language: Finnish

HRA BASLÈVREN HERÄÄMINEN

Romaani

Kirj.

EDOUARD ESTAUNIÉ

Suomentanut

Lauri Ikonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

      »Hänelle, jota todella toivon rakastaneeni.»
                                     E.E.

ENSIMMÄINEN OSA

I

Parisi on kerrostuma itsenäisiä ja erillisiä kaupunkeja, joista jokainen kateellisesti vaalii perheitään ja perittyjä tapojaan. Yksi kerroksista ovat burgundilaiset; toisen muodostaa eräs porvaripiiri, joka korkotulonsa menettäneenäkin on ylpeää aatelittomasta syntyperästään, johtaen sen lyhimmät juuret Ludvig XIV:n ajoilta asti. Toisaalla kohtaa tapoja, jotka periytyvät suoraan restauratiosta saakka, mutta aivan ääressä taas rajua puskurimieltä tai uuden huomenen haaveilua. Tällaisen vaihtelun vuoksi Parisiin saapuva maaseutulainen pian löytää sieltä samanlaisen ympäristön, kuin mistä hän itse on kotoisin, ja juuri siinä seikassa piilee Ranskan pääkaupungin erinomainen viehättäväisyys. Kaikki tiet johtavat sinne, eikä siellä kukaan tulokas tunne itseään oudoksi.

Tietysti on vaikeaa rakennusten uusista julkisivuista levennettyjen katujemme varsilla huomata tarkoittamieni eri piirien rajoja, mutta kuitenkin on varmaa, että eräät Parisin tienoot ovat vielä erityisen maaseutumaisia. Osat Seinen vasenta rantaa, Auteuil miltei kauttaaltaan, ovat niin erikoisen näköisiä, että ne heti erottaa Parisista sinänsä, huolimatta avauksista, joilla niitä on koetettu jalostaa. Ja oikeallakin rannalla tapaa taloryhmiä, jotka poikkeavat uudenaikaistetusta ympäristöstään. On epätietoista, mikä kunnioituksen oikku on saattanut kaupunginhallituksen säästämään ne, mutta heti kun näille seuduille tulee, tuntuu, kuin siirtyisi toiselle taivaankappaleelle. Hetkeä ennen kuumeinen elämä kietoi ohikulkijat häliseväksi tungokseksi, mutta äkkiä hälinä taukoaa, kuulee laineiden loiskivan rantakivitystä vastaan, kulkee tyhjää katua ja vajoaa hartaisiin mietteisiin.

Tällaisista etuoikeutetuista paikoista on Place des Vosges tunnetuin, mutta kävijäin hylkäämä sekin.

Ihmeellisiä ovat asiain käänteet. Ennen koko Parisi kulki tätä aukeaa reunustavissa matalissa kaarikäytävissä. Kuninkaalla ja kuningattarella oli siellä huvilansa. Siellä asui ministereitä, kuten Sully ja Richelieu, tai tunnettuja hovimiehiä, sellaisia kuin Boufflers, Tessé, Bussy ja monta muuta; itsensä Marion Delormen oli näyttäydyttävä eräällä niistä rautaisista parvekkeista, joista useimmat vielä nytkin ovat jäljellä elävöittämässä rakennusten jäykkäpiirteisiä julkisivuja. Mutta mikä äkkihiljaisuus vallankumouksen jälkeen! Turhaan Rachel, sitten Théophile Gautier ja Victor Hugo koettivat palauttaa yleisön suosioon tämän autioituneen paikan. Lyhytaikaisen maineen jälkeen se heidän poistuttuaan painui lopullisesti unhoon runsaine historiallisine muistoineen. Nykyään siellä mykät talot ympäröivät surkastunutta puistikkoa, jonka soittolavoilta ei musiikkia enää kuule. Missä ennen liigalaiset ja lempijät tappelivat, siellä nyt tulevat puotilaiset lyövät vannetta ja tekevät tarpeitaan. Siellä ei käy enää muita kuin kulmakunnan väkeä, pieneläjiä, jotka tervehtivät toisiaan kuin kyläläiset maantiellä. Surunvoittoinen ja kolkko rauha huokuu kituvista puista, ränsistyneistä penkeistä ja ruohottuvasta kivityksestä. Ja jollei keskeytymätön melu kuuluisi Saint-Antoinen korttelista, jota läheisyydestään huolimatta ei näe, voisi luulla olevansa jossain pikkukaupungissa.

Astuttuaan aamulla junasta, joka hänet toi Limousinista, missä hän oli viettänyt nuoruutensa, hra Justin Baslèvre, joka kahdentuhannenkolmensadan frangin vuosipalkasta oli palkattu kauppaministeriön kirjuriksi, kohtasi seuraavan onnen.

Hän kulki Saint-Antoinen katua erästä tässä korttelissa asuvaa henkilöä etsien, jonka luokse hänet oli neuvottu, mutta poikkesi erehdyksestä Bèaniin kadulle ja huomasi numero 16:n kohdalla kirjoituksen »huone vuokrattavana».

Samalla kertaa sekä likainen että porvarillinen piha saattoi hänet ajattelemaan, että huoneen vuokra olisi sen mukainen ja talo kyllin säädyllinen niin korkeaa virkamiestä varten, kuin miksi hän laski tulevansa. Hän astui siis sisään ja ilmaisi halunsa katsoa huonetta.

— Se on vain pieni ullakkokamari, vastasi ovenvartija, vältellen tarvitsevansa turhaan kavuta portaita.

— Ei tee mitään, vastasi Justin vaatimattomasti, mutta varmasti.

— Se maksaa sata frangia vuodessa eikä ole kalustettu.

— Suostun tarvittaessa siihenkin.

He nousivat ullakolle.

Pohjakerroksen ja ensimmäisen kerroksen välillä porraskäytävä oli muhkea, itse portaatkin kivestä ja mukavat astua. Mutta ensimmäisen ja toisen välillä kivi jo muuttui puuksi. Toisen ja neljännen välillä portaat kävivät jyrkiksi ja käytävä kapeni. Neljännestä lähtien ei enää voinut kulkea rinnan, vaan täytyi kiivetä kuin tikapuita. Pitkin matkaa eneni sitäpaitsi likaisuus aste asteelta.

»Taisinpa turhan vuoksi olla niin itsepäinen», ajatteli Justin.

Mutta kun vielä oli kuljettu kappale pimeää eteiskäytävää, ovenvartija kopeloi avaimiaan ja avasi vihdoin jonkun oven. Justin näki vastapäätä ikkunan, meni sen ääreen, kurottautui katsomaan ja hämmästyi.

Vuokrattava huone oli tosiaankin vain ullakkokamari, mutta se sai valonsa erään Place des Vosges'in palatsin liuskakivisessä katontöyräässä sijaitsevasta komeasta ikkunasta. Alhaalla näkyivät puistikko, soittolava ja rusoittava ympärysmuuri pilareineen.

Mahtoiko Justin Baslèvre ymmärtää sellaisen näköalan suurenmoisuutta? Luultavaa on, että häntä, vasta edellisenä päivänä Limoges'ista lähteneenä, ennen muuta viehättivät ilmakehän maaseutumaisuus, kaupunginosan hylätty vanhuus sekä sen koreuden rauhallisuus, joka levisi hänen silmäinsä eteen. Saattoi selvästi kuulla lintujen laulavan. Hän huomasi myös ruohot katukivityksessä. Lyhyesti, hän luuli jonkun taian kautta päässeensä pois Parisista, joka häntä pyörrytti, ja joutuneensa takaisin samaan ympäristöön, mistä hän juuri ilman palaamisen toivoa oli poistunut.

Hän teki heti päätöksensä, kääntyi ovenvartijaan ja sanoi:

— Mainiota. Minä tuon huomenna huonekaluni.

— Entäs käsiraha! vastasi tämä yhä epäillen.

— Tässä on.

— Onko herra huomannut, että seinissä on komeroita… paljon kaikenlaisia komeroita…?

— Sen parempi. Otan niistä selvän tavaroita asetellessani.

— Minun on myös varoitettava herraa, että talo on ehdottoman säädyllinen. Tänne ei saa tuoda…

Justin Baslèvre kohautti olkapäitään:

— En aio tuoda ketään.

Jo seuraavana päivänä kannettiinkin saman ovenvartijan toimesta puhdistettuun ullakkokamariin käytettynä ostettu rautasänky, kaksi maalaamatonta pöytää, toinen pesutelineeksi ja toinen kirjoittamista tai illastamista varten tarpeen sattuessa, vanha Limoges'ista tuotu punapäällyksinen nojatuoli, yksi matto, pieni yöpöytä sekä kolme tavallista tuolia. Kello yhdeksän tienoissa illalla saapui hra Justin Baslèvre itse matkalaukkuineen, ja kaikki tämä tapahtui vuoden 1880 paikkeilla.

Vähitellen koroitettiin Justin Baslèvren palkkaa, ensin kahdeksituhanneksiseitsemäksisadaksi frangiksi vuodessa, sitten kolmeksituhanneksi, sitten kolmeksituhanneksiviideksisadaksi ja vihdoin neljäksituhanneksi. Hänestä tuli viraston apulaispäällikkö. Eräänä päivänä huomattiin hänen napinläpeensä punasinervän nauhan viereen ilmestyneen punaisenkin nauhan Sitten hän painatti nimikortteihinsa: »Justin Baslèvre, virastopäällikkö.» Numero 16:n ovenvartija, joka oli vuokrannut hänelle ullakkokamarin, kuoli. Hänen sijalleen tuli toinen ja tämän sijalle vielä toinen. Hra Justin, kuten häntä nyttemmin kutsuttiin, oli yhtä nopsa kuin ennenkin ja kapusi ketterästi viidenteen kerrokseensa, jossa häntä odottivat entiset huonekalut. Vain kaksi kiitollisten virkatoverien lahjoittamaa pronssipatsasta — muistoja saadun ritarimerkin ja nimityksen johdosta viraston päälliköksi — oli rikastuttanut niiden kokoelmaa. Mutta aivan päinvastoin kuin isäntänsä nämä patsaat kävivät päivien mittaan hieman homeisiksi, mikä seikka kuitenkin johtui vähemmän niiden iästä kuin niitä hoitamaan valtuutetun siivoojamuorin ennenaikaisen innokkaasta huolenpidosta.

Vihdoin eräänä päivänä v. 1906 hra Justin tuli kotiin tavallista iloisempana ja hyräilikin portaita noustessaan, mitä hänelle ei ollut sattunut koskaan ennen. Johtajaksi koroitettuna hän ei enää toivonut mitään.

Siitä lähtien hänen elämänsä näytti oikein vakaantuvan. Hän teki säästöjä, hänet otettiin vastaan Volnayssa ja hän toimi l'Association des Châtaignes'in puheenjohtajana. Parisissa hän ei kylläkään ollut muuta kuin yksi niistä lukemattomista hallinnollisista henkilöistä, joita tuupataan sen tarkemmin huomaamatta, mutta ministeriöön saavuttuaan hän heti muuttui joksikin. Jos hän söi päivällistä kaupungilla, ei se koskaan tapahtunut muualla kuin yhdessä niistä maaseutukaupungeista, joista alussa puhuin. Sen kerroksen, johon sattuma hänet oli johtanut, muodosti pääasiallisesti pieni piiri kauppiaita, jotka kaikki olivat kotoisin Limousinista, ja jotka — vaikka yleensä kantoivatkin mykkää vihaa virkamiehiä kohtaan — eivät tällaisen vihollisen läsnäollessa voineet tukahduttaa isiltä perittyä kunnioitustaan Tässä piirissä Justin Baslèvre oli merkkihenkilö, ja mielellään hän virkansa puolesta tarjosi käsivartensa kulloisenkin talon emännälle. Hän ei myös koskaan laiminlyönyt virkakuntansa keskuudessa sattuvia päivällisiä, joko sen tähden, että hänestä oli mieluista niillä näyttäytyä, tai siitä syystä, että hän piti niitä sopivina hyödyllisten suhteiden solmimiseen.

Mitä ruumiinrakenteeseen tulee, hän oli lyhyt kasvultaan ja pulleahko vatsaltaan, pitäen harmaansekaisen partansa leikattuna Henrik IV:n kuosiin. Hänen vartalonsa uhkui vaatimatonta arvokkuutta, jota vastoin hänen silmänsä ja ohuehkot huulensa huokuivat viekkauteen vivahtavaa äärimmäistä terävyyttä. Hän kulki aina lievetakissa. Hänen liinavaatteensa olivat harvoin arveluttavia. Kun hänet kohtasi, ei ihmeellistä kyllä koskaan tuntenut halua eikä uteliaisuutta saada tietää, missä hän asui ja miten eli. Näytti selviöltä, että hän oli vanhapoika. Hänen ei toivonut ilmaisevan sydämenasioitaan, vaan oli taipuvainen uskomaan, ettei hänellä sellaisia ollutkaan.

Se, mitä hänen käytöksestään huomasi, oli yhtä mielenkiinnotonta kuin hänen olemuksensakin. Ankarana ja täsmällisenä virassaan hän harrasti järjestelmällistä tietämättömyyttä kaikkien yksityisasiain suhteen, jotka enemmän tai vähemmän saattoivat häiritä hänen korkeaan johtoonsa asetetun henkilökunnan säännöllistä elämää. Hänen nähdäkseen ei inhimillinen vaellus saanut muuta olla kuin virantekoa. Hän vaati, että lomat oli rajoitettava määräaikoihinsa, ja hänen kohtelutapansa oli vailla hyväntahtoisuutta. Sensijaan hän harjoitti eräänlaista luonnonmukaista oikeutta, eikä hänellä tiedetty olevan mitään paheita. Tyytymättömät olivat kyllä koettaneet etsiä heikkouksia, mutta turhaan. Virkatuntinsa päätyttyä hän poistui työhuoneestaan takatietä, oli kädenkäänteessä jo pimentyneellä kadulla ja näytti sananmukaisesti haihtuvan Parisin äärettömyyteen. Minne hän meni? Tavalliseen ateriapaikkaansa tai virallisille päivällisilleen, hallinnollisiin juhliin tai kerhoonsa: mutta joka tapauksessa ullakkokamariinsa, jonka ikkunassa Place des Vosges'in asukkaat saattoivat nähdä hänet aamuin ja illoin kaikkina vuodenaikoina.

Sellainen oli hra Justin Baslèvre ulkoapäin, tai Basselèvre [Lerppahuuli. (Suomentajan huomautus)], kuten häntä nimittivät kauppaministeriön pikkuvirkailijat, joilla ei ollut makua pitää hänestä. Hänen sieluaan ei kukaan tuntenut.

Oliko hänen elämässään koskaan ollut sijaa rakkaudelle, kodin kaipuulle tai yleensä jollekin epäitsekkäälle mielteelle? Sukulaisia hän tuskin tiesi olevankaan. Hän ei milloinkaan matkustanut muuanne kuin kylpypaikkoihin hoitamaan vuoroin maksaansa vuoroin leiniään. Mahdollisesti hänellä oli ollut joku vaatimaton rakastajatar, mutta mahdollista oli myös, että hän oli tyydyttänyt halunsa vain satunnaisesti tai elänyt kuin erakko. On hämmästyttävää, kuinka helppo Parisissa on salata elämäntapansa, silti eristäytymättä muista ihmisistä. Sitä salaperäisyyttä, joka jo luonnonpakosta ympäröi kunkin yksilön yksityiselämää, vahvistaa siellä kanssaihmisten täydellinen välinpitämättömyys. Parisi on ainoa paikka Ranskassa, jossa ei milloinkaan puhuta lähimmäisten entisyydestä tai elinehdoista. Riittää, kun on kirjoitettu Bottin mondainiin tai Paris-Hachette'iin [parisilaisia osoitekalentereita. (Suomentajan huomautus.)], muu on turhuutta eikä siitä välitetä.

Mutta kuinka halpa ja syrjäinen luuleekin olevansa, sallimus vaanii aina kaikkien kohtaloita. Ennemmin tai myöhemmin se yllättää kuin varas yöllä ja luoden valoa ihmisen sieluun pakottaa sen tuntemaan itsensä. Kuitenkaan ei ole tavallista, että asianomainen sitä heti huomaa, ja jos Justin Baslèvren noustessa vuoteestaan torstaiaamuna toukokuun 7 p:nä 1919 joku olisi ilmoittanut hänelle, että hänen hiljainen onnensa siitä ajankohdasta lähtien häiriytyisi, olisi hän varmasti pitänyt hulluna sellaista pahaa ennustajaa.

Sanottuna torstainakin hän, pukeuduttuaan ja ajettuaan partansa kuten tavallista, oli — kuten tavallista — haaveillut kotvasen ikkunassaan. Kulkiessaan ovenvartijan luukun ohitse hän ei myöskään jättänyt kysymättä, »oliko siellä hänelle jotain», saaden tavallisen vastauksensa, ettei tosiaankaan ollut mitään. Saavuttuaan sitten määrähetkellä ministeriöön hän ensin rauhallisesti silmäili joitakuita papereita ja soitti sen jälkeen vahtimestaria, käskien tapansa mukaan:

— Kutsukaa sisään.

Oli näet vastaanottopäivä.

On hyödyllistä huomauttaa, että vastaanotonkin suhteen oli olemassa erikoinen järjestys, jota tarkasti noudatettiin. Jo varhain aamulla vahtimestari laati luettelon ilmoitetuista tulijoista ja pani sen hra Baslèvren pöydälle, vaikk'ei tämä sitä koskaan lukenut. Sensijaan hän vastaanoton kestäessä jokaisen asiakkaan sisäänastuessa tarttui lyijykynään ja rajusti pyyhki listasta lausutun nimen, ikäänkuin yhdellä nykäyksellä päästäkseen siitä vaivasta, minkä saapuja hänelle tuotti.

Tavanmukainen sisään- ja uloskäyminen sujui aluksi häiriöittä. Kävijät olivat suosittautuvia kauppiaita, liikemiehiä, jotka olivat erehtyneet kauppaministeriöön heitä muka suojelevana laitoksena, harvemmin verovelvollisia, jotka kääntymällä korkean virkamiehen puoleen luulivat saavansa paremman selvän sotkuisista veronmaksumääräyksistä.

Äkkiä vahtimestari ilmoitti:

— Herra Gros.

Kun Gros on yhtä yleinen nimi kuin Durand'kin, ei se tehnyt mitään vaikutusta hra Baslèvreen. Hän otti vain lyijykynänsä ja pyyhki Gros'n luettelosta. Sitten hän kohentauduttuaan tuolissaan kysyi katsettaan nostamatta:

— Mitä teillä on asiaa?

Mutta hra Gros ei vastannut.

Hämmästyen hra Baslèvre kohotti päätään ja näki, että hänen puhuttelijansa oli jäänyt seisomaan.

— Istukaa, sanoi hän osoittaen leuallaan asiakkaille tarkoitettua tuolia.

Hra Gros ei liikahtanut enempää kuin oli äännähtänytkään.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, mutta pitkä tukka ja pörröinen parta tekivät hänet kuitenkin tuhruisen näköiseksi. Hän ei siirtänyt katsettaan hra Baslèvresta, vaan itsepintaisesti suhtautui häneen äänettömän kysyvästi.

— No? sanoi taas hra Baslèvre salaamatta kärsimättömyyttään.

Hra Gros hymyili väkinäisesti ja päätti vihdoin puhua.

— Etkö tunne minua? kysyi hän.

Tämä odottamaton sinuttelu hätkähdytti hra Baslèvrea, mutta hän palasi pian virkansa mukaiseen tasapainoon ja näytti etsivän muistinsa syvimmistä kätköistä. Mutta samalla hän epämääräisellä päänliikkeellä tahtoi etukäteen ilmoittaa, ettei hän myöntäisi mitään löytäneensä, vaikka löytäisikin.

Hra Gros jatkoi:

— Minähän olen Gustave… Gustave Gros…

Hän tavasi »Gustaven» äkillisen ärtyisästi. Kuten arat ihmiset yleensä, hän ponnistuksen jälkeen asiansa perilleajamiseksi äkkiä muuttui röyhkeäksi ja olisi ollut valmis haukkumaan miehen, jota viittä minuuttia aikaisemmin oli epäröinyt lähestyä.

— Gustave… Place aux Bancs'ilta? sanoi nyt Justin Baslèvre epävarmuutta tavoittelevalla äänenpainolla.

— Niin juuri.

— Emme ole tavanneet kolmeenkymmeneen vuoteen, hyvä ystävä… tai oikeammin… ymmärtänet, että minun oli mahdotonta tuntea sinua tuollaisten pensaiden takaa!

Hra Baslèvre loi ivallisen katseen Gustaven tukkaan ja partaan. Kättään hän ei ojentanut.

— Oletpa tosiaankin muuttunut, lisäsi hän, kai vain jotakin sanoakseen.

Gustave nykäisi epämääräisesti olkapäitään:

— Luuletko itse pysyneesi entiselläsi?…

— En suinkaan!

Hienoinen hymy väräytti hra Baslèvren suupieltä, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; ja hän jatkoi kuivasti, tarkoittaen lopettaa lyhyeen kaiken tuttavallisuuden:

— Oli miten oli, kysy pian kysyttäväsi, sillä ihmiset odottavat.

Vastaanotto alkoi uudestaan.

Gustave rypisti otsaansa. Unohtaen tulonsa varsinaisen aiheen, hän enää vain halusi vastata hra Baslèvren korskeaan käytökseen yhtä huonotuulisesti.

— Voi pahus! sanoi hän kuivasti, — oletpa sinä koko tirehtööri! Salli minun nyt ensin istuutua, kuten itse pyysit, ja sinua vähän katsella.

Hän heittäytyi rehentelevästi pehmeään nojatuoliin, mutta muuttui äkkiä säyseäksi mukavan asennon löydettyään.

— Niin! huokasi hän, — ennen sitä yhdessä rosvottiin kastanjoita isäni puutarhasta ja nyt…

— Mitä sinulla on asiaa? toisti hra Baslèvre keskeyttääkseen penkomisen turhissa muistoissa.

— Vai niini huudahti Gustave, nauraen nyt suun täydeltä, — suo minun ihailla tuota äänenpainoa, jota puheessasi käytät. Olet totisesti syntynyt päälliköksi, kuten minä taas kirjuriksi!

Hra Baslèvre hätkähti uudestaan.

— Oletko sinä kirjurina… täällä?

— En täällä… varsin kaukanakin… oikealla rannalla; mutta sen parempi. Kuka sen tietää, vaikka lopulta olisikin kunniakkaampaa olla kirjuri vapaiden taiteiden temppelissä kuin esimies kauppa-asioissa?

— Vai olet sinä Beaux-Arts'issa!

— Mainio paikka miehelle, joka elää kynällään.

— Kirjurinako tosiaankin?…

— Niinpä niin; minä kirjoitan!

— Ymmärrän kyllä.

— … romaaneja!

— Sinä!

— Olenko mielestäsi tyhmempi kuin joku toinenkaan?

— Mutta sinun nimesi…

— Jos minun nimeni ei ole sattunut silmääsi, johtuu se monesta eri syystä, jotka kaikki ovat yhtä päteviä. Ensimmäinen on se, ettet mahtane mitään lukea: sinä elät liian vakavasti. Toiseksi…

— … käytät salanimeä?

— Niin juuri, tai oikeastaan useampaakin Luvalla sanoen, minä kirjoitan toisten nimillä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Minä teen työn ja toiset panevat siihen puumerkkinsä.

— Somaa ammattia!

— Turvallista ammattia, mutta ei tuota kunniaa. Ei sen puolesta että julkisuudesta välittäisinkään; olen niin epäitsekäs!…

Gustave nauroi taas aivan ääneensä, epäitsekkäästi, kuten oli sanonut. Ja hra Baslèvrekin hymyili nyt ensimmäisen kerran. Kysymysten ja vastausten tihetessä pääsi keskusteluun melkein heidän huomaamattaan jonkinlaista tuttavallisuutta, ja kohtauksen alkujäykkyys rupesi sulamaan. Mutta yht'äkkiä tuli vahtimestari jotain nimikorttia näyttämään; joku myöhästynyt senaattori pyysi kiireimmittäin päästä puheille.

— Vähän ajan kuluttua, vastasi hra Baslèvre, — näettehän, että minulla paraillaan on vieras!

Ja sillä hetkellä koko viehätys taas hävisi. Tullakseen jälleen Justiniksi ja Gustaveksi, s.o. kahdeksi lapsuudenaikaiseksi toverukseksi, he olisivat tarvinneet aikaa, mutta sitä heillä ei ollut.

— Mitä sinulla siis on asiaa? kysyi hra Baslèvre vielä kerran, ei kuitenkaan enää korkean virallisesti.

Gustave, joka jo oli ehtinyt heittää jalkansa ristiin, korjasi asentoansa ja rupesi vakavaksi.

— Vakuutan… ei mitään erinomaista… pyytäisin vain pientä palvelusta…

— Rahaako?

Gustave pudisti kiusaantuneesti päätään; häntä harmittivat sensuuntaiset epäluulot.

— En, vaan tointa… se riittää.

— Selitä.

— Taisin pari päivää sitten esiintyä valitettavan kiivaasti päämieheni edessä.

— Mistä se johtui?

— Olin edellisenä päivänä poistunut virastosta hiukan aikaiseen…

— Mahdatkin olla eriskummainen virkamies.

— En ollenkaan; olen säännöllinen ja täsmällinen. Minulta vaaditaan kuusi tuntia päivässä, ja minä istun ne. Mutta kuusi tuntia ei ole kuusi ja neljännes. Päällikkö oli väärässä, enkä minä jättänyt häntä tietämättömäksi siitä, ja säästääksesi minut erottamisen häpeästä arvelin sinun voivan… vasemmankin rannan tirehtööreillä on näet aina vaikutusvaltaa. Soittamalla arvon herra Rabaultille vapaiden taiteiden toiseen osastoon…

Hra Baslèvre huokasi:

— Lyhyesti, sinä haet takaajaa: mutta mistä keksit tulla tänne?

— En tiedä itsekään… äkillinen päähänpisto… tahdoin ehkä nähdä sinut koko suuruudessasi… ehkä myös…

Lause keskeytyi ja puhujan katsekin eksyi.

— Olkoon menneeksi, minä soitan, sanoi hra Baslèvre ja nousi seisomaan.

Gustave teki samoin. Molemmat kulkivat ovea kohti.

— Mutta, lisäsi vielä hra Baslèvre ohimenevän epäilyksen valtaamana, — miten kysyttyä kirjallisuutesi lieneekin (hän korosti halveksivasti sanaa kirjallisuus), ei palkkasi kai kuitenkaan ole liiallinen?

Gustave teki huolettoman eleen.

— Helposti hupeneva… mutta naisille on mieleen, kun saavat määräpäivinä.

— Oletko siis naimisissa?

— Olen. Sinä tietysti et ole…

— Kuinka niin tietysti?

— No, kun pääsee sinun asemaasi…

Molemmat naurahtivat taas. Vielä kerran koetti vapaus vanhan tuttavuuden suojassa hiipiä virkahuoneen tylyyn arvokkuuteen.

— Tunnut suhtautuvan elämään iloisesti, sanoi hra Baslèvre.

— Parempi niin kuin olla surullinen.

— Enpä tiedä, vastusteli hra Baslèvre, lukien moitetta vastauksesta.

— Sinä olet surullinen; se on paha.

— Elämä, näes… aloitti hra Baslèvre.

— Älä rupea saarnaamaan, Justin!… Ei mitään esitelmiä!… soita mieluummin… unohdinkin mainita, että asialla on kiire… ja sitten, sitäpaitsi… kiitos… Oli oikein hyvä, että otit minut vastaan niinkuin otit, ilman liikaa juhlallisuutta ja… lämpöä. Kun muistan, että ennen… mutta eihän koskaan tiedä, mihin elämä vie. On näkevinään edessään leveän tien, aivan suoran, sitä lähdetään kulkemaan yhdessä, kuljetaan muka yhtä jalkaakin… Mutta tuskin on päästy kilometrin päähän, niin joukko jo hajoaa. Kukin poikkeaa omalle polulleen, mikä ei kuitenkaan estä kaikkia saapumasta päämäärään.

— Mihin päämäärään? kysyi hra Baslèvre vainuten pilkkaa.

— Kaikkien loppujen loppuun.

— Ei puhuta siitä.

— Olet oikeassa, näkemiin.

Ja itsestään kuten ennen vanhaan Gustaven käsi tarttui hra Baslèvren lihaviin sormiin. Sitten hän aukaisi oven ja oli juuri poistumaisillaan, kun hra Baslèvre vielä kiiruhti kysymään:

— Etkö ole koskaan käynyt siellä sen jälkeen?

— Missä?

— Limoges'issa.

— En, vanhukset ovat kuolleet, ja sinne on niin pitkä matkakin.

— En minäkään, huokasi hra Baslèvre haaveellisesti.

Ja hra Gros hävisi.

Vahtimestarin oli saapuessaan nykäistävä hra Baslèvrea, joka oli unohtunut mietteisiinsä.

— Senaattori… aloitti hän.

Mutta hra Baslèvre, varmana siitä, ettei hänen äänensä suljetusta ovesta kuuluisi eteiseen, vastasi nopeasti:

— Sanokaa… sanokaa, että ministeri on kutsunut minua, ja etten enää ole tavattavissa.

— Voiko herra johtaja pahoin?

— En.

Hra Baslèvre sieppasi lakkinsa ja keppinsä. Ensimmäisen kerran elämässään hän poistui virastostaan salaa ja sen enempää välittämättä vastaanoton keskeytyksestä.

Hämmästynyt vahtimestari katsoi kelloon: se oli vasta puoli yksitoista.

— Mitä tämä merkitsee? mutisi hän.

II

Ei vielä tapahtunut mitään, jollei ota lukuun, että hra Baslèvre äkkiä oli ruvennut tuntemaan vastustamatonta inhoa virastoaan, tuota hallinnollista juttutupaa, virallisia henkilöitä ja yleensä kaikkea kohtaan, mikä siihen asti oikeastaan oli virkistänyt hänen elämäänsä. Tämä inho oli tullut kuin kylmänhenki, kuin mikäkin röhäyskä. Vuosikausia olivat häntä miellyttäneet vastaanottojen juhlallisuus ja asiapaperien tuoksu, mutta nyt hänet oli vallannut ajatus, että muualla voisi kokea parempaakin, ja että olisi hauskempaa olla muuta kuin mitä oli, etenkin juuri näin aamupäivähuvitusten aikaan.

Mistä tällainen mullistus oli johtunut? Ei mistään näkyvästä syystä. Tosin oli eräs lapsuudentoveri käynyt häntä tapaamassa, mutta tämä kauan unohduksissa ollut toveri tulisi tuskin toistamiseen. Viitisen minuuttia kestäneen kohtauksen kuluessa he eivät edes olleet koettaneet puhua menneistä. Ja nämä menneet olivat sitäpaitsi niin kaukaisia! Gustave ei siis ollenkaan kuulunut asiaan. Hänen poistuttuaan ei hra Baslèvre kuitenkaan olisi voinut menetellä toisin. Hiipivin askelin kuin poliisia varova varas hän astui alas ministeristön portaita ja päätti, vaikk'ei tiennytkään kuinka käyttää aikansa, mennä Bellechassen kadulle.

Vielä pari askelta, eikä hän enää toivonut eikä suunnitellut mitään. Tunsi vain syvää mielihyvää siitä, ettei ollut siellä, missä hänen olisi tullut olla. Hän katsoi ohikulkeviinkin ilosta villinä ja ikäänkuin ilmaisten tarvetta huutaa heille:

»Sinne jäi senaattori odotushuoneeseen, mutta minä lähdin kuitenkin, sillä olen vapaa!… vapaa!…»

Vapaa ryhtymään mihin seikkailuun? Mihin tahansa! Sitäpaitsi vapaus onkin olotila eikä toimintaa. Siitä nauttii sitä enemmän, kun ei tiedä mihin sitä käyttäisi.

Hra Baslèvre oli tosiaankin vapaa, ja todistaakseen sen itselleen hän, joka neljä kertaa päivässä oli kulkenut Bellechassen kasarmin ohi siihen vilkaisemattakaan, pysähtyi nyt sen eteen katselemaan kasarmin ääretöntä pihaa, jossa nahkapoikia harjoitettiin. Hän surkutteli sotamiehiä.

»Raukat!» ajatteli hän, — »vaikka kuinka mielellään tahtoisivat, eivät he pääse kävelylle kuten minä…»

Kasarmin perästä tulee kukkakauppa. Hra Baslèvre pysähtyi senkin kohdalla. Siihen asti hän ei koskaan ollut kiinnittänyt huomiota kauppiaan kukkiin eikä tullut ajatelleeksi, kuka niitä osti. Ruusujen ja tulpaanien paljous ikkunassa ei häntä ennen lainkaan ollut liikuttanut, mutta nyt ruudun takana seisoessaan hän tuumaili näin:

»Ne mahtavat tuoksuta hyvältä!»

Sisään asti hän ei kuitenkaan mennyt, sillä mitäpä hän olisi tehnyt kukilla!

Hän jatkoi tarkoituksettomasti matkaansa ja näyteikkuna seurasi toistaan. Tuli hedelmäkauppoja, vaatekauppoja, taidekauppoja ja kirjakauppoja. Jokaisen ikkunan edessä hän seisoskeli hyvän aikaa, vähemmän kuitenkin välittäen niihin asetetuista tavaroista kuin siitä riemusta, joka avarsi hänen sieluaan. Se oli omituista onnentunnetta sen johdosta, että käveli jouten. Saattoi sanoa, että lämmin tuuli oli äkkiä puhaltanut hänen sydämeensä ja avannut hänen mielensä vastaanottamaan jokapäiväisen elämän vaikutelmia.

Hän hätkähti. Kahden suurmyymälän välistä ilmestyi vähäinen kauppakoju, jonka otsikkoon oli kirjoitettu: »Limousinin koksia ja hiiliä. Vähittäismyyntiä.»

— Kas, totesi hän, — tuota ilmoitusta en koskaan ennen ole huomannut.

Hän kulki kojun ohi eikä sitten enää tarkannut kadun vartta. Kuin taikavoiman vaikutuksesta hänen muistinsa valtasi seuraava näky: isä Gros'n kastanjapuiston kaunis, kiemurteleva käytävä, jota matalat jalavat reunustivat. Alhaalla väreili mutkikas Vienne-joki uomassaan, ja vastapäinen Limoges kaksoiskukkulallaan näytti kellotapulikorsia kasvavalta kedolta, kirjavat katot kukkina…

Mutta tämä näky kesti vain silmänräpäyksen, juuri sen verran, että hän ehti kerrata mielessään: »Kuinka ne ovatkaan kaukana!» Joku löi häntä olkapäähän.

— Kadulla ja tähän aikaan!…

Epämieluisasti yllätettynä hra Baslèvre kääntyi päin eikä voinut pidättyä kohtelemasta puhuttelijaa kuin »jotakuta ministeriöstä».

— Mielestäni minun pikemminkin olisi kysyttävä, mitä tohtori Michon tekee täällä kaukana sairaistaan… Ovatko he lakossa?

— Tulen juuri yhden luota ja olen matkalla toisen luokse, mutta kun on niin kaunis ilma, en huolikaan raitiotievaunusta, vaan aion kulkea jalan Tuileriojen kautta. Ehkä saatatte minua?… Ette kai… Teillähän on aina niin paljon työtä, ettette jouda kevättäkään huomaamaan. Minä miekkonen voin sentään seurata, miten puut pukeutuvat vehreyteensä.

— Aivan niin, sopersi hra Baslèvre, — vain asiain vuoksi nytkin lähdin.
Olen menossa…

Miksi sanoa? Olihan niin yksinkertaista antaa Michonin mennä menojaan mitään selittämättä. Mutta ammattitapa vaati. Hän tunsi noloa tarvetta ilmoittaa vapautensa laillisen tarkoituksen, jonka olemattomuudesta hän juuri oli ylpeillyt, ja sen tarkemmin ajattelematta mitä sanoi, hän täydensi selitystään näin:

— Olen menossa Beaux-Arts'iin neuvottelemaan erään virkatoverin kanssa.

— Valois'n kadulle? Sittenhän meillä on sama matka.

— Tosiaankin.

— En suinkaan vaan häiritse, jos lyöttäydyn seuraanne?

— Ette lainkaan.

Tohtori Michon tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, eikä tämä enää tiennyt, oliko hänestä epämieluista vai ei, että näin oli saanut seuralaisen. Rinnakkain he lähtivät menemään, kulkien kuin huvikseen, kiirehtimästä.

He olivat toistensa täydellisiä vastakohtia: Michon yhtä piittaamaton kuin hra Baslèvre sovinnainen, yhtä pitkä ja veltto kuin hra Baslèvre lyhyt ja jäykkä. Michonilla oli Sokrateen kasvot ja leuassa liehui punainen parta; hra Baslèvren kasvot taas olivat hoikanlaiset ja parta huolellisesti hoidettu. Michon käytti suunnattomia luusankaisia silmälaseja ja riiputti pituutensa vuoksi toista olkapäätään, ikäänkuin lähestyäkseen esinettä, jota hän katsoi. Hra Baslèvre kulki aina selkä suorana, mutta loi usein alas katseensa, väsyen siihen, että näki liian hyvästi.

Sellaisina kuin olivat, heitä saattoi pitää sukulaisina, ystävyksinä tai ainakin hyvinä tuttuina, jotka sangen mielellään tapasivat toisensa. Kuitenkin olisi toinen saattanut asua New-Yorkissa ja toinen Saïgonissa, heidän olematta toisistaan sen tietämättömämpiä kuin itse asiassa olivat. Heidän välillään oli yksi ainoa yhdysside: ministeriö. Juuri Michon, ministeriön lääkäri, määräsi hra Baslèvrelle joka kesä sopivan kylpypaikan loma-ajan terveydenhoitoa varten. Mutta mitä muuta he tiesivät toisistaan? Enintään toistensa osoitteet, jotka mainittiin viraston vuosikertomuksessa. Michon ei koskaan ollut käynyt hra Baslèvren asunnossa, eikä hra Baslèvrekaan tiennyt, asuiko Michon kalustetussa huoneessa, vai oliko hänellä oma huoneisto.

Mutta ihmeellisesti juuri tämä täydellinen tietämättömyys toistensa olosuhteista teki aina heidän hetkellisen yhdessäolonsa miellyttäväksi. Niin pian kuin täytyy elää itsestään toisille mitään uskomatta, onkin parasta valita seuralaisikseen sellaisia, joista tietää, ettei heidän uteliaisuutensa mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hra Baslèvresta tuntui, että hän saattaisi elää vuosia kosketuksissa Michonin kanssa, ilman että tämä tekisi ainoatakaan tungettelevaa kysymystä, ja samalla tavalla Michon luuli tietävänsä, että tirehtööri välitti hänestä vähemmän kuin virastonsa halvimmasta vahtimestarista. Mutta kieltämättä on mieluista vaihtaa sana tai kaksi jonkun ihmisen kanssa, kun kantaa raskaita ajatuksia, etenkin jos ne uhkaavat käydä oikein rasitukseksi.

Matkan jatkuessa hra Baslèvre, jotain sanoakseen, aloitti keskustelun näin:

— Paljon influenssaa tähän aikaan?

— Ei ylenmäärin.

— Kevät on kai aina vaarallinen?

— Missä suhteessa?

— Tarkoitan tietenkin terveydellisessä.

Michon hymyili ja kysyi sitten vuorostaan:

— Kuinka maksanne jaksaa?

— Ei häiritse.

— Totta puhuen olenkin usein epäillyt teidän olevan vain luulosairas.

— Siinä erehdytte; nyt on leini taas palaamassa.

— Oikeinko totta?

— Se johtuu iästäni.

Ja hra Baslèvre huokaisi.

— Ei, sanoi Michon, — elämästänne se johtuu, ja siinä on suuri ero.

— Ette suinkaan tahtone väittää, vastasi hra Baslèvre, — että vietän säännötöntä elämää.

He lähestyivät rantaa. Lehtiin puhjenneet puut näyttivät yhtyvän Seinen yli.

— Kuinka Parisin kevät onkaan ihana! mutisi Michon, vastaamatta tehtyyn kysymykseen. — Senkö vuoksi, että se on niin lyhyt? Oletteko huomannut, että se käy meidän luonamme kuin ulkomaalaiset. Tuskin saavuttuaan se kiitää bulevardien läpi, kiiruhtaa Bois de Boulogneen, pistäytyy Luxembourgissa ja viikon kuluttua, lehtien jo alkaessa kärventyä, se rientää muuanne. Se on tyhmää, mutta hienoa.

— Minkätähden pidätte elämääni säännöttömänä? kysyi hra Baslèvre uudestaan.

— Säännöttömänä?… En, vaan luonnottomana.

— Ettekö luule minun hoitavan itseäni aivan järjestelmällisesti?

— Hoitavan tai ei, se ei muuta asiaa.

— Te kummastutatte minua.

Hra Michonin olkapää vajosi äkkiä tavallistakin alemmaksi, kuin olisi se pyrkinyt nojaamaan hra Baslèvren hartiaan.

— Yhtä paljon kuin teitä, hyvä johtaja, koskee se, mitä sanoin, useimpia vastaantulijoistamme. Kahdeksan kymmenestä, jotka kulkevat ohitsemme, on teidän asemassanne.

— Lääketiedekö teille sen on osoittanut?

— Se on vain terveen järjen toteamus. Te esimerkiksi… missä te olette syntynyt?… Tietysti hyvin kaukana täältä, luultavasti maalla tai jossain maalaismaisessa pikkukaupungissa. Se merkitsee, että olette tullut maailmaan varustettuna keuhkoilla, jotka vaativat raitista ilmaa, jaloilla, jotka ovat rakennetut jokapäiväistä vaeltamista varten kedoilla ja vainioilla, ja vihdoin aivoilla, jotka täydellisesti tyytyisivät jonkun sunnuntailehden tai virsikirjan lukemiseen silloin tällöin.

— Te olette kirkollinen? keskeytti hra Baslèvre.

Michon kohautti olkapäitään.

— Vähemmän kuin te, sillä sitä te myös olette ja perinnöllisesti, tällaiset ovat siis teidän elämänne perusedellytykset, ja millaisen olomuodon olette itsellenne valinnut? Te elätte ummehtuneessa virastossa, luultavasti myös ummehtuneessa asunnossa; ette kävele muulla pohjalla kuin asfaltilla; aamusta iltaan — jos se riittääkään — te nuuskitte papereita. Maaseudun raikkaus ja vehreys…

Ikäänkuin vastineeksi hra Baslèvre osoitti kädellään Tuilerioja, jotka jo olivat aivan ääressä.

— Siinä on kyllä puita, ehkä tarpeeksikin parisilaiselle… Alkuperäinen parisilainen, kuten minä, ei ole parempia nähnytkään ja tyytyy niihin. Mutta teille, joka olette maalainen tietämättänne, mitä teille on vuosisatainen puutarha, jossa ainoakaan kastanja ei ole kahtakymmentä vuotta vanhempi? Ei mitään muuta kuin sopiva häkki vierasperäisten kasvien kuihduttamiseksi.

— Sepä mainiota! vastasi hra Baslèvre keventynein mielin. — En olisi luullutkaan itseäni niin vanhaksi ja onnelliseksi, sillä olenpa jo kokonaista kolmekymmentäkaksi vuotta riutunut ministeriössä.

— Onnelliseksi?… Odottakaamme lopputulosta.

— Vieläkö jotain?…

Kuljettuaan Solférinon sillan yli he tulivat puiston siimekseen. Kirkas päivänvalo hyväili tiheitä puuistutuksia heidän ympärillään; puiden rungot hävisivät näkymättömiin, ja ilmalle ahneina oksat ikäänkuin pelkäsivät sotkeutua toisiinsa. Lehtiinkin oli kiireellinen kevät, josta Michon puhui, käymäsiltään lyönyt leimansa; niillä oli röyhkeä välke ja ikäänkuin keinotekoista punaa poskillaan.

— Mitä te vielä luulottelette? toisti hra Baslèvre, kun ei hämmästyksekseen ollut saanut vastausta.

Michonin olkapää vajosi taas.

— Niin… sanoi hän, muuttaen vakavaksi äänensä sävyn, — en luulottele mitään… Olen varma siitä, että jos itsekylläisesti, kuten te, on tehnyt väkivaltaa Luonnolle, se ennemmin tai myöhemmin kuitenkin vaatii osansa; että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin syyn ja seurauksen lait taas tarttuvat ohjiin ja koettavat kääntää kärryt alkuperäiseen suuntaansa, vaikka ne sitten kaatuisivatkin ojaan. Sanoitte odottaneenne jo kolmekymmentäkaksi vuotta, eikä sitä ole kuulunut. Sen pahempi! Sitä enemmän se vain tulee teitä järkyttämään. Milloinko se tulee? Sitä en tiedä, mutta varmasti kerran. Se on ainoa johtopäätös, minkä teidän suhteenne voin tehdä ilman erehdyksen uhkaa… Mikä minulle muuten todistaa, ettei se käänne jo olekin alkanut? Tiedänkö minä, ettette jo taistelekin kiihtyvää koti-ikävää vastaan, jota ei koskaan selvästi näe silmistänne, ja joka yksinkertaisesti on vain rajua halua päästä takaisin synnynnäiseen maaperäänne, jonka likaama sielunne koko ajan on ollut?

— Oi! sanoi hra Baslèvre, jonka kasvot äkkiä olivat sulkeutuneet, — en ole tiennytkään teidän olevan sieluntuntijakin.

— Tiedänkö minä, — ahdisti yhä Michon, nytkään ivaamatta — mikä syvä ja itsellennekin tuntematon olemus on puristettuna niihin kureliiveihin, joihin teidät ovat pakottaneet ammattinne, väkisin opitut parisilaistavat ja ne kolmekymmentäkaksi vuotta, joista niin ylpeilette, mutta joista tuskin kolmeakymmentäkahta tuntia olette ollut oikein itsenne? Ja kun jotain tulee väliin, esimerkiksi joku jälleennäkeminen — sattuma, joka väijyy kaikkia katujen kulmauksissa — niin nämä kolmekymmentäkaksi vuotta hajoavat kuin akanat tuuleen, ja paljastuu alkuperäinen ihminen, hän, joka yksin tahtoi elää!…

— Hulluutta! — keskeytti hra Baslèvre vielä kerran.

— Sinä päivänä, sanon minä teille, te asianhaarain mukaan koette tyhmän tapauksen, jollaisia sattuu moitteettomimmille ja tunnontarkimmillekin tirehtööreille; tai te ette koe, ja se on vielä pahempi. Silloin te kutsutte minua ja minä tulen; kuulen teidän valittavan leiliin uudistuneen, määrään teille lääkkeitä, lähetän teidät kylpylaitokseen ja vakuutan aivan vilpittömästi uskovani, että parannutte… Mutta te petätte minua vaikenemalla; te kohottelette olkapäitänne puhuessani ja lähdettyäni te ajattelette näin: »Hölmö! ei edes huomannut, että olen kuolemansairas!»

Hulluutta! — yritti taas hra Baslèvre aivan käheäksi käyneellä äänellä.

— Minä lörpöttelen…

Ja Michonin olkapää kohosi jälleen, samalla kuin hienoinen iva kirkasti hänen suutaan.

— Tuo pariskuntahan se minua kiihoittaa, jatkoi hän. Katsokaa nyt heitä; he eivät ainakaan näy valittavan kovimmassakaan koettelemuksessa.

Hän ilmaisi tarkoittavansa miestä ja naista, jotka kulkivat heidän edellään. Näki vain heidän selkänsä, mutta päättäen käynnin hitaudesta, kumarien päiden vinoudesta ja toisiinsa nojaavien vartaloiden velttoudesta myllersi onnentunne heidän mielissään.

— Kun te rakastutte… päätti Michon.

Hän katkaisi ajatuksensa:

— Tosiaankin! Unohdin, että te alaistenne tietämän mukaan ette koskaan ole muuta rakastanut kuin ministeriötä.

— Minä olen järkevä, mutisi hra Baslèvre, vetäen käsivartensa pois lääkärin kainalosta.

— Niin, olkaamme niinkuin en olisi mitään sanonutkaan.

He kulkivat vähän matkaa äänettöminä.

— Tahdoitteko ilmoittaa minulle, että rakkaudellakin olisi osansa siinä kohtalossa, mikä minua odottaa? palasi hra Baslèvre äkkiä asiaan.

Vaikka hän oli puhuvinaan leikillisesti, hänen äänessään oli hyökkäävä sävy.

Michon antoi kotvasen kulua.

— Jumala yksin näkee tulevaisuuteen näissä asioissa, vastasi hän miettiväisesti.

— Uusi todistus kirkollisuudesta, hyvä herra tohtori!

— Luulen todellakin, että rakkaus valtaa kenen se tahtoo ja milloin se tahtoo. On ihmisiä, jotka rakastavat joka aamu, toiset taas yhden ainoan kerran elämässään, ja vielä toiset — mutta he ovat harvinaisia — myöhästyvät junasta säännöllisesti. Teidän on itsenne tiedettävä, mihin luokkaan teidät on laskettava… Ja nyt olemmekin jo portilla: te menette Beaux-Arts'in ja minä astelen Oopperalle päin. Ei siis auta muu kuin lopettaa tämä keväinen keskustelumme.

— Parasta onkin, mitä se hyödyttää!…

— Hyvästi siis, ymmärtäväisin kaikista tirehtööreistä!

— Näkemiin, ilkeä profeetta.

Molemmat nauroivat teennäisesti. Niin ihmiset aina nauravat, kun aikansa lörpöteltyään koettavat lyödä leikiksi sopimattomat tuttavallisuutensa.

Sitten he vielä viittoilivat käsillään ystävyyden vakuutukseksi, jonka jälkeen Michon hävisi ajoneuvojen väliin ja hra Baslèvre, jääden puiston portille, katsoi kelloaan.

»Ei vielä yhtätoistakaan!» ajatteli hän.

Joko hän oli kyllästynyt vapauteensa?

Lähellä oli tyhjä penkki: arvelematta hän meni takaisin puistoon ja istuutui.

Hän ei enää tuntenut samaa mielihyvää kuin ministeriöstä lähtiessään. Michonin puheista hänellä oli katkeraa jälkimakua. Uskomatta niitä hän kuitenkin kysyi itseltään levottomasti:

»Asuisiko minussa todellakin olento, josta en ole mitään aavistanut ja joka on päättänyt mullistaa elämäni?»

Itse asiassa hän, huolimatta virkansa ja virastonsa tuottamista iloista ja elämänsä onnellisesta tasapainosta, tunsi, että omituinen kaihomielisyys painosti häntä. Aamuisin noustessaan hän tuon tuostakin oli kyllästynyt päivään, vaikk'ei se vielä ollut alkanutkaan. Usein myös iloisten ihmisten näkeminen herätti hänessä kateutta, jolla kumminkaan ei ollut mitään pätevää syytä, sillä hän ei milloinkaan olisi tahtonut vaihtaa kohtaloa heidän kanssaan. Esimerkiksi: olisiko hän äsken ollut valmis astumaan Gustaven asemaan? Ei, Gustaven, joka oli vain kirjuri; Gustaven täytyi nähdä kurjuutta; huolimatta kirjallisesta sivistyksestään Gustave näytti sangen rappeutuneelta. Mutta minkätähden Gustave siis uhkui niin ärsyttävää iloa? Minkätähden hän näytti elävän niin mielellään?…

Usein esiintyvillä nimillä on merkillinen mahti. Toistaessaan näin monta kertaa Gustaven nimeä hra Baslèvre ikäänkuin tunsi menneisyyden palautuvan. Oli kuin Gustave olisi uudestaan tullut tekijäksi hänen ajatusmaailmaansa — tuo outo aamuinen ilmestys, joka oli jonkinlainen sekoitus lapsuusajan puoleksi unohtunutta leikkitoveria ja tuntematonta vierasta.

Michonia enää muistamatta hra Baslèvre mutisi: — ja minkätähden juuri hän on tuollainen enkä niinä?

»Tuollaisella» hän tarkoitti, että Gustave mahtoi olla huolettoman kujeilijan maineessa, sillä todennäköisesti hän aina nauraa hohotti siinä, missä muut pitivät suunsa kiinni tai hymyilivät ilmeettömästi.

Hra Baslèvre ojensi lyhyet jalkansa, nykäisi liivejään, jotka olivat kohonneet hänen istuutuessaan, ja jatkoi:

— Ei sentään liene valittamista, etten ole hänen kaltaisensa!

Ei hän sitä valittanutkaan, mutta olisi hän sittenkin tahtonut tietää, kuinka Gustave eli. Hyveelliset ihmiset saavat usein halun tutustua paheeseen, vaikka se jälkeenpäin heitä harmittaisikin. Hra Baslèvre, joka halveksi Gustaven olotapaa, tahtoi nyt päästä sen perille. Hän keksi yksinkertaisen keinon:

— Jos käyn Beaux-Arts'issa, saan tietää yksityiskohtia.

Hän teki heti päätöksensä. Salaisen tunnonvaivan pakottamana hän päätti muuttaa todelliseksi Michonin tyydytykseksi lausumansa tekosyyn poistumiselleen ministeriöstä. Oli muitakin olosuhteita, jotka siihen kehoittivat: sopiva aika päivästä ja varmuus siitä, ettei täyttä tirehtööriä miellyttääkseen tavallinen toimistopäällikkö viivyttelisi antautumasta puheisiin. Oli siis vain lähdettävä, mutta hra Baslèvre ei liikahtanutkaan.

Hänet oli taas vallannut raukeus, joka näytti hänelle taivaan niin kirkkaaksi ja saattoi hänet tuntemaan puiston niin rauhalliseksi. Varpusia visersi aivan lähellä. Vähän loitompana Rivolin katu mylvi kuin virta. Oli samalla kertaa Parisissa ja kaukana sieltä; yksinänsä puistossa oli niin hekumallista olla.

Hra Baslèvre, joka aina oli elänyt yksikseen, ei saattanut muunlaista oloa kuvitellakaan; hän sulki silmänsä. Jos elämä oli tie, kuten Gustave väitti, niin kuinka tasainen ja suora olikaan silloin hänen valitsemansa! Ei koskaan sairautta, ei viivytyksiä virkauralla, ei iloja eikä suruja, aina vain samaa suloisen kaltevaa pintaa, jota myöten vieri vaivatta ja kolauksitta…

Soran sirinä saattoi hänet nostamaan päätään. Kai korea aamu toi äskeiset rakastavaiset vielä takaisin; he kulkivat omia jälkiään.

Hra Baslèvre huokasi ja toisti kuin ajatustensa kaiuksi:

— Vaivatta ja kolauksitta…

Hän tunsi, ettei hän koskaan ollut ollut näiden ihmisten kaltainen eikä sellaiseksi tulisikaan. Hän ei toivonut mitään eikä kärsinyt… Oliko se onnea?… Mutta mistä saa onnea?… Mistä tapaa onnen kaupustelijan?…

Äkkiä hänet valtasi pelko. Hänestä tuntui, että jos hän vielä miettisi, hän saattoi joutua Michonin mainitseman tuntemattoman uhriksi.

Hän nousi siis ja lähti nyt lopullisesti menemään. Eikä hän enää kulkenut joutilaasti, vaan palasi tavalliseen käyntitapaansa. Muistaessaan, että hänen piti hra Rabaultilta, vapaiden taiteiden ministeriön toisen toimiston päälliköltä tiedustella kirjuri Gros'n asiaa, syvä rauha lankesi hänen mieleensä, eikä hän enää ajatellut rakastavaisia, jotka keväisenä aamuna vetelehtivät puiston varjostossa.

III

Selaillen kirjuri Gros'n papereita hra Rabault sanoi:

— Kas tässä… Syntynyt Limoges'issa vuonna…

— Minä tiedän, ilmoitti hra Baslèvre.

— Vai niin… ylioppilas… asevelvollinen… osoite…

— Osoite? kysyi hra Baslèvre.

— 98, Boulevard Blanqui… Jaha! minä ymmärrän… Astunut virkaan 1901… siis verrattain uusi tulokas, tai miten tahdotte… Flochartin ja Ricout'n suosittama… edustajia Haute-Viennestä ja Giraudelista, luonnollisesti… sekä eräiden vähäpätöisten taiteilijain.

— Nainut? kysyi hra Baslèvre, vaikka jo tiesi sen.

— Nainut, mutta lapseton.

— Vaimo?

— Häntä ei tietenkään tunneta.

Hra Rabault kohotti päätään halveksivasti hymähtäen.

— Arvaahan sen, minkälaiset naiset menevät naimisiin tämänkaltaisten miesten kanssa!… Luultavasti entinen rakastajatar, joku ompelijatar Pigallen kadulta tai vielä huonompi… sillä hän on hulttio!

— Hulttio? toisti hra Baslèvre.

— Ehdottomasti! Ei mitään käsitystä ajasta. On olevinaan kirjailija eikä osaa oikeinkirjoitusta. Käsialasta ei puhettakaan. Mutta turhamaisen itseluottavainen… ja todennäköisesti elostelija!…

— Luuletteko?

— Olen varma siitä.

— Onko teillä todistuksia?

— Niitä ei tarvita; sen tuntee. Kun vain katsonkin mieheen, näen heti ensi silmäyksellä, minkä hän on arvoinen, ja tietäkää, etten koskaan erehdy!…

Hra Rabault vahvisti tätä »en koskaan» äänettömällä eleellä ja jatkoi sitten yhä ansioluetteloa kädessään heiluttaen, kuin siten punnitakseen kirjuri Gros'n lopullista kohtaloa:

— Kaiken kaikkiaan, yksi niitä kelvottomia, joita politiikka nykyään kasaa vastuksiksemme; sillä emmehän me enää itse saa valita virkailijoitamme, vai mitä? Parlamenttihan ne meille hankkii — sen pahempi, sillä siten asiainhoito menee hunningolle!

— Se on selvää, huokasi hra Baslèvre. — Kauppaministeriökin on huonossa asemassa siinä suhteessa. Ei enää näekään muita kuin Gros'n tapaisia… Mutta juuri sentähden, yksi enemmän tai vähemmän…

— Minähän äsken jo sanoinkin, että teidän vuoksenne, herra tirehtööri, antaisin asian raueta, jos asianomainen tällä ottaa onkeensa. Mutta jos muistutuksen aihetta vielä ilmaantuu, minä olen säälimätön… aivan sä-ä-limätön…

Hra Baslèvre nousi lähteäkseen. Hra Rabault riensi ovelle. He vaihtoivat kohteliaisuuksia.

— Toivon joskus voivani tehdä vastapalveluksen, sanoi lopuksi hra
Baslèvre, äänessä pieni vivahdus virka-aseman ylemmyyttä.

Hän poistui, etsiskeli portaita ja oli vihdoin Valois-kadun jalkakäytävällä.

Hän oli pettynyt, sillä hän ei ollut saanut tietää mitään — osoitetta lukuunottamatta. Hän vihoittelikin, että ollenkaan oli tullut. Olisihan hänen kokemuksellaan pitänyt aavistaa, ettei virastoissa tunneta ihmisiä, joita niiden toimissa käytetään. Niistä saa tarkkoja tietoja virkailijain käsialasta, huolellisuudesta ja suuremmasta tai pienemmästä kunnioituksesta ansioluetteloa kohtaan, mutta luonteesta ja sielusta — kuka niistä välittää? Hra Baslèvre itse oli ensimmäinen niittämään kunniaa siitä, että ihmiset hänen osastossaan joka aamu asettuivat pöytiensä ääreen kuin sateenvarjot pitimiinsä, istuivat siinä täsmällisesti kuusi tuntiansa ja hävisivät sitten, ilman että heistä tiedettiin mitään seuraavaan päivään saakka.

»Mutta joka tapauksessa, päätti hän, ilman minua Gustave olisi saanut tilinsä; hänen on oltava minulle kiitollinen…»

Hänestä tuntui tosiaankin aivan selvältä, että jollei hän, herra tirehtööri Baslèvre, henkilökohtaisesti olisi tullut väliin, kirjuri Gros olisi ollut röyhkeä laidimmaisen kerran.

Hän oli jo palaamaisillaan takaisin ilmoittaakseen asiasta Gustavelle. Häntä ajoi halu heti paikalla selittää tekemänsä palveluksen merkitys, joka riippui hänen omasta tärkeydestään. Mutta ei, sitä varten hänen olisi pitänyt mennä toimitushuoneeseen ja mahdollisesti joutua toisten kuullen sinuteltavaksi. Oli parempi olla saattamatta arvokkuuttaan vaaraan alempiasteisten edessä.

»Minä kirjoitan», tuumi hän, »se riittää».

Aurinko valoi yhä taivaalle juhlallista valoaan, mutta tällaisessa korttelissa sen säteet eivät päässeet jalkakäytävälle saakka. Ne pysähtyivät kattojen räystäille ja näyttivät sieltä arkoina kurkistavan ahtaille kaduille, joilla liikkui niin paljon ihmisiä kirkkaassa keväässäkin jurosti päätään kohottamatta.

»Minä kirjoitan.. nyt heti… kerhossa… aamiaista syödessäni», suunnitteli hra Baslèvre, vaivuttaen päänsä hänkin.

Mutta samalla hänestä kerho, kuten äsken toimistonsa, tuntui sietämättömältä.

Louvresta hän äkkiä muisti, että kello kahdelta piti erään valiokunnan, johon hän kuului, kokoontua raha-asiain ministeriöön. Olisi siis yhtä hyvä syödä aamiainen näillä seuduilla. La Régence oli lähellä, hän meni sinne, pyysi ruokalistan ja sitten, aikeensa mukaisesti, kirjoitusneuvot.

Otettuaan kirjekuoren hän senjälkeen alkoi kirjoittaa kauniilla, siloisella käsialallaan:

»Herra. Gustave Gros 98, Boulevard…»

mutta pysähtyi äkkiä.

Boulevard Blanqui… mistä sen tiesi? Viisi vuotta vanha osoite saattoi jo olla väärä. Viidessä vuodessa Gustave varmastikin oli muuttanut monta monituista kertaa, jättäen ehkä vuokransakin maksamatta, missä tapauksessa ovenvartijat eivät lähettäisi kirjettä hänen jälkeensä, eikä se siis milloinkaan tulisi perille.

Hra Baslèvre ei voinut pidättää harmistunutta elettä.

»Ei edes sanonut missä asui! Hölmö! Mitä mahtoikaan hra Rabault minusta ajatella, kun huomasi, etten tiennyt suojattini majapaikkaakaan?»

Hän repi rikki kirjekuoren. Luultuaan ensin, että hänellä oli hirveä nälkä, hän ei enää tuntenut yhtään ruokahalua. Ja uudestaan ajatukset kiertyivät Gustaven ympärille; häntä ahdisti uteliaisuus saada tietää, minkälaista elämää Gustave oli viettänyt tai vietti vieläkin. Mutta totta puhuen se ei ollut tietoista uteliaisuutta, vaan takatajunnallinen halu, joka koko ajan oli kuin verhona ulkomaailman ja hänen välillään.

Eikä hän enää voinut hillitä itseään. Kokous päättyisi noin tunnin kuluttua. Mikä häntä silloin raha-asiain ministeriöstä tullessaan estäisi itse ottamasta selkoa Boulevard Blanquista? Hän menee sinne!… Ja sitten hänellä asianhaarain ja mielen mukaan on vapaus joko käydä sisässä asti tai kirjoittaa…

Senjälkeen seurasi tyhjä väliaika tätä merkillistä päivää, joka näennäisesti oli aivan sisällyksetön, mutta jonka pienimmätkin vivahteet myöhemmin kyllä muistuivat hra Baslèvren mieleen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän täten päätti käydä Boulevard Blanquilla, aina siihen saakka, kun hän kuuli ovenvartijan äänen, joka vastasi: »Herra Gros? Kolmas oikealla», ei tosiaankaan tapahtunut mitään, taikka — jos niin halutaan — säännöllinen elämä näytti palautuneen.

Päätettyään ateriansa hra Baslèvre joi kahvit, luki sanomalehtensä, kävi valiokunnan kokouksessa ja puristi siellä monen virkaveljensä kättä. Toisin sanoen hän oli taas se hra Baslèvre, jonka koko maailma ja hän itse olivat tunteneet jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Tunsipa hän itsensä nyt tavallistakin tasaisemmaksi. Tuskin hän koskaan ennen oli niin mielikseen istunut vihreän veran ääressä ja puheliaasti käsitellyt tärkeitä asioita, jotka eivät merkinneet hänelle mitään. Juuri silloin, kun kohtalo on anastamassa ihmisen, tämä aina kuvittelee olevansa entistä vapaampi. Niin rannasta törröttävät risutkin painuvat virran mukaan, mutta palaavat taas entiseen asentoonsa ja näyttävät vapautuneen; vesi ei kuitenkaan pysäytä kulkuaan, vaan kun hetki on täysi, se kiskaisee irti sekä oksat että pehkut ja kuljettaa ne tietymättömille teille…

Kello puoli kuuteen saakka hra Baslèvre virallisuuden valkamaan poikenneena saattoi nauttia palanneesta rauhallisuudestaan kuten nautitaan terveydestä, s.o. sitä ajattelematta. Mutta hänestä tuntui, että jos hän jälleen lähtee liikkeelle, osa kuluneesta päivästä niin tyystin häviää, että nykyinen hetki välittömästi liittyy siihen, jolloin hän kahvilassa päätti henkilökohtaisesti mennä ottamaan selvän Gustavesta.

Boulevard Blanqui on Place d'Italien äärellä. Se on rahvaanomaista seutua, jossa parisilaiset eivät mielellään liiku ilman välttämätöntä asiaa, pitäen sitä halpana ja huonomaineisena. Yleisen järjestyksen hartaana huomioitsijana hra Baslèvre kyllä oli viettänyt elämänsä yhden sunnuntain Buttes-Chaumontin puistossa sekä joka tammikuun ensimmäisenä päivänä kulkenut myös Kansantorin poikki käydessään uudenvuodentervehdyksellä erään virkaveljensä luona, joka asui Vincennes'issä, mutta Place d'Italieta hän ei tuntenut, kuten ei kukaan maailmanmies.

Hänen hämmästyksekseen talo, jonka eteen ajuri pysähtyi, sijaitsi leveän puistokadun varrella ja oli komean, joskaan ei ylellisen näköinen. Peläten erehdystä hän vielä tarkisti numeron ja lähti sitten, saatuaan tietää, että hra Gros tosiaankin asui siellä, kolmannessa kerroksessa oikealla, nousemaan portaita.

Porraskäytävä ei ollut niin ahdas kuin Béarnin-kadulla, se oli varustettu matolla, ja maalauskin oli säilynyttä. Ei kuulunut pianon kilkutusta eikä muutakaan melua, joten talon säädyllisyyden, kodikkuuden ja varakkuuden huomasi sitäkin paremmin. Astuessaan portaita hra Baslèvre kysyi äkkiä, itseltään:

»Olisinko erehtynyt?»

Kuva, joka häneen oli iskeytynyt Gustavesta vakaantumattomana ja todennäköisesti niukkavaraisena eläjänä, tuntui täällä aivan hullulta. Mutta mitä muutakaan kuvitella? Samalla kuin hänen uteliaisuutensa yltyi, hän tunsi äkillistä arkuutta. Sekin ajatus vilahti hänen päässään, että nyt, kun hän jo oli varma osoitteesta, olisikin ehkä parempi kääntyä takaisin ja tyytyä kirjoittamaan. Kuitenkin hän astui edelleen.

Ovella oli vielä viimeinen epäilys vähällä pysäyttää hänen kätensä, joka jo ojentui soittokelloa kohti. Mutta silläkin kerralla voitti uteliaisuus. Hän tunsi kyllä, että se yksin oli johtanut häntä koko ajan. Ja mahdollisesti ei sillä uteliaisuudella ollut mitään oikeutusta. Mutta tyydyttämättömänä se kuitenkin kävi sietämättömäksi. Käsi hidasti hetkeksi kulkuaan, mutta meni kumminkin perille asti. Kello soi. Ja seikkailu jatkui omasta painostaan…

— Sinä!

Gustave tuli itse avaamaan. Hän oli kuten aamullakin, hienostaan ruokoton, mutta hiukan toisella tavalla, vähän nopsempi, niin sanoakseni.

— Sinä!… Jos piru vieköön olisin arvannut, että jo tänä iltana… Mutta astuhan toki sisään!… Tai odotas! Täällä ei näe mitään, täällä eteisessä. Saatat kompastua…

Säntillisenä ja huulet puristettuina vastaanottoajan kaukaiseen hymyyn hra Baslèvre totteli vastaamatta ja jäi kynnykselle.

— Et suinkaan sinä pahalainen vain, jatkoi Gustave kiihkeästi tulta raapien, — tuo mitään ilkeitä uutisia? Sillä sellaisethan niinä, kuten ymmärrät, kyllä saan tietää aikanaan!…

Hra Baslèvre pudisti kiellon merkiksi koneellisesti päätään.

— Se hyvä! Ja käy peremmälle nyt, tässä on valoa… Voit kulkea edeltä, tie on auki.

Sytytetty liekki valaisi eteisen. Seiniä koristivat siellä täällä värilliset vaskipiirrokset. Pöydällä eräässä nurkassa seisoi kukilla täytetty maljakko. Yleensä vaikutelma oli sama kuin portaissa. Tunsi astuneensa moitteettomaan kotiin keskelle säännöllistä hyvinvointia.

Hra Baslèvre katseli huonetta levottomalla silmällä, mutta sitä juhlallisempana kuta enemmän hän huomasi erehtyneensä ennakkokäsityksessään.

— Tulin… aloitti hän.

Gustave purskahti nauramaan.

— Minä näen sen! Mutta sinun on tultava työhuoneeseeni saakka, sillä minullakin on sellainen!…

Hän aukaisi erään oven:

— Käy sisään!

— Minä tulin… aloitti hra Baslèvre uudestaan.

— Suoraan valoa kohti! sanoi Gustave. — Meillä se on varma tienviitta.

Kuljettuaan ensin ruokasalin läpi hän astui nyt erästä taempaa huonetta kohti, asettui siellä kirjoituspöydän taakse ja osoitti vieraalleen nojatuolia:

— Istu!

Sitten hän, nojaten molempiin kyynärvarsiinsa samanlaisessa asennossa kuin hra Baslèvre ministeriössä, sanoi nähtävästi ivaa tarkoittamatta:

— Kas niin, ystäväiseni, tällä kertaa kysyn minä: mistä tämä aavistamaton kunnia?

Mutta hra Baslèvrelta oli kaikki puheenhalu hävinnyt ja hän vaikeni.

Huonekalut hänen ympärillään olivat ilmeisesti kokoonhaalittuja: Voltairen kuosinen nojatuoli, pari muuta vanhaa, sametilla päällystettyä tuolia ja mustunut kirjoituspöytä. Tapetit olivat yksiväriset. Mitään mattoja ei ollut. Uunin reunalla Louis-Philippen aikainen pöytäkello kannatti Faustin Margaretaa, joka istui ristin juurella. Kaikki oli yksinkertaista, jokapäiväistä, ehkä rumaakin. Mutta samalla kaikki ilmaisi jonkinlaista hyvinvointia ja jotain määrittelemätöntä järjestystä. Jokainen esine oli paikallaan siinä missä oli eikä näyttänyt muualla voivankaan olla. Ei ole tunnettua, mistä esineetkin saavat ilmeensä, mutta näillä se oli niin silmiinpistävä, että niitä katsellessaan luuli ne jo ennen nähneensä Hra Baslèvre tunsi olevansa kuin vanhoissa tuttavissa.

— No? toisti Gustave hämmästyneenä hra Baslèvren äänettömyydestä.

Tämä säpsähti.