TOINEN OSA

I

On tärisyttävää ajatella, kuinka monta kohtalokasta näytelmää parisilaisella katukäytävällä näytellään. Kasvojen moninaisuus antaa mistä vain heikon aavistuksen. Jäykimmistäkin piirteistä näkee kuitenkin aina jonkun vilahduksen. Hymystä huomaa huolia. Jotkut otsat ovat muuttumattoman kirkkaat, toiset taas synkät. Mutta mistä päättää ne peloittavat seuraukset, jotka jonkun ihmisen menemisellä määrätyllä hetkellä määrättyyn paikkaan saattaa olla? Inhimillisessä risteilyssä on jotain kohtalon määräämää ja mahtavaa kuten meren pyörteissä, jotka päältä katsoen näyttävät vyöryvän aivan ylimalkaisten tuulenpuuskien mukaan. Mutta jos laskeutuu aallokon laaksoihin, hämmästyy sitä suunnitelmallista voimaa ja hävityksen raivoa, mikä sen syliin on kätkettynä.

Siis niin monta kuin on ohikulkijaa, yhtä monta on myös ehkä lainkaan aavistamatonta elämännäytelmää ja järkkymätöntä kohtaloa, joista useat eivät milloinkaan tule vieraan tietoon. Kadulla kulkiessaan töytää kiusattuja ihmisiä vastaan heidän kiusaansa huomaamatta ja hengittää kuoleman ilmaa sitä elävästä elämästä erottamatta.

Ne, jotka näin kulkivat neiti Fouillen ohitse hänen palatessaan ministeriöstä, eivät myöskään nähneet häntä muuksi kuin käynniltään rauhalliseksi naiseksi, joka jostain säännöllisestä työstä oli menossa toiseen yhtä säännölliseen. Minkätähden häneen muuten olisikaan katsottu! Hänen hattunsa ei tosin ollut muodinmukainen, mutta kuitenkin säädyllinen. Samoin hänen musta vaippansa, tummanruskea hameensa, hänen käsineensä ja laukkunsa. Hän ei ainoastaan ollut siloisen, vaan myös ehdottomasti moitteettoman näköinen.

Ja jos olisi lähtenyt seuraamaan häntä hänen pitkällä matkallaan Grenellen kadulta Béarnin kadulle, olisi vaikutelma pysynyt samana. Hänen tasainen kulkunsa, jossa sanottavaa kiirettä ei ollut havaittavissa, todisti ehyttä elämää. Niin kuljetaan, kun aikaa ei ole hukkaamaan asti, ja kun ei odoteta eikä etsitä mitään. Neiti Fouille ei koskaan pysähtynyt kauppapuotien ikkunoihin eikä juuri välittänyt ajoneuvoistakaan katujen yli kulkiessaan. Yksi ainoa seikka saattoi hänessä ehkä ilmaista hermostusta, se nimittäin, että hänen kätensä koneellisella liikkeellä lakkaamatta kiersi sormen ympäri ja takaisin rinnan yli riippuvia pihkakivisiä kellonvitjoja — sangen vähäpätöinen merkki muuten.

Perille saapuessaan hän kohtasi ovenvartijanvaimon, joka istui kynnyksellään hänen palaamistaan odottamassa.

— No, kysyi rouva Gerbois, tapasitteko hänet? On ehkä selvää, että hän tarkoitti hra Justinia.

— En, vastasi neiti Fouille koruttomasti. Hänellä ei nähtävästi ollut aikaa.

Hänen keltaisen ihonvärinsä vuoksi ei voinut päättää, oliko hän nyt kalpeampi kuin tavallisestikaan.

— Ei mutta!… huudahti rouva Gerbois — tämä on jo liikaa!

Ettei hra Justin ollut välittänyt hänen antamastaan suosituksesta, oli hänestä sietämätön henkilökohtainen loukkaus.

— Loppujen lopuksi se onkin aivan luonnollista, sanoi neiti Fouille vielä.

— Mutta hänhän oli luvannut, minulle!… Oletteko kotona, kun hän illalla palaa? jatkoi rouva Gerbois innokkaasti. — Ei sentään, tänä iltana hän saattaa tulla kotiin vasta myöhään… Huomenaamuna mieluummin… Siis huomenaamuna kello puoli yhdeksän… Ja uskokaa tai älkää, mutta tällä kertaa hän tulee teidän luoksenne. Siellä siis tavataan!…

Tämä »siellä tavataan» kuului kuin taisteluvaatimukselta.

Neiti Fouille, joka taas oli ryhtynyt kiertämään kellonvitjojaan, teki epämääräisen liikkeen: hänestä näytti aivan mielenkiinnottomalta, mitä huomenaamuna oli odotettavissa.

Onko »pienokainen» jo tullut? kysyi hän sitten.

»Pienokainen» merkitsi hänen ajatuksissaan aina lähinnä seuraavan tunnin oppilasta.

— Ei vielä.

— Jumalan kiitos! luulin jo myöhästyneeni. Aina sitä turhaan koettaa olla hukkaamatta aikaa, matkat ovat niin pitkät. Kiitoksia, rouva Gerbois.

Ja hän meni portaisiin, hra Baslèvren portaisiin. Mutta hän ei kavunnutkaan ullakolle asti; hän pysähtyi neljänteen kerrokseen, hän. Hän siis kuitenkin asui aivan rajalla.

Vaikka hänellä olikin avain taskussaan, hän soitti ovikelloa.
Lyhyenläntä, ruma ja ontuva nainen tuli avaamaan.

— Minä se olen, sanoi neiti Fouille. — Jos tulen täsmälleen, niin kyllä kiiruhdinkin.

Neiti Fouillen sisar kompuroi pois vastaamatta.

— Andréa! pidätti neiti Fouille.

— Mitä?

— Et kysy, missä kävin?

Andrea pudisti pahantuulisesti olkapäitään.

— Mitä se minuun kuuluu! Hankkimassa uusia tunteja?

— Tahdoin juuri kertoa sinulle, ettei minulla tänään ollutkaan tavallista onneani; emme päässeet yksimielisyyteen.

— Mitäs tuosta sanot, kyllä minä sen olisin arvannutkin.

Ja Andrea lähti keittiöön, paiskoen ovia mennessään. Hän oli aina kiukkuinen ajatellessaan, että hän yksin sai hoitaa talouden, ja että sisar kuitenkin katsoi harjoittavansa armeliaisuutta, kun piti häntä luonaan.

Jäätyään yksin neiti Fouille, ennenkuin meni saliin, jota käytettiin opetushuoneena, riisui väsyneesti vaippansa ja laski luotaan laukkunsa, mutta jätti hatun päähänsä. Silmäten ikkunaan hän senjälkeen huomasi, että rouva Gerbois oli asettunut takaisin äskeiselle paikalleen ja että nuori tyttö oli kamarineitsyensä seuraamana tulossa pihan poikki. Väsymykselle ei siis jäänyt pitkääkään aikaa. Tarkoin säännöstelty elämä ei tunne sellaista ylellisyyttä kuin lepo. Eteisen kello soi taas, oppilas saatettiin sisään ja tunti alkoi.

Neiti Fouille opetti kaikkea, s.o. ei paljon mitään; mutta hän teki sen kärsivällisyydellä, joka oli pahimmankin tarkkaamattomuuden tasalla. On myös olemassa ihmisiä, joista ei luo itselleen mitään kuvaa määrättyjen askareiden ulkopuolella. Niinpä neiti Fouillen oppilaat hyvin helposti kuvittelivat hänet logiikkaa selittämässä, kirjoitustehtävää korjaamassa tai korkolaskua neuvomassa, mutta heidän olisi ollut aivan mahdotonta ajatella häntä käypään tapaan istumassa höystetyn kalkkunan ääressä muuten kuin siinäkin aikaansa laskien ja seuraavaa tuntiansa odottaen. Hän antoikin opetusta joka päivä ja päivän kaikkina tunteina; ja jokaisella oppilaalla, joka kerran oli siksi otettu, oli oikeus luulla, että hän oli ainoa, jota varten neiti Fouille erikoisesti oli luotu. Oli tapahtunut, että hän oli istunut yönsä valmistaakseen jonkun lahjan, joka joltakulta »pienokaiselta» oli jäänyt kesken. Toisen kerran taas hän tarjosi leivoksia tai suostui toimittamaan asioita kaupungilla ja aina yhtä lempeästi hymyillen sekä sen näköisenä kuin ei olisi voinut muuten menetelläkään. Koettaen näin aina olla mieliksi hän oli tullut siihen, ettei häntä huomattukaan. Olisi ollut loukkaavaa, jos hän olisi kieltäytynyt tekemästä pyydettyä palvelusta. Ei enää tultu ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut elää itseäänkin varten.

Olisi ollut uskomatonta, jos »pienokainen» tänäkään päivänä olisi huomannut mitään poikkeuksellista neiti Fouillen äänessä tai eleissä. Kun hän kohotti katseensa, hän kohtasi samat odottavat kasvot kuin tavallisestikin, ja kun hän suuntasi sen alaspäin, hän näki samat pitkät ja valkeat kädet, jotka itse asiassa olivat neiti Fouillen hahmon ainoa silmiinpistävä erikoisuus.

Tätä opetustuntia, joka aloitettiin kello neljältä ja kesti kello viiteen, seurasi heti toinen. Kolmas oli määrätty neljännestä yli kuudeksi.

Täsmälleen kello kuusi neiti Fouille keskeytti selityksensä:

— Luulen tämän riittävän täksi päiväksi, sanoi hän. Tulevalla kerralla jatkamme.

Hän päästi »pienokaisen» kotiin ja auttoi päällystakin hänen ylleen; sitten hän meni noutamaan läkkikannun keittiöstä.

— Minä joudan kyllä käymään maidon haussa, sanoi hän Andréalle, joka torkkui jollain tuolilla. — Saan samalla vähän raitista ilmaa.

— Pelkäätkö, että minä jättäisin sen tekemättä?

— En lainkaan, mutta tahdon säästää sinua portailta ja itse mielelläni tuulettautua.

— Soimaa vain, etten voi kulkea kuten muut ihmiset!

Mutta neiti Fouille oli liian kaukana enää kuullakseen, hän laskeutui jo portaita läkkikannu kädessään, kuten tuonoin pieni laukkunsa.

Ovenvartijan vaimo hymyili tavanmukaisesti neiti Fouillelle, joka oli menossa maitopuotiin.

— Älkää pitäkö kiirettä, neiti. Jos pienokainen tulee ennen teitä, käsken häntä kyllä odottamaan.

— En, en… sanoi neiti Fouille.

Onneksi lankesi jo hämärä; muuten olisi huomannut, olisipa ollut mahdotonta olla huomaamatta, että hänen huulensa vapisivat.

Kuten veteen heittäytyä sukeltaja neiti Fouille tunkeutui Saint-Antoinen esikaupungin pimeyteen ja suuntasi kulkunsa Bastillea kohti.

Häntä ei näkynyt enää… Hänellä oli neljännestunti aikaa, mutta olihan hänenkin elettävä!

Saavuttuaan Vincennes'in aseman kulmaukseen hän äkkiä pysähtyi. Samassa eräs mies lähestyi häntä.

— Ah! kuiskasi neiti Fouille. — Minä oikein vapisin pelosta, ettet vielä olisi ollut täällä; oli niin vaikea päästä tulemaan tänä iltana.

Vastaukseksi mies otti häntä käsipuolesta ja vei hänet kaarikäytäviin, missä pimeydeltä erottaa vain ääriviivat, mutta ei koskaan kasvoja. Ei sen puolesta että neiti Fouillea muutenkaan olisi tuntenut! Äidillinen raukeus oli herpaissut hänen ryhtinsä. Hän kulki pää kumarassa toisen taluttamana. Myöskin hänen äänensä, jonka saattoi luulla sopivan vain kieliopin sääntöjen esittämiseen, oli muuttunut; siihen sisältyi nyt kaikkea, ilosta ja odotuksesta aina pelkoon saakka.

Hän jatkoi puhettaan:

Ehditkö jo kauankin odottaa minua?

Kukaan rakastajatar ei olisi lausunut näitä sanoja intohimoisemmin eikä kukaan äiti huolestuneemmin.

Mies kohautti olkapäitään:

— Mitä siitä on väliä, pääasia että tulit!

— Mitä ajattelit, kun huomasit minun viipyvän?

— Sinua.

— Kuten ennen?

— Kuten aina.

Miehen ääni taas huokui hyvänsävyisen ihmisen huolimattomuutta. Senvuoksi sai ehkä sen käsityksen, että hän puhui vain ulkopuolelta hampaittensa.

— Jospa se olisi totta! kuiskasi neiti Fouille.

— Miks'ei olisi?… Aina sinulla vain on hätä!

— Tänään erikoisesti.

— Saako kysyä, kuka sinua niin huolestuttaa?

— Sinä.

— Yksinomaan?

Neiti Fouille huokaisi:

— Voi, jospa kumpikaan ei koskaan epäilisi toistaan!

Mies näytti huolettomalla eleellä torjuvan moitteen, joka oli tulossa.

— Kun minä nyt yhtenä iltana koetan olla kiltti ja sinun aikasi on täpärällä, niin älkäämme hukatko sitä turhaan toraan. Oletko saanut kirjeeni?

— Minkä kirjeen?

— Sen, jossa sanoin, että huonon pelionneni vuoksi tarvitsisin…

— Oi, joko siitä nyt on puhuttava!

— Itsehän väitit, että sinulla oli kiire!

— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?… Joka kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee… rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa, ja se tahraa, kun siihen koskettaa…

Neiti Fouillen ääni oli äkkiä muuttunut tylyksi.

Mies naurahti kevyesti.

— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä niin varomattomasti käsitellä.

— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille. — Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua paeta sinua.

Mies totteli ja vaikeni.

Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille jatkoi masentuneena:

— Taas sinä siis olet hävinnyt?… Että olenkin voinut kuvitella, ja että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin pelkkä keino minun hellyttämisekseni!

Mies kohautti olkapäitään.

Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin koetan parantua.

Omituisella tavalla… Toistamalla virheet yhä uudestaan!

— Parantua… se onkin hyvin tyhmä sana!

Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois hänen kainalostaan.

Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua… Se lankeaa itsestään, sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme… Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin… mutta tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko, etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu. Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten huomautit… Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani sillä, että todellinen vaara, oikea…

Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut teeskenneltyä.

Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:

— Taidat koettaa peloitella… Mutta älä selitä mitään, se on parempi. Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa… Rahat, joista kirjeessäsi puhuit, saat tietysti… mutta et heti kohta… et muuten ilmoittanutkaan mitään määräaikaa… ja sitäpaitsi, onhan kysymys melkoisesta summasta… Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani… Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän…

Mies huudahti tukahdutetusti:

— Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!…

Ja kun ei neiti Fouille näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän:

— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä… ja kiireellinen. Minun huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään… mutta minulla ei ole sitä enää.

Vihlova huuto keskeytti hänet:

— Varastanut! Oletko sinä varastanut?

— Enhän toki! On sinullakin sanat!… Asia on liioittelemattakin kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää… Kuvittele nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat pöytälaatikossasi… Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina olisit haaveillut jotain matkaa… kaunista, aurinkoista matkaa yhdessä… Sanoin itselleni… Mutta mitä yksityiskohdista! Onni hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat siellä, missä olivat… Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa… Ja kuinka olikaan, sade liotti kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe… Lyhyesti, varomattomuutta tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle pälkähästä päästäkseni!…

Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! vaikeroi neiti Fouille aivan lannistuneena.

Mutta huomatessaan, ettei mies jatkanutkaan, hän lisäsi:

Jospa tämä olisikin tekaistu juttu minun hellyttämisekseni!

Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen hänet aivan kokonaan:

— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!… Pelkkä se ajatus…

— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä, ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.

Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.

— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä…

He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet, millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.

— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille, tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita kertoessasi!…

— Siis?

— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan… kunnes joudut täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!

Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten sanojensa naurettavaksi säestykseksi.

Hän jatkoi yhtä paljon itsekseen kuin seuralaiselleen:

— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus… ja sangen vaatimaton!… Baslèvre…

Nyt oli miehen vuoro hätkähtää.

— Kuka?

— Sanoinko jonkun nimen?

— Mainitsit jonkun Baslèvren.

— Mitäs tuosta!

— Olen joskus tavannut sennimisen miehen.

— Voihan sellaisia olla useampia.

— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että… Minä kiellän sinua puhumasta hänestä meidän kesken.

— Minkätähden?

— Minulla on omat syyni.

— Mitkä?

Mies painoi päänsä eikä vastannut. Neiti Fouille jatkoi päättäväisesti:

Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.

— Onko hän siis sama henkilö?

— Mahdollisesti.

Henriette, jos menet hänen luokseen, en eläissäni näe sinua enää.

Näenkös minä sinua, ellet saa velkaasi maksetuksi?

— Henriette!

Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä puhutellulle:

— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!… Ja nyt erotkaamme, on jo aika… Olen jo viipynyt liiankin kauan, näemmä, ja unohtanut tuntini… Älä luulekaan, että kuvittelen mitään enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan kynsissä… Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki… Mene pois!… Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään… Ei minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan sinut vielä… Mene pois!… Ei mitään jäähyväisiä… Erotkaamme tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja eikä keskinäisiä iloja… Voi lyhyitä ilonhetkiä!… voi kaukaista menneisyyttä, joka ne soi!… En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta niin vain teen joka kerran…

Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:

— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi, mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena, yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!

Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut kuolla hänen puristukseensa.

Ja nyt, mene… Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava. Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi… Pikaisiin näkemiin siis… Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan…

Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.

— Niin, huomenna… sopersi hän. — Täälläkö jälleen?…

Mies vastasi:

— Ei täällä!…

Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja lähti myös menemään vuorostansa.

— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen tuli jo aika päiviä…

Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään kiirettä rientää pihan poikki.

Purkaen vihaansa hra Justinia kohtaan ovenvartijan vaimo jatkoi:

— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken maitokauppaan, sillä hän tulee, taikka minä olen Mikko!

— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin välttämätöntä ole kuin te luulette.

Ja nyt näytti siltä, ettei hän enää tahtonut viipyä.

Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti opetuksensa:

— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta.
Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan…

Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu. Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.

II

Sinä iltana talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella vaipui uneen tavalla, jonka erikoisuus ei saattanut jäädä huomaamatta tarkkaavaiselta havainnoitsijalta.

On omituista, että Parisin talot odottavat yön tuloa, ennen kuin, paljastavat yksilöllisyytensä. Voisi sanoa, että ne, väsyneinä julkisuuden palvelemiseen, pimeän langettua riisuvat naamionsa. Yksi osoittautuu silloin taloudelliseksi liikemieheksi, joka ei polta turhia tulia; toinen taas, pitojen pitäjä, röyhkeilee kadulle asti runsailla valoillaan; ja kolmas, joka vain vähäsen raottaa uutimiaan, näyttää vihdoin uskovaiselta, joka silmät puoliummessa nyppii rukousnauhaansa. Pelkästä siitä kellonlyömästä, milloin valot missäkin sytytetään tai sammutetaan, tuntee helposti rikkaiden ja köyhien talot, ne missä säästetään, ja ne missä tuhlataan. Kaiken kaikkiaan: kukin talo ilmaisee asujamiensa hengen, niin tuntuva on käyttäjän leima kaikissa esineissä.

Aikojen alusta talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella oli näyttänyt Januksen naamaa. Pihan puolella portaitten ja keittiöiden pystysuorat valosarjat paljastivat räikeästi seinämuurien halkeamat ja ulkorakennusten lisääntyvän kurjuuden. Torin puolella taas ei koskaan useampi kuin yksi ikkuna ollut valaistu kerroksessaan, eikä minkäänlaista sääntöä näyttänyt vallitsevan sen valinnassa. Näin suuri pimeys, jota vain parin kolmen sattuman mukaan sirotellun suorakaiteen kirkas tuike häiritsi, korosti vaikuttavasti julkisivun komeutta. Ja kun lähemmin tarkasteli näitä kummankinpuolisia ikkunavaloja, teki mieli ymmärtää ne myös asukkaiden kaikenlaisia yksityisiä ja yksilöllisiä ominaisuuksia selittäviksi. Talossa, joka molemmilta puoliltaan oli niin erilainen, mahtoi asua vain ihmisiä, joiden elämä oli joko kaksinaista tai poikkeuksellista.

Mutta kysymyksessäolevana iltana liittyi säännöllisiin yleispiirteisiin vielä muita erikoisia, jotka olisivat oikeuttaneet johtamaan päätelmät pitemmälle.

Pikapuolen pystysuorat valosarjat sammuivat kyllä tavalliseen aikaansa, s.o. vähän ennen yhdeksää, mutta ovenvartijan luukku pysyi itsepintaisesti valaistuna aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen vaimo valitti miehelleen heidän ammattinsa kovuutta. Hra Justin oli heittäytynyt huolimattomaksi; koska hän ei vielä ollut tullut kotiin, ei hän tulisikaan ennen puoltayötä…

Mitä sitten kadunpuoleen tulee, tuikki siellä enää yksi ainoa ikkuna neljännessä kerroksessa ja sekin hyvin epätavallisella loisteella. Pisti silmään, että se majakkalyhdyn tavoin valaisi kappaletta puistosta, luoden puiden latvojen ylle fosforihohtoisen sumukerroksen. Ja tuli kysyneeksi itseltään, minkälainen ihmishenki sen ikkunan takana valvoi, tyhmäkö vai viisas neitsyt. Mutta jos olisi voinut katsoa olisi nähnyt vain neiti Fouillen sukkaa parsimassa ja hänen vieressään Andréan nurkkanovellia lukemassa. Päivittäisiltä töiltään sisarukset näin vähän huoahtivat mitään puhumatta. Ja yhteisen lampun valopiirissä ovat läheisetkin toverit kaukana toisistaan.

On jo tullut mainituksi, että tämä neljännen kerroksen ikkuna oli kymmenen jälkeen enää ainoa valaistu; se ilmaisi yhden ryhmän talon asukkaista. Mutta myöhemmin, vielä keskiyön vaiheilla, ilmestyi uusi kiiltomato aivan katon rajaan: hra Baslèvre oli tullut kotiin, oltuaan kunniavieraana ylimääräisten virkamiesten päivällisillä.

Kävi heti mahdottomaksi — vaikka ne olivatkin niin vastakohtaisia — erottaa toisistaan näitä molempia valoja, jotka nyt kahden elävöittivät rakennuksen jylhää julkisivua. Toinen, heikompi, lepatti taivasta vasten kuin rauhaton virvatuli, hyppelehtien, siirtyillen, sammuen ja syttyen; hra Baslèvre halkoi näet huonettaan kynttilä kädessä muka pitovaatteitaan ripustellen ja yötamineitansa etsiäkseen. Aivan päinvastoin toinen ikkuna taas helotti kiinteällä valolla, jota eivät minkäänlaiset varjot katkoneet; se oli kuin kuumeisen odotuksen liikahtamaton vertauskuva. Mitkään seikat eivät selvemmin kuin nämä kaksi vastakkaista olisi voineet osoittaa, että talo sulki suojaansa joko jo yhdistyneitä kohtaloita tai sellaisia, jotka oli määrätty yhdistymään.

Noin neljännestunnin kuluttua näytti torilla jokin mitätön piirre muuttuneen: pieni liekki vain oli hävinnyt ylhäältä räystään reunasta, eikä enää olisi voinut löytää kohtaa, millä se oli ollutkaan. Mentyään levolle hra Baslèvre oli sammuttanut kynttilänsä.

Hetken perästä, ikäänkuin se olisi odottanutkin vain tätä, pimeni myös neljännen kerroksen ikkuna. Ei kuitenkaan yht'äkkiä; näki ensin suuren välähdyksen ja sitten katkonaista tuiketta sekä senjälkeen selvästi kaksi hahmoa — sisarukset olivat kai jaloitelleet. Sitten talo, ikäänkuin sanottavansa sanottuaan, vaipui pimeyteen. Mutta kuka tulee kuunnelleeksi, mitä sanottavaa yön helmaan heittäytyvällä rakennuksella on?…

Tunnit kuluivat, päivä koitti. Ja niinkuin eilisillan myöhäiset tulet olivat ennustaneet, täytyi niiden ihmisten, joiden iltoja ne niin kauan olivat valaisseet, paljastaa toisilleen salaisuutensa. Se tapahtui mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niin yksinkertaisella, ettei saattanut olla ihmettelemättä, että lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt odottaa tätä paljastusta!

Pukeutumisen hetket olivat hra Baslèvrelle yleensä myös ajattelun aikaa, joko hauskan tai kärtyisän, jolloin hän punnitsi eilisiä asioita ja uuden päivän suunnitelmia. Noustuaan vuoteestaan hänen ensimmäinen ajatuksensa tänäkin aamuna oli siis seuraava:

»Tänään on lauantai…»

Sillä hän tarkoitti, että hän huomenna taas näkisi nuo kasvot, mutta vältti pukemasta sitä ajatusta suoriksi sanoiksi. Heti rouva Gros'n poistuttua hänen virkahuoneestaan hra Baslèvre oli näet kieltänyt itseään enää ajattelemasta tätä naista ja päättänyt karkoittaa mielestään kaikki jälleennäkemisen kuvittelut. Hän oli suostunut menemään Gustaven luo päivälliselle, ja sillä asia oli selvä eikä kaivannut kajoamista, ei ainakaan ennen määräaikaa.

Mutta vaikka hra Baslèvre näin ehkä poistikin tietoisuudestaan itse kasvot, oli pelkkä se tosiasia, että hän oli vastaanottanut niiden omistajan ja kuunnellut häntä, muuttanut hänen tavallista mielialaansa ja herättänyt hänessä eräänlaista hyväntahtoisuutta sekä elämän että hänen itsensä suhteen yleensä. Eilisestä lähtien hän ihaili itseään sen johdosta, että oli suostunut näyttelemään jonkinlaisen hyväntekijän osaa Gros'n perheen asioissa. Hänen uhrautuvaisuutensa, vaikka se vasta olikin vain aikomus, nosti häntä hänen omissa silmissään. Ja hän miltei olisi ollut valmis ulottamaan sen koko ihmiskuntaan, esimerkiksi tuohon tuntemattomaankin, jota kutsuttiin nimellä neiti Fouille.

Miksi juuri neiti Fouilleen eikä esimerkiksi viraston sihteeriin tai kehen muuhun virkamieheen tahansa? Siihen kysymykseen oli vain yksi vastaus. Jos neiti Fouillelta olisi kielletty pääsy ministeriöön, ei rouva Gros olisi sinne koskaan tullut. Toisen muistaminen johti velvoittavasti mieleen toisen. Näin moni, joka torniin noustessaan tuntee pyörrytystä, tahtoo katsoa taivaanrantaan; mutta kun näköpiiri laajenee, paheneekin pyörrytys.

Kädet pesuvadissa hra Baslèvre mutisi:

Neiti Fouille parka! Minun kieltoni kai suretti häntä…

Samalla toinen ääni kuiskutti hänen sisimmästään:

— Ja olisinko ilman neiti Fouillea enää nähnytkään sitä toista?…

Ja aivankuin tämän nimen ahdistamana, jota hän ei vielä ikinä ollut näin selvästi lausunut, hän kaulusta napittaessaan jatkoi:

— Kun neiti Fouille tulee uudestaan, jos hän tulee, niin minä koetan…

Mutta hän keskeytti:

— Mitä hänestä hätäilen, enhän häntä tunnekaan!

Hän ryhtyi sitten miettimään, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä:

— Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa!

Kaikki näyttää näet tavalliselta, heti kun vallitsevat huolet on syrjäytetty.

Ja täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän hän astui portaisiin reippain askelin.

Mutta neljännen kerroksen kohdalla odotti rouva Gerbois lattiaharjoineen.

Hra Baslèvre aikoi mennä ohi, ei kuitenkaan suomatta rouvalle ystävällistä hymyilyä, mutta tämä puhuttelikin häntä mitä ankarimmalla äänellä:

— Minulla olisi vähän asiaa, jos herra joutaisi hetkisen odottamaan.

Hämmästyen, mutta yhä hyväntahtoisena — maailma tuntui tosiaankin näyttäytymän hänelle uudessa valaistuksessa — hra Baslèvre jatkoi kulkuaan pysäyttämättä:

— Puhukaa pian, rouva Gerbois, minä kuuntelen.

— Neiti Fouille…

— Aivan niin, hän oli ilmoittautunut eilen ja minä olin antanut ohjeita hänen suhteensa, mutta ette tiedäkään, rouva Gerbois, ettei virastonjohtaja ole oman aikansa herra.

Hän puhui keveällä äänensävyllä eikä huomannut, että varsiluuta oli sulkenut tien.

— Neiti Fouille, alkoi rouva Gerbois uudestaan, — odottaa herraa. Jos herra siis suvaitsee, ilmoitan, että olette täällä.

Nyt hra Baslèvre tyrmistyneenä astui askeleen taaksepäin.

— Mitä te sanottekaan! En saata uskoa…

— Ymmärtäähän herra, että neiti Fouille on kääntynyt minun puoleeni, kun ei hän voinut odottaa.

— Odottaa mitä?

— No sitä… kyllä neiti Fouille sitten itse selittää.

Hyvin arvovaltaisesti rouva Gerbois samassa painoi kellon nappulaa.

— Herra Justin on täällä, sanoi hän neiti Fouille, joka ilmestyi ensimmäisellä äännähdyksellä. — Sopikaa nyt keskenänne.

Ja nojaten käsivarret ristissä lattiaharjaansa hän katseli työtään.

Hra Baslèvre sammalsi kauhistuneena:

— Arvoisa neiti, en todellakaan luule tällaisen ajan…

— Oi, hyvä herra, ajasta ei ole väliä. Pyydän teitä käymään sisään. En aio pidättää kauan.

»Tämä on siis neiti Fouille», ajatteli hra Baslèvre.

Neidin levollinen ilme rauhoitti häntä. Enintään hän pyytänee jotain tietoa tai suosittelee ehkä jotain maaseutuvirkamiestä.

— Olkoon menneeksi, mutisi hra Baslèvre alistuvasti. — Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi.

— Sallikaa minun näyttää tietä…

Ja toinen toisensa kintereillä he vaelsivat partisiippien temppeliin.

Rouva Gerbois taas, täytettyjen lupausten uskollinen vartija, alkoi lakaista oven edustaa niin tyynellä ilolla, kuin hän olisi palauttanut järjestykseen koko maailman; kun hänen arvovaltansa oli tarpeeksi turvattu, hän jätti loput Herran huomaan.

Hra Baslèvre ja neiti Fouille asettuivat vastakkain uunin kahteen kulmaukseen, jälkimmäinen selin ikkunaan, mutta edellinen aivan valoa vasten. Alkoi tarkastelu, jossa kummallakaan puolella ei salattu uteliaisuutta: tuntemattomien kesken, jotka joutuvat kohdakkain, vapautuu kohteliaisuus luontevasti turhasta kursailusta.

Se rauhallisuuden vaikutelma, minkä hra Baslèvre heti oli saanut neiti
Fouillesta, näytti vahvistuvan siitä, että tämä istui näin varjossa.

»Hän käyttäytyy kuin hurskas nunna», ajatteli hra Baslèvre, — »melkeinpä kuin itse Neitsyt Maria… ihmisparka…»

Mutta samalla hän huomasi, että jos hän muodostaisi itselleen tällaisen käsityksen neiti Fouillesta, tämä kyllä kestäisi vertailun erääseen toiseen naiseen. Hän arvosteli nimittäin kaikkea enää vain noiden tiettyjen kasvojen mukaan.

Heti kun hra Baslèvre oli asettunut istumaan hänen eteensä, oli myös neiti Fouille unohtanut keskustelun vaatimukset. Hän siirtyi mielessään katukäytävälle lähelle Vincennesin asemaa ja kuuli käskevän äänen sinkoavan:

»— Minä kiellän sinua tuntemasta häntä!»

Minkätähden ei olisi saanut turvautua tähän mieheen, joka kaksikymmentä vuotta oli asunut saman katon alla olematta kertaakaan epähieno, ja ilman että häntä edes oli tavannut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?

Mutta ei pidä liiaksi vajota omiin mietteisiinsä; se todistaisi tietoisesti tai harkitsematta sulkeutunutta mielenlaatua, mikä aina on vahingoksi. Uudestaan tekemisiin joutuessaan olisi molemmilla ollut oikeus epäillä, että ristiriitaisia etuja tai poikkeava elämänkäsitys oli heitä erottamassa. Ei siis ehtinyt kulua montakaan silmänräpäystä, ennenkuin he jo elivät yhteisissä ajatuksissa ja olivat myös seuraavat samaa ylivoimaista vaikutinta.

Haluamatta odottaa kauempaa hra Baslèvre kysyi muitta mutkitta:

— Tahdotte varmaan tiedustella minulta jotain viranomaisia koskevaa asiaa?

Neiti Fouille hymyili väkinäisesti:

En juuri sitä, hyvä herra. En pyydäkään saada kääntyä korkean virkamiehen puoleen, vaan pitkäaikaisen naapurini…

Olisinko siis tahtomattani tuottanut huoneistollenne jotain häiriötä, josta haluatte huomauttaa? huudahti hra Baslèvre hämmästyneenä.

Ette; pyyntö, jonka aioin teille tehdä, on luonteeltaan sangen erikoinen ja sellainen, että näette minun epäröivän, kun nyt pitäisi lausua se julki.

Koska neiti Fouille yhä hymyili, niin hra Baslèvre, joka kuolemakseen ei saattanut aavistaa, mitä tuleman piti, hymyili myös.

— Rohkaiskaa itsenne, neiti, ja jos suinkin suvaitsette, niin yhtykäämme jo itse asiaan, sillä, kuten heti sanoin, aikani on laskettua.

— Minä koetan…

Neiti Fouille huokaisi, mutta hänen äänensä ei vavahtanutkaan. Jos Andréa olisi keksinyt kuunnella oven takana, olisi hän voinut luulla, että sisarella oli tunti.

— Sallikaa minun ensin muistuttaa, että olen asunut tässä talossa noin kaksikymmentä vuotta…

— Ja minä kolmekymmentäkaksi, keskeytti hra Baslèvre.

— Niin, te ja minä olemme talon vanhimmat vuokralaiset, ja sekä talon isäntä että minun oppilaani — minulla on kaikkina aikoina ollut paljon oppilaita — voivat sitovasti todistaa teille luotettavaisuuteni…

— Hyväinen aika! keskeytti hra Baslèvre taas, — en koskaan ole epäillyt sitä!

— Antakaa minun puhua loppuun. Tarkoitan, että tiedusteluista saisitte sen vakuutuksen, että minkälaisia sitoumukseni lienevätkin, minä aina pidän kunnia-asianani täyttää ne määräaikana. Sentähden…

Neiti Fouille epäröi vielä viimeisen kerran, mutta jatkoi sitten loppuun asti yhtä varmalla äänellä, joka kuitenkin kuului hiukan ponnistetulta:

— Sentähden minä, jouduttuani eilen äkilliseen irtaimen rahan tarpeeseen, ajattelin vedota teidän avuliaisuuteenne, joka kuulemani mukaan on suuri.

— Ah! huudahti hra Baslèvre kadottaen hilpeytensä, — onko kysymys lainasta?

— On.

Ilmassa tuntui tuskin huomattavaa hämminkiä. Taas heidän ajatuksensa menivät omille teilleen, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että ne lopulta kumminkin kulkisivat samaan päämäärään. Hra Baslèvre, joka ennen ei ollut tahtonut velvoittaa ketään, kysyi äkkiä itseltään:

»Mitä ajattelisi hän, jos kuulisi, että aion suostua?»

Neiti Fouille tuumi:

»Kuinka häntä rakastankaan koettaakseni kaikkeni!»

— Hyvä Jumala, neiti, — aloitti hra Baslèvre neuvottomana, — myönnätte kai itsekin, että tämä tulee hyvin äkkiarvaamatta…

Haluten voittaa aikaa tutkiskellakseen itseään tarkemmin ja ennen kaikkea ihmetellen sitä, ettei heti voinut vastata kieltävästi, hän jatkoi:

— Kaikki riippuu muuten summan suuruudesta. Eikä minulle oikein ole selvää, mistä johtui, että tulitte ajatelleeksi minua ennen lukuisia tuttavuuksianne, joista mainitsitte.

Minä ymmärrän, vastasi neiti Fouille. — Mutta ennenkuin teette päätöksenne, toivoisin, että kuuntelisitte minua loppuun saakka.

Hienoinen käheys teki nämä sanat jo edellisiä kaiuttomammiksi, vaikka hän yhä jatkuvasti puhuikin ilman nähtävää mielenliikutusta; jotakuinkin tällä äänellä hän mahtoi sanella pienokaisilleen.

— Tietäkää ensiksikin, että on kysymys kahdestatuhannesta frangista ja sangen lyhyestä ajasta; pahimmassa tapauksessa riittäisi minulle yksi kuukausi. Korko on teidän määrättävissänne… Vakuudet?… Niin, ne ovat joko heikkoja tai varmoja riippuen siitä, miltä kulmalta niitä katsoo. Itse asiassa on minulle ainoastaan raskas työni, joka — kuten jo huomautin — tähän asti on ollut taattua… Mitä sitten siihen tulee, että käännyin teidän puoleenne, jota en tuntenut, mieluummin kuin jonkun oppilaani kotiväen puoleen, on sillä seikalla hyvin yksinkertainen syynsä. Minusta olisi ollut kiusallista — erittäin kiusallista — paljastaa jollekulle, joka olisi ollut selvillä sukulaisuussuhteistani, eräs… valitettava asianhaara… joka koskee juuri erästä sukulaistani.

Hra Baslèvre koetti mahdollisuuksien mukaan pysyä asian tasalla, mutta ei parhaalla tahdollaankaan voinut sitä täysin seurata. Kuta enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että joku henkilö oli saattanut ajatella häntä tämänlaatuisen palveluksen yhteydessä, ja että se henkilö oli juuri neiti Fouille.

— Teille sensijaan, jatkoi tämä, — en lainkaan epäröi ilmaista sattuneen pulani aihetta. Lie sanomatta selvää, etten itse henkilökohtaisesti ole missään tarpeessa. Ansaitsen säännöllisesti liikaakin sitä vaatimatonta elämää varten, jota vietän. Kun siis pyydän teidän apuanne, teen sen pelastaakseni erään omaiseni.

— Pelastaaksenne? toisti hra Baslèvre.

— Kuvitelkaa, että joku teidän läheisistänne, veljenpoika esimerkiksi, kummilapsi tai joku muu, jonka elämästä te olette vastuussa, olisi jonakin järjettömyyden hetkenä tehnyt jotkin kolttoset, ja että te, hankkimalla kaksituhatta frangia, voisitte estää hänet joutumasta kuolettavaan häpeään… Ah, sellaisessa tilanteessa tajuaa totisesti, etteivät maalliset rajoitukset paljonkaan merkitse! Ihminen on silloin valmis koettamaan mitä keinoa tahansa. Ja se seikka, hyvä herra, selittää teille, kuinka nyt olette täällä minun asiaani kuuntelemassa, samoin kuin myös sen suuren toivon, jonka olen perustanut teihin, jota tuskin tunnen edes nimeltä.

— Aivan niin, — myönsi hra Baslèvre, tietämättä liioin, mitä hän sillä oikein oli vahvistavinaan, — jos kerran on kysymys veljenpojastanne…

— En ole sanonut, että niin on laita, keskeytti neiti Fouille kuin tahtomattaan.

— Eikö veljenpojasta?… Siis jostain kummilapsesta?… tai ystävästä?…

Neiti Fouillen katse kävi levottomaksi. Miksi tuollaista kysellä, sensijaan että vastaisi suoraan, kun toinen odottaa? Yksi ainoa välähdys riitti paljastamaan ääressä olevan kuilun. Neiti Fouille kysyi itseltään yht'äkkiä: »Olisikohan rahat varastettukin häneltä? Eiköhän minua kiellettykin vain sen vuoksi puhuttelemasta häntä, ettei summa tulisi mainituksi, jolloin asia siitä juuri pilaantuisi, että hänen avullaan koetti sitä auttaa?»

Totuttuaan vähitellen hämärään hra Baslèvre kyllä huomasi neiti Fouillen levottomuuden. Sattuu, että mitä vähimminkin avoimessa mielessä syntyy ajatusyhtymiä juuri määrättyinä hetkinä, asianomaisen tietämättä miksi. Niinpä nyt hra Baslèvrenkin mieleen yht'äkkiä juolahti eräs ovenvartijan vaimon juoru, joka yhdistettynä tähän neiti Fouillen levottomuuteen ilmaisi, minkä miehen pelastusta tässä epäilemättä hankittiin.

Ihminen ei milloinkaan ole uteliaampi toisten salaisuuksien suhteen kuin silloin, kun hänellä itselläänkin alkaa niitä olla. Hra Baslèvre jatkoi siis:

— Sallikaa minun kaikissa tapauksissa tehdä yksi kysymys!

Tuskan ilme neiti Fouillen kasvoilla lisääntyi.

— Oletteko varma siitä, että hän, jota kohtaan tunnette näin suurta mielenkiintoa, on vasta ensimmäisessä seikkailussaan?

Neiti Fouille ei tahtonut saada vastausta huuliltaan:

— En ymmärrä, änkytti hän, että se asia kuuluisi keskustelumme varsinaiseen aiheeseen…

— Kuuluupa niinkin! En mitenkään tahdo udella, mutta sen vähän perusteella, minkä jo olette sanonut, minusta tuntuu kysymyksenalaiselta, vastaako suunnittelemanne uhraus vaivaa. On ihmisiä, jotka eivät ole pelastettavissa, sentähden että he itse ovat kykenemättömiä tahtomaan omaa pelastustaan.

— Antakaa minun luulla, että paraiten voin arvostella sen asian, — pyysi neiti Fouille väsyneesti.

— Tai huonoimmin, koska lie kysymys miehestä, jota rakastatte… vai kuinka?

Hra Baslèvren ääni pysyi koko ajan vapaana, mutta terävää katsettaan hän ei irroittanut neiti Fouillesta. Tämä toipui taas kuitenkin ja kokosi kaikki voimansa näyttääkseen yhtä lujalta kuin alussa.

— On aina rakastettava omaisiaan, mutisi hän. Se on ihmisen velvollisuus.

— Ei siinä määrin, että hyödyttömästi panee heille alttiiksi elämänsä.

— Silloin se ei olisikaan rakastamista…

Neiti Fouillen sanat putoilivat raskaina; jokainen tavu huokui tuskaa ja kärsimystä, vapaaehtoista tai pakollista.

— Mahdollisesti ei, vastasi hra Baslèvre. — Mutta syrjäisellä, kuten minä, on oikeus luulla, että hän, kieltäytymällä täyttämästä toivomustanne, säästää teidät uusilta pettymyksiltä.

Kieltäytymisestä mainittaessa neiti Fouille oli ristinnyt kätensä.

— Oi, hyvä herra, älkäämme antautuko siveydelliseen väittelyyn, josta ei ole ulospääsyä. Vastatkaa mieluummin kieltävästi tai myöntävästi; muu…

— Juuri se muu on pääasia. Vannokaa minulle, ettei hän, jolla sydämenne on, ole käyttänyt sitä väärin; silloin en enää epäile vastata myöntävästi.

Ristityt kädet kouristuivat epätoivoisesti.

— Mahdotonta! Mistä minä sen tietäisin?

— Mutta perheessä…

— Olenko puhunut perheestä?

— Kenestä sitten?

Heidän keskustelunsa oli muutamilla vuorosanoilla äkkiä muuttanut suuntaa. Sen ytimenä ei enää ollut neiti Fouillen pyyntö saada hra Baslèvrelta rahalaina, vaan tämä oli kääntänyt sen tarkoitukseksi koetella neiti Fouillen omaatuntoa.

Neiti Fouille nousi kiihtyneenä seisomaan.

— Kenestä?… Se ei kuulu teihin, hyvä herra! Sanoin jo, että on kysymyksessä erään ihmisen kunnia, mutta en mistään hinnasta maailmassa anna häntä alttiiksi teidän epäilyksillenne. Olettakaamme, ettei hän ole vaivani arvoinen eikä niiden tunteidenkaan, joita häntä kohtaan tunnen: mitä se tekee, jos saan luvan kysyä? Eihän avuliaisuutta harjoiteta autettavan vuoksi, vaan auttajan itsensä, koska auttaminen on huvia, ja minulla on oikeus, jos minua haluttaa, olla välittämättä siitä, kiitetäänkö minua avustani vai ei!

Lopetettuaan hän käänsi pois päänsä, jolloin sivulta lankesi valoa hänen kasvoilleen. Hra Baslèvre näki nyt vilahdukselta oikean neiti Fouillen! Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät leimusivat; korkea ja sileä otsa näytti entisestään laajentuneen. Ei enää ollut jälkeäkään n:o 16:n vuokralaisesta, jonka kohtalo oli asettanut opettamaan lähiseudun herrastyttöjä, — tässä puhui vain rakastajatar rakastajastaan!

Hra Baslèvre kumarsi jäykästi, vakuutettuna siitä, että oli ymmärtänyt.

— Tähän ei minulla enää ole mitään lisättävää, arvoisa neiti. Milloin tarvitsette rahat?

Ilman mitään väliasteita hänestä tuntui nyt aivan luonnolliselta myöntää pyydetty laina. Hän ei myöskään epäillyt, ettei saisi sitä takaisin, mikä seikka vahvisti sitä yleisen hyväntahtoisuuden mielialaa, joka eilisestä lähtien teki hänen elämänsä niin kepeäksi.

Neiti Fouille oli vähällä kiljaista.

— Niin… sanoi hän, — oikeastaan jo tänään… jos käy päinsä. Tietysti minä allekirjoitan kaikki asiaankuuluvat paperit.

— Saatte ne tänään.

Ja hra Baslèvre kumarsi toisen kerran, ilman että saattoi arvata, tarkoittiko hän hyvästellä vai ei.

— Siinäkö kaikki, mitä halusitte minulta kysyä? jatkoi hän kuin olisi tahtonut kuulla muutakin, ehkä neiti Fouillen puhuvan rakkaudesta.

— Siinä kaikki, kertasi tämä, — sillä kiittääkseni teitä tästä pelastuksesta en löytäisi haluamiani sanoja.

— Minä en pelasta ketään, en edes teitä, — vakuutti hra Baslèvre hiukan ivallisesti.

Tällä hän tahtoi sanoa, että neiti Fouille kyllä menettäisi rahat, mutta lausuttuina sanat melkein aina saavat toisen merkityksen, kuin mikä niille on tarkoitettu. Neiti Fouillea puistatti kuullessaan, mitä hra Baslèvre sanoi.

— Omituinen tilaisuus tutustua vihdoinkin, lisäsi tämä vielä ovelta.

— Elämä on niin kiperää, vastasi neiti Fouille lempeästi ja mietteissään.

Ja nyt oli hra Baslèvren vuoro tuntea ohimenevää levottomuutta. Hän luuli kuulleensa nuo sanat jolloinkin ennen, mutta ei enää muistanut missä.

Kadulle päästyään hän katseli itseään ihmeissään. »Minkätähden tein tämän?» kysyi hän.

Sitten hän ajatuksissansa hymähti.

»Hänen rakastajansa vuoksiko?… Tietysti, mutta kuka voi olla neiti
Fouillen rakastaja?»

Hän mietti ja havaitsi kummalliseksi, melkeinpä naurettavaksi, että kukaan mies saattoi tyytyä neiti Fouilleen.

»Valitseppas tuollaiset kasvot!…»

Hänen silmiänsä häikäisi; tuntui kuin jotain valoa olisi tulvinut häneen, haihduttaen muiston neiti Fouillen aiheuttamasta välikohtauksesta. Kasvot ilmestyivät taas, tällä kertaa jäädäkseen hra Baslèvren mieleen ainiaaksi…

III

Vaikk'eivät täten uudestaan ilmestyneet kasvot huomiseen iltaan mennessä hetkeksikään jättäneet häntä rauhaan, hra Baslèvre kuvitteli kuitenkin toimittavansa jokapäiväiset askareensa aivan vaivattomasti. Ei edes rahojen lähettäminen neiti Fouillelle näyttänyt järkyttävän hänen rauhallisuuttaan. Hän teki senkin kuin vain olisi allekirjoittanut tavallisen asiapaperin.

Mutta kun tuli aika lähteä Gustaven luokse, kaikki muuttui, ja äkkiä hän näki häikäisevän selvästi, että suostuessaan päivälliskutsuun, hän myöskin oli suostunut siveelliseen vastuuseen, joka johtaisi hänet ties' minne.

»Mihin minä olenkaan sitoutunut?» kysyi hän itseltään. »Suojelemaan
Gustavea, mutta jospa ihmeekseni edes aavistaisin, ketä vastaan!…»

Mitä hän ylimalkaan tiesi entisestä toveristaan? Ei mitään. Mutta noita kasvoja hän ei tuntenut senkään vertaa! Mistä siis tämä odotuksen jännitys, joka hänessä kasvamistaan kasvoi? Ja mistä eritoten tämä varmuus, että hän kulki kohti ankaria tai eriskummaisia tapahtumia? Totta onkin, ettei ratkaisevaa elämänvaihetta koskaan lähestytä luulematta, että tavattomia ja odottamattomia käänteitä seuraa sen mukana, minkä jälkeen todellisuus sitten osoittautuu sitä köyhemmäksi yllätyksistä…

Niin sekin ilta, jota hra Baslèvre näin oli pelännyt, muodostui mitä tavallisimmaksi, ulkonaisesti niin vähän poikkeukselliseksi kuin ajatella taitaa. Sen oleellisin sisällys oli salaista, tarjoten vähemmän näkyviä eleitä kuin sisäisiä ailahduksia, vähemmän puhuttuja sanoja kuin ilmaisemattomia tunteita.

Ensin hra Baslèvre hämmästyksekseen huomasi, ettei Gustaven huoneisto ollutkaan niin uhkea, kuin miltä se hänestä ensimmäisellä käynnillä oli näyttänyt. Toisella näkemällä vaikutelmat useimmiten haalistuvat, mutta voittavat myös luotettavaisuudessa. Ainoat, mitä todella saattoi nimittää ylellisyydeksi, eivät olleet eteisen piirrokset eivätkä herranhuoneen huonekalut, vaan mieluumminkin kaikkialla vallitseva turhantarkka siisteys, eräänlainen luonnollinen järjestys ja hiljainen sopusointu, joka yhdisti toisiinsa seinät ja tavarat.

Ja jos hra Baslèvre toiselta puolen oli tuntenut jotain levottomuutta Gustaven suhtautumiseen nähden, saattoi hän siinäkin suhteessa pian rauhoittua. Kun hän, tällä kertaa palvelijattaren saattamana, astui työhuoneeseen, jossa Gustave odotti, tuli tämä vastaan kädet ojolla, ehkä hiukan pilkallisen näköisenä, mutta puhuen hyväntuuliseen tapaansa:

— Kas niin, sanoi hän, — ei siis mitään uusia peruutuksia! Paidat sentään luottaa keittiöömme? Mainiota. Ja mikä parasta, sinä tulet täsmällisesti. Kaikki hyveet… Olet kerrassaan ihailtava, vanha veikko.

Ja tämä oli hänen ainoa viittauksensa tapahtuneeseen peruutukseen.

Mitä sinä tahdot? Ajattelin ensin… aloitti jo hra Baslèvre, kun onneksi Claire ilmestyi.

Seurustelu järjestyi siten itsestään, eikä koskaan saatu tietää, mitä hra Baslèvre oli ajatellut.

Clairenkin suhteen hra Baslèvre vähitellen jo oli kuluttanut loppuun kaiken kiihtymyksensä, joka yhtä paljon oli johtunut seikkojen salaperäisestä mutkallisuudesta kuin ilosta jälleen nähdä hänen kasvonsa. Hän ei enää tuntenut muuta, kuin mitä olisi tuntenut missä säätyläisseurassa tahansa. Joinakin hetkinä elämä tahtoo levätä ja toistelee silloin vain tuttuja puheenparsia. He odottivat jotain uutta, mutta se oli tullut jo eilen…

Sellainen oli alku. Kuitenkaan, kun mentiin ruokasaliin, hra Baslèvre ei voinut torjua ihmeellistä hyvinvoinnintunnetta.

Riippulampun valopiiriin valkoiselle liinalle järjestetyt valkeat porsliiniset ruokaneuvot herättivät heti halun sulkeutua pöydän ympärille ja puhua sitten hillityllä äänellä. Neljästä lasimaljakkoon pistetystä punaisesta ruususta näkyi kyllä, että tilaisuus oli epätavallinen, mutta kurotetuin kauloin nekin olivat osana yleisissä tervetuliaisissa, ja niiden henkäyksinä tuntuva tuoksu sekoittui nähtävästi samana aamuna vallatun parkettilattian puhtaaseen hajuun.

Ateria alkoi.

On harvinaista, ettei pöytäkumppanusten kesken syntyisi edes hetkellistä yhteisvirettä hälventämään heidän mieliensä soraääniä ja heidän huoliaan. Tuskin nämäkään kolme ateriatoverusta, joita varmasti hyvin erilaiset ajatukset askarruttivat, olivat istuutuneet, kun jo heidänkin välillään tapahtui yhdistyminen. Jokaisesta heistä rupesi tuntumaan luonnolliselta, että oltiin yhdessä, vaikka päinvastainen asiaintila olisikin ollut otaksuttavampi. Hra Baslèvre lakkasi olemasta tirehtööri. Gustave luuli ehkä palanneensa isä Gros'n aikoihin. Hiljainen Claire näytti onnelliselta.

— Miten täällä onkaan hyvä olla! sanoi yht'äkkiä hra Baslèvre tuttavallisuuden valtaamana.

Ja he rupesivat juttelemaan, hapuillen aluksi, mutta keskittyen pian niihin vähiin aiheisiin, jotka heille olivat yhteisiä.

— Missä sinä asut? kysyi Gustave.

— En juuri missään; eihän vanhoillapojilla ole oikeaa kotia.

Claire puuttui puheeseen:

— On kai teillä ainakin Limoges'issa perhetuttavia?

— En enää käy Limoges'issa.

Claire ei hellittänyt:

— Lie kuitenkin hauskaa todella tuntea olevansa kotoisin jostakin, omistaa oma kotiseutu ominaisine väreineen ja viivoineen. Kun on syntyisin parisilainen, kuten minä, ei oikein tunne kuuluvansa minnekään.

— Limoges on vain pieni kaupunki.

Gustave ja hra Baslèvre olivat yhtä mieltä siitä, ettei kannattanut pahoitella. Mutta kuinka paljon muistoja siihen sentään liittyi! Ja niin palautui koko menneisyys, eivätkä he senjälkeen enää muusta puhuneetkaan.

Merkillisiä mielteitä! Gustave loihti esiin koulupoikain kujeita, isä Gros'lle tehtyjä kepposia, ihmeellisen Vienne-joesta saadun kalansaaliin — kaikki seikkailuja, joita kellä tahansa oli ollut, mutta jotka heistä tuntuivat ainoalaatuisilta. Pöytäliinan mutka johti hra Baslèvren mieleen erään talon — hänen kotitalonsa — erään nuoruuden — hänen nuoruutensa — suuren onnen — hänen onnensa… Neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin tällaisten mielijohtumain pelkkä mahdollisuus oli kauhistuttanut häntä. Mutta nyt oli muistot manattu esiin, eivätkä ne häntä lainkaan kiusanneet, päinvastoin tunsi hän itsensä onnelliseksikin. Tekisi mieli sanoa, että noiden kasvojen vuoksi, joihin hän ei edes silmäissytkään, menneet ajat olivat kadottaneet katkeruutensa.

Huolettoman mielialan jatkuessa päivällinen kallistui jo loppua kohti.

— Muistatko?…

Kyllä hra Baslèvre muisti. Ja hänen sydämensä pullistui kuin pesusieni, jonka huokoset vettyvät. Kuullessaan puhuttavan nuoruudestaan hän nuortui uudestaan.

Mutta yht'äkkiä eräs soraääni rikkoi viehätystä. Gustave keskeytti kertomuksensa ja huudahti merkillisesti:

— Katsos Claire! Mitähän hän ajattelee, kun näen hänen suunsa seutuvilla saman nipistyksen kuin ennen vanhaan ja tuolla silmäkulmassa saman vaon, joka aina syntyi, kun hän tahtoi olla esikuvaksi?

Onkin todella uskomatonta, kuinka vuodet voivat pöhöttää huulet, harmentaa hiukset ja rypistää ihon, jaksamatta kuitenkaan hävittää mitään luonteen merkkejä. Mutta miksi mahtoi Gustave tästä huomauttaa? Sentähdenkö, että Claire noin herkeämättä katsoi hra Baslèvreen?

Tuli hetken pysähdys. Tuntui kuin jokin juolahdus olisi häipynyt palaamattomiin. Ehkä menneet ajat taas loittonivat…

— Mitäkö minä ajattelen? sanoi vihdoin hra Baslèvre vähän hämillään. — Sinua tietysti… omituista sattumaa, joka meidät jälleen on tuonut yhteen.

— Sattumia on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, — vastasi Gustave epämääräisellä äänensävyllä, — ja ennenkuin mitään päättää, on odotettava tapausten lopputulosta.

— Tahdotko väittää, että tällä kertaa…

— Oi, sanoin vain aivan yleisesti… Et sinäkään muuten aavista, keitä minä ajattelen.

Hän imaisi vielä savukkeestaan, hörppäsi loppuun kahvinsa ja lisäsi:

— Mutta, veliseni, minun on pyydettävä anteeksi, että muutamaksi hetkeksi petän seuran. Saattamatta arvata, että palaisit alkuperäiseen päätökseesi, lupasin tavata erään henkilön juuri tänä iltana… asia itsessään ei ole tärkeä… Usko pois, ehdin kyllä takaisin ennen lähtöäsi! On vain selvitettävä eräs lasku…

— Lasku!… Kirjallisuuslaskuko? tokaisi hra Baslèvre tahtomattaan hiukan ivallisesti.

— Niin juuri!

Gustave nousi seisomaan:

— Usko tai älä, mutta tahtomatta ollenkaan toitotella niitä palveluksia, joita hänelle teen, hän kyllä antaa minulle etusijan, kun yö tulee.

Tekikö hän pilkkaa? Ei kai sentään! Claire mahtoi olla tottunut hänen omituisiin puuskiinsa, koskapa vain sanoi:

— Etkö sinä tänään kumminkin olisi voinut siirtää toiseen kertaan?

— Tänään vähemmän kuin milloinkaan! En muuten lainkaan ole levoton…

Tässä piili tuskin huomattavaa ilkeyttä, yksi sellaisista pienistä vivahduksista, joiden merkityksen tajuaa vasta jälkeenpäin, tapahtumain valossa.

— Kyllä te kaksi lohduttaudutte minusta puhuen…

Hän oli jo kynnyksellä. Hra Baslèvrelle jäi vielä silmänräpäys aikaa huomata, ettei Gustaven ilme enää ollut sama. Hänen silmissään vilkkui määrittelemätön sekoitus huolestusta ja himoa. Missä hra Baslèvre ennen oli nähnyt tuollaiset silmät? Mutta portaiden ovi paukahti, hermostuneet askeleet, jotka olivat tömisseet eteisessä, hävisivät äkkiä, ja kääntäen päätään hra Baslèvre havaitsi olevansa yksin kasvojen kanssa… Päivällinen oli päättynyt.

Pitkä tuokio kului. Hievahtamatta he yhä näyttivät kuuntelevan, vaikk'ei talosta enää kuulunut mitään ääntä eikä ulkoakaan. Gustaven poistumisessa ei itsessään ollut mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin saattoi sanoa, että se oli aiheuttanut illan ensimmäisen hämmingin.

— Luulen olevan parasta, sanoi Claire vihdoin, että menemme hänen työhuoneeseensa.

— Niinkö?

Claire ei vastannut. Nyt oli hra Baslèvren vuoro; hän kysyi, mutta ulkopuolelta hampaittensa:

— Meneekö hän useinkin ulos näin illoin?

— Joka sunnuntai ja joskus myös torstaisin… Olin kuitenkin toivonut, että hän tänään…

— Ei, syy oli kokonaan minun, kun liian myöhään muutin mieltäni.

He vaikenivat taas. Pelkkä se tosiasia, että olivat lausuneet muutamia merkityksettömiä sanoja, näytti huojentaneen heitä. Tarvitaan määrätty aika siirtymiseen kiusallisesta tunnelmasta toiseen aivan erilaiseen. Huoneen rauha vaikutti heihin myös, vaikka hitaasti. He olivat kuin kaksi nukkujaa, jotka tuntemattomassa paikassa herättyään pyörittävät silmiään tietämättä, näkevätkö unta vai totta.

Hra Baslèvre aloitti jälleen:

— Teidän ruusunne tuoksuvat hyvältä.

Aikoen tarjota vieraalle yhden Claire kurotti kätensä. Hänen sormensa kosketuksesta yksi terälehti putosi.

— Ne kuihtuvat, mutisi hän, uskaltamatta enää kajota ruusuihin.

Taas hiljaisuus… Tuli vähitellen suloista olla, lämpöäkin hiipi jo mieliin.

Hra Baslèvre nojautui tuolinsa selkämykseen ja sanoi äkkiä:

— Kuinka tällaisesta kodista lainkaan raskii poistua?

Hän katseli varissutta terälehteä ja kiiltävää pöytäliinaa, mutta ei rohjennut kääntyä kasvoihin päin. Kun ei Claire vastannut, hra Baslèvre jatkoi:

— Oletteko sanonut hänelle, että kävitte ministeriössä?

— Tietysti… sehän lankeaa itsestään.

— Ja että suostuin ainoastaan teidän pyynnöstänne?

Claire ei näyttänyt ymmärtävän. Samassa hän arvasi, että Claire oli jättänyt mainitsematta pääasian, ja koska he tästä lähtien olivat ikäänkuin kanssarikollisia, hän tunsi tuttavallisuuden heidän välillään hetki hetkeltä kasvavan.