II
Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.
Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan puhtaan metallin.
Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat, olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa. Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan odottamattaan löysi omankin onnensa.
Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään… Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.
Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama tekosyy:
— Oletteko saanut tietoja?
Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan, ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja paljastaa peitettävänsä.
Hra Baslèvre sanoi:
— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.
Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän vastasi:
— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä…
Hra Baslèvre huomautti puolestaan:
— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.
Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne…» Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:
— Kukaton koti on sieluton koti.
Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi, jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja autettava sitä toista… jos hän palaisi? Sitäkin!… Toistaiseksi kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli vielä kaukana.
Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?
Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard
Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti
Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui
näyttämölle.
Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen kirjoitetun ainoan lauseen:
»Neuvoanne seuraten koetan unohtaa ja antaa anteeksi.»
Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi masentuneena:
— Kaikki on lopussa.
Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille toiselle taas viraston ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan jäi.
Pitkä, murheellinen tuokio kului. Hra Baslèvre ajatteli vielä:
— Kieltäymys, on sekin sana!
Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen hengissä, vai palanneelle uskottomalle?
— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko herra tirehtööri taas sairas?
Hra Baslèvre avasi silmänsä.
— Sairas?… En lainkaan… Kiireellinen asia, sanoitte…
Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri jatkoi:
— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla, palaa kotiin…
Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:
— Itsekin juuri… Niin, on mahdollista, etten itsekään ole loppuun asti.
— Minä toivoin… sopersi sihteeri pettyneenä.
— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme kumpikaan ole niin välttämättömiä.
Sihteeri pujahti pois, mutisten jotain kiitokseksi. Hra Baslèvre alkoi lukea:
»Kauppaministeri Vapaiden Taiteiden Herra Ministerille.
»Olette suvainnut pyytää minua välittämään Rahaministerille…»
Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas tuo tuttu hymy, huolimatta sen toisen paluusta. Epätoivoissaan hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä, ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.
Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt hänet samaa tietä takaisin…
Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti oli vastattu jyrkästi kieltäen.
Rabault… hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä mainiosti voi kiertää.
Hra Baslèvren tajunnasta nousi ääni, joka sanoi:
— Mutta mitä se hyödyttää, vaikka onnistuisitkin?
Toinen vastasi:
— Oletko unohtanut, mitä hänelle lupasit?
Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä teki, että se toinenkin niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi lemmitylle.
Hra Baslèvre nousi järkytettynä seisomaan ja soitti vahtimestaria:
— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään asian, jonka hän minulle esitti.
— Tuleeko herra tirehtööri vielä takaisin?
— Luultavasti… saa nähdä… Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi… aivan vapaa!
Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan. Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.
Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden loisto että ihmisten turha kiihko.
Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään huomaamatta?
Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti…
— Sisään, kuului huoneesta ynseä ääni.
Tyynesti ja luontevasti hra Baslèvre aloitti jo heti kynnykseltä:
— Pistäydyin ohikulkiessani järjestämään erään asian.
Jatkaen puhettaan hän avasi salkkunsa ja otti esille paperin.
— Tällaisen asian. Se koskee teitä.
Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren — hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.
— Että herra tirehtööri onkaan näin vaivautunut!…
Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.
Hra Baslèvre näytti hänen varmennettavakseen jätettyä virkakirjettä.
Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä — selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.
Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.
— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu ilmoittamaan erinäisiä… yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt, saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä…
Hra Baslèvre riensi keskeyttämään:
— Niin no, jos se on teille mieluista… tai edullista…
— Mieluista kyllä… edullista ei.
Hra Rabault lisäsi vielä merkitsevästi hymyillen:
— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa olen hyvin liikutettu… kovin liikutettu…
Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin hänen avukseen.
— Valitan, jatkoi tämä, — etten voi kertoa mitään suojatistanne.
Hän oli muistelevinaan nimeä.
— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?… Ai, Gros… Gustave Gros…
Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!
— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.
Hra Rabault rehenteli nojatuolissaan.
— Että hänellä on otsaa…
— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään, sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.
— Mitä?
— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen voisitte ehkä…
Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:
— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?… Hänhän on ollut poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin häiriytynyt sillä aikaa?
Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:
— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte jutun… jos se on mahdollista, tietysti.
— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän sydämellänne, niin…
Hra Baslèvre punastui tahtomattaan.
— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.
— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.
Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.
— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En lainkaan ole puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.
— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, — kuinka rohkenisinkaan…
Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja keskeytti hänet:
— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin virka-asteella on omat viehätyksensä.
Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä vaaralliseksi.
— Mitä asiapaperiin tulee… jatkoi hra Baslèvre.
Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:
— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän. — Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni, olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.
— Hyvä on.
Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.
— Milloin asianomainen tulee?
— Kai huomenna… heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle suosiollisuudestanne.
He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne, että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää, että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi. Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.
— Näkemiin.
Ja he puristivat toistensa kättä kuin vahvistukseksi rikostoveruudelle.
»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita laskeutuessaan.
Saattoi kysyä, tarkoittiko hän käyntiä sinänsä vai sen tulosta.
Sitten hän sanoi:
»Nyt täytyy ilmoittaa Clairelle.»
Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se toinen mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:
»Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille molemmille.
Baslèvre.»
Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan. Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.
Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren viertä.
Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut…
— Mitä, oletteko jo palannut?
Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa takaa, mutta tuskin huomattavasti.
— Olen, sanoi hän, — ja taas olen juoksulla ja myöhästymäisilläni.
— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana…
— Huomenna mieluummin, kello yhden tienoissa. Olen niin vähän vapaa.
— Sama se! Oletteko edes tyytyväinen matkaanne?
Neiti Fouillen katse näytti eksyvän kauas.
— Olen aina tyytyväinen… silloinkin, kun minun on riennettävä tunnille, kuten nyt.
— Huomenna siis… ellette huviksenne taas päätä pahkaa katoa.
— Älkää toki niin sanoko, vastahan minä tänä aamuna tulin kotiin.
Hän nyökäytti kiireesti päätään ja pujahti pois.
Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä, ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain tekemisissä keskenään…
Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena — jos se vain oli totta — Clairen vapautus!…
III
Ei ole niinkään vaikeaa ratkaista jokin yhtälö kuin asettaa sellainen ratkaistavaksi. Rinnastaa Gustaven ja neiti Fouillen nimet oli totta tosiaan asetelma, jonkalaista harvoin tapaa. Mutta tämä päähänpisto jäi kuin jäikin pysyväiseksi ja valaisi tietä eteenpäin.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli kohdannut neiti Fouillen, siihen saakka, kun hän meni tämän luokse vieraisille, hra Baslèvre — mitään tiedustelematta, mutta käyttäen ainoastaan ajatustaan — olikin jo päässyt puolitiehen ja arvannut kaiken oleellisen.
Eräs seikka, jolla näennäisesti ei ollut mitään yhteyttä hänen epäluulojensa kanssa, johti hänet lopullisesti oikeille raiteille. Aamulla hra Rabault kyseli puhelimitse herrasmies Gros'ta, jota ei ollutkaan kuulunut Valois'n kadulle. Gustave aikoi siis pysyä poissa ministeriöstä ja elää ainoastaan »kirjailemisellaan». Tämän jälkeen ei yhtälöstä puuttunut enää mitään. Oli vain kuljettava suoraan, ja tuntematon selviäisi aivan itsestään.
Niin hra Baslèvrelle kuin Clairellekin ei Gustaven en kirjailemista tietysti ollut olemassa. Se oli vain tyhjä veruke toisten, todellisten tulolähteiden peittämiseksi, joiden alkuperä huolestutti enemmän kuin niiden säännöttömyys. Mutta hyväksykäämme koetteeksi järjestelmä Gustave — neiti Fouille. Jos oli totta, että neiti Fouille auttoi rakastettuaan, riitti hänen apunsa enintään satunnaisten tarpeiden täytteeksi; minään säännöllisenä turvana sitä ei voinut pitää. Toiselta puolen taas oli joku ministeriöstä väittänyt, että Gustave pelasi sangen korkeita pelejä. Pelkkää arvelua! Olkoon, mutta väite sopi hyvästi yhteen Clairen maininnan kanssa, että rahan runsaus ja rahan puute välittömästi vuorottelivat. Olettakaamme siis, että Gustave on peluri ja tekee matkan rakastajattarensa, neiti Fouillen kanssa. Minne hän hänet silloin veisi, ellei sinne, missä pelaa paljon paremmin kuin Parisissa, s.o. Ostendeen tai Monacoon?
Täten näemme, että voidakseen päättää, kuuluivatko Gustave ja neiti Fouille yhteen, hra Baslèvren tarvitsi vain saada tietää, missä neiti Fouille oli käynyt. Tästä tiedosta riippuen matkojen yhtäpitäväisyys, kaiken epäilyksen ensimmäinen lähtökohta, joko antaisi varmuuden asiaan tai koko romaani haihtuisi ilmaan.
Mutta nämä olivat nyt ainoastaan hänen loppupäätelmänsä. Kuvata yksityiskohtaisesti hra Baslèvren välttämätöntä haparointia, seurata kaikkia hänen koettelemiaan ja taas hylkäämiään jälkiä, olisi turhaa, sillä lähteäkseen neiti Fouillen luo hän kaiken kaikkiaan oli tullut siihen ainoaan järkevään tulokseen, että päästäkseen epävarmuudestaan hänen oli taivutettava uusi ystävättärensä tuttavalliseen kertoiluun. Päälle päätteeksi nämä ankarat mietteet olivat ikäänkuin haihduttaneet hänen lopullisen päämääränsä. Olisi voinut luulla, ettei hra Baslèvre enää työskennellytkään Clairen hyväksi, vaan omaksi huvikseen. Hänen kasvonsakin olivat saaneet sellaisen iloisen innon ilmeen, ettei neiti Fouillekaan saattanut olla sitä huomaamatta. Sentähden tämä jo heti kynnykseltä huudahtikin hänelle tervehdykseksi:
— Kuinka tyytyväisen näköinen te olette! Oletteko ehkä saanut jonkun iloisen sanoman?
Hra Baslèvre vastasi:
— Oi, en! Elpynyt näköni mahtaa johtua siitä, että vihdoinkin tapaan teidät jälleen.
Hän lisäsi somasti:
— Koetan tuottaa kunniaa sairaanhoitajattarelleni.
— Sitä teettekin. Mutta astukaa toki peremmälle. Huoneethan te tunnette, kun olette käynyt täällä ennen… vähän vastoin tahtoanne.
— Mutta onneksi meille molemmille.
— Onneksi, niin… toisti neiti Fouille huomaamattomasti epäröiden.
Kahta minuuttia myöhemmin he asettuivat saliin kuten sinäkin aamuna, jota he juuri olivat muistelleet, sillä erotuksella vain, että hra Baslèvre ajattelemattaan istuutui siihen nojatuoliin, joka seisoi selin päivään, joten neiti Fouille, kai vastoin tahtoaan, joutui istumaan valoa vasten.
— Ette taida katua, aloitti hra Baslèvre, — että olette saattanut minut tähän tiedon temppeliin?
Samalla hän katsoi ikkunan ääressä seisovaan pöytään, joka oli täynnä oppikirjoja ja näytti, kuten neiti Fouillekin, odottavan jotakuta myöhästynyttä »pienokaista».
— Oikeastaan pitäisi minunkin tulla teidän kouluunne, jatkoi hra
Baslèvre. — Koko ajan tuolla ylhäällä asuessani olen ihaillut sen oppia.
Neiti Fouille katsoi häneen vilpittömästi:
— Suoraan sanoen en oikein ymmärrä, niitä tarkoitatte.
— Lisätkäämme siis, sen enempää siihen koskematta, että te opetatte elämänviisautta vanhoille ihmisille, joilla on huolia — kuten joskus sattuu.
— Kuten enää ei näytä olevan asian laita.
— Mitä vielä! Ilmeet eivät koskaan ole samoja kauan. Tekin näytätte matkanne jälkeen taas hyvin levänneeltä; oikein on hauska katsoa. Kävittekö kauniillakin seuduilla, ja olisiko ehkä tungettelevaa kysyä missä?
Neiti Fouille tuntui hätääntyvän.
— Hyvä Jumala! sanoi hän, — olen ainakin nähnyt puita, kukkia ja peltoja, paljon sellaista, mitä täällä olen vailla.
— Pakenitte siis oikein maalle?
— En lainkaan.
— Vaan vetäydyitte ainoastaan johonkin kylään?
— En sitäkään. Mutta siitä puhuen tulee vain pahoitelleeksi paluutaan; ei siis toimita…
Hra Baslèvre nauroi hyväntuulisesti.
— Sama se! Huomaankin olevani kovin utelias. Mutta minäkin aioin karata vuorostani ja ajattelinpa vielä lähteä teidän jälkiänne!…
— Ne eivät johtaisi teille sopivaan seutuun. Tekisitte väärin luottaessanne minun maantietooni.
Lauseet putoilivat ilmavina sana sanalta. Olisi voinut luulla, ettei vakavuudesta ollut tietoakaan, ja kumminkin molemmat leikinlaskijat tarkoittivat täyttä totta.
Hämmästyneenä kohtaamastaan hiljaisesta vastustuksesta hra Baslèvre kohentautui äkkiä nojatuolissaan.
— Elämässä on usein omituisia yhteensattumia, ja maailma niin pieni niistä vavahtaakseen, sanoi hän kevyellä äänellä, vaikkakaan ei aivan niin kevyellä kuin äsken. — Uskokaa tai älkää, mutta olen vakuutettu siitä, että erään ystäväni on täytynyt matkustaa yhtä matkaa teidän kanssanne, mennen tullen.
— Ehkä hyvinkin, myönsi neiti Fouille yhä rauhallisena. — Olen matkallani kohdannut paljon tuntemattomia.
— Hän on helppo kuvata: isokasvuinen, parta ja tukka tuuheat, iho ruskea, ääni soinnukas, yleisilme huoleton, myöskin mitä vaateparteen tulee. Ja eräs täydentävä seikka, jota kumminkaan ei näe päältäpäin: hän on peluri!…
Selittäessään näin Gustaven ulkonäköä lyhyin pysähdyksin kunkin tuntomerkin jälkeen, hra Baslèvre ei siirtänyt katsettaan pois neiti Fouillesta. Tämä pysyi aluksi järkähtämättömänä, mutta irroitti vähitellen ristityt kätensä, kuin karkoittaakseen näyn, joka selvenemistään selveni. Viimeisellä piirteellä hänen huulensa avautuivat raolleen, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Voitonriemu sykähdytti hra Baslèvren sydäntä. Hän jatkoi:
— Peluri… kuten teidän sukulaisenne… teidän ystävänne… hän, jonka johdosta me tutustuimme.
Enemmän kuiskattu kuin lausuttu pyyntö keskeytti hänet:
— Älkää Jumalan tähden muistuttako minua niistä hirveistä hetkistä, jotka onneksi jo ovat unohtuneet!
Se vielä puuttui, ettei hän edes vastustanut mainesanaa »peluri». Ei siis auttanut muu kuin jatkaa. Hra Baslèvre sinkosi rohkeasti loppupäätelmänsä:
— Joka tapauksessa on hauskaa ajatella, että Gustave… joko sanoin, että hänen nimensä on Gustave?… että Gustave ja te olette samaan aikaan tehneet matkan samaan pelihuoneeseen.
Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun neiti Fouiller ilonpuuskaus löi nurin koko hänen odotuksensa. Oli kuin olisi nimen mainitseminen ajanut tipotiehensä kaiken vaaran, ja kuin ei neiti Fouillen, pahinta pelättyään, enää olisi tarvinnut muuta, kuin vain ottaa taas haltuunsa ilkeästi uhattu, mutta koskematta jäänyt salaisuutensa.
— Aivan niin, vastasi hän, — mutta eräs toinen asia olisi vielä hauskempi tietää — se nimittäin, tuliko ystävänne, jos hän nyt todella on olemassa, huomanneeksi minut. Minun näköiseeni naiseen ei juuri katsota ja syystä kyllä.
Neiti Fouille nauroi niin vilpittömästi, että hra Baslèvren täytyi tehdä samoin, vaikka kevyt hiki äkkiä olikin noussut helmeilemään hänen otsallaan ja takaisin kiertynyt arvoitus pakotti hänet kysymään itseltään: »Olisinko sittenkin laatinut pelkän romaanin?»
Sanat vaihtuivat edelleen kuten äskenkin. On ihmeellistä, että niin vaivattomasti voi kysyä ja vastata, vaikka ajatukset kulkevat aivan toisilla teillä.
»Romaanin», ajatteli hra Baslèvre. »Nimi on hänelle tuntematon… ellei Gustave ollut turvautunut käytettyyn vilppiin ja salannut omansa. Mitä tuntomerkkeihin tulee, kun kuvaa yhtä ihmistä, tuntee kuulija kuvauksesta aivan toisen, ja totuus pujahtaa siitä välistä.» Sillä aikaa sanoi neiti Fouillen ääni:
— Oli miten oli, minä olen taas ryhtynyt työhön ja palannut mielelläni vanhoihin tapoihini.
Siis näennäisesti kuin ei matkaa olisi ollutkaan. Ensiheiton salaperäinen väristys oli muodostunut onnettomuudeksi, joka ei enää uudistuisi. Kuinka tyhmää, että hän ollenkaan oli antanut valtaa mokomalle intohimolle! Täytyi pitää kiinni ainoasta kiinteästä pisteestä: oliko neiti Fouille vai ei tehnyt matkan samaan pelipankkiin kuin Gustave? Mutta ei hän sitä epäiltynä enää tunnustaisi…
Onneksi kello löi puoli, ja melkein samassa soi ovikellokin.
— Pienokainen… sanoi neiti Fouille.
— Joko?
— Ei auta. Täytyy ansaita leipänsä.
Ja seisomaan nousten hän näytti tahtovan kiirehtiä hra Baslèvrea hyvästelemään. Peli oli siis menetetty, ellei jotain odottamatonta tapahtuisi…
Silloin juuri pienokainen Andréan ohjaamana, joka oli mielissään siitä, että sai keskeyttää sisarensa kohtauksen »yläkertalaisen» kanssa, liiteli sisään ja heittäytyi neiti Fouillen kaulaan:
— Ah, neiti! Oletteko jo kotona? Olisittepa nähnyt, kuinka äiti hämmästyi, kun sai Nizzasta lähettämänne kortin, jossa peruutitte tuntini!
Siinä se! Sattuma tuli kuin tulikin avuksi. Nyt hra Baslèvre saattoi sanoa hyvästi ja poistua äänettömin askelin:
— Älkää vaivautuko… tunnen kyllä tien… näkemiin!
Koska neiti Fouille oli ollut Nizzassa, oli kiinteä piste jälleen löytynyt. Neiti Fouillen ystävä ja Gustave olivat sama henkilö, Clairen pelastus näytti taas mahdolliselta ja tulevaisuus avautui uudestaan!
Seurasi sanoinkuvaamaton hetki. Tultuaan kadulle hra Baslèvre olisi ehkä tahtonut palata ministeriöön, koska jo oli aika, mutta kuinka hän olisi voinut? Oltuaan eilisestä saakka arvoituksen selvittelyn aiheuttaman jännityksen vuoksi himmenneenä, Clairen kuva näyttäytyi hänelle nyt niin voimakkaana, että hän pelkäsi siitä sekaantuvansa. Ilonpuuskassaan hän olisi heti paikalla tahtonut juosta Clairen luo ja huutaa hänelle totuuden, vapauttaa hänet kädenkäänteessä ja ottaa hänet huostaansa. Nyt ei mitään anteeksiantoa enää ollut pelättävissä! Voi heittää unholaan hetkellisen uskottomuuden, olla muistelematta yhden päivän hairahdusta; mutta tässä tapauksessa uskottomuus olikin ollut kestävää ja tunnustettaviksi mahdottomilta vaikuttimiltaan likaista, rahanhimoista.
Sitten yht'äkkiä laskeutui taas verho tämän suuren kirkkauden eteen, ja yhä katukäytävällä seisoen hra Baslèvre vaipui yön pimeyteen.
Sillä kaikkia ilmaantuneita asianhaaroja tarkoin punniten hän ei oikeastaan tiennytkään mitään. Neiti Fouillella oli rakastaja ja neiti Fouille oli käynyt Nizzassa. Ja Gustave oli lähtenyt ja palannut samana päivänä kuin hän. Mutta riittivätkö nämä seikat perusteiksi mennä väittämään Clairelle, joka siitä saattoi kuolla, että se, mitä hra Baslèvre luuli totuudeksi, tosiaankin oli sitä eikä vain erehdystä, mitä se yhtä hyvin näytti saattavan olla? Oikeutettujen johtopäätösten, arveluttavien yhteensattumain, vieläpä todennäköisyyksien suhteen hän tulikin seuraavaan vakaumukseen: ei ollut oikein, vaan päinvastoin hyvin väärin pitää niitä minään varmuutena.
Hra Baslèvre pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten tehdään, kun tahdotaan karkoittaa jonkun hirveän onnettomuuden mielikuva.
»Niin se on, päätti hän. Intohimoni eksyttää minut. On mahdollista, että erehdyn. Mutta päästäkseni epäilyksistä ja saadakseni oikean selon, minne minun on mentävä, ellei taas Boulevard Blanquille?»
Hän huusi ajurin. Tällä kertaa hän ei tahtonut tavata Clairea, vaan Gustaven. Eilen mahdollisuus kohdata tämä mies olisi kauhistuttanut häntä, mutta nyt hän pelkäsi ainoastaan, ettei tavoittaisi häntä. Tästä lähtien hän, jonkun korkean vapauttavan mahdin kuljettamana, tunsi muuttuneensa ikäänkuin jonkinlaiseksi kohtalon voimaksi. Hänestä tuntui, että tapahtumain täytyi itsestään muovautua hänen mielensä mukaan, eikä hän yhtään epäillyt, ettei saisi Gustavea tekemään tarpeellisia tunnustuksia, samoin kuin ei sitäkään, ettei voisi palauttaa Clairelle elämisen vapautta.
Perillä otti hänet vastaan palvelijatar.
— Herra ja rouva ovat molemmat kotona, sanoi tämä.
— Hyvä, vastasi hra Baslèvre. — Haluan puhutella herraa.
Odottamatta, että hänet ilmoitettaisiin, hra Baslèvre lähti menemään Gustaven työhuoneeseen, kun tämä ilmestyikin lakki päässä ja juuri ulos lähtemässä.
Nähdessään Baslèvren Gustave ei aivan saanut salatuksi epämieluisaa hämmästystään, mutta heittäytyi kumminkin heti teeskennellyn vieraanvaraiseksi.
— Sattuipa sinulle nyt huono onni, veikkoseni? — sanoi hän äänellä, joka turhaan tavoitteli sydämellisyyttä. — Olen juuri lähdössä kaupungille, mutta vaimoni jää kyllä kotiin. Sen kuin vain kiitän sinua uudesta välitysyrityksestäsi siellä virastossa ja pujahdan tieheni.
— Lähdin tavoittamaan ainoastaan sinua, huomautti hra Baslèvre kuivasti. — Etkö voi suoda minulle kahta minuuttia?
— Vaikka kolme, jos tahdot… mutta en enempää…
— Olisin tahtonut saada tietää… aloitti hra Baslèvre.
Gustave jatkoi:
— Palaanko hra Rabaultin luo?… Oi, se on mahdotonta! Katsos, minä olen nyt päättänyt itse tarttua alukseni peräsimeen.
Sitten hän kääntyi palvelijattareen, joka oli jäänyt heidän ääreensä, ja sanoi:
— Menkää sanomaan rouvalle, että tämä herra on tullut tapaamaan häntä.
Ajatukset suunnattuina siihen salaperäiseen päämäärään, jonka vuoksi hän oli tullut, hra Baslèvre kohautti olkapäitään sanoen:
— Niin, tietysti sinä pysyttelet vapaana… minä avasin paluutien vain tarpeen varalta.
Taas kulki varjo yli Gustaven otsan.
— Ja minä kun luulin, että sinä olit älykäs!… Oikein totta, vähempää en sinusta odottanut. Tuntuukin siltä, että poissaollessani olet pidättynyt minua täällä kaunistelemasta. Laskin siihen kyllä hiukan, mutta…
Hän maiskautti merkitsevästi suutaan ja vaihto sitten äkkiä äänensävyä:
— Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä: sinä olet ymmärtäväinen, minä olen palannut eikä maailmakaan, kuten näet, ole lakannut kiertämästä. — Niin, jatkoi hra Baslèvre päättäväisesti, — huomaan todella, että matkat onnistuvat sinulle. Aurinko onkin erinomainen seuralainen. Onko Englantilaisten kävelytie vielä entisellä paikallaan.
Hän ei näyttänyt katsovan Gustaveen, mutta pieninkään vivahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta.
— Mistä sinä tiedät?…
— Oi, keskeytti hra Baslèvre hyväntuulisella äänellä, — ei ole vaikea arvata! Nimitettyäsi minua eräänä sunnuntaina onnentuojaksi, on todennäköistä, että ihailet pelaamista, ja Nizzahan onkin tähän aikaan hyvin ihana.
Gustaven kasvot kovettuivat äkkiä, ja hän kurotti ne aivan lähelle hra
Baslèvrea.
— Yhä kummallisempaa, totta totisesti… mutisi hän.
Mutta hra Baslèvren silmistä ei mitenkään voinut nähdä muuta kuin täydellistä välinpitämättömyyttä.
— Kummallisempaa?… Ei ollenkaan. Näethän, että nyt — etenkin nyt — olen niin välinpitämätön menettelyjesi ja käytöksesi suhteen kuin ikinä olet toivonut, s.o. yli kaiken kohtuuden.
— Toivokaamme niin, — sanoi Gustave jaksamatta enää torjua tätä pilkkaa.
Sitten hän levottomasti kiirehti lisäämään:
— Kuulen Clairen tulevan. Oliko sinulla vielä muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa minä valitan… Aina minun täytyykin lähteä, kun sinä tulet; mutta älä luule, että se on mikään ilo. Näkemiin.
Tavan mukaan hän ojensi kätensä ja tavan mukaan hra Baslèvre sitä puristi. Sekin siis — vaikkei hra Baslèvre ollut sitä luullut — tapahtui vielä, kuten kaikki maailmassa, ilman että se lainkaan tuntui tavattomalta. Kohtalokkaat hetket eivät millään tavalla eroa muista.
— Miten iloinen olenkaan, kun taas tulitte, — sanoi lempeä ääni.
Välittämättä enää Gustavesta, joka poistui, hra Baslèvre kääntyi vavisten ääntä kohti. Claire oli hänen edessään.
Aluksi hän ei häntä nähnytkään. Clairen eteen asettui kuin varjostimeksi pian saavutettava varmuus siitä, ettei menneisyydessä enää ollut mitään salaperäistä, ja että vain muutamat harvat vuorosanat erottivat heidät vielä selittämättömästä tulevaisuudesta. Sitten hra Baslèvre huomasi, että Claire puhui edelleen sanoen:
— Olen toivonut teidän palaavan… mutta en ollut varma siitä…
— Mikä teidän on? — huudahti hra Baslèvre. — Oletteko?… näytätte sairaalta…
Sairaaltako vain? Kasvot eivät olleet enää entiset! Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli jotain tapahtunut, joka oli uurtanut piirteet ja kaivanut silmät kuopille. Ja mikä väsymys huulilla, mikä uupumus äänessä! Aikoiko viimeisimmän anteeksiannon tuska, järkytettyään mielen, uhata myös ruumista?
— Sairaalta? Enhän… rasittuneelta enintään… Sitten viime tapaamamme on sattunut niin paljon asioita…
Claire istuutui. Saattoi arvata, että hänen oli vaikea puhua. Vaikka myrsky jo oli tyyntynyt, kävivät vielä mainingit. Hän horjui niin, että pelkäsi hänen kaatuvan. —
Hra Baslèvre katsoi häneen pitkään ja kauhuissaan:
— Paljon asioita, totisesti… paljon enemmän kuin aavistattekaan, puhui hän vapisevin huulin.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi Claire äkillisen levottomasti.
Mutta hra Baslèvre taisteli omaa kiirettään vastaan, tahtoen ainakin päästä sanojensa herraksi:
— Heti paikalla selitän. Rauhoittukaa vain ensin. En kestä tuskaa nähdä teitä tuossa tilassa.
— Ei tämä mitään… ohimenevää, mielipahaa ainoastaan… Älkää olko levoton, vastasi Claire vielä miltei kuulumattomalla äänellä.
He vaikenivat. Kuinka monta kertaa olikaan suloinen äänettömyys heidät ympäröinyt! Mutta nyt sensijaan väijyskeli hiljaisuudessa salakavalaa huolta.
— Claire… aloitti taas hra Baslèvre.
Claire säpsähti. Hän ei loukkaantunut siitä, että hra Baslèvre nyt ensimmäistä kertaa puhutteli häntä nimeltä, vaan pelästyi pikemminkin.
Hra Baslèvre teki epämääräisen anteeksipyytävän liikkeen.
— Oi! sanoi hän, — älkää hämmästykö. Niinhän teitä kumminkin ajatuksissani aina puhuttelen ja sitäpaitsi olen nyt tullut ilmoittamaan teille vakavan asian…
Claire kauhistui ja risti kätensä.
— Pelkään vakavia asioita, vastasi hän.
Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut pyytää hra Baslèvrea olemaan jatkamatta, mutta päätettyään astua perille asti tämä ei sitä huomannut:
— Ne eivät kaikki ole peloittavia; on sellaisiakin, jotka saattavat tuottaa onnea. Claire, oletteko tuntenut, että muutaman päivän olen työskennellyt ainoastaan teidän onnenne hyväksi? Ettekö eilen, saadessanne minun ilmoitukseni, joka minun oli pakko laatia niin lyhyeksi, arvannut, mitä se merkitsi: sekä ponnistuksia itseni suhteen että hellyyttä teitä kohtaan?
Claire painoi alas päänsä. Hän näytti poissaolevalta, mutta ehkä vain paremmin nauttiakseen tällaisista sanoista, jotka vaikuttivat niin virkistäviltä hänen ahdistuksessaan.
Tullen vähän lähemmäksi hra Baslèvre tarttui hänen toiseen käteensä.
— Claire, tänään sama hellyys lähestyy teitä, varmasti tietäen olevansa vapautuksen sanansaattaja, mitä sillä lieneekin ilmoitettavaa. Mutta ennenkuin ryhdytte häntä kuuntelemaan, unohtakaa, kuka teille puhuu, unohtakaa, että olen voinut toivoa teitä, kaukaakin, ja muistakaa, että olen ainoastaan vieras mies, kuollut sielu, matkan varrella tavattavien totuuksien kokooja…
Kuin alistumisen merkiksi hra Baslèvre tunsi, että käsi hänen kädessään kylmeni.
— Tänä aamuna luulen saaneeni tietää sen, mistä niin kauan olette toivonut päästä selville.
Claire pysyi yhä liikkumattomana. Oliko se odotusta, pelkoa? Kuka sen tiesi! Mutta minkätähden hra Baslèvre puolestaan oli pysähtynyt? Mistä tämä vakaumus, ettei hän — juuri kun hänen piti sanoa pääasia — saisikaan sanoja suustaan, ja ettei hän koskaan pääsisi tämän pitemmälle?
Ah! yht'äkkiä hän oli huomannut, että myös totuus saattoi olla murhaaja kuten valhekin. Se hellyys, jonka nimessä hän puhui, oli tarttunut häntä kurkkuun, ja nyt hän vuorostaan säikähti vaikuttimiensa viheliäisyyttä ja sitä rikosta, jonka hän oli tekemäisillään. Hän oli joutunut surulliseen ristiriitaan. Koettuaan sitä, mitä oli kokenut eilisestä lähtien, samottuaan askeleen kerrallaan kuin metsästäjä, joka ajaa takaa otusta, ja sen vihdoin saavutettuaan, hän nyt kauhistuneiden kasvojen edessä havaitsikin, että sen rakkauden yläpuolella, joka hyötyy, on toinen, joka antaa, oman ilon yläpuolella pyhä onnen luulo, joka jättää lemmityn ilon koskemattomaksi. Uskovalta sydämeltä ei ole riistettävä sitä luottamusta, josta se elää. On käännyttävä pois tai vaiettava.
Vaiettava! Ah, saattoiko hän vaieta, nyt juuri, kun Clairen silmät keskeytystä kummastellen kohosivat häntä kohti kysyvinä? Koska hänen vuoksensa uusi tuska oli alkanut, eikö siis pitänyt vielä jatkaa, koettaa palauttaa usko, jota ei olisi saanutkaan järkyttää…?
Ja hra Baslèvre sanoi kirkkaalla äänellä, yhtä kaukaisella kuin Clairen ennen:
— Älkää Jumalan tähden noin vavisko! Jos minulla olisi ollut teille vain ikävää kerrottavaa, olisinko silloin lainkaan tullut? Päinvastoin on minulla ainoastaan iloista ilmoitettavaa: Kaikesta siitä, mitä on tapahtunut, ja mikä teitä huolestuttaa, minä menen takuuseen… Odottamaton takuu ehkä, mutta pitäisihän sen teille riittää!
Senjälkeen taas hiljaisuus. Äärimmäinen uhraus oli tehty, tulevaisuuden portit oli pantu lukkoon, mutta rakastetun onni — laiha onni totisesti! — oli jäänyt vahingoittumattomaksi.
Claire, hän pysyi yhä vaiti. Saattoi luulla, ettei hän ollut kuullut. Mutta sisäinen valo kirkasti hänen kasvojansa, kuin olisi hän nykyhetken yli katsonut kauas tuleviin päiviin, ihmeellisiin, murheettomiin…
Mutta hra Baslèvre luuli huomaavansa, että Clairen oli vaikea uskoa mitä hän oli vakuuttanut. Oliko hänen äänensä siis aavistuttanut sitä epätoivoa, johon hän oli hukkumaisillaan? Kohottaen kättä, jota hän piti omassaan, hän painoi huulensa sitä vastaan. Ensimmäinen suudelma! Onnettoman miehen suudelma, niin kaukana rakkaudensuudelmasta, jota koko hänen olemuksensa oli odottanut!
— Ansaitsen, että uskotte minua, sanoi hän, — koska rakastan teitä… nyt enemmän kuin milloinkaan!
Pää painettuna kättä kohti hän ei voinut nähdä sitä sanomatonta lempeyttä, mikä toistamiseen elävöitti Clairen kasvot.
— Hyvästi, lopetti hän, — täytettyäni tehtäväni en enää ole teille tarpeen.
Päättäen vihdoin puhua hänkin vuorostaan, Claire sanoi päätään pudistaen:
— Ei hyvästi… mutta, te olette oikeassa, erotkaamme näin, elikä pikaisiin näkemiin, ehkä hyvinkin kaukaisiin. Te ette voi arvata, mitä nyt tunnen. Saatte tietää sen myöhemmin… tai ehkä piankin, kuka tietää?
Kun hra Baslèvre oli tullut ulos, hän kirjaimellisesti muistutti juopunutta vanhusta. Hän olisi myös ollut valmis vannomaan, että joku vainolainen vaani häntä, ties' missä. Ja tuntien, ettei hän voinut olla varuillaan eikä hyökkäyksen tapahtuessa jaksaisi puolustautua, hän jäi odottamaan kuolettavaa iskua.
IV
Viikon ajan kesti tätä järjetöntä, mutta vastustamatonta tunnetta; viikon ajan hra Baslèvre näin pelkäsi…
Sellaisten aavistusten alkuperää ei ihminen tiedä. Mutta kuka ei määrättyinä aikoina olisi tuntenut kovan kohtalon näkymätöntä uhkaa? Ihminen kulkee, ja ahdistavan onnettomuuden musta varjo kulkee tiellä hänen edellään. Ihmiset keskustelevat ja huomaavat, että mitä yksinkertaisimmatkin sanat saavat kaksinaisen merkityksen kuin Pythian päätökset, pohtivat, mutta pohdinta kalvaa eikä rauhoita.
Jos nyt hra Baslèvreltakin olisi kysytty, minkätähden hän pelkäsi, olisi hän epäilemättä vastannut: »En tiedä». Hänen uhrauksensa oli täytetty. Kadotettuaan kaikki hän ei enää näyttänyt voivan kadottaa mitään. Oli enää vain odotettaessa, että tämä seikkailu, joka koko ajan oli pysynyt sisäisenä ponnisteluna ilman mitään ulkonaisia elämänmuutoksia, päättyisi itsestään ja sielun syvyydessä. Kuitenkaan ei jonkun rajun voiman tuntu jättäne häntä hetkeksikään, voiman, joka lakkaamatta väijyi häntä, viskatakseen hänet kuin merenhylyn jollekin tuntemattomalle rannalle. Se juuri oli hänen pelkoansa, pelkoa, joka saattaa ihmisen säpsähtämään pienintäkin kolahdusta ja kalpenemaan saapuvaa kirjettä, mikä tekee, että hän joka silmänräpäys katuu mennyttä hetkeä ja kammoaa tulevaa. Vähitellen tämän pelon olisi pitänyt haihtua, sillä hermostuneet tunnelmat hälvenevät yleensä itsestään, mutta päivä päivältä se vain kasvoi. Saattaakin sanoa, että kun kohtalo viimein kolkutti ovelle, hra Baslèvre oli jo edeltäpäin vaistonnut kaiken. Mutta sittenkin, mikä ammottava ero odotuksen ja sen välillä, mitä tuli. Elämällä on, kuten koskilla, suvantonsa ja pyörteensä. Torstaina, täsmälleen viikko sen jälkeen kuin hra Baslèvre oli eronnut Clairesta, alkoi pyörre…
Tälläkin kertaa aamu oli kulunut ilman mitään sattumia. Puoleen vierinyt iltapäivä huojentui huojentumistaan. Sen mukaan kuin päivä kuluu, meistä vaistomaisesti tuntuu, että sen kyky vahingoittaa vähenee, ja että sallimus, kuten me itsekin, siirtää tehtävänsä huomiseen.
Istuen virkapöytänsä ääressä hra Baslèvre työskenteli siis jotakuinkin rauhallisena, kun sihteeri yht'äkkiä tuli ilmoittamaan yksityisen telefonipuhelun.
— Kuka pyytää?
— En tullut kysyneeksi, kun pyytäjä tuntui niin hätäiseltä.
— Olisi pitänyt. Yhdistäkää.
Silmänräpäystä myöhemmin hra Baslèvre jännityksestä vavisten kuuli
Gustaven äänen langan toisesta päästä.
— Sinäkö puhut, hyvä veli?
— Minä. Mikä on?
— Voitko tulla?
— Minne ja mitä varten?
— Meille, vaimoni tahtoo tavata sinua.
— Vaimosi?
— Ota ajuri, mitä pikemmin sitä parempi.
— Mutta, hyvä ystävä, en nyt juuri… Enkö voisi viipyä edes kello kuuteen?
— Et, aika rientää, Claire on sairas.
— Mitä sanotkaan!…
— Sairas… Olisinko muuten suostunut hänen oikkuunsa? Kun tulet katsomaan, niin näet minkä mekin.
— Hyvä on, minä tulen.
Hra Baslèvre laski kuulotorven paikoilleen ja nousi seisomaan. Hänen ennakkotunteensa heräsivät taas ja näyttivät hänelle mahdollisuuden, että Claire katoaisi maailmasta ja hänen mukanaan kaikki elävä elämä. Usein luulee avaavansa tuskan suuruuden, mutta hra Baslèvre huomasi vieläkin kerran, että sen ääret käyvät yli inhimillisen käsityskyvyn.
Neljännestunnissa hän oli Gustaven luona. Tällä ajalla hän oli ehtinyt kuvitella kaikki mahdollisuudet, niitä ollenkaan valikoimatta, ja kärsiä, kuin olisi kaikki jo ollut menetetty. Hän oli kaiken aikaa kalmankalpea, ilman että häntä puistattava sisäinen vavistus kuitenkaan näkyi päällepäin.
Hänen ei tarvinnut soittaa. Huoneiston ovi oli raollaan. Gustave, joka puuhaili eteisessä palvelijattaren kanssa, käänsi häneen väsymyksen uurtamat kasvonsa. Ne olivat keltaiset kuten ihmisen, joka ei ole nukkunut.
— Siinähän sinä nyt olet, sanoi hän. — Tulet oikeaan aikaan. Pelkäsin jo, ettei hän enää voisi ottaa sinua vastaan, mutta tästä aamusta alkaen hän on voinut mitä parhaiten.
Hra Baslèvre, johon jokainen sana sattui kuin veitsen kärki, ei räpäyttänyt silmääkään. Hänen äänensäkin pysyi muuttumattomana. Hän oli valmistautunut kaiken varalta.
— Oliko hänen tilansa sitten niin vakava?
— Minä selitän kohta… mutta mennään nyt ensin, vastasi Gustave.
Ja edeltä kulkien hän lähti viemään hra Baslèvrea erääseen huoneeseen — hänen huoneeseensa!
Gustavella oli jalassa tohvelit, mutta hra Baslèvren kannat kopauttivat. Hän olisi sydämensä pohjasta toivonut, ettei tätä hirveää ääntä olisi kuulunut, joka ikäänkuin saattoi koko hiljaisen talon raa'an piittaamattomuuden uhriksi.
— Käy sisään, sanoi Gustave.
— Claire, jatkoi hän, — tässä hän on. Jätän teidät kahden, koska sinä niin tahdot.
Hra Baslèvre muisti vasta illalla, kuinka ärtyisästi ja väkinäisesti nämä viimeiset sanat lausuttiin. Nyt hänen huomiokykynsä oli muualla. Hänellä oli se tunne, että koko hänen olemuksensa oli äkkiä keskittynyt yhteen ainoaan pisteeseen avaruudessa. Hänen edessään hämärästä, jossa — vaikka ikkunat lienevätkin olleet auki — tuntui lääkkeiden haju ja kuumeen aina aiheuttama raukea ummehtuneisuus, erottui vieraan tuloksi kohennettu valkea vuode. Yhtä valkealla tyynyllä — niin valkealla, että tämä valkeus hämärässä oikein häikäisi — hän vasta vähän ajan kuluttua huomasi jotain vielä valkeampaa — kasvot!
Voi kovaa todellisuutta! Nähdä kauhunnäky ja täytyä sanoa itselleen: »Minä en näe unta, vaan tämä on totta.» Mitä! Vielä viikko sitten nuo huulet olivat hymyilleet, tuo suu oli ilmaissut elämän varmuutta, nuo silmät puhuneet jälleennäkemisestä — nyt hymy, toivo, katseen kirkkaus, kaikki oli poissa. Ainoastaan suuren poislähdön vavahduttava majesteetillisuus elävöitti vielä noita entisiä kasvoja. Ja jos ne vielä olivatkin säilyttäneet kauneutensa, näyttivät ne jo vetäytyneen saavuttamattomiin. Verho oli jo langennut niiden ja elävien väliin…
Mutta sanoin jo, ettei kohtalo enää ollut antava hra Baslèvrelle hengähtämisen aikaa. Heti kynnyksellä oli häntä kohdannut kasvojen kutsuva katse, joka samalla kuitenkin oli kehoittanut häntä hillitsemään levottomuuttaan, ja hra Baslèvre kulki edelleen vuodetta kohti. Kantojen hirvittävä kopse seurasi häntä yhä itsepintaisesti. Sensijaan sisäinen karaistuminen näillä viimeisillä askelilla keskitti hänen tahtonsa epätoivoa vastaan ja teki hänelle mahdolliseksi hallita tilannetta. On onnellista, että meidän tunteisiimme kuuluu vaistomainen vastavaikutus, joka pitää ne aisoissa. Kun hra Baslèvre oli tullut vuoteen ääreen, hän ei kylläkään olisi voinut puhua, mutta saattoi kuitenkin jo hymyillä.
Claire siis kuiskasi:
— Vihdoinkin!
Ja hän kohotti kättänsä ja antoi sen jälleen pudota, ja hänen rauhallisesta ilmeestään saattoi päättää, kuinka uskomatonta iloa tämä viimeinen kohtaus hänelle tuotti.
Hra Baslèvre kumartui kiihkeästi kasvojen puoleen.
— Ah, missä olosuhteissa näenkään teidät jälleen! kuiskasi hän. — Mutta onneksihan ei ole vaaraa, ja te voittekin jo paremmin.
Mutta varjo, josta ei voinut erehtyä, kulki yli Clairen tuskaisten piirteiden. Se antoi sellaisen varmuuden, että hra Baslèvre heittäytyi Clairen kuumaa kättä kohti ja peitti sen suudelmilla, rajuilla kuin pistos.
— Ei, ei! Te ette saa… teillä ei ole oikeutta mennä pois ja jättää minua yksin!
Käsi liikahti taas hiukkasen, kohoten ja vaipuen, »Ei» — näytti se sanovan — »en jätä teitä yksin». Ah, kasvot huohottivat ponnistuksesta lausuakseen vain välttämättömimmän, ja käheiden henkäysten katkomina kuuluivat seuraavat sanat:
— Olen… kirjoittanut… tuolla…
Hra Baslèvre seurasi katseen suuntaa.
— Kaapissa… menkää ottamaan…
Hra Baslèvre päästi irti käden, jota hän piti omassaan, ja totteli.
— Keskellä… oikealla…
— Kirjekuori… lopetti Claire voipuneena.
— Tämäkö?
— Niin…
Hengenahdistus esti jatkamasta.
Hra Baslèvre luki päällekirjoituksen: »Herra Baslèvrelle — avattavaksi kuolemani jälkeen» — ja koetti taas hymyillä. Mutta huulet eivät totelleet enää.
— Onko minun nyt otettava tämä mukaani? kysyi hän.
Kasvot vastasivat liikauttamalla silmäluomia.
— Kuten haluatte… Saatte sen kyllä koskemattomana muutenkin… pian… Ja muuta asiaa minulla ei ollutkaan…
Hra Baslèvre pisti kuoren lompakkoonsa ja palasi Clairen luo.
— Kiitos, sanoi Claire huokaisten huojennuksesta, kun oli saanut toivonsa täytetyksi.
— En tahdo rasittaa teitä enää, vastasi hra Baslèvre. — Tulen uudestaan illemmalla.
Hän oli taas tarttunut käteen suudellakseen sitä. Mutta hänen suudelmansa eivät enää olleet samanlaisia kuin äsken. Eron varmuus oli jäähdyttänyt ne.
— Ystäväiseni!… huokaisivat kasvot hiljaa kuin henkäys.
Ja silmät sulkeutuivat. Hetkisen odotettuaan hra Baslèvre ymmärsi, että Claire oli vaipunut uneen. Silloin hän, kopistelematta enää kantojaan, peräytyi varovaisesti ovelle ja pujahti pois…
Juuri »pujahti» on oikea sana, sillä kuolevan luota aina pujahdetaan. Lähestyvää kuolemaa elämä pakenee kauhuissaan. Oli hirveää, ettei hän enää nähnyt kasvoja, mutta kumminkin se helpotti. Muuten, heti sairaan huoneesta poistuttuaan, hra Baslèvre muuttui hyvin päättäväiseksi. Gustavelle, joka odotti salissa ja aloitti keskustelun sanoen purevalla äänellä:
— No, näitkö?…
Hän viivyttelemättä vastasi:
— Näin. Mitä on tapahtunut ja mikä hänen on?
— Mistä minä tiedän. Häntä rupesi viluttamaan. Luultiin ensin, että rommi auttaisi, mutta sitten ruvettiin puhumaan verentungoksesta…
— Kuka rupesi?
— Lääkäri, joka häntä hoitaa.
— Mikä lääkäri?
— Eräs minun ystäväni.
— Täytyy kutsua toinen.
— Mitä niillä niin monilla?…
Hra Baslèvre ei voinut pidättää vihan puuskaa:
— Niinhän sinä puhut kuin et tahtoisikaan koettaa pelastaa häntä!
Gustaven kasvot saivat ilkeän ilmeen:
— Puhun lähimpänä asianomaisena, luullakseni.
Tahtoen varoa, ettei yhtään hetkeä menisi hukkaan, hra Baslèvre tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään.
— Kaksi ystävää on enemmän kuin yksi, sanoi hän, lähtien menemään ovelle.
— Minne menet?
— Hakemaan toista lääkäriä.
— Milloinka sinä suvaitset jättää minut isännäksi omaan talooni? tokaisi Gustave kiivaasti.
— Kun vaara on vältetty.
Ja välittämättä täten annetusta kiellosta hra Baslèvre lähti. Hän meni etsimään Michonia. Näemme siis, että kohtalo jatkuvasti kieri pyörteessään!…
Ulkona hra Baslèvre katsoi kelloaan. Tuskin viisi! Ei vielä ollut kulunut viittäkymmentä minuuttiakaan siitä, kun hän oli saanut tiedon Clairen sairaudesta, mutta hänestä tämä aika tuntui kahdeltakymmeneltä vuodelta! Viisi… Siihen aikaan Michon tavallisesti oli sairaskäynneillään… Mutta tänään hänen pitäisi olla eräissä neuvotteluissa, jotka juuri olivat alkaneet ministeriössä. Täytyi siis nopeasti mennä Grenellen kadulle, niin tapaisi hänet sieltä.
Mutta Michon ei ollutkaan tullut neuvotteluihin.
— Sama se! sanoi hra Baslèvre sihteerille. — Menetelkää miten tahdotte, mutta niin että löydätte hänet!
Ja tapahtui niin onnellisesti, että neljännestunnin kuluttua ei sihteeri enää ilmestynytkään tirehtöörin virkahuoneeseen, vaan tohtori Michon itse.
Vai te! sanoi hra Baslèvre tylysti. — Miksi ette ollut istunnossa?
Olin sinne menossa, kun itse estitte, — vastasi Michon, katsellen jo tuolia jäädäkseen juttelemaan.
Tarpeetonta istuutua, huomautti hra Baslèvre, — me lähdemme juuri.
— Valiokuntaanko?
— Katsomaan erästä sairasta. Minua on pyydetty kutsumaan taitava lääkäri, ja koska satuitte tänne, vien teidät.
Michon, joka jo oli hankkiutunut lähtemään, peräytyi:
— Kiitoksia kohteliaisuudesta, mutta en ota virkaveljieni potilaita.
Kuka sairasta hoitaa?
— Viis' siitä, mutta on kysymyksessä hengenvaara.
— Minä vakuutan… intti Michon.
Hra Baslèvre keskeytti:
— Minäpä vakuutan, että te seuraatte minua, tai…
Hänen silmänsä välähtivät niin uhkaavasti, että Michon antoi perään…
— Hyväinen aika, rauhoittukaa toki! Siinä tapauksessa, että käskette…
— Minä käsken, jos se teitä paremmin miellyttää.
Ja lisäämättä muuta hän tohtorin seuraamana palasi autoon, jonka hän oli käskenyt odottamaan välttääkseen tarpeettomia viivytyksiä. Michon asettui istumaan niin, että saattoi salaa katsoa seuralaiseensa, ja hra Baslèvre kääntäen kasvonsa ikkunaan, kuin olisi ensimmäistä kertaa ajanut tuntemattoman kaupungin läpi.
Uteliaisuudessaan hermostuen, kun ei hänelle tunnuttu tahdottavan mitään kertoa, Michon yht'äkkiä kysyi päättäväisesti:
— Minne te viette minut?
— Pieneläjien luo. Pysykää vain rauhallisena, kyllä minä vastaan maksusta.
— Älkää puhuko tyhmyyksiä! sutkautti Michon.
— Kun on kysymys teidän ystävistänne…
— Vanhoista tuttavista, — oikaisi hra Baslèvre, päättäen olla paljastamatta mitään salaisuudestaan.
— Joiden kanssa vielä seurustelette… tietysti?
— Hyvä ystävä, älkää kyselkö turhia. He tahtoivat apua ja minä tuon sitä, se riittää.
Michon puri huultaan. Vastauksen sävy katkaisi lyhyeen kaiken utelemisen. Hän odotti hetkisen, ennenkuin jatkoi:
— Ja minä kun luulin, että olitte jossain hoitamassa minulle tuntematonta tautianne.
— Kuten näette, en ole.
— Niin, pidettyäni sitä silloin tarpeellisena muutan minäkin nyt mieltäni. Sillä te olette muuttunut.
— Tuntuuko siltä?
Ja melkein tahtomattaan hra Baslèvre näytti jo kasvonsakin tohtorille.
Michon jatkoi:
— Olette sen näköinen, kuin olisitte heittäytynyt huikentelevaiseksi. Olen aina epäillyt, että ennemmin tai myöhemmin niin kävisi. Toivoin kumminkin, että tekisitte sen iloisin mielin, mutta vielä mitä!… te rupeatte huonotuuliseksi ja otatte synkän ilmeen, Päinvastoin kuin arvelin, ei sydämenne olekaan vialla, vaan maksanne. Palatkaa Vichyhin.