— Kiitos, mutta säästäkää oppinne vähän myöhemmäksi. Ja soisin sen silloin olevan oikeampaa kuin nyt.
Tämä joutava keskustelu, Michonin pilkka ja hänen rauhallisuutensa hetkellä, jolloin Clairen elämä kohta riippuisi hänestä, vaikuttivat, että hra Baslèvre olisi tahtonut huutaa. Ah, Tuilerioissa lausuttu ennustus oli täydellisesti toteutunut! Älykkäisyydestään ja tarkasta silmästään huolimatta Michon oli nyt tullut siihen kohtaan, missä ihminen — parempaa ymmärtämättä — katkeroittaa lähimmäisensä tuskaa, sen sijaan että sitä lieventäisi.
Mutta onneksi he jo saapuivatkin perille. Hra Baslèvre nousi pois ensin ja ryhtyi suorittamaan ajomaksua. Samassa joku pappi astui taloon.
— Hitto vieköön, sanoi Michon ammattivaistoisesti, — olisimmekohan jo tarpeettomat, kun pastorikin on käsketty.
— Se on mahdotonta, vastasi hra Baslèvre, — niin ei voi olla. Vasta vajaa tunti sitten sairas otti minut vastaan.
— Taitaakin olla nainen?
Hra Baslèvre ei vastannut. Hän oli jo portaissa ja kulki väijyen papin perässä, kerros väliä. Yht'äkkiä hänen sydämensä seisahtui: pappi oli pysähtynyt kolmanteen kerrokseen.
Kuului kuiskailua ja varpaillaan kulkevien ihmisten sipsutusta. Ehdittyään portaitten käänteeseen hra Baslèvre ja Michon huomasivat papin neuvottelevan Gustaven ja palvelijattaren kanssa. Arastelematta keskeyttää heitä hra Baslèvre sanoi tuimasti:
— Tässä on lääkäri.
Ja hän pakotti Michonin menemään edeltä. Pappi väistyi heti tervehtien:
— Herra tohtorilla on luultavasti kiire; siinä tapauksessa minä voisin luovuttaa vuoroni…
— Kuten suvaitsette, vastasi Michon hyvin kohteliaasti.
He kumartelivat toisilleen tällaisiin tapaamisiin ja niiden vaatimaan huomaavaisuuteen tottuneiden virantoimittajien tavoin.
Ratkaisun suhteen näytti Gustave olevan neuvoton.
— Sovitaan siis niin, herra tohtori, että te käytte sisässä ensin ja minä menen sitten, ehdotti pappi.
— Missä sairas on?
Hra Baslèvre aikoi vastata, mutta Gustave katsoi häneen jyrkästi kieltäen ja sanoi:
— Seuratkaa minua, herra tohtori.
— Minä kiitän teitä, herra pastori, puhui hra Baslèvre liikutuksen tukahduttamalla äänellä. — Nyt on siis vain odotettava tuomiota. Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy saada istua.
Molemmat menivät silloin ruokasaliin istuutuakseen. Mutta sattui niin, että hra Baslèvren asettuessa tavalliselle paikalleen pappi valitsi Clairen tuolin. Hra Baslèvrea se loukkasi; se tuntui hänestä pyhän paikan häpäisemiseltä.
— Herra pastori, suvaitkaa mieluummin istuutua tähän, sanoi hän osoittaen toista tuolia.
Pappi hämmästyi, mutta vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
— Miten vain haluatte, hyvä herra!
Hän oli iältään määrittelemätön, näöltään vaatimaton, kumaraselkäinen ja puettu kuluneeseen kauhtanaan; kahta sormeaan hän piti merkkinä rukouskirjansa välissä. Mutta vaikka hänen huulensa näyttivät lukevan messua, hän ei katsonut kirjaan, vaan piti silmänsä koko ajan hra Baslèvreen suunnattuina. Tämä taas oli kokonaan keskittynyt tarkkaamaan talosta kuuluvia ääniä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän kuvitteli, että kuta kauemmin Michonin tutkimus kestäisi, sitä suuremmat olivat muka pelastuksen mahdollisuudet.
— Olette kai rouva Gros'n sukulainen? kysyi pappi.
Hra Baslèvre pysyi välinpitämättömänä täten uusiintuneen uteliaisuuden suhteen ja pudisti vain kieltävästi päätään.
— Ystävä siis?…
Hra Baslèvre vastasi taas epämääräisellä päänliikkeellä.
— Minä käsitän, että olette levoton, jatkoi pappi hetkisen kuluttua, — mutta pitää aina toivoa.
— Ei, sanoi hra Baslèvre nyt ärtyisällä äänellä, — on tapauksia, jolloin ei enää voi toivoa.
— Jumala tekee ihmeitä.
— Miksi hän siis on tehnyt pahaa?
— Oi, hyvä herra, ette ole oikeudenmukainen. Tietäisimmekö ilman pahaa, mitä hyvä olisikaan? Tuska…
Hra Baslèvre keskeytti äreästi:
— Älkää puhuko tuskasta, kun ette tunne sitä tuskaa, mitä täällä tunnetaan.
Hän lausui ajatuksensa näin ylimalkaisesti, mutta oli selvää, että hän tarkoitti ainoastaan omaa tuskaansa. Pappi huomasi sen ja jatkoi lempeästi:
— Kuinka suuresti te erehdyttekään! Pappiudessani olen oppinut tuntemaan kaikki kärsimyksen muodot ja saanut koettaa tuoda niihin lohdutusta; mutta kumminkin minä kaipaan sellaista ihmistä, joka lohduttaisi minua omassa, omalaatuisessa tuskassani.
Hän oli tuskin lopettanut, kun kuului askelia; tutkimus oli vihdoinkin päättynyt!
— No? — syöksyi hra Baslèvre kysymään Michonilta, joka palasi Gustaven seuraamana.
Michon ei vastannut, mutta kääntyen viimeksimainitun puoleen hän sanoi heidän keskustelunsa päätökseksi:
— Toistan vielä, että missä nuoruutta on ja luontoa, siinä täytyy aina toivoa.
Papin sanat ja samalla tavalla lausuttuina, s.o. samanlaisella voimattomuudella vastustamattoman turmion edessä!
— Lääkkeiksi…
Hän otti esille taskukirjansa, varusti kynänsä ja jatkoi kirjoittaen:
— Päinvastoin kuin tavalliset tuomarit me lääkärit tunnemme aina mielihyvää, kun meidän tuomiomme menevät nurin. On lohdullista nähdä sellaisten jäävän eloon, jotka on luullut tuomituiksi.
— Tuomituiksi! kertasi hra Baslèvre kuin kaiku.
— Teitä, herra pastori, puhui Michon edelleen, — pyytäisin supistumaan lyhyeen. Sairas on heikko… äärimmäisen heikko.
— Oi, herra tohtori, minä olen tottunut…
— Mennäänkö siis? kysyi Gustave otettuaan Michonilta paperin.
Hän valmistautui lähtemään papin kanssa, mutta näytti sitä ennen vihdoin huomaavan, että hra Baslèvrekin oli saapuvilla.
— Sinun toivon poistuvan, sanoi hän. — Et kumminkaan voi enää mitään…
— Siinä se! sanoi Michon otaksuen, ettei kukaan kuulisi sitä enää, ja sulkien rauhallisesti muistikirjansa. — Tänä iltana tai viimeistään huomenaamuna on kaikki lopussa…
Hra Baslèvre lähestyi tohtoria ja tarttui häneen kuin riistääkseen häneltä väkisin jonkun toivorikkaan sanan:
— Ettekö voi sanoa mitään muuta?
— Voin vain lähteä tieheni ja sen teenkin juuri. Samassa hän katsoi hra
Baslèvreen ja hämmästyi. Tämä horjahti, mutta rauhoittui taas heti.
— Lähdetään sitten, sanoi hän.
— Ettekö odota, kunnes he palaavat?
— Ei heillä ole minulle enää mitään sanottavaa eikä minulla mitään kuultavaa.
— Hiljaa! varoitti Michon.
Hra Baslèvre oli kompastunut mattoon.
He poistuivat. Portaissa Michon, epäilemättä ikävien ajatusten haihduttamiseksi, jatkoi:
— Tulitteko tarkanneeksi pappia? Hänellä oli talonpoikaiset kasvot ja hän näytti hyvin kunnon mieheltä. Hän mahtaa tehdä tehtävänsä tunnollisesti… Omituisesti yhtyvät meidän ammattimme… Itse asiassa papit ja lääkärit, jotka aina tapaavat toisensa kuolinvuoteiden ääressä, lienevätkin ainoat, jotka oikein tuntevat elämän… Ah, jos me ilmaisisimme kaiken, mitä me tiedämme sairaista!… Mutta, — hyvä herra tirehtööri, tehän kompastelette taas! Oletteko tullut likinäköiseksi?…
Heidän ehdittyään ulos Michon huokaisi helpotuksesta.
— Ikäviä juttuja nämä tällaiset!… sanoi hän.
Miestä kävi sääliksi. Uskokaa minua, meidänlaisillamme vanhoillapojilla on paras olla. Ainakaan emme koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen…
— Minne te menette? keskeytti hra Baslèvre, saaden vihdoin sanan suustaan hänkin.
— Luulen, että menen kotiin.
— Siinä tapauksessa, hauskaa matkaa; minulla on vielä asioita näillä seuduilla.
He antoivat toisillensa veltosti kättä.
— Tosiaankin, — kääntyi Michon vielä sanomaan, epäilevä hymy taas huulillaan, — emme muistaneetkaan tällä kertaa puhua tuntemattomasta.
— Ei toimita enää, vastasi hra Baslèvre oudon painokkaasti. — Ette tapaa häntä, hän on kuollut.
Hän katsoi Michonin jälkeen. Yksin jäätyään hän olisi tahtonut tunnustella rintaansa todetakseen, vieläkö se hengitti. Mutta kun hän koneellisesti nosti kättänsä, sattui se vain lompakkoon, johon oli kätketty Clairen talletus, ainoa, mikä huomenna olisi jäljellä ihmeellisestä rakkaudesta, jonka kaukainen ja petollinen varjo oli lumonnut hänet. Silloin kylmä väre karmi hänen selkäpiitään, ja kuten kurjimmalta kaikista kurjista hra Baslèvrelta siinä katukäytävällä, ensimmäisen kerran hänen lähdettyään Limoges'ista, pääsi nyyhkytys.
Kello löi seitsemän.
Oletteko huomanneet, että kun kohtalo puuttuu asiaan, se kulkee kuin tuuliaispää ja karistelee tielle meidän ihmisparkojen sydämet kuten kellastuneet lehdet?…
V
Vuorokautta myöhemmin hra Baslèvre sai sairaan vointia tiedustelemaan lähettämänsä viraston vahtimestarin kautta kuulla, ettei Clairea ollut enää. Siihen saakka hänen oli täytynyt mennä ja tulla kuten muutkin ihmiset, säilyttää jokapäiväinen mielenmalttinsa ja välinpitämättömän näköisenä kestää sielunsa kauheat tuskat, jotka hetki hetkeltä olivat kiihtyneet Clairen kuolinkamppailun mukaan. Ei ole kamalampaa kärsimystä maailmassa; laadussaan se täydellisesti vastaa salassa kytevää iloa.
— Ovenvartija sanoi rouvan kuolleen tänään kello neljän tienoissa…
— Ah!… Ovenvartija on… Hyvä on… Minä tiedän mitä tarvitsen…
Ja hra Baslèvre, joka juuri allekirjoitti asiakirjoja sihteeri vierellään, ilmaisi päännyökkäyksellä tyytyväisyytensä. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta kuitenkin hän olisi antanut aivan samanlaisen merkin, jos hänelle olisi ilmoitettu, että joku kadonnut salkku oli jälleen löydetty. Suurin tunteiden seikkailu, minkä todistajana tämä hallinnollinen virasto koskaan oli ollut, päättyi aiheuttamatta muuta kuin lyhyen virallisen sananvaihdon.
Piirrettyään viimeisen koukeron hra Baslèvre näytti huokaisevan helpotuksesta, hymyili sihteerille ja, säästyäkseen enemmältä työltä, sanoi varmuudeksi:
— Käyttäkäämme tilaisuutta hyväksemme ja päättäkäämme esittely tähän.
Tehkää kuten minä ja poistukaa tällä kertaa aikaisemmin.
Hänen mennessään eteisen läpi vahtimestarit vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä.
— Ihmeellistä, sanoi yksi heistä, — miten tirehtööri tätä nykyä on hyvällä tuulella!
Kadulla kirjurit, jotka siellä kohtasivat hra Baslèvren, tekivät saman havainnon, vaikk'ei hän nyt näyttänytkään huomaavan, että häntä tervehdittiin.
Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa kahteen lukkoon ja, ennenkuin sulki myös ikkunan, kumartui hetkeksi katsomaan torille. Puut olivat vihreät, rakennukset punahohtoiset ja puistikko meluisa kuten tavallista. Hetkellä, jolloin kaiken olisi pitänyt hiljetä ja himmentyä, kaikki olikin ennallaan, ikäänkuin kieltäytyen huomaamasta niin pientä tapausta kuin yhden vaivaisen ihmishengen sammumista, mitä rakkaimmankin! Ainoastaan yhden vanhan miehen sydän siitä menehtyi. Hra Baslèvren silmät olivat yhä kuivat, kun hän, riisuttuaan päällystakkinsa ja käsineensä, otti pieneen lippaaseen sulkemansa Clairen lahjan ja asettui pöytänsä ääreen. Hän katseli lahjaa ja olisi ollut vapaa riisumaan naamarinsakin, mutta hänen kärsimyksestä jähmettyneet piirteensä eivät voineet enää muuttua.
Hra Baslèvre katseli ensin kauan aikaa kuorta, jolle lemmityn sittemmin kangistunut käsi oli kirjoittanut hänen nimensä. Hän katseli kirjoitusta sinänsä, kuten museossa katsellaan Vincin luonnosta tai Rembrandtin piirustusta, s.o. ihmetellen, että määrätyllä hetkellä jolloinkin maailmassa elävä ihminen on luonut tämän, ja että se vuosisatojen vierittyä yhä on tallella! Samalla hän koetti palauttaa mieleensä Clairen kasvot, mutta ei enää kyennyt.
Sitten hän kiirehtimättä otti paperiveitsen ja pisti sen äärimmäisen varovasti kuoren liitosten väliin. Kuului hiljainen rasahdus, ja yhdellä ainoalla vedolla kuoren reuna aukeni, paljastaen sisällön, jonka hra Baslèvre siihen koskemattansakaan heti tunsi omaksi kirjeekseen.
Claire oli siis sittenkin säilyttänyt nämä lehdet, joille hän ainoan kerran elämässään oli pakottomasti heittänyt rakkautensa suuren huudon. Eikä niitä ainoastaan oltu säilytetty, vaan luotettavina todistajina ne myös palasivat vakuuttamaan sitä liikutusta, jolla ne oli vastaanotettu, ja sitä salaista onnea, jota ne ehkä olivat tuottaneet. Tällaisen huomion johdosta hra Baslèvren olisi pitäne tuntea huumausta, mutta hän ei edes hämmästynytkään. Hämmästynyt hän olisi vain siinä tapauksessa, että asiat olisivat päättyneet toisin.
Kun hän oli vetänyt lehdet ulos yhden kerrassaan, ilmestyi vielä toinenkin kuori, mutta sekään ei hämmästyttänyt hra Baslèvrea. Hän ei varmastikaan olisi osannut perustella odotustaan, mutta kuitenkin hänestä tuntui selvältä, että Claire, ennenkuin jätti hänet, oli päättänyt antaa hänelle vastauksen, jota hän niin kauan oli odottanut. Se sisälsi vain lyhyen sivun, ja hra Baslèvre luki:
»Ystäväiseni, olen valehdellut. Teidän rakkautenne on se liekki, jonka ääressä olen lämmitellyt värisevää sieluani. Jos olisin hävittänyt kirjeenne, olisin polttanut poroksi oman sielunikin, sillä yhä uudestaan luettuina teidän sananne olivat syöpyneet sydämeeni. Siunattu olkoon kuolema, joka tekee mahdolliseksi tämän tunnustuksen!
Ystäväiseni, olen valehdellut. Sellaista rakkautta kuin teidän ei voi vastustaa; minä rakastin teitä… Aina olkoon siunattu kuolema, joka vapauttaa minut ja avaa iankaikkisuuden minun saavuttaa teidät jälleen!
Ystäväiseni, jos olette koettanut vihata minua sen tähden, että olen vaiennut, niin muistakaa silloin, että viime kerralla kohdatessamme menitte takuuseen tapahtumista, jotka jo tunsin, ja että minä tästä luulottelustanne huolimatta olen toivonut voivani sulkea teidät syliini kiitokseksi.
Ystäväiseni, minä kuolen, mutta ainoastaan teitä ajatellen ja iloisena teidän hellyydestänne sekä suoden teille omani. Auttakoot meidän keskinäiset tunteemme teitä elämään! En tahdo, että minua itketään. Tämä sanoinkuvaamaton hetki, kaukana siitä että erottaisi, on ensimmäinen, joka yhdistää. En hylkää teitä, vaan menen teitä odottamaan. Rakastan teitä, kuten te olette rakastanut minua. Ja kun kuolema nyt antaa minut teille, en enää lähde luotanne…»
Tässä käsi varmaankin oli herpaantunut; keskenjäänyttä lausetta ei seurannut mitään allekirjoitustakaan.
* * * * *
Hra Baslèvre heittäytyi selkänojaan ja veti henkeään. Hän katsoi tyhjään seinään sitä näkemättä, nojautui kaikin voimin tuolinsa selkämykseen sitä tuntematta. Hänellä oli ainoastaan omituinen näkymättömän syleilyn tunne.
Mutta tätä kesti vain muutaman silmänräpäyksen. Sitten seinä taas rupesi näkymään, väsynyt ruumis tunsi tukensa ja syleily raukesi.
Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, että Claire todellakin oli kuollut. Järkkyen jähmettyneestä rauhallisuudestaan hän pää käsiin vaipuneena vihdoinkin alkoi itkeä tuntematta tarvetta huutaa kuten sanomattomaksi tuskakseen ministeriössä, vaan sitä kummallista helpotusta, mitä kyyneleet tuottavat, kärsimys kun tuntuu vuotavan pois niiden mukana.
Hän itki Clairen rakkautta, joka enää oli vain kuollut käsite, kuten Claire itsekin, hetkiä, jotka olisivat voineet tulla, mutta jotka eivät tulisi enää. Mutta samalla hänen heltynyt sydämensä omituisen vastakohtaisesti ikäänkuin epäröi valittaa loppua, joka, tosin riistäen häneltä kaikki, kuitenkin ilmaisi Clairen olleen hänen rikkautensa. Salaa ja selittämättömästi pujahti näin suloakin hänen ahdistukseensa. Hän suri kauheasti, mutta ei ollut epätoivoinen. Itse asiassa tuntui hänestä, kuin se olento, joka häntä äsken oli syleillyt, olisi palannut jälleen, sulkenut hänet syliinsä ja pitänyt häntä siinä kokoonlyyhistyneenä.
Kun hra Baslèvre viimein rauhoittui, tuli jo yö. Ulkona puistikko lepäsi suljetuin veräjin, vaienneena. Hohtonsa menettäneet rakennukset haihtuivat hämyyn, ja sellainen haudanhiljaisuus painoi taloa, että teki mieli paeta.
Pantuaan Clairen lahjan hartaasti takaisin lippaaseen hra Baslèvre ei vastustanutkaan miellettään, vaan lähti ulos.
Hänen astuessaan alas portaita tuhotuin ilmein, mutta suorana ryhdiltään, neiti Fouille tuli vastaan maitokannu kädessään, myös joidenkin tuskaisten ajatusten riuduttamana. He tervehtivät toisiaan, mutta eivät pysähtyneet. Kumpainenkaan ei myöskään tullut huomauttaneeksi, kuinka paljon toinen oli muuttunut.
Kulkiessaan ovenvartijan vaimon ohi, joka istui kutoen kynnyksellään, hra Baslèvre sanoi välinpitämättömästi:
— Älkää hätäilkö, rouva Gerbois; luultavasti palaan vasta myöhään.
— Vai menee herra iltamiin? — arveli tämä äidillisen ymmärtävästi, sillä sairauden jälkeen hän oli ottanut tavakseen pitää tirehtööriä melkeinpä omaisenaan.
Mutta hra Baslèvre oli jo kaukana eikä enää vastannut. Hän oli lähtenyt menemään Boulevard Blanquin suuntaan.
Itse taloon hän ei kuitenkaan aikonut mennä. Kun hän vain kuvittelikin liikkumattomia ja ehkä myös vääntyneitä kasvonpiirteitä, kävivät hänellä kylmät väreet ytimiin saakka. Ja sitäpaitsi, olisiko Gustave päästänytkään häntä sisään, kun ei edes ollut ilmoittanut hänelle Clairen kuolemasta? Siltä puolelta oli epäselvistä syistä viivytetty välirikko nyt varma asia…
Ei, hra Baslèvre palasi niille tienoille vain kulkeakseen entisiä teitään siinä uudessa tietoisuudessa, jonka Claire oli jättänyt hänelle jälkeensä. Hän tuli sanomaan kaduille ja käytäville, jotka olivat nähneet hänen onnettoman rakkautensa: »Täällä olen taas. Hän on mennyt pois, mutta hän rakasti minua.»
Tuskallinen pyhiinvaellusmatka, jolla kuoleman murtama sydänkin yhä jaksoi manata elämää! Mutta millaista elämää? Sellaista, jonka asianhaarojen olisi pitänyt ilmaista hänelle aikoja ennen, sillä ne tiesivät sen jo silloin! Ja outo oli myös näky: lievetakkiin puettu kunnianarvoisa ja täsmällinen herrasmies kuljeksimassa tyhjäntoimittajien ja tilapäisten pariskuntien joukossa.
Talo näkyi jo. Kolmannessa kerroksessa tunkeutui tuskin huomattavaa valoa sälekaihtimen raoista. Järkytettynä hra Baslèvre meni istumaan läheiselle penkille ja kuiskasi kädet ristissä kuin rukousta varten, silmät valoon suunnattuina:
— Tuolla hän on!
Sitten hän lakkasi ajattelemasta. Näännyksiin asti väsyneenä hän tyytyi vain istumaan siinä missä istui viimeisiin jäähyväisiin asti uskollisena vartijana, mutta huomaamattomana kuin kerjäläinen.
Tunnit kuluivat. Kattojen yläpuolella taivas sammui sammumistaan ja täyttyi tähdillä. Sitten taas tähdet hävisivät vuorostaan. Päivä nosti esiin kalmankalpeat kasvonsa. Mutta hra Baslèvre ei ollut liikahtanutkaan.
— Mitäs te täällä teette? Oletteko sairas? — kysyi paikalle tullut järjestyksenvalvoja äreästi.
Hra Baslèvre kavahti unestaan.
— En niinä tee mitään… minä nukun…
Huomattuaan torkkujan nauharuusun poliisi kohautti olkapäitään ja luopui ahdistamasta. Tuntoihinsa tultuaan hra Baslèvre havaitsi värisevänsä.
— Kas niin! — huokaisi hän, — on jo aika…
Molemmin käsin hän sitten lähetti hartaan suudelman ikkunan valoa kohti, joka auringon sarastaessa oli kalvennut ja sammui viimein kokonaan. Siinä hänen viimeiset jäähyväisensä, vihlovat kaikessa koruttomuudessaan! Senjälkeen hän poistui. Hiljaisuus, samanlainen kuin Clairen, lankesi hänen sieluunsa. Mutta vähemmän onnellisena kuin tämä vainaja hänen oli jatkettava elämää!
VI
Sitten tuli hirveitä päiviä… Hra Baslèvre ei kirjaimellisesti ollut muuta kuin ruumiillistunutta epätoivoa. Hän ei puhunut kenenkään kanssa yli virkavälttämättömyyden; kerhosta hän oli kadonnut. Jos hän sattumalta kuuli neiti Fouillen askeleet portaissa hän pakeni. Rouva Gerbois oikein huolestui sellaisesta.
Gustave ei kutsunut hra Baslèvrea Clairen hautajaisiin, mutta hautajaispäivän iltana hra Baslèvre meni Bellechasse-kadun kukkakauppaan, valitsi sieltä sylyksen punaisia ruusuja ja vei ne rakastettunsa haudalle. Mutta hän ei palannut sinne koskaan enää; hautausmaa peloitti häntä. Siten ei ollut yhtään paikkaa, missä kuvitella lähestyvänsä Clairea, eikä kotona ainoatakaan valokuvaa! Ilman kirjettä, johon hän ei enää uskaltanut kajota, olisi voinut luulla, ettei koko seikkailua ollut ollutkaan. Se näytti nyt totta totisesti päättyneen. Ainoastaan muistot palasivat silloin tällöin laajoina laineina karehtimaan ajan pintaa kuin ympyrät tyyntä järveä, jonka pohjaan on viskattu iso kivi.
Jotta voisi kiintyä elämäänsä, täytyy siihen liittyä jokin toivomus. Mutta hra Baslèvre toivoi ainoastaan, ettei häntä ollenkaan olisi olemassa. Minkätähden enää elää, kun kerran sielu oli kuollut? Hän ei koskaan ennen ollut siinä määrin huomannut inhimillisen olemassaolon hyödyttömyyttä yhtenä pilkkuna maailmankaikkeudessa. Hän ei tehnyt mitään eroa itsensä ja sammalhiutaleen välillä metsässä. Hänen tuskansakin oli aivan kielteistä, ainoana sisältönään puuttuvaisuuden tunto. Häneltä puuttui joku tai jokin — hän ei itsekään tiennyt kumpiko — ja tämä tukaluus teki elävän ympäristön lopulta sietämättömäksi.
Ulkonainen elämä jatkui kuitenkin entisissä puitteissaan. Pienenä muutoksena mainittakoon, että hra Baslèvre joitakuita päiviä tuon kohtalokkaan tapahtuman jälkeen erotti siihenastisen siivoojattarensa ja otti sijaan hänet, joka »ennen oli palvellut rouva Gros'n luona». Tämä hiljainen ja nöyrä nainen oli nimeltään Virginie. Nähtävästi oli Gustave säälimättä lähettänyt hänet tiehensä. Rouva Gerbois'lle annettiin tehtäväksi perehdyttää uusi siivoojatar herra tirehtöörin ullakkokamarin hoitoon. Hra Baslèvre itse koetti välttää tapaamasta häntä; luonnollisesti tirehtööri tahtoi olla poissa, kun lakaistiin.
Viikot vierivät… Sitten eräänä iltana, hra Baslèvren istuessa huoneessaan kirja kädessä ja katse katossa, vihdoin eräs toinenkin toivomus kuin kuoleman heräsi hänessä.
Otettuaan Clairen kirjeen esille lippaastaan, jossa se lepäsi kuin ruumisarkussa, hän ryhtyi lukemaan sitä uudestaan. Mutta heti ensimmäisten sanojen jälkeen hän pysähtyi, huomaten ihmeekseen, että osasikin kirjeen ulkoa. Se oli siis yhdellä ainoalla lukemalla syöpynyt hänen muistiinsa! Mutta jos sanat olivatkin jääneet mieleen, mahtoi niiden syvä sisällys olla häneltä unohtunut, sillä millä tavalla muuten olisi ollut selitettävissä se riemu, joka johtui tästä uudistetusta lukemisesta?
Päästyään loppuun hän laski kirjeen kädestään, painoi päänsä alas ja, muistaen ensi hetken vaikutelman, luuli tuntevansa, että Clairen rakkaus, vienona kuin iltatuuli, taas hiveli häntä. Ihmeellinen on rakkaus, myös näennäisesti mitä kaukaisin ja turhin! Vaiheiden jälkeen, jotka eivät olleet antaneet hänelle mitään, vaan jotka päinvastoin olivat päättyneet kuin vararikkoon, kuoleman kahleista vapautunut totuus nyt kirkastui hänelle. Clairea ei ollut enää, mutta Claire oli rakastanut häntä! Tosin hänellä ei ollut ainoankaan suudelman muistoa, mutta kuinka moni rakastaja, kyllästyneenä ajamaan takaa pakenevaa hurmanhetkeä, olisikaan ollut valmis uhraamaan huumauksensa sellaista varmuutta vastaan! Eletty aika oli siis palautettava takaisin! Palatkoon se ja poistakoon sen salaperäisyyden, mihin kuolema oli kaiken kietonut! Älköön yksikään tahra sitä himmentäkö, vaan olkoon se nuhteetonta ja täydellistä! Koettelemusten kirkastamana kasvakoon lemmityn kuva yhä kauneudessaan! Clairen ohjaamana, joka vähitellen oli opettanut hänet ymmärtämään, mitä rakkaus on, ja että se kohottavista kieltäymyksistä aina suurenee, hra Baslèvre olikin siis noussut yhä korkeammalle ja hengitti nyt yhä raikkaampaa ilmaa.
Tähän huomautettaneen, että kaiken kaikkiaan tässä kuitenkin on surkuteltava kahta tyhjään rauennutta elämää, joiden olisi pitänyt kuulua toisilleen. Mutta tokko niin on, koska kysymyksessäolevana iltana hra Baslèvre ei pahoitellut mitään, ei edes Clairen vaiteliaisuutta? Jos Claire olisi jäänyt eloon, hra Baslèvre olisi saattanut olla epäuskoinen hänen suhteensa, mutta nyt oli kuolema tuonut pelkkää vapautusta ja valaistusta. Kuinka ihana olikaan kuolevan tunnustuksen suoma vakuutus, että Claire nyt kuoltuaan oli ainoastaan hänen!
Sillä se seikka vielä lisäksi sykähdytti hra Baslèvrea, ettei Claire jäähyväisissään enää ollut puhunut sen miehen puolesta, jonka vuoksi hän kumminkin oli uhrautunut. Viimeisillä hetkillään hän siis oli ajatellut ainoastaan sitä ainoaa, joka häntä jumaloi. Hän ei enää ollut jakautunut! Jos on elämää haudan tuolla puolen ja jos ihmishenki saa liidellä siellä vapaasti, oman mielensä mukaan, ei Clairea nyt ollut etsittävä entisen puolisonsa luota eikä hautausmaaltakaan, vaan täältä, hänen valittunsa kolkosta kamarista.
»En hylkää teitä… En enää lähde luotanne!…» Niin oli kirjeen loppu, ja se soi nyt hra Baslèvren korviin kuin hiljainen kuiskaus. Samalla hänestä tuntui, että yksinäisyys oli ohi, että joku tosiaankin oli hänen luonaan, näkymättömissä, mutta kuitenkin saapuvilla.
— Mitä minä uneksinkaan! — mutisi hra Baslèvre murtuneella äänellä.
Mutta hän ei uneksinut. Claire oli palannut, seikkailu oli alkanut uudestaan!
* * * * *
Eikä tämä ole mitään lörpötystä. Tästä alkaen Clairen henki juurtui hra Baslèvren mieleen lähtemättömästi. Joskaan hän, koettaessaan katsoa tulevaisuuteen, ei nähnyt muuta kuin loppumattoman, umpeen reunustetun puistokäytävän, niin ainakin kulki lemmitty sitä myöten hänen edellään. Päivästä päivään Clairen ajatus ohjasi häntä. Kaikkien ratkaisujen hetkellä hän kysyi itseltään: »Mitä Claire tästä arvelisi?» Ja kun päätös oli tehty ja asia toimitettu, hän taas kääntyi Clairen puoleen kysyen: »Onko hyvä näin? Oletteko tyytyväinen?» Ei hän koskaan ollut elänyt näin lähellä Clairea. Hän kantoi Clairea omassa itsessään. Clairesta oli tullut hänen todistajansa ja tuomarinsa, hänen vaikuttimiensa arvostelija ja hänen pienimpienkin sielunliikkeittänsä uskottu. Sattuipa niinkin, että hän joskus siinä määrin unohti todellisuuden, että sanoi itselleen: »Kunhan tapaan hänet, kysyn häneltä…» Ja ylinnä kaiken leimusi hänen intohimonsa. Varmana siitä, että aina oli tervetullut, ja etteivät mitkään katseet enää keskeyttäisi hänen tunnustuksiaan, hän laski hehkuvat tunteensa vainajan jalkojen juureen, rakkauden voimalla kuvitellen hänet eläväksi.
Kuinka kauan tätä kesti? Päiviä ja viikkoja, kuten ennenkin olivat kestäneet hänen murroskautensa, ihmeellisiä päiviä ja viikkoja, joina omituiset hurmiotilat ja tyynet hetket vuorottelivat.
Hra Baslèvre vältti yhä itsepintaisesti neiti Fouillea eikä käynyt kerhossaankaan. Hänen yksinäisyytensä näytti kasvamistaan kasvavan, mutta kumminkaan hän ei ollut yksin. Kuten siis huomaamme, koko seikkailu oli kun olikin alkanut uudestaan. Mutta se ei enää muodostunut miksikään itsensäkieltämistyöksi kuten ennen, sillä koska hra Baslèvre nyt eli vainajalle, lankesi asian luonnosta, että hän lopullisesti eristäytyi maailmasta ja vapautui itsestään.
Tässä täytyy mainita joitakuita tänä ajanjaksona sattuneista tapauksista ja ennen muita eräs, joka herätti uteliaisuutta koko ministeriössä.
Kuultuaan ministeriltä, että hänet pian nimitettäisiin Kunnialegioonan komentajaksi, hra Baslèvre ilmoitti kieltäytyvänsä tästä arvonimestä erään vanhemman virkatoverinsa hyväksi. Kuinka hän saattoi hylätä tällaisen kunnian, joka oli näyttänyt olleen koko hänen elämänuransa kaukainen päämäärä? Ei sihteeri, ei Michon eikä kukaan voinut käsittää sitä. Liekö hra Baslèvre itsekään ollut siitä oikein selvillä. Elämässä on hetkiä, jolloin ihminen tekee tekoja, jotka tuntuvat luonnollisilta, vaikkeivät mitkään vaikuttimet näytä niitä aiheuttaneen, vaan koska ne ovat johtuneet pitkäaikaisesta sieluntottumuksesta.
Toiselta puolen, vältettyään kauan huolellisesti tapaamasta Virginietä, uutta siivoojatartaan, hra Baslèvre sai yht'äkkiä päähänsä viivytellä kotona aamuisin, vain nähdäkseen hänen astuvan sisään, kuten hän ennen oli mahtanut astua Clairen huoneeseen. Ja sunnuntaisin hän ei enää poistunut siivoojattaren tultuakaan. Harvasanaisena tämä ei koskaan puhutellut hra Baslèvrea, mutta siivoojattaren toimitellessa äänettömänä askareitaan, kuinka halukkain silmäyksin hra Baslèvre häntä katselikaan! Clairen ääressä eläneenä hänellä mahtoi olla muistoja, jotka hra Baslèvre olisi maksanut hengellään, mutta joista siivoojatar itse ei kai välittänyt paljoakaan!
Yhden ainoan kerran hra Baslèvre kysyi:
— Minkätähden teidät sieltä oikeastaan erotettiin?
— Mistä sieltä?
— Gros'lta.
Virginie epäröi ensin, mutta antoi sitten vallan vihalleen ja kertoi kahdessa minuutissa enemmän kuin moneen viikkoon sitä ennen:
— Herra ja minä emme olisi enää tulleet toimeen. Jumala ties' mitä hän nyt tehneekään! Äskettäin puhuivat taas, että kaikki otettaisiin takavarikkoon. Eihän sellaisten ihmisten kanssa mikään jaksa…
Hra Baslèvre teki liikkeen, josta ei tiennyt, merkitsikö se myöntöä vai pettymystä. Hän oli toivonut saavansa kuulla puhuttavan hänestä.
Vihdoin hän sai omituisen uteliaisuuden puuskan ja ryhtyi etsiskelemään taloja, joissa Claire oli asunut tyttönä, ja sitä koulukotia, jossa hän oli nauttinut opetusta, ja jonka nimen Claire sattumalta oli hänelle maininnut. Mutta onnettomuudeksi kaikki nämä talot olivat jo hävinneet uusien rakennusten tai kadunraivausten tieltä. Parisissa kivet vyöryvät kuten ihmisetkin, kadotakseen heidän mukanaan.
Sattui myös, että hän joskus ajatteli niitä selittämättömiä siteitä, jotka olivat yhdistäneet Clairen ja Gustaven. Mutta silloin saattoi sanoa, että joku väärä opas oli eksyttänyt hänen ajatuksensa, ja hyvin äkkiä hän, tuntien olonsa tukalaksi, palasi omaan rakkauteensa.
Muuten hra Baslèvre, tällaisessa epätodellisessa onnessa näkymättömiä taivaita leijaillen, saattoi pitää oloansa varsin turvattuna. Mikä vaara sitä olisi uhannut? Hän kulki maailman läpi siihen sekaantumatta, eli omaan unelmaansa sulkeutuneena, josta mikään ihmissilmä ei voinut häntä saavuttaa. Kuukausi toisensa jälkeen kuluikin häneen kajoamatta: elokuun perästä syyskuu, kultaisena kuin viinirypäleet, jotka se antaa, ja syksyn ensimmäiset päivät, joiden viileydestä sydän värisee, sekä viimein lokakuu, karistaen puista kellastuneet lehdet… Mutta voitteko kuvitella, että tämän autuuden tuhoamiseksi riitti yksi ainoa ajatus, nopea kuin salama?
Se välähti eräänä lokakuun iltana. Ei pidä ihmetellä muuta kuin yhtä seikkaa, sitä nimittäin, että tämä ajatus, vaikka se täydellisesti olikin sopusoinnussa muiden asianhaarain kanssa, oli tarvinnut näin pitkän ajan syntyäkseen. Se oli myös kysymyksessä olevan ajanjakson viimeinen vaihe ja hra Baslèvren viimeinen taipale kärsimyksen tiellä, eikä sen perästä pitänyt enää muuta olla jäljellä kuin kuolema…
Eräänä iltana siis, kun hra Baslèvre taas luki Clairen kirjettä kuten miltei joka päivä, hänessä yht'äkkiä heräsi seuraava ajatus:
»Entä jos Claire vain minua lohduttaakseen kirjoitti rakastavansa minua?»
Hullu ajatus totta totisesti! On sanoja, jotka intohimon tuulessa pullistuvat kuin purjeet, mutta ovat ilman sitä voimattomat nostamaan kenenkään mieltä. Kuukausimääriä hra Baslèvre oli kuunnellut Clairen sanoja ja tuntenut niistä elävänsä. Jollei Claire todella olisi rakastanut häntä, olisivatko ne saaneet aikaan sellaisen ihmeen? Mutta eikö kuitenkin ollut niin, kuten Claire oli sanonut, että rakastaa todella on samaa kuin ajatella toisen onnea? Saattaahan siis myös varmuus siitä, että voi pelastaa jonkun ihmisen, luoda ylevän liikutuksen, jonka mainingit tuntuvat huolimatta siitä, mitkä vaikuttimet ovat olleet, mikä oikea totuus. Ehkä Claire, vakuutettuna ystävänsä pelastuksesta, olikin astunut sitä tietä! Olihan hra Baslèvrekin rakkaudessaan rohjennut väittää hänelle, että Gustave oli pysynyt uskollisena! Jospa se lempi, jonka lumoissa hän niin kauan oli kulkenut, olikin ollut vain huolestuneen ystävyyden almu? Jospa Claire oli valehdellut?
Hullu ajatus, joka kumminkin tuntui niin järkevältä ja kerran syntyneenä pilasi koko elämän epäilyksistä pahimmalla, sellaisella, josta etukäteen tiesi, ettei sen suhteen koskaan pääsisi selvyyteen!
Kannattaako kertoa, mitä sitten seurasi? Kylmä viima — ehkä kostea tuulahdus torilta — vihlaisi hra Baslèvren hartioissa. Hän ei itkenyt eikä napissut. Hän vain ymmärsi, että näkymätön, jonka rinnalla hänen tuskansa oli tyyntynyt, oli kaikonnut pois. Sanomattoman surumielisenä hän taittoi kokoon kirjeen ja varmana siitä, ettei enää milloinkaan siihen koskisi, pani sen lippaaseensa niin huolekkaasti, kuin olisi käsitellyt ihmisruumista. Ja kun hän oli sulkenut lippaan, huone oli taas tavallisensa näköinen ja hra Baslèvre tavallisensa tapainen. Mikäpä häntä ulkonaisessa suhteessa olisikaan muuttanut? Tähän asti hän oli elänyt hyvässä uskossa, mutta ei uskonut enää, eivätkä sellaiset muutokset, vaikka niistä menehtyisikin, ulotu pinnalle saakka…
Ja sen jälkeen ei ollut mitään tai ainoastaan laahustavaa aikaa, joka ei tarjonnut mitään mielenkiintoa. Hra Baslèvre eli edelleen, mutta niinkuin hän ei enää olisikaan elänyt. Hänen ainoina sielunliikkeinään olivat vuorottelevat salaperäinen usko ja toivoton epäusko. Ah, mihin epäilyksen piinaan kuolevat meidät jättävätkään? Eläviltä voi joskus vielä riistää heidän salaisuutensa, mutta vainajia, heitä vartioi hävittävä hiljaisuus. Ja koska Claire oli kuollut, hra Baslèvre tiesi, että vaikka hän kysyisi itsensä näännyksiin, hän ei saisi mitään vastausta.
Ympäröivästä elämästä hän niinikään huomasi ainoastaan sen tuskalliset muodot. Rampa huomaa aina ontuvan kadulla. Koska hän itse kärsi, hra Baslèvre, vaellettuaan niin monta vuotta kärsimyksen keskellä sitä näkemättä, ei nyt kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen ja sääli sitä. Mutta kuten aika ei pystynyt poistamaan hänen omaa epäilystään, ei hänkään tainnut ehdyttää niitä tulvivia lähteitä, joista hänen silmiinsä sattuvien seutujen suuri kurjuus vuoti.
Oletteko joskus nähneet sokean kulkevan katukäytävää, kepillänsä tietä koetellen? Hänen selkänsä on suora, silmät tuijottavat ja kasvot läpitunkemattomat. Hän on sen näköinen, kuin ei aavistaisi muita ihmisiä pyörivän hänen ympärillään: eikä hän myöskään näytä pelkäävän esteitä. Hra Baslèvre oli nyt tällainen sokea. Hänelle oli kaikki enää vain yötä, mustaa yötä, jossa tapahtui kaikki, mutta mikään ei näkynyt.
Oli vielä lokakuu. Tuilerioissa kulki kaksi varjoa toinen toistansa vastaan. Toinen oli ison miehen, joka riiputti toista olkapäätään, ja toinen kiiri kuin pallo nopein askelin. Molemmat astuivat asfalttikäytävää, joka halkaisee puiston ja jota tähän aikaan peittää varisseiden lehtien kirjava kerros.
Äkkiä he törmähtivät toisiinsa, kuten käy, kun kulkee kiireesti eikä katso eteensä. Kaksi hämmästynyttä elettä ja pysähdys.
— Kas, missä teidät tapaa!
— Soma sattuma!
Toinen oli Michon, toinen hra Baslèvre. Mutta kukapa olisi tuntenut heidät! Michon ei hymyillyt, ja hänen olkapäänsä painui kuin taakan alla. Ei nimenomaan tiennyt, missä suhteessa hän oli muuttunut, mutta muuttunut hän oli. Myös hra Baslèvre oli toinen kuin ennen, huolimatta mitäänsanomattomasta kasvojenilmeestään ja aina vilkkaista silmistään. Ihmisen olemuksessa voi huomata jotain määrittelemätöntä erilaisuutta entisestä, ilman että sen on tarvinnut muuttaa ulkonaisia piirteitä.
Kiitos kohtauksen odottamattomuuden molemmat ehtivät vilaukselta näkemään toistensa todellisen olennon, jonka sijaan virallinen heti senjälkeen astui.
Ja äänet jatkoivat vanhaan sävyynsä:
— Kävelettekö jouten?
— Asioillakos te kuljette?
On aikoja, jolloin vastaukseksi puhuttelijan ensimmäiseen kysymykseen kiirehtii itse asettamaan toisen…
— Oli miten oli, jatkoi hra Baslèvre, — mutta tämä paikkahan on meidän akatemiamme. Mikä filosofinen aihe teillä nyt on esitettävänänne?
— Minkä väriset ovat teidän ajatuksenne? vastasi Michon.
Hra Baslèvre loi katseensa maahan.
— Muistattehan, että viime kerralla oli kevät? mutisi hän. — Nyt ovat lehdet kuivuneet.
— Elämän vertauskuva! On aikoja, jolloin ihminen on tyytyväinen, ja toisia, joina se ei vetele.
— Mikä ei vetele?
— Ammatti.
— Oletteko tappanut jonkun sairaan?
— Olen tehnyt pahempaa: en ole voinut pelastaa häntä. Mutta nyt minä puhun hepreaa, oi, te viisain kaikista tirehtööreistä!
— Niinkö luulette?
Äänetön tuokio… Hra Baslèvre jatkoi:
— Oliko hän meikäläisiä?
— Ei, eräs nainen… johon minulla oli mielenkiintoa.
— Ja kuka hänet teille toimitti?
Taas tuokio… Molemmat näyttivät ajattelevan asioita, joita he eivät sanoneet.
— On lopulta mahdollista, ettei kuolema olekaan muuta kuin pitkänlaista poissaoloa, aloitti taas Michon. — Ja mitäpä suremista poissaolossa olisi?
Hra Baslèvre vastasi vitkastellen:
— Totuus on kumminkin se, että poissaolevilla, kävipä miten tahansa, on aina toiveita päästä palaamaan kerran tai toiste, kun sensijaan kuolleet…
Tällä kertaa hra Baslèvre itse täydensi ajatuksensa:
— Kun sensijaan kuolleet vaikenevat… koskaan palaamatta…
Michon teki torjuvan eleen ja rypisti huuliaan:
— Kuolema harmittaa minua, koska se on tyhmää. Se lopettaa kaikki eikä opeta mitään. Se ei olekaan mitään.
Hra Baslèvre ilmehti samaan tapaan.
— Ei, vastasi hän vielä, — se on pahempaa. Se on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin.
— Ette taida olla hyvällä tuulella tekään, herra tirehtööri. Parempi tavata jollain iloisemmalla hetkellä…
— Pikaisiin näkemiin siis!… talvella…
»Niinpä niin», ajatteli hra Baslèvre. »Hän kärsii ehkä, kuten minä kärsin, kun hän ei voinut pelastaa Clairea… Mutta ehkäpä hän sensijaan tietää olleensa rakastettu! Jospa hän ymmärtäisi onnensa!…»
Polkien lehtiä raskain askelin hän vajosi takaisin haaveisiinsa. Väsymättä hän jatkoi kysymistään jo puoleksi haalistuneelta mielikuvaltansa, aivan kuin hän ei olisikaan ollut varma siitä, että »kuolema on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin».
VII
Tänä samana päivänä neiti Fouille, päätettyään päivätyönsä, lähti kello kuuden tienoissa iltaostoksilleen. Nähdessään hänen menevän ohi rouva Gerbois sanoi miehelleen:
— En tiedä mikä hänen on, mutta varmasti hän hautoo jotakin!
Oli miten oli, neiti Fouille kulki portista, kuten tavallista, pää pystyssä ja kiirehtimättä, ja saavuttuaan Saint-Antoinen kadun kulmaukseen, kuten tavallista, hävisi väkijoukkoon.
Ei kuitenkaan ollut kiellettävissä, että hän oli muuttunut. Ensiksikin hänen hiuksensa, jotka siihen asti olivat olleet aivan mustat, harmahtivat. Hänen ruskea hameensa, joka niin kauan oli näyttänyt uudelta, oli kulunut; ei saattanut olla huomaamatta sen vanhanaikaista kuosia. Mitä pihkakivisiin kellonvitjoihin tulee, nekin näyttivät jo kovin pahanpäiväisiltä ja sopivat enää koristeiksi enintään vanhallepiialle. Ainoastaan hänen käyntinsä oli entisenlaista, vapaatahtoista ja rivakkaa; askeleet olivat jo menossa, ennenkuin hän oikein ehti lähteäkään.
Kello kuusi on lokakuussa jo tullut yö. Päivä oli ollut niitä, joina satujen kaiken loiston luulee levinneen maan päälle. Ja ilta oli vieläkin ihanampi: ilma kirkas lauhkein tuulahduksin, taivas selkeä sumuista. Kaikki uhkui kesänlopun suurenmoisuutta. Näytti mahdottomalta tuntea muuta kuin riemua.
Vajaassa viidessä minuutissa neiti Fouille oli saapunut Vincennesin aseman edustalla. Tarkastettuaan yhdellä silmäyksellä ympäristöt hän huokaisi tukahdutetusti ja alkoi kulkea edestakaisin pitkin kaarikäytävää. Ihmiset, jotka menivät hänen ohitsensa, eivät olisi voineet aavistaa, että hän odotti jotain tai jotakuta. Hän päättikin aina kävellä poispäin määrättyyn katulyhtyyn saakka ja palata vasta sen kohdalta. Ja heti käännyttyään hän olisi nähnyt asemakellon, joka sijaitsi korkealla hallin seinällä, mutta pakottautui myös olemaan katsomatta siihen, ennenkuin oli saapunut takaisin lähtöpisteeseensä. Väliajat hän laski mielessään minuutteja, joista jokainen loppuunkuluttuaan putosi painoksi lisää hänen levottomuuteensa.
Tulisiko hän?
Jospa hän ei tulekaan!…
Hänen sydämensä sykähti jokaista lähestyvää askelta. Mutta huomattuaan erehtyneensä hän sai aina sellaisen tärähdyksen kuin täydestä vauhdista seisahtuva kone. Kuinka monta tuntematonta olemmekaan näin säikäyttäneet vain kulkemalla heidän sivuitsensa!
Neljännestunti… puoli tuntia… Neiti Fouille jatkoi itsepäisesti vaellustaan. Äkkiä hän päätti:
— Ellei häntä viiden minuutin kuluessa näy, lähden pois.
Ja heti kun hän oli määrännyt rajan odotukselleen, hän kärsi vähemmän. Hän lakkasi kuuntelemasta askelia, eikä hänen mielensä enää tehnyt katsoa kelloonkaan. Hän hengittikin jo melkein tavallisesti.
Mutta kun ensimmäinen määräaika oli ohi, hän asetti itselleen toisen. Kuitenkin, huolimatta hänen näennäisestä rauhallisuudestaan, ei enää voinut luulla muuta, kuin että hän odotti. Näki selvästi, että hän koko henkensä voimalla lakkaamatta tutki varjostoa.
Viimein hän pysähtyi. Hän oli palannut aseman luo. Hän nosti harson kasvoiltaan ja asettui kirkkaaseen valaistukseen, jottei hän olisi voinut väittää, ettei ollut huomannut häntä. Mutta samalla kova ahdistus saattoi hänen jalkansa tutisemaan, sillä hän totesi sen välienrikkoutumisen nyt tapahtuneen, jonka hän jo kolme kuukautta oli tuntenut tulevan. Kosk'ei hän nyt ollut noudattanut hänen harrasta kutsuaan, ei hän tulisi enää koskaan. Niin paljon kärsimystä päätyäkseen tähän äärimmäiseen tuskaan! Parempi olisi ollut, ettei ollenkaan olisi elänyt!
Sitten hän, enää ympärilleen katsomatta, veti harson takaisin kasvoilleen ja lähti palaamaan Béarnin kadulle samanlaisin askelin kuin ennen astellessaan kotiinsa onnellisena. Jokaisesta puodinikkunasta tulet koettivat valaista hänen kasvojaan, mutta mitä se toimitti? Neiti Fouille oli taas ottanut jokapäiväisen ilmeensä — niin, jokapäiväisen — ja kuinka kauan hän jo olikaan elänyt kuolleen sielun elämää!
Samaan aikaan hra Baslèvrekin, Tuilerioista tullen, lähestyi porttia. Tapansa mukaan, joka hänellä Clairen kuolemasta saakka oli ollut, hän, huomatessaan varjon, jonka luuli tuntevansa, hidasti kulkuaan, tahtoen välttää tapaamista. Eikö tuo ollutkin neiti Fouille, joka tuli tuolla? Ei, hän erehtyi. Katu oli hämärä ja hän näki huonosti…
Ovenvartijan kojun edessä palava kaasuliekki heitti n:o 16:n portin eteen suuren valoneliön. Neiti Fouille, joka ei aavistanut, että häntä tarkattiin, astui valoon. Silloin hra Baslèvre pysähtyi.
Näkikö hän unta? Ei epäilystäkään, noin juuri neiti Fouille käveli, ja hänen hiuksensa olivat valkeat! Hän oli nähnyt hänet ilosta säteilevänä matkan edellisenä päivänä, ja nyt hän kohtasikin vanhan vaimon, jonka ilmeestä kumminkin puuttui se rauhallisuus, minkä vanhuus antaa tullessaan ajallansa. Kärsimysten uurtamat vaot ovat kovat; ne erottaa heti ensi silmäyksellä. Eivätkä neiti Fouillen kasvot olleet ainoastaan kuihtuneet, vaan muuttuneet myös melkein ilkeiksi.
Silmänräpäyksessä ehti huomata nämä muutokset ja tehdä niistä johtopäätöksen. Hra Baslèvre mutisi:
— Naisparka! Hänen rakastajansa on hänet hylännyt!
Kuinka halpaa! Ne keinot, joita elämä käyttää meitä kuljettaakseen, ovat aina halpoja. Neiti Fouille oli monia kuukausia ollut sellaisessa kidutuksessa, että hänen hiuksensa, kasvonsa ja käyntinsä olivat muuttuneet vaikeiksi tuntea, eikä Andréa, eivät pienokaiset eikä kukaan ollut aavistanut mitään. Mutta juuri kun hra Baslèvre sattuu häneen katsomaan, lankeaa häneen valojuova, ja koska hra Baslèvre itse kärsii, hän ymmärtää heti kaiken ja sanoo: »Välit ovat rikkoutuneet.» Onko se tapahtunut tänään tai eilen tai jo aikaisemmin, se ei mitään merkitse: kaikissa tapauksissa se on tapahtunut.
Hra Baslèvre teki masentuneen eleen. Yksi kärsimys lisää… minkä hän sille mahtoi? Neiti Fouillea ei loppujen lopuiksi ollutkaan surkutteleminen. Sellainen rakkaus ei koskaan ole aivan menetettyä, jonka elämä vielä voi elvyttää; todellisia tuskia ovat ainoastaan kuoleman tuottamat! Mutta tiesikö neiti Fouille tämän vai oliko se sanottava hänelle?…
Tällä hetkellä juuri neiti Fouille oli kulkenut valoneliön poikki kadotukseen pihaan. Jos hra Baslèvre olisi epäröinyt kauemmin, ei varmastikaan olisi tapahtunut mitään, vaan koko seikkailu olisi jäänyt kesken. Mutta enempää miettimättä hän päinvastoin riensikin neiti Fouillen jälkeen tavoittaakseen hänet. Taas kerran oli kohtalo kääntynyt.
— No, sanoi hän, — ettekö tahdo tuntea ystäviänne?
Neiti Fouille oli jo ensimmäisessä kerroksessa ja mahtoi luulla, ettei puhuttelu tarkoittanut häntä. Kumminkin hän taivutti päätään ja, hämmästyen nähdessään hra Baslèvren, pysähtyi.
— Kun ei ole tullut käydyksi, saanen kai tässä tiedustella kuulumisianne? jatkoi tämä saavutettuaan hänet.
— Oletteko kulkenut minun perässäni?
Samalla kauhun ilme vilahti hänen katseessaan.
— En, vastasi hra Baslèvre kiireesti, — satuimme tulemaan kotiin yht'aikaa, huomasin teidät portilla ja… Kuinka paljon onkaan tapahtunut sitten viime näkemämme!…
Neiti Fouille, joka oli lähtenyt astumaan edelleen, ei voinut olla säpsähtämättä uudestaan.
— Suokaa anteeksi, mutisi hän tukahtuneella äänellä, — mitä tapahtumia tarkoitatte?
— Oi! huudahti hra Baslèvre, — puhun aivan yleisesti, ja onhan luonnollista, ettette tiedäkään… Minulla on ollut suru…
Neiti Fouille kertasi kuin kaiku:
— Suru… Kellä ei sitä olisi ollut!
Samalla hän pysähtyi kesken portaiden, saattoi luulla, ettei hän jaksanut pitemmälle. Hra Baslèvre pysähtyi myös ja puhui vakavalla äänellä:
— Tahdoin juuri sanoa teille… sentähden tavoitinkin teidät… kaikki eivät ole samanlaisia. Joskus luulee menettäneensä lähimmäisen, joka vain hetkellisesti on poistunut…
Neiti Fouillen, joka yhä seisoi paikallaan, täytyi jo nojautua kaiteisiin. Hän veti henkeään, jota näytti ahdistavan.
— Kuolema yksin jättää meidät toivottomaksi… Elävä, hän voi aina palata, lopetti hra Baslèvre.
— Minkätähden puhutte minulle tällaista? huokaisi neiti Fouille.
Hän tarkasteli hra Baslèvrea kauhuissaan.
— Koska… oikeastaan…
Mutta hra Baslèvre käsitti, ettei hän voinutkaan jatkaa. Hänessä oli salamana välähtänyt eräs ajatus, joka itse asiassa oli aivan johdonmukainen seuraus hänen menettelystään. Kun hän kerran oli totellut lohduttamisen haluaan, miksi jäädä puolitiehen eikä koettaa palauttaa ihmisparalle sitä yhä elossa olevaa, jonka tämä lopullisesti luuli menettäneensä?
Huomaten, ettei jatkoa tulisikaan, neiti Fouille huokaisi tuskallisesti:
— Antakaa anteeksi… olen hyvin väsynyt tänä iltana… en voi viipyä…
Hän väistyi pois kaiteista ja lähti menemään. Hra Baslèvre tuli vähän matkan päässä jäljestä. Nyt hän horjui puolestaan; niin kauhistutti häntä äskeinen ajatus, joka ensin oli tuntunut kirkastukselta.
Tavata Gustave olisi muutenkin ollut sietämätöntä, mutta tavata hänet tässä tarkoituksessa!..
— Pelkään totisesti, että nyt on minun vuoroni tulla sairaaksi, sanoi vielä neiti Fouille, koettaen, vihdoin ovensa eteen päässeenä, saada avainta reikään.
Hra Baslèvrea puistatti:
Kuka tietää! Ehkä onkin kirjoitettu, koska kohtasin teidät juuri tänä iltana, että minun on hoidettava teitä.
— Kiitoksia vain, mutta se olisi tarpeetonta. En ole teidän asemassanne; minä asun perheessä…
Avain kiersi lukon auki. Andréa, joka kuuli oven käyvän, huusi keittiönsä perältä:
— Missä sinä taas olet kuljeksinut, kun tulet näin myöhään?
— Perheestä ei ole paljon apua, sanoi hra Baslèvre puoliääneen. —
Näkemiin, ehkä pikaisiinkin! Kuka tietää!…
Neiti Fouille vastasi vain merkityksettömällä kädenliikkeellä, painoi oven kiinni ja hävisi.
Saavuttuaan huoneeseensa hra Baslèvren täytyi yrittää kolme kertaa, ennenkuin sai syytetyksi tulen lamppuunsa. Sitten hän asettui nojatuoliinsa, ja vaipui mietteisiin.
Aluksi hän ajatteli ainoastaan neiti Fouillea. Ihmetellen pitkäaikaista välinpitämättömyyttään tämän suhteen hän tuumi: »Jos olisi kysymys lavantaudista, koko talo olisi nurin. Mutta kun hän tekee kuolemaa menetettyään rakastettunsa, ei hänestä välitä kukaan.» Hän muisti erikoisesti neiti Fouillen silmät, tuskaiset silmät, jotka yksin olisivat riittäneet paljastamaan asiaintilan koko kohtalokkuuden. Mutta niiden takaa nousi jo toinenkin kuva…
Ja se tuli kohta ainoaksi vallitsevaksi. Hra Baslèvre kavahti pystyyn ja tahtoi paeta. Mutta ei voinut. Hän, jota jokin salaperäinen voima tähän asti oli huolellisesti pitänyt loitolla hra Baslèvren ajatuksista, näyttäytyi jälleen ja sijoittui vastustamattomasti hänen mieleensä. Gustave oli taas ilmestynyt hra Baslèvren sielunsilmien eteen!
Tämä vajosi takaisin tuoliinsa ja huusi käheästi: — Jospa hän tietäisi, kuinka häntä vihaan!
Viha juuri on oikea käsite. Hra Baslèvre ei enää ollut mustasukkainen, hän vihasi… Ja äkkiä, rajusti kuin tulva, joka murtaa sulut, tämän vihan aiheet pursuivat ilmi. Ilman Gustavea Claire ei olisi kuollut! Kuinka Gustave olikaan pettänyt Clairea! Kuinka halpamaisesti hän olikaan väärinkäyttänyt tämän ainoalaatuista hienotunteisuutta! Ensin pitänyt häntä sanoinkuvaamattomassa epätiedon kidutuksessa ja sitten hylännyt hänet, koko ajan itse juosten pahamaineisissa paikoissa rakastajatar käsipuolessaan!…
Tultuaan tähän kohtaan hra Baslèvre muuttui kalmankalpeaksi. Yht'äkkiä hänelle näet valkeni, että neiti Fouille, aivan yhtä hyvin kuin Gustave, oli tappanut Clairen. Ja tämän saman neidin hra Baslèvre hetkeä aikaisemmin oli suunnitellut toimittavansa takaisin rakastettunsa luo! Mitä hän silloin olisikaan tehnyt, jos olisi tahtonut tappaa Clairen toiseen kertaan?
— Ei koskaan!
Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeään kuiluun. Hän ei tuntenut itseään enää. Saadakseen ilmaa hänen oli mentävä ikkunan ääreen. Hän astui raskain askelin. Alhaalla lojui puistikko yksinään ja äänettömänä. Yöhön verhottu tori oli ivallisen näköinen. Oli kuin se olisi tehnyt pilkkaa miesparan tahtomuksista.
— Ei koskaan! toisti hra Baslèvre.
Päästyään näin pitkälle hän ihmetteli, ettei heti ollut huomannut suunnitelmansa järjettömyyttä. Luulla Gustaven heltyvän oli lapsellista. Olipa kysymys vaimosta tai rakastajattaresta, häntä huvittaisivat vain onnettomuudet! Ja mistä tavata hänet? Saavutettuaan selvyyden neiti Fouillen suhteen ja välttääkseen hyödyttömiä pyyntöjä hra Baslèvren oli kai muutettava toiseen kortteliin tai ehkä poistuttava koko Parisista… Kaikki seikat yhdessä tuomitsivat siis ajatellun vetoamisyrityksen epäonnistumaan, vaikk'ei se olisi ollutkaan niin vastenmielinen kuin oli. Hra Baslèvre oli kuunnellut säälin ääntä, ja saattoihan tämä sääli jatkuakin, mutta ainaisesti kaukaisena ja anteeksiannon tapaisena!
Poistuttuaan ikkunan äärestä hra Baslèvre tunsi väsymyksen rauhan hiipivän mieleensä. Ratkaisu oli tapahtunut, ahdistus oli ohi. Hän saattoi nyt vapautuneena levätä, kuin ei hän koskaan olisi tavannut neiti Fouillea, kuin ei Gustavea olisi ollutkaan…
Seuraavana aamuna noustessaan hänellä oli yhä sama rauhan tunne. Hänen tahtonsa ei ollut muuttunut; täytyipä hänen oikein ponnistella muistaakseen eilisiltaisen kiihkonsa. Elämä oli kuin olikin palaamassa säännöllisiin uomiinsa. Kuitenkaan hän ei olisi voinut sanoa, mistä johtui, että hänestä elämän taakka nyt tuntui tavallista raskaammalta.
Yht'äkkiä, hänen vielä lopetellessaan pukeutumista, ovi aukeni ilman edelläkäyvää varoittavaa koputusta ja Virginie astui huoneeseen.
Nähdessään hra Baslèvren hän peräytyi hämillään.
— Suokaa anteeksi, pyysi hän, — luulin herran jo menneen… Olen mahtanut erehtyä ajasta.
— Ei tee mitään, sanoi hra Baslèvre, tuskin kiinnittäen huomiota koko sattumaan. — Istuutukaa johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes olen lähtenyt, niin pääsette heti työhön.
Virginie totteli. Hra Baslèvre jatkoi pukeutumistaan. Aika ajoin hän katsoi siivoojattareen, huomaten todistajan läsnäolon epämieluisaksi.
Ikäänkuin ymmärtäen, mitä nämä katseet merkitsivät, Virginie vaihtoi paikkaa ja päätti sitten, vaikka olikin luonnostaan harvapuheinen, ruveta juttelemaan:
— On kai herra kuullut, mitä herra Gros'n luona tapahtuu?
Hän sanoi tämän aivan rauhallisesti, etsittyään aivoistaan ainoan aiheen, minkä tiesi voivan virittää keskustelun.
Hra Baslèvre, joka juuri veti niskaansa lievetakkiaan, pysähtyi heti, mutta ei vastannut.
— En minä sen tähden lähtenyt herra Gros'n talosta, mutta siitä nyt näkee, että kaikki oli totta…
— Mikä kaikki?
— Jo rouvan eläessä tiesi koko kortteli, ettei hän muuta tehnyt kuin löi vetoja kilpa-ajoissa. Ja sen perästä hän tietenkin vain yltyi, niin että nyt kuuluu livistävän ja kaikki myydään…
— Myydään? — kertasi hra Baslèvre, hiha yhä ilmassa.
— Niin, niin! Huonekalut, vaatteet, kaikki mitä hänellä on…
— Mutta huonekaluthan…
Hra Baslèvren ääni katkesi kesken.
— Kiitos, sanoi hän lopuksi.
Ja saatuaan kätensä viimein hihaan hän lähti. Hän teeskenteli kävelevänsä huolettomasti. Gustave aikoi poistua? Se seikka ei muuttanut hänen eilisiä päätöksiään eikä edes ollut niiden kanssa missään yhteydessäkään…
Kuitenkin hänen kätensä vapisivat ja hän näki sumua silmiensä edessä.
Mennessään neiti Fouillen oven ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Omituista! Arvasin hänen lähtevän tiehensä, mutta en tullut ajatelleeksi, että täytyisi myydä…
Samassa väristys puistatti häntä ytimiä myöten. Tuo sana näyttäyi hänelle äkkiä tarkassa merkityksessään, samoin kuin myös siihen liittyvä välitön uhka.
Myydä, s.o. antaa vierasten nähtäviksi ja kosketeltaviksi kaikki, mitä Claire oli katsonut ja käsitellyt. S.o. lisätä rakastetun kuolemaan vielä hänen tavaroittensakin kuolema. Ja millainen kuolema? Kaikkein kunniattomin, kaikkein likaisin! Sanalla sanoen, hra Baslèvren ajatellessa, että sen onnen esinemuistot, joka loppujen lopuksi oli kuulunut yhtä paljon hänelle kuin Gustavelle, ehkä jo huomenna joutuisivat jonkun naistenkaluston ostajan ylimalkaisesti arvioitaviksi, tai että ne julkisessa huutokaupassa hajaantuen eksyisivät komeilemaan kaiken maailman seinänvierinäyttelyissä, hänen vihansa, hänen eilisestä hillitty suuri vihansa puhkesi taas valloilleen. Jos hra Baslèvre sillä hetkellä olisi kohdannut Gustaven, olisi hän karannut hänen kurkkuunsa ja huutanut:
— Anna kaikki minulle! Sinulla ei ole oikeutta…
Turhaa raivoa! Olihan Gustavella oikeus! Niin merkillisesti oli näet asian laita, ettei hra Baslèvre yhtään olisi välittänyt omista tavaroistaan, ei pöydästään, ei vuoteestaan eikä muistomitaleistaan; epäröimättä hän olisi heittänyt ne kadulle tai luovuttanut ne kelle tahansa kaupustelijalle, ja kieltämättä hän näin ollen oli niiden oikea valtias. Mutta ne ainoat esineet, jotka olivat muuttuneet osaksi hänen elämäänsä, ainoat, jotka kykenivät herättämään hänessä liikutusta ja todella rakkaita muistoja, ne olivat sen toisen hallussa, ja tällä toisella, hänellä oli vapaus menetellä niiden suhteen aivan mielensä mukaan!
Sisäisen myrskyn myllertämän? hra Baslèvre astui alas pihaan. Kadulle ehdittyään hän jankutti kuin humalainen:
— Se ei saa tapahtua! Minä kiellän sen tapahtumasta!…
Mutta miten estää? Ehkä se jo olikin tapahtunut? Ehkäpä Gustave ei ollut odottanut huomistakaan?
Rajulla viittauksella hra Baslèvre kutsui ensimmäisen ajurin, minkä huomasi:
— Boulevard Blanqui 98.
Hevonen käänsi selkänsä ministeriön suuntaan ja lähti hölkyttämään. Painautuneena vaunujen nurkkaan hra Baslèvre, joka kahtatoista tuntia aikaisemmin oli päättänyt olla menemättä Gustaven luo neiti Fouillea puolustamaan, oli nyt matkalla sinne puolustaakseen tavaroita, jotka eivät hänelle kuuluneet. Aiheet vaihtuvat, mutta matka on sama. Mutta tietääkö ihminen matkallaan, minne se viimein päätyy? Ja tietääkö hän sitäkään, että kuolleet ovat vaiti vain paremmin käskeäkseen?
Hra Baslèvre ei sitä aavistanut, mutta totteli.