— Se hyvä, sanoi hän, liioin tietämättä miksi.
— On hyvä, vastasi Claire, — että käsititte hänen tarvitsevan teidän apuanne.
Claire näytti päättämällä päättäneen puhua ainoastaan Gustavesta.
— Mistä huomaatte minun sen ymmärtäneen? kysyi hra Baslèvre oikukkaasti.
Claire osoitti päänliikkeellä tyhjää tuolia:
— Minne hän meni?
— Sopimaan kirjoituksistaan… Niinhän hän sanoi.
— En koskaan näe hänen kirjoittavan.
— Ettekö siis uskokaan?
— En.
— Siis?
— Minä pelkään…
Selkä yhä kenossa hra Baslèvre otti kahvilusikkansa, rupesi leikkimään sillä ja kysyi mahtavasti:
— Sentähdenkö te toissa päivänä puhuitte sanomattomasta tuskasta?
Huomatessaan Clairen vaikenevan hän jatkoi, kaiken aikaa puhuen kuin jollekulle toiselle vastapäätä olevalle:
— Minä ymmärrän, että teistä tuntuu ilkeältä paljastaa vieraalle näin omakohtaisia asioita. Mutta ettekö kumminkin ole arvannut, että ensimmäisestä hetkestä lähtien…
Hänen lauseensa jäi kesken. Musertava arkuus antoi hänen sanoilleen jo ennakolta niin tavattomat mittasuhteet, ettei hän uskaltanutkaan niitä lausua, vaan peräytyi kauhistuneena.
Claire painoi päänsä alas ja punastui.
— Tiedän teidän tosiaankin tahtovan auttaa minua — sanoi hän — mutta mistä johtuneekin, että tänä iltana myös olen saanut sen varmuuden, että apunne tulee liian myöhään? Oi, kuinka ne ovatkaan kaukana, meidän onnelliset vuotemme! Olisittepa tuntenut hänet silloin! Epäilemättä hän jo oli epävakainen, mutta niin iloinen, puhdas, kirkaskatseinen ja avomielinen; hänen pieninkin eleensä uhkui oikeaa yhdessäolon riemua… Mutta sitten vähitellen, tai oikeammin jokseenkin yht'äkkiä, jokin samensi hänen silmänsä, meidän keskinäisen suhteemme ja hiljainen onnemme, joka oli meidän rikkautemme. Ja valhe alkoi. Mikä?… sitä en tiedä. Eräinä hetkinä on minulla varma vakaumus jostain kamalasta petoksesta, toisesta elämästä, josta minä olen poissuljettu. Mutta ei se vielä mitään; loppujen lopuksi kärsin siitä ainoastaan minä yksin. Eräs toinen asia peloittaa minua tuhat kertaa enemmän. Siitä lähtien kun hän on väittänyt kirjoittavansa, on minua ahdistanut ajatus, että meidän tulolähteemme ovat käyneet epävarmoiksi. Huomatkaa, että sanon epävarmoiksi; en rohkene mennä pitemmälle… Mutta minkätähden täällä joinakin päivinä on paljon rahaa ja toisina taas niin hirvittävän hermostunutta? Elämämme on samanmukaista: Gustave on vuoroin tuhlaavainen, vuoroin ärtyisä. Joskus hän palaa luokseni, mutta kuin pitkältä matkalta. Näyttää silloin, kuin hän tahtoisi pyytää minulta anteeksi, mutta samalla tunnen, että hän vain hetkellisesti hakee turvaani. Sitten kaikki taas alkaa alusta, ja tuntuu, kuin koko talo tyhjenisi. Tuntee itsensä sitä yksinäisemmäksi, kun odotuskin kauhistuttaa… Älkää luulkokaan, että kuvittelen! En tosin tunne salattuja syitä, mutta kaikki muu… kaikki muu… kuinka varma siitä olenkaan!
Puhuessaan hän oli koko ajan katsonut pöydälle pudonneeseen terälehteen ja sen yli ehkä myös Gustaven työhuoneeseen, joka oli hämärän peitossa kuten isäntänsä elämäkin.
Hra Baslèvre ei näyttänyt enää kuuntelevan, mutta sen mukaan kuin sanat lankeilivat, hän oli yhä epävarmempi siitä, tunsiko sääliä vai mielihyvää. Hän olisi tahtonut surkutella Clairea, mutta olisi ollut tyytymätön, ellei tämä olisi tuntenut itseään onnettomaksi.
— Minä pyydän anteeksi, lopetti Claire hämmästyen sitä, että oli paljastautunut ventovieraalle.
— On hetkiä, aloitti hra Baslèvre, — jolloin helpottaa uskoa surunsa ystävälle.
Yht'äkkiä lusikka, jolla hän koko ajan oli leikkinyt, luiskahti hänen sormistaan ja putosi heidän tuoliensa väliin.
Totellen samaa vaistoa molemmat kumartuivat sitä nostamaan. Heidän hiuksensa hipaisivat yhteen. Hra Baslèvre ehti ennen, tapasi lusikan ja suoristautui; hän oli tullut vähän kalpeaksi.
— Minkätähden salata sitäkään, mitä minä jo muutaman tuokion olen tuntenut, — jatkoi hän kai liian pikaisesta liikkeestään hiukan hengästyneenä. — Astuessani tähän huoneeseen oli ainoa aikomukseni hauskuttaa teitä; mutta kun kuunnellessani teidän kertovan katselin tätä pöytää, niin silloin — elämässä näkyy ilmaantuvan kaikenlaisia häiritseviä sivuseikkoja — silloin minä yht'äkkiä muistin, että meidän ruokasalinpöytämme minun lapsuudessani oli myös tällainen soikio… Niin, juuri tällainen… aivan samanlainen… Minun paikkanikin oli samalla kohdalla, pitemmän akseliviivan päässä, ja teidän paikallanne…
— Minun paikallani? kertasivat kasvot, jotka nyt näyttivät menneisyyttä heijastavalta kuvastimelta.
— Siinä istui äitini…
— Minä kiitän teitä, sanoi Claire lyhyen vaitiolon jälkeen. — Minulle on mieluista, että juuri tällä hetkellä rinnastitte minut hänen muistonsa kanssa.
Hra Baslèvre pudisti hartioitaan:
— Minusta se päinvastoin tuntuu kummalliselta.
— Miksi niin?
Hra Baslèvren ääni aleni nyt vuorostaan.
Koska en vuosikausiin ole voinut ajatella häntä tuntematta vihlaisua sydämessäni, kun sensijaan tänä iltana ja teidän luonanne…
Ei se minusta johdu, vaan siitä, että elvytitte muistojanne…
— Se ei mitään vaikuttanut, että niistä puhuin; muutoksen aiheutti se lempeys, jolla minulle itse haastelitte.
— Niinkö luulette?
— Olen siitä varma.
Hra Baslèvre oli vihdoinkin uskaltanut kääntää päänsä suoraan kasvoja kohti; jonkin vastustamattoman voiman pakottamana hän koetti täydentää ajatustaan:
— Kolme päivää sitten en teitä vielä tuntenutkaan, ja tänään jo…
Mutta tehden torjuvan eleen Claire keskeytti hänet lempeästi ja jatkoi itse:
— Ja tänään jo seurustelemme kuin vanhat ystävät… miestäni odotellen.
Hän korosti näitä viimeisiä sanojaan. Sitten hän rehdisti, kohottaen kirkkaan katseensa, josta ehdottomasti ei ilmennyt mitään muuta kuin hänen sanoistaankaan, ojensi hra Baslèvrelle kätensä. Tämä tarttui siihen kainosti, tuskin huomattavasti puristaen. Se mitä hän tunsi, oli ehkä mielihyvää, ellei se ollut pyörrytystä. Sielu saattaa näin joskus kadottaa itsetarkkailukykynsä, ilman että mitkään ulkonaiset seikat ilmaisevat sisäistä häiriötä, vaan kaikki näennäisesti pysyy ennallaan.
Yht'äkkiä he säpsähtivät ja heidän kätensä erkanivat, kuin joku olisi heidät yllättänyt. Gustaven työhuoneessa oli isä Gros'n pöytäkello ruvennut lyömään.
— Jo kymmenen, mutisi Claire, — hän viipyy kauemmin kuin tavallista.
Ehkä olisi parempi…
Hän pysähtyi. Hra Baslèvre, joka oli ymmärtänyt, silmähti vielä pöytään, variseviin ruusuihin, ympäri tätä niin rauhallista huonetta ja nousi sitten seisomaan.
— No niin, sanoi hän. — Minä lähden, koska pidätte sitä parempana. Mutta jos pyydätte palaamaan, minusta tuntuu, että koettaisin, todella olla teille hyödyksi.
— Palaamaan?
Arvelun ailahdus kulki yli kasvojen.
— Miks'ei?… Te jäättekin minulle velkaa kiitoskäynnin; niinhän tapa on…
He menivät eteiseen; Claire auttoi hra Baslèvrea pukemaan ylleen päällystakkinsa, ojensi hänelle hänen lakkinsa ja keppinsä eikä koko aikaan puhunut mitään. He liikkuivat pehmeästi kuin ihmiset, jotka ovat tehneet nopean kiertomatkan; paljonkaan he eivät olleet toisillensa sanoneet, mutta kuitenkin he tunsivat, että tästä illasta alkaisi uusi elämä heille molemmille.
Ennenkuin he erosivat, hra Baslèvre tarkasteli kasvoja vielä viimeisen kerran.
— Huomenna minä ryhdyn ottamaan selkoa siitä epäselvyydestä, joka teitä huolestuttaa.
Mutta Claire vastasi vain hyvästelevällä merkillä; mahdollista oli, että hän pelkäsi selvyyttä, tai ettei hän siitä enää niin välittänyt. Ja pyörittäen päässään sekavia ajatuksia hra Baslèvre aikoi astua alas portaita.
Ehdittyään ensimmäisen kerroksen käänteeseen, joka oli huonosti valaistu, hän huomaamattaan törmäsi mieheen, joka kulki päinvastaiseen suuntaan. Seurasi molemminpuolinen huudahdus:
— Sinä!
— Miks'et odottanut?
Gustave tuli kotiin.
Vaimosi alkoi jo tulla levottomaksi, sanoi hra Baslèvre. — Kirjallisuus taisi venyttää kohtaustasi.
Kumea naurahdus oli ainoa vastaus.
— Kiiruhda nyt joka tapauksessa häntä rauhoittamaan.
Taaskaan ei mitään vastausta.
— No, mitä tuumit? ahdisti hra Baslèvre hermostuen.
Silloin Gustave äkkiä kumartui toverinsa puoleen ja sanoi:
— Mitäkö minä tuumin? Erästä ihmeellistä kysymystä, veliseni, joka pälkähtää päähäni ainoastaan, kun tapaan sinut: oletko ehkä kauniin ilman lintu?
»Olisiko hän juonut?» tuli hra Baslèvre ajatelleeksi.
Gustave jatkoi:
— Mutta unohdinkin… et mahda tietääkään, mitä se merkitsee… Sitä suurempi syy tulla uudestaan, eikö niin? Jonakin läheisenä sunnuntaina… tai niin pian kuin vain tahdot, sitäpaitsi… Ja sinä päivänä minä tuon… Tahdotko nähdä, mitä minä tuon?…
Hän ryhtyi kuumeisesti kaivamaan taskuaan.
— Anna olla! Et näytä olevan täydessä järjessäsi… Hyvää yötä…
— Tapaamiin.
Hra Baslèvre jatkoi matkaansa.
Gustaven kohtaaminen ja hajanaiset puheet olivat jättäneet häneen kiusallisen vaikutelman. Mutta heti ulos päästyään hän huomasi tähdet.
— Miten ilma vielä on lauhkeaa, mutisi hän.
Sitten hän, kuten neiti Fouille toissa iltana, häipyi Parisin suureen pimeyteen.
Hän luuli, ettei hän enää ajatellut mitään, vaikka kantoi mielessään noita kasvoja; niinikään hän kuvitteli vielä olevansa oma itsensä, ja hän kulki kuin haamu…
IV
Täytyy hetkeksi keskeyttää kertomuksen kulku.
Tähän asti oli sattunut paljon ulkonaisia tapauksia: Gustaven ilmestyminen, Clairen käynti ja neiti Fouillen näyttäyminen näköpiirin rajalla. Mutta äkkiä kaikki kokonaiseksi kuukaudeksi painautui ja hautautui sisäiseksi tajuntaelämäksi, joka oli hra Baslèvren.
Näin peitetyn kehityksen kuvaamiseksi pitäisi näöllistä ulottuvaisuutta vailla olevilla sanoilla saada aikaan vielä vähemmän aistimellisia vaikutuksia. Sydämen matka on kuin risteilyretki: sillä kuljetaan pallonpuoliskolta toiselle, taivaanrannan muuttumatta…
Siirryttyään siis sielunelämään näytelmä yhdeksi kuukaudeksi hävisi kaikkien silmien ulottuvilta. Vain pari kolme tapahtumaa kuvasti kuin rypyt sitä sisäistä käymistä, mikä kyti tavallisuudesta poikkeamattomissa ulkonaisissa puitteissa.
Ensiksikin, kaksi päivää Gustaven päivällisten jälkeen hra Baslèvrella oli ilo — tai harmi, kuinka vain tahdotaan — kohdata eräässä käytävässä ystävänsä, tohtori Michon.
Kas, sanoi tämä, — ajattelin juuri teitä.
Minua! — vastasi hra Baslèvre hämmästyen — Mistä syystä?
Luultavasti koska olin tapaava teidät. Oletteko huomannut, että ihmiset usein ilmoittautuvat lähettämällä edeltäkäsin aavistuksen tulostaan?
— Aina psykologi, tämä kunnon tohtori!
— Aina… Entäs te?
— Tietääkseni en koskaan ole väittänyt sitä olevani.
— Ei hra Jourdainkaan luullut kirjoittavansa suorasanaista. Mutta katsotaanpas kasvoja?… Vieläkö kevät pitää teitä kulkurituulella?
— Mitä tahdotte?
— En tahdo mitään; minä arvaan, se riittää.
— Toinen aavistus?
— Aivan niin. Muistakaa tuonnoista varoitustani: se tuntematon vaanii teitä.
Hra Baslèvre oli muistelevinaan.
— Se tuntematon, josta puhuin Tuileries'ssa, se koettelemusten mies…
Vapautuen näennäisestä epävarmuudestaan hra Baslèvre hymähti hilpeästi:
— Hyvä tohtori, sallikaa minun sanoa yksi asia: jos hänen milloin tekisi mieli häiritä minua, tunnen itseni kyllin voimakkaaksi kuristaakseni hänet lempeästi; tämän tietäen hän onkin varonut koettamasta.
— Ai,ai! Oletteko siis kumminkin kohdannut hänet?
Mutta vaikka Michonin olkapää ahnaasti painuikin hra Baslèvrea kohti, hän pääsi pujahtamaan alta: — Riittää jo kerrakseen…
Toinen tapaus oli yhtä joutava.
Hra Baslèvren lainattua rahaa neiti Fouillelle oli tästä hänen silmissään tullut todellisuudessa olemassaoleva henkilö, joka sellaisena ansaitsi huomiota.
Eräänä iltana siis — luullakseni täsmälleen viikko lainauksen jälkeen — hra Baslèvre kotiin tullessaan pysähtyi neljänteen kerrokseen, sensijaan että yhteen menoon olisi jatkanut matkaansa perille saakka, ja soitti. Hän tahtoi jatkaa tuttavuutta kohteliaisuuskäynnillä.
Andréa avasi nuristen.
— Onko neiti Fouille kotona? kysyi hra Baslèvre hyvin kohteliaasti.
— On kyllä, mutta ei ota vastaan, vastasi Andréa tylysti.
— Vai niin! huudahti hra Baslèvre pettyneenä. — Siinä tapauksessa sanokaa hänelle…
Niin, mitä sanottavaa hänellä oikeastaan oli?
— Pääasia, että hän saa tietää minun käyneen, ja että pahoittelin… niin, minä todellakin pahoittelen… — Ja hän jätti nimikorttinsa.
Samana iltana pieni kirjelappu toi neiti Fouillen vastapahoittelut; siinä seisoi lopuksi: »Vakuuttaen teille vielä kiitollisuuttani on minulla ilo ilmoittaa, että aion lyhentää velkaani melkoisella ennakkosummalla.»
— Hyvä! sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Mutta en minä siellä sen vuoksi käynyt.
Minkätähden siis?
Samalla viikolla hän myös ryhtyi Clairelle lupaamiinsa tiedusteluihin. Hän ei enää kääntynyt hra Rabaultin puoleen, vaan meni yleiseen sihteerinvirastoon ja henkilökunnan toimistoon. Hänen saavuttamansa tulokset supistuivat pelkkiin arveluihin ja kuulopuheisiin. Oli mahdollista, että kirjuri Gros'n menot nousivat yli hänen tulojensa. Toiset otaksuivat, että hänellä oli rikas rakastajatar, toiset taas, että hän löi vetoja kilparadoilla. Sanalla sanoen, kaikki jäi yhtä epäselväksi kuin ennenkin.
Sitäpaitsi ja ennen muuta hra Baslèvre useaan, kertaan teki matkan Boulevard Blanquille. Totta puhuen nämä käynnit merkitsivät tärkeää muutosta hänen elämässään, mutta ei sitä ministeriössä eikä Béarnin kadun varrella kukaan voinut huomata.
Ei liene hyödytöntä mennä tässä hiukan yksityiskohtiin; yksi ainoa, jälkeenpäin kaikkiin pikkuseikkoihin suunnattu valonsäde riittää joskus osoittamaan, kuinka suuria ne itse asiassa olivat.
Päivälliset, jotka vielä muistettaneen, olivat olleet sunnuntaina. Seuraavana torstaina hra Baslèvre meni kiittämään, mutta ei tavannut ketään kotona. Hän poistui ilmoittaen ovenvartijalle tulevansa uudestaan määrättynä päivänä ja määrättyyn aikaan ja tekikin niin.
Tällä kertaa kasvot odottivat häntä. Heti sisään astuttuaan hra
Baslèvre kysyi keveällä äänellä:
— Eikö miehenne olekaan kotona?
Hän tiesi sen ilmankin, sillä juuri siihen aikaan oli Gustaven oltava hra Rabaultin siipien suojassa.
— Eihän sen pitäisi olla teille tuntematonta, vastasivat kasvot, kärkkäinä siitä, ettei niiden tarkkanäköisyyttä epäiltäisi.
Hra Baslèvre punehtui hiukan ja ryhtyi selittämään:
— Suoraan sanoen — myönsi hän — minun on tunnustettava, että siihen vähän laskinkin: halusin kertoa teille asiain kulusta.
Hän selosti sitten toimenpiteensä, uskaltamatta kuitenkaan mainita, että luuli niiden lopullisestikin jäävän tuloksettomiksi.
Tarkkaan kuunnellen Claire pudisti päätään.
— En koskaan ole odottanut valaistusta muualta kuin jostain sattumasta, huokasi hän viimein. — On myös hetkiä, jolloin toivon saavani pysyä epätietoisuudessa, — varmuus peloittaa…
Sitten hän kertoi puolestaan, että palattuaan kotiin sunnuntaina Gustave oli maininnut, että hän mahdollisimman usein aikoisi kutsua vanhan ystävän taloonsa.
— On onni, että hän haluaa tavata teidät useammin. Ihmettelen vain, niistä hän onkaan saanut sen innon; luulen kyllä koettaneeni sitä hillitä.
Hra Baslèvre vastasi koruttomasti:
— Minä tulen uudestaan, jos haluatte ja milloin haluatte.
— Kiitos lupauksesta, mutta ei aivan pian… sitten myöhemmin… kyllä hän kirjoittaa…
Senjälkeen punoutui tyyni keskustelu tavallisista asioista. Juteltiin hra Baslèvren virkatehtävistä, hänen loma-aikojensa vietosta, hänen kävelyretkistään, hänen lukemistaan kirjoista… Kasvojen hymy ei lakannut kysymästä eikä hra Baslèvre vastaamasta.
Erotessaan he antoivat toisilleen kättä, mutta puristamatta.
— Pikaisiin näkemiin, sanoi hra Baslèvre aika hiljaa.
Claire vastasi reippaasti, katsoen vierastaan suoraan silmiin:
— Kuten tahdotte, mutta mieluimmin kello kuuden jälkeen…
Se oli virastojen sulkemisaika. Hra Baslèvre ymmärsi, kumarsi ja lupasi odottaa, kunnes hänet kutsuttaisiin.
Toinen viikko kului. Hän alkoi ihmetellä, kun ei mitään kuulunut.
»Ehkä Gustave on kirjoittanut», ajatteli hän, »mutta kirje joutunut hukkaan! Ministeriössä hukataan niin monenlaista…»
Hiljaisuutta jatkui yhä. Silloin hän eräänä iltana, poistuttuaan virastosta tavallista aikaisemmin, taas suuntasi kulkunsa Place d'Italieta kohti, päättäen ottaa asioista uuden selon.
Oltiin nyt toukokuun lopulla. Penkeillä keskellä toria istuskeli pientä väkeä ilta-auringon lämpimässä. Eräästä aukosta näkyi kaukaa Panthéon, kelluen kuin kevyt kuori kivisen aallon harjalla. Muuten oli joka puolella vain korkeita taloja, viliseviä katuja ja tungeskelevia ihmisiä. Mutta ilma oli selittämättömän ohutta, taivas rusotti ja kevät kehittyi.
Perille saavuttuaan hra Baslèvre kuuli, että »jollei hra Gros vielä ehkä ollutkaan tullut, niin ainakin rouva oli kotona».
Niin hän olikin. Gustave ei vielä ollut kirjoittanut. Eikä hän enää ollut puhunutkaan »tirehtöörin» kutsumisesta. Joka päivä hän myöskin oli tullut kotiin entistä hiukan myöhemmin.
— Hyvä… hyvä… vastasi hra Baslèvre, kuunnellen kynnykseltä, mitä hänelle kerrottiin.
— Mutta ettekö tahdo koettaa odottaa?
— Miten teille vain sopii.
Täällä, mukavassa ja siistissä huoneistossa unohti ympäröivän korttelin, nauttiakseen vain ilmasta ja valosta.
Hra Baslèvre viipyi lähes tunnin. Elämässä on silloin tällöin levähdyshetkiä, joina ikäänkuin tuntee laskevansa maahan kuin matkamies laukkunsa omat ajatuksensa, omat huolensa ja oman henkilöllisyytensä. Ihminen on sellaisina hetkinä kuin vaeltaja, joka virkistäikse pensaikon juurella. Ja hra Baslèvresta oli tullut tällainen vaeltaja. Hän ei puhunut Gustavesta — mitä se olisi toimittanut, koska Gustaven pian piti saapua? Eikä hän puhunut itsestään eikä mistään, mikä tavallisesti kiinnitti hänen mieltään. Mutta kuitenkin hän pelkäsi, ettei ehtisi saada sanotuksi, mitä olisi ollut sanottava, ja hän olisi tahtonut pidättää pöytäkellon osoittajia.
Claire kuunteli hajamielisen näköisenä, kuinka hra Baslèvre intoutui kaljuista puista ikkunan ulkopuolella. Hänenkin ikkunansa edustalla oli puita… Hänkin saattoi illoin nähdä ihmisiä istuvan eräässä puistikossa, kaikenlaista kansaa… Voi, miten Parisissa sentään oli monenmoista väkeä!…
— Ettekö silloin esimerkiksi, kun tässä tuonnoissa päivänä kävitte ministeriössä, kohdannut odotushuoneessa erästä ruskeihin puettua naista, varsin miellyttävän näköistä… erittäin miellyttävän…
Ei, Claire ei muistanut nähneensä sellaista naista. Mutta kuinka hra
Baslèvre täällä tuli ajatelleeksi neiti Fouillea?
— Miten hän viipyy! keskeytti Claire. — Milloin tulleekaan?
Ja neiti Fouillen romaani kaikkosi kohti Parisin suurta pauhua jättääkseen tilaa ainoastaan kasvojen levottomuudelle.
Luuletteko hänen siis kirjoittavan minulle vielä?
— Minä toivon…
— Ja jollei hän kirjoita?
— Älkäämme katsoko niin pitkälle.
Poistuessaan hra Baslèvre luuli tuntevansa, että kasvot kaiteen yli kumartuen määrittelemättömällä katseella tällä kertaa seurasivat hänen kulkuaan portaissa.
Taas parin viikon hiljaisuus. Vihdoin eräänä perjantaina saapuu sitten kirje, jossa »ystävä Baslèvrea» pyydetään päivälliselle seuraavana päivänä.
Hra Baslèvre lähti heti Boulevard Blanquille. Lauantaina piti olla virallinen rakkaudenateria ministeri isäntänä. Mahdotonta päästä siitä urakasta.
Tämä oli viimeinen käynti kasvojen luona puheenaolevana ajanjaksona. Gustave, tavalliseen tapaansa, oli poissa. Kasvot näyttivät hätääntyneiltä.
— Mikä teidän on? huudahti hra Baslèvre heti Clairen nähdessään.
Ei hänen mikään ollut; ainakin hän niin vakuutti, rauhallisesti koettaen hymyillä tavallista hymyään.
— Entäs teidän itsenne?…
Ja kun hän sen kuuli, hänen oli hyvin vaikea enää pidättää masentunutta liikettä.
— Onko Gustaven hullusti?…
Gustavenko vai kasvojen? Huonosti valaistuissa portaissa on vaikea erottaa katseen nopeita vivahteita.
— Hullusti… toisti Claire.
Hra Baslèvre kiirehti jatkamaan:
— Oikeastaan, kun minun ei kerran tarvitse johtaa noita kemuja, voisinkin ehkä pujahtaa niistä aikaisemmin ja viettää täällä lopun iltaa… jos luulette minun todella voivan olla teille hyödyksi…
Ei mitään vastausta.
— Se on siis sovittu, minä tulen noin kello yhdeksän… ehkä puoli kymmenen…
Sitten hän poistui hyvästelemättä, sulkien oven hiljaa jälkeensä, kuin olisi lähtenyt sairaan luota.
Ja siinä kaikki! Boulevard Blanquilla ei sinä iltana tosiaankaan sanottu paljon, ensimmäisen illan ihanuudesta ei ollut jälkeäkään. Gustave olisi mielellään saanut kuulla kaiken, kukaan todistaja ei olisi voinut epäillä mitään. Kuukausi oli kulunut, kaksi sielua oli vierimässä pyörteeseen eikä päältäpäin nähnyt tämän enempää! Mutta näkeekö mahlan nousevan kuorittuun puuhun? Eikö tämä mieluumminkin ollut kuin sitä ihmeellistä synnytystyötä, joka kuolleelta näyttävän maan uumenista nostaa viljan laihon sen pintaan?
Välttämätön rajuilma puhkesi seuraavana päivänä, sillä ainoastaan rajuilmat tai päivänpaiste nostattavat vihreitä varsia. Kertomuksen päättämiseksi tästä ajanjaksosta, jona hra Baslèvre näennäisesti oli kokenut niin vähän, tarvitsee enää vetää vain yhden nopean piirron, ja se on tämä:
Kuten hra Baslèvre oli luvannut, hän saapui puoli kymmenen tienoissa.
On harvinaista, ettei taloon tullessaan heti tuntisi siellä saapujan suhteen vallitsevaa mielialaa. Jo eteisessä hra Baslèvre huomasi eräänlaisen yleisen vihamielisyyden tunnun, joka oudosti uhkui seinistä. Hänen juhlapukunsa, johon hänen oli täytynyt pukeutua, vahvisti vielä samaa riitasointuisuutta, mitä huoneetkin aavistuttivat.
Ensimmäinen pettymys odotti häntä: Gustave oli yksin.
— Kas vain! huudahti tämä, — sinä olet kohtauksen kunniaksi pukeutunut oikein juhlapukuun.
Ja peläten kai, ettei hra Baslèvre ollut ymmärtänyt, hän lisäsi:
— Sillä tänä iltana saammekin olla kahden, kun Claire on sairas.
— Toivoakseni ei vakavasti?
— Ei, huonoa tuulta enemmän kuin terveyden häiriötä, — selitti hän ja jatkoi tuolia tarjoten:
— Kuinka hieno sinä oletkaan tänä iltana!
Sitten hän rupesi käyskentelemään edestakaisin poikki huoneen. Ja kun tämä ei ollut erikoisen suuri, täytyi hra Baslèvren joka kerta hänen ohikulkiessaan muuttaa viereen ristiin heittämä jalkansa tai ainakin taivuttaa sitä. Gustave jankutti koneellisesti: »Kuinka hieno sinä oletkaan!» näyttämättä ollenkaan huomaavan, miten tylysti hän vierastaan kohteli.
— Minä pyydän, sanoi viimein hra Baslèvre hiukan hermostuneesti, — anna minun pukuni olla.
— Kun väitän, että olet hieno, vastasi Gustave pikaisesti, — tarkoitan siveellisessä suhteessa, sillä pukusi, se…
Hän silmäili sitä tuntijan katseella, joka saattoi hra Baslèvren punastumaan. Hänestä tuntui ilkeältä, jos huomattiin, että hän säästäväisyyssyistä käytti vanhanaikaista hännystakkia.
— Totean, muistutti hän vuorostaan, — ettet nyt ole samalla tuulella kuin tuonnoin portaissa kohdatessamme. Mikä sinun on tänään?
— Ei mikään.
— Eikö kirjoitteleminen vetele?
Mutta Gustave oli äkkiä pysähtynyt.
— Kuuleppas, vanha veikko, — aloitti hän — olet halunnut tulla minua tervehtimään ja siinä teit sangen kauniisti. Etkö nyt myöskin tahtoisi luopua tuosta letkauttelemisestasi, joka ei mitään hyödytä? Minä puolestani en ainoastaan ole aikonut hylätä tätä pahaa tapaa, vaan myöskin puhua suuni puhtaaksi.
Hra Baslèvre sopersi ällistyneenä:
— Puhua puhtaaksi!… Mitä sinä tarkoitat?
— Sinä siis suostut? Siinä tapauksessa…
Vetäisten itselleen tuolin Gustave asettui istumaan aivan hra Baslèvren ääreen. Hän ei nauranut enää: hän oli ottanut ankaran ilmeen, joka teki hänet vaikeaksi tuntea.
— Siinä tapauksessa sanokaamme suoraan, niinkuin asiat ovat. Minulle ei luonnollisestikaan ole tuntematonta, mistä se kunnia johtui, että peruutit aikaisemman, eikä muuten erikoisen kohteliaasti esitetyn kieltäytymisesi kutsustamme. Yhtä hyvästi tiedän myös, että taloni ensimmäisestä illasta saakka on houkutellut sinua, ja että jos nyt olet joutunut — niinkuin sinusta näyttää tuntuvan — ikävään selvittelyyn, et parempaa ole odottanutkaan. Joku toinen voisi luulla, että suostuessasi tällaisella innolla vaimoni kaikkiin pyyntöihin tahdot häntä vakavasti, mielistellä; mutta minä…
Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
— Minä, joka tunnen sinut pienestä pitäen, en saata erehtyä. Et hituistakaan ole muuttunut entisestäsi, ja nytkin — olen varma siitä — istut täällä rehellisesti vain minun tähteni ja sanoisinko siveyden nimessä. Nyt kuten ennenkin siveys ja sinä olette sama asia. Siveys on sinun jalkavaimosi ja todennäköisesti ainoa… Se on uskomatonta, mutta totta!
Hra Baslèvre, jonka kädet alussa olivat hienostaan vavisseet, kohautti nyt hänkin olkapäitään, mitään vastaamatta.
Gustave jatkoi:
— Ja sellaisena kuin olet, olet ajatellut tai on sinulle sanottu, etten minä mahda olla mikään aviomiehen esikuva, että minun kotionneni, kuten kaikki mikä vanhenee, on menettänyt alkuaikojen kukoistustaan, sekä vihdoin, että minä itse rohkenen hoitaa osan omista asioistani, tuntematta tarvetta toitottaa niitä muulle maailmalle. Mutta se tapa, että maailmalta käsin tahdoit ryhtyä palauttamaan oloihini järjestystä, jonka valvojaksi kaitselmus on sinut määrännyt, oli ennemmin tai myöhemmin johtava sinut joihinkin epähienouksiin. Niin kauan kuin rajoituit säälittelemään vaimoani, — herranen aika! en pitänyt sitä minään suoranaisena pahana — tunsin tuskin mitään hermostusta, niin luonnolliseksi kuin sen tällaisessa tapauksessa kai myöntäisitkin. Mutta viime aikoina on varsinaista epähienoutta jo ilmennyt, ja siitä minä halusin sinulle viipymättä ilmoittaa, sillä en aio sitä suvaita.
Nyt hra Baslèvre keskeytti:
— Mistä sinä…
— Mistäkö? Niinkuin en tietäisi sinun kyselleen Beaux-Arts'ista! Ja niinkuin et sinä taas niin monen vuoden kokemuksen perästä tietäisi, että jok'ainoassa valtion virastossa, olipa se kuinka huonossa kunnossa tahansa, herrat aina ovat samaa pataa, ja että kirjurit yleensä ovat yhtä hyvästi perillä asioista kuin konsanaan tirehtöörit, elleivät paremminkin! Oletpa koettanutkin kalastella myös niillä vesillä, senkin niinä tiedän. Mutta se oli onnetonta urheilua; ne kalat eivät ole sinunlaisiasi onkijoita varten. Onhan kuitenkin mahdollista, että kerran vauhtiin päästyäsi aiot yrittää vielä muualla, ja sitä juuri tahdoin tiedustella, kun kuultuani sinun saapuvan pyysin vaimoani suomaan meille ilon tavata toisemme kahden kesken. Tarkoitukseni ei — minä vakuutan — ole varjella salaisuuttani — olettaen, että minulla sellainen olisi, mikä kumminkin on aivan epävarmaa — vaan erästä alkeellista oikeutta, joka kuuluu kaikille: oikeutta saada elää omissa hoteissani oman mieleni mukaan ja ilman todistajia, niin kauan kuin minua huvittaa.
Hänen äänensä, joka alussa oli ollut kuivasti ivallinen, oli puheen mittaan muuttunut. Hänen mainitessaan mahdollisesta salaisuudesta, se oli kalskahtanut omituisen kovalta, ja viimeisissä sanoissa tämä kovuus jo oli kehittynyt vihaksi.
Ällistyneen hra Baslèvren eteen oli ilmestynyt uusi tuntematon Gustave, jolla ei ollut mitään entisen keveydestä, vaan joka vahti oman elämänsä ongelmaa kuin kartanokoira.
— No, ahdisti Gustave, — etkö ole ymmärtänyt? Anna nyt sarveton vastaus sakarattomaan kysymykseen.
— Vastaus?… aloitti viimein hra Baslèvre, — mihin? Selität haluavasi elää oman mielesi mukaan ja omissa hoteissasi; mikä estää, ja mistä päätät juuri minun haluavan sitä vastustaa? En tahdo kieltää, että olen ryhtynyt ottamaan selkoa sinun olosuhteistasi ja… epävirallisista hankkeistasi ja väitänpä sen olevan aivan luonnollistakin. Vaikka olemmekin tunteneet toisemme ennen, on pitkäaikainen ero lyönyt lovia, joita nyt parhaani mukaan koetan täyttää. Itse et ole tahtonut auttaa minua siinä suhteessa. Peittelemättä olen sentähden käyttänyt toisia teitä. Myönnä vain, että minun sijassani ja minun virka-asemassani sinäkin olisit menetellyt samoin. Mitä sitten kotoisiin asioihisi tulee, täytyisi minulla olla valtuuksia niihin sekaantuakseni, enkä käsitä, kuinka sittenkään voisin asettua sinun ja vaimosi väliin, kun edellistä tuskin tunnen enkä sinua… tällä haavaa ollenkaan.
Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä he tiukasti katsoivat toisiansa silmiin. Kummallakin oli huulilla, mitä he oikeastaan tahtoivat sanoa, mutta molemmat pidättyivät lausumasta liikaa, peläten joutuvansa sitä iän kaiken katumaan.
Äkkiä Gustave nousi ja alkoi taas kävellä. Otsa rypyssä hän näytti harkitsevan, astuisiko vai ei sen rajan yli, jonka hän omalta kohdaltaan oli määrännyt.
Viha voitti:
— Ei tässä viisasteleminen auta, sanoi hän. — Ammatissasi se saattaa hyvinkin olla paikallaan, mutta meihin nähden se ei peitä pääasiaa. Olet mainiosti ymmärtänyt vaihtoehdon: joko edelleenkin käyt meillä, mutta milloinkaan enää sotkeutumatta asioihin, jotka eivät sinua liikuta, tai lakkaat seurustelustasi, jota — olkoonpa se meille kuinkakin imartelevaa — en ilman tätä rajoitusta tule sietämään. Valitse.
Hra Baslèvren kasvot olivat jähmettyneet.
— Mutta voithan tulevaisuudessa ruveta epäilemään, että olen astunut kielletylle alueelle, vaikk'en olisikaan sitä tehnyt! vastasi hän soinnuttomalla äänellä.
Hän oli lopettanut katsomasta Gustaveen; mutta tämä puolestaan ei jättänyt häntä silmistään, vaan näytti tahtovan tunkeutua hra Baslèvren sielun sisimpään asti.
— Sanasi riittää, tokaisi hän hetken kuluttua.
— Uskonetko siihen vastedes enemmän kuin nytkään?
Oli taas lyhyt väliaika, jonka kestäessä lausutut sanat hitaasti haihtuivat ilmaan. Molemmat saivat täten tilaisuutta arvioida asemaansa. Sitten Gustaven huulet rutistuivat omituisesti.
— Oikeastaan, jatkoi hän, — en enää vaadi mitään. Saamasi varoituksen vuoksi on sanasi tarpeeton.
— Miksi niin?
— Siksi, että koska et heti noussut lähteäksesi, talo miellyttää sinua; teet siis myös kaiken välttämättömän voidaksesi täällä käydä.
Juuri silloinpa hra Baslèvre näyttikin aikovan nousta, mutta siitä ei kumminkaan tullut mitään, vaan hän jäi nojatuoliinsa.
Gustave, joka koko aikaan ei ollut siirtänyt hänestä katsettaan, teki sen nyt.
— Oivallista, sanoi hän kuin asian päätökseksi, — arvasinhan, että sopisimme. Kun on älykäs kuten sinä… ja kuten minäkin, mukautuu aina uhraamaan sen, mikä ei ole pelastettavissa. Lopuista pitää kyllä elämä huolen..
— Tahdotko sikarin? kysyi hän sitten laatikkoa ojentaen.
— Kiitos, en ole tupakkamies.
Himokkaasti Gustave valitsi itselleen yhden, tarkastaen, että se oli kuiva.
— Ja emmekö nyt puhuisi jostain muusta?… Oliko sinulla edes hauska tänä iltana?
Hän teeskenteli olevansa jo kaukana äskeisestä. Hän heittäytyi taas puheliaaksikin, rupattaen vuoroin Rabaultista, virallisista juhlista ja siitä rikkaasta hengenravinnosta, joka niissä höystää ruokalajeja.
Hra Baslèvre kuunteli sanomatta mitään. Hän viipyi vain varmistaakseen poistumisen oikeuttaan.
Puolituntinen kului laahaten, ennenkuin hän lähti.
Kotiin tultuaan hän juhlapukuaan riisumatta heti istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi kirjoittamaan.
Tässä päättyy ulkopuoli; kiitos rajuilman sisäinen ihminen astuu esiin, niin toisenlaisena kuin se, minkä maailma oli voinut nähdä, että saattoi epäillä, tokko ollenkaan oli kysymys samasta henkilöstä, mutta kuitenkin niin kahdeksantoistavuotiaan Baslèvren kaltaisena, että täytyi myöntää Michonin ennustaneen oikein.
Mutta lukija itse päättäköön! Kas tässä kirje…
V
»Arvoisa rouva!
En tavannut teitä tänä iltana. Kuitenkin te ikäänkuin olitte saapuvilla, sillä kaikki huoneessa puhui teistä, teidän poissaolonnekin. Ehkä myös aavistitte, mikä minua odotti. Kaikin tavoin tuntuu minusta, että olen velvollinen tekemään teille tarkan selon siitä, mitä minulle sanottiin ja mitenkä siihen suhtauduin.
Lyhyesti sanoen minua vaadittiin joko olemaan välittämättä miehestänne tai menemään tieheni. Toinen minun sijallani olisi mennyt eikä koskaan enää tullut, mutta luopuen mielihyvästä koettaa auttaa teitä säilytin oikeuden saada nähdä teidät jälleen, minä lupasin mitä minulta tahdottiin ja jäin.
Hyvä rouva, on annettava anteeksi se kiihko, jonka vallassa kirjoitan nämä rivit. Se ehkä estää minua tarkoin punnitsemasta sanojani, mutta samalla se valaisee minun sisäistä elämääni. Ilman sitä olisin tuskin tullutkaan siihen, että minun on voitettava arkuuteni, jota pidin voittamattomana. Mutta kun minulle puhuttiin teidän menettämisestänne, minut valtasi pyörrytys, ja silloin tulin harkinneeksi, mitä te minulle olitte. Älä vaikene enää — ajattelin — vaan murra kerrankin se kuonokoppa, joka on kiduttanut sinua koko lapsuutesi ajan ja miehuutesi iän aina vanhuuden kynnykselle saakka! Rohjettuasi olla raukka uskalla nyt avata suusi!…
Älkää vain keskeyttäkö minua! Tällä hetkellä kaikki tuntuu minusta helpolta, mutta kukaties olisi huomenna kaikki taas mahdotonta. Huomenna saattaisi suuni taas olla tupessa ja sydämeni puristuksessa, tuskaisena halusta puhua ja voimattomuudesta sitä tyydyttää… Suokoon Jumala, etten myöskään näkisi hymynne hyytyvän ja silmänne katsovan minuun ihmeissään tai moittivasti. Minä toistan vielä kerran: hetki on palaamaton, siis vaadin sitä viipymään. Mutta mitä toimittaa sanoa teille, että teitä rakastan, ellette siitä tiedosta välitä ettekä voi tuntea minun suhteeni muuta kuin sääliä?
Näette nyt, kuinka turhaan minä pelkäsin. Asiani on jo sanottu, ja vaikka hylkäisittekin sen, niin tietäkää, että yhä toistaisin pelkkää hulluuttani: minä rakastan teitä!…
Pois kaikki epäselvyys! Tähänastisten kohtaustemme teennäisyys ja valheellisuus hävitköön! Vihdoinkin minä puolestani rohkenen teihin oikein katsoa, ja tekin tulette uskaltamaan lukea minun silmistäni. Olisiko väärin sanoa, että valoa tulvii sieluihimme?… Jumalaista valoa, riemun valoa, johon tahtoisin tarttua molemmilla käsilläni ja painaa sen rintaani vastaan kuin rippileivän joku Luxembourgin pyhimyksistä… Minä rakastan teitä, olen teitä aina rakastanut…
Eikä tämä ole mitään kuvittelua, ei mikään tunteenpuuska, jonka mikä tahansa toinen tuttavuus haihduttaisi, ei myöskään mitään rajua himoa, joka sokaisisi minut sekä itseni suhteen että teihin nähden: tämä on jotain ajasta ja meistä itsestämmekin riippumatonta. Vai tahdotteko kieltää, että me, nähdessämme toisemme ensimmäisen kerran ja ennenkuin vielä olimme kuulleet toistemme ääntä, tunsimme kiihkeää halua kohdata toisemme uudestaan? Emme koskaan olleet tavanneet, ja kuitenkin tuntui meistä, kuin olisimme olleet tuttuja aina. Kirjoittaessani nyt teitä rakastavani minä ihmettelenkin, että niin teen, sillä monta kertaa ennen olen sanonut sen teille, en tiedä missä tai milloin, mutta jossain kyllä ja jolloinkin, hukkaan menneinä aikoina, avaruudessa, unessa… Ja sentähden, että teitä aina olen rakastanut, olen unohtanut olevani jo vanha mies; sentähden myös teidän tapaamisenne tuntui minusta odotetulta jälleennäkemiseltä eikä miltään satunnaiselta kohtalonoikulta. Joka kerta, kun mainitsen nimenne, soi kaukaisia kaikuja sielussani. Te asuitte siellä ennen. Sydän, joka tähän asti on sykkinyt rinnassani, ei ole ollut minun omani. Nyt vasta olen löytänyt sen oikean, minä herään uuteen elämään, minä rakastan teitä…
Omituista, ettei todellakaan ole olemassa muuta kuin yksi ja sama sana sen mielenliikutuksen ilmaisemiseksi, joka minua kuohuttaa! Tunteet ovat monivivahteisia kuin meri; on niin monta laatua rakkautta kuin erilaisia oksia puissa ikkunani alla, kuin maisemia mantereilla: on tasaista rakkautta ja on kohoilevaa rakkautta… Täytyykö nimittää samalla nimellä yhteensattumisesta johtunutta lemmenlentoa ja sellaista intohimoa kuin minun, jossa on iankaikkisuuden tuntu? Minä rakastan teitä…
Tiedättekö, miten minun kävi, kun olin kadottanut teidät? Minä kuolin… Toisin sanoen, kun ei minulla enää ollut teitä, minä lakkasin elämästä. Kun katson menneisyyteeni, näyttää minusta, että yhdeksännestätoista ikävuodestani lähtien joku toinen on asunut ruumiissani, joka minulta silloin jäi tyhjäksi. Ennen minä olin iloinen, avomielinen ja tunteellinen. Uskoin vaikutelmani ensimmäiselle vastaantulijalle ja pidin maailmankaikkeutta suurenmoisena. Milloin juoksentelin kuin nuori koira, milloin taas sulkeuduin suojiin nauttiakseni onnesta olla hellitty, sillä sitä minä olin… Mutta sitten yht'äkkiä ne silmät painuivatkin kiinni, jotka minua olivat vaalineet… Vielä tälläkään hetkellä, jolloin teidän hellyytenne toivo tekee olentoni kepeäksi kuin tomu, johon teillä on vapaus puhaltaa, en anna Jumalalle anteeksi sitä kärsimystä, minkä hän näin minulle sälytti… Ja silloin se toinen, josta puhuin, käyttäen hyväkseen tätä onnettomuutta, asettui minun paikalleni… pysyen siinä kolmekymmentä vuotta!
Muistan kummastellen, millainen tämä toinen oli. Katkerana ja itsekkäänä hän ei toivonut mitään, mutta vaati kaikkea. Hän halveksi rakkautta, pitäen sitä typeränä, eikä osannut tuntea vähäisintäkään liikutusta. Hän oli kuin maankiertäjä, joka kulki suoraa linjaa leveällä tiellä, satoipa tai paistoi, — sellainen hän oli. Oletteko huomannut, ettei vainioiden asukkailla koskaan ole ikää? Heissä on vaikea erottaa vanhaa miestä nuoresta. Samoin kaikki, mikä saatetaan alttiiksi elämän tuulille, muuttuu määrittelemättömäksi. Sellaiseksi minäkin kehityin, muutuin selittämättömäksi itselleni!
Näköpiirini muodostui ahtaaksi, ja minua painoi sellaisen ihmisen tylsä raskaus, joka kuvittelee kaikki tietävänsä. En välittänyt kestään muusta kuin itsestäni enkä uskonut itseäni kenellekään. Aina vaieten minä unohdin koko puhumisen taidon. Ja kuitenkin, kuinka monta iltaa minun onkaan nähty ikkunassani miettivän! On varmasti luultu, että haudoin virkahuoliani, mutta itse asiassa minä vain tuumin, minkätähden minusta oli tullut toinen, ja jäisikö elämäni ainiaaksi pelkäksi näennäisyydeksi.
Mutta äkkiä te ilmestyitte…
Minun on tässä tunnustettava kaikki, aivan kaikki! Kolmikymmenvuotisia peruja ei hävitetä käden käänteessä eikä siekailematta. Näin teidät, kuulin teidän puhuvan, mutta en heti tahtonut uskoa että olitte se odotettu.
Oi, suokaa minulle anteeksi, että epäilin! Sanoin itselleni: »Tunteesi on ohimenevä puuska. Ei voi rakastaa ihmistä, jota ei tunne.» Lausuinko edes sanaa »rakastaa»? En luule. Vaikeaa on olla tarkkanäköinen muiden suhteen, mutta vielä vaikeampaa itsensä!
Valo lankesi vasta sinä sunnuntaina… Claire, muistelkaa, kuinka aterian päätyttyä ruusut varisivat, samalla kuin minun Limoges'in aikani lause lauseelta putoili pöytäliinalle sekin, aivan kuin terälehdet joistakin toisista kukista! Aika ajoin, meidät ympäröi hiljaisuus. Kuvittelin meidän matkustavan ja ajatuksia kooten katsovan ikkunasta. Ja tiedättekö, mitä minä näin? En nähnyt nuoruuttani enkä Viennen niittyjä, vaan paljon kaukaisemman ajan syntymäni tuolta puolen, jolloin vastustamattomasti aavistin teidät jo tunteneeni. Ja tiedättekö, mitä minä kuulin? Kuulin kovan onnen äänen, joka huusi sieluni syvyydestä: »Miksi et ole hänen vastapäätään? Miksi olette osuneet yhteen vasta nyt ja, kuten näyttää, vain lopullisesti erotaksenne?»
Mutta onko elämässä mitään lopullisuutta? Claire!… muistatteko vielä, että silmänräpäykseksi kumarruimme, ja että hiuksemme silloin hipaisivat toisiaan? Taas kohottauduttuamme te ette sanonut mitään ja minäkin vaikenin. Mutta kuinka te olitte kalvennut ja miten minä vapisin! Claire! Claire!… ettekö sillä hetkellä tuntenut, että suuren onnen siipi sipaisi sielujamme? Claire!… minä tunsin sen siiven, se on seurannut minua siitä lähtien! Sen painostuksesta minä teille nyt kirjoitankin. Kokonaiseen kuukauteen en kertaakaan ole lähestynyt teitä ilman ettei se olisi vaatinut minua anastamaan teidät, enkä kertaakaan ole poistunut luotanne sen moittimatta minua saamattomuudestani!
Riemua ja tuskaa: tulen luoksenne huulet hehkuen helliä sanoja, mutta tuskin olen nähnyt teidän vakavat silmänne ja puhtoisen hymynne, kun jo menetän rohkeuteni ja tunnustus jää tekemättä. Sitten me puhelemme… mutta kaiutellen ilmassa vain merkityksettömiä loruja. Parempi olisikin kuunnella toistensa sydämen tykytystä. Äärettömyyden partaalla ei pitäisi lörpötellä… Me siis kumminkin juttelemme, mutta en koskaan ole sanonut teille mitään! Te ette tiedä, että olen tullut eläväksi jälleen, ja että tämä tuntematon on karkoittanut sen toisen… Te ette tiedä, että vaikka näränkin samalta, minun sieluni on löytänyt maailman, huumaantunut siitä ja saanut sanoja sen kuvailemiseksi… Rakastaessani teitä rakastan myös rakkautta. Joskus illoin kävelee lymyileviä rakastavaisia ikkunani alla; en halveksi heitä enää, vaan surkuttelen. Tunnustaisinko, että minä, joka ennen en välittänyt kenestäkään, olen teidän aiheutuksestanne auttanut erästä naisparkaa, joka tarvitsi rahaa antaakseen rakastajalleen, joka häntä nylki, mutta josta hän kumminkin piti? Ja eräänä ahdistuksen iltana koetin tavata hänet uudestaankin; olisin vielä halunnut nähdä hänen kasvojensa selittämättömän ilmeen, joka teki hänet niin minun kaltaisekseni!
Claire! Claire! Teidän puoleenne kääntyy nyt se uusi mies, jonka te itse olette herättänyt henkiin. Meidän on jo aika lakata vaikenemasta. Älkäämme enää tyytykö satunnaisiin kohtauksiimme, jotka kerta kerralta ovat käyneet yhä lyhyemmiksi; peläten omia tunteitamme olemme tavatessamme aina esiintyneet kuin pelkästään hyvästelyä ajatellen. Claire! minä toistan ja vakuutan, ettei ole mitään lopullisuutta olemassaolossa, ja että rakkaus voi tuottaa teille sen onnen, mihin teillä on oikeus. Minä toistan ja vakuutan, että tänä kohtalokkaana hetkenä, jolloin minulle ei enää ole mahdollista auttaa teitä kotioloissanne, minulla kumminkin on voimaa riistää teidät häneltä ja suojella teitä muualla antaen teille elämäni!
Älkää luulkokaan, että haihattelen. Vakavasti tarjoan teille koko elämäni, missä ja milloin tahtonettekin. Älkää myöskään vastustelko; uskollisuuden on oltava molemminpuolista eikä kumpikaan saa jättää kylmilleen yhteistä liettä. Eikö minulla muka, ole oikeutta teihin? Minulla on kaikki oikeudet, jotka elpynyt intohimo sekä se välttämättömyys antavat, että näin kauan kadoksissa oltua on jälleen yhdyttävä. Älkääkä vihdoin pelätkö katumusta; taantumusta tai laimentumista, joita on tapana kuvitella sellaisten tilanteiden lunnaiksi, jotka rakkaus on luonut vastoin sääntöä. Kun pyydän teitä omakseni, kokonaan ja ainiaaksi, teen sen sentähden, että tunnen vetoavani iäisiin ja ehdottomiin arvoihin, sentähden, että kahdenkymmenen vuoden perästä minun lempeni on yhtä leimuavaa kuin nytkin.
Claire! kuvittelin olevani teille pahojen päivien ystävä. Minä erehdyin; intohimoisesti halusinkin saada teidät omakseni, sillä pelkkä se mahdollisuus, etten enää näkisi teitä, on saattanut minut kirjoittamaan tämän kirjeen senkin uhalla, että karkoitatte minut ajatuksistanne… Mutta kyllä te suostutte; entisen onnenne raunioille te tulette sallimaan minun rakentaa uuden talon meidän astiaksemme. Sitä ajatellessani käteni raukenee, sydämeni sykähtää ja minä tahtoisin huutaa…
Claire! odotan vapauttavaa myöntymystänne. Olen rohjennut puhua; rohkeaisitteko te nyt olla vastaamatta, että tekin olette tuntenut minut? Yö päättyy, päivä sarastaa. Tunnen eläväni, koska te olette olemassa, mutta tiedän kuolevani, jos te menisitte pois. Minun sieluni kamppailee, minä toivon ja rakastan!»
VI
Ei ole miestä, olkoonpa hän kuinkakin keskinkertainen, joka ei edes jonakuna hetkenä olisi tuntenut itsensä yläpuolella olemisen pyörrytystä. Intohimo kiidättää kuin hirmumyrsky erotuksetta ilmaan tuoreet oksat ja kuivat lehdet…
Kirjoitettuaan valmiiksi edelläolevan kirjeen hra Baslèvre luki sen läpi yhtä tarkkaavaisesti kuin jonkun tärkeän asiapaperin; ruumis teki niin vanhasta tottumuksesta, mutta sielu liiteli haaveiden maailmoissa.
Hän ei ihmetellyt, että oli ilmaissut tällaisia ajatuksia ja tällaisessa sävyssä; kukkulalla oltaessa ei myöskään kummastella, että näköpiiri on uusi ja ääretön. Se, mitä hän oli sanonut, esitti vain ilmenneen todellisuuden.
Päästyään loppuun hän sinetöi kuoren, kirjoitti osoitteen ja lähti heti postiin, sillä hän ei olisi kestänyt ajatusta, että lähetys jollakin tavalla myöhästyisi. Kello oli silloin noin kolme.
Kalpea aamunkoitto väritti taivaan malvanhohtoiseksi. Siellä täällä tyhjällä ajokadulla kyykisteli lumppureita lyhtyineen roskiansa kokoilemassa. Koko Parisi tuntui luovutetun yksinäisille ja kolkoille yökulkijoille.
Saavuttuaan postilaatikolle hra Baslèvre pisti rakoon kirjeensä, joka putosi siitä kuin kivi kaivoon, hiljaa molskahtaen.
— Kas niin, sanoi hra Baslèvre ääneensä, — nyt ei tarvitse muuta kuin odottaa vastausta.
Ja hän palasi samoja jälkiä. Hän tunsi itsensä jatkuvasti aivan rauhalliseksi ja ajatuksiltaan hyvin selkeäksi. Hän muistutti elostelijaa, joka rasittavan yön jälkeen pyrki kotiinsa. Tuon tuostakin hän kulkiessaan vähän horjahti ja näytti joka askeleella koettavan varjella tasapainoaan.
Päästyään n:o 16:n kohdalle hän, sensijaan että olisi mennyt sisään, jatkoi matkaa Kuninkaan huvilan sivuitse Place des Vosges'ille saakka ja alkoi siellä seurata puistikkoa ympäröivää aitaa. Siinä ei ollut mitään järkeä, ellei hän mahdollisesti tuntenut aamuista ilmaa miellyttäväksi ja halunnut vilvoitella siinä jäseniään. Samassa hän sai omituisen mielikuvan. Hänestä rupesi tuntumaan, ettei aitaus sulkenutkaan sisäänsä puistikkoa vaan hänet, ja että hän itsepäisesti etsi aukkoa, mistä pujahtaa pois. Se oli tuskallista, kuumeista etsintää…
Sitten hän huomasi oman ikkunansa, ja hänen huoneensa tuntui nyt vain väliaikaiselta turvapaikalta, missä hän heti lakkaisi käymästä, kun vastaus oli tullut. Niin, kuinka pitkä aika siihen tarvittaisiinkaan? Kai kaksikymmentäneljä tuntia; ehkä ei niin kauan, jos Claire itse jättää sen ministeriöön…
Äkkiä hra Baslèvrea värisytti. Äsken niin suloinen aamunviileys alkoi tuntua kylmältä.
Hänen täytyi kääntyä takaisin ja päättäen vihdoinkin mennä levolle hän palasi asuntoonsa. Mutta mikä vaiva riisuutumisessa! Ja minkätähden olivat vuodevaatteet kylmemmät kuin ulkoilma? Kaikki hänen ympärillään hyppelehti, niin hänen ajatuksensakin! Yksi ainoa niistä oli kirkas: täytyi vain odottaa neljäkolmatta tuntia, ja sitten lähdettäisiin kulkemaan kohti uusia kohtaloita.
— Kas niin, koetti hra Baslèvre vielä toistaa, — nyt ei enää tarvitse muuta…
Mutta hän ei päässyt loppuun. Äkkiä hänkin tunsi liukuvansa kaivon pohjaan kuin kirje postilaatikkoon, eikä hänen putoamisensa synnyttänyt mitään ääntäkään. Sitten hän lakkasi havaitsemasta maailmaa eikä enää liikahtanut…
Kuolemaan asti väsyneenä hra Baslèvre vaipui tainnoksiin; ja tämä, kuten lie huomattu, tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.
Kun hän taas palasi tajuihinsa, hän hämmästyksekseen huomasi ovenvartijan vaimon ja jonkun tuntemattoman mieshenkilön, jotka vuoteen vieressä vahtivat hänen heräämistään. Rouva Gerbois'n kasvot ilmaisivat vilpitöntä iloa ja tuntemattoman teeskenneltyä mielenkiintoa.
— Herra taitaakin jo voida paremmin? — sanoi ovenvartijan vaimo mieltänsä keventäen.
— Nyt tarvitaan vain lepoa, selitti tuntematon.
— En enää tule, ellei uudestaan kutsuta.
Hän lisäsi joitakin määräyksiä ravinnon suhteen ja poistui kiireesti.
»Olisinko siis ollut sairas?» ajatteli hra Baslèvre rouva Gerbois'n saattaessa ovelle lääkäriä, jonka hän oli kutsunut, kun ei tiennyt, kuka hra Justinista muuten olisi huolehtinut.
Hra Baslèvre pyyhki molemmilla käsillään hitaasti otsaansa. Hän koetti palata todellisuuteen yleensä, mutta heti ensimmäisellä yrityksellä hänen ajatuksensa liittyivät niihin, jotka pyörtyminen oli keskeyttänyt. Hän oli menettänyt tajuntansa odotusta ajatellen ja tuli taas tuntoihinsa sitä yhäkin miettien.
— Posti… mutisi hän.
— Taivas varjelkoon! huudahti rouva Gerbois. — Mies parka tahtoisi jo ryhtyä työhön! Nähneehän herra kumminkin, ettei herra ole virkapaikassaan? Täällä en voi antaa hänelle muuta kuin ilmoituksia ja sanomalehtiä!
Hra Baslèvre näytti kokoavan ajatuksiaan. Vihdoin hän huomasi olevansa epätietoinen ajasta.
— Mikä päivä nyt sitten on?
— Tosiaankin, herrahan ei tiedäkään… Tänään on keskiviikko…
— Keskiviikko!…
Saattoi sanoa, että tämä sana lopullisesti hajoitti sen sumun, jossa hra Baslèvren aivot vielä siihen asti olivat hapuilleet. Ja yht'äkkiä hänen päässään välähti ajatus, että odotus — pitkä ja pelätty — olikin jo ohi. Hän kohottautui rajusti:
— Pian! ministeriöön!…
— Mutta herra! Aiotteko taas ruveta hourimaan?
— En minä houri! Ilmoittakaa puhelimitse! Tahdon yksityisen postini, heti! Yksityisen, ymmärrättekö? En muuta!… mutta menkää jo!…
Säikähtäen tällaista kiihkonpuuskaa rouva Gerbois peräytyi sen mukaan:
— Kyllä, kyllä… minä tottelen… Mutta älkää herrantähden noin kiihtykö! Älkää virkkako enää mitään!…
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo käytävässä ja lisäsi mennessään:
— Ennen kaikkea älkää nousko peitteen alta!… Minä tulen kohta takaisin…
Sitten kaikki hiljeni.
»Mikähän sanoma minua odottaa?» jatkoi hra Baslèvre ajatustaan.
Hän oli toivonut unohtavansa ajan, ja kuin ihmeen kautta aika olikin kulunut aivan hänen aavistamattaan. Oi, mikä ääretön hyvinvoinnin tunne nyt hiipikään hänen suoniinsa! Juuri niinkuin majapaikassa pitkän kävelymatkan jälkeen, jolloin on suuri nautinto lepuuttaa norjentunutta ruumistaan.
Ja vielä toinen asia, yhtä ihmeellinen! Nyt, kun kuume oli hävinnyt, hän tunsi palanneensa täydelliseen tasapainoon, eikä hän koskaan ennen ollut näin selvästi käsittänyt, että se, minkä hän oli tehnyt, vastasi nimenomaista välttämättömyyttä. Hän ei myöskään epäillyt, ettei Claire suostuisi. Kun kerran hän rakasti Clairea vastustamattomasti, hän piti mahdottomana, ettei Clairekin rakastaisi häntä. Hänen vakaumuksessaan oli jonkinlaista korkeampaa itsekkyyttä. Ei kellään ihmisellä — ajatteli hän — ollut voimaa kieltäytyä toteuttamasta hänenlaisensa onnea, joka oli oleellinen osa maailmanjärjestystä, enempää kuin tottelemasta yleisiä luonnonlakejakaan.
Oveen koputettiin varovasti.
— Sisään!
Ovi avautui raolleen. Ensin tuli näkyvän ruskea hame, sitten valkoinen käsi, joka piteli kuppia, ja vihdoin ilmestyivät lempeät, mutta arat ja neuvottomat kasvot. Esiin astui neiti Fouille.
Niin tavatonta kuin tämä olikin, hra Baslèvre ei siitä juuri hämmästynyt. Tulija riensi sitäpaitsi selittämään:
— Pyydän teitä suomaan anteeksi… Kun asumme näin lähekkäin, oli mukavinta keittää juoma meillä… Rohkenin myös… lupasin myös tulla tuomaan sen…
Ja jättämättä hra Baslèvrelle aikaa vastata hän jatkoi:
— Juokaa ensin…
Kuppia ojentaen hän loi hra Baslèvreen kirkkaan katseensa ja näytti koettavan arvioida sitä uskomatonta edistystä, josta hänelle oli mahdettu kertoa.
— Olen tyytyväinen, totesi hän, — näytätte todellakin paremmalta.
Oi, sanoi hra Baslèvre, — tokko lienen ollutkaan sairas! Tunnen olevani aivan entiselläni. Mutta mistä…
Neiti Fouille keskeytti rauhallisella ylemmyydellä, joka ilmaisi hänen jo tottuneen oloonsa:
— Minä pyydän, juokaa…
Nöyrtyen hra Baslèvre alkoi maistella pienin hörppäyksin.
— Kukapa tosiaankaan olisi voinut arvata, huokaisi hän, — että teidän ensimmäinen käyntinne täällä olisi tätä laatua!
— Aavistaako koskaan, mitä seuraavalla hetkellä tulee tapahtumaan? vastasi neiti Fouille.
Ja ottaen hra Baslèvrelta pois tyhjän kupin hän lisäsi:
— Näyttää kumminkin siltä, ettei teidän pidä puhua paljon. Sentähden tuon vasta huomenna erään kuoren, joka on osoitettu teille.
Hra Baslèvre syöksyi puoleksi istualleen ja kysyi kuin henkensä hädässä:
— Minkä kuoren? Olisiko teillä minulle tuleva kirje?
Mutta neiti Fouille oikaisi heti:
— Ei, on kysymys velansuorituksestani.
Hän lisäsi vielä:
— Pidän kunnia-asianani maksaa täsmällisesti, jopa joskus hiukan ennakoltakin.
— Ah, sanoi hra Baslèvre, vaipuen takaisin tyynylleen, — sitäkö vain!…
Huomaten sitten, että oli väärin kuitata näin lyhyesti tällainen ehkä suurenkin ponnistuksen tulos, hän jatkoi:
— Entäs sukulaisenne?…
Neiti Fouillen katse kirkastui samassa.
— Pelastettu.
— Ja te olette onnellinen?
— Odotan, kunnes saan siitä varmuuden, ennenkuin niin väitän, — sanoi hän hetken epäröityään.
— Sen pahempi! Odottamisen sanotaan olevan niin tuskallista…
— Se on melkein kaikkien osa.
— Niinkö luulette?
Ja ilostuen hra Baslèvre käänsi kasvonsa ovelle päin, sillä rouva
Gerbois'n saattamana oli sisään astunut itse sihteeri.
— Minä poistun, sanoi neiti Fouille hätääntyen. — Voinkin muuten käydä ainoastaan tuntieni väliajoilla.
— Tuletteko vielä uudestaan?
— Tulen… tulen…
Kiinnittämättä huomiota uusiin tulokkaisiin hra Baslèvre seurasi neiti Fouillea katseellaan, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä. Hra Baslèvre tunsi hänen suhteensa rikkaan kaukaista sääliä vierasta köyhää kohtaan. Niin! Saattoiko hän estää neiti Fouillea odottamasta? Kaikki ihmiset tässä matoisessa maailmassa odottivat. Hän itsekin odotti kirjettään…
Seurasi hetken hälinä.
Rouva Gerbois selitti, että hra sihteeri itse oli tullut puhelimeen, ja tämä taas, että hän oli ajanut autolla. Rouva Gerbois kertoi myös hra sihteerille, mitä hra tirehtöörille oli tapahtunut, ja sillä aikaa hra sihteeri, vaivoin salaten hämmästystään, silmäili tätä ihmeellistä asumusta, joka oli hra tirehtöörin.
Melun huumaamana hra Baslèvre vain tuijotti sihteerin salkkuun.
Vihdoinkin sihteeri ymmärsi.
— Toin mitä herra tirehtööri oli käskenyt, s.o. ainoastaan yksityisen postinne…
Hän ojensi tukun. Vieläkään mitään sanomatta hra Baslèvre tarttui siihen rajusti. Alkoi kunnioittava hiljaisuus. Tietämättöminä sen toimituksen tärkeydestä, mikä sitten tapahtui, sihteeri ja rouva Gerbois tunsivat kumminkin, että puhuminen olisi häirinnyt. He näkivät kuinka hra Baslèvre otti kirjeen kerrallaan, tarkasti niiden osoitekirjoitukset ja heitti ne avaamatta huiskin haiskin peitteelle… Sen mukaan kuin tukku hänen toisessa kädessään pieneni, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hänen hengityksensä yhä huomaamattomammaksi. Kun viimeinen kirje oli lentänyt samaa tietä kuin edellisetkin, hra Baslèvre kysyi niin heikolla äänellä, että tuskin kuuli:
— Eikö kukaan ole käynyt minua virastossa kysymässäkään?
— Tietysti moni herroista…
— Tarkoitan, eikö kukaan ministeriössä tuntematon henkilö…
— Ei… En luule… Minulle ei ole ilmoitettu…
— Hyvä. Lähettäkää vahtimestari tuomaan jokainen uusi yksityiskirje, ja jos siellä sittenkin joku olisi käynyt… Mutta kyllähän te sen tietäisitte…
Hra Baslèvre vaikeni ja katsoi kattoon. Hän vaipui taas ajatuksiinsa, jotka tämä kuulustelu oli keskeyttänyt.
— Herra tirehtööri on hyvin heikon näköinen, huokaisi sihteeri. —
Ettekö haluaisi, että lähetän tänne herra Michonin.
— Oi, ei! Etenkään ei Michonia! Minä voin aivan hyvin… Tarvitsen vain lepoa ja rauhaa…
Kuului vielä jotain kuisketta. Rouva Gerbois viittoili sihteerille salamyhkäisesti, ja tämä taas olisi yhä halunnut tarjota palveluksiaan, mutta pelkäsi samalla, että ne hylättäisiin. Sitten äänet loittonivat ja huone tyhjeni… Masentuneena hra Baslèvre tunsi elämän taas luisuvan hänen käsistään. Neiti Fouille oli ollut oikeassa: Claire ei ollut kirjoittanut, ja hra Baslèvrellekin alkoi uusi odotus!…
Päiviä kului. Kehitys kulki hitaasti parempaan päin. Vähitellen hra Baslèvre saattoi olla pystyssä tunnin, sitten kaksi, sitten kokonaisen rupeaman. Vielä vähän kärsivällisyyttä, ja hän voisi jo mennä ministeriöön. On harvinaista, ettei ruumiin tervehtyessä mielikin elpyisi; voimien palattua ihminen tavallisesti ryhtyy asioihinsa uudistuneella elämiseninnolla. Mutta sen mukaan kuin hra Baslèvre parani, hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet läpitunkemattomat, ilmaisivat lisääntyvää alakuloisuutta.
Poikkeukselliset olot hänen ympärillään olivat sangen pian ruvenneet tuntumaan säännöllisiltä, sillä uudet tavat pyrkivät vakiintumaan nopeimmin juuri taitekausina. Niihin ikäänkuin tottuu helpommin, kun tietää ne väliaikaisiksi. Hoitajatar, rouva Gerbois, kävi aterioiksi ja kolme kertaa päivässä viraston vahtimestari tuoden aina merkityksettömiä papereita, joita hra Baslèvre itsepäisesti ei koskaan lukenut.
Saapuessaan jokainen piti velvollisuutenaan tehdä saman kysymyksen:
— Voitteko paremmin? Tunnetteko toipuvanne? Ja hra Baslèvre katsoi välttämättömäksi vastata: — Kyllä, kiitos, kaikki on hyvin…
Puhuttiin vielä ilmasta, sanomalehdestä ja jumala ties' mistä, sillä kaiken täytyy kiinnittää sairaan mieltä. Ja hra Baslèvre koetti olla kuten tavallista. Mutta tuskin häiritsijät olivat menneet, kun hän jo taas muuttui jöröksi ja istui kuin jotain murhetta vartioiden, joka täytti äänettömyyden. Tottuneena varomaan harhaluuloja niin itsensä kuin muittenkin suhteen hän itse asiassa oli lakannut odottamasta ja tiesi.
Hän tiesi, että koska Claire ei heti ollut vastannut; hän ei vastaisi milloinkaan; hän tiesi, ettei hän ilman Clairen kutsua milloinkaan enää uskaltaisi lähestyä häntä, ja ettei tätä kutsua koskaan tulisi; ja ennen muuta hän tiesi, että hänen halveksittu rakkautensa katkeroittuisi, ja että hän kärsisi siitä huomenna enemmän kuin tänään, aina yhä kauheammin…