitsevani; ainakin nyt, vaikka en ehkä sinä iltana, kun teidät viimeksi näin, sitä olisikaan voinut. Silloin näytti minusta teidän menetyksenne — antakaa anteeksi, ellen kiireessä aina löydäkään sopivaa sanaa, mutta minun pitää puhua teille suuni puhtaaksi — silloin oli minusta teidän menetyksenne mielivaltainen, oikullinen, mistään lukua pitämätön, jos saan sanoa. Minä olin kyllin lapsekas uskoakseni, että minä en olisi teistä aivan mitätön. Ja silloin sanoin itsekseni: jos sinä rakastaisit jotakuta, sinä et voisi pahoittaa häntä niin kovin. Mutta sehän oli ihan varmaan hullumaista; sillä miehellä on toisia velvollisuuksia, toisia ihanteita kuin naisella. Me tahdomme ainoastaan nähdä ne onnellisina, tehdä ne onnellisiksi, joita me rakastamme, tapahtuipa se sitte vaikka oman itsemme uhraamisella; miehellä on filosofiansa, uskonsa, valtiolliset toimensa ja kunnianhimonsa; hän ei voi sanoa: tämän pidän minä itseäni varten, tuon annan Jumalalle, jota palvelen. Tämä hänen Jumalansa on ankara, paljon vaativa Jumala, joka ei ehkä tyydy vähään, joka vaatii ensin mieheltä hänen henkisen voimansa, hänen aikansa, hänen työnsä, hänen ajatuksensa, ja sitten perästäpäin vielä hänen sydämmensä, hänen rakkaimmat unelmansa ja toiveensa sekä toivon iloisesta tulevaisuudesta. Oi, on varmaankin jaloa niin laskea yksi toisensa perästä alttarin rapuille, niin kokonaan, ehdottomasti, niin sortumatta pyhittää elämänsä ihanteelleen! Kuka vaimo ei teitä miehiä kadehtisi!"
Kreivi hymyili katkerasti ja sanoi: "Minä tiedän teidän puhuvan toden perästä, ja kuitenkin on minusta kuin tahtoisitte pilkata minua. Te teette meidät ylimmäisiksi papeiksi, ja me itse tiedämme liiankin hyvin, miten usein tuo pyhä naamio peittää kurjat syntiskasvot. Mutta yhdessä on teillä oikein: uhritta ei päästä tällä urostiellä eteenpäin, vaikka se ei likimainkaan vie Olympoon saakka. Minä olen myöskin kantanut uhrini, ja Jumala tietää, miten raskasta se minusta oli".
Kreivin ääni vapisi; hän astui pari minuuttia äänetönnä Roosan vierellä — he olivat sattumalta lähteneet astumaan varjokäytävää pitkin hoviin päin —, sitten jatkoi hän:
"Minä olen, uskokaa se, tänä aikana saanut kokea uhrini raskauden; se on tehnyt minut melkein mielipuoleksi ja minun täytyy koota kaikki malttini voidakseni edes jotenkin rauhallisesti puhua teille; kuitenkin tässä silmänräpäyksessäkin, kun teidän läsnäolonne minut saattaa melkein pyörryksiin, kun tahtoisin mielelläni riemusta huudahtaa ja itkeä kuin lapsi — nytkään en voi sanoa muuta, kuin etten uskaltanut joutua valehtelijaksi teidän silmissänne. Ehkä olisin minä voinut toimia ja puhua viisaammin, ehkä olisin voinut säästää teiltä pahan, katkeran hetken; mutta sittenkin olisi se kuitenkin ollut aivan sama. Niin sanoin minä itselleni, kun teistä tuona elämäni onnellisimpana ja onnettomimpana päivänä erosin — niin sanon minä vielä nytkin, kun minä olen varma siitä, että viimeinenkin rauhan ja onnen heijastus on elämästäni yhtä varmaan kadonnut kuin auringon valo pimenevästä metsästä täksi päiväksi".
"Siinäpä se nyt on, mitä minä sanoin", vastasi Roosa; "te miehet ette voi olla onnelliset, ette voi tehdä toista onnelliseksi, jos teidän samalla täytyy luopua pienestäkään filosofianne murusta".
"Ja te naiset ette voi olla onnelliset, ette tehdä onnelliseksi, jos teidän samalla täytyy luopua pienestäkään rakkautenne murusta".
"Ja tahtoisitteko te miehet meitä toisenlaisiksi?" sanoi Roosa sangen vilkkaasti, "tahi jos tahtoisittekin, riittäisikö se teidän onneksenne, jos toisenlaisia olisimme. Mistä saisi sitte rakkaudeton maailma rakkautta, jota paitsi kaikki kuihtuisi, ellei naisen sydämmestä? Mistä tulisi lapselle, jonka paljon vaativa levottomuus lopettaa isän kärsivällisyyden, rakkautta, joka on sille yhtä tarpeellinen kuin maito, jota se juo, ellei äidiltä? Kuka ottaisi osaa nuorukaisen unelmiin ja innostuisi hänen ihanteistansa, ellei sisar? Kuka sovittaisi miesten riidan, taivuttaisi heidän jäykkyytensä, kukistaisi heidän ylpeytensä, ellei vaimo, rakastettu, tytär? Minä olen usein näinä päivinä muistellut Antigonen kauniita sanoja, joilla hän ylpeässä nöyryydessään vastasi raa'an Kreonin moitteisin: en minä ole syntynyt vihaamaan sinun kanssasi, vaan rakastamaan".
Kreivin kasvot synkistyivät, ja paljon katkeruutta oli hänen äänessään, kun hän vastasi:
"Tuo puhe oli hyvä ja riittävä semmoisena aikana, jolloin yksityisen rakkaus sai kasvaa sukurakkaudesta; jolloin veljeä rakastettiin sentähden, että hän oli veli, se on: oli meidän lihaamme ja vertamme; jolloin veri yksinään päätti, siitä yksinkertaisesta syystä, että henki oli vielä vangittuna eikä uskaltanut ottaa puhevuoroa ihmisten keskinäisissä kiistoissa. Mutta ylimaailmallinen sana, ajatus, joka oli äärettömässä korkeudessa istunut valtaistuimella Jumalan tykönä, tuli lihaksi, tuli ihmiseksi; siitä ajasta saakka oli sana riidan ratkaisijana; siitä ajasta saakka ei enää kysytty: onko sinun suonissasi samaa verta kuin minun, vaan: onko sinun päässäsi samat ajatukset kuin minun; siitä ajasta saakka on voimassa seuraamisen sana, joka ei tunne isää, ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta, sana hengellisestä avioliitosta, jossa vaimo jättää omaisensa seurataksensa miestä, jolle hän antautuu, koska ainoastaan se, mitä meillä on hengessämme, on ja ansaitsee olla meidän omaamme; koska — mutta mitä näistä kaikista! emmehän me kuitenkaan tässä ajassa koskaan ymmärrä toisiamme".
"Te tahdotte sanoa; minä en teitä koskaan ymmärrä", sanoi Roosa teeskentelemättä; "mutta ehkä olenkin tässä lähempänä teitä kuin luulettekaan. Minä myönsin jo äsken tunnustavani miehille toisen lain kuin meille naisille; ankaramman, tylymmän lain, jonka pykälät on vaskeen kaivettu. Ja ehkäpä minäkin olen vähän lukenut tätä lakia — teidän lakianne ja muutaman lauseen siitä ymmärtänytkin. Te olette minulle ennemmin suoneet kunnian sanoa minua nerokkaammaksi kuin suurin osa naisia; minä en tiedä, onko tämä tuomio oikeutettu vai onko se vaan minua imartelevan puolueellisuuden vuoksi lausuttu; sen minä vaan tiedän, että aina olen kokenut nähdä selvästi ja ymmärtää asiat, jos se vaan on ollut minun voimissani. Saman pyrinnön luulin teissä huomaavani, ja tunnustan, että juuri se veti minua ensiksi teihin, sekä iloinen toivo saada teidän rikkaamman tietonne, teidän korkeampain ja rohkeampain mietelmäinne nojalla itsekin kohota, enemmän oppia. Minä olen kasvanut suuressa yksinäisyydessä, olen myöhemmin joutunut seuroihin, joissa vapaa ajatus, vapaa sana ei ollut suosittu vieras, ja senvuoksi saattoikin alussa moni teidän lausuntonne minut hämmästymään ja pelästymään, jopa loukkasikin minua. Mutta kun perästäpäin yksikseni niitä tarkemmin mietiskelin, huomasin aina, että minua olikin vaan tavaton muoto, lausetapa niin hämmästyttänyt, — puheenne henki ei ollutkaan minusta niin ihan vieras; minä olin jo ennenkin samaa ajatellut ja tuntenut, nyt oli vaan kaikki kirkkaampana, selvempänä, paremmin käsitettävänä sieluni edessä. Ja minä istuskelin niin mielelläni tässä kirkkaudessa, joka minua aina ihanammin ympäröitsi; minä ajattelin olevan niin jumalallisen kaunista sillä tavoin kauemmaksi ja ylemmäksi pyrkiä, hylätä kaikki vanhat arvelut ja ennakkoluulot, jos niitä vielä minussa oli; kirkastaa, mikä vielä pimeänä oli, jalostuttaa kaikki yhteydessä hengen kanssa, joka oli minussa herättänyt tämän muuttumishaluni, tutun hengen, jota minä kunnioitan itseäni parempana ja jalompana, jonka edessä minä voisin kumartua — ja oi, niin mielelläni kumartuisin — joka olisi ystäväni ja veljeni, rakastettuni ja jumalani!"
"Tätä kaikkea —" sanoi kreivi haikeudesta melkein tukahtuneella äänellä — "tätä kaikkea ajattelitte, uneksitte te, Roosa — ja kuitenkin — kuitenkin —"
"Luopuako voin tästä unelmasta?" keskeytti Roosa lempeästi; "ei, en voinut. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän omaamme — senhän juuri äsken kuulin teidän suustanne. Mitä te minulle olette ollut, mitä te vielä nyt olette ja kaikessa tulevaisuudessa olette oleva, sitä ei minulta voi kukaan ryöstää, ehkäpä ette te itsekään. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän sanoilla: mitä me rakastamme. Miksi en sitä sanoisi teille, minkä te jo tiedätte? Mutta voiko lähteessä, josta me juomme elämän, olla myrkkyäkin salattuna? voiko rakkaus kuolettaa rakkauden? Minä en sitä käsitä; sieluni, sydämeni nousee niin kauheata ajatusta vastaan. Ja kuitenkin on se vaan yksi sydän, jolla minä tunnen; yksi sydän, joka tykkii teille, tykkii isälleni. — Vanha isäni! Jospa te hänet tuntisitte niin, kuin minä hänet tunnen! Jospa tietäisitte, miten täynnä uskollisuutta ja kunniaa hänen sielunsa on! tietäisitte, miten hän on minua rakastanut, miten hän on kantanut minua sydämmessään, niin kauan kuin minä olen hengittänyt tämän maailman ilmaa! Olenhan minä hänelle paljon enemmässäkin kiitollisuuden velassa kuin ainoastaan elämästäni! Jos olette huomannut minut suoraksi, avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi — keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on hän erimerkillään opettanut! Ihmiset nimittävät häntä ylimysvallan suosijaksi; minä en siihen voi keksiä muuta syytä kuin että hän on liian ylpeä voidakseen valehdella. Että hänen kasvatuksensa on jäänyt hyvin monta sivistyksen apukeinoa vaille, että hän on aina elänyt semmoisissa suhteissa, semmoisessa seurassa, jotka hänelle osoittivat elämää vaan yhdeltä puolen ja siten himmentivät hänen muuten luonnostaan niin kirkkaan silmänsä — minä olen sen kyllä useinkin surulla tuntenut, olen monesti siitä kärsinyt, vaikka se ei koskaan ole saanut rakkauttani horjumaan. Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut, vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt. Ja nyt luulee hän kadottavansa tukensa ja lohdutuksensa; hän luulee sen jo kadottaneensakin; hän ei enää usko minun rakkauteeni — tässä silmänräpäyksessä, kun hän enemmän kuin koskaan tarvitsee tyttären, ystävän rakkautta, kun hän pelkää menettävänsä kaiken mikä hänestä on ollut pyhää, vanhempainsa muiston — kunniallisen vanhan nimensä. Minä näen sen, enkä voi auttaa; minä tunnen sen, ja minun täytyy sitä kärsiä. Se lävistää sydämeni kuin kaksiteräinen miekka. Minulla ei ole ketään, kelle minä voisin kärsimistäni valittaa; enkä ole tähän hetkeen saakka kellenkään sitä näin valitellut. Että minä sen teen teille — en tiedä, onko se oikein; minä tein niin, kun en voinut tehdä toisin".
Roosan ääni tukehtui itkusta; kreivi tarttui hänen käteensä. Hän oli sanomattomasti kiihtynyt.
"Roosa, Roosa", sanoi hän; "minä en tiedä, onko se mielettömyyttä, mutta minä kuulen kaikesta, mitä sanotte, ainoastaan sen, että kiellätte ottavanne minua elämänne tiliin. Isänne, aina vaan isänne ympärillä pyörivät kaikki ajatuksenne. Että minä teitä rakastan, sen te tiedätte jo ennen tätä päivää; miten suuresti minä teitä rakastan, sitä en taida sanoin kertoa; sen vaan tiedän, että elämäni, jos teidät kadottaisin, ei olisi minusta olen korrenkaan arvoinen. Mutta se ei teitä saata mihinkään päätökseen. Minä saattaisin sanoa itsekseni: te ette pidä lukua minun rakkaudestani; mutta, Roosa, te, te itse rakastatte minua! Mitä teette te tästä rakkaudestanne? Te kannatte sen avoimin käsin isällenne ja uhraatte sen hänelle. Roosa, Roosa, älkää kääntykö minusta pois! Enhän minä vihaa isäänne; minä olen ehkä tähän aikaan — mutta siitä on minun mahdoton puhua teille. Miekka, jota te niin kovasti pelkäätte, on poistuva; mutta meidän välimme jää entiselleen. Minä en taida polviani taivuttaa, ellen tunne kunnioitusta; minä en taida puhettani väärentää. Isänne kammoo minua kuin kapinoitsijaa, ja vieläkin enemmän: kuin tyttärensä rakastettua; minä en ole hänessä loukannut niin kovin valtiomiestä, isänmaan ystävää, kuin isää, joka on mustasukkainen ainoan tyttärensä rakkaudesta. Mutta, Roosa, eikö minulla sitte ole mitään oikeutta olla mustasukkainen? Enkö minä rakasta teitä? Onko ainoastaan muinaisuudella sanomista; eikö tulevaisuus merkitse mitään? Teidän täytyy päättää, Roosa! Puhukaa, sanokaa vaan: isäni on minulle kaikki kaikessa ja hänen tähtensä hylkään kaikki!"
He olivat nyt saapuneet varjokäytävän päähän, hovia vastapäätä. Heidät eroitti siitä vaan pieni nurmikko. Roosa näki kyyneliensä läpi vasta nyt, missä he olivat.
Vanhan huoneuksen katto näkyi niin alakuloisena puiden latvojen yli. Se näky saattoi hänet taas järkehensä, jonka kreivin into oli häneltä melkein kokonaan ryöstänyt.
"Te olette julma", sanoi hän, "jos vaaditte minulta tällä kertaa enemmän kuin sen ainoan, minkä voin teille antaa: rakkauteni tunnustuksen. Täytyyhän minunkin siihen tyytyä! Rakkahani, rakastettuni! etkö sinä voi olla kärsivällinen, niinkuin minä olen? Joku tie vie ulos tästäkin sokkelosta; minä en sitä näe, mutta totuuden Jumala, jota palvelen, on antava minun löytää sen. Olkaamme vahvat, rakkahani, toinen toisemme tähden; kantakaamme yhdessä, mikä on yhdelle liian raskas. Ja nyt täytyy meidän erota, rakkaani! Milloin näemmekään toisemme taas — ken sen tietää? Tahdotko sinä viedä minulta ainoan lohdutuksen: että se on tapahtuva, tapahtuva pian ja onnellisemmin, kuin nyt uskallamme ajatellakaan?"
Hän oli ottanut hänen molemmat kätensä ja katsoi häntä silmiin. Niissä oli rajun tuskan hohde, ja hänen muotonsakin näytti illan viimeisessä, harmaassa hämärässä niin kalvealta ja surun sortamalta. — Roosa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän hänet lempeällä väkivallalla luotansa ja kiiruhti hiekkaista tietä myöten hovia kohti.
Kreivi ei koettanutkaan seurata häntä. Hän oli toivotonna. Hänen rakkautensa tuohon suloiseen olentoon, jonka ääni vielä kaikui hänen korvissaan, jonka lämpimän hengähdyksen hän vielä tunsi huulillaan, oli niin suuri, että se kävi hänelle tuskaksi. Hän olisi mielellään kiljahtanut kuin kuollon haavan saanut eläin. Ja mitä oli hän kaikella rakkaudellaan saanut aikaan? Hän oli hänelle — hänelle, jonka edestä hän olisi antanut verensä viimeiseen pisaraan saakka, jonka edestä hän olisi kärsinyt mitkä tuskat hyvänsä, olisi pilkannut pyöveliäänkin — hänelle oli hän nyt tehnyt vaan kuorman, joka oli hänen sydämmellään, vielä rakkaammaksi — ja sen oli tehnyt hän, hän, joka tänään aamupuolella oli tullut kaupungista, joka oli hullun tavoin kiiruhtanut hevoistaan, ollakseen niin pian kuin mahdollista Weissenbachissa; hän, joka hetkikaudet jo oli vaan miettinyt keinoja päästäkseen hänen lähellensä kertomaan hänelle lohdutuksen sanomaa, joka hänellä oli häntä varten valmiina!
Hän nojausi erään vanhan puun runkoa vasten, jonka latvassa iltatuuli kohisi, ja katsoi kankein silmin, tietämättään valuvien kuumien kyynelien läpi, vastassaan olevaan taloon, joka piiloitti hänen rakastettunsa. Vihdoin kavahti hän ylös ja peittyi puiston yöhön.
XX.
Kun Roosa astui huoneesen, oli jo melkein pimeä. Asuintuvassa ei palanut yhtään kynttilää; isä oli siis vielä kammarissaan. Roosan sydän tykytti, ajatellessaan juuri nyt isänsä eteen menemistä.
Omassa kammarissaan löysi hän Wengelmummon kätkyen vieressä istumassa.
"On vähäsen maannut, pikku enkeli", sanoi hyväntahtoinen vanhus, "nyt joi maitoa ja tuossa makaa se jo taas. Ja tässä vieressä on jo myöskin kaikki järjestyksessä".
"Mitä sinä sanot?" kysyi Roosa kummastuen.
"No, ettehän toki tahtone pitää lasta yksinänne, neiti Roosa! No, sitä puuttui vielä! Minä olen tuolla vieressä korjannut yhden vuoteen; kauan kyllä ei ole ketään siinä maannut. Ukkoseni ei minua kaipaa; ja vaikkapa kaipaisikin: neiti Roosaseni ei pidä yksinään nähdä lapsesta vaivaa. Nuoruus tarvitsee unta; minä valvon siis puolen yötä. Minusta on se helppoa, mikä neiti Roosastani kuitenkin kävisi vaikeaksi. Odottakaamme, neitini, kunnes oma vuoromme tulee; eikö niin? Olen myöskin jo tehnyt tulen uuniin. Kun se on kelvollisesti lämminnyt, kannamme vuoteen sinne".
Roosa ei juuri kovin vastustellutkaan Wengelmummon laitoksia. Hän oli jo edeltäkäsin luottanut kunnon vanhuksen apuun, joka, kuten hän tiesi, oli sangen kokenut ja taitava lapsenhoitaja. Ettei hän saisi pitää lasta edes luonaankaan, se ei ollut oikein hänen mieleensä; hän oli juuri sitä ajatellut erittäin hauskaksi. Mutta viisas vanhus hymyili ja arveli hänen saavan viereisestäkin huoneesta kuulla kyllin kyllä pikku enkelistä.
"Mutta Roosa", sanoi vanhus, "mitä onkaan pistänyt isällenne päähän? Hän oli äsken täällä, kysyi teitä ja sanoi lähtevänsä huommenna matkalle. Minähän en vielä tiedä siitä niin mitään".
Roosa säikähti. Isäkö lähtisi matkalle? Yksinkö ja huommennako? Mitä se merkitsi? Hän ei ollut tänään päivällisellä siitä vielä mitään sanonut. "Miten suuressa määrin olenkin kadottanut hänen luottamuksensa!" — Se oli Roosan ensimäinen, surullinen ajatus.
Hän salasi vanhukselta niin hyvin kuin taisi hämmästyksensä ja läksi huoneesta. Pitkässä kapeassa käytävässä kohtasi häntä Wengel matkakirstu olkapäillä. Roosa häpesi kysyä: mihin sitä viet, Wengel? Pitikö hänen kuulla palvelijalta, mitä isä aikoi?
Hänen sydämmensä tykki rajusti, kun hän seisoi oven edessä. Kaikki oli hiljaa. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän koputti; mutta avasi oven vastausta odottamatta.
Uunissa paloi kirkas tuli. Sen edessä seisoi isä kädet selän takana, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei kuullut Roosan tuloa. Liekki — kuten Roosa nyt näki, oli se palavista papereista — valaisi kirkkaasti hänen kasvojaan ja vartaloaan. Terävä, vakava muoto näytti vielä terävämmältä ja vakavammalta tässä valossa, ja pitkä, hoikka ruumis vielä pitemmältä ja hoikemmalta. Ei koskaan ollut hän näyttänyt niin kunnioitettavalta, kuin nyt, ja Roosa tunsikin nyt taas sitä ylpeyttä, jonka isän koko olento hänessä aina vaikutti. Mutta sitte valtasi hänet syvä suru siitä, ettei hänellä ollut sijaa semmoisen isän sydämmessä.
"Isä, rakas isä!"
Herra von Weissenbach kääntyi ravakasti.
"Ah, sinäkö se olet, Roosa", sanoi hän, "teitpä kauniisti, kun tulit. Minulla on tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi. Tahdotko käydä istumaan?"
Hän lykkäsi toisen noista suurista nojatuoleista uunin luota lähemmäksi tulta ja pyysi häntä sievällä viittauksella istumaan siihen. Itselleen veti hän toisen nojatuolin.
Paperit olivat palaneet; keveä tuhka kohoili ja liiteli hehkuvilla kekäleillä. Kolmehaarainen kynttiläjalka levitti kauempaa pöydältä ikkunan luota ainoastaan niukasti valoa suureen huoneesen. Siinä ei tänään näkynyt jälkeäkään tavallisesta, melkein piinallisesta järjestyksestä. Koko joukko tavaroita oli yli ympäri hajallaan: kirjoja, paperia, matkakapineita, vaatteita — muiden muassa ritaripuku, jota isä oli pitänyt ainoastaan kerran, esitellessään kolme vuotta sitten tytärtänsä hovissa.
"Minä kuulin, Roosa", alkoi herra von Weissenbach, — "sinä olet ottanut ristilapsesi luoksesi. Saanko kysyä, tahdoitko sillä auttaa vaan nykyishetken pulaa, jota kyllä semmoisissa tapauksissa sattuu, vai oliko tarkoituksesi pitää lasta kauemminkin luonasi?"
"Minä en ole asiaa vielä arvellut, isä", sanoi Roosa; "lapsi ei voinut jäädä sinne, missä se oli, enkä minä tiedä ketään, jolle sen voisin uskoa. Se on avuton minutta; minä tarkoitan meittä, sillä siitä olen vakuutettu, ettet sinä tässä asiassa voi tuntea toisin kuin minä".
"Tiedät, että minä olen aina täyttänyt toivosi, jos se vaan on ollut minulle mahdollista", vastasi isä. "Mutta tahtoisin huomauttaa sinua suuresta edesvastauksesta, johon antaudut. En mitenkään tahdo moittia sääliväistä sydäntäsi! Myönnän myöskin, että sinulla on aivan erityisiä velvollisuuksia tätä lasta kohtaan. Mutta varustaudu jo ajoissa ottamaan kiittämättömyyttä hyvyytesi palkaksi. Meillä on pahoja kokemuksia tässä suhteessa; sekin mies, hän — sinä tiedät ketä tarkoitan — on myöskin vuosikausia syönyt meillä armoleipää. Minä en luule hänen sitä tässä äsköisenä iltana enää muistaneen".
Roosaa kauhistutti; hän muisti noita törkeitä silmiä, jotka tänään iltapuolella olivat kylän kadulla niin uhkaavaisesti häneen tuijottaneet.
"Kuitenkin", jatkoi herra von Weissenbach, "oli Anna lempeä ja ystävällinen; niin saatatpa ehkä kasvattaakin hänen lapsestaan itsellesi uskollisen palvelijan. Kaikissakin tapauksissa on lapsen hoidossa — minä pidän aivan itsestään ymmärrettävänä, että sinä ainoastaan, niin sanoakseni, otat ylitarkastajan toimen — sinulle työtä, jos tahdot mieluummin jäädä tänne".
"Minä näen sinulla olevan matkahankkeet mielessä, isä", sanoi Roosa surusta ja murheesta vapisevalla äänellä.
"Siitä minä pääasiallisesti tahdoinkin puhua kanssasi", sanoi herra von Weissenbach, hämmennellen koukulla hehkuvia hiiliä. "Matkani saattaisi mahdollisesti kestää vähän kauemmin; ja onhan silloin tarpeellista ilmoittaa sinulle kaikki asiat".
"Jumalan tähden, isä", huudahti Roosa, voimatta enää hillitä tuskaansa; "mitä aiot sinä? Oletko saanut manuun? Uskaltaisivatko he tosiaankin —"
"Heittääkö vanhan miehen vankeuteen? Minä pelkään, että se tapahtuisi aivan kohta; ja kun minua ei haluta antaa poliisien hakea itseäni isieni talosta, pidän parempana mennä itse vapatahtoisesti. Tehkööt sitte minulle, mitä tahtovat".
"Mutta isä", huudahti Roosa, "eihän ollenkaan näytä siltä, että asiassa juuri nyt vielä mentäisiin pitemmälle. Päinvastoin ollaan varovaiset eikä tahdota enää lisätä nyt jo niin vallalle päässyttä tyytymättömyyttä. Ministeristöllä on työtä tuskaa pysytellessään vaan vallassa; se ei tahdo enää kiihoittaa vastapuolueen hyökkäyksiä, joita sillä ei enää ole voimia kestääksensä".
"Oletpa tullutkin, näen minä, viime aikoina suureksi valtioviisaaksi", sanoi herra von Weissenbach.
"Miksikä sen kieltäisin, isä", vastasi Roosa, "minä olen koettanut ymmärtää näitä asioita siitä saakka kun näin, miten suuresti ne vaikuttivat jutun menoon. Että valtiopäiväin kokoontumisen perästä on muutos tapahtunut, on varma asia. Siitä saakka on toimittu tässä asiassa yhtä hitaasti, kuin sitä ennen hätäiltiin. Silloin tahdottiin herättää pelkoa, nyt ollaan itse peloissaan".
"Luulenpa samaa lukeneeni jo kansavaltaisten sanomista", sanoi herra von Weissenbach. "Anna anteeksi tämä muistutukseni, se pääsi tahtomattani. Olisi myöskin sangen hullumaista kummastua nyt lausumistasi mietteistä. Sinä olet liian viisas ja nerokas tyttönen voidaksesi tehdä käytökseksi vastaisia johtopäätelmiä tai salliaksesi pään ja sydämmen olla riidassa keskenään. Vaikkapa olisinkin toivonut sydämmesi valinneen toisin ja että mietteesi sen mukaan olisivat toisaalle kääntyneet, niin olen minä siitä selvillä, ettei nyt, kun tämä kaikki on tapahtunut, pääasiassa ole mitään enää muutettavissa. Minun täytyy myöntää sinulle se jo senkin tähden, että minä pyydän sinulta samaa suoruutta ja oikeutta itseäni kohtaan. Minä voisin koettaa saada sinua uskomaan, että pakko ajaa minut sinun luotasi; mutta silloin en minä olisi aivan suora. Minä menen — mutta minä menen mielelläni; minä olen — sen tunnen liiankin syvästi — jo nauttinut osani elämän päiväpaisteesta; minä haluan jättää näytelmän, joka minusta on käynyt mielettömäksi ilveilemiseksi; minä tervehdin vankeutta haudan porstuana. Älä katsele minua niin tuijottavilla, kauhistuneilla silmillä, lapseni; enhän minä sano sinua syyksi onnettomuuteeni. Sinä olit aina uskollinen ja tottelevainen lapsi siihen hetkeen saakka, jolloin päätit — jolloin sinun ehkä täytyi päättää käydä omia teitäsi. Minä olen kokenut pidättää sinua; minä en ole voinut; niinpä mene rauhassa. Tulevaisuudestasi, kunnes itse toisin päätät, olen pitänyt huolen. Minä olen kirjoituttanut tilan sinun nimellesi ja pidätin itselleni ainoastaan sen verran, mikä ylläpidokseni on välttämätöntä — siinä paikassa, mihin menen. Mitä jää jälkeeni, saat vapaasti käyttää omanasi; sen testamentin, joka sinut määräsi vasta kuolemani jälkeen perilliseksi, on uunin tuli hukuttanut ynnä ne kirjeet, jotka äitisi kerran minulle kirjoitti".
"Isä, isä!" huusi Roosa vanhuksen jalkoihin vaipuen. "Olethan isäni ja saatat kumminkin niin musertaa sydämmeni! Jumalan tähden, isä, älä sysää minua niin luotasi! Älä tee sitä, minun ja itsesi tähden, älä tee! Se ei tuota sinulle mitään siunausta. Sinä sanot, että minä olen ollut uskollinen ja kuuliainen lapsi — minä olen vieläkin, mitä olin. Minä en ole hetkeksikään lakannut sinua rakastamasta, sinua kunnioittamasta; minä en muistele tuskia, joita kylmyytesi on minulle tuottanut; tiedänhän minä, miten paljon sinä itsekin olet siitä kärsinyt. Olkaamme taaskin, mitä ennen toisillemme olimme; se riippuu vaan sinusta, isä. Ota minut syliisi, sydämmellesi, kuten ennen teit. Isä, isä, ota minut taas lapseksesi!"
Roosa syleili isänsä polvia kyynelissä nyyhkyttäen. Vanhus oihki ääneensä kuin kauhean tuskan vaivaamana; mutta hän oli jo kerran ennen nähnyt nuo vapisevat kiharat, tuon tärisevän ruumiin sinä iltana, kuin kreivi oli heiltä lähtenyt — ja hän työnsi itkeväisen luotansa.
"Kuka oli se hämärä muoto, jonka kanssa sinä puoli tuntia sitte tulit puistosta, Roosa?" kysyi hän kovalla äänellä.
Roosa nousi pelästyneenä ylös ja työnsi kiharat silmiltänsä.
"Minä en ole vahtinut sinua, Roosa", sanoi herra von Weissenbach. "Minä kävin etsimässä sinua ensin kammaristasi ja astuin sattumalta ikkunan luo. Latojen välitse näkee nyt, kun puut paljastuvat, varjokäytävän pään ja — silmäni, tiedät, ovat hyvät".
"Ja vaikka ne vieläkin paremmat olisivat, isä", sanoi Roosa kohoten koko pituuteensa, "eivät ne olisi nähneet mitään, jota minun tarvitsisi hävetä. Minä menin puistoon, kun — kun olin kiivastunut eräästä kohtauksesta — samapa se mistä; minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että siellä tapaisin kreivin, jonka luulin olevan pääkaupungissa ja josta minä, hänen viimeksi meiltä lähdettyään, en ole nähnyt enkä kuullut mitään. Minä en tiedä, mikä hänet toi tänne; me olemme —"
"Jo riittää, jo riittää, Roosa", keskeytti hänet herra von Weissenbach.
"Ei sinun tarvitse puolustaida, sillä enhän minä ole syyttänyt sinua.
Minä en tahdo tietää, mitä te olette keskenänne puhelleet. Vastaa
minulle vaan yksi kysymys: rakastatko kreiviä?"
Roosan muoto sai hekuman punan ja seuraavana silmänräpäyksenä oli se vallan kalvea. Hän näki alastaivutettujen luomiensakin läpi isänsä terävästi tarkastelevat silmät; hänellä oli synkkä tieto vastauksensa päättävästä tärkeydestä ja kuitenkin — oli se niin oleva.
"Rakastan, isä".
Hänestä kuului, kuin olisi toinen hyvin kaukaa lausunut nämä sanat. Hänen korvansa suhisivat; hän oli vähällä pyörtyä; hän ei enää kuullut, mitä isä sanoi; hän antoi vastustamatta isän taluttaa hänet ovelle, johon hän hänet jätti otsalle entisen tapansa mukaan suutelematta.
Vasta ulkona kapeassa käytävässä tointui hän niin paljon, että taisi ymmärtää viimeisen kohtauksen koko merkityksen ja vaivaloisesti kammariinsa hoiperrella. Näiden viime hetkien suuret mielen liikutukset olivat lopettaneet hänen voimansa. Hän taisi vaan vanhukselle, joka hänen ulkonäöstään kokonaan pelästyi, sanoa: "älä jätä minua; minä olen hyvin väsynyt; minun pitää panna tavarani kokoon, minä matkustan huommenna varhain isän kanssa". Sitten vaipui hän kalveana ja tunnottomana sohvalle.
XXI.
Vanha Wengelmummo oli kovasti pelästynyt, kun hänen rakas Roosasensa semmoisessa tilassa palasi isänsä puheilta. Hän ei ollut koskaan tahtonut uskoa, mitä hänen miehensä jo kaksi viikkoa joka päivä oli sanonut: "että jotain oli nurinpäin talossa". Mutta nyt näytti hänestäkin, ettei enää kaikki ollut niin kuin entiseen aikaan.
Uskollisen vanhuksen lihavia poskia myöten valui kyyneleitä, kun hän neitistänsä, sydänkäpyistänsä, lastansa — sillä hän oli Roosaa hoidellut ihan hänen ensipäivistään saakka ja ollut, paitsi hänen hovissa olovuottaan, aina hänen luonaan — peitteli sohvalle, ensin pari kertaa turhaan koettuaan saada häntä ylös ja sänkyyn viedyksi. Kokenut vanhus näki kyllä, ettei se ollut mikään tavallinen tainnoksissa olo, vaan ainoastaan sikeä uni, jommoisen liian suuret liikutukset ja voimain ponnistukset tuottavat, joten hänellä siltä puolen ei enää ollut mitään pelättävää. Mutta sitä enemmän huolettivat häntä Roosan viimeiset sanat. Mikähän matka se nyt oli? "Minun pitää saada se selville", sanoi hän ja läksi huoneesta, missä häntä nyt juuri ei tarvittu.
Vähän ajan perästä palasi hän takaisin — hyvin vähän tyytyen tutkimuksiensa seurauksiin. Miehensä, jolta hän asiaa kyseli, oli hänelle vastannut tylysti: "pidä vaan huolta omista naisen tehtävistäsi; minä tiedän kyllä itse omat tehtäväni", ja mitä muita semmoisia sanoja hän oli tottunut käyttämään hänen uteliaisuudestaan päästäkseen. Sitten oli hän jo ollut menemäisillään itsensä armollisen herran luo, mutta oikeaan aikaan juohtui hänelle mieleen, että mitä neiti Roosa ei ollut saanut selville, se kyllä häneltäkin jäisi auttamatta. Niinpä palasi hän asiansa toimittamatta ja suruisempana, kuin oli mennyt, takaisin "lastensa" luo.
Pitikö hänen tosiaankin panna tavarat kokoon, kuten neiti Roosa oli käskenyt. Saadaksensa tämä tärkeä kysymys ratkaistuksi, täytyi hänen välttämättömästi istuutua suureen nojatuoliin, jonka hän lapsikammarissa oli vetänyt uunin viereen, missä vielä valkea paloi. Siinä istuessaan joutui hän kohta niin syviin ajatuksiin, ettei hän enää nähnyt eikä kuullut mitään koko maailmasta.
Kauan sitte oli jo yö tullut, synkkä, myrskyinen yö. Roosan kammarin ikkunaa vastapäätä ladon katolla kirisi ja narisi viiri aina kovemmin ja hirveämmin kuin hurjassa tuskassa. Roosa kuuli sen puoliunessaan, josta hän jo kotvasen oli turhaan koettanut herätä. Hänestä kuului kuin huutaisi lapsi: Roosa, Roosa! ja sitte taas kuin huutaisi isä kumealla äänellä käytävän päästä: Roosa, Roosa! Ja isä tuli kynttilä kädessä käytävää pitkin, ja mitä lähemmäksi hän tuli, sitä kirkkaammaksi kävi aina valo, niin että se viimein peitti isän ja täytti koko huoneen.
Epätoivon ponnistuksella hoiperteli Roosa ylös. Valo, jonka hän oli nähnyt, olikin todellinen — koko huone oli valoisa. Mutta valo tuli ulkoapäin — pihasta — Roosa hyppäsi ikkunaan. Suuri Jumala! hovi paloi. Ladon päätyseinän yli, joka oli puistoon päin, kohosi kirkas liekki korkealle ja punaiset kielet pyrkivät tuulen ajamina asuinhuoneesen.
Peloittava näkö saattoi Roosan aivan kerrassaan selvenemään. Todellisuuden pelko ei ollut mitään unen luonnottoman kauhun rinnalla. Hän meni viereiseen huoneesen, missä Wengelmummo yhä vielä makasi nojatuolissa, kasvot uuniin päin, mutta heräsi Roosan hiljaisimmasta nykäsemisestä. "Osoitappa nyt rakastavasi minua, rakas mummo. Hovi on tulessa; minä menen herättämään isää. Sinä jäät lapsen luo, äläkä jätä sitä hetkeksikään. Minä palaan kohta".
Roosa juoksi käytävään; isän kammarissa ei ollut mitään tulta; mutta isänsäkään ei ollut siellä; kapineet olivat entisellään, hajallaan yli ympäri; vuode oli koskematta.
Kauhistava ajatus välähti Roosan aivoissa, mutta ainoastaan kuin salama, joka ei sytytä. Niin ei voinut olla.
Hän lensi kuin siivillä taas takaisin, alas rappuja, alakertaan, asuintupaan. Kiiruusti avattuaan oven, näki hän isän.
Hän istui etunojaisillaan avaamattoman pianon edessä, pää molempain käsien nojalla, ja makasi. Hänen vieressään pianolla oli kynttilä sammumaisillaan. Hän ei kuullut Roosan tuloa; Roosan täytyi, häntä herättääkseen, laskea kätensä hänen olkapäälleen ja sanoa hiljaa hänen nimensä.
Vanhus kohotti päänsä. Roosa näki hänen poskillaan jälkiä äsken itketyistä kyynelistä.
"Mitä nyt, Roosa?" kysyi hän aivan muinaisella, lempeällä äänellään.
Uni oli hetkeksi poistanut nykyisyyden; mutta nykyisyys ei antanut ryöstää oikeuksiaan. Huone oli paljon valoisampi kuin Roosan kädessä olevasta kynttilästä saattoi olla. Vanha maanviljelijä tiesi ikkunaan päin kääntymättäkin hovinsa olevan tulessa.
Samalla kuului jo kylän kadultakin hätähuuto ja yövartijain torvien puhallukset.
Valkean vaara ja vartijan huuto näyttivät vanhukselle tuottavan hänen paraat voimansa takaisin. "Jää sinä huoneisin, Roosa", sanoi hän, "sinä et voi ulkona kuitenkaan mitään auttaa, Pane tavarasi kokoon; hopeakalut, koristukset ja mitä muuta et mielelläsi tahdo jättää tulen uhriksi, ja sitten mene minun kammariini; tässä ovat kirjoituspöytäni avaimet; laatikossa vasemmalla puolen — tiedäthän — ovat tärkeät paperini. Ja nyt, työhön!"
Turhaan koetti Roosa pidättää häntä.
"Pitääkö minun seista rauhassa ja katsoa, miten isieni talo palaa pääni päällä?" sanoi hän malttamattomana, samalla kun hän, niin nopeasti että Roosa pelästyi, veti ylleen päällysnutun, jonka hän aina jätti esihuoneesen, ja pani vieressä olevan lakin harmaille hiuksilleen. "Pitääkö minun muihin kunnianimiini saada ehkä vielä lisäksi: murhapolttaja?"
Näin sanoen kiiruhti hän ulos.
Vanha Wengel tuli hänelle pehtorinasunnostaan vastaan. Vartijan torvi kuului jo kauempaa. Jo kolkutettiin ulkoapäin porttiakin, josta, Wengelin se avattua, tuli joukko sillä välin kokoontuneita ihmisiä.
"Hyvää iltaa, naapurit", sanoi herra von Weissenbach kohottaen lakkiaan, "minä kiitän teitä jo edeltäkäsin hyvästä avustanne. Niin, se on oikein; portti ihan selälleen, ja kaikki miehet riviin ojalle asti, vettä on siinä nyt kylläksi!"
Niin läksi vanhus, ja ihmiset tekivät, miten heitä käskettiin, mielellään, mikä kyllin selvästi osoitti, mitä kunnioitusta "armollinen herra" heissä yhä vielä vaikutti. Ei kukaan uskaltanut olla seuraamatta hänen käskyjänsä, eipä edes niitä vastustaakaan, ja kun muutamia minuuttia myöhemmin kylän kaksi ruiskua hovin pihaan saapuivat, asettui ruiskumestarikin, jota koko kylä pelkäsi hänen rikkautensa ja röyhkeytensä vuoksi, armollisen herran käskettäväksi, niinkuin se olisi ollut aivan itseselvä asia.
Ja tosiaankin saattoivat ihmiset huoletta tehdä niin. Ei kukaan olisi osannut suuremmalla tarkkuudella ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin kuin herra von Weissenbach. Voimakkaana ja vakavana astui hän kuin nuorukainen joukon seassa, milloin tänne, milloin tuonne seisattuen, huutaen ja kehoittaen äänellä, jonka heleä kaiku kuului kohinan ja rätinänkin yli.
Mutta tulen ja myrskyn yhdistynyttä vimmaa ei näyttänyt mikään ihmisvoima jaksavan pidättää. Alussa oli liekki pyrkinyt palavan ladon katon ylitse asuin-kartanoon, mutta jo muutaman minuutin perästä kääntyi tuuli ja ajoi pyöriskelevät kipunajoukot muiden piharakennusten katoille. Täällä lehahti liekki ja tuolla ja tuolla, sammuen ja taas syttyen, ensin punaisena kielenä, sitten keltaisena roihuna kuin uunista äkisti lieskahtaen; väliin hypäten jonkun huoneen yli ja kohta sitte jääneen tieronkin polttaen; kuten peto, joka laumassa raatelee. Kohta oli koko hovi tulessa, paitsi varsinaista asuinkartanoa; ladot, tallit, pehtorin huoneus olivat jo tulen omina; myrsky heitteli kokonaisia tulikeriä korkealle ilmaan suuria puiston puita kohti, jotka olivat aivan rakennusten tasalla, ja joista jo useampia oli tulessakin. Metelin seasta saattoi kuulla varisten tuskaisen raakkumisen; mutta liikuttavampaa oli katsella valkokyyhkysiä, jotka olivat päässeet lakoistaan ja nyt sinne tänne savupilvessä lentelivät ja huienneina, hoipertelevina syöksyivät liekkeihin, ikäänkuin kuolemaa etsien.
Myrsky oli niin voimakas ja tuli levisi niin nopeasti, että koko hovi näytti olevan yhtenä ainoana liekkinä, vaikka ladosta, mistä tuli oli alkanut, oli vasta pää tulessa. Herra von Weissenbach oli sentähden kääntänyt kaiken huomionsa toiselle puolelle, sitäkin huolettomammin, kun likeisistä kylistä oli tullut useampia ruiskuja ja asettunut ladon ja kylän väliselle kapealle tielle, joten tältä puolen ei ollut mitään pelättävää, jos vaan tuuli pysyi paikoillaan. Mutta juuri kuin oli huomattu muiden rakennusten joutuvan auttamattomasti tulen omiksi ja osa niistä jo oli hajonnut, kääntyikin tuuli. Silmänräpäyksessä oli lato, jonka ulkopää enää vaan vähän hehkui, ilmitulessa, ja liekit pyrkivät kattoa pitkin asuinkartanoon. Jos se sai tuleen, oli onnettomuus arvaamaton, sillä siitä käsin olisi tulella ollut esteetön tie läheisiin taloihin, ja silloin olisi se vapaasti levinnyt koko kylään. Asuinkartanon ja palavan ladon välillä oli noin viidenkymmenen jalan levyinen tyhjä paikka. Tähän kokoutui nyt ihmisten taistelu riehuvaa tulta vastaan. Yksi juuri äsken tullut ruisku asettui tähän ja juoksutti yhdessä kadulla olevien ruiskujen kanssa pitkää, paksua vesisädettään ladon päätyseinään ja katolle sekä samoin asuinkartanon katolle, joka jo paikoittain alkoi hehkua. Mutta siitä näytti vaan tuli saavan ikäänkuin uutta eläkettä. Vastustamattomasti levisi hehku kauemmaksi; jo hyppivät kirkkaat liekit ahnaasti seinän yli asuinkartanoa kohti.
"Seinä on alasrevittävä", huusi yksi viimeisen ruiskun mukana tulleista miehistä. Hänellä näytti olevan käskyvalta toisten yli.
"Ei kukaan enää uskalla mennä ylös", sanoi toinen.
"Niinpä minä menen", sanoi ensiksi puhunut.
Heti tuotiin pitkät tikapuut. Mies nousi ylös, hampaissaan hienonen nuora, jonka toiseen päähän oli vahvat rautavitjat solmittu. Hän viskasi nuoran yhden hirren ympäri; alhaalla olevat vetivät hänen käskystään; vitjat nousivat ja mies kiinitti niiden päässä olevan koukun hirteen. Tämä kaikki oli käynyt niin sukkelasti, että oli tuskin ehditty vitjojen toiseen päähän valjastaa vahvat hevoset, jotka olivat tuoneet viimeisen ruiskun ja vielä höyryten seisoivat hovin pihalla. Mutta vaikka tuli jo irroitteli hirsiä toisistaan ja liekit pehmittelivät saumoja, eivät nuo vahvat elukat kuitenkaan voineet voittaa vastustusta. Vielä pari hevosia! ja vielä pari! Hevoset vääntelivät ruoskimisesta, jolla niiden voimaa korkeimmalleen saatettiin; vitjat narisivat; hirsi, johon koukku oli kiinitetty, erosi liitteistään; sen perästä putosi suuri osa seinääkin alas. Mutta vielä oli kylläksi jälellä tuottamaan vaaraa. Ensimäinen, toivoakin paremmin onnistunut koe yllytti toiseen. Ja viivytteleminen oli vaarallista. Jos saatiin toinenkin puoli päätyä vielä revityksi, niin voivat ruiskut nähtävästi päästä tulen herroiksi, kun se silloin oli supistettu määrättyyn tilaan.
Toistamiseen nostettiin tikapuut pystyyn, toistamiseen kiiruhtaa mies ylös, liekkien ympäröimänä, jotka pudonneista hirsistä hetkeksi vielä enemmän elatusta saaden korkealle hypähtelivät. Kuitenkin saa hän koukun kiinnittäneeksi valitsemaansa paikkaan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun alhaalla olevaiset, juurikuin olisivat äkkiään mielipuoliksi tulleet, rupeavat ajamaan hevosia, huolimatta miehestä, joka vielä horjuvilla tikapuilla ylhäällä riippuu.
Nyt tulee juuri herra von Weissenbach, joka toisella puolen toimien nyt vasta on saanut kuulla asuinkartanon vaarasta. Hänen vanhat tarkat silmänsä näkevät kerrassaan koko tilan, ennen kaikkia miehen vaaran tikapuilla. Hän juoksee tikapuiden ja hevoisten väliin paukkuvain vitjojen alle, kädellään osoittaen miestä tuolla ylhäällä ja huutaen miehille alhaalla, jolta kuin mielettömät hevosia hakkaavat, pyytäen heitä odottamaan, kunnes toinen on pelastunut. Mutta liian myöhään. Roiskaen murtuvat hirret ja putoavat pihalle, ja niiden kanssa tikapuut sekä mies. Hirsiä putoilee herra von Weissenbachin ympärille, joka kuin ihmeen suojelemana jää eläväksi ja nyt kumartuu onnettoman yli, jonka kaatuneet tikapuut ovat viskanneet hänen jalkainsa eteen. Hän laskee polvilleen, ja nostaa verisen pään ylös, pyhkii hiukset pois musertuneelta otsalta. Toiset kiiruhtavat hänen luokseen ja ottavat pudonneen hänen sylistään. Herra von Weissenbach nousee ylös ja sanoo: "Hän on kreivi von Lengsfeld; viekää hänet heti huoneesen ja juoskaa hakemaan lääkäriä!"
Sen saa hän vaan sanonneeksi. Sitten suhisee hänen korvissaan; mustaan yöhön peittyy kaikki, mitä hän näkee ympärillään, ja tainnoksissa putoo hän ympärillä seisovain käsiin. —
Roosa oli täyttänyt isänsä käskyn levollisuudella, jota hän itsekin ihmetteli.
Hänen ainoa surunsa oli, että isä voisi innossaan saada jonkun vahingon; mutta mitä voi hän tehdä? Isä ei saattanut jäädä pois taistelusta, joka ulkona riehui luonnon voimia vastaan hänen omaisuudestaan — sen ymmärsi Roosa. Niinpä ei jäänyt hänelle muuta neuvoa kuin valmistautua pahintakin kestämään. Vanhan Wengelin ja piian avulla vei hän isänsä jo täytetyt kirstut alas etuhuoneesen, josta ne voitaisiin vaivatta viedä parempaan turvapaikkaan. Sitten meni hän omaan kammariinsa, otti mummolta lapsen, että hän voisi mennä asuntoonsa korjamaan omia tavaroitaan. Mutta siitä ei vanhus tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Palakoon mitä hyvänsä", sanoi hän, "teidän talossanne koottuja ne ovat, niinpä palatkootkin teidän talonne kanssa. Täällä on minun paikkani, ken tietää, mitä tapahtuu".
Roosan täytyi myöntyä vanhuksen tahtoon, joka oli yhtä innokas neitisensä palveluksessa kuin huolimaton omassaan, ja oli jo ennen Roosan palaamista koonnut hänen vaatteensa, vähäiset koristeensa ja mitä muuta arvokkaampaa oli. Kaikki huomasi Roosa jo tehdyksi. Lapsen oli vanhus, ettei mitään viivytystä sattuisi, ottanut vuoteesta, käärinyt viittaan, ja kanteli sitä nyt monenmoisesti hyräillen edestakaisin huoneessa. Roosa astui ikkunan eteen tarkastaakseen palon levenemistä.
Kartanon ja palavan ladon välisen paikan täytti päiväkirkas valo. Nyt juuri valjastettiin hevosta toista kertaa vitjojen eteen. Roosa ei tiennyt ensin, mitä se merkitsisi, kunnes hän, silmällään seuraten vitjoja, huomasi miehen, joka riippui palavan päätyseinän vieressä korkeilla tikapuilla. Kauhistus väristytti häntä. Matka oli liian pitkä hänen voidakseen tarkoin tuntea miehen muodon; mutta mitä hän siitä näki, ja erittäinkin vartalo, joka näkyikin sangen selvästi kirkasliekkistä pohjaa vasten, täyttivät hänen sielunsa peloittavalla aavistuksella. Hän seisoo kädet ristissä, silmät suorastaan julmaan näkyyn tuijottavina, voimatta liikahtaa tai edes äännähtääkään. Silloin näkee hän tikapuiden kaatuvan ylenpäin, näkee miehen heilahtaen syöksyvän alas; — hän kiljahtaa raivoisasti, rientää niin nopeasti, kuin jalkansa kantavat, ulos huoneesta, käytävän yli, rappuja alas. Juurikuin hän saapuu alimmalle portaalle, kannetaan kahta hengetöntä ruumista esitupaan ja lasketaan ne siinä oleville matkakirstuille, joko hetkisen levähtääkseen tai kun ei tiedetä, mihin heidät olisi vietävä. Roosa syöksee esiin. Aavistuksessaan ei hän ole pettynyt. Tuossa on kreivi! ja — pyhä Jumala! — isä, kuollon kalveana, jääkylmänä, silmät puoleksi sulkeuneina — kuollut.