Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä

HRA KENONEN KUVERNÖÖRINÄ

Hra Kenonen otetaan vastaan kuvernöörinä ja joutuu suurten kunnianosoitusten esineeksi

Seuraavana päivänä istui hra Kenonen junassa, lähestyen höyryn voimalla läänin pääkaupunkia. Hän oli erittäin tyytyväisellä mielellä muistellessaan, miten hän taitavasti ja valtioviisaasti oli osannut järjestää vallankumouksen kautta syntyneet sekavat olot Hukkalan kulmakunnalla. Sitäpaitsi oli hän yhtä taitavasti osannut järjestää omatkin yksityisasiansa ja saanut aikaan olosuhteisiin katsoen sangen arvokkaita halkosopimuksia. Hra Kenosen vilpittömästä sydämestä kohosi korkeuteen harras toivomus, että kaitselmus siunaisi hänen työnsä ja antaisi ensi talveksi oikein kovat ja kylmät ilmat.

Astuessaan läänin pääkaupungin asemalla ulos toisen luokan vaunusta, jonka ainoa matkustaja hän oli ollut tällä hiljaisella ja vähäliikenteisellä rataosalla, levisi hra Kenosen edessä suuri ihmismeri, joka ulottui aina asematalon taakse, ja kun hra Kenonen näyttäytyi, virittivät laulajat tervehdyksensä:

"Sua tervehdin…"

Hra Kenonen katseli ympärilleen nähdäkseen, keneen tämä kunnianosoitus oli kohdistettu, mutta hän ei nähnyt vaunusillalla ketään muita, niin että hänen täytyi pakostakin uskoa sen olevan tarkoitetun juuri hänelle itselleen. Hra Kenonen hämmästyi hieman, mutta arveli, että kaupunkilaiset tahtoivat osoittaa hänelle mieltään sen johdosta, että saivat keskuuteensa henkilön, joka oli ollut mukana pääkaupungissa vallankumouspäivinä ja itsekin ottanut osaa tuohon suureen historialliseen näytelmään. Hra Kenonen paljasti siis päänsä ja kumarteli oikealle ja vasemmalle, jolloin yleisö alkoi heiluttaa hattujaan ja nenäliinojaan ja huutaa:

— Eläköön!

Samassa astui esiin eräs tuntematon, mutta tärkeännäköinen herra, jolla oli leuassaan pitkä parta ja kädessään melkein parran pituinen paperi, josta hän alkoi yskien ja köhien ja niiskuttaen lukea tervehdyspuhetta. Hän sanoi läänin asukkaiden olevan iloissaan siitä, että he olivat vihdoinkin saaneet maaherrakseen miehen, jonka taito, kokemus ja koeteltu kansalaiskunto teki hänet itseoikeutetuksi siihen korkeaan virkaan, joka hänelle oli uskottu, ja hän toivoi uuden maaherran hyvin viihtyvän paikkakunnalla ja käyttävän valtaansa lakien suojelemiseksi ja läänin asujamiston menestykseksi.

Hra Kenosen päätä huimasi hänen kuullessaan, että hänet oli maaseudulla matkustaessaan ja Lötjösen perunakuopassa ollessaan nimitetty kuvernööriksi. Mutta kun hän tiesi ja muisti, etteivät tällaiset tapaukset vallankumouksen jälkeen ja kansanvaltaisena aikana suinkaan olleet mahdottomia, niin päätti hän heti ilman muuta alistua kohtaloonsa, vaivaamatta asialla päätään sen enempää. Lakki kädessä piti hän siis pontevan isänmaallisen puheen, huomauttaen Jaakko Ilkasta ja sortovallan kukistamisesta, lupasi virassaan noudattaa lakia ja oikeutta sekä valvoa kansan, etenkin köyhän kansan etuja, ja kohotti sitten kolminkertaisen eläköönhuudon isänmaalle.

Kun jyrisevät eläköönhuudot olivat kaikuneet, lähti hra Kenonen asemalle häntä varten varatulla kuomureellä ajamaan lääninhallitukseen, missä koko virkakunta juhlapuvuissa otti hra Kenosen vastaan, ja lääninsihteerin esiteltyä uudelle kuvernöörille virkamiehet ja lausuttua hänet tervetulleeksi, karautti hra Kenonen kurkkuaan ja loi ympärilleen hallitsijamaisen silmäyksen, sanoen olevansa ankara, mutta oikeudenmukainen mies ja vaativansa alaisiltaan etusijassa ahkeruutta, täsmällisyyttä ja järjestystä.

Sitten hän astui kuvernöörin virkahuoneeseen, antoi määräyksen, ettei häntä saanut häiritä, istuutui komeaan tuoliin komean pöydän ääreen, otti eteensä arkin virallista paperia ja käteensä kynän sekä ryhtyi harjoittelemaan nimensä kirjoittamista uutta asemaansa vastaavalla tavalla. Siinä toimessa tuhersi hän parhaillaan, kun ovi aukeni ja uusi kuvernööri, nimittäin oikea kuvernööri, joka oli sattunut eräällä väliasemalla jäämään junasta ja jatkanut matkaansa tavarajunassa, astui sisään.

Hra Kenonen luuli häntä joksikin lääninhallituksen vahtimestariksi ja sanoi:

— Kun vasta tulette sisään, niin koputtakaa ensin ovelle!

Uusi tulokas kumarsi ja pyysi anteeksi, jääden sitten seisomaan.

— Mitä asiaa? kysyi kuvernööri Kenonen lyhyesti ja virallisesti.

— Minä olen vain uusi kuvernööri, sanoi toinen.

— Oletteko hullu! sanoi hra Kenonen. — Kuvernööri olen minä. Te saatte kyllä pysyä vielä vahtimestarina, mutta oppikaa ymmärtämään asemanne. Minun kanssani ei leikitellä! Saatte mennä!

Uusi kuvernööri meni lääninsihteeriltä kysymään, kuka se hullu mies oli, joka istui kuvernöörin virkahuoneessa ja sanoi olevansa uusi kuvernööri.

Siitä syntyi suuri huuto ja hälinä ja juoksu ja ovien pauke koko lääninhallituksessa, ja hetken kuluttua selvisi asia. Oltuaan tunnin kuvernöörinä ja opittuaan juuri kirjoittamaan nimensä uudella, kuvernöörimäisellä tavalla, luovutti hra Kenonen vallan käsistään ja sanoi tekevänsä sen kaipauksetta. Hän sanoi, että tämän läänin asukkaat olivat maailman suurimpia tolvanoita, kun eivät osanneet erottaa kuvernööriä oikeasta kunnon ihmisestä, ja että häntä siitä syystä oli huvittanut laskea vähän leikkiä mainittujen tolvanoiden kustannuksella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi haluavansa mieluummin olla tylsämielisten hoitolaitoksen johtajana kuin sellaisten pässinpäiden kuvernöörinä. Hra Kenonen oli sanallasanoen vähän vihainen, mutta kun oikea kuvernööri laski kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi, eikö hän saisi tarjota hra Kenoselle päivällistä seurahuoneella, niin leppyi hyväsydäminen hra Kenonen oitis, ja päivällisten lopulla tuli hän huomattavasti iloiselle tuulelle, veti kuvernööriä, jonka kanssa hän oli entisenä virkaveljenä juonut veljenmaljat, parrasta, lupasi Suomen tasavallan presidentiksi tultuaan koroittaa hänet kuvernööristä ministeriksi, ja lauloi jymeällä äänellä:

"Talvi on jo laannut raivoomasta…"

Nyttemmin saa hra Kenonen, tehdessään jonkun uuden tuttavuuden, puheeseensa ohimennen aina jollain tavoin sovitetuksi sellaisen lauseen kuin että:

— Se oli jokseenkin samoihin aikoihin kuin minä väliaikaisesti hoidin kuvernöörinvirkaa…

RÄJÄHDYKSEN UHKA KENOSEN PERHEESSÄ

Hra Kenonen huomaa, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on räjähtämäisillään

Eräänä päivänä ilmoitti rva Kenonen, että kylpyhuoneen kuumavesipannu on epäkunnossa.

Hra Kenonen laski ensin sikarin hampaistaan tuhkakuppiin, voidakseen esteettömämmin esiintuoda ajatuksensa, ja sanoi sitten haluavansa tietää, mikä tässä talossa ei olisi epäkunnossa. Hän sanoi, ettei hänen kallis ja sisälmyksiä raatelevalla työllä kokoonhaalittu omaisuutensa kelvannut muutaman kuukauden perästä muuhun kuin romukauppaan, ja sinnekin vain suurella hinnanalennuksella. Tälle vandaalimaiselle perheelle, joka ties mistä oli ilmestynyt hänen ympärilleen, ei mikään ollut pyhää ja koskematonta, ja kaikki, mikä joutui sen läheisyyteen, murskautui ja mureni tomuksi. Sanotaan koin syövän ja ruosteen raiskaavan, mutta niin koi kuin ruostekin ovat viattomia kapalolapsia hänen perheeseensä verrattuina. Viime syksynä oli kaasukeittiö epäkunnossa, sitten oli talvella keittolaatikon kansi halki, sitten murskattiin Elias Lönnrotin kipsinen rintakuva…

Rva Kenonen pyysi hra Kenosta muistamaan, että hän itse oli pudottanut sen permannolle, etsiessään kadonnutta nappia.

Hra Kenonen sanoi, että kun esineet tässä huoneistossa ovat asetetut sillä tavoin kuin ovat, niin on tavallisen ruumiillisen olennon mahdoton lähestyä niitä, ilman että ne kaatuvat tai tippuvat permannolle. Viime kuussa annettiin tuulen särkeä ikkunaruutu, ja keittiössä huvitellaan aamusta iltaan posliinien murskaamisella. Hra Kenosen sateenvarjon varsi on poikki, pojat ovat reistailleet kirjoituspöydällä olevalla täytekynällä, niin ettei se kelpaa enää mihinkään, ja makuukamarin sähkölamput ja keittiön oven lukko ovat epäkunnossa. Ja nyt ilmoitetaan se ilosanoma, ettei kylpyhuonekaan ole säilynyt yleiseltä hävityksen kauhistukselta. Hra Kenonen kysyi, miksi ei yhtähyvin ole ostettu dynamiittia ja pamautettu kaikkea yhdellä kertaa ilmaan, että olisi päästy vähemmällä vaivalla? Mutta se olisi tietysti ollut hänelle liian helppo ja tuskaton loppu. Hänet on päätetty kiusata kuoliaaksi hitaasti, pala palalta. Hänet tahdotaan paistaa hiljaisella tulella…

Hra Kenonen pysähtyi hengähtämään ja kysyi sitten, mikä kylpyhuoneen kuumavesipannua siis vaivasi, ja kun rva Kenonen vastasi, ettei sen hanasta juokse vettä, niin sanoi hra Kenonen, että joku lyhytjärkinen taulapää on tietysti kääntänyt hanaa väärinpäin ja katkaissut sen.

Sitten pisti hra Kenonen sikarin hampaisiinsa ja lähti kylpyhuoneeseen ottamaan asiasta mieskohtaisesti selkoa. Hän väänsi jotain hanaa ja vesi alkoi virrata ammeeseen.

Hra Kenonen palasi takaisin ilmoittamaan, että kylpyhuoneen-vesipannu on kunnossa ja ettei hän ymmärrä, kuinka kukaan on voinut luulla, ettei se toimisi. Hän käski pistää vain surutta puita pesään pannun alle, vaikka puut olivatkin kalliita, sillä oli jokseenkin samantekevää, tuliko se suuri konkurssi, johon tällainen taloudenhoito joka tapauksessa johti, muutamaa päivää ennemmin taikka myöhemmin. Hän toivoi kuitenkin voivansa ottaa yhden ammekylvyn ennen taloudellisten asiainsa lopullista romahdusta.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tuli palvelijatar ilmoittamaan hra Kenoselle, että kylpyhuoneen pannu on kuuma ja että kylpy siis olisi muuten valmis, mutta pannusta ei tule tippaakaan vettä. Hra Kenonen sanoi, ettei siitä ennenkään ole tullut vettä, ellei asianomaisilla henkilöillä ole ollut älyä, kekseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä vääntää vesihana auki. Hän pyysi palvelijattaren mukaansa ja sanoi tahtovansa näyttää sen ihmeellisen tempun, millä vettä saa pannusta, ja mikä vetää melkein vertoja Mooseksen ihmeelle, kun hän sauvallaan iski kallioon, niin että siitä puhkesi vesisuoni.

Hra Kenonen astui edellä kylpyhuoneeseen, väänsi hanaa ja katso: vesisuihku syöksi kohisten ammeeseen.

— Näin se tapahtuu, sanoi hra Kenonen opettavaisella äänenpainolla.

— Niin, vastasi palvelijatar. — Se hana onkin kunnossa. Se on kylmävesihana.

— Mitä! sanoi hra Kenonen ja pisti varovaisesti sormensa vesisuihkuun.

Totta oli. Vesi oli aivan kylmää.

Hra Kenonen painoi kämmenensä vesipannun kylkeen, mutta veti sen samassa ärjähtäen takaisin. Pannun kylki oli tulikuuma.

— Kuumavesihana on siellä toisella puolen, neuvoi palvelijatar.

Hra Kenonen väänsi nyt sitä hanaa, hän väänsi sen auki ja tempoi sitä sitten kaikkiin suuntiin, mutta turhaan. Ei tippaakaan tirahtanut.

— Ulos! huusi hra Kenonen. Pannu räjähtää!

Molemmat syöksyivät ylinniskoin ulos eteiseen, hra Kenonen huusi kokoon perheensä, sanoi, että vesipannu on tukkeutunut, ja kun se on jo tulikuuma, niin räjähtää se tuossa tuokiossa. Sitten tunki hra Kenonen perheensä rappukäytävään ja sieltä alas portille, minkä jälkeen kaikki jäivät pelosta kalpeina odottamaan räjähdystä.

Pelästyneitä naapureita, jotka olivat kuulleet, että Kenosen perheessä odotetaan räjähdystä, kokoontui portille kuulemaan hra Kenosen selostusta asiasta. Hra Kenonen sanoi, että jollei hän ajoissa olisi huomannut vaaraa, niin olisi koko perhe sortunut raunioihin.

Joku ehdotti, että mentäisiin soittamaan poliisikamariin, ja joku toinen esitti, että hälyytettäisiin palokunta paikalle. Kenosen naapuri Hyrylä kysyi, oliko hra Kenonen ehtinyt sammuttaa tulen pannun alta. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ollut ehtinyt sitä tehdä, ja jätti sanomatta, ettei hän ollut muistanutkaan koko toimenpidettä.

Hra Kenonen katsahti sitten ympärilleen ja sanoi, että jos joku menisi sammuttamaan tulen kylpyhuoneen pesästä, niin maksaisi hän viisi markkaa. Talonmies Pikkarainen, joka oli tapaturmavakuutettu neljästätuhannesta markasta ja joka huomasi tässä olevan tilaisuuden ansaita kunniallisella ja urhoollisella tavalla koko tuon summan, jos pahoin kävisi, sanoi tahtovansa yrittää, jos hra Kenonen maksaa hänelle viisikymmentä markkaa. Hra Kenonen huomautti, ettei hän ole Rothschild, ja tarjosi neljääkymmentä markkaa. Talonmies Pikkarainen pyysi hra Kenosta ottamaan huomioonsa, että hän menee päätään kaupalle, jolloin hra Kenonen sanoi, että pannaan sitten riitarahat kahtia, ja lisäsi viisi markkaa sekä lupasi kustantaa ruumisarkun ja kuolemanilmoituksen, jos Pikkaraiselle kävisi hullusti. Pikkarainen hyväksyi nämä ehdot, jolloin Pikkaraisen muija rupesi huutamaan ja tarttui kiinni Pikkaraiseen, ja hra Kenonen tarttui Pikkaraisen muijaan ja piteli häntä kiinni siihen asti kunnes Pikkarainen oli ehtinyt ylös portaita Kenosen asuntoon.

Kaikki olivat nyt suuressa levottomuudessa Pikkaraisen puolesta, ja Pikkaraisen vaimo itki ja väänteli käsiään ja sanoi, että hän oli nähnyt viime yönä niin pahaa untakin, ja tätä se nyt ennusti. Hän sanoi Pikkaraisen nuoruudestaan pitäen olleen sellaisen huimapään, ettei se ymmärtänyt ensinkään pelätä henkeään eikä ajatellut, että hänellä oli vaimo ja kolme lasta.

Hra Kenonen lohdutti Pikkaraisen vaimoa sillä, että jos pannu räjähtää, niin menee Pikkarainen niin pieniksi palasiksi, ettei hänen hautajaisistaan ole paljonkaan vaivaa, mutta ei edes tämä käytännöllinen näkökohta voinut sanottavasti lieventää Pikkaraiskan surua. Samassa tuli talon isännöitsijä ulos portista ja nousi häntä kadulla odottavan ajurin rattaille. Nähdessään väkijoukon kysyi hän, mitä oli tapahtunut, jolloin kolme akkaa alkoi huutaa yhtä aikaa, saamatta siitä huolimatta asiaa kuitenkaan isännöitsijälle täysin selväksi. Senverran hän sentään tajusi, että oli kysymys Kenosen kuumavesipannun räjähtämisestä, ja sen kuullessaan suuttui hän ja sanoi, ettei hänelle tarvitse syöttää järjettömyyksiä. Huomauttaen, että Kenosten asunto on aina kaikenlaisten epäjärjestysten pesäpaikka ja ettei itse paholainenkaan voi tietää, milloin siellä on tosi käsissä ja milloin vain turha hälyytys, mihin hra Kenonen vastasi puristamalla nyrkkiään isännöitsijän nenän edessä, käski vihastunut isännöitsijä ajurin ajaa ja jätti akat voivottelemaan isännöitsijän tylyyttä ja kovasydämisyyttä.

Pikkarainen viipyi Kenosten huoneistossa ihmeteltävän pitkän ajan asian kiireellisyyteen katsoen, ja kun hän sieltä palasi, kysyivät akat, oliko hän vielä hengissä ja oliko pannu räjähtänyt.

Pikkarainen sanoi, että tuli on nyt sammutettu, ojensi kätensä ja karhusi hra Kenoselta 45 markkaa. Hra Kenonen maksoi sanoen, että kyllä se oli hyvin kallis palkka niin pienestä työstä, ja kun Pikkarainen oli pistänyt rahat taskuunsa, niin sanoi hän, ettei hän ymmärrä, minkätähden sillä tulen sammuttamisella oli niin kiire. Hän oli sitä mieltä, ettei pannu olisi räjähtänyt, vaikka se olisi kuumennettu niin, että se olisi sulanut, sillä se ei voisi räjähtää, vaikka se olisi vettä täynnäkin, koska höyry pääsee siitä putkea myöten ulos, ja sitäpaitsi ei Kenosen pannussa ollut vettä tippaakaan, siitä kun oli eräs juotos mennyt rikki, joten paras, minkä hra Kenonen voi tehdä, oli kutsua joku ammattimies korjaamaan pannua.

Pikkarainen meni tiehensä, taputellen sitä taskua, missä rahat olivat, ja hra Kenonen sanoi, että Pikkarainen on keinottelija, jolle mammona on tullut jumalaksi ja jonka tunnuslauseena on, että tarkoitus pyhittää välikappaleet.

Seuraavana päivänä tuli vaskiseppä korjaamaan hra Kenosen kylpyhuoneen
pannun, ja kun hän työnsä päätyttyä esitti laskun, niin sanoi hra
Kenonen, että kyllä talonmies Pikkarainen sen maksaa, ja neuvoi hänelle
Pikkaraisen asunnon talon kellarikerroksessa.

Pikkarainen ei tietenkään maksanut, vaan oli hra Kenosen se tehtävä. Hra Kenonen maksoikin lopuksi ja sanoi sitten, että jos hänen asunnossaan vastaisuudessa rupeaa joku paikka räjähtämään, niin saa se ainakin hänen puolestaan rauhassa räjähtää. Sittenpähän hän pääsee eroon koko roskasta ja Pikkaraisesta.

HRA KENOSEN SUHTAUTUMINEN PÄIVÄN TAPAHTUMIIN

Kalle Kenonen paljastaa talonmies Pikkaraiselle perhesalaisuuksia

— No kuinkas teillä nyt jaksetaan ja mitä isäsi arvelee nykyisistä oloista? kysyi talonmies Pikkarainen, joka halkovajassa sahasi keittiöpuita, Kalle Kenoselta, joka tapansa mukaan istui vajan kynnyksellä, koettaen houkutella luokseen pihalla lieruilevaa Hyrylän harmaata kissaa, sitoakseen nuoran sen häntään.

— Te näytte haluavan urkkia perhesalaisuuksia, huomautti Kalle ja heitti kissaa tuohenpalasella, kun ei saanut sitä luokseen. — Meillä jaksetaan aina hyvin, mutta isäukko on kehoittanut meitä noudattamaan varovaisuutta puheissamme, koska hän aikoo ruveta valtiomieheksi ja sanoo, ettei ole suinkaan mahdotonta, että hän päättää päivänsä senaatintorin varrella olevassa keltaisessa talossa. Meidän ukosta tulisikin vähän ponteva senaattori, vai mitä?

— Kyllä kai, myönsi Pikkarainen ja kysyi, mitä hra Kenonen arveli, kun kuuli, että rosvot päästetään vapauteen.

— Kun ukko sen kuuli, niin alkoi hän heti tutkia, oliko hänen brovninkinsa kunnossa. Sitten hän sanoi, että rosvotkin ovat ihmisiä ja veljiämme, ja että nyt tuli joukko uutta ja levännyttä apuväkeä uuden Suomen työmaalle, mutta meni iltapäivällä panettamaan tavaransa murtovarkausvakuutukseen. Ukko selitti, että koska on tapahtunut, että enkelitkin ovat langenneet, niin on mahdollista, että vanha rosvokin voi langeta kiusaukseen nähdessään hänen kultakellonsa ja hopeisen paperossikotelonsa. Sitten kyseli hän eräältä vanginvartijalta, millaista väkeä nykyaikaiset rosvot ovat, ja juteltuaan puoli tuntia vartijan kanssa oli isäukko hyvin vihaisen näköinen ja lähetti senaattiin kirjelmän, jossa hän esitti, että myöskin hullujenhuoneiden portit avattaisiin ja herrasväkeä pyydettäisiin käymään ulos, koska ne, jotka ovat siellä sisällä, eivät enää ole sanottavasti hullumpia kuin nekään, jotka ovat niiden ulkopuolella. Seuraavana päivänä sanoi hän tahtovansa laskea hieman leikkiä senaatin kustannuksella ja antaa sille pienen piikin, ja hiipi senaattiin täysi-istunnon aikana, pisti päänsä ovesta sisään ja kysyi, aikooko lautakunta ottaa hänen esityksensä heti käsiteltäväksi, vai asettaako se komitean, johon hänet kutsutaan puheenjohtajaksi. Kotimainen hallitus heitätti silloin kahdella suurimmalla vahtimestarillaan isän ulos torille, jolloin ukon henkselit katkesivat, ja isä järjesti heti kirkon portaille mielenosoitus- ja vastalausekokouksen, johon kerääntyi joutilasta väkeä satakunta henkeä. Ukko ilmoitti kokoukselle housujaan kannatellen, että maan hallituksen oli ottanut käsiinsä joukko epäilyttäviä ja väkivaltaisia aineksia, ja ehdotti, että mentäisiin heittämään ne sieltä ulos. Kansalaiset hyväksyivät tämän esityksen huutoäänestyksellä, mutta miliisit pidättivät isäukon ja veivät hänet alempien kansankerrosten hihkuessa poliisikamariin, jossa isä piti puheen kokoontumis- ja lausuntovapaudesta ja sanoi olevansa mielivallan uhri. Miliisit kysyivät silloin isältä, antaako hän kunniasanansa, ettei enää toimeenpane epäjärjestyksiä, ja isä sanoi antavansa sellaisen sitoumuksen kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, kahden viikon irtisanomisajalla kummaltakin puolen.

— Vai pelkäsi isäsi, että irtipäästetyt rosvot ryhtyvät entiseen ammattiinsa, sanoi talonmies.

— Kyllä kai hän vähän pelkäsi, myönsi Kalle. — Mutta meidän ukko ei olekaan mikään jästipää. Hän sanoi äidille, että kyllä hän osaa järjestää asiansa niin, että rosvot jättävät ainakin hänet rauhaan, ja kun hän kuuli, että Kakolan vangit toimeenpanevat palatsissaan vapaus- ja veljestymisjuhlan vaihtelevalla ohjelmalla, jossa on sekä hengellisiä että isänmaallisia numeroita, niin matkusti hän heti Turkuun, toisessa taskussaan "Siionin Kannel" ja toisessa "Kokoelma Isänmaallisia Runoja". Juhlassa, jonka rosvot pitivät Kakolan pihalla, ja johon oli vieraiksi kutsuttu vartijat perheineen ja kaupungin valtuusmiehet, sanoi ukko tuovansa tervehdyksen aateveljiltä Helsingissä ja huomautti, että nyt, kun temppelit ovat muuttuneet ryöväreitten luoliksi, ovat ryöväreitten luolat muuttuneet aatteen temppeleiksi. Silloin alkoivat ryövärit kiristellä hampaitaan ja näyttivät aikovan hirttää ukon vankilan porttiin, mutta he rauhoittuivat, kun isäukko käsiään levitellen sanoi puhuvansa vain vertauksilla ja vakuutti Kakolan olevan ainoan paikan koko maassa, jossa nykyisin todellinen vapaudenhenki ja sopusointu vallitsi. Sitten pyyhki hän silmiään ja otti runokirjan taskustaan ja lausui sen runon Ilkasta, jonka hän vallankumouksen aikana paukutti suustaan meidän salissa. Ukko onkin hyvä lausuja, vaikka hän ei olekaan käynyt lausuntokursseilla, ja kun hän karjui runoaan, niin olivat rosvoilta korvakalvot haljeta. Ryövärit taputtivatkin käsiään oikein vimmatusti, kun lausunta oli päättynyt, ja silloin piti ukko vielä pienen puheen, jossa hän toivoi heidän noudattavan Ilkan esimerkkiä ja pyrkivän päättämään päivänsä yhtä kauniilla ja isänmaallisella tavalla. Rosvot olivat haltioissaan ja kantoivat isäukkoa juhlakulkueessa ympäri pihan, laulaen "Arvoa mekin ansaitsemme", ja ukko heilutti toisella kädellään hattuaan ja piti toista kättään sydämellään, koska hänen lompakkonsa oli vasemmanpuolisessa povitaskussa. Ennen poislähtöään puristi isäukko kuudensadan rosvon kättä ja kutsui heitä vapauteen päästyään käymään luonaan.

Kotiin palattuaan kertoi isä kaiken äidille ja sanoi, että rosvojenkin kanssa tulee kyllä toimeen, kun vain osaa kohdella heitä oikealla tavalla. Isä sanoi, että sympatiian osoitus vaikuttaa rosvon sydämeen niinkuin suloinen balsami, mutta äiti kalpeni, kuultuaan isän kutsuneen kuusisataa rosvoa vieraikseen, ja isä nauroi ja sanoi, että hän oli tietysti ilmoittanut väärän osoitteen, koska hän ei ole mielipuoli. Isä sanoo, että jos meidän hallituksella olisi sellainen kyky kuin Napoleonilla oli asettaa oikeat miehet oikeille paikoilleen, niin tehtäisiin hänestä jo huomenna vankeinhoitohallituksen ylipäällikkö.

— Pelkäsikö isäsi tulipaloa, kun palokunta oli lakossa? kysyi talonmies.

— En tiedä, mutta ei hän ainakaan antanut koko aikana tehdä tulta. Hän otti heti kaikki tulitikut takavarikkoon, eikä antanut edes ruokaa valmistaa, vaan sai palvelustyttö käydä ostamassa ruoan valmiina kansankeittiöstä. Isä sanoi lakon tarkoituksena olevan muuttaa Helsinki tuhkakasaksi, johon maan uudet vallanpitäjät saisivat kylvää nauriita. Ukko puuhasi koko ajan meidän pienen paloruiskun ääressä, ja kaikki astiat olivat vettä täynnä.

— Ilmankos teillä olikin niin märkää ja vetistä, kun minä viimeksi toin teille puita, sanoi talonmies.

— Vetistäkö! huudahti Kalle halveksivasti. — Mitäs se nyt oli, mutta silloinhan meillä vetistä oli, kun vesijohtolaitoksen miehet uhkasivat tehdä lakon.

Isä tuli eräänä sunnuntaina kaupungilta paltto auki ja huusi, että vesijohtolaitoksella tulee nyt lakko ja että meidän täytyy varata itsellemme ajoissa vettä, ettemme kuolisi janoon ennen maallemuuttoamme. Isä sanoi, että hän muuttaa ensi tilassa Saimaan rannalle, jossa ei ainakaan vedestä tule puutetta, varsinkin jos hallitus varovaisuuden vuoksi antaisi tukkia Imatran, josta ei ole käytännöllistä hyötyä muille kuin itsensä hukuttajille ja joka tuhlaa äärettömät määrät Saimaan vesiaarteista.

Isä määräsi, että kaikki astiat on täytettävä vedellä, ja antoi täyttää ensin kylpyammeen ja sitten pienemmät astiat. Kun kaikki astiat olivat täynnä, niin ettei ollut edes yhtä tyhjää kahvikuppia, katseli isä ympärilleen ja täytti sitten rasvanahkaiset kalastussaappaansa varrensuita myöten. Sitten käski hän meidän kaikkien juoda vettä niin paljon kuin vatsaan mahtui ja sanoi toivovansa, että hän olisi erämaan laiva eli kameli, voidakseen juoda yhdellä kertaa kahden viikon tarpeen. Meidän oli pakko latkia vettä niin paljon, että pelkäsimme vesipöhöä, mutta seuraavana aamuna ukko ilmoitti, että vaara on vältetty ja vesijohtomiesten kanssa saatu sopimus aikaan, ja kun äiti sen kuultuaan nuhteli häntä siitä, että hän oli aiheuttanut perheessään sellaisen vedenpaisumuksen, niin sanoi isäukko vain, että parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, ja lähti asioilleen kaupungille.

Isä sanoo kaikkien lakkorettelöiden johtuvan siitä, ettei kaupungin hallitus ymmärrä ajan henkeä ja vaatimuksia. Ukko on sitä mieltä, että sosialistienkin uusi kunnallislaki oli jo syntyessään aivan homeessa vanhoillisuudesta ja taantumuksellisuudesta, ja motkotti varsinkin siitä, että äänioikeuden ikäraja on määrätty kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Isä sanoo, että kaikki tuollaiset ikärajat ovat aivan mielivaltaisia, koska joku voi viidentoista vuoden ikäisenä olla viisaampi kuin jotkut toiset viidenkymmenen vuoden vanhoina. Jos kerran kaikki aiotaan päästää sorkkimaan kunnan asioissa, niin otettakoon arkailematta täysi askel ja annettakoon äänioikeus äskensyntyneille lapsillekin. Isä sanoo, että häntä itseään esimerkiksi pidettiin jo kymmenvuotisena erittäin teräväpäisenä poikana, mutta hän onkin syntynyt hammas suussa, mitä seikkaa isän väitöksen mukaan luonnonkansojenkin keskuudessa pidetään tulevan tietomiehen merkkinä. Jokaisella perheenisällä pitäisi olla kortti, samanlainen kuin sokerikorttikin, jotta hän saisi äänestää niin monella äänellä kuin hänellä on lapsia, ja äänestyskortin kupongit leikattaisiin irti ja pistettäisiin vaaliuurnaan. Isän mielestä olisi se varmin parannuskeino syntyneisyyden huolestuttavaa vähenemistä vastaan kaupungeissa.

— Olikos isäsi kovin vihainen, kun elintarpeet määrättiin takavarikkoon? kysyi talonmies, pyyhkien hikeä otsaltaan ja istuutuen lepäämään.

— Taisi olla, vaikka ei hän sentään siitä niin kovaa melua nostanut kuin olisi luullut. Vähän myrkyllinen hän kuitenkin oli, ja sanoi sosialismin kehittyvän rientomarssissa raakalaisuuteen ja olevan enää vain yhden päivämatkan päässä kannibalismista eli ihmissyönnistä. Isä sanoi maan valtapuolueen lopullisena tarkoituksena olevan porvarien muuttamisen ravintoaineiksi, ja lähti elintarvekansliaan kysymään, joko hänen vuoronsa piakkoin tulee ja teurastetaanko hänet teurastusnaamarilla vaiko juutalaiseen tapaan. Hän oli ottanut Heikin mukaansa ja sanoi olevansa valmis tekemään Aabrahamin uhrin, jos hallitus luulee sen pelastavan maan nälkäkuolemasta ja kahdeksantuntisen työpäivän seurauksista. Isäukko pyysi saada nöyrimmästi tiedustella, paljonko hänestä maksetaan kilolta ja oliko selkälihalla eri taksa. Sitten näytti hän Heikkiä ja sanoi arvelevansa Heikin maistuvan yhtä hyvältä kuin juottovasikan. Silloin ajettiin isä ulos, ja kotiin tultuaan sanoi hän virastojen muuttuvan yhä virkavaltaisemmiksi ja uuden myrskyn olevan siitä syystä välttämättömänä seurauksena.

— Onhan sitä ukko Kenosella ollut viime aikoina silloin tällöin syytäkin tyytymättömyyteen, jatkoi Kalle, kun talonmies taas alkoi sahata puita, mutta kyllä hän osaakin olla tyytymätön, kun sille päälle sattuu. Hän on oikein mestari alallaan ja ansaitsisi kunniakirjan. Hän väittää silloin tämän maailman olevan niin nurinkurisen ja päin hiiteen, että hän katsoo suorastaan kansalaisvelvollisuudekseen olla huonolla tuulella aamusta iltaan. Äiti silloin välistä tuskastuu ja käskee hänen mennä lääkäriin tutkituttamaan vatsaansa. Isä lähteekin joskus, mutta tietysti vain sitä varten, että saisi syytä suuttua lääkäreihin. Lääkäri tutkii isäukkoa mitään pahaa aavistamatta ja ilmoittaa hänen ruoansulatuksensa olevan epäkunnossa sekä suurimpana syynä hänen synkkämielisyyteensä. Sitten kirjoittaa hän reseptin ja ottaa isältä viisi markkaa. Vaikka isä aivan hyvin tietää vatsansa olevan vähän rempallaan, repii hän kuitenkin ulostultuaan reseptin kappaleiksi ja kertoo jokaiselle etteivät lääkärit ymmärrä yhtään mitään.

Lääkärien ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon sen johdosta, jos sattuisivatkin kuulemaan isän arvosteluja heistä, koska isä sillä tuulella ollessaan menettelee samalla tavoin kaikkia muitakin kohtaan.

Jos hän ajaa ajurilla, niin suuttuu hän sekä ajuriin että tämän hevoseen ja ajopeleihin. Raitiovaunujen konduktöörit hermostuttavat häntä ja autonajajat olisivat hänen mielestään teljettävät kuritushuoneeseen. Jos hän käy kirkossa, mikä tosin ei usein tapahdu, niin haukkuu hän kotiin tultuaan papin ja lukkarin, kirkon vahtimestarit, kirkonkellojen äänen, urut ja lopuksi sen arkkitehdin, joka on kirkon piirustanut. Sanomalehdissä ei ole uutisia hänen mielestään, ja jos sattuu olemaan, niin ovat ne ensiksikin kömpelösti laadittuja ja toiseksi aivan harhaanjohtavia. Meidän talon isännöitsijää hän pitää maailman suurimpana kitupiikkinä ja nylkyrinä, ja muut talossa asuvat vuokralaiset paitsi hän itse ovat hänen mielestään valikoitu kokoelma tämän kaupungin suurimpia heittiöitä.

— Mutta isäsihän on viime päivinä ollut niin hyväntuulisen näköinen, huomautti talonmies.

— Niin, sanoi Kalle. — Se johtuu siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt oikean elämänkutsumuksensa. Ollessaan vähän aikaa virkaatekevänä kuvernöörinä sanoi isä tulleensa huomaamaan, että hänellä on tavattomat taipumukset hallinnollisille aloille ja valtiolliseen toimintaan. Isä kertoi äidille, että hän olisi voinut kietoa kapinalliset joukot Hukkalassa vaikka pikkusormensa ympäri. Isä puuhaa nyt uutta puoluetta, joka voisi yhdistää yhteen kaikki viisaat ihmiset, vieläpä rauhalliset hullutkin, ja sanoo, että kun hän on saanut sen jättiläistyön tehdyksi, niin on hänen menestyksensä varma, eikä tällä hetkellä voi ehkä aavistaakaan, miten korkealle hän saattaa kohota.

Talonmies Pikkarainen sanoi olevansa vakuutettu siitä, että hra Kenonen pääsee vielä pitkälle valtiomiehenä, ja Kalle lähti kadulle katselemaan, olisiko siellä jotain toimittamista.

HRA KENOSEN PAASTO

Miksi se alkoi ja miten se loppui

Hra Kenonen sattui eräänä päivänä menemään kuuntelemaan jonkun luonnonparantajan esitelmää, ja vaikka hän ei ole uskonutkaan luonnonparannukseen eikä mihinkään muuhunkaan parannukseen, niin kuunteli hän kuitenkin melkoisella mielenkiinnolla luonnonparantajan esitelmää ja tuijotti hänen pitkään tukkaansa, ja kun esitelmöitsijä sanoi, että kaikki taudit johtuvat siitä, että ihmiset syövät liiaksi ja että kuolema vaanii ahnain silmin lihavaa miestä, mutta kiertää kaukaa ohi, nähdessään laihan, niin alkoi hra Kenonen tulla vähän levottomaksi ja vilkuilla sivuilleen, nähden silloin kaikkialla ympärillään vain laihaa kuulijakuntaa. Esitelmöitsijä itse oli kuin luuranko, jonka päälle oli pingoitettu nahka, ja hra Kenosen täytyi itsekseen myöntää se huolestuttava tosiasia, että hän oli paksumpi kuin kaksi hänen jälkeensä lihavinta kuulijaa yhteensä.

Kun sitten luonnonparantaja alkoi luetella kaikkia niitä tauteja, jotka syntyvät liiallisesta lihavuudesta ja joista lievinkin kykenisi nujertamaan itse Herkuleksen, sekä tehdä selkoa näiden tautien oireista, niin säikähti hra Kenonen pahanpäiväisesti, sillä hän huomasi elävästi, että häntä olivat viime aikoina vaivanneet juuri ne oireet, jotka luonnonparantaja mainitsi kaikkein varmimpina. Ja kun luonnonparantaja sitten suositteli perusteellista paastokuuria jokaiselle ihmiselle ja sanoi tavallisissa voimissa olevan henkilön vallan hyvin kestävän kolmen tai neljän viikon paaston joka vuosi sekä tulevan siitä terveeksi, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, niin teki hra Kenonen lujan päätöksen parantaa elämänsä ennenkuin se on myöhäistä. Koska hän on perusteellinen mies, niin päätti hän aloittaa parannuksen heti huomispäivästä kuukauden pituisella paastolla ja lähti kesken esitelmän lähimpään ravintolaan, jossa hän tilasi itselleen illallista, kolmenkertaiset annokset kutakin ruokalajia, ja söi niin että oli revetä. Paasto on paras aloittaa täydellä vatsalla, päätteli hän, ja kun hän oli maksanut laskunsa ja lähti ulos ravintolasta, niin olikin hänen vatsansa niin täysi, että hän töintuskin jaksoi nousta ajurin rattaille.

Hra Kenonen nukkui yönsä sikeästi kuin järven pohjaan painunut vettynyt tukki, ja kun hän aamulla heräsi, niin muisti hän päätöksensä ja huomasi ilokseen, ettei hänellä ollut vielä ensinkään nälkä. Hän kertoi rva Kenoselle päätöksestään ja oli salaa hieman harmistunut siitä, ettei rva Kenonen ollut siitä sen enempää hämmästynyt. Rva Kenonen päinvastoin sanoi, että paasto tekisi epäilemättä hyvää hänelle, johon hra Kenonen vastasi, että jos hän nälkään kuolisi, niin ei sitä luultavasti ainakaan hänen omassa perheessään itkettäisi.

Aamiaisen alkaessa tuli hra Kenonen istumaan tavalliselle paikalleen pöydän yläpäähän, sanoen tahtovansa karaista itseään ja näyttää samalla pojilleen, miten lujaluontoinen mies voittaa nälänkin kauhut. Se oli hänelle verraten helppo asia, sillä eilinen illallinen tuntui vieläkin jonkin verran pingoittavan hänen liivejään, jotapaitsi hän oli heti ylösnoustuaan juonut kaksi kupillista väkevää kahvia ja polttanut ison sikarin. Hänellä oli nyt hyvää aikaa tarkastella poikiensa syöntiä, ja katseltuaan sitä tuokion kysyi hän, olivatko heidän vatsansa kumista, kun ne eivät halenneet. Hän sanoi, että poikien on kuitenkin parasta ajoissa tilata tynnyrintekijältä vanteet ympärilleen, ja että hänen oma elämänsä tuntui nyt keveältä ja valoisalta. Hän ilmoitti ihan tuntevansa, miten rasvakerros suli hänen sydämensä ympäriltä ja miten veri raikkaampana ja puhtaampana virtasi hänen suonissaan. Sitten lähti hän saunaan ottamaan paaston alkajaiskylvyn ja punnituttamaan itsensä.

Päivällispöydässä ei hra Kenosta enää näkynyt luonnettaan karaisemassa, ja illallisen aikana hän oleskeli ulkona kadulla, kävellen vastatuuleen ja pitäen suutaan auki, saadakseen edes jotain täyttävää sisälleen. Kotiin tultuaan ja nukkumaan mennessään kysyi hän rva Kenoselta, näyttikö hän kovin kalpealta ja laihtuneelta, sekä sanoi ymmärtävänsä niiden haaksirikkoisten tunteet, jotka asumattomalle saarelle jouduttuaan paistavat ja syövät toisensa arpanappulain määräämässä järjestyksessä.

Seuraavana aamuna herätessään oli hänellä kiljuva nälkä, ja kuullessaan keittoastioiden ja paistinpannujen kolinan, keittiöstä pakeni hän päistikkaa kotoaan ja pysytteli koko päivän kaupungilla. Vastustamaton voima veti hänet tavantakaa leipurien ja leikkelyliikkeiden ikkunain edustalle, ja hän saattoi seisoa puolenkin tuntia tuollaisen ikkunan ääressä kuin hypnotisoituna, silmät pullollaan, huuliaan nuoleskellen ja tyhjää nieleskellen.

Illalla meni hän nukkumaan, puhumatta sanaakaan rva Kenoselle ja vastaamatta edes hänen kysymyksiinsä. Yöllä näki hän unta, että hän oli kuollut ja vastoin luuloaan joutunut helvettiin, ja piru oli pistänyt hänet seisomaan tynnyriin, joka oli täynnä herkullista luumukeittoa, ulottuen hra Kenosen kaulaan asti. Hra Kenonen ei ole koskaan välittänyt erikoisemmin luumukeitosta, mutta tällä kertaa oli se hänestä maailman parasta herkkua, ja katseltuaan hetken aikaa pirua, joka istui huoneen toisella puolen permannolla sääret ristissä allaan ja tähystellen hra Kenosta tutkivin katsein, päätti hän kumartua ja ryypätä suunsa täyteen luumukeittoa. Hän kumartui siis, mutta samassa aleni luumukeitto astiassa sen verran, etteivät hänen huulensa ulottuneetkaan siihen.

Hra Kenonen kohotti pettyneenä päätään ja näki pirun hymyilevän. Se harmitti hra Kenosta enemmän kuin saattaa sanoin kuvata, ja hän päätti yllättää pirun viekkaudella. Hän avasi suunsa ja pudottautui äkkiä istumaan tynnyrissään. Mutta yhtä nopeasti kuin hän putosi istualleen, aleni myöskin luumukeitto. Yhden muhevan luumun tunsi hän kyllä huuliaan hipaisevan, mutta suuhunsa ei hän sitäkään saanut.

Hra Kenonen nousi seisomaan, ja samassa kohosi luumukeittokin taas hänen kaulaansa saakka. Nälkä hiukoi hra Kenosen sisälmyksiä ja piru nauroi vedet silmissä.

Silloin suuttui hra Kenonen, heristi nyrkkiään pirulle tynnyrin laidan yli ja alkoi haukkua pimeyden päämiestä, ja mitä enemmän hän haukkui, sitä enemmän piru nauroi. Lopuksi alkoi paholainen iloissaan heitellä varsin merkillisiä kuperkeikkoja sekä eteenpäin että taaksepäin ja potkaisi vihdoin hra Kenosen tynnyreineen kumoon, jolloin hra Kenonen heräsi ja hämmästytti rva Kenosta sillä, että ryhtyi valveilla ollen jatkamaan sitä pirun haukkumista, joka häneltä oli herätessään jäänyt kesken. Hra Kenonen sanoi, että piru on suuri lurjus ja roisto ja että hän, tehdäkseen sille kiusaa, menee ensi sunnuntaina uhallakin kirkkoon.

Sinä päivänä tunsi hra Kenonen itsensä sairaaksi ja alakuloiseksi. Jollei luonnonparantaja olisi esitelmässään erityisesti huomauttanut tästä ilmiöstä, niin olisi hra Kenonen ollut varmasti vakuutettu siitä, että nälkäkuolema lähestyi häntä.

Hra Kenosella ei ollut paljon ruokahalua sinä päivänä, ja siitä oli hän iloinen. Joka tapauksessa lyhensi hän paastonaikansa kuukaudesta kahteen viikkoon, arvellen senkin olevan loistavan tuloksen näin ensi kerralla.

Neljäntenä ja viidentenä päivänä ei hra Kenonen puhunut sanaakaan kenenkään kanssa eikä myöskään tehnyt työtä, vaan makasi sohvallaan seinään päin kääntyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ruumiinsa haihtunut vähitellen ilmaan, jättäen jäljelle sielun ja sen verhoksi viluntunteen. Hra Kenosta paleli, vaikka huonetta hänen käskystään kovasti lämmitettiin.

Kuudentena päivänä lähti hra Kenonen saunaan. Hän ilmoitti saunottajalle olevansa hra Kenonen, ja kun saunottaja vakuutti kyllä tuntevansa hänet, niin ihmetteli hra Kenonen sitä, sanoen olevansa vain varjo entisestään. Hän sanoi olevansa nyt kevyt kuin höyhen, ja kun hänet punnittiin, niin havaittiin hänen painavan 101 kiloa ilman tohveleita ja kylpylakanaa, joten hän oli laihtunut kolme kiloa. Hra Kenonen otaksui, että vaaka oli epäkunnossa, sillä hän oli varma siitä, että hän oli laihtunut ainakin viisitoista kiloa.

Kylvystä päästyään oli hra Kenonen niin väsynyt, ettei hän ollut voinut kuvitella sellaista väsymystä maailmassa olevankaan. Hitaasti, äärettömän hitaasti hän käveli, noin puolen kilometrin nopeudella tunnissa, ja Erottajalle tullessaan oli hän niin uupunut, että hänen täytyi pysähtyä nojaamaan Esplanaadin rauta-aitaa vastaan.

Siinä sattui hänen vieressään olemaan venäläisen hedelmänmyyjän kärryt, ja myyjä alkoi heti kaupitella hra Kenoselle tavaroitaan. Hän kuori ihanannäköisen omenan ja ojensi siitä viipaleen hra Kenoselle maistiaisiksi. Hra Kenonen tarttui siihen vaistomaisesti ja hotkaisi sen suuhunsa, ja sitten tempaisi hän koko omenan venäläisen kädestä ja hotkaisi senkin.

Silloin valtasi hra Kenosen petomainen syömisen raivo, ja ohikulkevat ihmiset katselivat kauhulla, miten hän silmiään pyöritellen tunki melkein kokonaisina suuhunsa niin suuria omenoita, että suupielet olivat revetä. Hän söi ja söi, ja kun hän oli syönyt noin puolen kappaa, alkoi venäläistä peloittaa, ja hän pyysi hra Kenosta lopettamaan. Hra Kenonen sysäsi häntä silloin rintaan, jolloin venäläinen alkoi huutaa poliisia. Poliisin tullessa ahtoi hra Kenonen toisella kädellä suuhunsa omenia ja viinirypäleitä, ja viittasi toisella kädellään poliisille pysymään erillään hänestä. Poliisi ryhtyi kuitenkin toimeenpanemaan kuulustelua, jota suuresti vaikeutti se, että hr Kenonen puhuessaan ja selittäessään koko ajan puhui suu täynnä ja nieleskeli omenien mukana sanojaan. Vihdoin sai poliisi kuitenkin jotenkuten asian selville ja poistui varoitettuaan hra Kenosta halkaisemasta itseään kadulle, koska se oli vastoin poliisijärjestystä.

Näin päättyi hra Kenosen paasto, ja seuraavana päivänä nähtiin hänen aamusta iltaan ajavan ravintolasta ravintolaan, koska hän ei koskaan kehdannut yhdessä paikassa syödä niin paljon kuin mieli teki. Kun hänet viikon kuluttua jälleen punnittiin saunassa, painoi hän 106 kiloa, jolloin hra Kenonen sanoi, että se on juuri hänen mittaisensa miehen normaalipaino, ja että laihdutuskuurit ovat samanlaista humbuugia kuin kaikki muutkin kuurit.

HRA KENONEN HYMYILEE

Tässä luvussa kerrotaan, minkä todella hyvän päätöksen hra Kenonen teki ja miten hän sen toteutti

Hra Kenonen luki kauniin kertomuksen perheestä, jossa aina vallitsi rauha ja rakkaus ja sopusointu, mikä johtui siitä, että perheen isä oli maailman hyväntahtoisin ja iloisin mies, jonka kasvoja aina, vieläpä hammaslääkärissäkin, valaisi sydämellinen, mieltälämmittävä hymy, niin että itse hammaslääkärikin, jonka tunteet kaikille inhimillisille kärsimyksille olivat aikoja sitten sammuneet, tuli liikutetuksi ja otti häneltä hampaan kivuttomasti ja määräsi sitten kaksinkertaisen maksun.

Hra Kenonen punastui kateudesta, lukiessaan tätä kertomusta, ja arveli, että konstikos sillä miehellä oli aina ollakaan iloinen, kun hänellä tietysti oli elätettävänään vallan toisenlainen perhe kuin hra Kenosella. Mutta kun sitten kertomuksen lopussa huomautettiin, että iloinen, tyytyväinen ja hymyilevä ihminen elää ainakin kaksikymmentä vuotta kauemmin kuin sellainen, joka aina on tyytymätön ympäristöönsä ja koko maailmaan, niin päätti hra Kenonen tulla sellaiseksi hyväksi ja hymyileväksi ihmiseksi kuin tuon kertomuksen sankarikin oli ollut.

Hra Kenonen päätti siis olla tästä hetkestä alkaen iloinen ja onnellinen ja meni heti peilin eteen harjoittelemaan sellaista hymyä, joka kaunistaisi hänen miehekkäitä kasvojaan sekä levittäisi valoa ja päivänpaistetta hänen ympäristöönsä. Ensimmäinen yritys epäonnistui, sillä sen tuloksena oli niin kavala irvistys, että hra Kenonen itsekin säikähti ja häpesi sitä ja arvasi, että moisen hymyn nähdessään nousee ratsupoliisinkin hevonen takajaloilleen ja yrittää nakata konstaapelin selästään. Mutta uutterilla harjoituksilla sai hra Kenonen korjatuksi hymyään koko joukon, niin että se vihdoin alkoi oikein miellyttää häntä, jonka jälkeen hän päätti säilyttää tämän hymyn huulillaan mikäli mahdollista nukkuessaankin, ettei se unohtuisi.

Sitten avasi hra Kenonen ruokasalin oven ja astui aamiaispöytään, jolloin pojat pelästyneinä vaikenivat, sillä he olivat juuri riitelemässä lautasistaan. Mutta nähtyään hra Kenosen hymyn pelästyivät he vielä enemmän, ja Juhana Vilhelm pudotti lautasensa pöydältä permannolle, jolle se hajosi noin sadaksi kappaleeksi. Kaikki jähmettyivät kauhusta, mikä vain eneni, kun hra Kenonen mitä ystävällisimmin hymyillen taputti Juhana Vilhelmiä päälaelle ja sanoi, ettei se tee mitään ja ettei vahinko tule kello kaulassa muille kuin sille, jota lehmä puskee.

Nyt alkoi rva Kenonenkin kiinnittää huomiota miehensä omituiseen käytökseen, mutta hra Kenonen hymyili lakkaamatta ja kertoi hauskoja kaskuja, joille väijytystä epäilevät pojat eivät kuitenkaan uskaltaneet nauraa, ja oli huomaavainen vaimolleen ja kysyi pojilta, olivatko he nukkuneet hyvin ja olivatko he nähneet kauniita unia. Rva Kenonen alkoi pelätä, että hra Kenonen oli juovuksissa, mutta alkoholin hajua ei tuntunut, vaikka rva Kenonen olisi kuinka nuuhkinut. Silloin ajatteli rva Kenonen, että se on vain jokin tilapäinen epänormaali ilmiö, joka kyllä menee ohi, kunhan velli tulee pöytään ja hra Kenonen huomaa sen pohjaanpalaneeksi. Mutta kun velli tuli pöytään ja rva Kenonen valitti sitä, että se oli sattunut palahtamaan vähän pohjaan, niin hymyili hra Kenonen oikein iloisesti ja sanoi, ettei pieni pohjaanpalaminen ollenkaan haittaa, vaan antaa päinvastoin keitolle hienon, mieltäkiinnittävän sivumaun. Nyt tuli rva Kenonen todella huolestuneeksi, ja kun ateria oli päättynyt ja Kenosen pojat, hymyilevään isäänsä epäluuloisina vilkuillen, olivat vetäytyneet omaan huoneeseensa, jossa he totesivat, että ukolla on vissiin pahat mielessä, katsoi rva Kenonen mieheensä vakavasti ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hra Kenonen ei ollut ymmärtävinään vaimoaan, vaan naurahti reippaasti, pyöräytti häntä vyötäreistä ja suuteli häntä poskelle, kiiruhtaen sitten hypähtelevin tanssiaskelin eteiseen, pisti hatun hiukkasen kallelleen päähänsä ja lähti operettilaulun pätkää hyräillen toimiinsa, jättäen rva Kenosen pelosta ja hämmästyksestä läähättäen katsomaan jälkeensä.

Katukäytävällä "pataa" leikkivät talonmies Pikkaraisen lapset lähtivät hra Kenosen nähdessään tapansa mukaan juoksemaan pakoon, mutta hra Kenonen heitti heille markan ja käski heidän ostaa sillä itselleen makeisia. Toinnuttuaan tämän lievimmin sanoen odottamattoman lahjoituksen synnyttämästä hämmästyksestä rohkenivat nuo turmeltuneet penskat epäillä rahaa väärennetyksi, mutta kun he sillä sitten kuitenkin makeisia saivat, niin arvelivat he, että hra Kenosen päässä oli varmaankin jokin ruuvi vähän löyhtynyt.

Hra Kenonen kulki hymyillen pitkin Antinkatua, ja jokainen hänen tuttavansa, joka sattui tulemaan häntä vastaan, pyörähti hänen hymyilemisensä huomatessaan toiselle puolen katua tai lähimpään porttikäytävään, sillä he olivat varmat siitä, että hra Kenosen asiat olivat joutuneet hunningolle ja että hän aikoo pyytää heitä takaukseen. Hra Kenonen ei kuitenkaan huomannut mitään, vaan jatkoi hyvillämielin matkaansa ja tunsi itsensä paremmaksi ihmiseksi. Hän ihmetteli itseään, ettei ennemmin ollut huomannut, kuinka rakentavasti iloinen ja tyytyväinen mieli vaikuttaa ihmisen yleiseen hyvinvointiin, ja päätti nidottaa sen kirjan, jossa hänen lukemansa kaunis kertomus oli ollut, korukansiin ja pitää sen yöpöydällään, voidakseen lukea sen aina uudestaan joka ilta nukkumaan mennessään.

Sinä päivänä sujuivat hra Kenosen liiketoimet tavattoman huonosti, mutta hän päätti joka tapauksessa säilyttää iloisen mielensä eikä panna pieniä vastoinkäymisiä pahakseen. Kun hän palasi kotiin päivälliselle ja oli yhä edelleen yhtä loistavalla ja herttaisella tuulella kuin aamullakin, niin ei hänen perheensä ollut uskoa silmiään, ja päivällisen jälkeen kutsui rva Kenonen miehensä kahdenkeskiseen keskusteluun ja vaati häneltä hänen laillisena aviovaimonaan suoraa vastausta ja peittelemätöntä tietoa siitä, oliko hänelle käynyt hullusti ja aikoiko hän karata Amerikkaan. Hra Kenonen kierteli ja kaarteli ja avasi venttiilin ja sulki uunin suupellit ja pudotti pöydältä valokuva-albumin ja kertoi sitten vähän häveten, miten asianlaita oli.

Silloin lankesi rva Kenonen ilonkyyneleet silmissä hänen kaulaansa ja suuteli hänen poskeaan, jonka karkea parransänki muistutti poikkikatkaistuja sian selkäharjaksia, ja taputti hänen turpeata kättään ja sanoi häntä rakkaaksi ukkelikseen ja maailman parhaaksi mieheksi, ja hra Kenonen tunnusti, ettei hän sitten hääpäivänsä ole ollut näin onnellinen.

Senjälkeen lähti hra Kenonen kaupungille päättämään erästä suurehkoa kauppaa, joka oli jo melkein valmis ja josta oli tuleva hänelle hyvä afääri. Rva Kenonen taas kiiruhti selittämään pojille, että isä on nyt tästälähin aina hyvällä tuulella, ja sentähden täytyy myöskin poikien esiintyä isänsä nähden iloisin ja hilpein kasvoin. Pojat sanoivat, ettei heillä ollut sitä vastaan, ja kysyivät, oliko isäukko onnistunut toimeenpanemaan oikein suurhuijauksen, mutta silloin suuttui rva Kenonen ja ilmoitti pojilleen, mikä hyvä ja kunnian mies heidän isänsä oli ja miten väärin ja tunteettomasti he tekivät puhuessaan hänestä sellaisessa äänilajissa.

Kun se mies, jonka kanssa hra Kenosen piti kauppa tehdä, näki hänen uuden hymynsä, sanoi hän peruutuvansa kaupasta sekä pisti paperit pöytälaatikkoon ja laatikon avaimen housuntaskuunsa. Hra Kenosen kasvoilta katosi silloin hymy ensi kerran sinä päivänä ja hän vaati toiselta selitystä. Tämä potkaisi pöydän alla olevan paperikorin kumoon, alkoi kaivella nenäänsä ja sanoi suoraan, että hän arveli hra Kenosen aikovan puijata häntä ja ettei hän tahdo olla tekemisissä niin kavalannäköisen miehen kanssa.

Kun hra Kenonen illalla tuli kotiin, nauroivat pojat illallispöydässä niin, että suut olivat levinneet korviin asti, mutta hra Kenosen kasvoilla lepäsikin nyt synkkä pilvi ja hän kysyi tuimasti, mitä he irvistelivät, ja käski heidän laputtaa syömättä nukkumaan, jos eivät osaa olla ihmisiksi ruokapöydässä. Hra Kenonen sanoi, että hänestä tuntui siltä kuin olisi hän irvisteleväin hyeenain luolassa, ja vakuutti pojille, että jos he tietäisivät, kuinka lähellä kerjuupussi ja mieron sauva on koko sukua, niin irvistelisivät he vähemmän.

Seuraavana aamuna ei hra Kenonen harjoitellut enää hymyilemistä peilin edessä, ja kun hän huomasi sen kirjan, missä oli kerrottu iloisesta miehestä, niin kiristeli hän hampaitaan ja heitti tämän opettavaisen teoksen uuniin.

HRA KENONEN MATKAILIJANA

Ensimmäinen täydellinen ja luotettava kertomus Kenosen perheen tunnetusta matkasta kuuluisalle Pisavuorelle

Ei tiedetä varmuudella, mistä hra Kenonen oli lukenut sen, että jokaisen valistuneen kansalaisen ja isänmaanystävän oli nähtävä Koli, Puijo ja Pisa ennen kuolemaansa, mutta joka tapauksessa sanoi hra Kenonen sen luettuaan, että kansalaisvelvollisuudet ja rasitukset lisääntyvät päivä päivältä, eikä mitään rajaa näyttänyt näillä vaatimuksilla olevankaan. Hän mainitsi nähneensä Kolin ja Puijon jo aikoja sitten, eikä hän ollut huomannut kummassakaan niistä mitään erikoista ja merkillistä, jollei ota lukuun sitä, että ne olivat jonkinverran korkeammat ympäristöään, mutta piti hra Kenonen jokseenkin luonnollisena ja järkeenmenevänä asiana, että epätasaisella maalla joku paikka on aina korkeammalla kuin muut paikat.

Sitten sanoi hra Kenonen, että jollei hänen yleissivistyksestään muuta puutu kuin Pisa-nimisen kivi- ja hiekkaläjän näkeminen, niin on se vaillinki pian täytetty, ja otettuaan selville Tietosanakirjasta, missä Pisa on, ja Turistista, miten sinne päästään, niisti hän toitottaen nenänsä suureen, punareunaiseen nenäliinaansa ja käski perheensä valmistautua matkailukuntoon, sanoen haluavansa näytellä sen jäsenille Suomen vaihtelevia näköaloja, ja huomauttaen, että jokaisen valistuneen kansalaisen velvollisuus on tutustua kotimaansa luontoon.

Silloin kysyivät Kenosen pojat, oliko se sama Pisa, jossa on se kalteva torni, ja hra Kenonen vastasi, ettei hän ole ottanut siitä vielä selkoa, mutta arveli, että se on kyllä mahdollista, koska ihmisten, joilla ei ole parempaa tekemistä, on tapana mennä mestaroimaan Luojan töitä ja rakentamaan näköalatorneja korkeille paikoille, ikäänkuin ei heille muka riittäisi se, mitä he mäeltä näkevät. Hra Kenonen sanoi, että kaikki hänen näkemänsä näköalatornit ovat enemmän tai vähemmän kallellaan, joten on todennäköistä, ettei myöskään Pisan torni ole mikään poikkeus yleisestä säännöstä.

Kenosen perhe asetettiin siis kunnioitetun päämiehensä käskyn mukaan liikekannalle, suureksi iloksi pojille, jotka levittivät ympäristöönsä tietoa, että he matkustavat katsomaan Pisan kaltevaa tornia ja koettavat perilletultuaan lykätä sen kumoon, ja suureksi puuhaksi ja touhuksi rva Kenoselle, joka sai kantaa matkavalmistusten kuorman ja helteen, hra Kenosen kulkiessa kirja- y.m. kaupoissa ostamassa itselleen karttoja ja matkailuoppaita ja matkailulakin ja polvihousut ja piikkikärkisen sauvan. Tunnin kuluttua tiesi koko kaupunginkortteli, että Kenoset matkustavat Italiaan, ja pihalla pyykkivaatteita kuivatusnuorille ripustavat akat lausuivat yksimielisesti sydämensä pohjasta lähteneen toivomuksen, että Kenosen pojat, lykätessään kumoon Pisan kaltevan tornin jäisivät itse sen alle.

Hra Kenonen ei kuitenkaan ostanut pilettejä Italiaan, vaan Kuopioon, ja samana iltana majoittui hän perheineen makuuvaunuun, jolloin hra Kenoselle ja hänen vanhemmille pojilleen jäi yksi kolmen hengen osasto, rva Kenosen ja nuorempien lasten saadessa viereisen osaston asuttavakseen.

Poikiensa esityksistä lukuapitämättä kiipesi hra Kenonen ylimmälle makuusijalle, koska hän tahtoo aina olla ylimmällä orrella ainakin oman perheensä keskuudessa, mutta jo junan saapuessa Riihimäelle laskeutui hän hikisenä alas, herätti alimmalla vuoteella nukkuvat Heikin ja Napoleonin sekä komensi heidät ylös, avasi ikkunan raolleen ja laskeutui levolle alimmalle vuoteelle, jossa olikin paljon viileämpää kuin katonrajassa.

Juna saapui Kuopioon lähes tunnin myöhästyneenä, minkä vuoksi hra Kenonen ilmoitti vastalauseensa sekä junailijalle että veturimiehistölle, eikä hra Kenosen onnistunut saada ajuriakaan. Asematalon ovella seisoskeleva miliisimies lohdutti vastalauseensa kaupungin ajuri-, poliisi- ja kaikkia muita järjestyksiä vastaan panevaa hra Kenosta sillä, ettei hän missään tapauksessa olisi ehtinyt laivalle, vaikka olisi saanutkin tarvitsemansa kaksi tai kolme ajuria, mutta eräs paljasjalkainen poika, jolla oli likainen naama ja siinä viisaannäköiset silmät, kuiskasi hra Kenoselle, että jos herra ottaa hänet oppaaksi, niin neuvoo hän oikotien, jota myöten kiirettä pitäen ehdittäisiin vielä "Leppävirta"-laivalle.

— Pääseekös sillä Pisalle? kysyi hra Kenonen, otettuaan poikaa kauluksesta kiinni ja katseltuaan häntä sekä edestäpäin että takaapäin nähdäkseen, missä määrin hänen puheitaan kannatti huomioon ottaa.

— Piäsöö… sillä piäsöö vaikka minne, vakuutti paljasjalkapoika ylpeillen, jolloin hra Kenonen heti nimitti ja määräsi hänet oppaakseen ja poika lähti luikkimaan heidän edellään ja 8 kpl. suurempia ja pienempiä Kenosia perässään kiskojen yli ja tavaravaunujen lomitse poikki ratapihan.

Eräs vastaantuleva vanha mies huusi, että ratapihan poikki kulkemisesta on määrätty sakko, ja hra Kenonen huusi, että vallankumous on pyyhkinyt pois kaikki byrokraattiset määräykset, jotka laittomasti rajoittavat vapaiden kansalaisten luonnollisia oikeuksia, ja riensi eteenpäin, irvistettyään vanhalle miehelle niin uhkaavasti, että tämä sai sydämentykytyksen ja lähti apteekkiin.

"Leppävirta" oli aivan oikein laiturissa, kun herrasväki Kenonen hyvin hikisenä ja vielä enemmän hengästyneenä pääsi ratapihalta satamaan, mutta laivan kelloa soitettiin jo kolmannen kerran, jolloin hra Kenonen käski joukkonsa lisätä höyryä, vaikka pannut räjähtäisivät, samalla kun laiturilla oleva, laivan lähtöä katsomaan saapunut näköjään sangen joutilas kansanaines lausui eri suuntiin käyviä mielipiteitä siitä, ehtiikö herrasväki laivaan vai eikö. Jos hra Kenonen olisi pysähtynyt kuuntelemaan sivullisten huomautuksia, niin olisi hän varmasti myöhästynyt, sillä samalla kun toiset huusivat, että aika on täpärällä, vakuuttivat toiset rauhoittavasti ettei ole minkäänlaista kiirettä. Hra Kenonen ei kuitenkaan ottanut huomioonsa enempää toisia kuin toisiakaan lausuntoja, vaan porhalsi eteenpäin mistään välittämättä kuin amerikkalaisen pikajunan veturi, ja Kenoset ehtivät laivaan juuri viimeisessä silmänräpäyksessä. Samassa vedettiin käytävä laivaan ja kone alkoi käydä.

— Maksu! huusi laiturille jäänyt avojalkainen opas.

— Paljonkos sinä tahdot? kysyi hra Kenonen, kurkistaen laivan reunan yli.

— Taksa ois kolome markkoo, vastasi poika.

Hra Kenonen kysyi huutavalla äänellä, eikö taksassa ollut mainittu mitään selkäsaunasta, ja heitti pojalle markansetelin.

Laiva erkani laiturista, ja Kenosen perhe istahti helpoituksesta puuskuttaen ensimmäisille eteensattuville, istumiseen soveltuville paikoille, mutta hra Kenonen meni kysymään kapteenilta, kestääkö kauan, ennenkuin ollaan Pisalla.

Kapteeni katsoi hra Kenoseen vähän pitkään ja arveli sen kestävän epämääräisen ajan, mikäli herrasväki aikoo välttämättä matkustaa Pisalle "Leppävirralla", sillä kapteeni takasi merimiehen lujalla kunniasanalla, ettei tämä laiva koskaan käy Pisalla eikä edes Pisalla päinkään, vaan kulkee kokonaan toisia reittejä, Savonlinnaan ja Lappeenrantaan.

— Takaisin! huusi hra Kenonen. — Minua on petetty! Viekää minut takaisin!

Siihen ei kapteeni suostunut, jolloin hra Kenonen yritti tunkeutua komentosillalle ja kiljaista konehuoneeseen johtavaan puhetorveen: "Takaisin!" Hänet sysättiin kuitenkin alas komentosillalta, ja kapteeni kehoitti häntä rauhoittumaan.

Hra Kenosen nimenomaisesta ja erittäin jyrkästä vaatimuksesta laskettiin hänet perheineen ensimmäiseen matkan varrella olevaan laituriin, josta hän palasi illalla soutuvenheessä takaisin Kuopioon. Majoitettuaan perheensä seurahuoneelle ja käytyään ostamassa kirjakaupasta palan liitua, minkä oston tarkoitus selvenee aikanaan, otti hän kepin käteensä ja lähti etsimään sitä poikaa, joka oli päivällä ollut hänen oppaanaan. Kaupungilla liikkui paljon paljasjalkaisia poikia, jotka olivat niin toistensa näköisiä kuin tarjottimelle päiväpaisteeseen kuivamaan asetetut mustikat, ja hra Kenonen pidätti vasemmalla kädellään milloin yhden, milloin toisen heistä, syyttäen häntä petollisesta menettelystä oppaan toimessa ja luvaten antaa hänelle mieleenpainuvan ojennuksen oikeassa kädessään olevasta kepistä, mutta kun jokainen pidätetyistä pyhästi vakuutti olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja sanoi, ettei hän ole hra Kenosta ennen nähnytkään, niin täytyi hra Kenosen todistusten puutteessa päästää hänet vapaaksi, annettuaan hänelle ensin lupauksen mitä ikävimmistä seurauksista, jos hra Kenonen vastaisuudessa havaitsisi hänet vikapääksi epärehellisyyteen. Seuraavana aamuna valloitti Kenosen perhe hyvissä ajoin sen laivan, jonka piti lähteä Karjalankoskelle, mistä Juantehtaan kautta matkustetaan Pisalle. Hra Kenosta on tavattoman vaikea johtaa kahta kertaa harhaan samassa asiassa, ja niinpä hän ottikin tällä kertaa mahdollisimman tarkan selon siitä, mihin laivan oli aikomus matkustaa.

Ensin hän kysyi sitä kapteenilta, ja kapteeni vastasi epäröimättä: Karjalankoskelle. Sitten kävi hän katsomassa tupakkahytin seinässä olevaa kulkuvuorolistaa, joka puolestaan antoi saman vastauksen kuin kapteenikin. Hra Kenonen meni nyt perämiehen luo, tarjosi hänelle savukkeen ja kysyi, mihin laiva tänään lähtee. Perämies kiitti savukkeesta ja sanoi laivan lähtevän Karjalankoskelle niinkuin muulloinkin. Hra Kenonen iski viekkaasti silmää ja kysyi, eikö heidän päähänsä joskus pälkähtänyt muuttaa suunnitelmaa ja matkustaa esimerkiksi Savonlinnaan ja Lappeenrantaan. Ei, vastasi perämies varmasti. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut, eikä perämies pitänyt ensinkään todennäköisenä, että sitä vastakaan tapahtuisi.

Tiedusteltuaan asiaa vielä laivamiehiltä, tarjoilijattarilta, siivoojattarilta ja koneenkäyttäjältä, jota tapaamaan hän laskeutui portaita myöten laivan syvimpiin onkaloihin, ja saatuaan heiltä kaikilta saman vastauksen, palasi hra Kenonen laiturille, sanoi laiturilla olevalle miliisille, että nyt on kaunis päivä, minkä miliisimies myönsi todeksi, ja kysyi sitten, tiesikö hra miliisi, mihin tuo laiva lähtee. Miliisi sanoi sen lähtevän Karjalankoskelle, ja hra Kenonen kiitti häntä tästä ilmoituksesta, kohottaen lakkiaan ja poistuen läheisyydessä olevan tavarasuojuksen luo. Suojuksen ääressä seisoi valkotukkainen, köyhän, mutta kunniallisen näköinen mies. Hra Kenonen tervehti häntä kohteliaasti, ja saatuaan tervehdykseensä nöyrän vastauksen sanoi hän valkotukkaiselle vanhalle miehelle olevansa muukalainen Jerusalemissa ja olevansa siitä syystä epätietoinen siitä, millä laivalla hänen pitäisi matkustaa Karjalankoskelle. Vanhus viittasi silloin siihen laivaan, johon hra Kenonen oli vienyt perheensä.

— Minä olen vähän likinäköinen, valitti hra Kenonen. — Olisitteko hyvä ja tulisitte vähän lähemmäksi näyttämään minulle, mikä se noista kolmesta, silmissäni häämöittävästä laivasta oikein on.

Vanhus sanoi tekevänsä sen mielellään. Hän talutti hra Kenosen laivan luo, taputti laivan kylkeä ja sanoi: — Tämä laiva… tämä laiva.

Sitten kehoitti vanhus hra Kenosta nousemaan laivaan, ettei hän voisi enää erehtyä siitä, ja kun hra Kenonen sanoi, että hän haluaa seisoa vielä laiturilla, niin otti ukko laivan reunalta riippuvan köydenpätkän, ojensi sen hra Kenoselle ja kehoitti häntä pitämään siitä lujasti kiinni, ettei eksyisi toisiin laivoihin.

Hra Kenonen, joka epäili vanhuksen julkeavan tehdä pilkkaa hänestä, kääntyi äkkiä ja loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi säikähdyttänyt vanhan miehen kipeäksi, jos hän olisi sen nähnyt. Ukon terveys säilyi kuitenkin, sillä hän oli jo kääntänyt selkänsä ja käveli takaisin tavarasuojuksen luo, missä hän kaikessa rauhassa otti piipun taskustaan ja alkoi kaivella sitä. Hra Kenonen tuijotti häneen hetkisen epäluuloisesti ja vihaisesti, pitäen huomaamattaan köydenpätkää yhä kädessään, hellitti vihdoin köydenpäästä ja nousi laivaan.

Laivalle alkoi nyt keräytyä muitakin matkustajia. Yläkannella olevia korituoleja eivät he kuitenkaan ehtineet saada haltuunsa, sillä yhdessä niistä istui rva Kenonen laajassa, kirjavilla kukilla koristetussa kesähatussaan, pyylevänä ja rinta pystyssä. Toiselle tuolille oli hra Kenonen pannut matkalaukkunsa ja kolmanteen istuutui hän itse, käytyään ensin varmuuden vuoksi kysymässä kapteenilta, vieläkö tämä pysyi järkähtämättömänä päätöksessään matkustaa Karjalankoskelle.

Klo kahden aikaan päivällä lähti laiva liikkeelle, ja hra Kenonen rauhoittui lopullisesti nähdessään, ettei se lähtenyt siihen kirottuun, väärään ja Savonlinnaan vievään suuntaan, johon "Leppävirta" oli eilen lähtenyt. Hra Kenosella oli nyt hyvää aikaa ryhtyä tarkastelemaan toisia matkustajia ja Kallaveden maisemia.

Hän sytytti sikarinsa, siirtyi hieman lähemmäksi puolisoaan, nosti oikean jalkansa vasemmalle polvelleen ja alkoi tehdä huomautuksiaan rva Kenoselle.

— On niin hauskaa kun saa taas nähdä vettä, huokasi rva Kenonen.

Hra Kenonen vastasi, ettei vesi itsessään ole mitään hauskaa, vaan päinvastoin ikävimpiä ja yksitoikkoisimpia luonnontuotteita mitä hän tietää. Olut esimerkiksi on jotain vallan toista.

— Mutta saada nähdä näin paljon vettä! huomautti rva Kenonen.

Hra Kenonen sanoi, että järvissä on aina paljon vettä, ja mitä suurempi järvi on, sitä enemmän siinä on vettä. Mutta olipa se järvessä, ämpärissä tai äyskärissä, niin on se kuitenkin vain vettä, ikävystyttävää, hajutonta ja mautonta ainetta. Hra Kenonen sanoi, että jos hän olisi hauki tai lahna, niin voisi hän ehkä nauttia vedestä, mutta kun hän on syntynyt toisenlaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, niin kiinnitti hän huomionsa muihin yläkannella oleviin matkustajiin. Hra Kenonen sanoi kehittyneensä suureksi ihmistuntijaksi ja lukevansa ihmisten kasvoista kuin avoimesta kirjasta, ja puvusta sekä käytöksestä näkee hän heti, mikä virka, toimi tai yhteiskunnallinen asema milläkin on.

Erityisesti herätti hra Kenosen huomiota pitkä, ulkomaalaisen näköinen herra, jolla oli yllään moitteeton, hyvin tehty puku, jaloissaan juovikkaat housut, päässään ruudukas lippalakki ja hampaissaan lyhyt, äkkiväärä piippu. Hra Kenonen katseli häntä kunnioituksella, sanoen rva Kenoselle, että tuo mies on englantilainen ja nähtävästi jonkun upporikkaan loordin poika. Englantilaiset ovat suuria matkailijoita, lisäsi hra Kenonen, ja on varmaa, että tuo rikas ylimys on matkalla Pisalle niinkuin hänkin.

Samassa kulki ylimys ohi, ja hra Kenonen siirsi mitä suurimmalla kohteliaisuudella tuoliansa taemmaksi, että kaukaisen maan asukas pääsisi esteettömämmin liikkumaan.

Rva Kenonenkin katseli nyt nuorta, ylhäistä miestä suurella kunnioituksella ja huomautti miehelleen, että tämän olisi otettava matkalaukkunsa pois kolmannesta korituolista, jotta loordin poika pääsisi istumaan siihen.

Hra Kenonen sanoi aikoneensa juuri huomauttamattakin sen tehdä, koska hän tuntee seuraelämän vaatimukset, ja nosti matkalaukkunsa syrjemmäksi.

Korituoliin ei kuitenkaan tullut istumaan tuo ylhäinen loordin poika, vaan muuan vanha, käppelä mies, jolla oli pieni, valkoinen pukinparta, kirkkaat, vaikka vähän viekkaat silmät, ja kasvoillaan alati hymyilevä päivänpaiste. Hra Kenonen oli juuri äsken selittänyt rva Kenoselle, että tuo äijä on silminnähtävästi jokin nurkkasihteeri, tuomarin kirjuri tai sen semmoinen, joka oli nähnyt elämässään parempiakin päiviä, mahdollisesti käynyt jonkun luokan kouluakin, mutta joutunut sitten hunningolle ja elätti kauniin käsialan omaavana itseään oikeuden pöytäkirjojen puhtaaksikirjoituksella ja moukkien kynimisellä.

Tämä äijä se nyt, silmiään hyväntahtoisesti ja viekkaasti siristellen, otti haltuunsa kolmannen tuolin.

— Se paikka ei ole vapaa, sanoi hra Kenonen kylmästi.

— Kenen se sitten on? tiedusteli nurkkasihteeri kohteliaasti ja tehden liikkeen, ikäänkuin aikoisi nousta, mutta jääden kuitenkin istumaan.

— Se on sen englantilaisen ylimyksen, selitti rva Kenonen.

— Minkä englantilaisen ylimyksen? kysyi vanha pukinparta, kohottaen hattuaan rva Kenoselle.

— Tuon, sanoi hra Kenonen ja viittasi laivan keulaan päin piippu hampaissa kävelevää nuorta miestä.

— Ha ha ha! nauroi pukinparta. — Englantilainen ylimys? Sehän on Sorkkajärven kauppias Kakkisen puukhollari. Englantilainen yli… he he he!

Herra ja rva Kenonen punastuivat yhtä aikaa, ja vaikeata on mennä varmuudella sanomaan, kumpi heistä oli punaisempi.

— Anteeksi, sanoi hra Kenonen, luoden uuteen puhekumppaniinsa musertavan katseen. — Emme tunne vielä toisiamme. Nimeni on Kenonen, liikemies Helsingistä.

— Oikein hauska tutustua, vakuutti pukinparta. — Minun nimeni on
Andersson, tuomiokunnan tuomari ja hovioikeudenneuvos.

Hra Kenonen väänteli silmiään, ikäänkuin olisi hän tuntenut vaikeita vatsanvaivoja, pyyhki hikeä otsaltaan ja kumarteli hovioikeudenneuvokselle ja pyysi anteeksi, että oli tapahtunut väärinkäsitystä, ja hovioikeudenneuvos sanoi, että "ei mitään, ei mitään, ei yhtään mitäkään", ja ilmoitti, että kohteliaisuus ulkomaalaisia kohtaan on hyväksyttävä ja isänmaallinen periaate, mutta että Kakkisen puukhollarin nimi oli vielä viisi vuotta takaperin suoraan sanoen Sikanen, vaikka hän sen sitten muutti Kantelotunturiksi.

Tuomari ja hovioikeudenneuvos osoittautui puheliaaksi ja leikilliseksi mieheksi, joka tiesi ja tunsi kaikki asiat taivaan ja maan ja Kuopion ja Pisanvuoren välillä sekä tuntui olevan suuresti huvitettu hra Kenosesta, joka vilpittömällä avomielisyydellä ja suomalaisella suoraluontoisuudella ilmaisi kantansa päivän kysymyksistä. Matka kului täten hupaisesti ja hyvässä seurassa, ja hra Kenonen kertoi hovioikeudenneuvokselle huomanneensa heti, että hän oli juristi, vaikka ei ollut voinutkaan aivan täsmälleen sanoa, miten korkealle hän oli urallaan kohonnut.

Hovioikeudenneuvos hymyili silmiään siristellen ja sanoi puolestaan heti ensi sanoista huomanneensa hra Kenosen suureksi ihmistuntijaksi.

Laiva lähestyi nyt erästä laituria, ja hovioikeudenneuvos ilmoitti, että hänen oli jäätävä tähän laituriin, kiitti herrasväki Kenosta hauskasta seurasta, laskeutui yläkannelta alakannelle ja astui alakannelta laiturille. Laiva jatkoi matkaansa, hra Kenonen vilkaisi ylpeästi ympärilleen ja huusi tuomarille, hattuaan heiluttaen:

— Hyvästi, herra hovioikeudenneuvos!

— Hyvästi, hyvästi, herra Kenonen! vastasi toinen.

Hra Kenonen kuuli nyt jostakin naurua, joka vaikutti häneen erittäin epämiellyttävästi. Sekavien tunteiden vallassa meni hän keulapuolelle ja kysyi kapteenilta:

— Tunsiko kapteeni sitä vanhaa herraa, joka jäi viime laituriin?

— Kyllä, vastasi kapteeni, antaen samassa perämiehelle jonkin määräyksen. — Se oli muuan entinen kauppias Kinnunen… kahdesti konkurssin tehnyt ja hauska mies.

Hra Kenonen, joka oli muuttunut kasvoiltaan harmaaksi kuin tonttu, puri hammasta ja sanoi, ettei hän ollut huomannut Kinnusessa mitään hauskaa. Hän oli heti hoksannut hänet suureksi valehtelijaksi, kun tämä oli koettanut hra Kenoselle uskotella, ettei tuo piippua polttava nuori herra ollut englantilainen, vaan suomalainen.

— Eihän se mikään englantilainen olekaan, sanoi kapteeni. — Tuskin on englantilaista koskaan nähnytkään. Se on muuan kauppa-apulainen Sorkkajärveltä… Kantelotunturi sen nimi on. Kuopiossa palveluksessa ollessaan se englantilaisuutensa oppi. Kyllä Kinnunen siinä asiassa sattui totta puhumaan.

Kapteeni yritti nyt kertoa jotain maakauppias Kinnusen entisistä elämänvaiheista, mutta hra Kenonen, joka oli saanut enemmän kuin tarpeekseen siitä asiasta, poistui takaisin paikalleen ja nosti matkalaukkunsa takaisin kolmanteen korituoliin. Sitten istui hän kauan aikaa ääneti, luoden kiukkuisen katseen Kantelotunturiin joka kerta, kun tämä nuori herra kädet seläntakana käveli ohitse. Kun hän vihdoin puhkesi puhumaan, alkoi hän rva Kenoselle selittää, että seudun väestö ei vaeltanut totuuden tunnossa ja oli vaipunut korviaan myöten valheen suohon, joten hra Kenosta ei ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka koko Pisa osoittautuisi huijaukseksi eikä olisi korkeussuhteiltaan Kaivopuistoa etevämpi.

Kenosen pojat olivat sillävälin käyttäneet aikansa tutustuakseen laivaan ja tehneet sen niin perinpohjaisesti, että he epäilemättä tunsivat sen nyt konehuoneesta ja keittiöstä luokkamatkustajien hytteihin asti yhtä hyvin kuin kapteenikin, ehkäpä vähän paremminkin. He siirsivät nyt toimintansa yläkannelle, aloittivat tarkastuksensa peräsinrattaan ääressä olevan ajomiehen saappaista ja hänen edessään olevasta kiiltävästä kompassilta, yrittivät ryhtyä käsittelemään suljettua ja kesäteloilleen käännettyä valonheittäjää, luopuivat tästä aikeestaan ajomiehen kirottua ja siirtyivät keskikannelle, jossa he rupesivat hippasille savutorven ympärillä.

Kannella olevat matkustajat rypistelivät kulmakarvojaan ja hra Kenonen avasi juuri suunsa karjahtaakseen pojilleen käskyn mennä alas peräsalonkiin ja pysyä siellä matkan loppuun asti, kun hän samassa kuuli erään lihavan rouvan kysyvän toiselta, vielä lihavammalta rouvalta, tiesikö tämä, kenen nuo huonosti kasvatetut lapset olivat. Hra Kenonen aikoi ensin sanoa lihavalle rouvalle jotain tilaisuuteen sopivaa, mutta katsoi sitten edullisemmaksi vaieta, ja kun pojat näkivät, ettei heidän isänsä välittänyt vähääkään heidän peuhaamisestaan, niin alkoivat he käyttää vapauttaan tavalla, joka suuresti häiritsi toisia matkustajia ja saattoi heidän matkatavaransa, hameenhelmansa ja kenkiensä kärjet vaaraan. Asema alkoi jo näyttää uhkaavalta, kun samassa se äskeinen rouvashenkilö nousi päättäväisesti paikaltaan meni keulapuolelle kapteenia puhuttelemaan, mistä toimenpiteestä oli seurauksena, että laivan päällikkö lyhemmässä ajassa kuin puolessa minuutissa ei ainoastaan ollut täysin tukahuttanut hänen huostaansa uskotulla aluksella puhjenneet levottomuudet, vaan myöskin karkoittanut Kenosen pojat pois koko kannelta, suureksi helpotukseksi ja mielihyväksi hra Kenoselle. Rva Kenonen ei tiennyt kapinasta mitään, sillä hän oli ennen sen alkua mennyt alas peräsalonkiin pannakseen matkan raukaiseman Leenan nukkumaan.