KOTITARKASTUS HRA KENOSEN LUONA
Hra Kenonen alkaa harrastaa luonnontieteellisiä asioita ja joutuu siitä syystä valtiollisesti epäluulon alaiseksi
Toisena sotakesänä oli Kenosen pojilla mailla elättivaris, jonka nimi oli Woodrow Wilson ja jonka he olivat saaneet keskenkasvuisena lahjaksi naapuritalon pojilta. Siitä tuli heti Kenosen poikien lemmikki. He laittoivat sille asunnon tyhjään pakkilaatikkoon ja syöttivät sitä leivällä ja kokkelipiimällä, sillä Kenoset kunnioittivat sinä kesänä Savonmaata vierailullaan. Kahdessa päivässä tuli variksenpoika niin kesyksi, että sen huoleti saattoi laskea ulos pakkilaatikosta. Sitten juoksenteli se, suu ammollaan ja rumalla äänellä rääkyen, jokaisen pihassa kävelevän perässä, vaatien itselleen piimää ja muuta ravintoa, jota se nautti terveydekseen ja hyvinvoinnilleen suunnattomat määrät eikä tullut sittenkään koskaan kylläiseksi. Hra Kenonen, kävellessään mietteissään pihassa, oli monta kertaa saada säikähdyksestä sydämenhalvauksen, kun elättivaris äkkiä nokallaan tarttui hänen housunlahkeeseensa.
Lopuksi alkoi varis kiinnittää hra Kenosen huomiota. Hän ryhtyi paremman työn puutteessa tarkastelemaan sen hommia, huomasi ne mieltäkiinnittäviksi, alkoi pitää niistä päiväkirjaa ja kirjoitti sitten havainnoistaan 15 sivun laajuisen teoksen. Kun hän ei saanut tälle tarkkoihin ja luotettaviin huomioihin perustuvalle ja mielestään ei aivan ansiottomalle lisälle köyhään luonnontieteelliseen kirjallisuuteemme kustantajaa, niin painatti hra Kenonen sen syksyllä kaupunkiin tultuaan omalla kustannuksellaan, ja jokaisen vieraan ja tuttavan, joka kävi Kenosen perheessä, täytyi ostaa tämä kirjanen…
Hra Kenonen oli hyvin ylpeä eläintieteellisistä tutkimuksistaan, ja kun syksyllä kaupunkiinmuuton aika tuli ja variksesta täytyi erota, päätti hra Kenonen panettaa variksen jalkaan pienen metallirenkaan, johon oli kaiverrettu sanat "Kenonen. Helsingfors". Variksen tultua ammutuksi jossakin vieraassa maassa saisi hra Kenonen nimensä kaikkiin arvokkaimpiin luonnontieteellisiin aikakauskirjoihin lintujen elämän uutterana tutkijana ja erikoistuntijana, ja sitä tietä saapuisi hänen nimensä, kaikkien sekä tuttujen että tuntemattomien ihmetykseksi ja kateudeksi, Suomenkin lehtiin.
Niinkuin hra Kenonen tahtoi, niin myöskin tapahtui, ja suurella melulla, variksen huutaessa kuin olisi siltä päätä leikattu, kiinnitettiin "Kenonen, Helsingfors"-rengas variksen toiseen koipeen. Sitten ryhtyi hra Kenonen karkoittamaan varista ulos avaraan maailmaan, niittämään itselleen sankarikuolemaa tieteen hyväksi ja mainetta hra Kenoselle, mutta Woodrow Wilson ei suinkaan halunnut erota herrasväki Kenosesta, jonka luona se oli saanut niin paljon piimää ja jota se oli tottunut pitämään omana perheenään, vaan juoksi rääkyen ympäri pihaa, hra Kenosen juostessa luuta kädessä sen perässä. Kun hra Kenonen vihdoin alkoi noukkia kiviä ja kivittää niillä Woodrow Wilsonia, lensi se aidan takana kasvavan puun oksalle ja pörhisteli siellä höyheniään hra Kenosen harmiksi ja Kenosen poikien suureksi huviksi, jota heidän kuitenkin täytyi parhaansa mukaan koettaa salata.
Seuraavana päivänä lähtivät Kenoset matkustamaan hevosilla Mikkeliä kohti, jatkaakseen sieltä matkaansa Helsinkiin, ja Woodrow Wilson seurasi heitä uskollisesti ja säikyttäen kaikki vastaantulevat nuoret ja kokemattomat hevoset vauhkoiksi, melkein kaupunkiin asti, jonka läheisyydessä se vasta kääntyi takaisin, suureksi huojennukseksi hra Kenoselle, joka oli alkanut pelolla kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen perässään juokseva rääkyvä ja avosuinen varis tekisi hänet naurun ja pilkan alaiseksi ymmärtämättömien ja tunteettomien kansanjoukkojen taholta Helsingin asemasillalla ja rautatientorilla.
Hra Kenosen kietoutuessa syksyllä kaupungissa uusiin ja suuriin liikeyrityksiin jäivät hänen eläintieteelliset harrastuksensa taka-alalle, ja Woodrow Wilson unohtui hänen mielestään, kunnes hän sai siitä muistutuksen hyvin epämiellyttävällä tavalla.
Eräänä päivänä, kun hra Kenonen kaikessa rauhassa valmistautui lähtemään konttoriinsa, soi ovikello, ja kun hra Kenonen äkäisesti muristen meni aukaisemaan ovea, astui sisään, hra Kenosen sanomattomaksi kauhuksi, santarmiupseeri ja viisi santarmia, joista santarmiupseeri huonolla suomenkielellä ja röyhkeällä äänellä sanoi olevansa nyt "jisanta talossa" ja toimittavansa kotitarkastuksen. Nähdessään niin suuren hämmästyksen hra Kenosen vilpittömillä kasvoilla muutti upseeri käytöksensä vähän kohteliaammaksi ja sanoi, että kaikki oli mahdollisesti vain väärinkäsitystä, joka pian ehkä selvenisi, eikä hra Kenosella ollut siinä tapauksessa mitään pelättävää. Silloin tuli hra Kenonen oitis rohkeammaksi ja ilmoitti jyrisevän vastalauseensa laitonta kotitarkastusta vastaan ja sanoi olevansa kunniallinen kansalainen, joka ei koskaan ole vehkeillyt valtakunnan turvallisuutta vastaan.
Senjälkeen astuivat kaikki sisään, ja kun kutsumattomat vieraat olivat tulleet hra Kenosen huoneeseen, veti santarmien päämies taskustaan pienen paperikäärön, josta hän otti esille linnunjalan, mihin oli kiinnitetty pieni rengas, piti sitä hra Kenosen nenän edessä ja kysyi, tunsiko hän sitä.
Hra Kenonen tuijotti mitään käsittämättä linnun koipeen, mutta Heikki
Kenonen, joka oli pistänyt päänsä ovesta sisään, huusi heti:
— Woodrow Wilson!
Kuullessaan tämän suurvaltiollisen nimen kääntyivät santarmit ja julistivat Heikki Kenosen pidätetyksi tutkimuksen loppuun asti, epäluulonalaisena osallisuudesta valtiollisiin salahankkeisiin. Vangittu Heikki pantiin istumaan kassakaapin ja seinän nurkkaukseen, keinutuolin taakse, ja se santarmeista, jolla oli pisimmät viikset, asettui häntä vartioimaan.
Silloin tunsi hra Kenonenkin tuon linnunjalan, jossa olevassa renkaassa oli sanat "Kenonen. Helsingfors", ja pyysi santarmeita istumaan ja alkoi kiihkeästi kysellä, mistä ja miten he olivat tämän linnunjalan käsittäneet.
Santarmiupseeri selitti, että lintu oli ammuttu Ahvenanmaalla ja joutunut epäilyttävän koipensa takia venäläisten viranomaisten haltuun, jotka otaksuivat hra Kenosen lähettävän varisten avulla salaisia tietoja vihollisille.
Hra Kenonen avasi suunsa ja alkoi nauraa, sillä hänen sydämeltään putosi raskas taakka, ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän suuttuivat hallitusvallan punanauhaiset ja hampaisiin saakka asestetut apurit, ja upseeri sanoi, että sitten kun hospodin Kjenonen on nauranut tarpeekseen, on hän ehkä hyvä ja selittää asian minkä ohella upseeri varoitti häntä raskaiden seurausten uhalla pysymään totuudessa ja olemaan salaamatta mitään.
Siihen oli hra Kenonen sangen valmis, ja hän alkoi tehdä selkoa Woodrow Wilsonin entisyydestä ja omista luonnontieteellisistä tutkimuksistaan perusteellisuudella, joka sai santarmit epätoivon partaalle. Kun hän oli päässyt vasta noin puoliväliin kertomuksessaan, yritti upseeri keskeyttää hänet ja vakuuttaa, että asia oli nyt selvä, mutta hra Kenonen sanoi, että hänellä syytettynä oli oikeus pitää puolustuspuheensa loppuun asti. Eikä santarmien auttanutkaan muu kuin kuunnella, ja heidän sihteerinsä oli merkitsevinään hra Kenosen kertomuksen protokollaan.
Sitten esitettiin hra Kenoselle allekirjoitettavaksi paperi, jossa upseeri ilmoitti mainittavan, että hra Kenosen luona oli pidetty kotitarkastus ja ettei mitään epäilyttävää ollut ilmennyt.
Hra Kenonen, joka arvelee osaavansa venäjääkin, koska hän on käynyt kaksi kertaa Pietarissa ja kykenee sormikielellä tinkimään sikäläisten issikkojen kanssa ajopaikasta, katseli paperia asiantuntijan silmällä, pani silmälasit nenälleen ja katsoi uudestaan, oli ymmärtävinään protokollan sisällyksen, mutta pudisti päätään ja sanoi, ettei hänen omatuntonsa sallinut hänen kirjoittaa sen alle, ennenkuin santarmit todellakin ovat toimeenpanneet kotitarkastuksen hänen luonaan.
Siihen ei santarmeilla näyttänyt enää olevan ensinkään halua, mutta kun hra Kenonen jyrkästi pysyi vaatimuksessaan, niin täytyi heidän se tehdä, ja kolmen tunnin ajan juoksutti hra Kenonen santarmeita ympäri asuntoaan sekä ylös ja alas, pakoittaen heidät nuuskimaan perusteellisesti joka komeron ullakolta kellariin asti.
Kolmen tunnin kuluttua alkoivat väsyneet ja hikiset santarmit kiroilla venäjäksi ja suomeksi, etteivät he suostu enää minuuttiakaan jatkamaan kotitarkastusta, jota hra Kenonen näytti aikovan pitkittää viikon loppuun asti, ja santarmiupseeri pyysi hra Kenoselta anteeksi, että oli ollut pakoitettu häiritsemään häntä, sekä ilmoitti, että hra Kenonen on taas "jisanta talossa". Se pitkäviiksinen santarmi käski puolestaan Heikin mennä hiiteen, ja Heikki siirtyi viereiseen huoneeseen ylpeilemään oven takana avaimen reiästä tirkistelleille kateellisille veljilleen vankina olostaan.
Saatuaan täten takaisin takavarikossa olleen isäntävaltansa pyysi hra Kenonen santarmeita käymään vielä hetkiseksi sisään, ja santarmit luulivat, että hra Kenonen tarjoaisi heille lasin viinaa tai jotain vastaavaa, santarmien suussa hyvältä maistuvaa ainetta, sekä astuivat toivehikkain mielin ja vaatimattomin ilmein takaisin hra Kenosen huoneeseen.
Hra Kenonen pyysi vieraat istumaan ja sanoi haluavansa keskustella heidän kanssaan vielä niistä varisten elämäntavoista, mutta kuunneltuaan kymmenen minuuttia hra Kenosen laajapiirteistä esitystä variksen luonteesta ja varislintujen maailmankatsomuksesta, nousivat salaisissa toiveissaan pahasti pettyneet vieraat ylös, kumarsivat ja alkoivat kiirehtiä ulos.
Hra Kenonen juoksi heidän perässään eteiseen ja pyysi saada jättää heille muistoksi käynnistään pienet kirjaset, ja santarmit astuivat kirjat kainalossa nolon näköisinä kadulle, katsellen nenät pitkinä toisiinsa ja lahjakirjoihinsa, ja santarmiupseeri tavaili kirjan kannesta:
"Muutamia huomioita variksesta ja sen elämäntavoista. Kirjoittanut A.B. Kenonen. Hinta 50 penniä".
KENOSELLA KUMMITTELEE
Hra Kenonen näkee salaperäisen ilmiön ja ryhtyy harrastamaan spiritismiä
Hra Kenonen oli muutamana iltapäivänä Ylioppilastalon ohi kulkiessaan lukenut ilmoituskaapista, että talolla pidetään esitelmä "Ihmissielun alakuloisista soinnuista", ja kun esitelmän aihe tuntui hänestä oudolta ja mieltäkiinnittävältä, niin poikkesi hän sisään, osti pääsylipun ja kuunteli puolen tuntia ikävintä jaaritusta, mitä hän milloinkaan oli kuullut ja mikä sitäpaitsi arvattavasti oli roskaa, koska hän ei siitä paljoakaan ymmärtänyt.
Esitelmöitsijä, jolla oli yllään pitkä musta takki, oli sen näköinen, kuin olisi häntä suuresti vaivannut vaikeanlaatuinen vatsakatarri, ja hänen esitelmänsäkin oli jokseenkin samaa maata, niin että kuulijakunta vähitellen vastustamattomasti vaipui apaattiseen horrokseen.
Vihdoin kiintyi kuitenkin lähellä istuvien huomio niihin reunamuistutuksiin, joita harmistunut hra Kenonen alkoi esitelmän kuluessa tehdä ja jotka aiheuttivat häiritsevää, huonosti pidätettyä naurunhihitystä kuulijakunnassa, minkä melkoiseksi osaksi muodostivat kevytmieliset ylioppilaat. He olivat alkaneet saada enemmän kuin tarpeekseen ihmissielun alakuloisista soinnuista ja olisivat epäilemättä lähteneet viiden minuutin kuluttua tuolejaan kolistellen salista, ellei asiassa olisi tapahtunut yhtä odottamatonta kuin tervetulluttakin käännettä.
Kun esitelmöitsijä surunvoittoisesti, pää kallellaan kysyi: "Mitä me olemme, me hetken lapset, mitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me menemme… voiko kukaan sitä sanoa?" niin murahti hra Kenonen, jonka poskille oli alkanut kohota uhkaava punerrus:
— Joo!
Kuulijakunta säpsähti ja käänsi päätään, ja esitelmöitsijänkin suu jäi hetkiseksi auki.
Muutamien kiusallisten silmänräpäysten jälkeen syventyi hän kuitenkin jälleen aineeseensa:
— Ihminen elää unelmien maassa. Elämä on haihtuva kuin unelma vain.
Elämä on kuin unelma…
— Mee sitten nukkumaan! kuului taas hra Kenosen harmistunut, äänekäs murahdus.
Esitelmöitsijä pysähtyi ja tuijotti kuulijoihinsa. Kuului levotonta tuolien kolinaa, hyssytystä ja hillittyä naurua.
Puhuja nieleskeli hetkisen tyhjää, mutta kun levottomuus pian taas lakkasi, teki hän uuden yrityksen ja jatkoi:
— Kaikki on harhaa, harhanäkyä… ihminen elää harhanäyissä. Ihminen on unelman varjo. Kaikki on savua ja ihminen on savun varjo…
— Taas tuli vale!
Hra Kenonen, joka tänään oli kuin tilapäisen mielenhäiriön vallassa, se senkin sanoi, sanoi aivan ääneen ja aiheutti nyt lopullisesti yleisen hämmingin, josta kuului huutoja: "Ulos!" "Alas!" "Ajakaa se pellolle!" "Hiljaa!"
— Hyvät naiset ja herrat! sanoi esitelmöitsijä entistä kalpeampana ja hermostuneempana. — Koska joukossamme tuntuu olevan joku, joka ei hyväksy ajatuksiani, niin pyydän häntä esittämään avoimesti kantansa.
— Hyvä! Antaa hänen puhua! huusivat ylioppilaat riemuiten, jolloin hra Kenonen nousi ylös, ilmeisesti pakenemisen aikomuksessa, mutta ylioppilaat lykkäsivät hänet puhujalavan luo: ja ennenkuin hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut, seisoi hän korokkeella, punoittaen hirveästi ja mullistellen silmiään. Sitten hän avasi suunsa ja alkoi hieman tärähtelevällä äänellä puhua:
— Hyvät ihmiset ja kansalaiset… aatteen voima… minä en ole mikään puhuja enkä muu semmoinen Siissero… eikä ole tullut kouluja käytyä, minkä vähän alkuopetusta kansakoulussa… ja yksityisiä opintoja… on ulkomaillakin oltu… ollaan liikemiehiä… kansallismielisyys on ojennusnuorana… ja perustuslaillisuuden aate… elikkä kilpi… minä olen liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen sieltä Fredrikinkadulta… taikka konttori on oikeastaan niin sanoakseni Kruunuhaassa… vaikka se on, etten sanoisi huono liikepaikka… mutta kun on mies pöydän ääressä ja miehen jalat pöydän alla, niin menee se liike eteenpäin vaikka Eläintarhassa…
Yleisö nauroi ja ylioppilaat huusivat:
— Hyvä!
Hra Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja tuntui rauhoittuvan kuullessaan hyvä-huudot, sekä jatkoi ääntään koroittaen:
— Tämä edellinen puhuja siteerasi, että elämä on kuin unelma… ei se mikään unelma ole, jos on työtä tarpeeksi ja iso perhe… kyllä siinä ei jouda unelmoimaan. Enkä minä ymmärtänyt kaikkea, mitä hän sanoi, kun ei ole ollut aikaa tutkia filosofiaa ja muuta… mutta kun hän sanoi, että ihminen on savun varjo, niin minä sanon, että se on järjetöntä puhetta eikä siitä kannata maksaa puoltatoista markkaa pääsymaksua. Ja sanoi, ettei sitä tiedä, mistä ihminen tulee ja mihinkä hän menee. Ei me olla niin lapsia, ettei sitä tiedettäisi, ei tartte tulla sanomaan aikaihmisille sellaista… minullakin on jo viisi lasta, taikka oikeastaan kuusi, jos se tyttökin otetaan huomioon… niin kyllä sitä silloin alkaa tietää, mistä niitä tulee…
— Ha ha ha! nauroivat ylioppilaat, ja naiset punastuivat.
Mutta hra Kenonen, joka nyt oli päässyt ensi kainoudestaan, jatkoi:
— Ja mitä sitten siihen tulee, että savun varjo… onko tämä nyt järki-ihmisen puhetta näin oppineessa paikassa? Minä olen tehnyt paljon halkokauppoja ja tiedän, että niistä sitä savua lähtee, kun niitä poltetaan, mutta ei ihminen ole mikään savun varjo… vai näytänkö minä jossain katsannossa savun varjolta? Minä en ole savua enkä savun varjo enkä harhanäky, vaan Kenonen… ei olla mitään miljuneereja vielä, mutta rahaakin on ja…
Hra Kenosen ajatusjuoksu pysähtyi tähän. Hän mietti sanoakseen vielä jotain, mutta kättentaputukset, nauru ja hyvähuudot sotkivat hänet lopullisesti. Hän piti siis parhaana lopettaa puheensa tähän menestyskohtaan ja huusi:
— Pyytäisin siis yleisöä kohottamaan eläköönhuudon kansalaisuusaatteelle!
— Eläköön! huusi riemastunut yleisö, ja hra Kenonen astui alas puhujapaikalta vieläkin hieman hämillään, mutta samalla silminnähtävästi onnellisena ja tyytyväisenä.
Kun ei varsinaisella esitelmöitsijällä ollut enää halua jatkaa esitystään ihmissielun alakuloisista soinnuista, niin hajaantui yleisö suuresti virkistyneenä, ja esitelmätilaisuus oli päättynyt.
Hra Kenonen lähti kotiinsa ja käveli sitten edestakaisin huoneessaan, hymyillen ja murahdellen itsekseen. Hän olisi mielellään kertonut rva Kenoselle, miten hän oli menestyksellä esiintynyt julkisena puhujana niin arvokkaassa paikassa kuin Ylioppilastalolla, mutta rva Kenonen oli lähtenyt käymään Tikkurilassa.
Kalle, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm Kenonen olivat sillävälin piesseet nuoremman veljensä Jonas Kenosen siitä syystä, että hän oli päivällispöydässä syönyt enemmän ohukaisia kuin hänelle oikeuden mukaan kuului, ja teljenneet sitten pienen sisarensa Leenan vaatekaappiin, koska he olivat jostakin lukeneet, että pimeydessä eläviltä luolaeläimiltä surkastuvat näköelimet, ja tahtoivat heti tutkia, oliko tässä tiedossa perää.
Nyt istuivat he illan pimetessä kamarissaan, kertoen toisilleen pöyristyttäviä juttuja aaveista, haamuista ja menninkäisistä, ja koko talossa vallitsi sen johdosta niin outo hiljaisuus, että hra Kenonen tuli lopulta kiinnittäneeksi siihen aina valppaan huomionsa, alkoi epäillä jotain sopimatonta ja järjestyksenvastaista olevan tekeillä, nousi päättävästi ylös ja lähti tohvelit jaloissa tutkimusretkelle.
Poikien kamarista kuului vain matalaa mutinaa, ja koska oli uskomatonta tai ainakin tavatonta, että pojat olisivat lukeneet läksyjään, niin hra Kenonen, joka oli hetken aikaa kuunnellut korva avaimenreikää vasten painettuna, avasi äkkiä oven ja seisoi majesteetillisena poikiensa edessä, jotka vaikenivat ja katsoivat kysyvästi kunnioitettuun isäänsä.
— Häh? kysyi hra Kenonen.
Pojat vaikenivat.
— Mitä te täällä mutisette? kysyi hra Kenonen, ja lisäsi epäluuloisesti:
— Onko täällä tekeillä joku salaliitto?
Silloin torjuivat pojat tarmokkaasti tämän raskaan syytöksen ja ilmoittivat, että Kalle vain kertoi kummitusjuttuja, ja hra Kenonen loi poikiinsa syvästi halveksivan katseen ja ilmilausui valittelunsa sen taikauskon johdosta, joka vielä 20:nnen vuosisadan aamuruskossa rehoitti Suomen kansan keskuudessa, ja sanoi ihmettelevänsä, että hänenkin perheessään vielä oli niin vanhoillista, takapajulla olevaa ainesta, johon eivät nykyisen valistusajan johtavat vapaamieliset periaatteet olleet jaksaneet sen syvemmälle juurtua.
Tätä kaunopuheista ja vakuuttavaa esitystä kuuntelivat pojat jonkinverran häveten, minkäjälkeen hra Kenonen käski Kallen kertoa, millaisia kummitusjuttuja hänellä oli varastossaan, ja Kalle, aluksi hiukan kainostellen, alkoi määräyksen mukaan kertoa niin kaameata juttua, että hra Kenonen, joka ensin oli kuunnellut häntä alentuvasti ja hiukan halveksivasti hymyillen, alkoi tuntea kylmiä väreitä selkäpiissään ja käski Kallen lopettaa.
Sitten sanoi hän jyrkästi, ettei kummituksia ollut olemassakaan ja ettei sellaisia päättömyyksiä saanut hänen seiniensä sisällä enää kertoa, pyörähti ylpeästi oikealla kantapäällään ja poistui.
Koska rva Kenonen oli matkalla, ei hra Kenonen syönyt illallista kotonaan, vaan ravintolassa hyvien ystävien seurassa, ja tullessaan puolen yön korvissa kotiinsa oli hän hyvällä ja reippaalla tuulella, muisti iltapäivällä kuulemansa esitelmän ihmissielun alakuloisista soinnuista ja Kallen kummitusjutut, nauroi ylimielisesti itsekseen ja mutisi, että jos jollakin kummituksella olisi hänelle asiaa, niin olla hyvä ja astua sisään vain. Kyllä hän olisi puolestaan valmis keskusteluihin.
Hra Kenonen riisuutui ja laskeutui vuoteelleen, haukotteli, naurahti vielä kerran omalle sukkeluudelleen, väänsi sähkön sammuksiin ja jäi odottelemaan unen tuloa.
Oli hiljainen kuutamoyö.
Kuun valo muodosti huoneeseen epämääräisiä varjoja, ja Kallen kertomus äänettömistä aaveista, jotka keskiyön aikana lähtevät liikkeelle ja hiipivät hiljaisiin kammioihin, muistui uudelleen hra Kenosen mieleen. Häntä puistatti, ja hän lausui itsekseen toivomuksen, että rva Kenonen pysyisi enemmän kotosalla, koska hän oli perheen äiti. Sitten koetti hän kääntää ajatuksensa muihin asioihin ja palauttaa mieleensä esitelmätilaisuuden Ylioppilastalolla, jossa hän oli niin pontevasti nolannut esitelmänpitäjän, mutta silloin muistui hänen mieleensä yksi ja toinen esitelmöitsijän lause ihmissielun vähän tunnetuista alatajuntailmiöistä ja niiden suhteesta henkimaailman salaperäisiin voimiin, ja hra Kenosesta tuntui, kuin olisi joku näkymätön olento tissutellut ja tassutellut hänen huoneessaan ja seisattunut hänen vuoteensa viereen.
— Se on vain mielikuvitusta, sanoi hra Kenonen ääneen, rohkaistakseen itseään. — Minun hermoni ovat epäkunnossa…
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kattolampusta riippuva paperinen koristekukka alkoi häälyä ja tanssia mitä haavemaisimmalla tavalla. Se ei ainakaan ollut enää mitään mielikuvitusta. Kuun kalpeassa valossa näki hra Kenonen sen aivan selvästi.
Hra Kenonen tunsi, miten tukka hänen päässään nousi pystyyn. Hän syöksähti vuoteeltaan, juoksi poikien huoneeseen, sanoi olevansa sairas ja tarvitsevansa ahtaamman vuoteen, ettei veri pääsisi kiertämään liian nopeasti, ajoi Kallen sängystään hra Kenosen sänkyyn ja meni itse Kallen sänkyyn, veti peitteen korviinsa ja nukkui, kuulematta hillittyä tirskunaa ja supatusta toisista sängyistä.
Seuraavana aamuna tutki hra Kenonen tarkoin viime yönä tanssinutta kukkaa, sillä aamulla juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukasta mahdollisesti lähtisi hieno, musta lanka, joka kattoa myöten ja oven raosta johtaisi poikien huoneeseen. Mitään sellaista ei hän kuitenkaan löytänyt, ja hra Kenonen kertoi sitten tuttavilleen ainakin tuhat kertaa siitä yöstä, jolloin hän omin silmin näki kummittelevan. Hra Kenonen sanoo nyt aina, että taivaan ja maan välillä tapahtuu paljon selittämättömiä asioita, ja hän liittyi sittemmin jäseneksi spiritistiseen yhdistykseen ja toimeenpani joskus kotonaan suljetussa ja luotettavassa piirissä istuntoja, joissa henget liikuttelivat kirjaimia täyteen kirjoitetulla pyöreällä kukkapöydällä teevatia, jonka päällä istuntoon osaaottavat pitivät sormiaan, ja vastasivat täten kernaasti, vaikkakaan ei aina juuri viisaasti kaikenlaisiin kysymyksiin, joita heidän vastattavakseen esitettiin.
Täpärällä kuitenkin piti, ettei Kalle Kenonen sillä kertaa joutunut kiipeliin, sillä hra Kenonen heräsi tuskin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin Kalle oli saanut rihman irroitetuksi hra Kenosen makuukamarin kattolampussa olleesta paperikukasta.
HRA KENONEN HAUTAJAISISSA
Hra Kenonen lähtee hautaamaan suutaria, mutta hautaakin todellisen valtioneuvoksen
Oli kuollut eräs suutari, ja hra Kenosen pöydälle oli postissa saapunut surureunainen kirje, jossa mainitun suutarin kuolemasta ilmoitettiin.
Hra Kenonen sanoi, että jaa jaa, se on meidän kaikkien kohtalo. Ensin on elettävä miten kuten, ja sitten on kuoltava tavalla taikka toisella. Jokaisen täytyy kuolla, ihan joka ikisen, eivätkä suutaritkaan, lukuunottamatta mahdollisesti Jerusalemin suutaria, ole mitään poikkeuksia yleisestä säännöstä. Suutarinkin täytyy kuolla.
Hra Kenonen valitti kuitenkin tätä kuolemantapausta sanoen, että vainaja oli pohjaltaan ollut kunnon mies, vaikka olikin pysynyt koko ikänsä vain suutarina, jaksamatta kohota korkeampaan asemaan yhteiskunnassa.
Hra Kenosella oli täysi syy antaa vainajasta tällainen kiitoslausunto, semminkin kun he olivat olleet lapsuudenystäviä. Yhdessä olivat he paljasjalkaisina pikkupoikina paimentaneet kyläläisten lehmiä kotipuolessaan, saaden palkkaa 75 penniä viikossa ja ruoan. Yksiin aikoihin olivat he myöskin lähteneet maailmalle onneaan koettelemaan ja saapuneet lopuksi Helsinkiin, toinen Söörnäisten puolelle suutariksi, toinen keskikaupungille kauppa-apulaiseksi. Monta kertaa oli toinen tehnyt hänelle kengät velaksi, mutta hra Kenosella oli rauhallinen omatunto, sillä hän tiesi tämän synkän nuoruutensa aikaiset velat jo kauan sitten pennilleen suorittaneensa.
Mutta suutari oli jäänyt Söörnäisten linjoille suutariksi, jotavastoin hra Kenonen oli kohonnut sekä arvossa että varallisuudessa. Kuitenkaan ei hän ollut unohtanut suutaria, vaan nyökäytti kadulla vastaantulossaan hänelle päätään, jollei sattunut olemaan tavallista hienommassa seurassa, jolloin hän kohotti hattuaan, ja suutari kohotti hänelle nöyrästi vanhaa lakkiaan, vaikka hra Kenonen ei enää vuosikymmeniin ollut häneltä mitään tilannut, tämä suutari kun näet valmisti vain yksinkertaisia ja halpahintaisia työläisjalkineita.
— Jaa, jaa! sanoi hra Kenonen. — Suutaritkin kuolevat pois…
Hra Kenonen ei mielellään käynyt hautajaisissa, ne kun ovat niin surullisia tilaisuuksia, mutta tässä tapauksessa arveli hän olevansa velvollinen vanhan tuttavuuden vuoksi tekemään poikkeuksen, ja tilasi kukkaskaupasta komean seppeleen, jonka nauhakirjoitukseksi hän määräsi:
"Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle
A.B. Kenoselta".
Sitten alkoi hän arvella, että tuo viimeinen sana, "lapsuudenystävälle", oli siinä oikeastaan turha, mutta häpesi heikkouttaan ja päätti urhoollisesti tunnustaa suutarin avoimen haudan ääressä heidän vanhan tuttavuutensa.
Hautajaispäivänä ajoi hra Kenonen kiiltävä silinterihattu päässään ajurilla hautajaistaloon, polvillaan komea seppele. Hän saapui perille juuri kun surusaatto oli lähdössä asemalle, sillä suutari vietiin tietysti Malmille haudattavaksi. Suutari ajoi edellä yksinkertaisessa mustassa arkussaan, ja hänen perässään ajoivat suutarin lähimmät sukulaiset ja ystävät kolmella tai neljällä ajurilla. Viimeksi tullut hra Kenonen silinterihattuineen ja suurine seppeleineen ajoi viimeisenä, päättäen surusaattueen loistavalla ja huomiotaherättävällä tavalla ja tuntien, että suutarin sopi olla hänelle hyvin kiitollinen tästä viimeisestä palveluksesta.
Rautatientorille saavuttaessa tuli hra Kenosen matkalle pysähdys, sillä Mikonkatua pitkin kulki vanhaa hautausmaata kohden toinen surusaatto, yhtä suuri ja arvokas kuin suutarin kulkue oli pieni ja vaatimaton.
Se oli tuo kuuluisa isänmaan ystävä ja tiedemies, todellinen valtioneuvos, joka oli kuollut samana päivänä kuin suutarikin, taikka oikeammin, jonka kuolinpäivänä suutarikin oli rohjennut kuolla näinä tasa-arvoisuuden ja kansanvallan aikoina. Nyt olivat suutarin hautajaiset, vaikka se kieltämättä olikin vähän sopimatonta, sattuneet samaksi päiväksi, ja kohtalon oikku satutti lopuksi niinkin, että nuo molemmat hyvin eriarvoiset vainajat, jotka eivät olleet eläessään joutuneet kertaakaan minkäänlaisiin tekemisiin toistensa kanssa, tapasivat toisensa hautajaisissaan, vaikkakin vain ohimennen.
Suutari omaisineen ehti pääsemään juuri todellisen valtioneuvoksen nenän editse, jos niin saa sanoa, mutta hra Kenosen ajuri ei enää ehtinyt, vaan täytyi sen jäädä odottamaan, kunnes kulkue olisi ohi tai siihen ilmestyisi jokin sopiva aukko, josta he pääsisivät ajamaan suutarin perässä.
Siinä istui hra Kenonen silinterihatussaan, katsellen hitaasti ohikulkevaa ja puolen kilometrin pituista todellisen valtioneuvoksen saattuetta, joka olikin katselemisen arvoinen, sillä siinä oli m.m. ylioppilasosakunta lippuineen ja miltei loppumaton jono maan arvokkaimpia ja edustavimpia henkilöitä.
Hra Kenonen harmistui suutariin, joka oli pujahtanut tiehensä ja jättänyt hänet siihen seppeleineen. Hra Kenonen ajatteli, ettei suutari ollut koskaan eläessään ollut niin vikkelä kuin hän nyt oli kuoltuaan. Sitten alkoi hän ajatella todellisen valtioneuvoksen elämäntyötä ja arvella, että hänenkin, hra Kenosen velvollisuus isänmaallisena miehenä olisi ollut esiintuoda kunnioituksensa tuon suuren miehen muistolle, liittymällä hänen saattueeseensa. Sensijaan oli hän lähtenyt saattelemaan hautaan suutaria, joka kuin kiusalla livahti häneltä karkuun, jättäen hänet kalliine seppeleineen siihen ihmisten töllisteltäväksi.
Mitä kauemmin hra Kenonen asiaa ajatteli ja todellisen valtioneuvoksen kulkuetta katseli, sitä luonnollisemmalta alkoi hänestä tuntua, että hänen oikea paikkansa oli todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa eikä ajamassa takaa kuollutta, karkuun lähtenyttä suutaria, joka ei enää missään tapauksessa voisi nauttia siitä kauniista seppeleestä, jonka hra Kenonen oli häntä varten hankkinut, ja joka sitäpaitsi oli luultavasti nostettu jo junan ruumisvaunuun. Asematalon takaa kuului veturin vihellys — epäilemättä oli se juuri ruumisjunan veturi, ajatteli hra Kenonen. Suutari ajaa nyt täyttä höyryä Malmille, ja hra Kenonen istuu siinä. Turha hänen olisi enää asemalle mennäkään.
Ja niin tapahtui, että kun todellisen valtioneuvoksen hautajaissaaton loppupää vihdoin tuli hra Kenosen kohdalle, oli hra Kenonen jo selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä, ja hän käski ajurinsa kääntää hevosen ja liittyä todellisen valtioneuvoksen saattueeseen.
— Olipa hyvä, etten tullut panneeksi suutarin nimeä seppeleen nauhoihin, ajatteli hra Kenonen. — Nythän tämä kelpaa todellisen valtioneuvoksenkin haudalle.
Eikä sillä ollut mikään kelvatessakaan, sillä vaikka todellisen valtioneuvoksen hautajaissaatossa olikin paljon suuria ja kauniita seppeleitä, kykeni hra Kenosen seppele varsin hyvin kilpailemaan niiden kanssa.
— Olisikin ollut suoranaista tuhlausta laskea näin komea seppele suutarin haudalle, ajatteli herra Kenonen. — Se olisi ollut epäkohteliastakin omaisia kohtaan, kun heidän halvemmat seppeleensä olisivat joutuneet kokonaan varjoon.
Ajaessaan hautajaissaaton loppupäässä pitkin Aleksanterinkatua, hiljaisten väkijoukkojen seisoessa kunnioittavasti katukäytävillä, tunsi Kenonen, ettei hänellä ollut syytä katua päätöstään, ja hän oli hyvillään siitä, että suutarivainaja oli ajanut tiehensä ja jättänyt hänet yksin.
— Oma syysi, suutari! ajatteli hra Kenonen. — Kuka sinun käski pitää semmoista kiirettä.
Kun todellista valtioneuvosta lähdettiin kantamaan kappelista hautaan, alkoi eräs kantajista, vanha, valkopartainen ent. senaattori ja vainajan koulutoveri, voida pahoin. Hautausmenojen järjestäjä, joka ei tuntenut hra Kenosta, mutta oli hänen seppeleestään huomannut sanan "lapsuudenystävälle", pyysi silloin aivan arkun ääreen tunkeutunutta hra Kenosta astumaan tuon sairastuneen kantajan sijaan. Hra Kenonen punastui mielihyvästä, antoi seppeleensä jollekin takana olevalle herralle ja tarttui kantoliinaan. Ja niin kantoi todellisen valtioneuvoksen ja suuren tiedemiehen hautaan kolme professoria, kaksi valtioneuvosta, kaksi ent. senaattoria ja hra Kenonen.
Haudalla pidettiin paljon kauniita puheita ja laulettiin kauniita lauluja. Liikuttavimman vaikutuksen teki kuitenkin hra Kenosen esiintyminen. Sillä kun hän vuorostaan vihdoin murheen murtamana astui seppeleineen haudan partaalle ja yritti sanoa jotain, niin tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, niin ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Itkien laski hän haudalle seppeleensä, ja kun lähinnä hautakumpua olevat naiset ja herrat lukivat nauhoista sanat: "Viimeinen tervehdys lapsuudenystävälle", niin ei yksikään silmä pysynyt kuivana. Todellisen valtioneuvoksen lähimmät ystävät ja omaiset kävivät vuoronperään puristamassa itkevän hra Kenosen kättä ja lausuivat hänelle lohdutuksen ja osanoton sanoja.
Hra Kenosen nimi oli mainittuna kaikissa seuraavan päivän pääkaupungin lehdissä julkaistuissa pitkissä hautajaisselostuksissa, ja eräässä niistä kirjoitti lehden reportteri kauniisti, että suuren vainajan lapsuuden leikkitoverin hra Kenosen lohduton suru teki järkyttävän vaikutuksen.
Hra Kenonen valittiin sittemmin siihen komiteaan, joka sai tehtäväkseen patsaan suunnittelemisen todellisen valtioneuvoksen haudalle. Hra Kenosen ehdotuksesta luovuttiin aikaisemmasta yksityisen hautakiven aikeesta ja päätettiin pystyttää patsas yleisellä kansalaiskeräyksellä kootuilla varoilla.
HRA KENONEN JA VALLANKUMOUS
Vallankumous tapahtuu ja hra Kenonen ottaa siihen pontevasti osaa
Hra Kenonen oli vilustunut niin ankarasti, että hänen oli ollut laskeuduttava vuoteen omaksi, joten hän ei voinut tavallisella valppaudellaan seurata valtiollisia asioita, ja kun Kalle ja Heikki tulivat koulusta ja kuuluivat kovalla äänellä selittelevän jotain erikoista äidilleen, niin tuli hra Kenonen uteliaaksi, soitti kelloa, käski pojat eteensä ja kysyi, eikö heillä ollut minkäänlaisia inhimillisiä tunteita, esiintyessään kuin vapaaehtoisessa, paikan päällä pidettävässä huutokaupassa silloin, kun heidän isänsä makaa valjuna ja heikkona vuoteellaan, jolta hän ei ehkä enää milloinkaan ole nouseva.
Hra Kenonen kierautti silmiään, joista tuntui sentään säteilevän vielä hieman elinvoimaa, ja kysyi sitten, mitä he oikeastaan olivat äidille kiljuneet, jolloin pojat alkoivat hengästyneinä kertoa suuria uutisia, joista suurin oli se, että oli tulossa vallankumous.
Vaikkakin hra Kenonen lepäsi kalvavan taudin riuduttamana valkoisten lakanain välissä, oli hänellä kuitenkin vielä jäljellä sen verran entisten voimainsa tähteitä, että hän jaksoi nyrkillään iskeä sängyn vieressä olevan wieniläistuolin vähän rakoutuneen pohjan kokonaan halki ja vannoa, ettei hän tahdo, että hänen kenties viimeisiä hetkiään katkeroitetaan kaikenlaisilla järjettömyyksillä.
Huomattuaan tuolin pohjan olevan halki sanoi hra Kenonen toimeenpanevansa parannuttuaan, jos hän enää milloinkaan paranee, perusteellisen tutkimuksen siitä, kuka pojista on ottanut elämäntehtäväkseen hänen hienojen wieniläistuoliensa murskaamisen, ja ennusti hän synkästi sen hetken olevan verrattavissa viimeiseen tuomioon, jolloin pasuuna soi ja vuohet erotetaan lampaista, vaikka hra Kenonen sanoikin olevansa melkein varma siitä, että hänen laumassaan on vain pelkkiä vuohia.
Hra Kenonen veti syvään henkeään ja huusi rva Kenoselle, että kuume oli taas nousemassa, jonka vuoksi kuumemittari ja kylmät kääreet oli viipymättä tuotava paikalle, ja sanoi sitten pojilleen, että kaikki puheet vallankumouksesta ovat kirottuja järjettömyyksiä, joita ei kukaan valistunut kansalainen usko. Jos he, sanoi hän, olisivat koulussa oppineet jotain muutakin kuin vaatimaan taskurahoja ja pelaamaan potkupalloa, niin tietäisivät he, että vallankumouksia tapahtuu vain historian oppikirjoissa, ja että vallankumoukset ovat nykymaailmassa yhtä mahdottomia ja tieteellisestikin mahdottomiksi todistettuja kuin kolmikulman kahtiajakaminen tai ikiliikkujan keksiminen, joita eivät ole voineet suorittaa suurimmatkaan nerot julmasta ihmissyöjäkeisari Nerosta hra Kenosen synnyinpitäjässä aikoinaan eläneeseen toissilmäiseen puuseppä Neroseen asti, joka oli rakentanut ikiliikkujaa kolmattakymmentä vuotta, mutta ei ollut saanut sittenkään valmiiksi.
Tämän helppotajuisen luentonsa jälkeen karkoitti hra Kenonen vanhimmat poikansa häpeällä silmäinsä edestä sekä ryhtyi toimittamaan kuumemittausta, saaden tulokseksi lähes 37 1/2 astetta ja huomauttaen sitten rva Kenoselle taudin saaneen käänteen pahempaan päin ja testamentin olevan kassakaapissa siinä lokerossa, joka oli vedetty hiukan auki.
Illalla tuli rva Kenonen apteekista, jossa hän oli ollut noutamassa lisää lääkkeitä, jolloin hra Kenonen kysyi häneltä, kuinka myrkynsekoittajat jaksoivat ja luulivatko he, että he saisivat moskallaan hra Kenosesta hengen jo ensi yönä, vai jaksaisiko hänen ruumiinrakennuksensa pitää puoliaan vielä auringon nousuun asti. Vastaamatta näihin puoleksi alakuloisiin, puoleksi leikillisiin kysymyksiin ja viittauksiin sanoi rva Kenonen hämmentyneellä äänellä: "Kuulehan nyt, Aukusti, mitä on tapahtunut!" ja istuutui sitten hra Kenosen vuoteen reunalle kertomaan niin erinomaisia, merkillisiä ja ihmeellisiä asioita, että hra Kenonen, kuunneltuaan kaksi minuuttia, alkoi hikoilla ja sanoi hetken kuluttua niin hiljaisella ja nöyrällä äänellä, ettei rva Kenonen ollut luullut miehensä suusta voivan sellaista lähteä:
— Kaikkivaltias kaitselmus, joka on ihmeellisesti ja armollisesti johdattanut heikkoa kansaamme korpivaelluksen aikana ja pois Israelin orjuudesta, torjukoon päältämme sellaisen onnettomuuden kuin vallankumous on… muistakaamme kiitollisin mielin olla uskollisia vähässä ja kantakaamme sydämen nöyryydessä edes hento huokauksemme, että hiljaisuus ja rauha maassa vallitsisivat ja että me voisimme lapsenlapsillemme jättää perinnöksi tämän ihanan maan, joss' auroin, miekoin, miettehin…
Kuultuaan tällaista puhetta hra Kenosen suusta nousi rva Kenonen ylös ja kiiruhti puhelimen ääreen soittaakseen lääkärille, että asema on vakava ja että sairas jo hourii, mutta hän rauhoittui suuresti ja luopui aikomuksestaan, kun hra Kenonen samassa sadatellen sylkäisi juuri ottamansa lääkkeen suustaan, väittäen apteekkarin olevan vesikauhun riivaaman ja sekoittaneen lääkepulloon oksennuspulveria, kamalaa ja pirunpihkaa, sekä sanoi toivovansa apteekkarin joutuvan eduskuntaan tai Kakolaan. Hra Kenonen sanoi mieluummin kuolevansa tai liittyvänsä kirottuihin kieltolain kannattajiin kuin suostuvansa nielemään lusikallistakaan tuosta ruskeasta pahannäköisestä pullosta, ja kysyi, mihin myrkynsekoittajat olivat unohtaneet pullon kyljestä etiketin, missä on pääkallonkuva ja kaksi sääriluuta ristissä. Sitten vannoi hän menettelevänsä niinkuin sotasankari von Döbeln ja ojensi kätensä pyyhkäistäkseen lääkepullot tuolilta lattialle, mutta kysyi ensin, paljonko ne olivat maksaneet. Ja kun rva Kenonen ilmoitti niiden maksaneen 17 markkaa 35 penniä, niin käski hra Kenonen nostaa lääkkeet kaappiin ja myydä ne naapureille, kun kuulee heidän tarvitsevan hyviä yskänrohtoja.
Hra Kenonen nukkui yönsä rauhallisesti, heräten aamulla terveenä ja virkeänä kuin pelimanni, sekä tarttui sanomalehteen, ottaakseen selon arvopaperipörssin eilisistä noteerauksista.
Silloin sattuivat hänen silmiinsä suurilla, lihavilla kirjaimilla ladotut otsakkeet, jotka ulottuivat koko sivun yli.
Hra Kenonen luki ne, heilutti käsiään sekunnin ajan ilmassa ja olisi nähtävästi pyörtynyt, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään, jollei hän olisi samassa sattunut lyömään kyynärpäätään sängyn reunaan ja kironnut niin kauheasti, että herrasväki Kenosen uusi, eilen saapunut ja vakavamielinen palvelijatar kuuli sen keittiöön asti ja, luullen tulleensa ryöväriperheeseen, sanoi itsensä heti irti neljäntoista vuorokauden kuluessa irtisanomispäivästä lukien.
Tunnin kuluttua seisoi hra Kenonen mustassa juhlapuvussa salissa pianon ääressä, edessään perheensä, jonka hän oli käskenyt myöskin juhlapuvuissa saapumaan saliin, ja kun kaikki olivat paikoillaan kysyi hra Kenonen, missä palvelijatar Miina Karhunen oli. Rva Kenonen kiiruhti hakemaan keittiöstä Miinan, jonka polvet alkoivat vapista, hänen tultuaan saliin, niin että hänen täytyi pidellä kiinni ovenpielessä olevasta tuolista.
Hra Kenonen, joka kalpeana, mutta järkähtämättömänä oli odottanut juhlayleisön järjestäytymistä paikoilleen, avasi nyt kädessään olevan runokirjan ja lausui mahtavalla, järkyttävällä voimalla runon Ilkasta, joka tuli hirtetyksi.
Ja kun hra Kenonen oli silmät leimuten, tukka pystyssä, kirja oikeassa kädessä ylös kohotettuna ja vasen käsi nyrkkiin puserrettuna jyrisevällä äänellä huutanut loppusäkeet:
"Kauniimpi orjan elämää
On kuolo _hirsi_puussa!"
niin puhkesi rva Kenonen itkuun ja hra Kenonenkin pyyhkäisi silmäkulmaansa, ja Leena Kenonen säikähti ja alkoi parkua, jolloin Miina, hra Kenosen tehtyä ylevän, poistavan viittauksen, kiiruhti viemään lapsen ulos salista.
Mutta hra Kenonen rykäisi ja piti aivan odottamatta mitä pontevimman ja loistavimman puheen, jossa hän sanoi kukistaneensa sortovallan ja olevansa valmis vuodattamaan viimeisenkin veripisaransa vapauden ja isänmaan puolesta, ja viittasi Ilkkaan, joka myöskin tuli hirtetyksi perustuslaillisuutensa ja vapaamielisyytensä takia. Hra Kenonen heristi nyrkkiään, huudahti: "näin Suomen karhu elämöi, heristi nyrkkiään ja löi!" ja sanoi, että isänmaalla on onneksi vieläkin sellaisia miehiä, ainakin yksi, joka on valmis ennemmin hirtettäväksi kuin alistumaan enää sortovallan alaiseksi, ja kohottaen kätensä kohti kattokruunua, niin että siitä killuvat lasihelyt kimaltelevana sateena lankesivat hänen niskaansa ja päälaelleen, vannoi hra Kenonen hirvittävän valan, että niinkauan kuin tämä käsi kykenee liikahtamaan, ei sortovalta ole notkistava hiuskarvaakaan rva Kenosen ja Kenosen poikien päästä.
Silloin ratkesi rva Kenonen jälleen hillittömään itkuun ja lankesi miehensä kaulaan, sanoen häntä sankariksi, ja hra Kenonen punastui ylpeydestä ja mielenliikutuksesta, ja Kenosen pojat olivat nolon näköisiä ja häpesivät kovasti vanhempiensa hentomielistä käytöstä, johon he eivät huomanneet olevan mitään pakoittavaa tai edes järjellistä syytä, ja potkivat ja tuuppivat toisiaan. Mutta hra Kenonen huomasi sen ja sanoi heille ankarasti, että jos he väärinkäyttävät vapauttaan, niin ottaa hän sen heiltä pois pikemmin kuin he aavistavatkaan, sillä tällä hetkellä tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, uhrautuvaisuutta ja sankarillista mieltä, mutta sen täytyy olla yhdistettynä kylmään päähän ja teräksiseen tahtoon.
Ja hra Kenonen tuli uudelleen innostuneeksi ja liikutetuksi omista sanoistaan ja pyysi arvoisia läsnäolijoita yhtymään yksimielisesti laulamaan paisuvista rinnoista tuon uljaan: "Kuullos pyhä vala", ja hra Kenonen avasi suunsa ja veti syvään henkeä ja sanoi:
— Hyi hitto kun täällä haisee käry! Kuka juuttaan lorvi se taas on jättänyt keittiön oven auki? Täällä on aina niinkuin selluloosatehtaassa!
Mutta vallankumous kehittyi huimaavaa vauhtia muuallakin kuin Kenosen perheessä, ja kuultuaan mitä kaduilla tapahtui, sanoi hra Kenonen, että tämä on suurenmoisin hetki hänen seikkailurikkaassa elämässään, ja että kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli laskenut. Hän vannotti rva Kenosta muistamaan, että hän, hra Kenonen, oli useita kertoja ennustanut vanhan rikoksellisen ja mielettömän hallitusjärjestelmän lopuksi johtavan tähän romahdukseen, ja lähetti Miinan ostamaan punaista vaatetta sekä käski hänen samalla haukkua kauppiasta niistä tunkkaantuneista ryyneistä, joita hän oli viime viikolla Kenoselle myynyt. Hra Kenonen käski Miinan huomauttaa kauppiaalle, että akanat erotetaan nyt nisuista, että nylkyrien ja huijarien aika on nyt lopussa ja että mainitun kauppiaan jalkainsa alle tallaama kansa nostaa nyt päänsä ylpeästi pilviin ja karistaa sorron ikeen niskoiltaan.
Miina lähti, höpisten mennessään hra Kenosen viimeisiä sanoja, ettei unohtaisi niitä matkalla, ja hra Kenonen juoksi vinnille noutamaan vanhan kaksipiippuisen haulikkonsa, jonka vasen piippu oli halki ja oikea hana poikki, ja sanoi, että kansan vapaus on vaarassa ja että on ryhdyttävä kiireesti rakentamaan katusulkuja, jotka ovat jokaisen hyvinjärjestetyn vallankumouksen ensimmäinen ehto.
Samalla alkoi hän huutaa Miinaa ja ilmoitti epäilevänsä mainitun henkilön lähteneen hakemaan punaista vaatetta Punaisen meren takaa, ja kun Miina palasi, tuoden kangasta, niin kysyi hra Kenonen, eikö kaupungissa tosiaankaan ole sen punaisempaa vaatetta, ollen sitä mieltä, että hänen omassa nenässään oli enemmän punaväriä.
Reväistyään itselleen puolen metrin pituisen suikaleen, josta solmi punaisen nauharuusukkeen rintaansa, sitoi hra Kenonen punaisen vaatteen lipuksi kävelykeppinä päähän, heitti pyssyn olalleen ja marssi päättäväisesti ulos puolustamaan äskensyntynyttä tasavaltaa. "Ukko läksi tekemään ihmeitä", ilmoittivat Kenosen pojat talonmies Pikkaraiselle ja juoksivat isänsä perässä.
Kadulla herätti hra Kenonen oitis huomiota, ja häneen liittyi, paitsi hänen omia poikiaan, ainakin kaksikymmentä muuta poikaa, joilla ei sillä haavaa sattunut olemaan muuta tekemistä ja jotka vihelsivät sormiinsa, hihkuivat ja hurrasivat.
Tämän johdosta marssi hra Kenosen joukkoa vastaan asestettu patrulli, joka pysäytti sen, epäillen sitä vastavallankumouksellisista hankkeista.
— Haroosii tavaarists! huusi hra Kenonen, heilutti hattuaan ja hurrasi, mutta patrulli asetti hra Kenosen keskelleen ja marssi hänen kanssaan kasarmiin, jolloin hra Kenosen otsalle kohosi kylmä hiki ja hän kysyi, oliko aikomus asettaa hänet sotaoikeuteen, vai viedäänkö hänet suoraan ammuttavaksi, saamatta kuitenkaan vastausta.
Kasarmissa riisuttiin hra Kenonen aseista, mikä tapahtui siten, että hänen olaitaan otettiin haulikko, jonka toinen piippu oli halki ja toinen hana poikki, ja hänen liivintaskustaan kääntöpääveitsi, jossa oli hämmästyttävän pieni terä ja hämmästyttävän suuri korkkiruuvi. Sitten toimeenpantiin kuulustelu, missä hra Kenonen laajasti selitti, että oli tapahtunut suuri väärinkäsitys, ja ilmoitti nuoruudestaan saakka kannattaneensa vallankumouksellisia aatteita, mainiten joutuneensa siitä syystä vanhan hallitusjärjestelmän vihoihin, mikä vihamielisyys oli muun muassa ilmennyt hänen luonaan toimeenpannussa väkivaltaisessa kotitarkastuksessa.
Kun ei toimitetussa tutkinnossa ilmennyt mitään raskauttavaa hra Kenosta vastaan, päästettiin hänet vapaaksi, kuitenkin aseettomana, sekä kehoitettiin häntä noudattamaan hillittyä ja maltillista esiintymistä ja karttamaan tietämättömien kansankerrosten yllyttämistä ajattelemattomiin ja harkitsemattomiin tekoihin, koska vanha hallitusjärjestelmä ei vielä ollut lopullisesti muserrettu ja kaupungissa oli paljon provokaattoreita, jotka koettivat saada aikaan sekasortoa ja anarkiaa.
Hra Kenonen päästi helpotuksen huokauksen, lupasi pyytämättä tehdä voitavansa anarkistien ja provokaattoreiden paljastamiseksi, kumarsi syvään ja poistui nopeasti. Päästyään seuraavaan kadunkulmaan hän lähti juoksemaan, juosten yhtä kyytiä kotiinsa asti. Siellä ilmoitti hän taanneensa vallankumoukselliselle järjestölle ja tasavallan hallitukselle rauhan säilymisen siinä kaupunginosassa, missä hän asui, josta syystä hra Kenonen kielsi kenenkään poistumasta talosta ja oli vähällä saada talonmiehen pakoitetuksi lukitsemaan portit keskellä kirkasta aamupäivää.
Hra Kenonen asettui ikkunan ääreen pitämään silmällä, mitä kadulla tapahtui, ja jos hän huomasi epäilyttävännäköisen miehen kulkevan pitkin katua, alkoi hän huutaa: "Ottakaa kiinni provokaattori!" ja jos hän näki epäilyttävännäköisen naisen, huusi hän: "Ottakaa kiinni provokaattorska!" Epäilty lähti silloin pelästyneenä juoksemaan pakoon, ja lopuksi oli koko katu hra Kenosen asunnon läheisyydessä aivan tyhjä, koska hra Kenonen epäili jokaista tuntematonta ja useimpia tuntemiaankin henkilöitä provokaattoreiksi.
Samassa lähestyi kuitenkin taloa kaksi retkun näköistä miestä, jotka olivat juovuksissa, ja hra Kenonen huusi: "Provokaattoreita!" Retkut huomasivat silloin hra Kenosen ja toinen heistä sanoi:
— Tuolla on oikein aika porvari, mennääs ja nitistetään se!
Hra Kenonen piiloutui silloin sängyn alle, huutaen rva Kenoselle, että jakobiinit olivat tulossa murhaamaan hänet, jolloin rva Kenonen meni alas ja ajoi retkut luudanvarrella pois portilta.
Kaupungin siviiliväestöön nähden sujui vallankumous onnellisesti ja rauhallisesti, ja hra Kenonen arveli sen melkoiseksi osaksi johtuneen hänen mieskohtaisesta vaikutuksestaan.
HRA KENOSEN LEIJONALIPPU
Hra Kenonen valmistaa leijonalipun ja nostaa sen talon katolle
Hra Kenonen, jonka hermot vallankumouspäivinä olivat tavattomasti kiihdyksissä, vaipui lopuksi monen valvotun päivän ja yön jälkeen syvään uneen ja nukkui neljäkolmatta tuntia raskaasti kuin synnin unessa.
Kun hän sitten heräsi virkistyneenä ja vahvistuneena sekä sielun että ruumiin puolesta, oli suuri vapauden riemu- ja juhlapäivä koittanut, ja nähdessään leijonaliput julkisten rakennusten katoilla ja kuultuaan, että leijonalipusta oli aikomus tehdä Suomen lippu, sanoi hra Kenonen hyväksyvänsä tämän päätöksen, vaikka ei sen suhteen oltu kysyttykään hänen mielipidettään. Hra Kenonen sanoi, että lippukysymyksen ratkaisemiseksi tarvitaan ennenkaikkea yksimielisyyttä, ja kotiin palattuaan ryhtyi hän kiireesti valmistamaan leijonalippua sanoen, ettei hänen kunniantuntonsa salli asua sellaisen katon alla, jonka harjalla tuo ylväs lippu ei tänä suurena päivänä hulmuaisi. Samalla huomautti hän, että leijonalipun ajoissa hankkiminen olisi ollut talon isännöitsijän tehtävä ja että isännöitsijälle olisi tämän laiminlyöntinsä johdosta annettava julkinen muistutus.
Hra Kenosen käskystä ryhdyttiin Kenosen perheessä valmistamaan suurella kiireellä leijonalippua, ja hra Kenonen ilmoitti suorittavansa sen kustannukset omasta kukkarostaan. Leijona valmistettiin hra Kenosen omakätisten piirustusten mukaan, ja kun se viimein oli saatu valmiiksi, nähtiin se maapallon merkillisimmäksi leijonaksi. Se muistutti jollain tavoin sekä vasikkaa, koiraa ja lammasta, että myöskin eräitä jo ammoin sukupuuttoon kuolleita esihistoriallisia eläimiä. Hra Kenonen oli kuitenkin itsepuolestaan hyvin tyytyväinen ja sanoi leijonan olevan taiteellisesti mieltäkiinnittävän sekä niin elävän näköisen, että voi melkein kuulla sen karjuvan.
Kenosen pojat hilasivat hra Kenosen leijonalipun lipputankoon, ja kun se siellä sitten hulmusi, avasi hra Kenonen samppanjapullon ja joi Suomen lakien leijonan maljan. Sitten joi hän vallankumouksen maljan, ja sitten vapauden maljan, tasavallan maljan ynnä eräitä muita maljoja, kunnes pullo oli tyhjä.
Hra Kenosen leijonalippu herätti lähimmässä ympäristössä hyvinansaittua huomiota, ja kaikki ohikulkevat, jotka sattuivat sen huomaamaan, osoittivat sitä sormellaan ja jatkoivat sitten nauraen matkaansa.
Iltapäivällä tuli talon isännöitsijä kotiin vapauden juhlasta, ja nähtyään lipun katolla ja kuultuaan sen olevan hra Kenosen hommia, soitti hän hra Kenoselle ja pyysi saada kysyä, mitä hän oikeastaan oli tarkoittanut, nostaessaan lipputankoon sellaisen kuvatuksen.
Siitä hra Kenonen suuresti loukkautui ja sanoi, että miehen, joka törkeästä laiminlyönnistä tai ehkäpä jostain vielä halpamaisemmasta syystä on jättänyt, ikäänkuin mielenosoituksellisesti, talonsa liputtamatta tällaisena päivänä, sietäisi puhua liputusasioista vähän varovaisemmassa äänilajissa.
Isännöitsijä vastasi siihen, ettei hänellä suinkaan ole mitään liputusta vastaan sinänsä ja että hän on kiitollinen hra Kenoselle tämän huomaavaisuudesta ja vaivoista, mutta valitti sitä, että leijona oli niin kummallisen näköinen. Isännöitsijästä oli se kaikkea muuta kuin luonnollinen leijona, ja saattaa koko talon naurunalaiseksi.
Suuttunut hra Kenonen sanoi epäilevänsä, onko luonnollisia leijonia olemassakaan ja kysyi, oliko isännöitsijän mielestä Suomen vaakunassa oleva laiha ruikelo luonnollisen näköinen. Se oli tietysti tyylitelty leijona niinkuin hra Kenosenkin leijona. Hra Kenonen väitti, että hänen valmistamassaan leijonankuvassa ilmenee todellisen villipedon raivo ja kiihko, jotavastoin esimerkiksi Aleksanterin patsaassa senaatin torilla ja muuallakin taideteoksissa olevat leijonat eivät luonteeltaan suinkaan ole mitään erämaan kauhua herättäviä jalopeuroja, noita eläinten kuninkaita, vaan muistuttavat esiintymisellään pikemminkin suuria, hyvinkasvatettuja newfoundlandilaisia koiria.
Hra Kenonen sulki puhelimen ja meni sitten vihapäissään omin käsin vetämään lippunsa alas.
HRA KENONEN KANSALAISKOKOUKSESSA
Hra Kenonen joutuu pulmalliseen asemaan, josta hän kuitenkin selviytyy tunnetulla taidollaan
Parin viikon kuluttua arveli hra Kenonen vallankumouksen korkeimpien aaltojen tyyntyneen sen verran ja kansan laajojen kerrosten mielialan rauhoittuneen siinä määrässä, että hän voisi lähteä matkustamaan maaseudulle hoitamaan liikeasioitaan, jotka olivat vallankumouksen aikana saaneet levätä. Näin ollen matkusti hän Hukkalaan, jossa hänellä oli tekeillä halonhankintasopimuksia.
Hra Kenosella ei kuitenkaan näkynyt olevan tarkkoja tietoja maaseudulla vallitsevista virtauksista, sillä kun hän saapui Hukkalan kulmakunnalle, joka on kuuden penikulman päässä rautatiestä, niin leimusivat siellä vallankumouksen liekit korkeimmillaan, sillä ne olivat syttyneet samana aamuna, koska Hukkalan väestöllä ei sitä ennen ollut aikaa ryhtyä vallankumoukseen, jotapaitsi he varovaisina valtiomiehinä päättivät ensin katsoa, miten vallankumous muualla sujui, ennenkuin itse antautuivat tuohon seikkailuun.
Kapinalliset olivat mökkiläisen Salamo Lötjösen johdolla vanginneet kylän viranomaiset, nimittäin lautamies Hovilan, poliisi Riikosen ja kuppari-Liisan ja teljenneet heidät Lötjösen perunakuoppaan, ryhtyen sitten pitämään kansalaiskokousta Lötjösen tuvassa, ratkaistakseen vangittujen kohtalon.
Hra Kenosen ajaessa kylään juoksi eräs Hukkalan kansalliskaartilaisista ilmoittamaan kokoukselle, että lihava porvaripösö oli saapunut kylään, ja kun kansalaiskokous sen kuuli, lähetti se kolmimiehisen komitean vangitsemaan hra Kenosta ja tuomaan hänet kansalaiskokouksen tutkittavaksi.
Vaikka hra Kenonen olikin kerran vallankumouspäivinä, jolloin hänen hermonsa olivat todistettavasti epäkunnossa, sattunut horjahtamaan miehekkäästä henkisestä tasapainostaan ja pakenemaan sängyn alle, niin oli hän, saavutettuaan jälleen tasapainonsa, sama peloton ja luja mies, jona me olemme oppineet häntä tuntemaan ja kunnioittamaan, ja kun komitea ryhtyi häntä pidättämään, niin tarttui hra Kenonen, joka ei suinkaan säikähdä kolmea miestä tavallisissa oloissa, ruoskanvarteen ja alkoi läimäytellä ympärilleen sellaisella raivolla, että komitea kiljuen ja kiroillen juoksi takaisin ilmoittamaan, että tuntemattomalla porvarilla oli piru nahassa ja että tarvittiin tuntuvasti lisäväkeä.
Silloin lähti kansalaiskokous, puheenjohtaja Lötjönen etunenässä, juoksemaan paikalle, ja kun hra Kenonen näki niin suuren miesjoukon tulevan, niin sanoi hän antautuvansa ylivoiman edessä.
Kansalaiskokous tarttui silloin hra Kenoseen käsistä ja jaloista ja lähti riepoittamaan häntä Lötjösen perunakuoppaan, ja hra Kenonen varoitti kokousta repimästä hänen vaatteitaan, koska se tulisi heille hyvin kalliiksi. Perunakuopan ovelle tultua avasi kansalaiskokous kuopan oven tai oikeastaan ne laudat, jotka peittivät kuopan suuta, tätä varten nostettuaan ensin syrjään lautojen painona olleet suuret kivet, ja syöksi hra Kenosen kuoppaan.
Samassa hetkessä kuin hra Kenonen katosi maa pinnalta, katosi siltä kuitenkin myös kansalaiskokouksen puheenjohtaja Salamo Lötjönen, sillä juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin kansalaiskokous syöksi hra Kenosen perunakuoppaan, tarrautui hra Kenonen, joka nähtävästi luuli, että julmurit aikoivat hänet elävältä haudata, epätoivon vimmalla Salamo Lötjösen tukkaan ja veti hänet mukanaan perunakuoppaan.
Lautamies, konstaapeli ja kuppari päästivät ihastuksen huudon, nähdessään hra Kenosen tempun, ja hyökkäsivät heti Lötjösen kimppuun sekä ajoivat hänet lyöden ja potkien perunakuopan perimmäiseen nurkkaan, jossa hänet kaadettiin vatsalleen, ja lautamies, joka oli suuri ja lihava mies, istuutui hänen päälleen, koska hänen oli mukavampi istua siinä kuin perunoilla ja koska Lötjönen siten varmemmin pysyi nurkassaan, samalla kun kuppari-Liisa teki innokkaita yrityksiä repiäkseen silmät kukistuneen Lötjösen päästä.
Kansalaiskokous oli hyvin hämillään kunnioitetun puheenjohtajansa odottamattoman ja salaperäisen katoamisen johdosta, sillä kuopan ovella hra Kenosen kanssa syntyneessä kiihkeässä käsikähmässä ei kukaan ollut ehtinyt oikein huomata, miten puheenjohtaja Lötjösen siirtyminen perunakuoppaan oikeastaan oli tapahtunut. Neuvoteltuaan asiasta päätti kokous ryhtyä keskusteluihin perunakuopassa olevien porvareiden ja viranomaisten kanssa puheenjohtaja Lötjösen vapauttamisesta, jossa tarkoituksessa perunakuopan ovilautoja siirrettiin vähän syrjään.
Aukosta pistivät heti esiin hra Kenosen suuttumuksesta leimuavat kasvot säkenöivine silmineen, ja hra Kenonen ilmoitti, että neuvottelut ovat hyödyttömiä ja Lötjönen tullaan pitämään perunakuopassa panttivankina ja lautamiehen tilapäisenä istuimena siihen saakka, kunnes kaikki vangitut ovat vapautetut ja heidän asiansa otettu kansalaiskokouksessa puolueettomasti tutkittavaksi.
Kansalaiskokous piti tämän tiedonannon johdosta uuden neuvottelun, jossa päätettiin tehdä rynnistys perunakuoppaan ja vapauttaa vangittu Lötjönen ahtaasta asemastaan ja porvarillisen virkavallan orjuudesta. Päätöstä ryhdyttiin heti toimeenpanemaan, mutta hra Kenosen, poliisin ja kupparin yhteislaukaukset perunoilla vasten hyökkääjien naamoja olivat niin tuhoisia, että rynnäkköön osaaottaneet joukot hajosivat epäjärjestyksessä.
Kun asema täten oli tullut yhä monimutkaisemmaksi, piti kansalaiskokous vielä yhden neuvottelun, jonka päätökseen ratkaisevasti vaikutti kuopasta kuuluva Lötjösen huuto, että hänen asemansa on "kriidillinen" ja pikaiset toimenpiteet siitä syystä välttämättömät. Neuvottelun päätyttyä poistettiin ovilaudat kuopan suulta ja kaikkia pidätettyjä pyydettiin käymään kansalaiskokouksen eteen, jossa heidän asiansa tulisi julkisen käsittelyn alaiseksi.
Tämän jälkeen menivät kaikki vangitsijat, vangitut ja vangittujen vanki yhdessä Lötjösen tupaan, jossa Salamo Lötjönen, senjälkeen kun poliisi ja lautamies olivat irroittaneet kouransa hänen takinkauluksestaan, ryhtyi raavituin kasvoin jälleen puheenjohtajaksi ja kehoitti valitsemaan kokoukselle pöytäkirjurin. Kun seppä Niilo Havukka oli yleensä tunnettu kirjoitustaitoiseksi, niin valittiin hänet yksimielisesti kokouksen sihteeriksi, ja hra Kenonen luovutti hänelle toimessaan tarvittavan lyijykynän ja paperin. Tästä lahjasta päätti kansalaiskokous merkitä pöytäkirjaan kansalaiskokouksen kiitollisuuden.
Puheenjohtaja Lötjönen ryhtyi senjälkeen tekemään selkoa valtiollisesta asemasta ja kahdeksantuntisesta työpäivästä, mutta hänen puhuttuaan viisi minuuttia keskeytti hra Kenonen hänet ja sanoi, ettei Lötjösellä näkynyt olevan aavistustakaan nykyisestä asemasta. Hra Kenonen sanoi, että jos kokous suostuu siihen, niin tekee hän itse selkoa nykyisestä asemasta, koska hän on ainoa läsnäolevista, joka on mieskohtaisesti ottanut osaa vanhan hallitusjärjestelmän kukistamiseen, missä toimituksessa hänen osuutensa, vaikka hän ei tahtonutkaan sillä kerskata, saattoi olla suurempi kuin yleensä luullaankaan.
Puheenjohtaja esitti tämän jälkeen kokouksen ratkaistavaksi, eikö hra Kenosta olisi pidettävä porvarina hänen ilmeisen lihavuutensa takia, johon hra Kenonen pyydetyksi selitykseksi ilmoitti, että lihavuus on hänessä luonnon vika, johon hän itse on syytön, ja jonka vuoksi ei siis ole kohtuullista saattaa häntä kansalaisten halveksimisen ja poikottauksen alaiseksi. Sitäpaitsi huomautti hra Kenonen tuimasti, ettei hänen tietääkseen ollut missään määrätty maksimipainoa kansanvaltaisuuden harrastajille, minkä kiistämättömän ja terveen näkökohdan kokous hyväksyi. Kun hra Kenonen vielä oli kertonut alkaneensa uransa paimenpoikana ja saaneensa silloin kärsiä niin paljon vääryyttä ja riistoa tunnottomien manttaalijussien taholta, että hänen nuori ja tunteellinen sydämensä oli siitä iäksi päiväksi katkeroitunut, ja erään köyhän suutarin olleen kuolemaansa saakka hänen lapsuudenystävänsä, niin oli hra Kenonen valloittanut kokouksen jäsenten myötätunnon puolelleen. Hra Kenonen kysyi silloin, oliko kokouksen tarkoitus valita hänet myöskin puheenjohtajaksi, johon kokous vastasi yksimielisesti myöntävästi, ja Lötjöselle sanottiin:
— Tule pois Lötjönen sieltä pöydän takaa ja päästä tämä vieras puhumaan!
Lötjönen kysyi varmuuden vuoksi, oliko se kansan tahto, ja kun kokous oli vakuuttanut sen sitä olevan, luopui hän vallastaan, ja hra Kenonen otti ohjakset heti lujiin ja hallitsemaan tottuneisiin käsiinsä.
Senjälkeen piti hra Kenonen ytimekkään puheen, jossa hän sanoi vanhan ajan ilta-auringon laskeneen ja uuden ajan aamuruskon kultaavan taivaanrantaa, sekä esitti käsiteltäväksi kysymyksen Hukkalan viranomaisten virkatointen laillisuudesta.
Aluksi ilmoitettiin, että eräs viranomaisista, kiertokoulunopettaja Sihvilä oli poistunut paikkakunnalta vallankumouksen puhjetessa, jonka johdosta päätettiin lausua hänelle halveksiminen ja julistaa hänet virastaan erotetuksi siihen saakka, kunnes hän on puhdistautunut kansalaiskokouksen edessä ja pyytänyt kansalaisilta anteeksi kieräilevän menettelynsä. Tehty ehdotus, että hänet merkittäisiin pöytäkirjaan provokaattoriksi, hylättiin hra Kenosen ehdotuksesta todistusten puutteessa huutoäänestyksellä.
Otettiin sitten käsiteltäväksi lautamies Hovilan asia. Kun ei hänen virkatoimiaan vastaan ollut mitään muistuttamista, niin lausuttiin hänelle vain kansalaisten surkuttelu sen johdosta, että hän oli vanhan järjestelmän aikana toiminut lautamiehen ammatissa.
Poliisi Riikosen suhteen ilmoitettiin, että hän oli toiminut liian virkavaltaisesti ja pitänyt kävellessään sunnuntaina kirkkomäellä kuonoaan liian korkealla muulloin paitsi tyttöjen seurassa, josta syystä hänen on erottava. Kun Riikoselta kysyttiin, mitä hänellä olisi asian johdosta lausuttavana, sanoi Riikonen, että hän antaa koko kokoukselle kanan hännän eikä missään tapauksessa tule eroamaan, elleivät viranomaiset erota häntä. Tämän johdosta lausuttiin Riikoselle kansalaisten surkuttelu, ja Riikonen sanoi, että jos kokous suostuu luopumaan eroamisvaatimuksesta ja tyytyy lausumaan hänelle vain halveksimisensa, niin alistuu hän tuomioon, jotapaitsi Hukkalan asukasten on näistä puolin valta hänen puolestaan tuulastaa niin paljon kuin tahtovat.
Hra Kenonen huomautti, tahtomatta millään tavoin vaikuttaa kokouksen vapaaseen päätösvaltaan, että jos Riikonen eroaa, niin saadaan Hukkalaan uusi, ehkä entistä ankarampi poliisi. Asiata harkittuaan päättikin kokous, että tyydytään vain halveksimisen lausumiseen. Riikonen kysyi, merkitäänkö se pöytäkirjaan, johon kansalaiskokous arveli, että mitä se siellä tekee… kuulithan sinä sen nyt omin korvin.
— Paperikin voi loppua, lisäsi pöytäkirjan pitäjä, johon kokous vastasi, että kirjoita pienempiä puustaimia äläkä kirjoita kaikkea mitä kuulet.
Seuraava asia Hukkalan kansalaiskokouksen työjärjestyksessä oli kuppari-Liisan erottamista koskeva ehdotus, josta syntyi kokouksen kiivain väittely.
Sattuneesta syystä on tätä asiaa koskeva kohta kokouksen pöytäkirjasta ollut julkaistuna sanomalehdessä, joten voimme liittää sen tähän siinä muodossa, johon kirjuri Havukka oli sen pukenut:
"Viites pykälä esitettiin entiset mätännykset puhtistettua siirtämään kupparin toimi pois entiseltä kupparilta eräiten henkilöiten taholta esitettynä että kupparilla on kaksi eri tointa kupparin ja povarin joten kupparin ammatti olisi lakkautettava. Puheessa tuotiin esille raskauttavia surkutteluja häpeällisten y.m. syiten tähten mutta enemmistön pantua jyrkästi laitonta erottamisvaatimusta vastaan sanoen: provogaattoriksi sekä kupparin itsensä saapuvilla olleena pitettyä lyhyen valaisevan puolustuspuheen alkoi kiivas puheenvaihto, etesvastuun uhalla, johtuen vähä välin yleis mölinäksi, kun niinkutsutut puupuntarin aikuiset huuti alas puhujat, jonka kokoukseen saapunut eräs asiantunteva henkilö jota nimitettiin Herra kenoseksi sai vaikenemaan lyöten nyrkin pöytään ja tehten selvässä valossa tulevia huomautuksia lain perusteella. Äänestyksen perusteella jäi kupparin ammatti entiselleen, mille päätökselle nähtiin kansalaisten ja kupparin vienosti hymyilevän".
Kaikkien asiain tultua käsitellyiksi kiitti hra Kenonen kokouksen osanottajia ja julisti kansalaiskokouksen päättyneeksi.