"Luonnollisesti jo naimisissa?"
"Ei vielä, herra kreivi". Tuo papin lause "ei vielä, herra kreivi" kaikui niin omituisesti, pitkäveteisesti, että kreivi äkkiä kääntyi ja innolla, jota ajatuksiensa ja viimeisen viinilasinsa kanssa työskentelevä pappi ei huomannut, huudahti:
"Te tunnette neidin, minä tarkoitan perheen, luonnollisesti lähemmin?"
"Minulla on kunnia käydä usein pakisemassa hovissa enkä, kuten uskallan otaksua, olekaan mikään aivan vastenmielinen vieras", vastasi pappi.
"Ja — ja minkänäköinen on — minä tarkoitan: neiti —?"
"Ei juuri kaunis", sanoi pappi ajattelevaisesti, "minusta on hän melkein liian suuri; mutta täydellinen ryhti, välistä vaan, minun nöyrän mielipiteeni mukaan, hovineitiä liian paljon osoittava. Herra kreivi, te ette tiedä — mutta kuinka voisittekaan tietää! — että neiti von Weissenbach on vuoden ollut hovineitsyenä kuninkaallisen korkeuden herttuattaren luona. Ehkäpä olisi hänelle ollut parempi, ettei hän koskaan olisi joutunut korkeimpiin piireihin, sillä sanokaas herra kreivi itse, köyhä, perin köyhä neiti, vaikkapa sitte olisikin, kuten neiti von Weissenbach, vanhimmasta ja puhtaimmasta aatelisuvusta, mitä toivoa hänellä on meidän aineellisena aikanamme, jolloin raha ei ollenkaan ole mikään mielikuvitus, vaan varsin arvossa pidettävä todellisuus! köyhä aatelineiti, herra kreivi, on minun silmissäni hyvin surkuteltava olento — kristillistä lähimmäisrakkautta, voisin sanoa, erittäin herättävä esine".
Nyt muisti kreivi niin äkisti itsellään olevan muutamia tärkeitä toimituksia vielä tänään aamupuolella suoritettavana, että pastorilla, samana iltana Weissenbachin hovissa käydessään, oli jommoinenkin oikeus sanoa kreiviä vähän haaveksivaiseksi herraksi.
Tähän lausuntoon olisi papilla ollut vielä enemmän syytä, jos hän olisi nähnyt, miten kreivi, hänen tuskin lähdettyään salista, silminnähtävästi kiihtyneenä edestakaisin käveli, astui vihdoin terassille, heitteli silloin tällöin käsiään ja käsivarsiaan ja murisi hampaittensa välistä katkonaisia sanoja. Seikka oli se, että kreivi ei ollut suurimmatta kärsimättömyyden tunteetta ja vastenmielisyydettä, jota hän tuskin taisi itselleenkään selittää, voinut kuulla hengellisen herran — ja tämä herra ei häntä ollenkaan miellyttänyt — puhuvan neidistä, jonka kuva oli niin syvällä hänen sydämessään. Taivaallisesta ilmiöstä aamuauringon paisteessa metsän reunalla oli tullut aatelinen hovineiti ylimysvaltaisine käytöksineen ja pää täynnä keskiaikaisia oikkuja ja hovimaista mitättömyyttä. Sen lisäksi isä täynnä tyhmiä säätyeroitusmietteitä ja talonpoikaissodan aikuisen vapaaherran katsantotapoja. Molemmat luonnollisesti sangen hurskaita, hyvin toimeen tulevia teeskenteleväisen, liukaskielisen kavaltajan seurassa, joka oli ottanut toimekseen vahvistaa heitä oikuissansa.
Tästä aamusta saakka oli nyt kreivissä tuo hajamielisyyden ja välinpitämättömyyden tila, jota Toveri, pitkäkorva lintukoira oli niin syvästi surrut, muuttunut toiseksi, jota se kohta sai vielä syvemmin surra. Pitkäkorvan väsymättömyyttä ja metsästysintoa koetettiin kovimmalla tavalla ja sen ohessa sai hän yhtenä aamuna kuulla enemmän torumisia kuin muulloin koko viikossa. Samaa sai kokea vanha emännöitsijä, joka siihen saakka oli kreiviä enkelinä pitänyt; samaa saivat käsityöläiset, jotka, kuten nyt selvisi, olivat aivan ajattelemattomia ja loukkaavalla säännöllisyydellä aina ymmärsivät väärin kreivin määräykset. Vihdoin käski kreivi palvelijansa aamulla varhain panna tavarat kokoon, että hän viimeinkin taas pääsisi pois ikävästä seudusta; ja kun mies, suuresti kummastellen tätä odottamatonta käskyä, läksi pois, huusi herransa hänelle: "ja käskekää sitte satuloimaan musta — ja kuulkaa, hevosrenki saa tulla mukaan — hän ottakoon raudikon!"
VI.
Kreivi nousi satulaan, ratsasti pihasta karjatalolle päin, missä rakennettiin latoa, mutta ei pysähtynyt sinne hetkeksikään, vaan nelisti edelleen metsätielle, kunnes hän suuren kierroksen tehtyään ja viimein sen äkkiä loputtua kedolle, saapui päinvastaiselta puolelta Weissenbachin alueelle. Siellä kääntyi hän ensikerran ratsaspalvelijaansa päin, joka oli ainoastaan suurella vaivalla voinut seurata herraansa, ja kysyi, tiesikö hän missä hovi oli. Mies tiesi sen; hän oli jo pari kertaa ollut Weissenbachissa. Hovin portille tultua pysäytti kreivi hevosensa, katsahti lehmuksia ja huonetta peitettyine ikkunoineen, näytti miettivän, ratsastaisiko kauemmaksi vai ei, hyppäsi sitte nopeasti satulasta, viskasi höyryävän hevosensa ratsustimet palvelijalle, käski hänen talutella hevosia edestakaisin ja astui avonaisesta portista pihaan.
Riikinkukko astuskeli uteliaana tulijalle vastaan; pääskyt lentivät liverrellen ilmassa, muuta elävää olentoa ei näkynyt hiljaisessa pihassa, muuta ääntä ei kuulunut. Puiden korkeissa latvoissa, jotka näkyivät ulkohuoneiden kattojen yli, leikitteli punertava iltarusko. Levottomuuden ja aavistavan toivon ennen kokematon, outo tunne valtasi kreivin. Sydämmensä nopeampaa tykytystä ja polviensa vapisemista, jotka hän huomasi hitaasti noustessaan kivirappuja oven edessä olevalle pienelle lattialle, selitteli hän nopean ratsastuksen tuottamaksi väsymykseksi ja kiihtymiseksi. Ovi oli kiini. Kello, jota hän nyt soitti, kilisi niin kumean suruisesti. Kuluipa kotvasen aikaa, ennenkuin laahaava astunta kuului porstuan kivilattialla ja vanha Wengel aukasi oven. Kreivi kysyi herra von Weissenbachia ja sanoi nimensä. Vanhus katsoi ällistellen häntä muotoon ja sanoi: "tahtoisinpa vannoa, että te se olette. Te olette ihan isävainajanne näköinen". Sitten pyysi hän äänettömällä viittauksella kreiviä astumaan porstuaan, vei hänet siitä vasemmalle päin kammariin ja jätti siihen yksin.
Se oli jotenkin suuri huone; ikkunat, ulkopuolelta muurivehreän peittäminä, olivat pihaan päin. Seinät olivat melkein miehen korkeudelta peitetyt ruskealla tammella. Yliympäri oli seinillä muotokuvia, jotka näyttivät huoneen nyt vallitsevassa hämärässä vielä tummemmilta kuin muuten. Taitavasti oli sinne tänne aseteltu vanhanaikuisia huonekaluja, joiden seuraan varsin kaunis, uusimuotinen, yhden ikkunan viereen asetettu piano ei olisi oikein hyvin sopinut. Asekaapin päällä istui muhkea, täytetty tarhapöllö, jonka suuret lasiset silmät kysyväisesti ja uhkaavaisesti tuijottivat tulijaan. Tämän kaikki huomasi kreivi aivan koneellisesti, sillä kiihtymys, jonka valtaan hän jo ulkona pihalla oli joutunut ja joka hänen huoneesen astuttuaan yhä vielä oli enentynyt, ei antanut hänen rauhassa mitään tarkastaa. Muutamat minuutit, jotka hänen täytyi siinä seisoa, muuttuivat hänestä hetkiksi. Joka silmänräpäys odotti hän oven aukeavan ja kauniin neitisen astuvan esiin, vaikka hän kuitenkin samalla tiesi sen vähemmän mahdolliseksi. Vihdoin kuuli hän viereisen kammarin oven liikahtavan ja sitte askelia — mutta ei niitä askelia, joita hänen korvansa odotteli, vaan vakavia, nopeita miehen askeleita. Vanhan miehen korkea, hoikka vartalo astui rivakasti esiin.
"Minä olen iloinen, että saan huoneessani tervehtiä nuoruuteni ystävän poikaa", sanoi herra von Weissenbach, voimakkaasti pusertaen kreivin kättä ja tarkkaavalla huomiolla harmaiden kulmakarvojensa alta hänen muotoansa katsellen. "Wengel on oikeassa", sanoi hän, "isänne ihan elävä kuva. Sen näköinen hän oli, teidän isänne, kun minä häntä saatoin vihkialttarille ja kun minä vuotta myöhemmin kannoin teidät kasteelle. Te olette siitä asti kasvaneet suureksi; nythän minä voin teitä ainoastaan näin käsissäni pitää".
Ja nyt veti herra von Weissenbach kreivin rintaansa vasten. Kreivi vastasi hänen syleilyänsä vähän ujosti. Hän ei ollut ollenkaan odottanut näin sydämmellistä vastaanottoa; hän tunsi häpeävänsä kuin kunniasta, jota — se täytyi hänen itsekseen myöntää — hän ei ollut ansainnut. Hän oli tullut tähän taloon vieraana, puolittain vastenmielisesti, mielihalusta, joka korkeintaan oli sangen itsekäs, ja hänet otettiin vastaan kuin vieraasta maasta kotiperille palaavaa poikaa. Hän murisi sekavan anteeksipyynnön, että hän vasta nyt tuli, eikä jo kahdeksaa päivää ennen.
Herra von Weissenbach ei antanut hänen puhua loppuun. "Tahdonpa tunnustaa teille, rakas kreivi", sanoi hän, "minä olin suuttunut teihin, kovasti suuttunut; sitte ajattelin minä taas, että te olettekin toisen ajan lapsia, ajan, jota isänne ja äitinne aikainen kuolema kuin syvä juopa eroittaa minun muistojeni ajasta. Ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja tavat ihmisien kanssa — sen me vanhat tiedämme, sillä jokainen päivä saarnaa sitä meille. No, teidän ei pidä kohta oppia tuntemaan minua äkeäksi. Te olette palanneet — pitkän harhailun perästä, sain minä kuulla; minä toivon ainoastaan, että te nyt jäätte tänne, johon te Jumalan ja kohtuuden lain mukaan paremmin kuulutte kuin Aasiaan ja Afrikaan; ja me, taivas sen tietää, aivan välttämättömästi tarvitsemme kunnon miehiä, jotka pysyvät erillään uusimuotisista hurjuuksista. Ja suuri metsämies Herran edessä olette te myöskin, kuten Roosani on sanonut! No, se on teillä veressä, isästänne. — Missähän Roosani vaan viipyykin! minä en voi Roosattani mitään, tietäkääs, en edes ruokaa teille tarjota. No, no, eihän teilläkään niin kiirettä ole".
Herra von Weissenbach vei vieraansa vierelleen sohvalle ja kyseli häneltä hänen menneistä ajoistaan, sotapalveluksestaan, matkoistaan, hänen tiluksiensa nykyisestä tilasta ja mitä tuumia hänellä oli tulevaisuudestaan sekä paljon muuta semmoista — joihin kysymyksiin kreivillä ei aina ollut helppo vastata. Herra von Weissenbach eli muistoineen, mietteineen, kaikkineen maailmassa, jota syvä juopa eroitti uudemmasta ajasta. Abu Simbelin kalliokirkot ja Karnakin rauniot olivat kreivistä tuskin tuntuneet vieraammilta kuin herra von Weissenbachin mietteet valtiolaitoksesta, kansan edustamisesta, poliisijärjestyksestä, köyhäin hoidosta ja muista semmoisista. Kreivin valtiollinen uskontunnustus oli sitä rajattomammin vapaa, kun hän ei vielä oikeastaan ollut vakaasti koettanut toteuttaa mietteitänsä. Lukukammarinsa häiritsemättömässä rauhassa, pitkinä joutohetkinä Niililaivan kannella päivä-paisteessa vasten virtaa koskille kulkiessaan, matkoilla taivaankorkuisten alppimaailman ketojen yli oli kreivi luonut itselleen paraan maailmansa ja suunnitellut suhteet vapaiden ihmisten välillä, joiden tuli siinä asua; kun hän koetti asettautua isäntänsä katsantokannalle, oli hänen mielensä kuin haukan, joka äkkiä huomaa olevansa sulettu rautahäkkiin. Hämmästyen ja ihmetellen katseli hän herra von Weissenbachin voimakasta, vielä kaunista muotoa ja tuuheain kulmakarvain alla säihkyviä silmiä, joiden tulta ei kuusi vuosikymmentä ollut voinut sammuttaa. Ja kuitenkin tunsi hän taas omituisen vedon, sillä hänen oma miehekäs sydämensä sanoi, että hänellä oli edessänsä mies, joka piti sanansa pyhänä ja joka, jos niin tarvittiin, puolustaisi vakuutustaan vaikka hengellänsä.
Hämärä oli huoneessa nopeasti enentynyt herrain sohvalla istuen näin puhellessa. Kreivi oli viivyttämistään viivyttänyt lähtöänsä, aina toivoen neiti von Weissenbachin palaavan kävelymatkaltaan. Nyt ei hän enää luullut voivansa kauemmin odottaa. — Juuri hänen noustuaan valaisi ikkunoiden ohi kulkevan, purpuraisen iltapilven heijastus hämäräisen huoneen.
"Tuossahan on Roosani", sanoi herra von Weissenbach.
Kreivi, joka seisoi selin oveen, kääntyi äkkiä. Kynnyksellä seisoi "hän" ruusuloiston ympäröimänä, semmoisena kuin hän hänet viimeksi oli nähnyt, olkihattu vasemmassa kädessä, ylpeä pää korkealle kohotettuna, totisen, lempeän muodon ympärillä keveät kiharat, joita vieno iltatuuli näytti vallattomalla kädellä mielin määrin asetelleen.
VII.
Roosa jäi hetkiseksi seisomaan kynnykselle; sitten kiiruhti hän, vähän päätään nyökäyttäen, kreiviin päin ja hänen ohitseen isänsä luo, joka sulki hänet hellästi syliinsä ja suuteli hänen otsaansa. Siitä kääntyi hän taas kreiviin päin, nyökäytti vielä päätään — mutta nyt ystävällisemmin — ja sanoi sitte iloisesti:
"Me olemme vanhoja tuttuja, herra kreivi ja minä", sekä ojensi hänelle kätensä.
Kreivin käsi vapisi vähän; hetki, jota hän oli viimeksi kuluneina tuntina melkein tuskallisesti odottanut, oli nyt kuitenkin liian nopeasti tullut ja oli kauniimpi ja suloisempi kuin hän koskaan oli saattanut toivoa. Nyt vasta näki hän, miten muistonsa oli häntä pettänyt, miten häneltä kaikki peittänyt. Tämä täysinäisyys suurinta suloutta äänessä, puheessa, ryhdissä, liikkeissä — miten vaillinainen ja miellyttämätön oli tämän suhteen ollut hänen muistinsa luoma kuva! Ja miten oli hän ensimäisen ja yhden ainoan kohtauksen perästä voinut odottaa niin ystävällistä vastaan-ottoa! odottaa, että hän ojentaisi hänelle kätensä ja sanoisi häntä vanhaksi tutuksi! Kreivi oli sangen onnellinen.
Roosakin oli yhtä onnellinen. Hän iloitsi kreivin tulosta isänsä tähden, jota se olisi kovin surettanut, jos hänen nuoruutensa ystävän poika ei olisi käynyt häntä tervehtimässä; hän iloitsi hänen tulostansa itsensä tähden, koska siten olikin käynyt toteen ääni, joka oli hänelle kuiskuttanut: sinä et ole häntä nähnyt viimeistä kertaa; hän iloitsi hänen täällä olostansa, koska hän juuri äsken oli niin innokkaasti häntä muistellut.
Herra von Weissenbach pyysi toistamiseen häntä jäämään illalliselle. Roosa katsoi pitkien silmäripsiensä takaa kreiviä silmiin. Niissä kuvasti semmoinen neuvottomuus, että neitinen tuskin voi olla nauramatta — neuvottomuus, kun hänen nyt kuitenkin täytyi tunnustaa, että hän ei ainoastaan voinut jäädä, mitä hän siihen asti oli kieltänyt, vaan että hän aivan mielelläänkin jäisi.
"Jääkäähän toki, herra kreivi", sanoi hän, "te näytätte tosiaankin vähän väsyneeltä, eikä liene hetkisen lepo hevosillennekaan vastenmielistä".
Kreivi kumarsi; vanha herra löi otsaansa.
"Uskomatonta", murisi hän, "että minä voin sen unhottaa; mutta ei
Wengelikään ajattele niin mitään". Hän soitti kiivaasti kelloa.
"Olehan huoletta, isäseni", sanoi Roosa, "minä sanon hänelle; minun täytyy jättää teidät muutamiksi minuuteiksi, kunnes teevesi kiehuu".
Se oli kreiville onnellinen ilta; hän ei tiennyt olevan sydämmeensä sulettuina semmoisia lämpimiä iloisuuden lähteitä. Pöydässä juohtui hänelle mieleen, miten köyhä hän vielä muutama hetki sitten oli ollut, ja silloin säpsähti hän ensin ja sitten täytyi hänen hymyillä, kuten sen, joka äkkiä rikastuttuaan ajattelee mennyttä hätää ja pulaa. Itse ympäristökin: kummalliset, vanhat huonekalut, joilla tämäkin huone, jossa he teetä joivat, oli koristettu; haaveellisesti kuvatut jumalat ja jumalattaret, paimenet ja paimenettaret laumoineen, jotka muotokuvain verosta peittivät tämän huoneen seiniä; kukitettu teekannu Dresdenin posliinista, josta Roosa kaatoi tuoksuavaa juomaa kummallisen muotoisiin kuppeihin; haaranainen kynttiläjalka kiteislasista, jossa kolme sangen valoisaa kynttilää paloi — kreivistä tuntui, kuin olisi hän jo lukemattomia kertoja syönyt tältä pöytäliinalta, johon Leonardo da Vincin "ehtoollinen" ja vuosiluku 1729 oli kudottu. Kreivi oli liian onnellinen voidakseen olla hyvin puhelias, maikka hän kylly taitavasti osaa keskusteluun; mutta matkoistaankin kertoessaan tai kun hänen täytyi vanhalle herralle lausua ajatuksensa kahvi- ja teetullista — aina etsivät hänen silmänsä Roosan silmiä, jotka pysyivät koko illan iloisina, veitikkamaisina. Niin, olipa hän vielä huomaavinansa neiti von Weissenbachin tahallaankin kiihoittavan häntä vastaväitöksiin ja tulevan sitä innokkaammaksi, mitä enemmän hän kohteliailla ja kauniilla lauseilla koetti karttaa niitä.
Teen perästä asuinhuoneessen palattua koetti kreivi saada Roosaa soittamaan vähän pianoa, joka, kuten hän nyt sai kuulla, oli herttuattaren lahjoittama; mutta Roosa ei suostunut.
"Saammehan toivottavasti useammin — hyvin usein nähdä teitä luonamme", sanoi hän, "eikä sovi heti ensi kerralla täydellisesti näyttää kaikkia avujansa ja tyhjentää taitojensa lähdettä. Mutta jos tosiaankin vielä näinä päivinä lähdette Italiaan, kuten pöydässä sanoitte —"
Hän pani kätensä pianolle ja katseli kreiviä niin veitikkamaisesti, niin uhkaavan uskomattomalla hymyllä, että kreivi kiirehti vakuuttamaan, ettei matkalla Roomaan ollut ollenkaan kiirettä ja että hän nyt, löydettyään niin ystävällisiä ja rakastettavia naapuria, ei ollenkaan pitänyt kauhistavana ajatusta jäädä kauemmaksi, ehkä pitkäksikin ajaksi kotiinsa.
Roosa kumarsi päätään syvään ja sanoi alaskäännetyin silmin: "te olette sangen hyvä, herra kreivi".
Sitten läksi hän, vielä kerran hetkisen puserrettuaan Roosan kättä ja kiitollisella kumarruksella vastattuaan isän pyyntöön, että hän hyvin kohta uudistaisi käyntinsä Weissenbachissa. Hän nousi satulaan ja ratsasti lämpimään kuutamayöhön, rinta täynnä autuutta, joka teki hänet mykäksi. Roosa istuutui, kun isänsä, joka kävi säännöllisesti kello kymmenen aikaan levolle, oli hänet jättänyt, pianon eteen ja soitteli myöhään yöhön, kuten tapansa oli silloin, kun jokin oli hänen sieluansa tavallista enemmän innostuttanut. Kylän vahti, jolla, kuten useimmilla hänen maamiehillään, oli hyvä korva, arveli kivipylväällä hovin portin edessä istuessaan ja tuntikausia Roosan soittoa kuunnellessaan: neiti ei ole vielä koskaan soittanut niin kauniisti kuin nyt.
VIII.
Kreivin matkasta Italiaan ei enää näyttänyt tänä kesänä tulevan mitään, Palvelija sai käskyn purkaa jo täytetyt kirstut, eikä koko asiasta enää ollut puhetta. Sitä vastoin kiiruhdettiin vielä innokkaammin kuin ennen linnan saamista asuttavampaan kuntoon; mutta työmiehet eivät enää sen päivän perästä, kun kreivi oli ollut Weissenbachissa, saaneet kuulla pahaa sanaa; yhtä vähän tuli niitä emännöitsijän osaksi tai palvelijan tai Toverin, joka siitä tuli vaan varmemmin vakuutetuksi herransa arvaamattomasta oikullisuudesta. Oli aivan ihmeteltävää, miten kreivi yht'äkkiä rupesi pitämään huolta tiluksistansa. Minkä joukon kaikenmoisia uusia laitoksia hänen päänsä yhdessä viikossa mietti! ja mikä oli vihdoin luonnollisempaa kuin että kreivi — joka kaikkine valtiotaloudellisine ja tilastollisine tietoineen sekä kaikkine hyvine aikomuksineen tiluksiensa parantamiseksi kuitenkin oli käytännöllisessä talouden hoidossa vasta alkavainen — tuon tuostakin ratsasti Weissenbachiin kysymään neuvoa vanhemmalta ystävältään, jonka taitavuutta näissä asioissa hyvin kehuttiin. Kun kreivillä koko päivän oli paljon työtä, ehti hän vasta illan tullen satuloittaa hevosensa, ja niin alkoivat monesti, hänen vielä keskustellessaan herra von Weissenbachin kanssa, teekalut viereisessä huoneessa kilistä, josta taas seurasi, että nieta sai tuntia tai kahtakin kauemmin odottaa tallissa herransa lähtöä. Kreivi tunsi jo hovin koko järjestyksen niin hyvin, että hän, jos ei ketään hänen tullessaan ollut vastaan ottamossa, sitoi itse hevosensa soimeen kiini herra von Weissenbachin ainoan hevosen viereen, vanhan Wengelin suureksi harmiksi, joka siinä näki hänen oikeuksiansa loukattavan. Kreivillä oli jo määrätty paikkansa teepöydässäkin, ja eräänä iltana kävi hän hyvin levottomaksi, kun Wengel hajamielisyydestä, joka vanhusta erilaisten toimiensa suuren paljouden vuoksi melkein aina vaivasi, oli pannut hänen ruoka-aseensa pöydän päinvastaiselle puolelle, josta hän ei voinut läheskään niin hyvin nähdä Roosan kasvoja, hänen teetä kaataessaan. Ja hän luki niin mielellään tätä kasvojen kirjaa! ja siinä olikin sangen paljon luettavaa! Miten kirkas maailma veitikkamaisuutta ja oikkuja, kun se nauroi! miten pohjaton meri syvämietteisyyttä ja alakuloisuutta, kun se oli totinen! Ja nyt oli se useimmiten totinen, kreivin puhellessa pitkistä ja laajoista matkoistaan. Hän, vapaa ja työtön, oli suuren, varman omaisuuden turvissa voinut suunnitella matkansa aivan mielensä mukaan. Hän oli itämaissa tunkeutunut seutuihin, joissa Eurooppalaisen jalka harvoin oli astunut, ja Etelä-Euroopankin maissa ristiin rastiin matkaillessaan oli hän usein viikkokausia oleskellut kaukaisissa laaksoissa, yksinäisissä vuorikylissä, jotka olivat kaukana suuresta huvimatkustajain tiestä ja sentähden vähän tai ei ollenkaan tunnettuja; ja usein oli hän juuri näistä paikoin koonnut miellyttävimmät huomionsa ja rikkaimmat kokemuksensa. Ettei kymmentä vuotta melkein lakkaamatta voida matkustaa joutumatta yhteen tai toiseen vaaraan, oli luonnollista, ja näistä vaaroista puhui kreivi uroon koristelemattomalla yksinkertaisuudella, uroon, joka ihmettelee vaan, että pelkurimaisuutta ollenkaan on olemassa. Monesti huomauttivat vasta Roosan kasvot hänelle, että hänen kertomansa kohtaus olisi voinut helposti toisinkin päättyä. Tyttönen nojasi silloin tavallisesti päänsä käsiään vasten; hänen suuret, paljon sanovat silmänsä tuijottivat huolestuneina kertojaan, ja tämä koetti silloin niin sujuvasti kuin mahdollista puhua, koska pieninkin pysähdys oli riittävä herättämään Roosan miettimisistään. Roosa hengähti silloin syvään, nousi pystyyn, heitti nopealla kauniin päänsä heilahduksella lyhyet, ihanaiset kiharansa taapäin ja huomautti kreivin eilen tai toissa päivänä paljon paremmin kertoneen kuin tänään. Roosalla itsellään oli tavattoman suuri lahja pitää ainerikasta puhetta, eikä kreivi voinut kylliksi iloita onnellisista käänteistä ja paljon sanovista sananparsista, joita Roosa voi runsain määrin käyttää; hän iloitsi näistä terävistä aseista silloinkin, kun ne kääntyivät häntä itseään vastaan ja hänellä oli mitä suurin vaiva puolustaessaan väitteitänsä. Näissä sanasodissa loisti Roosan kasvoista vallattomuus ja sopivassa tilassa ilokin, kun kreivin täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollenkaan ollut asiaa siltä tai siltä kannalta katsonut.
Mutta kaunein oli Roosa aina, kun hän teen perästä istui pianon eteen — hän suostui siihen sangen harvoin ja ainoastaan pyytämisien pakosta — ja antoi kaikkien sormiensa koskettimilla lennellä. Hänen muotonsa vaaleni silloin vähän; hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja kostean-loistavan hohdon valaisemilta. "Runotar kaunis, suloinen runotar", mutisi kreivi poistuen niin kauas kuin mahdollista, ettei häntä häiritsisi, ja katseli häntä mieluisimmin viereisen huoneen avonaisesta ovesta. Musiikki-into yleensä ja pianon soitto-erittäin kuuluivat kreivin vasta viime aikoina ilmestyneihin taipumuksiin. Hän oli tähän saakka sanonut tätä taitoa täysin tajuamattomaksi, koska hän ainoastaan laulusta, etenkin neliäänisestä kansanlaulusta tunsi puhtaan ilon, soitto sitävastoin häntä väsytti, tekipä hänet vielä suruiseksikin. Mutta nyt ei hänestä ollut mikään Beethovenin sävellys liian pitkä; sanat näihin pitkäveteisiin ja nopeihin säveleihin, joita hän tähän saakka niissä oli kovin kaivannut, oli hän nyt löytänyt, ja ne sanat olivat soittaja-immen juurikuin hartaudesta sulkeutuneet huulet, ajattelevainen, keveäin kiharoin ympäröimä otsa ja kosteasta hohdosta loistavat silmät.
Kun Roosa puhellessa useasti mainitsi rakasta puistoansa ja kreivi sanoi suuresti haluavansa oppia tuntemaan kauniita yksinäisiä käytäviä vanhain puiden varjossa, joita Roosa niin kehui, mutta puisto tähän vuoden aikaan ja sillä hetkellä, jona kreivi tavallisesti hovissa kävi, oli enimmäkseen harmaan sumun peitossa, niin ei kreiville jäänyt muuta keinoa kuin jättää aikaisemmin tärkeät työnsä, jotka häntä pitivät Lengsfeldissä, voidakseen ilta-auringon loistossa tutkia pyökkien ja tammien latvoja. Kun nyt ei kukaan tuntenut puiston kauniita paikkoja niin hyvin kuin neiti von Weissenbach, ja puisto moninaisesti kiertelevine, usein puoleksi peittyneine käytävineen oli vieraalle todellinen sokkelo, niin täytyihän Roosan ruveta kreivin oppaaksi, sitäkin suuremmasta syystä, kun herra von Weissenbachin piti luuvalonsa tähden varoa vilustumista ja vanhaa Wengeliä estivät hänen moninaiset toimensa ilta puoleen pihasta pääsemästä. Niinpä kävelivät he molemmat puiston monin kerroin ristiin rastiin ja joutuivat näillä retkillänsä usein niin innokkaasen puheesen, että kulkivat huomaamatta kauneimpienkin paikkain ohitse ja laskeutuvan auringon ihaninkin valo voi tuskin hetkeksikään kiinittää heidän huomiotansa.
Kauniimpia päiviä ei kreivi vielä ollut elänyt. Niin suloiset olivat nämä illat, että hänestä hänen edellinen elämänsä siihen hetkeen asti, jona hän Roosan näki, oli kuin hämärä, kammottava arvoitus. Hänen sieluansa valaisi tyttösen kuva, kuin aurinko kastepisaraa; hänen halunsa häntä uudestaan nähdä, hänen ääntänsä uudestaan kuulla oli rajaton. Kun hän Lengsfeldistä tullen näki kartanon katonharjan kohoovan puiden välistä, tykytti hänen sydämensä ilosta ja riemusta; ja kun hän silloin vihdoin monen, monen pitkän hetken perästä hänen kättänsä puristi ja katseli hänen silmiinsä, jotka aina yhtä lempeinä — ja, kuten hän monesti luuli, jokapäivä lempeämmin — häneen katsoivat, silloin tunsi hän itsensä niin rikkaaksi, niin ylpeäksi, ja samalla taas niin köyhäksi, niin nöyräksi, ettei hän olisi tilaansa vaihtanut minkään keisarin kanssa ja että hän samalla olisi palvellut jokaista kerjäläistä.
Vaikka kreivi ei oikeastaan ollut hetkeäkään ollut epätietoisena rakkaudestansa Roosaa kohtaan, olivat sitä vastoin Roosalle vasta vähitellen tulleet selviksi hänen tunteensa kreiviä kohtaan. Roosan vaatimukset miesten suhteen eivät suinkaan olleet vähäiset eikä hän olisi koskaan sen vuoksi rakastunut mieheen, että hän, kuten kreivi, oli pitkä- ja hoikkavartaloinen, että hänellä oli vakava, miellyttävä, etelämaiden auringon paahtama muoto sekä syväsointuinen, ystävällinen ääni ja että hän käyttäytyi sivistyneen miehen tavoin. Hän itse oli liian korkeasti sivistynyt ja liian ihanteellinen voidakseen olla näiden ominaisuuksien puutosta miehessä lukuun ottamatta, eikä kreivi puolestaan ollut niitä, jotka tahallaan näyttelevät tietoansa ja taitoansa. Mieluisen vaikutuksen oli kreivi kyllä alusta alkaen häneen tehnyt. Roosa oli innokkaasti halunnut saada häntä uudestaan nähdä ja samalla kuitenkin vähän pelännyt, ettei kreivi olisikaan semmoinen, kuin hänen muhkeasta ulkomuodostaan päättäen saattoi luulla, ja että hän siten haihduttaisi häneltä viattoman harhakuvan. Mutta nyt huomasi hän tuon alussa hänestä mielinmäärin tekemänsä kuvan päivä päivältä juurtuvan syvemmälle, selvenevän ja samalla tulevan aina kalliimmaksi. Alussa oli hän iloinnut hänen tulostansa, sitten alkoi hän iloita siitä, että tiesi hänen tulevan, ja nyt saattoi hän jo käydä aivan levottomaksi, jos häntä ei kuulunut silloin, kun hän oli häntä odottanut. Hän puheli niin mielellään hänen kanssansa. Monesti lausui kyllä kreivi varsin kummallisia mietteitä kansain oikeuksista, ihmisonnesta ja -arvosta ja muista samanlaisista asioista, mutta hänen lausumissansa ajatuksissa, hänen tunteissansa ei ollut mitään turhanpäiväistä eikä teeskenneltyä; Roosasta tuntui aina, kuin pitäisi hänen, kuin voisi hän, puhellessaan hänen kanssansa, kohottaa päänsä korkeammalle. Ja silloin loisti kreivin silmistä paljon kunnioittavaa, mutta samalla niin sydämmellistä ihmettelemistä. Tämä ihmetteleminen tuntui Roosasta niin hyvältä, vaikka hän kyllä usein tunnusti itsekseen, ettei hän oikeastaan sitä ansainnut, mutta mielellään, varsin mielellään olisi tahtonut ansaita. Hänen hyvät luonnonlahjansa näyttivät hänestä nyt vasta saavan jonkinmoisen arvon; hänen kielitaitonsa, hänen lavea, vaikka tosin sieltä täältä vajanainen kirjatietonsa, hänen soitto- ja maisemain kuvaamistaitonsa, mitä hän monivuotisella uutteralla ahkeruudella oli saavuttanut — hänestä tuntui kuin olisi hän kerrassaan saanut kaikki taivaalliselta isältä lahjaksi. Melkein samoin ajatteli hän nyt ruumiillisesta etevyydestänsä. Häntä ilahutti, ettei kreivin, vaikka olikin muhkean suuri, tarvinnut varsin alas häneen katsella, jos hän oli jo ennenkin hovitansseissa, ratsastus- ja kävelymatkoilla oppinut tuntemaan jäsentensä lujuuden ja norjuuden, tuntui hänestä nyt usein, kuin olisivat hänelle siivet kasvaneet ja hänen tuskin tarvitsisi jaloin maahan koskea. Tapasipa neitonen itsensä vielä semmoisiakin miettimästä, mitä hän hymyten tunnusti turhuudeksi. Vakavasti kysyi hän itseltään, eikö hänen, kun kreivi oli hänen nyt nähnyt neljä päivää perätysten käyttävän samaa pukua, pitäisi viidentenä päivänä vaihtaa se jo toiseen, mutta puki sen kumminkin yllensä, kun tiesi sen hyvin itsellensä sopivan. Nähtävästi hoiti hän tukkaansa huolellisemmin kuin ennen, ja ensi kertaa oli hän siitä pahoillaan, että yksi hänen hampaistansa ei enää ollut yhtä kirkas kuin toiset. Hän huomasi äkisti, ettei hänen olkihattunsa nauha ollut säilynyt kesäauringon vaikutuksilta, ja hänestä oli vähän vaikeata käyttää erästä nahkakenkäparia, mitkä hän oli erityisesti puistossa kävelyjään varten teettänyt kyläsuutarilla, ja niitä laatiessaan oli pitänyt vähemmän lukua koreudesta kuin kestävyydestä. Se lohdutti häntä vähän, että kreivi selvästi osoitti suosivansa lujia, paksupohjaisia saappaita ja yleensä näytti kuluttavan tuloihinsa verraten ainoastaan hyvin vähän pukuunsa, joka oli mukava, hyvin käypä, vaan sangen yksinkertainen. Roosa huomasi sen sitä paremmin, kun hän varsin hyvin tiesi, että hän itse, jos hänellä olisi ollut varoja käytettävinä, olisi ehkä ylellisesti koreillut kauneilla ja komeilla vaatteilla; ainakin sanoi hän raskaan atlassivaatteen kohinassa olevan runollisuutta, musiikkia, jota kyllä, kuten muutakin runollisuutta ja musiikkia, eivät kaikki ymmärrä eivätkä kuulekaan.
Vielä monta muutakin samanlaista, viattoman kaunistelematonta seikkaa, joita hän tähän asti ei ollut kellenkään paitsi itselleen sanonut, tunnusti Roosa puhellessaan kreivin kanssa. Niinkuin lämmin kevätpäivä kukilla ja silmikoilla täyttää maan, joka on ainoastaan odottanut lämmintä, niin tuleennutti kreivin läsnäolo kaikki, mitä Roosan ylevässä ja jalossa sielussa hänen itsensä tietämättään hovin kirjavissa oloissa ja sitä seuraavien vuosien hiljaisessa yksinäisyydessä oli verkalleen, yhtämukaisesti ja runsaimmassa määrässä kehittynyt. Hänestä oli silloin, kuin avautuisi taivas ja enkelijoukot laulaisivat rauhaa ja iloa maan päällä. Hän ei ollut vielä elämää eikä ihmisiä koskaan rakastanut niinkuin nyt; etenkin isäänsä kohteli hän nyt suurimmalla hellyydellä ja huomaavaisuudella. Isä tarvitsikin nyt lapsensa rakkautta kaksin verroin. Pankin häviöstä alkanut riita oli joutunut uudelle uralle. Sen pääjohtaja oli vangittu, eikä mitään takausta hänen puolestaan hyväksytty. Mahdollisesti kutsuttaisiin herra von Weissenbach todistajaksi. Se ajatus näytti häntä huolettavan, vaikka hän ei siitä kellenkään puhunut, paitsi ehkä pastorille, joka nykyaikoina tosin kävi harvemmin hovissa, mutta kuitenkin vielä liian usein Roosan mielestä, hän kun ei voinut häntä kärsiä eikä ymmärtää, miten isä saattoi häntä niin silminnähtävällä mieltymyksellä kohdella. Nämäpä ne olivatkin ainoat pilvet Roosan mielessä, joka muuten oli niin valoisa ja kirkas kuin kevätaamu, jolloin leivot laulavat ja perhoset liitelevät kukkivilla niityillä ja lehtevien metsien sini-ilmoissa.
IX.
Kreivin into laittaa isiensä linnaa miellyttävään kuntoon, ei ollut laimentunut; olipa hän päinvastoin työtä aina suurentanut ja semmoisella uutteruudella edistänyt, että kaupungista kutsuttu nuori rakennusmestari voi kuuden viikon kuluttua pitää työnsä loppuneena. Kreivi osoitti hänelle tyytyväisyyttänsä ja kiitollisuuttansa niin runsaasti, että hän, vaikka tiesikin olevansa etevä, ei voinut katsoa ansioitansa niin suuriksi. Hän ei tiennyt, ettei kreivi maksanut hänelle ainoastaan näistä — itsessään hyvinkin kunnollisista toimista, vaan paljon enemmän ilosta, jonka hänelle tuotti se suloinen toivo, että hän seuraavana päivänä voi näytellä nämä kaikki rakastetullensa. Jo viikkoa ennen oli, näette, päätetty, että ystävät Weissenbachit tulisivat sunnuntaina iltapuolella käymään Lengsfeldissä. Roosa oli sanonut pukeutuvansa juhlapukuun ja kovin pahastuvansa, ellei kaikki poikkeuksetta tekisi Lengsfeldissä samoin. Tämän uhkauksen johdosta oli kreivi tuon kauan toivotun päivän aamuna tavattoman varhain liikkeellä ja alkoi makuuhuoneesta lähtien tarkastusmatkan koko kartanonsa läpi. Nuori rakennusmestari, jolle oli vähä väliä muistutettu, ettei kulungeista tarvinnut vähintäkään lukua pitää, oli näyttänyt ymmärtävänsä seurata rakennuttajan toiveita ja käyneensä koulua herttuan uuden huvilinnan koristamisessa, jonka työn hän oli juuri äsken valtion ylirakennusneuvoston tarkastuksella lopettanut. Kun pikkuvaltion pääkaupungin puodit eivät riittäneet, oli hän lähettänyt sähkösanomia naapurivaltion pääkaupungin tavaravarastoihin, ja nämä taas olivat puolestaan kokeneet mitä nopeimmin toimittaa niin loistavat tilaukset. Mitä laitoksien rikkauteen tuli, oli siltä puolen — kuten kreivi nyt oli huomaamaan — melkein liiaksikin tehty; tarkastellessaan muutamia nahkaisia seinäverhoja, esirippuja raskaasta damastista, samettisia lattianpeitteitä, luuli hän kuulevansa erään neitosen punahuulilta pilkallisen naurun. Näyttipä hänestä nyt viimeisenä hetkenä monenkin, hänen oman keksimänsä laitoksen kauneus hyvin epäiltävältä; huomasipa hän jotain aivan rumaakin eikä voinut ymmärtää, miten hän oli semmoista sallinut vieläpä itse määrännytkin. Sitä vastoin voitti sangen moni osa hänen täydellisen mieltymyksensä, erittäinkin toisen kerroksen nurkkahuone, jonka ikkunat olivat Weissenbachin puistoon päin ja joka viehättävine huonekaluineen — niiden joukossa varsin komea piano — kuvapatsaineen, kuvatauluineen, lattianpeitteineen ja esirippuineen oli perin sopimaton miehen — varsinkin tupakoivan — asunnoksi; sitten ruokahuone alakerrassa, jonka lasiovista puistoon pääsi ja jonka rakennusmestari hänen yksinomaisesta käskystään oli koristanut aivan vanhan mallin mukaan. Kreivi itse ei pitänyt juuri paljon semmoisista koristuksista; mutta hän tiesi, että herra von Weissenbach piti sitä kaikista kauneimpana ja voi aivan innostua huonekalusta, joka niin oikein kuvasi muinoisen vanhan ajan henkeä. Niinpä oli hän tuottanut tähän huoneesen vanhan, kummallisimmilla kiekuroilla koristetun kellon, jota hän tähän asti tuskin oli huomannut, vaan nuori rakennusmestari — hän oli tämmöisten kalujen tuntija — oli sanonut sitä verrattoman kalliiksi taideteokseksi — ja se näytti tosiaankin loistavine koristuksineen varsin muhkealta runsaasti kullatun uunin reunuksella.
Huoneista kävi matka terassille, joka kahdelta puolen ympäröitsi linnaa ja nyt uusine kuvineen ja todellisine kukkineen kiviastioissa entisen läkkiromun verosta näyttikin vallan toiselta kuin ennen; terassilta puistoon, missä vielä juuri viimeisiä käytäviä puhdistettiin äsken leikattujen marjakuusi- ja pyökkipensasten välillä. Puisto suorine teineen, nelikulmaisine joutsenlammikkoineen (joissa väliaikaisesti ui sorsia, kun ei oltu kahdes kymmenen peninkulman päästäkään saatu joutsenia), kiinalaisine huvihuoneineen ja muine edellisen vuosisadan keksimine rumuuksineen oli kreivin kauhistus, koska se oli täydellisin vastakohta Weissenbachin säännöttömälle, metsittyneelle puistolle, jonka miellyttävää hämärää Roosa niin rakasti. Hän olisi nämä rumuudet hävittänyt perinpohjin puutarhasta, jos pyökkiä ja tammia olisi voinut yhtä helposti asetella kuin kaappia ja kukkapenkkiä, niin mukavasti levitellä kuin kukitettuja lattianpeitteitä. Kreivi huokasi ja päätti pidättää niin kauan kuin mahdollista vieraansa huoneissa ja avata vasta auringon lasketessa ovet terassille, kun kankeannäköinen puisto sai silloin ikäänkuin surullisen ystävällisen näön.
Päivällisen perästä — vaikka kreivi oli tuskin muruakaan maistanut, kuten vanha emännöitsijä päätään pudistellen sanoi — kävi hän vielä kasvihuoneissa ja tallissa, jolla hän toivoi voittavansa herra von Weissenbachin suosion. Hän taputti lemmikkinsä — ruskean Berberialaisen tamman, jonka hänen ystävänsä Bash-Aga-El-Mokrani, oli hänelle Algeriasta lahjoittanut — kaarevaa kaulaa, ja jalo elukka hieroi sievästi päätään hänen olkapäähänsä ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti, eikö tänään tulekaan nelistystä sänkipeltoja myöten Weissenbachiin. "Tuleepa tänään parempaakin, Zuleika", sanoi kreivi, "paljon parempaa", ja hepo nyykäytti päätään ja kalisutti rautarenkahista marhamintaansa, juurikuin olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli.
Kreivi oli monesti ollut kysymäisillään, eikö hän saisi omilla vaunuillaan hakea vieraitansa Weissenbachista, sillä hän pelkäsi tosiperään, ettei avoliiterissä olevain vanhain perhekärrien vietereihin eikä akseleihin sopinut enää luottaa; tuskinpa tarvitsi epäillä tuon vahvaluisen mustan veturinkaan pahasta tahdosta vetää ensi käänteessä kärrit tien ojaan. Hän ei ollut kuitenkaan uskaltanut puhua pyyntöänsä. Herra von Weissenbach ei kopeillut köyhyydellänsä eikä kokenut sitä peitelläkään; mutta kuitenkin voi huomata, että tämä oli hänen luonteessansa arka paikka, jonka vähintäkin koskettamista hän olisi pitänyt suurena loukkauksena. Niinpä oli kreivi viisaasti jättänyt asian siksensä, vaikka hän nyt, kun määräaika oli jo kulunut, eikä heitä vielä kuulunut, kiroili turhan tarkkaa arkuuttansa ja oli jo kymmenesti satuloittaa hevosensa ratsastaaksensa heille vastaan ja siten nähdäkseen, ettei hänen pelkonsa ollut turha.
Vihdoin, kun hänen levottomuutensa oli noussut korkeimmilleen, tulivat nuo vanhat vaunut rämisten pihaan. Kreivi kiiruhti tykkivin sydämmin rappuja alas vieraitansa vastaan ja hänen ensi silmäyksensä kohtasi pastorin, joka juuri oli hypännyt vaunuista ja siinä kompastunut. Odottamattomasti ja vastoin toivoaan nähdessänsä hengellisen herran, tuntui kreivistä, kuin olisi koko maailma äkkiä vaipunut harmaan hunnun peittoon. Hänen täytyi koota kaikki voimansa, ettei Roosa, jonka pitkä vartalo nyt näkyi kumartuneena vaunujen ovella, eikä viimeksi tuleva herra von Weissenbach huomaisi hänen hämmästystänsä. Herra von Weissenbachilla oli ollut tärkeätä puhuttavaa herra pastorin kanssa ja sentähden oli hän kulkenut sikäli ja saanut hänet tulemaan mukanaan linnaan, jossa hän vallan varmaan saattoi toivoa ystävällistä kohtelua kreivin puolelta. Pastori uskalsi toivoa, että niin mahtava puolustus avaisi vielä arvottomammallekin vierasvaraisuuden ovet. Kreivi kumarsi ja sanoi ehkä vähän teeskennellyllä hymyllä, ettei ollenkaan tarvittu anteeksi anomisia. Hän etsi Roosan silmiä saadakseen niistä lohdutusta onnettomuudessaan, mutta ne näkyivät karttavan hänen katsettansa. Se saattoi hänet vielä enemmän pahoilleen. Roosa ei ollut täyttänyt lupaustansa pukeutua täksi päiväksi loistavaan pukuun. Hänellä oli päällään sama yksinkertainen hame kirkaspohjaisesta, ruusukkaasta kesävaatteesta, jossa hänet kreivi oli ensikerran nähnyt vaahterain alla; ei vähintäkään koristusta, ei nauhoja, ei liepeitä; ei leveäreunainen olkihattukaan ollut vielä saanut uutta reunusta. Kreivi ei tiennyt, oliko tämä, kuten näytti, tahallinen yksinkertaisuus hyväksi vai pahaksi merkiksi hänelle selitettävä; hän oli liian sekaannuksissa ja liian pahalla tuulella, voidakseen tässä silmänräpäyksessä päästä mistään selville. Hän tiesi ainoastaan, ettei hän elämässään ollut mitään niin ilolla odottanut kuin tätä hetkeä, jolloin hän saisi näytellä Roosalle talonsa, jonka hän ainoastaan häntä varten oli niin kauniiksi laittanut; hän tiesi, että se hetki oli tullut ja niin tai näin kadottanut koko arvonsa, koko viehättäväisyytensä, koko runollisuutensa.
X.
He nousivat leveitä, kasvuilla runsaasti koristettuja, toiseen kertaan vieviä kiviportaita. Pastori huudahteli tuon tuostakin ihastuksesta ja ihmettelemisestä, mikä teki kreivin vieläkin kärsimättömämmäksi. He kulkivat ylemmän esihuoneen läpi, joka samoin kasvuilla ja sen lisäksi muutamilla hyvillä kipsikuvilla sievästi koristettuna näyttikin varsin kauniilta ja muhkealta. Palvelija avasi oven esihuoneesta avonaiseen kuvastokäytävään, joka tältä puolen — Weissenbachiin päin olevalla linnan takapuolella — eroitti ja samalla yhdisti pitkän huonerivistön; sitten meni hän edeltä, herra von Weissenbach ja pastori seurasivat häntä. Kreivi tahtoi kumartaen laskea Roosan ohitsensa, kun tämä äkkiä pani kätensä keveästi hänen käsivarrelleen. Melkein pelästyneenä katsahti kreivi häneen. Hänen suuret sinisilmänsä, jotka omituisen lempeästi ja suruisesti häneen katsoivat, kiilsivät kosteasta loistosta; mutta hänen huulensa ympärillä leikitteli hymy.
"Olettehan oikein ilolla odottanut tätä päivää", sanoi hän hiljaa.
Kreivi ei voinut mitään vastata, ei edes päätään nyykäyttää; ainoastaan huulensa vavahtivat.
"Minä en sille mitään voi", jatkoi hän samalla hiljaisella äänellä, mutta nopeammin vaan, "älkää toki kostako sitä minulle!"
Hän tarjosi kreiville kätensä, jonka tämä veti huulillensa. Sitten kohotti hän taas päänsä. Hänen silmänsä säteilivät; pikainen muutos surusta iloon oli jotakin lumoavaista. Nyt oli taas kaikki hyvin ja paremmin kuin hyvin! Nyt olivat maailma ja elämä taas kirkkaat, kirkkaammat kuin koskaan ennen.
Roosa hymyili. Hän ei tiennyt valtaansa tämän miehen yli niin suureksi, miehen, joka hänestä näytti niin voimakkaalta, niin vakavalta, niin oman arvonsa tuntevalta; selvä tieto tästä vallastansa täytti hänen sydämmensä äärettömällä ylpeydellä.
Ylpeydellä ja nöyryydellä; vai oliko tuo nöyryyskin salaista ylpeyttä vaan? Eikö se ollut ylpeyttä, tuo hämärä tunne, joka hänet tänään sai pukeutumaan yksinkertaisimpaan pukuun, mitä hän voi löytää? Vai oliko siinä jotain muutakin, josta hän itsekään ei ollut selvillä? Oliko hän ainoastaan hetkeksi tahtonut rikkaassa kreivissä vaikuttaa kunnioitusta köyhyydellään? Vai oliko hän kauemmaksi tulevaisuuteen katsonut ja tahtonut sanoa: ken minua rakastaa, hänen pitää minua semmoisenaan rakastaman taikka minä en huoli hänen rakkaudestaan.
Roosan sielussa aaltoilivat nämä epäilykset hänen hiljaisena milloin kreivin milloin isänsä sivulla kulkiessaan kauniin huonerivistön läpi. Kreiville oli onni tuottanut takaisin hänen älykkäisyytensä, jonka tuo odottamaton sattuma oli häneltä riistänyt. Hän voi sukkelasti vastata vanhan herran kysymyksiin ja osasi kohteliaasti kiertää papinkin onnistumattomia imarruksia; mutta hänen silmänsä katsoivat aina Roosaa, jonka muotoa nyt ystävällinen lempeys elähytti, vaikka hänen huulensa aniharvoin avautuivat tekemään muistutusta ja senkin vaan silloin, kun isänsä tai pastori kysyivät suorastaan hänen ajatustansa. Hän ei voinut puhella, arvostella, laskea leikkiä kuin muulloin. Joka askeleella tunsi hän syvemmin, että kaikki tämä tuhlaavaisesti levitetty komeus oli ainoastaan kunnian osoitus hänelle. Vähäpätöisinkin sana, jonka hän milloinkaan oli Weissenbachissa teeskentelemättömästi ja viattomasti lausunut kauneuden aististaan ja taipumuksistaan, oli otettu varteen. Tuossa olivat nuo korkeat peilit, joissa hän oli sanonut voivan kuvaisestaan iloita; tässä olivat ruusupuiset huonekalut tummansinisine silkkipeitteineen, jommoisilla hänen huoneensa herttuan linnassa oli ollut varustettu; melkein joka huoneessa oli soutotuolia, joissa hän niin mielellään kiikkui; tässä taas piano, jota hän ei uskaltanut koskettaa, kun hän ensi silmäyksellä huomasi sen olevan eräästä tehtaasta, jota hän äskettäin oli paraaksi kehunut; tuossa oli sali, jonka hän itse näytti pienimpiin osiinsa saakka järjestäneen, niin tarkoin oli se sen kuvan mukainen, jonka hän kerran tanssista puhuessa oli tanssisalista laatinut. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle äänetöntä ja kuitenkin niin kaunista puhetta; kaikki oli kuin sadussa, jossa puiden lehdet kieliksi muuttuen kuulijalle kuiskuttavat hänen elämänsä arvoituksen selitystä, jos hän sen vaan oikein ymmärtää. Monesti vavahti hän oikein: hänestä oli kuin kuulisivat toisetkin sen, mikä niin selvästi hänen sydämmessään kaikui; mutta onneksi näyttivät isä ja pastori tajuavan ainoastaan uuden laitoksen käytännöllistä puolta.
Alakerrosta, johon taas oli tultu, tarkastellessa ei viivytty niin kauan. Toinen puoli oli väliaikaisesti pehtorin, emännöitsijän ja palvelijain varalle jätetty; toisen oli kreivi omaksi asunnokseen varustanut. Näiden huoneiden yksinkertaisuus oli silmiin pistävä vastakohta äsken katseltujen huoneiden komeudelle; niihin katsottiin vaan ovelta, ja astuttiin sitte kirjaston viereiseen ruokasaliin, mihin kreivi oli pienelle pöydälle panettanut leivoksia, hedelmiä ja viiniä.
Vaikka herra von Weissenbach olikin monessa kohdin huomannut moitittavaa, niin oli tämä huone aivan hänen mieleisensä. Hän tunsi, kuten sanansa kuuluivat, vasta täällä taas maata jalkainsa alla; eihän kauneuden aistista ollut mitään sanomista, mutta hän puolestaan olisi koko linnan näin koristanut. Täällä ympäröi häntä tuo muinoinen aika, vaikkapa kaikki olikin taitavaa mukailua vaan.
"Mutta onhan tässä todellinen vanhanaikainen kappale", huudahti hän äkkiä, huomattuaan kellon uunin päällä, "onhan tämä todellinen, tai kaikki olisi petosta; eikö niin, kreivi Lengsfeld?"
Kreivi kiiruhti vakuuttamaan, että herra von Weissenbach oli osoittanut tuntijataitonsa, ja että kello oli perintö eräältä, Aukusti Väkevän hovissa eläneeltä sukulaiselta.
"Kummallista, etten minä koskaan huomannut tätä taideteosta isällänne", sanoi herra von Weissenbach, "se on ollut jossakin nurkassa, muuten ei se olisi minulta jäänyt huomaamatta. En ole koskaan nähnyt mitään niin täydellisesti sen ajan mukaista. Tässä on palanen historiaa, kreivi Lengsfeld".
Kreivi ei voinut iloita siitä, että hänelle oli niin hyvin onnistunut aikomuksensa tämän huoneen koristamisella miellyttää vanhaa herraa. Hänen suorasta mielestänsä oli tieto tukala, että hänen oli täytynyt ottaa niin turhamaiset imarruskeinot avuksensa. Vanhan herran viimeiseen lausumaan voi hän tuskin olla sanomatta, että tuo historiamurunen, jota kello muka edusti, vähintäänkin oli sangen hyödytön ja surullinen.
Herra von Weissenbach saattoi tuskin luopua kelloa katselemasta, joka muuten näytti herättäneen Roosassakin ihmettelemistä. Tämä uusi todistus kreivin huolenpitävästä hyvyydestä liikutti ja ihastutti häntä melkein vielä enemmän kuin kaikki muut seikat. Ja nyt rohkeni hän myöskin katsoa suoraan kreivin silmiin ja hymyillen osoittaa hänelle kiitollisuuttansa. Kreivi tunsi veren nousevan kasvoihinsa; sekaannustaan salatakseen pyysi hän vieraitansa käymään pöytään.
Tuskin oli ruvettu istumaan ja kreivi lähettänyt pois palvelijan voidakseen vapaammin puhella vieraittensa kanssa sekä täyttänyt hienot lasipikarit sampanjalla, kun pastori kohoten esitti maljan "sille, joka hyvin rakastettuna ja jumaloituna haltijattarena ja emäntänä näissä huoneissa oli hallitseva ja vallitseva".
Kreivi oli hämärästi aavistanut, että tuo tyhmä lurjus oli jotain semmoista esittävä. Hän ei sentähden hetkeksikään hämmästynyt, vaan kiitti muutamilla kohteliailla sanoilla, samalla huomauttaen ehkä olevan viisainta olla siitä asiasta kokonaan puhumatta. Pastori ei ymmärtänyt tätä viittausta tai ei ollut ymmärtävinään. Hän piti Lengsfeldin papin velvollisuutena osoittaa, että hänen laumansa yhä vielä oli hoitajattaretta, suojelijattaretta. Mies vaimotta on valo lämmöttä. Hän ei tahtonut puhua itsestään, eihän nollilla ole mitään arvoa; mutta olihan tuo sana kaunis, sna: "jalo suku velvoittaa jalouteen!" Hän toivoi, että hänen korkea suosijansa kohta läksisi maan rikkaita tyttäriä valikoimaan ja niistä rikkaimman ja ylhäisimmän toisi puolisonaan isiensä linnaan.
Kreivi, tahtoen kerrassaan lopettaa tämän puheen, sanoi kuivasti: "kummastuvansa kuullessaan, että uskon, rakkauden ja köyhyyden palvelija piti niin suuressa arvossa rikkautta, ylhäistä syntyperää ja muuta semmoista, joita yleensä pidetään varsin maallisina hyvyyksinä ja maallisina etuina".
Pappi punastui pyöreän otsansa paljaisin ohimoihin saakka, mutta herra von Weissenbach vastasi hänen edestään:
"No, kreivi Lengsfeld, minä luulen ymmärtäneeni herra pastoria oikein, jos arvelen: hän eroittaa toisistaan, mitä on eroitettava. Hän ei pauhaa itseänsä varten, sillä siksi tuntee hän tilansa vallan hyvin, vaan teitä varten, ja Jumal'auta, minäkään en tiedä, miten te vaan voisittekaan toisin valita. Aateli ja rikkaus kuuluvat yhteen kuin käsi ja sormikas; kädetön sormikas on rikkaläjään heitettävä kapine, mutta sormikkaatonta kättä voi jokainen heikoinkin ohdake raavaista".
"Jos niin on", vastasi kreivi innokkaasti, "silloin emme tosiaankaan voi mitään parempaa toivoa kuin työmiehen kovettunutta kättä, joka tempaa ohdakkeen juurineen ja tallaa jalkoihinsa. Sormikkaiset kädet eivät todellakaan aina tartu voimakkaimmin edistyspyörän puolapuihin".
Herra von Weissenbach puri alahuultaan ja sanoi suuttumustaan salaamatta:
"Minä olen vanha mies, kreivi kulta, enkä katso häpeäksi lisätä: vanhasta aatelisesta suvusta, joka on aina tunnetulla rakkaudella pysynyt perityllä tilallaan. Teidän ei pidä sentähden lukea minulle viaksi, jos kuva nykyaikaisesta teollisuuselämästä ei olisikaan minulle niin tuttu".
Kreivi aikoi vastata jotakin, joka luultavasti ei olisi riitaa sovittanut; mutta levottomasti rukoileva katse Roosan silmistä riitti sammuttamaan hänen intonsa. Hän kumarsi herra von Weissenbachille ja sanoi hymyten: "jo poikana koulussa joutuneensa pahaan maineesen kuvaustensa ja vertaustensa huonon valikoimisen tähden, ja nyt näkevänsä, ettei hänen runosuonensa siitä päivin ollut parantunut".
Roosa yhtyi heti leikilliseen puhetapaan, jonka kreivi oli alkanut; hän sanoi kreivin sentähden niin usein puhuvan taitamattomuudestaan runollisuuden alalla, että hän luulee kansallis-taloudellisen maineensa siitä kärsivän, jos maailma saisi tietää hänen kerran värssyjäkin sepitelleen; ehkäpä myöskin ainoastaan kuullakseen itseään vastustettavan; mutta siinäpä hän ei teekään hänelle mieliksi, koska hän ei ollenkaan tuntenut itseään velvoitetuksi millään tavoin suurentamaan miesten jo semmoisenaankin tuskin kärsittävää turhamaisuutta.
Roosa oli hyvin puhelias, kun hän kerran sai syytä tekeytyäkseen nerokkaaksi. Hän taisi silloin niin vallattomasti ivailla, imarrella, hymyellä ja olla nureissaan, että pahimmankin mielen täytyi tämän herttaisuuden paisteessa kirkastua. Niinpä ei nytkään kestänyt kauan, ennenkuin seura tuli varsin iloiseksi. Vanhan herran otsalla majaili tosin yhä vielä pilvi, mutta aivan nähtävästi koetti hän yhtyä jokaiseen pilaan. Hedelmien joukossa pöydällä oli myöskin kuorimantelia ja sinivehreitä rusinoita, joista Roosa oli usein sanonut hyvin paljon pitävänsä. Hän kehui nytkin, ettei hän vielä kertaakaan ollut joutunut tappiolle tässä "armahais"-leikissä, vaikka hän oli jo lukemattomia kertoja ottanut osaa siihen, ja että hän tahtoisi mielellään tuntea sen, joka olisi häntä sukkelampi tässä pelissä, ja muuta semmoista, mitä vallattomuutensa mieleen toi. Samalla valikoitsi hän uutterasti mantelia, ja kohta löysikin hän, mitä etsi.
"Ken uskaltaa, ritari tai asemies!" huusi hän, pitäen korkealla hedelmäastiaa, jolle hän oli pannut kaksoissydämyksen.
"Minä!" sanoi kreivi, ojentaen kiivaasti kättään lautaista kohti.
"Seis! ensin ehdot, säännöt ja ohjeet, joiden mukaan tämä sukkeluuden kaksintaistelu ratkaistaan. Ainoastaan kovin koetus on meidän arvomme mukaista".
"Silloinpa uskallan minä", sanoi pastori, "esitellä yhden lajin tätä leikkiä, jonka minä äskettäin hääpidoissa naapuritalossa opin. Se on tosiaankin sangen sukkela ja miellyttävä. Ne nimittäin, jotka muuten nimittävät toisiaan sinuksi, ovat siitä hetkestä, jona leikki alkaa, toisilleen 'te', ja päinvastoin. Kuka ensin hairahtuu, on luonnollisesti kadottanut".
"Mitäs pidätte siitä?" kysyi Roosa hymyten.
"Jotenkin vaikea ainakin", vastasi kreivi.
"Minusta olette huomaava päinvastaista".
"Sitäpä tahtoisin sangen mielelläni nähdä".
"Te kadotatte".
"Se on hyvin todennäköistä".
"Minun luullen saisitte jättää koko asian, joka suoraan sanoen minusta näyttää vähän kummalliselta", sanoi herra von Weissenbach, jonka otsa oli huomattavasti synkistynyt tämän keskustelun ajalla.
"Ei, ei", huusi Roosa innoissaan, "hänen pitää, hänen pitää! Juuri
sentähden täytyy hänen, että hän julki järki aivan kieltämättä pelkää.
Kuinka, herra ritari? nainen, heikko nainen voittaa teidät rohkeudessa!
Saattakoon pappi sitte ritarin häpeämään!"
"Antakaa!" pyysi kreivi, pidättäen kiteislasiastiaa, joka jo oli liikkunut pappiin päin.
"Nyt siis sota!" naurahti Roosa.
"Ja nyt nousemme, jos olette selvillä", sanoi herra von Weissenbach lykäten tuolinsa taapäin kiireellä, jota Roosa ja kreivi eivät huomanneet, mutta kyllä pastori, joka välkkyvien silmälasiensa takaa oli tarkoilla ja valppailla silmillä tarkastellut kaikkea, mitä syödessä tapahtui. Kreivi pyysi vielä saada avata yhden putelin, mutta herra von Weissenbach sanoi jo olevan ajan nousta pöydästä, jos mieli nähdä puutarha ja kasvihuoneet ja mitä muuta vielä oli katsomatta ja sitten ehtiä kotiin ennen pimeän tuloa.
Sitte läksi hän pastorin kanssa käsitysten terassille, josta päästiin suorastaan puistoon.
Roosa ja kreivi seurasivat; mutta heillä ei näyttänyt kovin kiirettä olevan; sitäpaitsi tunsikin pastori hyvin puiston ja kasvihuoneet; kreivi taisi vallan hyvin jättää herra von Weissenbachin hänen johdatettavakseen.
XI.
Tähän aikaan päivästä näytti Lengsfeld'in puisto kauneimmalta. Länsitaivaalla liiteleväin hehkupilvien loisto levitti lumoavan valon, jossa nuo kankeat pensasaidat ja typistetyt marjakuusetkin näyttivät sieviltä ja joutsenlammikot saivat oikein runollisen muodon. Kirkas, mutta yhä vielä lauhkean lämmin syysilma oli täynnä nuorten lehtien kryytimäistä tuoksua; asterit kukkalavoilla olivat nyt enää melkein ainoat kukat ja nekin puhuivat enemmän talvesta, joka oli oven edessä, kuin kuluneesta kesästä. Suloinen alakuloisuus oli levittäinyt koko luontoon ja kaikui lintujen kiiruisessa viserryksessä, joilla ei pienessä ahdistetussa rinnassaan näyttänyt enää olevan yhtään iloista ääntä.
Kreivi oli tarjonnut käsivartensa Roosalle viedäkseen hänet salista puistoon; terassin portaiden juurella oli Roosa pienellä kumarruksella vetänyt pois kätensä. Niinpä astuivat he nyt rinnakkain, ei pitkälle käytävälle, jota herra von Weissenbach ja pastori olivat lähteneet, vaan vasemmalle, missä lehtikuusikko yhdellä ja kasvihuone toisella puolen sulkivat pienen paikan, koristekasvitarhan. Ei kreivi eikä Roosa puhunut sanaakaan; vallattomuus, leikki, veitikkamaisuus, rohkeus näyttivät kerrassaan kadonneen Roosalta, ja mitä kreiviin tuli, oli hänen rintansa niin täynnä rakkautta ihanaan, sivullansa kulkevaan olentoon, ettei hän nyt olisi taitanut muuta sanoa kuin: rakas, rakkahin Roosa; minä rakastan sinua. Jos Roosa olisi kerrankaan hymyillyt hänelle, olisi hän sen sanonutkin; mutta hän katsoi niin vakavana, niin melkeinpä juhlallisena maahan, ja silloin täytyi kreivinkin katsoa alas. Vihdoin katkasi Roosa äänettömyyden ja sanoi:
"Ei se olekaan niin helppoa, eikö?"
"Sanoinhan minä sen jo heti", vastasi kreivi, syvästi hengähtäen, "mutta se on vaan tottumattomuudesta; muuten, miksikä ei se kävisi päinsä? — nimitetäänhän sisaria ja serkkuja samoin, jos kellä niitä on; minulla ei valitettavasti ole yhtään, eikä ole koskaan ollut".
"Ei minullakaan", sanoi Roosa.
"Mutta toki veljiä — ei, veljiä ei, tiedänhän minä sen — minä tahdoin sanoa: miesserkkuja ja semmoisia?"
"Yhtä vähän. Paitsi äitiäni, jo minä enää tuskin muistan, ei minulla ole koskaan ollut ketään muuta, jota voisin rakastaa, johon voisin luottaa, kuin hyvä, vanha isäni. Niin, ja kun kerran puhumme isästä, tahtoisin minä — tahtoisin minä —" Roosan posket hehkuivat, mutta hän rohkaisi itsensä ja jatkoi päättävästi: "pyytää sinua säälimään hänen ennakkoluulojaan ja hänen heikkouksiaan. Hän on vanha, kovia kokenut mies, ja sinä olet nuori ja onnellinen; mitä hyötyä sinulla on vanhan miehen kääntämisestä mietteisisi? ja minä kärsin niin kovin nähdessäni teidän kiistelevän ja sitä tapahtuu viime aikoina paljon useammin kuin alussa. Minä soisin mielelläni, että isäni sinua oikein, miten sanoisin? oikein pitäisi arvossa ja rakastaisi, niinkuin sinä ansaitsetkin, kun olet hyvä ja ystävällinen, kuten sinä voit olla, etkä ole ylpeä ja suurellinen, kuten äsken. Minä en ollenkaan ollut tyytyväinen sinuun, herra kreivi; ymmärrätkö, en ollenkaan, joten sinä et myöskään ansaitse, että minä koettaisin sinua oiaista. No, ethän sinä vastaa, herra kreivi?"
Kreivi katseli silmäyksillä täynnä hellintä rakkautta hänen hymyilevää muotoansa.
"Minä olen niin onnellinen", sanoi hän, "kun kuulen sinun niin minua nuhtelevan".
Hänen äänensä vapisi; hän olisi mielellään sanonut vielä enemmän; neiti Roosan muodosta oli koko edellinen levottomuus kadonnut. Kun hän nyt tunsi mitä kreivi tunsi, voivat hänen silmänsä olla niin kirkkaat ja vallattomat, ja hän voi niin iloisesti nauraa, hän nyt nauroi ja sanoi:
"No, sepä on oivallista! Minä saarnaan ja saarnaan, ja pahantekijä, jonka pitäisi puhjeta katumuksen kyyneleihin ja luvata parannusta, sanoo itseään onnelliseksi, sentähden että minä häntä moitin. Oi turhuuksien turhuutta! parannettavaa ei meissä luonnon herroissa ole mitään, sillä me olemme täydelliset; kunhan vaan meidän kanssamme työskennellään; moititaanko meitä tai kiitetään, se on ihan yhdentekevä. Mene, herra kreivi! sinä olet, kuten kaikki muutkin; sinä rakastat vaan itseäsi!"
"Ja niinkö sanot sinä, sinä — Roosa?" sanoi kreivi tarttuen Roosan käteen. Roosan käsi vapisi eikä hänen äänensä enää ollut niin rohkea, kun hän vastasi:
"Ja miksi en minä? minä yhtä hyvin kuin muut?"
"Kun sinä sen paremmin tiedät", supisi kreivi ja hänen näin puhuessaan laskehti hänen rintansa ja sanat tunkeutuivat vaivaloisesti vapisevain huulten takaa; "koska sinä sen paremmin voisit tietää, sinun pitäisi tietää, — koska".
"Ah, tuollahan ne ovat, karkulaiset!" huusi karkea ääni, joka koetti olla leikillinen, ja pastori astui, herra von Weissenbach jälissään, kasvihuoneen nurkan takaa, jonka lasiseinän vieritse Roosa ja kreivi viimeksi olivat astuneet.
"On jo paras aika meidän lähteä", sanoi herra von Weissenbach.
Hän näytti kalvealta ja väsyneeltä.
"Sinä et voi hyvin, isä", huudahti Roosa, levottomasti häneen päin kääntyen.
"Kyllä, kyllä minä voin hyvin; mutta tulee myöhä; menkäämme eteenpäin".
Roosa otti isänsä käsivarren; kreivi ja pastori seurasivat; pastori lörpötteli lakkaamatta iltapäivän ihanuuksista. Kreivi ei kuullut sanaakaan hänen puheestaan.
Pihassa olivat jo vanhat vaunut valmiina. Wengel oli laskenut katon alas, kun kreivin ratsupalvelija oli hänelle huomauttanut vaunujen siten näyttävän kauniimmilta. Kreivi ei ollut siihen tyytyväinen; Roosa oli keveissä vaatteissa ja ilta oli käynyt tuntuvasti viileämmäksi.
"Te vilustutte, neiti", sanoi hän vaunujen ovella seisoen.
"Hahaa: te! Te kadotitte vedon, herra kreivi, ellette jo ennen kadottaneet!" huusi pastori etu-istuimelta ja taputti mustiin sormikkaihin pistettyjä käsiään.
"Oi, miten iloitsenkin siitä!" sanoi Roosa, vaikka hänen kasvoistaan ei voinut vähäistäkään sitä iloa huomata.
"Wengel, anna mennä!" huusi herra von Weissenbach.
Paksuluinen musturi läksi kömpelöllä hyppäyksellä, ja vaunut vierivät nopeasti ulos portista.
XII.
Kreivi jäi seisomaan paikalleen. Hänen sielunsa oli kiukkua täynnä, kuin jalopeuran, jolta sakaalin ulvonta on karkoittanut läheisen saaliin. Hän olisi mieluimmin vaipunut maahan. Silloin vaunujen pärinän kokonaan lakattua kuulumasta, valtasi hänet alakuloisuus, jommoista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hänestä oli kaikki, mikä tekee elämän viehättäväksi ja kauniiksi, kerrassaan kadonnut ja maailma näytti yhdeltä ainoalta, peloittavalta erämaalta.
Allapäin astui hän pihasta takaisin puistoon, puistosta ruokasaliin, jossa vielä oli kaikki semmoisenaan, kuin seura oli ne jättänyt. Hän heittäysi tuolille, jolla Roosa oli istunut, otti lasin, josta hän oli juonut ja suuteli sitä; sitten laski hän sen takaisin pöydälle niin kiivaasti, että se särkyi pieniksi muruiksi.
"Miten on mahdollista joutua niin intonsa orjaksi! Luulenpa, että minä voisin langeta polvilleni hänen eteensä ja rukoilla, että hän antaisi minun suudella hameensa lievettä. Mitä on minusta tullut? Vieläkö minä olen minä? Olenko minä vielä omassa vallassani? Eikö hän tee minusta, mitä tahtoo? Enköhän vielä kohta luovu uskostanikin ja tunnusta Aukusti Väkevää kansansa hyväntekijäksi ja hirmuvaltaa ainoaksi, valistuneen vuosisadan mukaiseksi hallitusmuodoksi? Kurja teeskentelijä, mikä olenkin! Miten hän minuun katsoi! sydämmeni oikein vapisi. Minäkö olin onnellinen, kun hän oli onnellinen, kun hänet voin tehdä vaikenemisellani onnelliseksi? kauankohan niin on?"
Kreivi nojasi päänsä kättään vasten. Syvä mielipaha valtasi hänet yhä enemmän. Supisten kiroili hän pastoria, ja samalla oli hän jotenkin tyytyväinen siitä, ettei viimeistä sanaa hänen ja Roosan välillä vielä ollut lausuttu, että hän yhä vielä oli vapaa. Pitäisikö hänen luopua vapaudesta, jota ei orjaltakaan voida ryöstää, ajatuksen vapaudesta kauniin tyttösen mieliksi, joka taas puolestaan vanhan ukkokärryksen tähden ei uskaltanut vapaasti ajatella? Eikö siinä ollut kaksinainen orjuus? — ja jos hän olisi sinun —
Kreivi hyppäsi ylös.
"Jos hän sinun olisi — eikö joka hetki tekisi hänen voittoriemuansa täydellisemmäksi! eikö hänen armas herttaisuutensa ja ihana suloutensa sammuttaisi sinusta kaikkea halua miehuullisiin töihin? Tahtoisitkohan vielä jotain muuta kuin elää hänen, hänen, ja ainoastaan hänen tähtensä, joka taaskin elää ainoastaan isänsä tähden? Herkules Omfalen rukin ääressä! ei, ei edes sekään! Omfalen vanhan isän imartelija, rakkaudesta tyttäreen valehtelemaan pakotettuna. Miten usein sattuisikaan semmoisia hetkiä kuin äsken! kuinka usein täytyisi minun kieltää herrani ja mestarini: totuuden! Urho en ole koskaan ollut, Jumala paratkoon! mutta edellinen elämäni oli kuitenkin sankarillinen näiden viime viikkojen toimettomuuteen verraten. Kahdeksan päivää on jo virunut viimeinen kirje, jossa vaalitoimikunta vielä kerran vaatimalla — on surkeata ja kaikki Hekuban tähden! Ei! ei Hekuban, suloisen, yhden ainoan olennon tähden! — tyttösen, joka — no jaa, tyttösen, s.o. olennon, joka nauraa, laskee leikkiä, on pahoillaan, viehättää ja kokonansa kieltää miehen tavoin ajattelemasta ja toimimasta. Pois, pois!"
Kreivi löi otsaansa; hän oli aivan raivoissaan. Pitkin askelin astui hän edestakaisin huoneessa, käsiään kiivaasti heilutellen, milloin Roosan nimeä hellimmän rakkauden äänellä kuiskutellen milloin kovilla sanoilla nimittäen itseään kelvottomaksi, heikoksi pelkuriksi.
Palvelija tuli korjaamaan pöytää, se saattoi hänet sen verran järkeensä, että hän, näennäisesti rauhallisena, meni lukuhuoneesensa, jossa jo lamppu paloi kirjoituspöydällä. Hän otti käteensä talonpoikaissodan historian, jota hän viime kerran oli lukenut sinä aamuna, kun hän näki Roosan puiston reunalla vaahterain alla. Ensin uiskentelivat vaan kirjaimet hänen silmissään, eikä hän huomannut, mitä hän luki, mutta vähitellen alkoi tyhjä taulu täyttyä. Kuva kuvansa perästä ilmestyi ja ne alkoivat keskenään murhaavaisen sodan tavarasta ja elämästä. Ritarin miekka on märkänä talonpojan verestä, talonpojan keihäs tärisee ritarin rinnassa, sen ohella valaisevat palavain kyläin ja ritaritalojen liekit kalveita vaimoja ja parkuvia lapsia, jotka pakenevat metsiin, mutta saavat sielläkin surmansa takaa-ajavien ritarien aseista. Kuvaus kuvauksen rinnalla, yksi toistaan julmempi, ja vihdoin loppunäytöksenä hirmuvalta, joka pilkkanaurulla astuu jalkoihinsa tomuun tallatun, häpäistyn ihmiskunnan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kreivi pani kirjan hiljaa kiini. Hän jäi, pää käteen nojattuna, istumaan; sitten tempasi hän kynän ja kirjoitti kirjan vieressä olevalle paperilevylle:
Turhaan etsii pysyvää tyytyväisyyttä se, joka elää ainoastaan itseään varten, olkoonpa hän sitte miten nöyrä ja rehellinen hyvänsä.
Ei ole muuta onnea kuin jonka tuottaa taistelu sen puolesta, mikä on kaikkien velvollisuus: heidän pitää elää ihmisellisesti.
Jos voitamme tässä taistelussa, emme ole haavoittaneet ketään, paitsi ken ei mitään armahtamista ansainnut; jos meidät voitetaan, voimme kuolla rauhassa, sillä käsistämme pudonneet aseet joutuvat toisiin, vahvempiin käsiin.
Ystävyys, rakkaus — se on kyllä kaunista ja hyvää; mutta sanotaanhan sanassa: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki teille annetaan.
Ja jollei niitä teille anneta, no! köyhäthän pääsevätkin autuaiksi
Jumalan valtakunnassa!
Minä häpeän toimettomuuttani. Mitä olen veljieni hyväksi tehnyt? Minä en kyllä ole heille tehnyt mitään pahaa! mutta hyvää? mitä hyvää? ja hyvää voimieni mukaan? Olenko olkapäälläni ponnistanut pyörää eteenpäin? Enkö ole pikemmin seisonut vieressä ja olkapäitäni pudistaen sanonut: eihän se kuitenkaan liikahda paikastaan!
Sieluni on syvästi murheissaan.
Kuinka voi se nauttia, joka ei ole tehnyt työtä! hän syö ja juo turmioksensa.
Kuinka voi se levätä, jolla ei ole mitään oikeutta olla väsynyt! Tieto omasta kelvottomuudestaan herättäisi ja ajaisi hänet rakkaudenkin sylistä.
Huomenenna, huomenenna! tahtoisinpa, että jo olisi huommen!