Ihminen muuttuu vain tutustuakseen uuteen muotoon kärsimystä. Ennen kysymyksessäolevaa mullistusta hra Baslèvre oli elänyt vuosikausia kuvittelemattakaan, että hänen elämänsä saattaisi muuttua toisenlaiseksi, ja sentähden tämä elämä ei ollut häntä rasittanut. Sittemmin, ymmärrettyään, minkälaista onnea sen olisi pitänyt hänelle tuottaa, mutta ei tuottaisikaan, hän olisi tahtonut huutaa tuskasta, kiukusta ja surusta… Mutta kuka sitä olisi huomannut, ellei ehkä joku sielu, joka oli samassa kidutuksessa, ellei ehkä neiti Fouille?… Hänkään ei ollut lakannut käymästä. Päinvastoin, sen mukaan kuin hra Baslèvren parantumisen olisi pitänyt tehdä hänen apunsa yhä tarpeettomammaksi, hänen käyntinsä olivat vain tihenneet. Hän pistäytyi milloin sattui, ei koskaan istuutunut ja jouti tuskin hengähtämäänkään sekä puhui aina yhtä mitättömistä asioista kuin minkä oli näköinenkin, mutta kumminkin hänen lyhyet vierailunsa olivat ainoat, joiden jälkeen hra Baslèvre tunsi kärsimyksensä hiukan lieventyneen.

Neiti Fouilleko siis näin hellävaroin ja — kuten näytti — aavistamattaan hoiti haavoittunutta sydäntä, vai virkistyikö hra Baslèvre omasta uteliaisuudestaan kysellessään kuulumisia samanlaiselta surun painamalta ihmiseltä kuin hän itsekin oli?

Kaikissa tapauksissa näiden kahden välille heidän tahtomattaan ja melkeinpä tietämättäänkin — samantekevä mistä lähtien! — oli muodostumassa tuttavallisuuden suhde, joka päivä päivältä kävi yhä hellemmäksi… Sen huomasi kaikenlaisista pikkuseikoista. Hra Baslèvrelta jäivät pois turhat kohteliaisuudet neiti Fouillen saapuessa, ja tämä taas, koputettuaan oveen, ei enää odottanut vastausta, ennenkuin jo kiersi avaimesta. Sattuipa niinkin, että hra Baslèvre valitti saaneensa olla liian kauan yksin, ja että neiti Fouille toisinaan laski leikkiä hänen puuttuvasta halustaan astua takaisin virkavaljaisiin — kaikki sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta eikö sanomatta jätetty usein olekin tärkeämpää kuin sanottu?

Sanomatta on myös selvää, että neiti Fouille jo kohta alussa oli tuonut lupaamansa kirjekuoren.

Vihdoin eräänä iltana, juuri kun neiti Fouille oli poistumaisillaan, hra Baslèvre sanoi leikillisesti:

— Kuulkaahan, minulla on teille vielä yksi uutinen: huomenna olen taas terve kuin pukki.

— Niinkö? vastasi neiti Fouille, — se ilahduttaa minua. Ja tänne te sitten jätätte sairaanhoitajattarenne!

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — älkäämme sentään hätäilkö! Sairaus saattaisi uudistua.

— En usko; ulkoilma ja etenkin työ estävät. Jollei minulla olisi tuntejani, on luultavaa, että minustakin tulisi samanlainen kuin te.

Hra Baslèvre vaipui ajatuksiinsa; hänen näytti täytyvän tutkiskella näinkin yksinkertaisten sanojen sisällystä.

— Sallikaa minun puolestani epäillä sitä, sanoi hän kotvasen kuluttua.

— Kanssaihmisten kokemukset…

— … ovat viisautta, joka ei hyödytä ketään.

— Mahdollisesti ei, myönsi neiti Fouille.

Ja nähdessään, että hra Baslèvre taas rupesi uneksimaan, hän jatkoi:

— Huomenna te siis jo menette ministeriöön?

— Huomenna, vastasi hra Baslèvre, — tyydyn käymään kävelyllä puistikossamme ja poikkeamaan teille. Mihin aikaan voin tulla kiittämään, törmäämättä yhteen kenenkään kanssa teidän iankaikkisista pienokaisistanne?

Neiti Fouille teki epämääräisen liikkeen.

— Ei kannata kiittää. Kuka tahansa minun sijassani olisi tehnyt samoin…

— Tiedättehän… aloitti hra Baslèvre.

Mutta ei jatkanutkaan.

— Haluan kumminkin tulla.

— Siinä tapauksessa…

Neiti Fouille veti esille muistikirjansa ja katsoi siitä tarkkaan:

— Siinä tapauksessa… kello kolmen tienoissa… on minun vuoroni odottaa teitä.

— Se odotus tulee olemaan teille helppo, ainakin tahtoisin niin.

— Melkein kaiken odotuksen on oltava helppoa, vastasi neiti Fouille lempeästi. — Odottaa, se on samaa kuin vielä toivoa…

Tällaisten ulkopuolisten lauseiden takaa he taaskin näyttivät kuuntelevan jotain sisempää ajatusta, joka oli yksin heidän tajuttavissaan.

Kalpea hymy kirkasti hra Baslèvren kasvoja.

— Kiitos teidän on minulla siis huomiseen asti ilo saada toivoa erästä asiaa. Siitä on kauan kuin minulle sellaista on sattunut…

Neiti Fouille poistui vastaamatta. Kumpainenkin tunsi itsensä surulliseksi ajatellessaan, että heidän seurustelunsa nyt päättyisi. Kuviteltuaan päässeensä lähelle toisiaan heidän sydämiänsä särki, kuin olisivat he eronneet hyvin pitkäksi ajaksi.

Kello kahden paikkeilla seuraavana päivänä hra Baslèvre, kuten oli suunnitellut, puki ylleen lievetakkinsa, jota ilman häntä koko virkamiesaikanaan ei kertaakaan oltu nähty kadulla. Ennen menoaan neiti Fouillen luo hän aikoi käydä hengittämässä raitista ilmaa puistikossa. Mutta kun pukeutuminen oli päätetty, hän ei voinut pidättyä vanhasta tavastaan astua ikkunan ääreen, mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kuin sairastui.

Hän sai piston sydämeensä.

Alhaalta kuului lasten huutoa ja lintujen laulua. Melkein kaikilla penkeillä istuskeli joutilaita päivää paistatellen. Koko rusottava tori oli kuin röyhkeässä juhlan vietossa.

Oli masentavaa huomata noin paljon iloa aivan oman surunsa ääressä. Hra Baslèvre unohti aikoneensa mennä ulos, kätki kasvot käsiinsä ja näki mielessään ne kauheat päivät, jotka hän juuri oli elänyt. Minkä tympeän väsymyksen ne olivatkaan jättäneet jälkeensä! Ja kuinka kamalaa olikaan palata vanhoille laduilleen sydämessään menetetyn onnen kalvava muisto!… Yössä oli vain yksi valo ja niin heikko sekin! Erään naisparan myötätunto, ihmisen, josta hän ei tiennyt mitään, ja joka myöskään ei tuntenut häntä…

Siksi ainoaksi henkilöksi, jota muistellessa hra Baslèvren, Kauppaministeriön osastopäällikön, Volneyn jäsenen, kunniamerkeillä varustetun ja tuhansien ihmisten tunteman miehen ajatus lepäsi, oli täten kohtalon aavistamattoman oikun kautta tullut neiti Fouille! Niinpä hän nytkin, kun heräsi näistä murheellisista mietteistään, heti muisti, että aika oli tullut hänen mennä kiittämään tätä odottamatonta suojelusenkeliä.

Veltoin jaloin ja pää vielä vähän väsyksissä hän siis meni ja otti lakkinsa sekä uudet käsineensä, hymyili hiukan sille lyhyelle levonhetkelle, joka häntä odotti, ja poistui vihdoin huoneestaan.

Puolitiessä portaita rouva Gerbois, joka oli tulossa ylöspäin, huudahti:

— Jumalalle kiitos! Siinä siis herra on aivan entisensä laisena! Mutta ei suinkaan herra vain näin ensimmäisellä kerralla jo aio mennä ulos asti ilman päällystakkia siksi koleassa ilmassa kuin nyt?

— Rauhoittukaa, rouva Gerbois, en poistu talosta; olen vain sopinut tapaavani neiti Fouillen.

— Neiti Fouillenko vai hänen sisarensa?

— Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Tarkoitan, että neiti Fouille lähti tänä aamuna matkalle.

— Matkalle!

— Niin, ensimmäistä kertaa täällä asuessaan. Olisittepa nähnyt kuinka onnellisen näköinen hän oli!

— Vai oli, sanoi hra Baslèvre viimein. — Siinä tapauksessa voinkin palata huoneeseeni…

Ennenkuin tarttui käsipuihin, hän kääntyi vielä rouva Gerbois'n puoleen:

— Ja te sanoitte, että hän oli onnellisen näköinen?… Sen parempi… sen parempi…

Yht'äkkiä hän kuvitteli keksineensä, minkätähden odotus neiti Fouillen mielestä usein oli toivoa.

Tultuaan sitten takaisin huoneeseensa hän heittäytyi nojatuoliin ja olisi halunnut itkeä.

Keinot, joita kohtalo käyttää, ovat aina yksinkertaiset. Kadotettuaan nuo kasvot oli hra Baslèvrella tähän hetkeen saakka vielä ollut neiti Fouille: mutta nyt juuri oli neiti Fouillekin lähtenyt matkalle, vaikk'ei hän muuten koskaan matkustellut. Senjälkeen hra Baslèvre tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin tämän kertomuksen alussa. Mutta ennen hän oli ollut tietämätön yksinäisyydestään, ja nyt hän siitä nautti. Oi, kuinka hän siitä nauttikaan! Ja mitäpä hyötyä olisikaan puuskauksesta ylevää intohimoa, jos sen saa maksaa koko jäljelläolevalla elämällään?

VII

Hra Baslèvren paluu ministeriöön tapahtui seuraavana aamuna. Se ei muodostunut mitenkään merkilliseksi. Yhtä luonnollisena ja miellyttävänäkin kuin oli pidetty sitä, että väliaikaisesti oltiin oltu vapaita tirehtööristä, yhtä valittamatta mukauduttiin nyt siihen, että asiakirjojen reunustoihin taas rupesi ilmestymään pieniä epämieluisia merkkejä tai huomautus, että herra tirehtöörille oli puhuttava asiasta suullisesti. Huolimatta kalvakkuudestaan hra Baslèvre pikemminkin vaikutti maalta palanneelta kuin vakavasta sairaudesta toipuneelta. Tuskin virkapöytänsä ääreen päässeenä hän myös ilmaisi työintoa, joka hyvästi vastasi hänen poissaollessaan kasaantuneiden riitajuttujen runsasta määrää. Hetkisen hän saattoi luulla itseään hyödylliseksikin.

Levottoman yön jälkeen kuumeisine unineen, joissa neiti Fouille, kasvot ja asiakirjat vuoroin kummittelivat, toinenkin päivä alkoi aivan samanlaisena. Aika ajoin hra Baslèvre kumminkin nosti silmänsä, katsoi nojatuoliin, jossa istuvana hän ensimmäisen kerran todella oli huomannut Clairen, katsoi ja unohtui haaveisiin. Koska hän tiesi, että uudestaan aloitettu elämä tällaisena kävi sietämättömäksi, häntä ahdisti turvattomuuden tunne. Inhimillisillä seikkailuilla ei koskaan ole mitään todellista loppua, ja kuitenkin ne kaikki päättyvät. Tällä perusteella hän piti mahdottomana jäädä siihen, missä nyt oli.

Ja tällaisena aavistuksena ilmenevä sisäinen johdonmukaisuus toteutuikin pian tapahtumissa.

Kerhosta palatessaan hra Baslèvre huomasi pöydällään kolme kirjettä, joista yksi heti saattoi hänet vavahtamaan, sillä käsiala oli tuntematonta eikä osoitteessa ollut postimerkkiä. Ottamatta edes hattua päästään hän sieppasi kirjeen, koetteli sitä kädessään kuin tietymätöntä sisältöä punnitukseen, rohkaisi itsensä viimein, avasi ja luki.

»Hyvä herra, suokaa minulle anteeksi, etten muista hyväntahtoisuuttanne muulloin kuin hädän hetkinä. Kaksi päivää sitten tapahtui, mitä olin odottanut. Minulla on kyky kärsiä, mutta ei voimaa ohjata itseäni. Teidän neuvonne ehkä auttaisivat, ja toivon hartaasti saada tavata teitä. Missä ja milloin se teitä häiritsemättä voisi tapahtua?»

Ja vähän alempana seuraavat kiihkein vedoin piirretyt sanat:

»Ystävänne Claire Gros.»

Hra Baslèvre tyrmistyi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä harhailtuaan saanut heittovaloa suoraan silmiinsä. Häikäisystä sokeana hän epäili, tokko enää elikään. Mutta kirje oli tuossa allekirjoituksineen päivineen… ja se kutsui häntä… Mutta mistä johtui tämä kutsu? Ja mitä ajatella siitä, että kirjoittaja toiselta puolen hartaasti toivoi saada tavata, mutta pelkäsi toiselta, että häiritsisi? Oi, ettei yksinkertaisimmistakaan sanoista koskaan pitänyt saada selville niiden pohjimmaista ajatusta!…

— Herra tirehtööri soitti? tuli vahtimestari kysymään.

— Niin, tosiaankin… tahdoin tiedustella… Milloin tämä kirje on tuotu?

— En oikein tiedä… Aamiaisen jälkeen todennäköisesti.

— Täällä ei koskaan tiedetä mitä minun poissa ollessani tapahtuu…
Menkää hakemaan minulle auto…

— Lähteekö herra tirehtööri kaupungille?

— Kuulittehan.

Hra Baslèvre taittoi kirjeen ja pisti sen kuorineen lievetakkinsa povitaskuun. Hänen sormensa vapisivat kuin pakotuksesta. Ajatuksetkin häilähtelivät äärimmäisestä masennuksesta äärettömään toivorikkauteen. Vielä kerran hän koetti päättää, merkitsikö kirje pelkkää avunpyyntöä vai peiteltyä suostumusta pitkän sieluntaistelun jälkeen. Mutta mistäpä sen tietäisi, ennenkuin kysyy! Hän siis kysyisi ja sillä hyvä!

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän istui jo autossa ajamassa Boulevard
Blanquita kohti.

Ei pidä yrittääkään määritellä hra Baslèvren ajatuksia tällä taipaleella. Asianhaarain mukaan ihmismieli ratkaisun hetkillä joko on varuillaan ja tinkimättömän tarkasti seuraa tapahtumain kuteen ohuimpiakin säikeitä tai joutuu täydellisen tahdottomuuden valtaan ja heittäytyy tiedottomana kehityksen kuljetettavaksi. Hra Baslèvre odotti toimettomana kohtaloaan; hän oli unohtanut, minne oli matkalla ja mitä aikoi tehdä.

Perille saavuttuaan hän kysyi ovenvartijalta kuten tavallista:

— Onko hra Gros kotona?

Mutta lisäsi vastausta odottamatta:

— Ja rouva?

Äreä ääni vastasi kojun perältä:

— Herra on matkoilla ja rouva kaupungilla.

— Aivan varmaanko?

— Ellette usko, ei olisi toimittanut kysyäkään.

Yhä tahdottomana hra Baslèvre palasi kadulle tuntematta enempää pettymystä kuin hämmästystäkään. Gustave matkoilla? Mainiota! Ei siis tarvinnut pelätä tulevansa häirityksi. Ja Claire kaupungilla? No niin, mitäs muuta kuin kävellä tässä kunnes hän palaa! Entäs virasto? Tyhmyyksiä! Virasto, joka oli tullut toimeen kaksi viikkoa ilman hra Baslèvrea, kävisi kyllä omalla painollaan vaurioitta tämänkin päivän.

Hän teki niinkuin oli päättänyt ja rupesi kävelemään edestakaisin katukäytävällä. Tämä uusi odotus ei muodostunut hänelle tuskalliseksi. Hän tunsi taas olevansa oikealla tiellä eikä välittänyt enempää ympäristöstä kuin ajastakaan. Ja kun Claire viimein ilmestyi näkyviin, hra Baslèvre meni häntä vastaan aivan rauhallisena.

— Pidin parempana saapua itse, ajan voittamiseksi, sanoi hän. — Sain kirjeenne vasta aamiaiselta palattuani.

— Tulen juuri tuomasta sitä, ja te olette ehtinyt tänne ennen minua… vastasi Claire. — Ettekö käy sisään?

— Kuten tahdotte.

Niin olisivat puhuneet ketkä tahansa kaksi ihmistä täsmällisesti kohtauspaikalle saapuessaan. Heidän äänensä eivät ilmaisseet mitään. Heidän, eleensä eivät herättäneet mitään uteliaisuutta.

Portaissa Claire lähti kulkemaan edeltä hra Baslèvren seuratessa heti jäljessä. Mutta joka askeleella Claire hiukan empi, ikäänkuin, peläten saapua perille, ja silloin hra Baslèvre aina kallistui kaidetta vastaan. Kuten kiipeejät ehkä, jotka vuoren huippua lähestyessään pelkäävät pyörrytystä, he eivät enää uskaltaneet katsoa jalkoihinsa…

Heidän päästyään ruokasaliin hra Baslèvre toivoi, että Claire asettuisi sinne kuten ennenkin, mutta hän meni työhuoneeseen asti, istuutui Gustaven paikalle pöydän taakse ja osoitti uunin ääressä seisovaa nojatuolia. Jo se seikka, että vastaanotto tapahtui täällä, ilmaisi jotain korjaamatonta sattuneen.

— Halusitte kysyä minulta jotain neuvoa? sanoi hra Baslèvre jatkuvasti täysin rauhallisena ja osoitetulle paikalle istuutuen.

Hänen kätensä vain hiukan vapisivat.

Claire piti käsivarsiaan ristissä pöydällä ja näytti heräävän haaveista.

— Neuvoa?… En tiedä enää. Neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin en ole muuta tehnyt kuin ajatellut enkä ole päässyt tämän pitemmälle. Gustave lähti kaksi päivää sitten…

— Niin, mutisi hra Baslèvre, — minulle kerrottiin alhaalla hänen olevan matkoilla.

— Hän lähti pois, täydensi Claire tuskin kuuluvalla äänellä, — elikä ainiaaksi.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi hra Baslèvre vielä yhtä rauhallisesti, mutta sisäinen riemu sykähdytti häntä.

— Aivan totta, vastasi Claire. — Minusta tuntuu, kuin pitäisi kaikkien jo tietää se… Näin se tapahtui…

Hän huokaisi väsymyksestä ja näytti siltä kuin olisi tuhannetta kertaa lähtenyt nousemaan samaa mäkeä.

— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan… Hän ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta, vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä, sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä, joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan, mutta jotka pysyvät mielessä… Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina, vihdoin… niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin… tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet, aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä. Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?…» Mutta en saanut minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi… Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta. Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa enää koskaan…

Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä tahtoen olla näyttämättä, että itki.

— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti häntä puhumasta.

Eikö tällainen onnettomuus juuri merkinnytkin hänen onneaan?

— Ja mitä nyt tehdä?…

Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.

Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon, kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire kumartui lannistuneena pöytää vasten:

— Te ette siis myöskään tiedä?…

— Päinvastoin, tiedän vallan hyvin, — vastasi hra Baslèvre vilkkaasti.

Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:

— Ensiksikin, odottaa…

Osat vaihtuivat. Nyt oli hänen vuoronsa suosittaa odotusta pelastuskeinoksi!

— Odottaa… Ja jos hän palaa…

Claire huudahti kumeasti:

— Epäilettekö, ettei hän tee sitä?

— Aivan yhtä paljon kuin te itse, en enempää…

Hra Baslèvre jatkoi:

— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se tässä tapauksessa mitään merkitse… vai olisiko liikaa olettaa, että minä voisin hankkia hänelle uuden?

Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman katkeran ivallisesti.

— Ja ellei hän palaa…

Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui ääretöntä lempeyttä.

—… Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa… niin silloinkaan… silloinkaan ette ole yksin… Minä olen luonanne…

Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.

— Minä olen luonanne… toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire ollut kuullut.

Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.

Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.

— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?

Hra Baslèvrea värisytti:

Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa… mutta en minä. Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.

Claire vastasi, katse yhä hra Baslèvreen suunnattuna:

— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja huolenani on nykyään minun mieheni.

— Hänen uskottomuutensa!

— Hänen paluunsa, jota odotan.

— Ellei vapautus koita sitä ennen.

— Vaietkaa!

Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi seisomaan.

— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut, että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin, että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys, ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin. Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne — vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin…

— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire. Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.

Hra Baslèvre teki sekaisen eleen:

— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt. Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko… Ihminen ei koskaan usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet kumahtelevat epätoivoanne!… Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?… Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut murusetkin näyttävät juhla-aterialta!

Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa yhtyisivät.

Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen. Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:

— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että olette sanonut minulle kaiken tämän.

Hra Baslèvre hätkähti tätä lempeyttä enemmän kuin äskeistä ojennusta.

— Mutta tehän tiesitte sen jo, koska olin kirjoittanut!

— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin parhaaksi jättää lukematta loput.

Hra Baslèvrelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

— Olisitteko tehnyt sen? Ah! Miksi?… miksi?..

— Luultavasti siksi, että pidin teistä paljon.

— Merkillistä menettelyä totta totisesti!

— Minun ymmärtääkseni parasta…

Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja heittäytyi takaisin nojatuoliin.

— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!

— Te erehdytte, selitti Claire, — kirjettänne ei enää ole olemassa…

Kuului uusi raivokas huudahdus:

— Se vielä puuttui!… Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten tappaisitte sydämenikin!

— Tunsin siten pelastavani ystävyytemme!

Mutta hra Baslèvre pudisti vain hartioitansa epätoivoissaan:

— Ystävyytemme!… Voi, voi!… ei siitä ole tietoa, sillä tämänkään jälkeen en saata olla teitä rakastamatta!

Claire vastasi yhä samalla leppymättömällä äänellä:

— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta olette erehtynyt.

— Uskon rakkauteeni ja olen valmis vaikka kuolemaan sen puolesta.

Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!

— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te — ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä, että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!

Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä ja yksinään.

— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut ajatelleeksi, jos todella olisitte rakastanut minua. Te tunsitte mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta! Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?

Hra Baslèvre, joka oli kuunnellut liikahtamatta, vastasi ainoastaan:

— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään koskaan ole rakastanut.

Clairessa ailahti tuskin huomattava epäilys; sitten hän sanoi huokaisten:

— Jos tosi rakkaus merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin… olen varma siitä, että rakastan vieläkin…

— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta…

— Kenties pääasia kumminkin sisältyi muuhun?…

Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän, missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen odotti.

Hiljaisuuden katkaisi Claire sanoen:

— Luvatkaa minulle nyt, ettemme enää koskaan puhu… tästä.

Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.

— Minä pyydän teiltä sitä, rukoili Claire.

— Mitä se hyödyttäisi? vastasi hra Baslèvre.

— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden… joka on käynyt minulle rakkaaksi.

— Ystävyys on valhetta!

— Joskus suloista!

Hra Baslèvre oli painanut päänsä.

— En voi luvata mitään, sanoi hän jyrkästi, — minä koetan.

— Kiitos.

Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt. Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata siihen.

— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, — täytyy taas mennä ministeriöön.

Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.

— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire ulko-ovelta.

Hra Baslèvre vastasi kaukaisella äänellä:

— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana kaksi viime viikkoa.

— Toivoakseni ette vakavasti?

— Niin, että piti olla vuoteessa.

— Oliko edes ketään, joka teitä hoiti?

— Oli, eräs armelias naishenkilö… minun naapurini.

— Mikä hänen nimensä on?

— Neiti Fouille.

— Vai niin. Kun tapaatte, niin sanokaa, että olen hänelle kiitollinen.

— Mahdotonta, hän on matkustanut pois.

— Aivan äskettäin siis?

— Niin, vasta toissa päivänä, kuten…

Claire täydensi hra Baslèvren puolesta, joka oli heittänyt kesken:

— Kuten Gustavekin.

Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin rinnastettiin.

— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. —
Hyvästi.

— Näkemiin.

Hra Baslèvre säpsähti vielä viimeisen kerran.

— Luuletteko siis?…

— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua onneksi.

— Minä puolestani en ole sillä tiellä!…

Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha, mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin…

Itse vielä tietämättään hän alkoi rakastaa todella.

KOLMAS OSA

I

Tämän keskustelun jälkeen hra Baslèvren sielu ensin näytti lakkaavan elämästä. Sitten, tietoisena siitä kuilusta, mikä hänet erotti Clairesta, hän ei edes kysynyt itseltään enää:

»Näenkö hänet vielä?»

Tuona kuiluna olivat kai ne ainoat lauseet, jotka hra Baslèvre luuli muistavansa. »Ette te minua rakasta», oli Claire sanonut, »te olette vain kuvitellut minua rakastavanne.» Ja väitteeseensä: »Te ette ole rakastanut koskaan», hän oli lisännyt: »Olen varma siitä, että rakastan vieläkin!»

Siitä oli hra Baslèvrekin varma; mutta päästyään siihen hänen ajatuksensa pysähtyivät ja kaikki äänet hänen sisässään vaikenivat.

Ulkonaisesti hän eli kuten ennenkin: kävi kerhossaan ja virastossaan tai istui ikkunassaan puistikkoa katsellen. Mutta suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut. Hänelle lausutut sanat eivät näyttäneet saavuttavan häntä enää. Häntä väsytti toimia. Virkansa hoitaminen rasitti häntä. Kaiken kaikkiaan hänen myllerretty elämänsä koetti turhaan päästä edes näennäiseenkään tasapainoon. Hän oli joutunut samanlaiseen sekavaan tilaan kuin vesi, joka huljutuksen jälkeen vielä pyörii. Mutta aika kuluu ja, sakan laskeutuessa pohjaan ja jättäessä astian reunat sameiksi, vesi selviää ja asettuu taas kirkkaana nesteenä kuvastamaan taivaan valoa.

Tuollaista horrosta ei voinut jatkua. Kun herääminen alkoi, tapahtui se, jotta hra Baslèvre astuisi tien päähän saakka. Hän uskalsi viimeinkin huomata esteen itsensä ja Clairen välillä. Ja se este oli Clairen puoliso, jonka tähän asti saattoi sanoa olleen pois suljettuna koko näytelmästä. Hän oli näyttäytynyt vain kaukaa ja ikäänkuin ohimennen. Mutta nyt hän yht'äkkiä tuli väliin. Oli mahdotonta olla ottamatta huomioon, että Claire rakasti häntä yhä. Mahdotonta oli myös koskea häneen, sillä hänen kauttansa olisi koskenut Claireenkin. Hän olisi ollut olemassa hävinneenä ja murhattunakin. Ihmisen voi tuhota, mutta ei niitä mielikuvia, joiden välityksellä hän hallitsee. Ja tämän odottamattoman huomion edessä hra Baslèvre ei olisi voinut sanoa, tunsiko hän hämmästystä vai vihaa: mutta tuntematon tuska kidutti häntä, ja se tuska oli mustasukkaisuus.

Kaikista intohimoista mustasukkaisuus helpoimmin piilottautuu tietoisuudelta. Sen varmimmatkaan uhrit eivät usein tiedä siitä mitään, niin salaa se tulee. Vihatessaan täst'edes Gustavea hra Baslèvrella ei ollut aavistustakaan vihansa oikeasta syystä. Hän luuli vain olevansa suuttunut jonkun haaveellisen petoksen johdosta, jonka uhriksi Claire oli joutunut.

Claire tiesi kaikki miehestään ja tuomitsi hänet. Hän tiesi, ettei hän luultavasti koskaan ollut mitään kirjoittanut, että tulolähteet olivat epäiltäviä, elleivät pahempiakin, ja saattoiko hän olla varma edes uskollisuudestakaan? Kumminkin hän miehensä vuoksi oli päättänyt tulla hakemaan hra Baslèvrea: mies oli koko ajan hänen tekojensa tarkoituksena. »Minulla on ainoastaan yksi ajatus ja yksi kärsimys», oli hän sanonut heidän viime hyvästikseen. Sellaisen sokeuden edessä hra Baslèvre tunsi kapinanhengen kuohuttavan mieltään. Koko sydämestään hän olisi tahtonut poistaa hämärät ja suojella Clairea yhtä ansaitsemattomalta kuin varmalta häpeälliseltä kohtelulta. Mutta saattoiko hän?… Clairehan rakasti Gustavea!…

Kaikenlaiset sameat ajatukset kalvoivat häntä. Missä he olivat tutustuneet toisiinsa? Olivatko Gustaven tunteet Clairea kohtaan koskaan olleet muuta kuin päähänpisto? Ehkä hän olikin nainut Clairen vain tavoitellakseen myötäjäisiä rahapulaansa!

Hra Baslèvre muisteli myös Gustaven nuoruutta, jossa kaikki jo oli onnistunut ilman hänen ansiotaan. Ah, minkätähden hän oli alusta asti ollut rikas ja onnellinen ja saanut pitää vanhempansakin? Minkätähden elämä aina suo samoille kaikki antimensa?

Täten hra Baslèvren tuska kävi vähitellen yhä ankarammaksi, katkeroittuen Clairelle tuntemattomistakin ajoista. Hän sekoitti siihen kaikenkaltaista alhaista ja hyödytöntä kateutta, josta hän kyllä oli tietoinen, mutta jota hän ei jaksanut välttää. Siitä hänen rakkautensa himmeni. Hän lentää räpytteli kuin huoneeseen eksynyt yölintu piinaksi muuttuneen menneisyyden ja huolestuttavan tulevaisuuden välillä, Kaikki hämärtyi. Kuolema olisi ollut niin suloinen!

Mutta tällaista ahdistuksen aikaa ei voi kestää kauan. Ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, sanotun keskustelun jälkeen uusi käänne jo toikin vapautuksen.

Oli ilta. Kotiin tultuaan hra Baslèvre istui taas ikkunassaan. Puistikko alhaalla hälisi vielä, ja auringonsäteitäkin väijyili yhä matalissa kaarikäytävissä. Kadusta nousi tympeää hajua, ja saattoi sanoa, että samoin kuin torin katselija se itsekin oli käynyt vanhaksi ja raihnaiseksi, ilmaisematta kuitenkaan mitään raunioiden suuruutta.

Yht'äkkiä häikäisevän selvä varmuus, että Gustave palaisi, valtasi hra Baslèvren mielen. Ja ajatellessaan tätä paluuta sekä Clairen anteeksiantoa toinenkin asia selvisi hänelle. Siihen asti hän vielä oli voinut kysyä itseltään. »Näenkö hänet jälleen?» Mutta nyt ja niin sanoaksemme hänen ulkopuolellaan muodostui päätös, ettei hän olisi sen tapauksen todistajana. Kirja oli suljettava ja hävitettävä!

Seurasi lamauttava väsymys. Nyt, kun kaikki oli lopussa, hänen mieleensä muistuivat ne monet vuodet, joina hän ei ollut tuntenut mitään kiusaa elämästään ullakkokamarissa ja ilman ystäviä. Ja ainoastaan sattuman vuoksi, joka yhtä hyvin olisi voinut olla tapahtumatta, tämä aika ei enää koskaan palaisi, vaan hän jäisi tielle paljaaksi riisuttuna ja värisevänä, viheliäisine sieluineen… Jospa hän edes olisi voinut unohtaa! Eihän hän enää hetkeäkään ollut halunnut Clairea! Sillä voihan rakastaa tyhjyydessäkin ja siinä tiedossa, että on ainiaaksi karkoitettu!…

Alhaalla päivä sammui pois, upoten kolkkona samaan surumielisyyteen kuin hra Baslèvrekin. Vahdin käskiessä ihmiset poistuivat puistikosta. Katukäytävällä kompuroi ontuva nainen… Andréa… Tosiaankin, mahtoiko neiti Fouille vielä olla matkallaan? Kuinka oikein hän olikaan tehnyt, kun oli lähtenyt matkalle! Ja eikö hänen itsensä pitäisi seurata neidin esimerkkiä ja myös tehdä pieni matka?

Ah! karkoitettuaan viimein Gustaven kuvan mielestään hän vasta oikein huomasikin, kuinka vähän hän itse asiassa oli tottunut siihen ajatukseen, ettei enää kuulunut Clairen elämään. Hän oli mukautunut Gustaven suhteen, mutta ei voinut tyytyä osaansa Claireen nähden. Hän tahtoi Clairen tulevan onnelliseksi, mutta millä tavalla? Sillä ilman Gustavea…

Hermostunut naurahdus katkaisi jyrkästi loppupäätelmän. Se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi, oli niin kaukana kaikesta mahdollisuudesta, että hän pelkäsi sellaista hourailla.

»Minä tulen hulluksi! Mutta huomenna minä teen kuten neiti Fouille… juuri niin minä teen… Huomenna minä matkustan pois, ollakseni varma siitä, etten enää mene sinne!…»

Ja palattuaan pöytänsä ääreen hän vajosi eräänlaiseen tylsyyteen. Hän olisi tahtonut itkeä niin paljoja turhia kärsimyksiään, sillä ei hänen rakkauden uhrauksensakaan olisi omiansa rakentamaan onnea. Mutta hän tunsi myös sellaista rauhoittumista, joka seuraa vaikeita päätöksiä. Ja hän ihmetteli, alkaisiko tällaisesta epätoivosta sittenkin uusi, korkeampi elämä, jossa kaikki mennyt unohtuisi, vaikka hänen ajatuksensa siinä vielä nyt viipyivätkin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hra Baslèvre ylös noustessaan käsitti, että hänen eilinen päätöksensä oli lopullinen. Hän ei enää menisi Boulevard Blanquille, mutta sitäpaitsi hän, välttääkseen vaarallista kiusausta, poistuisi Parisista jo samana iltana.

Tirehtööri on samalla kertaa sekä paljon vapaampi että paljon sidotumpi kuin viimeisin kirjureista. Hänellä on vain yksi ainoa keino saada lomaa heti: sairaus, joko todellinen tai keksitty. Hra Baslèvre meni siis lähimpään puhelinkojuun ja pyysi tohtori Michonin numeroa.

Oli olemassa tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei Michonia olisi langan päässä, mutta hän sattuikin olemaan.

— Halloo! Kuka puhuu?

— Minä, Baslèvre, tirehtööri…

— Hitto vieköön! Joku virka-asia siis… Mutta ettekö tiedä, että nyt on sunnuntai?

— Tiedän kyllä. En tahdokaan vaivata teitä. On kysymys vain minusta.

— Oletteko sairas?

— Ainoastaan levon tarpeessa.

— Niinkö!… No, ottakaa sitä.

— Aioinkin juuri ilmoittaa ministerille, että vaaditte minulle parin viikon virkavapautta nyt heti. Kai te sitten tarvittaessa kirjoitatte asianomaisen paperinkin, mutta olen varma siitä, että kun mainitsen teidän nimenne, hän ei muuta pyydäkään.

— Onko niin kiire?

— On ja ei… Päätettyäni asian toteutan sen mieluimmin jo tänään.

— Hyvä… hyvä…

— Kiitoksia, tohtori, siinä kaikki.

— Hohoi! Ei sentään niin nopeasti! Yksi kysymys vielä…

Ei ole mitään sen ilmeettömämpää kuin ääni puhelimessa levottomuus, jos siinä sellaista on, jää koneeseen. Kuuntelijalta puuttuu kasvojen ja eleiden suoma oikea valaistus.

Linjan toisessa päässä oli nyt putkan seinään nojaava mies, joka hätääntyi siitä, että luuli jonkun ylitsepääsemättömän esteen ilmestyneen hänen ja onnen väliin, ja toisessa taas filosofisen tyyni henkilö, joka, istuen mukavasti nojatuolissa, halusi jutella sunnuntaisessa joutilaisuudessaan. Mutta sanat kiitivät lankaa pitkin virallisina ja värittöminä.

— Kysymys? Mikä?

— Mitä tautia minun on oltava teissä hoitavinani; missä on vian sanottava olevan, jos kysytään vointianne: vatsassa, sydämessä vai rakossa?

— Ajakaa uteliaat tiehensä; vaiteliaisuushan kuuluu ammattiinne!

— Helppo sanoa! Jo äskeisen sairautenne johdosta asianomaiset pommittivat minua kaikenlaisilla kysymyksillä, joihin minun oli vastattava mitä sattui, sillä — teitä siitä moittimatta — te ette ollut kutsunut minua.

— Olettakaamme, ettei taudin laatu ole muuttunut entisestään.

— Siis sydämen häiriötä?

Hra Baslèvre kalpeni vähän hämärässä sopessaan. — Ette vastaa?

— Ihmettelen, ovatko kaikki minulle lähettämänne todistukset alaisistani virkamiehistä laaditut samalla tavalla…

— Rauhoittukaa, en koskaan suostu vilppiin muiden kuin tirehtöörin itsensä suhteen. Oletteko edes päättänyt, minne aiotte lähteä?

— Mahdollisesti.

— Saako sen tietää?

Ei taaskaan tullut vastausta.

— Enkö olekin hyväntahtoinen? Velvoitan teidät tuntemattoman sairauden vuoksi tekemään parannusmatkan kylpylään, josta minulla ei myöskään ole aavistusta.

— Sihteerini, saa osoitteen, se riittää.

Toisesta päästä kuului Michonin hiljainen naurahdus.

— Joko olette kysynyt kaikki kysyttävänne? — sanoi hra Baslèvre jyrkästi.

— Jo. Ja selville olen saanut, että sydän reistaa.

— Kiitos, tohtori.

Pieni kolahdus: hra Baslèvre laski kuulotorven koukkuunsa. Hän poistui. Hän olisi halunnut pudistaa olkapäitään, kuin olisi niille langennut kellarikosteutta Michonin kuulustelusta. Saattaisivathan toiset puhua tosissaan kaikkea sitä, minkä tämä oli sanonut leikillään! Kaksi äkillistä ja aivan perättäistä sairastapausta ei voinut olla herättämättä epäluuloja viraston henkilökunnassa, joka hänen suhteensa oli tottunut niin ankaraan täsmällisyyteen. Kuinka uteliaasti kysyttäisiinkään sihteeriltä: »Mikä häntä vaivaa? Menikö hän pitkäksikin aikaa?…» Ja sihteeri vastaisi: »Hän meni hoitamaan itseään, mutta kieltäytyy ilmoittamasta sairauttaan…»

Sitten kysyttäisiin: »Minne hän siis meni?» Ja sihteeri pudistaisi taas päätään: »En tiedä…»

Eikä hra Baslèvre tiennyt sitä vielä itsekään. Mutta päätettyään matkustaa jo samana iltana hänen olisi pitänyt tietää… Ei auttanut muu kuin kävellä ja odottaa, kellua kuin atomi Parisin valtameressä tietymättömien voimien kuljettamana ja herätä vasta lähdön hetkellä… Mutta vieläkin: miltä asemalta lähtisi ja minne?

Ja astuskellen umpimähkään hra Baslèvre koetti keksiä, minne pakenisi yksinäisyyttään. Kylpylaitokset eivät vielä olleet auki. Maalla kuolisi ikävään. Äkkiä eräs nimi juolahti hänen mieleensä: Limoges… Miks'ei? Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ollut saanut siellä käydyksi, mutta kaikki oli nyt muuttunut; menneisyyskin tuntui suloiselta. Vasta jälkeenpäin huomaa asioiden oikean arvon: ennen niihin suhtautui välinpitämättömästi, mutta nyt hakee lohtua niiden muistelemisesta.

Hra Baslèvre käveli yhä edelleen ja huokaisi:

— Limoges… tosiaankin…

Hän kuvitteli, kuinka hän saapuisi sinne päivän koittaessa, asettuisi hotelliin asumaan ja tuntisi talot, mutta ei vastaantulijoita. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei ollut huomannut, miten hän oli kulkenut katua kadun jälkeen, ollen jo toisessa osassa Parisia, kun eräs ääni hänen viereltään sai hauet säpsähtämään.

— Hyvä herra, ostakaa kukkia naisellenne!… Ne tuoksuvat hyvältä ja tuottavat onnea.

Mies liittyi hra Baslèvren seuraan ja ojensi kori kainalossa kielokimppua.

Hän oli pienenläntä vanhus sininen esiliina edessään, vasta ajeltu ja saivartelevan siisti. Hän puhui kohteliaalla äänellä, joka ilmaisi enemmän halua palvella kuin pyytää almua.

— Ei kiitos, vastasi hra Baslèvre kuivasti.

Mutta vanhus ei hellittänyt, vaan, jatkaen matkaa hänen rinnallaan, puhui:

— Naisellenne tai ystävättärellenne. Joku sellainen teillä varmasti on…

— Sanoin jo… — keskeytti hra Baslèvre.

Vanhus valitsi itsepäisesti uuden kimpun koristansa:

— Ehkä tämä miellyttää teitä paremmin?… Katsokaapas… kappale kauneinta kevättä! Ostakaa pois, hän tulee niin iloiseksi! Sillä kyllä minä herran tunnen. Ettekös te joka arkipäivä puolenpäivän aikaan kuljekin Grenellen katua? Ja aina teillä näyttää olevan niin kiire! Arvaa heti, että olette menossa tapaamaan häntä!

Hra Baslèvre säpsähti:

— Ketä? Mitä te oikeastaan lörpöttelette, hyvä mies! Minun iälläni…

— Oi! Teidän iällänne tai minun, se on aivan yhdentekevää. Ettekö tiedä, että vanhat aina rakastavat kiihkeimmin?

Vastaamatta mitään hra Baslèvre sieppasi kiivaasti kielokimpun.

— Puoli frangia.

— Tuoss' on kokonainen.

— Tänään herra on kaksinkertaisesti tervetullut, jatkoi vanhus vielä kukkaroaan kopeloiden.

— Kuka sen on sanonut, että minua odotetaankaan? sutkautti hra
Baslèvre, torjuen takaisintarjotun rahan.

Tietämättä mitä kukilla tehdä hra Baslèvre piti niitä kömpelösti kädessään ja jatkoi miettiväisenä matkaansa. Mitä hän olikaan ajatellut, ennenkuin vanhus hänet keskeytti? Lystikäs ukko! Ja väitti, että vanhat rakastavat kiihkeimmin? »Jos rakastaisitte minua todella…» oli Claire sanonut.

Heiluttaen kielokimppua kuin valmistuakseen heittämään sen pois hra
Baslèvre teki suuren väsyneen eleen:

— Kaikki antaa eikä mitään ottaa… minä ymmärrän…

Ja juuri sitä vartenhan hän aikoikin hävitä! Ei hän enää olisi vastuksena! Mutta tuleeko Claire siitä sen onnellisemmaksi? Ja Gustaven palaamisen ajatus ahdisti taas hänen sydäntään. Hän ei enää ajatellut ainoastaan anteeksiantoa, vaan myöskin uudestaan aloitettavaa elämää, kun Gustave olisi ilman paikkaa ja täydellinen toimettomuus yhä kartuttaisi eripuraisuuden syitä. Tähän asti Clairen tuska oli ollut »sanomaton», mutta millaiseksi se nyt kasvaisikaan? Jospa edes olisi ollut mahdollista…

Hra Baslèvre kalpeni. Se oli mahdollista, sillä romahduksen lieventämiseksi riittäisi epäilemättä, että hän, Baslèvre, kävisi Beaux-Arts'issa… Valo näyttäytyi siis vihdoinkin, uhrautuvaisuuden suuri valo! Mutta ensimmäistä loistetta on vaikea kestää. Ihminen sulkee silmänsä toivoen, ettei valoa enää näkyisi, kun hän ne avaa.

— Mitä ihmettä! Olenko unohtamaisillani, että jo tänä iltana olen kaukana täältä?…

Samassa hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, luullen joutuneensa näköhäiriön valtaan. Huolimatta siitä, että hän mielialansa mukaisesti oli koettamalla koettanut irroittautua niistä paikoista, jotka liittyivät hänen rakkauteensa, hän vaistojensa ajamana taas oli niitä lähestymässä. Hän kulki Gobelinien puistokatua. Vielä muutama askel ja hän näkisi jälleen sen talon! Muutama lisää ja hän näkisi kasvotkin, jos tahtoisi!… Mutta kenenkä tahdosta kohtalo koskaan välittää?… Liekö ollut unta vai totta, mutta tuossa kasvot jo olivatkin. Hra Baslèvre oli luhistua maahan sellaisesta ilosta, pysähtyi kuin katuun naulautuen ja jäi katsomaan Claireen, joka tuli häntä kohti.

Hän lähestyi epäröimättä ja ojennetuin käsin. Harson takaa pilkisti hymy, kirkas kuin auringonsäde.

— Oletteko ehkä matkalla meille?

Hra Baslèvre ei vastannut; hän ei vielä voinut muuta kuin tuijottaa
Claireen. Claire jatkoi:

— Lähdettekö saattamaan minua vai tahdotteko mieluummin, että käännyn takaisin?

Hra Baslèvre teki epämääräisen liikkeen.

En haluaisi häiritä aikeitanne… en luullut…

Hänen puheensa sotkeutui. Mitä sanoa, kun Clairen jälleennäkeminen riitti tekemään tyhjäksi koko hänen matkasuunnitelmansa, ja hän varmasti tunsi, että mieluummin kuin kadottaisi kasvot hän pysyisi antamassaan vaikenemisen lupauksessa?

Sanalla sanoen, täydensi hän ajatustaan, — oli sunnuntai ja aikani kuluksi, ymmärrättehän!…

— Niin minäkin, vastasi Claire. — Ei vieläkään ole tullut mitään tietoa…

Hra Baslèvre tukahdutti äkillisen tuskan tunteen.

— Arvelen, että jos olisi tullut, te olisitte kirjoittanut minulle.

— Tietysti.

He lähtivät joutilaasti kävelemään, ja askeleet johtivat heidät hitaasti Panthéoniin päin.

Huomattuaan, että hänellä yhä oli kielokimppu kädessään, hra Baslèvre ojensi sen Clairelle lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

— Kappale kevättä, sanoi hän lempeästi. — Niin ainakin eräs vanhus, jolta ne ostin, nimitti näitä kieloja.

Claire otti kukat.

— Kiitos.

Heidän tultuaan Port-Royalin risteykseen hra Baslèvre huomasi tyhjän penkin ja sanoi:

— Ettekö haluaisi istua, että saisin vähän levätä?

Olen kävellyt niin paljon…

Claire nyökkäsi suostuvansa. He istuutuivat ja siinä istuessaan he näyttivät avioparilta, joka hengähti matkan varrella. Niin kohtalo ivasi näitä kahta sunnuntaikävelijää.

— Olen myös ajatellut paljon…

Claire teki pikaisen liikkeen kuin pysäyttääkseen hänet, mutta hra
Baslèvre pudisti päätään:

— Älkää pelätkö!…

Hän kokosi ajatuksiaan ja teki omituisen huomion. Poistuttuaan viimeksi Clairen luota hän oli koko ajan harhaillut sekavien mielteiden sokkeloissa; mutta nyt hänet taas nähdessään hän havaitsi vaivansa turhiksi. Hänestä tuntui myös, että se, mitä hän aikoi Clairelle sanoa, oli jonkun sisäisen voiman selvästi määräämää, ja hän jatkoi:

— Tahtoisin kysyä teiltä ylitä asiaa… vain yhtä ainoaa… Häntäkö te rakastatte?

Claire teki taas liikkeen pysäyttääkseen hänet, ja taas hra Baslèvre pudisti päätään, puhuen melkein kuulumattomalla äänellä:

— Toistan vielä: älkää pelätkö. Kysyin vain, etten erehtyisi olosuhteista… teihin kahteen nähden.

Hän sanoi »teihin kahteen», mutta tarkoitti selvästikin vain Gustavea.

Clairen kasvot kävivät levottomiksi. Hän varjosti niitä kukkakimpulla, ollen hengittävinään kukkien tuoksua. Mutta jos hra Baslèvre ei olisi ollut niin liikutettu, hän ehkä olisi huomannut, että Clairen huulet harson läpi koskettivat kieloja.

— Te ette vastaa? sanoi hra Baslèvre.

— Tiedättehän, ystäväiseni, etten voi mitään muuttaa, en nykyisyydessä enkä menneisyydessä.

Hra Baslèvre painoi päänsä alas:

Tiedän kyllä… tarvitsin vain kuulla teidän sanovan sen.

— Minkätähden?

— Sitä en tiedä.

Lyhyen tauon jälkeen hra Baslèvre jatkoi:

— Ajatelkaa, että sen jälkeen kuin viimeksi olin teillä, sain halun käydä Limoges'issa.

Claire sopersi:

— Asioissako?

— Ei… ainoastaan katsoakseni menneisyyteen… omaan menneisyyteeni…

Kasvot saivat lempeän ilmeen.

— Olette tehnyt oikein, kun ette ole poistunut.

— Niin, sanoi hra Baslèvre, — me kuvittelemme, että menneisyys on mitätöntä tavaraa, ja joka päivä pudotamme sitä palasen taaksemme, viitsimättä edes kääntää päätämme.

— Tältäkin penkiltä… huokasi Claire.

Hra Baslèvre loi Claireen hämmästyneen katseen, ihmeissään siitä, mitä kuuli. Clairekiu katsoi häneen.

— Voi hyvä ystävä, puhui Claire puoliääneen, — onko siis minun lohdutettava teitä? Minusta on aina tuntunut, että menneisyys on meissä itsessämme. Eikä se milloinkaan ole muuta kuin niitä me tahdomme sen olevan. Niinpä te joskus tulevaisuudessa muistatte, että me eräänä sunnuntaina olimme yhdessä, ja että te parilla kolmella sanalla satutitte minua sydämeen saakka. Ja ennen muuta pitäkää mielessänne, etten pyydä enkä odota mitään… jollen ehkä että kävisitte katsomassa.

Hra Baslèvre kuunteli kummissaan.

— Pelkään, sammalsi hän, — että arvioitte minut paremmaksi kuin olenkaan.

— Vaietkaa, vastasi Claire, — se, mitä lisäisitte, pilaisi tämän levähdyksemme.

Hän nousi seisomaan.

— Muuten, kun nyt tiedän, että pian tulette käymään, en enää tahdo viipyä.

Hra Baslèvre olisi ensin halunnut pidättää häntä, mutta sitten hänestä tuntui paremmalta jäädä siihen salaperäiseen tunnelmaan, joka hänet oli vallannut.

— En myöskään pyydä teitä enää saattamaan minua, jatkoi Claire, — olenkin jo melkein määräni päässä.

Hra Baslèvre antoi merkin, että oli ymmärtänyt, ja yhä penkillä istuen hän näki Clairen poistuvan. Hän vajosi sulon ja väsymyksen huumaukseen. Hän tunsi myös merkillistä halua: tietämättä miten, hän olisi tahtonut näkymättömänä ja saapuvilla olevana kuin joku jumala rakentaa Clairelle jonkun suuren onnen.