Roosa seisoo kuin salaman tapaamana. Sitten käskee hän rauhallisella, kaiuttomalla äänellä viedä isän ja kreivin asuintuvan viereiseen kammariin, jossa hovin pitkä ja leveä sohva ainakin ensitarpeessa kelpasi vuoteeksi.
XXII.
Pilvisenä koitti aamu tämän kauhuyön perästä. Puoliyön jälkeen oli — ensi kerran tänä syksynä — satanut lunta. Tuosta valkoisesta hunnusta kohosivat kaksin verroin kamalina mustat savuavat rauniot. Hovi oli kokonaan rauennut poroksi; jokainen piti puoli ihmeenä, että asuinkartano oli jäänyt vahingoittumatta, ellei muutamia pilkkuja katolla ja seinissä sekä muutamia särkyneitä ruutuja lukuun oteta. Ei enää ollut mikään salaisuus, miten tuli oli alkanut. Että se oli sytytetty, siitä oltiin jo yöllä yksimieliset, ja nyt tiedettiin jo sen tekijäkin. Hovin yläpuolelta, hovin syvästä ja lakkaamattomain sateiden vuoksi nyt tavallisuuttakin vesirikkaammasta ojasta, joka juoksi puiston ja ketojen välitse ja maantien toisella puolen laski Weissenbachiin, löydettiin eilisillasta saakka jo kaivatun Punaisen Hirven isännän ruumis. Hän oli viime aikoina monistellen sanonut "tahtovansa vielä kostaa armolliselle herralle hänen ylpeytensä". Vielä eilispäivänä oli hän juovuksissaan paljon pahempiakin uhkauksia puhunut. Hänen taskustaan löydettiin sitten vielä, tarpeettomasti kyllä, useampia täysiä tulitikkuloutia sekä rikkilankaa ja tulukset. Varmaankin tahtoi hän työnsä tehtyään ja hovin taa hiivittyään hypätä ojan yli, siten päästäkseen vapaasti toiselta puolelta kylään palaamaan; mutta olikin luiskahtanut taikka hypännyt liian vähän eikä sitten juovuksissaan voinut nousta ylös. Toiset arvelivat hänen tahallaan lopettaneen elämänsä; jonka hän rappioisten asiainsa vuoksi kuitenkin olisi saanut viettää velkavankeudessa.
Suurempaa tai ainakin sydämmellisempää osanottoa herätti herra von Weissenbachin ja kreivi von Lengsfeldin kohtalo. Saatiin kuulla heidän molempain vielä elävän, vaan olevan hengen vaarassa; kreivi oli kokonaan musertunut ja vanha herra raivosi kovassa kuumeessa. Suuresti surkuteltiin neiti Roosa raukkaa, joka oli hyväsydämmisyydessään ottanut juuri onnettomuuden päivänä Anna vainajan lapsen vielä vastuksikseen, ja hänen täytyi nyt nähdä silmäinsä eteen isänsä ja sulhasensa kuolevan. Että kreivi oli neiti Roosan sulhanen, se tieto oli yht'äkkiä levinnyt ympäri kylän. Kuka sen oli pannut alkuun, ei tiedetty, mutta muutamat sanoivat niin puhutun ensin Lengsfeldissä; pastori oli siellä muka sanonut: mahdotonta se ei olisi.
Roosan itsensäkin korville saapui siitä maine. Kylän naiset, jotka todellisesta osanottavaisuudesta — sillä Roosaa rakastivat sekä vanhat että nuoret — tai ehkä uteliaisuudestakin, saadakseen siten muka tietää, miten hovissa jaksettiin, tarjoilivat apuansa, kyselivät sulhon vointia. Roosa ei sitä vastustanut; hänestä oli yhdentekevää, mitä ihmiset sanoivat. Hän kiitti ystävällisesti tarjotusta avusta, mutta sanoi hyvin tulevansa toimeen omine palvelijoineen.
Kaikista suurin ja tärkein apu oli tänä onnettomuuden aikana vanhasta oivallisesta kylän lääkäristä. Hän oli ollut matkalla ja jo palaamassa Weissenbachiin, kun hän näki tulen, joka hänen laskunsa mukaan oli hovissa. Heti oli hän käskenyt kuskin ajamaan niin nopeasti kuin suinkin voi, ja niin oli hän pari minuuttia onnettomuuden perästä noussut hovin portin edessä vaunuistaan. Kun nyt ladon kaaduttua luultiin päästävän tulesta voitolle, voitiin vaaratta jättää sairaat asuinkartanoon; huomattiinpa vielä heti jo ensi tarkastuksessa, ettei kreiviä enää saattaisikaan muuttaa. Veren vuoto useammista haavoista päästä oli ollut liian runsas. Kumminkaan eivät nämä eikä vasemman solisluun taittuminen ynnä moni muu kova kolaus näyttäneet kokeneesta lääkäristä niin vaarallisilta kuin täräys, jonka aivot olivat kärsineet. Silmänräpäyksessä ei voitu mitään päättäväistä sanoa.
Tuskinpa oli vähemmän huolettava vanhan herran tila. Vaikka tenhottomuus, johon hän ruumiin ponnistuksista ja niiden liikutuksista perin uupuneena oli vaipunut, poistui, ei hän kumminkaan tullut tuntoihinsa. Hänet oli lääkärin käskystä kannettu ylös omaan huoneesensa ja pantu vuoteelle sill'aikaa kun kreivin haavoja sidottiin. Siten oli tehty, mitä ensi hetkellä voitiin. Sillä välin ratsasti kreivin ratsupalvelija noutamaan kaupungista muutamia lääkkeitä, joita ei sattunut olemaan lääkärin kotivarastossa, ja kutsumaan toista lääkäriä.
Vielä ennen päivän tuloa saapui pääkaupungista lääkäri, hovineuvos ja Weissenbachien kotilääkäri, milloin he kaupungissa oleskelivat. Hän neuvotteli pitkän aikaa virkaveljensä kanssa, sanoi sitte Roosaa kiitellen olevansa aivan tyytyväinen hänen toimiinsa; herra von Weissenbachille samoin kuin kreivillekin olevan kyllä vaaran tarjona, mutta kumminkin toivovansa parasta ja kaikissakin tapauksissa tulevansa vielä päivän kuluessa, jos toinen tai toinen huononisi. Hän kysyi, oliko neiti von Weissenbachilla mitään asiaa kuninkaallisille korkeuksille, jotka varmaankin osanottavaisesti surevat sattunutta onnettomuutta.
Roosalla ei ollut mitään asiaa kuninkaallisille.
Hiljainen, pahintakin kestävä rohkeus täytti nuoren tyttösen sielun juurikuin jumalallisella tulella. Kyynelettömin silmin, kalveana, mutta muuten näennäisesti rauhallisena jakoi hän käskyjään hiljaisella, selvällä äänellä tai toimitti sukkelasti ja varovaisesti lääkärin määräyksiä. Naisellista heikkoutta ja neuvottomuutta nimeksikään osoittamatta auttoi hän häntä ensi hetkinä, jolloin hän juuri apua tarvitsikin. Tuo kunnon mies, joka pahimmissakin tiloissa osasi laskea leikkiä, nimitti häntä herra apulaiseksi ja sanoi Aeskulapiuksen [muinaisten Kreikkalaisten lääkärijumala] hänessä kadottaneen erinomaisen oppilaan. Olipa Roosalla aikaa vielä käydä katsomassa kasvattiansakin, joka nyt uskollisen piian vartioimana makasi, kun Wengelmummo ja Roosa pitivät sairaista huolta.
Hyvätahtoinen lääkäri jäi koko yöksi sairaiden luo ja läksi vasta aamun koitteessa kotiinsa saadakseen muutamiksi hetkiksi lepoa, jota hän kovin tarvitsikin. Hän koetti saada Roosaa samoin käymään levolle, koska muka Wengelmummo ja kreivin palvelija (ymmärtäväinen ja luotettava, Lengsfeldistä kutsuttu mies) kuitenkin kylliksi pitivät huolta sairaista; mutta Roosa sanoi olevansa vielä kyllin voimakas ja tahtovansa odottaa, kunnes hänen vuoronsa tulisi.
Niinpä pysyi hän valveilla, ja istuen milloin isän milloin kreivin vuoteen vieressä näki aamun hämärtyvän. Wengelmummo vanhan herran luona ja palvelija kreivin kammarissa torkkuivat istuimillaan; mutta Roosasta tuntui, kuin täytyisi hänen valvoa, kunnes päätös kaikesta saataisiin, sitten vaipuakseen rakastettujensa kanssa ikuiseen uneen. Hänellä ei ollut mitään toivoa heidän parantumisestaan; monestipa tunsi hän sitä tuskin haluavansakaan. Eihän hänen elämänsä harhasokkelosta ollut kumminkaan muuta tietä kuin kuolema. Ja pitikö hänen jäädä eloon, haudata isä ja puoliso — ja elää edelleen juurikuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin olisi vaan pari kelloa seisattunut? Tämä ajatus näytti hänestä pelkurimaiselta, häpeälliseltä, vahvan sielun arvoa alentavalta.
Mitä voi isä itse paremmin toivoa kuin kuolla nyt, ennen murhenäytelmän viimeisen näytöksen alkamista? Roosa vapisi ajatellessaan, että isää, hänen herätessään tunnottomuudestansa, saattaisi tosiaankin odottaa vangitsemiskäsky, jota hän jo niin kauan oli pelännyt.
Olisikohan kreivistä kuolema nyt hyvin tuskallinen? Hän oli alkanut tänä aamuna hourailla ja Roosaa tuntematta sekä hänen nimeään mainitsematta lakkaamatta vaan puhellut hänestä ja hänen kanssaan; oli nimitellyt häntä, jonka kuva liihoitteli hänen ajatuksissaan, suloisimmilla rakkauden imarrusnimillä ja kerran toisensa perästä vakuuttanut rakastavansa häntä, vaikka hän piinaisi häntä vielä kovemmillakin kivuilla; ja sitten oli hän taas itkien kysynyt, miksi hän niin runteli hänen päätänsä, kun oli jo hänen sydämmensä musertanut? Roosa oli silloin pannut kätensä hänen kuumeiselle otsalleen ja siitä oli hän heti rauhoittunut.
Niin kului pitkä, pitkä yö.
Aamu tuli ja parin tunnin perästä hyvä lääkärikin. Hän huomasi sairaiden tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan. "Herra apulainen" oli ihmeitä tehnyt; hänessä voisi itse Aeskulapiuskin oppia. Sitten suuteli hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa.
Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan kreivin tilaa. Se oli noiden monien loukkauksien vuoksi sangen vaivaloinen tehtävä, ja lääkäri toimitti sen suurella huolellisuudella ja ankarimmalla rehellisyydellä. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä tyytyväisemmäksi kävi hänen alussa epäilevä muotonsa; vihdoin tutkisteli hän keuhkoja ja sydäntä; taputti sitten mieltymyksellä korkeaa, leveää rintaa, pani työnsä lopuksi nuuskaa ja murisi itsekseen: "tällä kertaa olemme siis vielä sillä lailla päässeet; mutta tosiaan olisikin vahinko ja suru semmoista oivallista paria. Kunpahan vaan saisimme vanhan herran yhtä pitkälle! Hän koettaa parastansa meitä vastaan, se on selvää, ennakkoluuloisuudesta, valtiollisesta kiihkosta ja mustasukkaisuudesta; enimmän mustasukkaisuudesta. Ei tahtoisi antaa pois tyttöä; uskon sen; vaikeaksi kävisi minullekin, jos isä olisin. Ei ole ollut lapsia ikäpäivinäni; onkin viisainta; ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä".
Jo aikaisin aamupuolella, vielä Roosan maatessa, ajoi lääkärin suureksi ihmeeksi hovineuvos jo taaskin pihaan aivan lumipuhtaana, sileänä, kohteliaana! kuten ainakin, ellei vielä kohteliaampana. Hän oli tullut kuninkaallisten korkeuksien erityisestä käskystä; heidän puheillaan oli hän tänään ollut tavattoman varhain ja oli tavannut heidät hyvin säikähtyneinä Weissenbachissa tapahtuneesta onnettomuudesta, jonka he jo olivat saaneet kuulla. Herttuatar oli kohta mennyt työhuoneesensa kirjoittamaan neidille; kammarihusaari kyllä kohta saapuu kirjeen kanssa. Kreivinkin kohtalo koskee heihin erittäin likeisesti, kun he eivät mielellään voisi tähän aikaan tulla toimeen valtiollisetta neuvonantajattaan.
Lääkäri oli kovin ihmeissään tästä virkaveljensä viimeisestä ilmoituksesta. Hän itse oli kunniallinen kansavaltalainen, vaikk'ei juuri mikään teräväjärkinen valtioviisas. Mikäli hän tiesi, oli vastapuolueen taistelu ministeristöä vastaan vielä yhtä kiivas kuin ennenkin. Hän sai nyt kuulla, että kreivi, ministeristön eilisaamuna pyydettyä ja saatua virkaeronsa, oli saanut toimekseen muodostaa uusi ministeristö; että hän itse oli kyllä puolestaan luopunut tästä kunniasta, mutta oli kuitenkin innokkaasti auttanut sen toimeensaamista, kunnes hän eilen perästä puolen päivän oli lähtenyt kaupungista, levähtääkseen muutamia päiviä maatiloillaan. Kuninkaalliset korkeudet surkuttelevat kreivin onnettomuutta sitäkin enemmän, kun hän, vaikka vastapuoluelainen, olisi aatelisherrana ollut sangen sopiva välittäjäksi hovin ja uuden porvariministeristön välillä. Muuten tahtoi hän (hovineuvos) vielä sivumennen mainita, että herttuatar oli muun muassa sanonut olevansa hyvin pahoillaan loruista, joita ihmiset puhuvat herra von Weissenbachin mahdollisesti tapahtuvasta vangitsemisesta, ja ilolla voivansa vakuuttaa, ettei asiassa ole vähintäkään perää.
Niin puheli hovineuvos, hymyili, näytteli valkeita hampaitaan, ojensi virkaveljelleen pehmeän, hyvin hoidetun kätensä, nousi vaunuihinsa, kääriytyi peitteihinsä ja läksi. Hyväluontoinen lääkäri malttoi tuskin odottaa Roosan heräämistä, voidakseen hänelle kertoa nämä sangen tärkeät tiedot. Kummastuksekseen huomasi hän, neljännestunnin kuluttua tavatessaan Roosan, hänen jo tietävän kaikki. Kirjeessä, joka tänä aamuna varhain oli tullut kaupungista, mutta kiireessä jäänyt tähän saakka avaamatta ja lukematta, oli asianajaja muutamilla riveillä kertonut tärkeimmät seikat ja erittäin maininnut, ettei herra von Weissenbachia millään tavoin hätyytettäisi. Asianajaja sanoi ilolla voivansa herra von Weissenbachille ilmoittaa, että tämä aavistamattoman onnellinen käännös sekä yleensä valtioseikoissa että erittäin pankkijutussa oli kaikkien mielestä luettava kreivi Lengsfeldin ansioksi, joka, kuten hän oli kuullut, on sangen hyvä ystävä herra von Weissenbachin kanssa.
Kreivi oli siis jo eilen illalla tiennyt kaikki; miksi oli hän ollut vaiti? Tahtoiko hän karttaa Roosan kiitosta? toimittaa asiansa yksin? liianko ylpeä ottamaan avukseen mitään tunnetta, joka ei koskenut häntä itseään?
Roosa pelästyi huomatessaan taas uudestaan miehen ylpeyden itsekkään jäykkyyden; kuinka oli yhdistys, sovinto mahdollinen niin taipumattomien kesken?
Mutta nyt oli kysymys rakastettujen elämästä tai kuolemasta. Kreivi raivosi haavakuumeessa ja isä makasi puoliavoimin silmin, äänettömänä, melkeinpä liikkumattomanakin vuoteellaan, kuten näytti, aivan huomaamatta mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kuitenkin olivat hänen aivonsa liiaksikin työssä. Herättyään tunnottomuuden syvästä yöstä, oli hän ensin kuin tyhjästä ilmasta kuullut äänen yhtämittaa vaan sanovan: "älä tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!" Hän mietti ja mietti, mitä hänen ei pitäisi tehdä. Hän ei päässyt sen perille, vaikka hän hyvin tiesi, että se, mitä hänen ei pitänyt tehdä, oli sangen tärkeätä ja suuren edesvastuun alaista. Sitten kysyi hän itseltään: kukahan sitä vaan aina sanookin? Milloin oli se Roosan ääni, milloin sanoi sitä kreivin Roosalle lahjoittama kello, joka seisoi hänen vuoteensa vastapäätä pesukaapin päällä. Ei ollut mahdollista päättää, oliko se Roosa vai kelloko, joka siinä, sekunniksikaan taukoamatta, sanoi: "älä tee sitä, älä tee sitä, minun tähteni, itsesi tähden, älä tee!"
Sitten oli hän jo mielestään tehnyt sen, mitä ääni kielsi häntä tekemästä; hän oli mielestään jo kadottanut Roosansa; ja silloin olisi hän lakkaamatta itkenyt; mutta hänellä ei ollut enää silmiä, vaan kaksi kuumaa kuulaa, jotka hän oli ampunut päähänsä harmista ja surusta, kun oli ajanut luotaan Roosansa. Hän ei voinut itkeä, vaikka rintaansa hirveästi ahdisti ja hän Jumalalta rukoili kyyneliä. Ääni ei nyt enää sanonutkaan: älä tee sitä, älä tee sitä, vaan: paha isä, paha isä! Selvimmin ja kovimmin sanoi sen kello; kun Roosa sen sanoi, kuuli hän aina: rakas isä, rakas isä! ja se rauhoittikin häntä vähäsen. Sillä koska Roosa hänelle puhui, niin eihän hän silloin vielä ollut häntä jättänyt, ja kun hän ei vielä ollut häntä jättänyt, niin voihan vielä kaikki käydä hyvin.
Mikä voi käydä hyvin?
Kreivilläkin oli siinä tehtävä; mutta mikä? Kello tiesi sen vallan hyvin, vaan ei sanonut. Aina kun hän tuli tähän kysymykseen, sanoi se ihan selvästi: tik-tak, tik-tak; ja aina vaan: tik-tak, tik-tak, tik-tak, niin että nuo tuliset kuulat päässä polttivat kuin hehkuvat hiilet.
Tyhmä kello tyhmine tikutuksineen! Niin! Jospa kreivi ei olisi kuollut! Vaan olihan hän itse nähnyt hänet kuolleena jalkainsa edessä; hän ei kyllä tiennyt missä tai milloin; mutta se oli päivän selvä asia, että kreivi oli kuollut; vai eikö hän sitte ollut?
Hän lienee lausunut tämän kovasti, sillä ääni — ei kellon, vaan Roosan — sanoi: "ei, rakas isä, ei hän ole kuollut".
Kummallista! miten selvään hän kuitenkin uneksi! Hän oli nähnyt Roosan kasvot aivan silmäinsä edessä ja tuntenut hänen huultensa suutelon. Ja siinä oli häneltä tipahtanut pari kyyneltä silmistä hänen otsalleen juuri siihen, missä nuo tuliset kuulat olivat, jotka hänelle niin kauheita tuskia tuottivat. Kyynelistä olivat kuulat vähäsen jäähtyneet; se teki niin hyvää. Jospa lääkäri nyt tahtoisi ottaa ne pois, niin ei se varmaankaan olisi hyvin vaikeata.
Missä oli sitte kreivi, jos hän ei ollut kuollut?
"Tässä talossa, alhaalla asuintuvan viereisessä huoneessa".
Näitä sanoja ei puhunut Roosa, vaan Wengelmummo. Miten voisikaan Roosa puhella hänen kanssaan, kun hän oli alhaalla kreivin luona. Mistä asti ovat he olleet naimisissa toistensa kanssa? — "Ei vielä nytkään!" — Mitä vielä, miksi sanoa tuommoista valhetta vanhalle miehelle? Kuulat hänen päässään olivat hänelle tuottaneet paljon enemmän tuskaa kuin ajatus, että kreivi ja Roosa olivat mies ja vaimo; kerranhan Roosan kuitenkin oli mentävä naimisiin, ja hyväpä olikin, että lääkäri otti häneltä kuulat päästä ja hän siitä kuoli.
Neljästoista päivä tuon onnettoman yön perästä oli käsissä. Lääkäri oli sanonut Roosalle, että käännös oli tapahtuva isän sairaudessa, ja että hän joko heräisi syvästä unesta, joka jo oli kestänyt neljäkolmatta tuntia, tai nukkuisi edelleen kuollon uneen.
"Minä puhun teille, rakas neiti", sanoi lääkäri, "niin suoraan, että tämmöisissä tapauksissa valitettavasti harvoille miehillekään voi niin puhua; mutta teillä onkin enemmän ymmärrystä ja rohkeutta, kuin mitä minä puolestani useimmissa miehissä olen huomannut. Antakaa vielä kerran minulle kätenne".
"Te olette oivallinen tyttö", jatkoi hän. "Te voisitte saada pahimmankin ihmisvihaajan taas uskomaan ihmisissä vielä olevan ihmisyyttä. Sallikoon taivas teidän kerran tulla niin onnelliseksi, kuin te jalo ja hyvä olette!"
Roosan silmät täyttyivät kyynelillä. Hän ei ollut koko tänä aikana vielä kertaakaan itkenyt, mutta tämän kunnon miehen koristelemattomasta osanottavaisuudesta näki hän omat kärsimisensä kuin peilistä.
"Rohkeutta, rohkeutta, pikku urhoni", sanoi lääkäri, joka oli päätä pienempi kuin Roosa; "emme me vielä ole joutuneet tappiolle taistelussa; olemmepa jo puoleksi voitollakin, sillä hän tuolla alhaalla (he puhelivat nimittäin silloin Roosan kammarissa) on kuukauden perästä niin terve, että vaikka hänen täytyykin vielä kotvasen kantaa vasempaa kättään nauhassa, hän saa oikean kyllin vapaaksi, pitääkseen sillä erään nuoren naisen ainaiseksi kahleissaan. No, no, hyvä neitiseni, eihän teidän tarvitse siitä minuun suuttua; kreivi on kyllä pitänyt huolta siitä, että hänen lähellään olevat, joihin hän kaikeksi onneksi voi luottaa, ovat saaneet tiedon hänen sydämmensä tilasta, ja sitte, nähkääs! on asialla vakavampikin, sangen vakava puolensa, ja se se juuri onkin, josta nyt, teidän suosiollisella luvallanne, tahtoisin puhua. Minä olisin ollut hyvin välinpitämätön teidän olostanne ja elostanne, jos minulta olisi jäänyt huomaamatta, ettette te viime aikoina ole eläneet isänne kanssa tuossa kauniissa muinoisessa sopusoinnussa. Nyt saattaisi isänne kuolla tuntoihinsa tulematta. Silloin te ajattelisitte, että hän ei olisi rauhassa eronnut teistä, ja se levittäisi murheen hunnun koko teidän vastaiselle elämällenne. Minä tahtoisin jo nyt varoittaa teitä semmoisesta väärästä johtopäätöksestä. Tuommoiset sairaudet eivät useinkaan ole ainoastaan luonnon kokeita vahingollisten aineiden poistamiseksi ruumiista, vaan yhtä paljon ovat ne sielun ponnistuksia kadotetun muinoisen sopusoinnun takaisin voittamiseksi. Kuka taitaa sanoa, eikö isänne, taas elämään herättyään, muistele kaikkia, mikä häntä viime aikoina kiusasi, kuin pahaa unta? Kuolema elimellisellä (ruumiin) alalla on aina täydellisesti syihin perustuva; mutta sielun alalla on se monestikin ikäänkuin odottamaton tappion huomaaminen elämän päättämättömistä taskukirjoista, tappio, joka kääntää kaikki nurin. Ja nyt tulkaa, hyvä neitiseni! Minä toivon, kuten jo sanoin, parasta, mutta tämmöisissä tapauksissa tarvitsee valmistautua kestämään mitä hyvänsä".
Lääkäri piti Roosaa kädestä heidän astuessaan pitkän käytävän läpi herra von Weissenbachin huoneesen. Wengelmummo nousi tuoliltaan vuoteen vierestä antaakseen tilaa lääkärille.
Tämä koetteli sairaan valtasuonta, kosketteli hänen otsaansa ja rintaansa ja kääntyi sitte hymyillen Roosaan päin, joka oli tutkivaisesti tarkastellut hänen muotoansa.
"Ellei käy aivan vastoin tieteen ja kokemuksen merkkiä", sanoi hän, "niin ei meillä ole enää mitään vaaraa".
Roosa vaipui takaisin tuolilleen, jolla hän oli istunut, peitti käsillään kasvonsa ja itki hiljaa.
Lääkäri nousi ylös, silitti hänen kaunista kiharatukkaansa ja sanoi:
"No, no, pikku urhoni! pitäähän osata onneakin kestää!"
XXIII.
Hyväntahtoisen lääkärin ennustus, että isä, jos taudin käänne kävisi onnellisesti, olisi heräävä toisena miehenä, oli käynyt kummallisella tavalla toteen. Ken hänet näki paloyönä suorana seisomassa tai pitkin askelin kävelevän joukon keskellä ja jakelevan käskyjään selvällä, kovalla äänellä, olisi häntä tuskin enää tuntenut. Hänen harmaa tukkansa oli näinä muutamina viikkoina muuttunut lumivalkeaksi; hänen muotonsa oli kadottanut paljon entisestä tylyydestään ja ankaruudestaan; hänen äänensäkin oli saanut pehmeämmän soinnun. Ja kun hän nyt, pitkään nahkoitettuun nuttuun käärittynä, istui nojatuolissa uunin edessä, ei hänen vartalonsakaan näyttänyt läheskään niin muhkealta kuin ennen, päinvastoin monesti hyvinkin vanhentuneelta.
Mutta hänen mielensä ei ollut enää kuten ennen kiihkoisten aaltojen ajelema; vihan juoni, joka ennen pienimmästäkin syystä paisui, oli nyt kuin kokonaan kadonnut hänen valkealta, korkealta otsaltaan; hänen luonteensa koko hyvyys ja lempeys ilmaantui niin, että kaikki, nekin, jotka eivät ennestään häntä tunteneet, sitä ihmettelivät, ja Roosa siitä monesti heltyi kyyneleihin.
Hänen henkinen voimansa oli nopeasti uudistunut; näyttipä se liekki nyt vielä kirkkaammasti, loistavammasti palavan. Kumma kyllä, oli hänellä varsin vähän kysyttävää, sillä hän oli kaikissa sairautensa unelmissa ja hourimisissa luonteensa koko sitkeydellä säilyttänyt muiston todellisuudesta ja osannut aivan hyvin järjestellä toisten vastaukset hänen osittain hyvinkin kummallisessa muodossa lausuttuihin kysymyksiinsä. Uutta oli hänelle vaan ministeristön kukistuminen ja sen vaaran poistuminen, joka häntä viime aikoina oli uhannut. Kumminkin teki tämäkin häneen paljon pienemmän vaikutuksen, kuin Roosa oli luullut. "Minä olin valmis kestämään mitä hyvänsä; ja mitä ministeristöön tulee, niin jäähän paraskin asia tappiolle, kun sitä niin huonosti puolustetaan; saatikka sitte tämä, joka ei ollenkaan, kuten nyt hyvin huomaan, ollut moitteeton".
Enimmän kaikista kummasteli Roosa, ettei isä ollenkaan halunnut nähdä ystäväänsä, pastoria, vaikka hän ennen sairauttansa näytti niin hyvin viihtyvän hänen seurassaan. Ja kun eräänä päivänä sanomalehdet kertoivat, että hänen korkea-arvoisuutensa Lengsfeldin pastori, viimeisen yleisen kirkolliskokouksen kuuluisa puhuja, oli kutsuttu asessoriksi suureen naapurivaltioon ja että hän oli kohta lähtevä uuteen toimeensa, sanoi isä hymyten: "toivoisinpa, Roosa, sen tapahtuneen kaksi vuotta sitte; minä olisin tosin silloin paljon vähemmän pelaellut korttia, mutta en olisi myöskään tarvinnut kärsiä sitä nöyryytystä, että semmoinen kerskaaja, niin älytön veijari sai minua niin kauan vetää nenästä. Hän imarteli minua ja aina vaan imarteli, ja minä vanha narri otin kaikki vaan todeksi. Sitten käänsi hän lehteä ja puhui minulle kuin avuttomalle kerjäläiselle. Eikä hän sinultakaan ansainnut mitään kiitosta, Roosa".
Roosa ei katsonut sopivaksi puhua siitä sen enempää tai ollenkaan kertoa isälle viimeisestä kohtauksestaan pastorin kanssa.
Aivan erinomaista ja kaikista, paitsi ehkä Roosasta, ihan selittämätöntä mieltymystä osoitti herra von Weissenbach vanhaan kelloon. Hetkikaudet saattoi hän istua nojatuolissaan uunin ja kellon välillä kuuntelemassa sen hiljaista käyntiä. "Kello on ajan edustaja", sanoi hän kerran Roosalle, "ja aika on meidän kaikkien opettaja. Minä olen tuon kellon raksutuksesta oppinut paljon enemmän kuin kaikista kirjoista koko elinaikanani — tahtoisin kyllä, että olisin aikoinani lukenut enemmän —. Elämä ei ollut opettanut minulle viisautta eikä kärsivällisyyttä eikä edes sitäkään, että kullakin asialla on oma aikansa".
Tästä puheli hän usein.
"Me olisimme onnellisemmat, Roosa", sanoi hän kerran, "jos sitä emme koskaan unhottaisi. Se on toisin sanoin lausuttuna sama katoavaisuuden laki, jonka alaiset kaikki ja me kaikki olemme. Valtakunnat hajoavat, kansat katoavat, ihmissuvut pyörivät kuin puron laineet. Kaikki muuttuu. Ja kuitenkin, Roosa, on tässä ajan ja ilmiöiden vaihettelevaisuudessa yksi pysäyskohta; ankkuri, joka ei petä, valo, joka ei sammu — se on rakkaus, Roosa. Minä olen koettanut kääntää sydäntäni sinusta — onnistumatta; minä olen tahtonut kuolla, ja olen jäänyt eloon. Elää ja rakastaa sinua, hyvä, jalo lapseni — minä näen nyt, minusta on se aivan sama asia".
Valtiolliset seikat, joita hän ennen oli innolla seurannut, eivät häntä enää viehättäneet.
"Niissähän minä olen kadottanut omaisuuteni, rauhani, tyytyväisyyteni", sanoi hän; "minä olen vanha mies, enkä enää siis voi tappiotani parantaa; minun täytyy hoitaa hyvästi sitä vähää, mitä minulla on jälellä. Minua ilahuttaa nyt enää ihmisissä vaan se, mikä heitä yhdistää ja aina taas kokoo: ihmisrakkaus, sydämmellinen ja uhraavainen osanottavaisuus. Kun sinä iltana naapurit tulvailivat pihaani ja auttoivat toinen toistaan ja kaikki minua kuin suuri veljesjoukko; kun näin, miten köyhät päiväpalkkalaiset, joilla ei ole mitään kadotettavaa laajassa Jumalan maailmassa ja joiden taas toisena aamuna varhain täytyi mennä kovaan, vähäpalkkaiseen työhön, miten he koko pitkän kylmän syksy-yön heiluttelivat kovettuneita käsiään, kuin tekisivät he työtä hengen edestä — silloin vannoin minä siitä hetkestä saakka luopua kaikesta ylpeydestäni ja kopeudestani ja pitää ihmisiä ainoastaan veljinäni. Ei, Roosa, vie ne vaan pois, ne sanomalehdet! Ratkaiskoot he vaan asiansa keskenään; minä olen kyllin kauan huutanut: ristiin naulitkaa, ristiin naulitkaa! hosianna, hosianna! ja voin nyt palata itseeni ja antaa kirjavan, meluavan joukon kulkea omin teitään ohitseni".
Kreivistä ei Roosa ollut näinä ensi päivinä puhunut. Hän oli mietiskellyt paljon, miten hän sopivimmin ilmoittaisi isälle, että kreivi jo viikkokausia oli ollut heillä ja vielä saisi viikkokausia viipyäkin kylmän, myrskyisen ilman vuoksi, joka teki hänelle lyhyenkin matkan mahdottomaksi. Miten ihastuikaan hän, kun isä eräänä aamuna sanoi: "olihan meillä ennen tapana puhella toisillemme, mitä me toimittelimme. Miksi et kerro, miten pikku kasvattisi kanssa tulet toimeen ja miten kreivi jaksaa?"
Siitä päivästä saakka kyseli hän säännöllisesti kreivin vointia, toivotti hänelle nopeaa parantumista ja käski Roosan erittäin sanoa hänelle, että hän piti kunnianansa saada pitää talossaan vieraanansa sitä miestä, jonka uljasta rohkeutta hänen oli kiittäminen talonsa pelastuksesta.
Kahdeksaan päivään astui nyt Roosa ensikerran kreivin huoneesen. Hän oli niin kauan, kuin oli välttämätöntä, hoitanut häntä ja valvonut hänen vieressään kuin apua tarvitsevan lähimmäisen, kuin rakastetun, jonka elämä oli hänestä omaansa kalliimpi. Hän olisi sydämmensä tunteisin nähden sittenkin, kun ensimäinen ja pahin vaara oli ohi, pitkittänyt hoitoansa; mutta isän tila vaati suurinta säästämistä ja teki siis sen mahdottomaksi. Täytyihän Roosan alusta pelätä, että isä inholla hylkäisi käden, joka samalla kreiviäkin hoiteli.
Kreivi koetti Roosan tullessa kohota istualtaan nojatuoliltaan; mutta heikkoutensa oli niin suuri, että hän heti vaipui takaisin. Roosa kiiruhti hänen luokseen. Hän tarttui terveellä kädellään (vasen oli nauhassa kannettava) hänen käteensä, veti sen huulilleen ja painoi sitte silmiään vasten, joista valui kyyneliä.
"Antakaa anteeksi tämä heikkouteni, Roosa", sanoi hän; "mutta minä olen teitä niin äärettömästi halunnut nähdä. Joka kerta kun kuulin keveän käyntinne ja rakkaan sulo äänenne, ajattelin minä: hän tulee, tulee luoksesi; mutta aina vaan petyin. Minä luulin: minä en teitä koskaan kiittäisi siitä, että te olette kuin hyvä enkelini vartioinut minua, kun tässä makasin auttamattomana kuin lapsi. Minä tiesin aivan hyvin, että te olitte luonani; kaikista tuskistani ja raivoistani huolimatta tunsin teidän suloisen läsnäolonne. Miksi olette hylänneet holhottinne? Mutta ei, Roosa, minä en tahdo moittia teitä ja uudestaan osoittaa olevani kiittämätön, itsekäs ja vaatelias. Olenhan minä teille suuressa, niin suuressa kiitollisuuden velassa".
"Samoin kuin minä teille", sanoi Roosa.
"Ei niin", vastasi kreivi, "minulla on nyt ollut kylläksi aikaa miettiä, ja minä tiedän tuskin, miten onkaan, mutta moni kohta näkyy minulle nyt aivan toisessa valossa. Ainoastaan te ette, te ainoa, ylevä, verraton, te itse. Minä rakastin teitä siitä hetkestä saakka, kun silmäni teidät ensikerran näkivät; nyt kunnioitan minä teitä. Te olette minulle opettanut oikean rakkauden, todellisen rakkauden, joka on kärsivällinen ja ystävällinen, joka ei hurjistu, ei vihastu, ei etsi ainoastaan omaa hyötyänsä. Olisinko minä, jos rakkauteni olisi ollut todellinen, voinut tuona viime iltana erota puoli suuttuneena teistä? Sydämmessäni sanoin teitä, joka olette itse rakkaus, ahdasmieliseksi, tunteettomaksi? Minä luuiin sitä joksikin suureksi ansioksi, että tein, mitä itse nimitin velvollisuudekseni. Ikäänkuin se ei olisi jokaisen tehtävä; ikäänkuin ollenkaan olisi mikään ansio tehdä velvollisuutensa, kun ei sen ohessa hyväksytä toisten velvollisuuksia. Minä en ole teidän velvollisuuksianne hyväksynyt. Minä en ymmärtänyt teidän voivan rakastaa minua ja kumminkin täytyvän tässä onnettomassa taistelussa jäädä isänne puolelle; minä en käsittänyt, että sellaisen sydämmen, kuin teidän, rakkausrikkautta on mitattava toisenlaisella mitalla tai ettei sitä ollenkaan taideta mitata, sillä se on ääretön. Minä olin mustasukkainen rakkaudesta, joka teidät kiinitti isäänne, samoin kuin minä olisin ollut armeliaisuudesta, joka teidät saattoi säälimään köyhää orpolasta. Minä olin hullu; nyt en enää ole; minä haluan vaan voivani osoittaa teille, etten se enää ole. Minulla ei ollut mitään toivoa saattavani koskaan astua isänne taloon. Nyt on se kumminkin tapahtunut vastoin hänen, vastoin minun tahtoani. Jos järkeni voisi ymmärtää, sanoisin, että korkeampi voima on meidät taas saattanut yhteen. Olipa miten olikin, korkeampi voima on, johon uskon koko sielustani, vaikka se ei olekaan kyllin suuri sitä käsittämään; se voima on rakkaus, joka teistä säteilee loppumattomana, rakkaus, jonka minä teissä näen kauneimmassa todellisuudessaan elävänä edessäni".
Kreivi oli puhunut nämä viimeiset sanat liikutuksesta vapisevalla äänellä. Hän vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitte hymyillen:
"Minä olen näinä päivinä usein ajatellut erästä kohtausta elämässäni, josta minä harvoin puhun, koska se kuuluu sydämmeni kauneimpiin muistoihin, joita sopii näyttää ainoastaan rakkaimmille ystävilleen. Tottumuksesta en ole sitä pikkukertomusta maininnut teillekään, vaikka kyllä olisi sopinut. — Minä olin eräällä metsästysretkellä tahtomattani ja tietämättäni kovimmalla tavalla loukannut erästä jaloa Maurilaista. Kuolema oli minulla varma, jos joutuisin hänen käsiinsä. Minä jouduin — kuumetautisena. Matkalla erämaan läpi olin jo puoli päivää riippunut tunnottomana hevosen selässä. Iltasilla olivat matkatoverini neuvottomina, avuttomina jättäneet minut tuntemattoman Maurilaisen teltin eteen. Neljä viikkoa raivosin minä kuumeessa, uhraavaisella huolellisuudella hoidettuna, holhottuna jalopeuran luolassa, joka minut olisi musertanut, jos olisi vaan tavannut paljaan taivaan alla. Vasta parattuani ilmoittausi hän minulle eikä laskenut minua, ennenkuin oli lahjoittanut minulle paraimman hevosensa — saman, jota te olette niin usein ihmetelleet, Roosa. — Kaunis ja totuullinen on tuo Lessingin lause: 'kaikissa maissa on hyviä ihmisiä'. Ja, Roosa, minä luulen että niin ei voi sanoa ainoastaan kaikista maista, vaan kaikista säädyistä ja kaikista puolueistakin sekä uskonnollisista että valtiollisista. Taistelua ei voi välttää; mutta pitäisi pusertaa rehelliseksi tunnetun vastustajan kättä ennen taistelua ja ainakin taistelun jälkeen. Minä tahtoisin pusertaa isänne kättä, Roosa, ennenkuin jätän hänen talonsa".
"Sen saattekin tehdä", sanoi Roosa ja toivon iloinen hymy leikitteli hänen suloisen suunsa ympärillä; "mutta ennenkuin lähdette meiltä, pitää teidän olla terve, ja että tulisitte terveeksi, on teidän oltava yksin. Lääkäri sanoo: 'yksinäisyys ja ikävä ovat paraat sairaan hoitajat'".
Kynnykselle seisattui hän vielä kerran ja nyykäytti päätään jäähyväisiksi. Hänen lähdettyä huoneesta tuntui kreivistä taivas äkkiä pimentyvän.
XXIV.
Tästä päivästä alkoi Roosalle uusi, iloisten toiveiden aika. Ulkona ulvoi kylmä joulukuun tuuli ja lumisiukaleet tanssivat; vaan hänen sydämmessään oli kevät. Eivät mustat palorauniotkaan, jotka yhä vielä näkyivät valkoisen lumipeitteen alta, vaikka niitä oli paljon poiskin vedetty, eikä kartanon ympärille levinnyt kolkkouskaan voineet herättää hänessä katoavaisuuden ja kuolon ajatuksia. Kauniimpi maailma kuin tuo ulkona oleva muodostui hänen rinnassansa. Musiikki kaikui hänen korvissaan, hänen sydämmessään. Usein oli hän kuulevinaan juhlallisten sävelten jumalallisen äänen ilmoittavan ihmiselämän syvimpiä salaisuuksia; usein ja useammin leikittelevät suloiset säveleet hänen ympärillään, kaikki, kaikki vaan kertoen kirjavista kukista, kevätilmasta ja lämpimästä päiväpaisteesta. Ja päiväpaisteiseksi muuttui hänen kauttaan tuo synkkä kartano peitettyine ikkunoineen; vanha Wengelkin, jonka ei kukaan ollut vielä nähnyt nauravan, oli aivan kuin nuorentunut ja hän käveli nopeammin kuin koskaan ennen portaita ylös ja alas; hänen vaimonsa sanoi hänen hiljakseen laulelevan vaatteita puhdistellessaan. Se oli kuitenkin niin kummallista, ettei sitä kukaan tahtonut oikein uskoa.
Niin, valoisaa oli vanhassa kartanossa, ja epäilemättä levisi tämä lempeä valo Roosasta. Kaikki tottelivat jo hänen katsettaankin. Mihin hän tuli, toi hän rauhaa ja iloa; ken vaan kuuli hänen soinnukkaan sydämmellisen äänensä, hengitti vapaammin ja keveämmin. Hän itse oli ehkä vähän kalveampi kuin ennen, ja siitä ehkä näyttivätkin hänen silmänsä vielä suuremmilta ja loistavammilta. "Te tulette joka päivä kauniimmaksi, neiti Roosa", sanoi vanha leikkikäs lääkäri, ja samaa ajatteli kreivikin, vaikka hän ei sitä sanonut, ja samaa arveli isäkin, seuraten häntä aina katseillaan, mihin hyvänsä hän huoneessa liikkui. Vaan kaunein oli hän aina pitäessään "lastansa" sylissään. Tuo pikku olento, sievine kasvoineen ja hänen ikäisekseen sangen ymmärtäväisine, sinisine silmineen, oli suuri ilo Roosalle ja alituisen, hyväluontoisen kiistan esine hänen ja Wengelmummon välillä, kun viimemainittu sanoi neidin kasvattavan lapsen pahatapaiseksi, kuten hän jo oli koko maailman kasvattanut. Roosa oli tuonut lapsen isälleen, ja tätä oli se kummallisesti liikuttanut; hän oli näyttänyt sitä kreivillekin, vaan kun tämä katseli paljon enemmän lapsen pitäjää kuin lasta, sanoi hän häntä tunnottomaksi raakalaiseksi.
Kreivi saattoi jo suurella vaivalla kävellä ympäri huonetta, jopa mennä toisiinkin, ja hän puhui Roosalle, jota hän nyt näki joka päivä, useasti aikomuksestaan muuttaa Lengsfeldiin. Roosa liikahutti joka kerran olkapäitään sanoen, että kreivi kyllä sai vapaasti tehdä, mitä tahtoi, mutta lääkäri oli vielä tänään sanonut, ettei hän voinut vastata tämmöisessä ilmassa matkustamisen seurauksista, ja isä ihan selvästi toivoi nähdä kreiviä ennen poislähtöä, mutta ei nyt vielä voinut häntä ottaa vastaan, kun tunsi olevansa siksi vielä liian heikko.
Kreivi kumarsi ja sanoi: "isänne toivo on minulle käsky". Eikä näyttänytkään olevan hänestä kovin vaikeata tämän käskyn täyttäminen.
Niin saapui joulunaatto.
Herra von Weissenbach oli monistellen muistuttanut Roosaa laittamaan toki tälläkin kertaa, kuten ennen, joulupuun asuintupaan. Wengel olikin Roosan käskystä hakannut kauneimman ja solakimman nuoren kuusen puistosta ja asettanut paikalleen, ja Roosa oli sen koristanut kirjavilla kukilla, omenilla, pähkinöillä, sokerileivillä ja kultapaperilla, mitä kauneimmin taisi. Lääkäri oli tavannut hänet tätä tekemästä ja sanonut veitikkamaisella tavallaan, että hän varsin hyvin tiesi, mitä joululahjaa Roosa toivoi; mutta mitä kummaa kreivi toivoikaan, sitä ei hän voinut kuolemakseen arvata. Roosa sanoi: "ehkäpä vielä juohtuu mieleenne; mutta vaikka ei juohtuisikaan, niin ette kuitenkaan saa jäädä tänne tulematta tänä iltana; isä pyytää sitä erittäin".
Roosa sanoi tämän iloisimmalla äänellään; kumminkaan ei hän voinut hillitä jonkinmoista levottomuutta, joka kasvoi sikäli kun pimeys ulkona lisääntyi. Hän oli järjestellyt ne komeat lahjat, jotka kreivi oli määrännyt Wengelvanhuksille ja piialle sekä palvelijalleen, ja sovitellut omat yksinkertaiset antimensa; hän oli sytyttänyt kynttilät, ja kaikki loisti nyt juhlakoristuksessaan, ja hän oli yksin huoneessa — silloin tuli hänen sydämmensä äkisti niin murheelliseksi, että hän heittäysi vanhaan nojatuoliin, jossa isällä oli ennen tapana istua, ja heltyi kyyneleihin.
Kreivin kammarin oven liikkuminen saattoi hänet hypähtämään. Kreivi ja isä astuivat sisään käsikkäin ja heitä seurasi hyvä lääkäri kokonaan noiden molempain korkeain vartaloiden peitossa. Roosan koko ruumis vapisi; isän ylpeät silmät olivat kosteat; kreivi näytti sangen kalvealta, ja hillitsi ainoastaan vaivalla syvää liikutustaan. Roosa oli kyllä unelmissaan jo nähnyt molemmat rakastetut sovitettuina, olipa hän aavistanut, että joulu juuri oli tuova tämän sovinnon, mutta kun hän nyt isän sylistä laskeusi kreivin rinnoille, oli hänestä kuin ei olisikaan aavistanut mitään, ei tiennyt mitään tämän hetken värisyttävästä suloudesta. Lääkäri pyyhki silmiään, tempasi sitten pöydältä Roosan vierestä suuren hopeakellon, avasi oven ja soitti niin, että ne neljä, jotka sykkivin sydämmin istuivat kyökissä (Wengelmummo lapsi käsivarrellaan) luulivat vanhan kartanon nyt taaskin olevan tulessa. —
* * * * *
Kirkas talviyö on alkanut. Taivaalla loistavat ikuiset tähdet kummallisen kirkkaasti; hiljaisena lepää maa lumipeitossaan. Kylässä ei liiku ketään, ei mitään; vielä on kappale aikaa ensimäiseen kukon lauluun. Sieltä täältä kiiluu heikko valo matalista ikkunoista, muuten lumen ja tähtien valoa vaan.
Hiljaisen kylän läpi kulkee vartija. Hän huutaa tuntia ja laulaa:
On jouluyö niin hiljainen
Nyt valvoo joukko enkelten,
Ei missään huolta, murhetta;
Nyt vartijaa ei tarvita.
Nyt rakkaus vaan loistaa
Ja kaiken pahan poistaa.